Uskoni luterilaiseen uskonpuhdistusperiaatteeseen Sola Scriptura on ollut viime aikoina koetuksella. Luterilainen usko ja raamatuntulkinta taas lepäävät tämän periaatteen varassa. Näin ollen koko uskoni luterilaisuuteen on horjunut. Tässä kirjoituksessa yritän avata: miksi? En tee sitä missään nimessä luterilaisten Jeesusta seuraavien kristittyjen takia, joilta olen oppinut ja voin yhä oppia paljon Jeesuksen seuraamisesta. Kritisoin luterilaisuuden perustuksia ennemmin opillisten periaatteiden tasolla, ja eiköhän luterilaisuus voi tämän ottaa vastaan, sillä takuulla luterilaisuuden piirissä on esitetty paljon voimakastakin kritiikkiä muiden kirkkokuntien perustuksiin liittyen. Samalla haluan tällä kirjoituksellani etsiä avoimesti tietä eteenpäin, siksi heitänkin pallon sinulle: jos voit auttaa minua, kuulen siitä enemmän kuin mielelläni siitä.

Mitä tarkoittaa Sola Scriptura? Se tarkoittaa ns. yksin Raamattu -periaatetta eli sitä, että uskon, opin ja kristillisen elämän tulee perustua yksin Raamatun sanaan. Toisin sanoen kaikki oppi pitää pystyä perustelemaan Raamatulla, sen selkeillä opin sijaintipaikoilla. Raamattu on siis Sola Scripturassa opin ainoa normi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella ihmisellä on oikeus tutkia ja lukea Raamattua sekä tulkita sitä: kukaan ei ole kenenkään auktoriteetin alainen raamatuntulkinnassa. Lisäksi Sola Scripturassa ajatellaan, että Raamattu on riittävän selkeä, jotta yksi ainoa totuus voidaan täsmällisesti löytää ja perustella Raamatun sanalla.

Uskonpuhdistuksessa katolisesta kirkosta irtaantuikin luterilaisuus (ja muut uskonpuhdistuskirkot) juuri siksi, että uskonpuhdistajien näkemyksen mukaan katolisen kirkon oppi ja elämä eivät perustuneet yksin Raamatulle. Raamatun sijaan katolisessa kirkossa vaikutti uskonpuhdistajien näkökulmasta tradition myötä kirkkoon tulleita uutuuksia/”ihmisoppeja”, kuten pyhimysten rukoileminen, Marian dogmit, paavin asema, anekauppa, tekojen ”sotkeminen” pelastumiseen jne. Näiden syiden takia uskonpuhdistajat katsoivat Rooman kirkon olevan itsensä antikristuksen kirkon (näin Luther todella sanoi), jota hallitsee paavina antikristus eli perkele, suuri lopun aikojen maanpäällinen eksyttäjä. Tietääkseni näin moni luterilainen yhä ajattelee.

Sola Scriptura -periaate vaikuttaa kaikin puolin oikealta ja hurskaalta. Toisaalta herää kysymys: mikäpä kristillinen kirkko ei opettaisi tai pyrkisi noudattamaan sitä? Minkä kristillisen kirkon ylin ohje ei olisi Raamattu? Myös uskonpuhdistajien tuomitsema Rooman kirkko opettaa, että Jeesus oli Jumalan viimeinen ilmoitussana, eikä mitään uutta ilmoitusta tule (1), ja että paavin auktoriteetti on alisteinen Raamatun auktoriteetille (2). Paavilla ei ole oikeutta opettaa ristiriidassa Raamatun kanssa tai antaa mitään uutta ilmoitusta, joka olisi ristiriidassa tai kumoaisi vanhaa jo Raamatussa annettua ilmoitusta. Tämä ei silti tarkoita, etteikö Rooman kirkon ja luterilaisen kirkon raamatuntulkinnassa traditiolla olisi erilaista asemaa, sillä Rooman kirkko pitää kiinni siitä, että Pyhä Henki on johtanut kirkon traditiota ja tulkintaa, kuten Jeesus lupasi (3), siinä missä protestanttiset kirkot voivat allekirjoittaa suurenkin kirkon rappioteorian eli sen, että ”yhden, pyhän, yhteisen” ja apostolisen kirkon sisällä on voinut vaikuttaa laajojakin vääriä oppeja, ja näitä saa myöhemmin oikaista.

