Kuukausi: maaliskuu 2017

Monet uskovat pohtivat armolahjoja; millaisia ne ovat, miten ja missä niitä tulisi käyttää? Näissä pohdinnoissa näyttää monelle muodostuneen kanta, että armolahjat eivät toimi luterilaisessa kirkossa ja luterilainen seurakunta ei ole tässä mielessä karismaattinen. Tai ainakaan armolahjat eivät toimi niin hyvin kuin niiden pitäisi. Karismaattinen liike on tässä mielessä siis vaikuttanut valtavan paljon monen kristityn, ja varsinkin nuoren kristityn, mielipiteeseen ja ihanteeseen armolahjojen käytöstä. Tässä kirjoituksessa tarkoitukseni ei ole luterilaisena vikoilla karismaatikkoja, vaan pohtia sitä: löytyykö luterilaisuudesta armolahjoja?

Luterilaisessa tunnustuksessa, johon siis luterilainen oppi perustuu, ei ole tarkemmin määritelty armolahjoja ja niiden käyttöä. Tunnustuskirjat määrittelevät kuitenkin sen, mikä on kirkko, ja tästä on minusta hyvä lähteä liikkeelle: ”Kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö” ja ”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” Eli tunnustuskirjat painottavat sitä, että a) kirkko on yhteisö ja b) sen synnyttävät Sana ja sakramentit. Minusta tärkeää onkin nähdä kirkosta nämä molemmat puolet. Näin hahmotetaan sitä oikein. Jos ymmärrämme sen, että kirkko on varsinaisesti nimenomaan yhteisö, niin alamme kaivata myös armolahjoja, jotka rakentavat juuri yhteisöllisyyttä ja seurakuntalaisten välistä vuorovaikutusta. Mikäli olemme Raamatullisia, niin emme saa kuitenkaan antaa yhteisön rakennuspalikoille, siis armolahjoille, sitä sijaa, mikä kuuluu Sanalla ja sakramenteille. Toisin sanoen armolahjat eivät luo kirkkoa, vaan ovat pikemminkin sen seuraus.

Kritiikki luterilaisuutta kohtaan osuu mielestäni kärjeltään juuri kohdan a) jättämiselle vähäiselle huomiolle tai jopa laiminlyömiselle kokonaan. Tätä kritiikkiä on esitetty melkein koko luterilaisen kirkon olemassaolon ajan pietistien, herätysliikkeiden ja reformoitujen kristittyjen keskuudessa. Tiivistän kritiikin näin: luterilainen kirkko on tapakristillinen ja siltä puuttuu aito sydämen kristillisyys ja elävä yhteys seurakuntalaisten kesken. Tässä valossa on ehkä helpompi hahmottaa, miksi monen mielestä sieltä puuttuvat myös armolahjat. Lienee totta se, että kohtaa b) on painotettu kohdan a) kustannuksella. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska ilman b):tä ei meillä olisi koko kristillistä kirkkoa. Toisaalta tämän ei kuitenkaan saisi johtaa sen unohtamiseen, mikä kirkko varsinaisesti tunnustuskirjojen ja Raamatun mukaan on – siis pyhien yhteisö, Kristuksen ruumis ja elävistä kivistä rakentuva temppeli.

Kun ymmärrämme, mitkä tuntomerkit tekevät kirkosta kirkon ja minkä varassa jokaisen seurakuntalaisen pyhyys ja vanhurskaus on, niin voimme alkaa rakentaa turvallisesti yhteyttä myös kristittyjen kesken siten kuin Raamatussa kuvataan. 1. Kor. 12:4 ”Lahjat ovat moninaiset, mutta yksi on Henki” ja 1. Kor 12:11: ”Mutta nämät kaikki se yksi Henki vaikuttaa, jakaen kullekin omansa niinkuin hän tahtoo.” Ensimmäisen korinttolaiskirjeen 12. luvussa Paavali kuvaa seurakuntaa ruumiina, jossa jokaisella – siis jokaisella – on oma tärkeä – siis elintärkeä – tehtävä ja lahja seurakuntaruumiin rakentamiseksi. Nämä lahjat jakaa Pyhä Henki, jossa seurakunta on yhdeksi ruumiiksi kastettu (jae 13). Kaste (sakramentti) siis luo seurakuntaruumiin (yhteisö), jonka rakentamiseen Pyhä Henki varustaa kunkin lahjoillaan.