Minusta on kuitenkin naiivia ajatella, että löytäisimme kristillisen kirkon, jossa raamatuntulkintaa hallitsisi yksin Raamattu. Jokaisessa kirkkokunnassa on nimittäin omat paavinsa, jotka sanovat viimeisen sanan siitä, miten Raamattua tulee tulkita, ja mikä on kirkon lopullinen raamatuntulkinta. Itse huomasin tämän, kun LHPK:ssa yritin SUPI-kurssin kynnyksellä yksin Raamattua, luterilaisia Tunnustuskirjoja ja Lutherin yksiselitteisiä kirjoituksia käyttäen perustella kirkon vanhaa kantaa seksuaalietiikkaan. Nämä eivät kuitenkaan auttaneet, sillä törmäsin paaviin, magisteriumiin, joka sanoi viimeisen sanan siitä, mikä on kirkon, tässä tapauksessa LHPK:n, oikea oppi. Eikä tässä mitään, kyllähän kirkossa täytyykin olla johtajat, jotka sanovat, mikä on kirkon oppi. Soisin kuitenkin, että tämä myönnettäisiin avoimesti ja tämä olisi yhtä läpinäkyvää kuin esimerkiksi Rooman kirkossa, joka tunnustaa Raamatun selittämisessä viimeiseksi auktoriteetikseen paavin, siinä missä moni protestanttinen kirkko väittää seuraavansa yksin Raamatun auktoriteettia.

Jokaisella kirkolla siis täytyy olla Raamatun lisäksi jokin auktoriteetti, joka tulkitsee Raamattua sekä vetää Raamatusta yhteen kirkon opin, joka sitoo kirkkoon kuuluvia ihmisiä. Luterilaisessa kirkossa näitä auktoriteetteja ovat Tunnustuskirjat sekä niitä ja Raamattua tulkitseva kirkon johto. On täysin selvää, että Raamattu ja Tunnustuskirjat eivät ole vielä yhdessäkään riittävä auktoriteetti vaalimaan kirkon yhtenäisyyttä, vaan tarvitaan lisäksi vielä näitä tulkitseva auktoriteetti, kirkon johto. Tämä havainnollistuu esimerkiksi siinä, että toisistaan irrallisia tunnustuksellisia luterilaisia kirkkoja, jotka siis ottavat luterilaisen Tunnustuksen hyvin vakavasti, on sangen monia Suomessa ja varsinkin maailmalla. Nämä ovat omia tunnustuksellisia luterilaisia kirkkojaan, koska kukin kirkko katsoo edustavansa oikeaa ja puhdasoppista luterilaisuutta, siinä missä toiset tunnustukselliset luterilaiset kirkot eivät sitä edusta. Siksi meillä ei ole yhtä tunnustuksellista luterilaista kirkkoa, vaan useita, jotka kiistelevät opista, eivätkä ole keskenään ehtoollisyhteydessä. Mielestäni tämän asiantilan selittää ihmisen itsekkyyteen niin helposti istuva lihallinen valtataistelu, jossa lopulta on kyse siitä, kuka saa olla kirkon paavi ja sanoa viimeisen sanan kirkon oppiin ja elämään liittyen. Näyttää siltä, että Raamatun ulkopuolinen dokumentti, Tunnustuskirjat, ovat yksistään riittämätön vaalimaan luterilaisen kirkon ykseyttä.

Sola Scriptura -periaatetta voi katsoa siis siitä näkökulmasta, mitä hedelmää se on saanut ja saa jatkuvasti aikaan. Kun uskonpuhdistuskirkot erosivat/erotettiin katolisen äitikirkon helmasta käynnistyi protestanttisten kristikunnan pirstaloituminen, joka ei ole päättynyt tänäkään päivänä. Aina löytyy tarkempi ymmärrys Raamattuun, jonka valossa aiempi ymmärrys osoittautuu virheelliseksi, ja johtopäätöksenä perustetaan oma uusi puhdasoppinen kirkko ja eletään onnellisena kunnes sama toistuu. On lisäksi huomattava, että jokaisen uuden kirkon syntyminen perustuu aina välttämättömyyden pakkoon: harhaoppisesta kirkosta on pakko erota, koska itse on ymmärtänyt Raamatun opin oikein. Sola Scriptura näyttää johtavan kristikunnan jatkuvaan jakautumiseen ja hajaannukseen. Miksi? Mielestäni siksi, että Sola Scripturessa yritetään häivyttää se ilmeinen tosiasia, että kirkolla on aina johtaja, oma paavinsa, jolla on viimeinen auktoriteetti raamatuntulkinnassa: jos johtajan viitta on jatkuvasti jaossa niin kuin Sola Scriptura antaa ymmärtää, innokas löytää kyllä aina perustelut ottaa sen itselleen ja perustaa uuden kirkon.

Sola Scripturan lopputuloksena on kristillisen opin jatkuva muuttuminen ja epävarmuus tulevasta. Sen looginen lopputulos on ns. biblisistinen raamatuntulkinta, jossa voidaan unohtaa kirkon traditio eli tulkintaperinne ja keskittyä yksin Raamattuun (Tämä ei toki tarkoita, ettemme löytäisi protestanttisia kirkkoja, joissa myös traditiota kunnioitetaan, mutta ajattelen, että tällöin Sola Scriptura -periaatetta ei ole viety loppuun asti). Käytännössä tämä näkyy asenteessa: ”Ihan sama miten Raamattua on aiemmin tulkittu ja mitä isät sanovat, minä voin tulkita Raamattua niin kuin itse haluan.” Hyvä esimerkki tästä liittyy omakohtaiseen kokemukseeni LHPK:ssa, kun yritin vedota isien tulkintaan seksuaalietiikassa. LHPK:n biblisistinen asenne tulee esille esimerkiksi viimeisen Pyhäkön lampun 5/2018 tohtori Anssi Simojoen vastauksessa siihen, miksi LHPK ei seuraa kirkon vuosituhantista käsitystä seksuaalietiikassa: he tulkitsevat yksin Raamattua (4). Tekisi mieli sanoa, että vastaus on sangen ylimielinen, sillä juuri Raamattuun isienkin käsitys oikeasta seksuaalisuuden käytöstä perustuu. Lopulta kyse ei olekaan siitä, kenen käsitys perustuu Raamattuun, vaan siitä kenellä kirkossa on ylin auktoriteetti vetää yhteen Raamatun oikea oppi. Toisin sanoen, kuka on kirkon paavi.

Sola Scripturan mukanaan tuoma opin ja elämän epävarmuus on oikeastaan sangen pelottavaa ja ahdistavaa. Jos meillä on oikeus sivuuttaa isien opetus ja traditio, niin periaatteessa voimme rakentaa nykyhetkessä täysin omanlaisen kristinuskon version, joka lähtee yksin Raamatusta, mutta jolla ei ole välttämättä juurikaan yhteyttä tai jatkuvuutta ”isien” apostoliseen kirkkoon. Kysymykseksi nousee kuitenkin: millä ihmeen perusteella kirkko on tuolloin enää ”isien kirkko”? Jos kirkkoisille ja aiemmille opettajille voidaan opetuksineen viitata ulko-ovea, millä perusteella voimme enää väittää, että olemme ”isien kirkko” tai osa ”yhtä, pyhää, yhteistä” apostolista kirkkoa? Jos hylkäämme kirkon tradition tavalla joka mielestäni loppuun asti viedyssä Sola Scriptura -periaatteessa tehdään, menetämme takuulla varmuuden siitä, olemmeko enää se sama Kristuksen kirkko, jonka Kristus perusti, ja jonka perintöä alkukirkko uskollisesti vaali Pyhän Hengen johdatuksessa. Tämä seikka konkretisoituu kaikessa ahdistavuudessaan, kun istuessamme kirkon penkissä tajuamme, että kyseinen kirkko on varttunut opissaan jo niin pitkälle, että emme juuri enää löydä kirkon historiasta opettajia, jotka mahtuisivat opettamaan tuon kirkon saarnastuolista: Ainakaan ”kokonaisia opettajia”, sillä ainahan omaa uutta oppia voidaan koittaa perustella rikkomalla kirkon historia, ja jopa yksittäisten opettajien teologia, osiin ja rakentamalla näistä palasista sellainen oppi kuin halutaan, rusinat pullasta -periaatteella. Jos et usko tätä, niin mieti esimerkiksi, kenen aiemmin eläneen kirkon opettajan kokonaisteologia mahtuu a) luterilaiseen kirkkoon tai b) Lähetyshiippakuntaan? Kuulen ilomielin vastauksesi, jos tällaisia teologeja löydät!