Raamattu ei siis tunne sellaista kristittyä, joka käy vain kuluttamassa kirkon penkkejä, mutta ei itse millään tavalla ole osa tuota kirkkoa. Sen sijaan Raamattu puhuu elävistä kivistä. 1. Piet. 2: ”Ja myös te, niinkuin elävät kivet, rakentakaat teitänne hengelliseksi huoneeksi ja pyhäksi pappeudeksi uhraamaan hengellisiä uhreja”. Raamattu puhuu seurakunnasta, jossa ymmärretään myös sen yhteisöllinen ulottuvuus. Seurakunnasta, jossa tunnetaan siellä käyvät ihmiset. Seurakunnasta, jossa on tilaa rohkaisun ja nuhteen sanoille seurakuntalaisten kesken. Seurakunnasta, jossa kokoonnutaan rukoilemaan yhdessä. Seurakunnasta, jossa murretaan leipää yhdessä. Seurakunnasta, jossa opitaan tuntemaan Jumalan tahtoa ja kuullaan Sanan saarnaa yhdessä (Apt. 2:42).

Toisaalta Raamattu ei ohjaa kristittyjä kasvamaan kohti seurakuntaa, jossa jokainen toteuttaa vaativasti ja itsekkäästi omaa itseään, ilman kaitsentaa, järjestystä ja Raamatun neuvojen ja nuhteiden mukaan vaeltamista. ”Kaikki tapahtukoon soveliaasti ja säädyllisesti” (1 Kor. 14:40). Raamattu ei kehoita myöskään hillittömyyteen, vaan itsehillintään (2. Piet 1:5-6). Näin ollen uskovan ei tarvitse vaeltaa siten, että hän tulkitsee yliherkästi kaikenlaisia asioita Jumalan puheeksi tai vaikutuksiksi, joihin tulisi antautua harkitsemattomasti. Armolahjat on annettu muita varten, eikä niinkään niiden käyttäjää varten. Uskovan tulisikin rukoilla nöyryyttä ja rakkautta, ja sitä, että hän olisi valmis noita lahjoja vastaanottamaan, koska se voi tarkoittaa myös itsestä ja itselle tärkeistä asioista luopumista. Lisäksi ilman aitoa rakkautta olisimme vain heliseviä vaskia ja kiliseviä kulkusia (1. Kor 13:1), eikä palvelutyömme tuota kunniaa Jumalalle.

Yhteisönä rakentuminen on ilman muuta haaste seurakunnalle. Se haastaa yksilökeskeistä kertakäyttökulttuurin ihmistä sitoutumiseen ja oman paikkansa löytämiseen, sekä siinä pysymiseen. Se haastaa kiinnittämään huomiota vieressä istuvaan kirkkovieraaseen. Silloin armolahjat eivät ole tarpeettomia, vaan saamme olla ahkeria niiden anomisessa (1. Kor. 14:1). Niitä tarvitsevat ennen kaikkea veljemme ja sisaremme Kristuksessa, samoin kuten ruumiinjäsenet tarvitsevat toinen toisiaan pysyäkseen elossa.

Lopuksi ajattelin kysyä sinulta muutamia kysymyksiä, joiden avulla ehkä voisimme päästä eteenpäin armolahjoilla palvelemisen suhteen: Mikä on sinun kotikirkkosi? Kenen veljen tai sisaren vieressä sinä istut pyhäpäivästä toiseen? Mitkä ovat noiden kirkkovieraiden tarpeet, ja voisitko olla heitä palvelemassa tai auttamassa jotenkin? Voisitko rukoilla rakkautta tai tahtoa auttaa noita kirkkovieraita jos näitä hyveitä sinulta puuttuu? Ja jos tuo veli tai sisaresi ei tule joskus kirkkoon, niin soitatko hänelle kysyäksesi, onko kaikki hyvin? Voisitko sinä kutsua seurakuntasi kotiisi pitääksesi esimerkiksi kotiseurat, joissa voitte veisata, rukoilla ja kuulla Sanaa yhdessä? Voisitko näin avata ovesi evankeliumin esillä pitämiselle naapureidesi keskellä? Entä tiedätkö joitakin herätyksessä olevia ihmisiä, joille voisit kertoa Jeesuksen ristintyön armosta, ja joita voisit kutsua kirkkoon?

Lopuksi ottakaamme vaari siitä, kun Jeesus sanoo: ”kuin te olette kaikki tehneet, mitä teille käsketty on, niin sanokaat: me olemme kelvottomat palveliat: me teimme sen, minkä meidän piti tekemän.” Tehdessämme hyvää lähimmäisillemme jäämme vielä niin paljon velkaa ristillä tapetulle Karitsalle, että emme voi röyhistellä rintojamme teoillamme.

Kolmannen kirjoitukseni kristilliseen etiikkaan ja vanhurskaaseen elämään liittyen on tarkoitus pohtia, miten käytännössä elää elämää Kristusta seuraten ja kilvoitella parannuksessa ja uskossa. Toivon, että kirjoituksen päämääränä on edelleen kääntyä Jumalan Sanan puoleen ja etsiä sieltä vastausta, voimaa ja virvoitusta. Minusta avain kilvoituselämään kätkeytyykin juuri Jeesuksen sanoihin: ”Ilman minua te ette voi mitään tehdä” (Joh. 15:5) Uskovan on minusta tärkeää ymmärtää oma paikkansa pyhityksessä sillä kaikki hänen osakseen tuleva pyhyys ja hänen kauttaan toteutuvat hyvät vanhurskaat teot ovat hänelle vieraita, lahjaksi saatuja, Jumalan armon vaikuttamia ja ihmisen itsensä ulkopuolelta tulevia. Jos ja kun me kykenemme hyvään, niin se tapahtuu, koska ”Hän (Jumala) on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19).

Ensiksi olisi tärkeää tietää miksi on itse osallinen tuosta ”Jumalan rakkaudesta”, josta pyhä Johannes kirjoittaa. Tämän oppii tietämään, kun lukee Raamatusta Golgatan pitkäperjantain tapahtumista ja Jeesuksen kärsimyksestä ja ymmärtää, että se kaikki tapahtui meidän tähtemme. Lisäksi olisi hyvä olla varmuus siitä, missä ja miten tuosta Jumalan rakkaudesta pääsee itse osalliseksi, koska se ei vielä riitä autuuteen, että tietää historiallisena tietona Jeesuksesta. Luterilaisena olen oppinut itse etsimään Jumalan rakkautta omalle kohdalleni Sanan lupauksista, ripin synninpäästön sanoista, kasteen armoliitosta ja ehtoollisen sakramentista. Näissä Jumalan rakkaus tulee konkreettiseksi juuri minun ja sinun kohdallesi. Nämä vaikuttavat myös sisäistä rauhaa ja pelastusvarmuutta. Kun uskova ymmärtää riippuvuutensa Jumalan armosta, niin hän tulee riippuvaiseksi myös Sanasta ja sakramenteista, joiden kautta Jumala meitä Pyhällä Hengellä ja uskolla täyttää.

Raamattu kuvaa kristityn elämää tiellä kulkemiseksi. Uskovia onkin kutsuttu ”sen tien kulkijoiksi”. Jeesus itse sanoi olevansa tie. Hän on ainoa tie taivaaseen, Isän Jumalan tykö (Joh. 14:6). Se joka on Jeesuksessa, on matkalla. Matka kuvastaa keskeneräisyyttä – ei olla vielä perillä. ”Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme” (Ef. 2:10). Kun elämme elämäämme uskossa ja yhteydessä Kristukseen seurakunnan, Sanan ja sakramenttien kautta, niin saamme luottaa, että Jumala käyttää meitä työrukkasinaan täällä ajassa. Törmäämme arjessamme monenlaisiin tilanteisiin, joissa saamme antaa kristillisen uskomme vaikuttaa sanoihimme ja tekoihimme. Kenenkään kuorma ei ole tässä tehtävässä liian raskas (Matt. 11:30). Jeesuksen antama ies on sovelias ja keveä kantaa. ”Sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen” (Fil 2:13).

Inhimillisesti me mittaamme usein hyviä tekoja siten, kuinka näyttäviä ne ovat ja kuinka paljon hyvää ne saavat mitattavasti aikaan. Jumala ei kuitenkaan toimi näin, ja siksi ei meidänkään tulisi näin toimia. Jeesus opetti, että köyhän lesken kaksi ropoa olivat enemmän kuin rikkaiden moninkertainen uhrilahja. Leiviskävertauksessa Jeesus opetti, että meitä kiitetään vain siitä, jos me olemme olleet ”vähässä uskollisia” (Matt 25). Jumalan valtakunnassa ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Meidän tuleekin olla juuri uskollisia ja kuuliaisia Jumalan sanalle ja luottaa pikemminkin Jumalan mahdollisuuksiin kuin omiin mahdollisuuksiimme. Meiltä kysytään uskollisuutta. Sen lisäksi meidän tulee olla hyviin tekoihin valmistautuneet (2. Tim 2:21) ja aina valmiita toivomme perustuksesta vastaamaan (1. Piet 3:15). Tämä on aktiivisuutta Jumalan valtakunnan työssä.