Edellä sanottua voi olla vaikea uskoa, joten havainnollistetaanpa asiaa hieman. Luterilaiset Tunnustuskirjat opettavat yksiselitteisesti vanhurskauttamisen monergismia eli sitä, että Jumala on ihmisen vanhurskauttamisen ainoa vaikuttava syy, ja että ihmisen tahto ei millään tavalla myötävaikuta pelastumisen suhteen (5). Lisäksi ainakin Fort Waynen systemaattisen teologian professori David P. Scaer esittää, että luterilainen oppi myös pyhityksestä ja hyvistä teoista on syvimmiltään monergistinen eli Jumala tekee hyvät teot ihmisen kautta ilman, että ihmisen tahto myötävaikuttaa tai tekee yhteistyötä pyhityksessä (6). Luterilaisuus opettaa virallisesti yksinkertaista predestinaatiota eli sitä, että ihminen pelastuu yksinomaan Jumalan ennaltamääräämisen ja armovalinnan takia, eikä ihmisen omalla tahdolla ole tässä mitään osuutta. Tästä seuraa loogisesti kaksinkertainen predestinaatio eli se, että koska Jumala on ihmisen pelastumisen ainoa vaikuttava syy, niin jos joku ei pelastu, se johtuu syvimmiltään siitä, että Jumala ei pelasta häntä. Virallisesti luterilaisuus ei opeta kaksinkertaista predestinaatiota, koska yksinkertaisen predestinaation väistämätöntä johtopäätöstä ei viedä loogiseen loppuunsa asti.

Luther perusteli edellä lyhyesti kuvatun vanhurskauttamisoppinsa yksin Raamatulla. Hänellä ei tainnut olla muuta mahdollisuutta, koska kirkon historiasta on vaikea löytää yhtään teologia, joka olisi opettanut luterilaista vanhurskauttamisoppia, kuten Luther (7). Sen sijaan kirkossa on puhuttu synergismistä, jossa Jumala antaa kyllä välttämättömän armonsa avun ihmiselle, jota ilman ihminen ei voi pelastua, mutta ihmisen tulee vapaan tahtonsa valinnalla tarttua tähän apuun ja tehdä pelastuakseen yhteistyötä Jumalan armon kanssa hyviä tekoja tehden. Ymmärrän, että tämä särähtää pahasti luterilaisen korvaan, mutta tutustupa alkukirkon opettajien versioon kristinuskosta ja voit hämmästyä. Näin minulle kävi, vaikka olin aina uskonut, että luterilaisuus on nimenomaan alkuperäinen kristinuskon versio. Esimerkiksi Irenaeus (130-202), Polykarpoksen opetuslapsi, joka puolestaan oli apostoli Johananneksen opetuslapsi, opettaa vapaan tahdon ja pelastuksen synergismin puolesta kirjassaan Harhaoppeja vastaan (8). Luterilaisuus taas kumoaa harhaoppina 1500 vuotta myöhemmin sen, mitä Irenaeus opettaa.

Havainnollistaakseni asiaa, kysyn: saisiko Irenaeus tulla opettamaan tunnustukselliseen luterilaiseen kirkkoon siitä, miten ihminen tulee vanhurskaaksi? Tuskinpa, sillä hänen vanhurskauttamisoppinsa näyttää olevan pahasti ristiriidassa luterilaisen opin kanssa. Tämä esimerkki ei toki ole ainoa laatuaan. Näyttää siltä, että luterilainen vanhurskauttamisoppi on kirkon historiassa uniikki oppi, joka on olemukseltaan ristiriidassa aiemman opin kanssa. Mielestäni esimerkiksi roomalaiskatolinen kirkko (9) edustaa kirkon vuosisatojen tradition oppia vanhurskauttamisesta paljon paremmin ja uskollisemmin kuin luterilaisuus. Tämä ei toki ole yllättävää, sillä tuskin luterilaisuuden olisi muuten tarvinnut lähteä katolisen kirkon yhteydestä omana protestikirkkonaan juuri vanhurskauttamisopin takia, minkä ”puhdistaminen” (minusta ennemmin reformaatio eli uudelleenmuotoilu) oli uskonpuhdistuksen pääsisältö.

Jos siis luterilaisuus on puhdasoppisen kristinuskon versio vanhurskauttamisopin suhteen, tämä edellyttää massiivista rappioteologiaa, jossa kirkosta katosi puhdas oppi heti alkujaan ja tämä puhdas luterilainen oppi oli poissa noin 1500 vuotta, kunnes Luther löysi sen. Itseasiassa tämän myöntää myös edellä lainattu David P. Scaer: ”Ei ollut kyse siitä, että luterilaiset olisivat opettaneet jotakin uutta. Niin he eivät tehneet. Sen sijaan he opettivat vanhurskauttamista näkökulmasta, joka oli ollut kirkossa käyttämättömänä vuosisatojen ajan aina varhaisesta apostolien jälkeisestä ajasta lähtien. Melkein 1500 vuotta kirkossa oli laajalle levinnyt käsitys, että teot myötävaikuttivat ihmisen pelastukseen.” (10) On tietenkin kysyttävä, millä perusteella luterilaiset eivät opettaneet ”uutta”, jos heidän oppinsa oli ”käyttämättömänä” kirkossa ennen uskonpuhdistusta, ja sen sijaan kirkossa opetettiin vanhurskauttamisen synergismiä? Eikä tämä juuri tarkoita, että luterilainen oppi on uniikki kirkon historiassa?

Tähän väliin sanotaan, että onhan kirkon sisällä tapahtunut muissakin opeissa kehittymistä eli evoluutiota. Jeesuksen kaksiluonto-opin ja kolminaisuusopinkin suhteen oli alussa haparointia, kunnes nämä opit tarkentuivat kriisien kautta kirkossa myöhemmin. Miksi sama ei olisi voinut käydä myös vanhurskauttamisopille. Ero on mm. ajassa, sillä em. opit tarkentuivat kirkossa ensimmäisinä vuosisatoina, kun taas luterilainen vanhurskauttamisoppi tuli kirkkoon 1500 vuotta myöhemmin. Ero on myös siinä, että mielestäni kirkko ei ole puhunut 1500 vuoden aikana ennen Lutheria haparoiden vanhurskauttamisesta, vaan selvin synergismin käsittein. Mietin myös, voisiko edes olla mahdollista, että Jeesuksen kirkolleen jättämä Pyhä Henki olisi sallinut kirkon kulkea 1500 vuoden ajan siinä luterilaisesta näkökulmasta pelastuksen vaarantavassa käsityksessä, että teot myötävaikuttavat pelastumisessa. Tuntuu vaikealta uskoa.

On siksi lopulta siunattu, sangen turvallinen ja lohdullinen asia, että Jeesus Kristus perusti kirkkonsa Pietarin eli ihmisen, eikä empiirisesti tuhoisasti Raamatun ja Sola Scriptura -periaatteen varaan (Matt. 16:18-19), ja lupasi etteivät tuonelan portit kykene kukistamaan tälle Kalliolle rakennettua kirkkoa. Uskotko sinä tämän? Kirkolla on aina johtaja, myönsipä se sitä tai ei. Olisi naiivia ajatella, että kysymys on siitä, kuka tulkitsee Raamattua oikein. Sen sijaan kysymys kuuluu: ketä johtajaa meidän tulee seurata? Omassa kontekstissamme tämä kysymys kuuluu: Lutheria vai Rooman piispaa eli paavia, joka on apostolisessa suksessiossa itsensä Pietarin, Kallion, seuraaja?

——————————————-

(1) ks. KKK: 1. OSA, 1. JAKSO, s. 37-38

(2) ks. KKK: 1. OSA, 1. JAKSO, s.41

(3) ks. Joh. 16:13 ja KKK: 1. OSA, 1. JAKSO, s. 42-43

(4) ks. http://www.lhpk.fi/wp-content/uploads/2018/10/lamppu_2018_5_nettiin.pdf, s. 7

(5) ks. Yksimielisyyden ohje: Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt, esim. täältä: http://tunnustuskirjat.fi/yo/2.html

(6) ks. Luthersäätiön kustantama Aamutähti-vihkonen: Minä olen se, joka palvelee, http://devel.luthersaatio.fi/wp-content/uploads/2014/01/04_minaolensejokapalvelee.pdf, s. 3 ja 11

(7) ks. esimerkiksi tähän liittyen: J. N. D. Kelly, Early Christian Doctrines, s. 344-374, https://archive.org/details/pdfy-CY7YNVnvFwggDjnT

(8) ks. http://www.newadvent.org/fathers/0103437.htm

(9) ks. KKK: 3. OSA 1. JAKSO: s. 489-498

(10) ks. Sisälle Tunnustuskirjojen historiaan, David P. Scaer, Concordia 2018, s.56