Jatkan edellistä kirjoitustani kristilliseen etiikkaan liittyen pohtimalla sitä, mikä on syntiä, eli sitä mikä on kauhistus Herramme silmissä ja Hänen tahtonsa vastaista. Puhuttaessa synnistä voimme minusta päätyä ainakin joko liiallisen pelokkaaseen tai liiallisen kevytmieliseen suhtautumistapaan sitä kohtaan. Siksi meidän tulee jo aluksi muistaa, että niille, jotka ovat Kristuksessa ja jotka ovat Hänen kuolemansa kautta sovitettuja, ei ole mitään kadotustuomiota tai helvettiin joutumisen pelkoa (Room. 8:1). Kristus on synnin ja perkeleen voittaja! Hän on meidän parantajamme synnistä ja apumme kilvoitukseemme jos ja kun me lankeamme. Tämän ei kuitenkaan saisi johtaa kevytmieliseen ja välinpitämättömään suhtautumiseen syntiä ja vihollistamme perkelettä vastaan. Kyse on nimittäin vastustajasta, jota me emme yksin kykene voittamaan yhdessäkään syntikiusauksessa.

”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi. Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi’. Ei ole mitään käskyä, suurempaa kuin nämä.” (Mark 12:30-31) Tässä Vapahtajamme ilmoittaa tiivistetysti koko lain vaatimuksen korkean ytimen. Paavali opettaa: ”Sillä nämä: ”Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse”, ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” (Room. 13:9). Syntiä on siis kaikki se, mikä rikkoo Jumalaa ja lähimmäisiämme vastaan.

Itsekkään ihmisen on vaikea rakastaa lähimmäistään. On helpompi kulkea kadulla apua tarvitsevan ohitse. (Jaak 1:27) On helpompi vihastuessaan sanoa ja tehdä rumasti (Ef 4:26). On helpompi tehdä abortti tai ehkäistä lapsi menetelmällä, joka tuhoaa hedelmöittyneen munasolun, kuin pitää lapsi epäitsekkäästi (2. Moos. 20:13). On helpompi lakaista riita maton alle, kuin nöyrtyä pyytämään anteeksi (Matt. 6:12). On helpompi mennä seuran mukana pahoille teille irstaaseen elämään ja juopumukseen, kuin kieltäytyä näistä Jeesuksen tuntemisen tähden (Ps. 1:1). On helpompi tehdä huorin ajatuksissa ja teoissa kun kukaan ei näe, kuin paeta niitä Herralle kauhistuttavina synteinä (Matt. 5:28). On helpompi värittää tarinaa omaksi edukseen, kuin kertoa totuus lähimmäisestä (2. Moos 20:16). On helpompi mukautua maailman menoon vaikkapa pukeutumisen ja pinnallisen elämäntyylin suhteen kuin miettiä, mikä on uskovalle sopivaa ja mihin hänen tulee aikansa ja varansa käyttää (Room. 12:2). On helpompi olla puuttumatta asiaan, jos toista kiusataan. Sanalla sanoen on helpompi tehdä syntiä, kuin valita parannuksen ja kilvoituksen tie syntiä vastaan.

Itsekkään ihmisen on myös vaikea rakastaa Jumalaa. On helpompi, käyttää aika omiin harrastuksiin, omaan uraan ja omiin mielenkiinnonkohteisiin, kuin rukoukseen, seurakuntayhteyteen, perheeseen ja Jumalan Sanan tutkimiseen (1. Kor 6:12). On helpompi nukkua sunnuntai-aamuna pitkään, kuin mennä kirkkoon pyhittämään lepopäivä (2. Moos 20:18). On helpompi kieltää Jumala ihmisten edessä, kuin olla rohkeasti uskovainen (Luuk. 12:9). On helpompi kiroilla, kuin hallita kielensä (Luuk. 6:45). On helpompi suhteellistaa ja vesittää Raamatun neuvot ja ohjeet, kuin kunnioittaa Raamattua Jumalan Sanana (Ps 119:69). On helpompi etsiä apua ja lohdutusta elämäämme muualta, kuin yksin Jumalalta (2. Moos 20:3, Matt 6:26). On helpompi pyytää Jumalalta ihmettä tai merkkiä uskon vahvistukseksi, kuin uskoa näkemättä ja pitää koko elämää ihmeellisenä Jumalan lahjana (Luuk. 11:29).

Perkele ja oma liha sanovat: ”Ei näillä ole niin suurta merkitystä, tee vaan syntiä, ei se ole niin vakavaa.” Paavali kehoittaa: ”Sillä niillä, jotka elävät lihan mukaan, on lihan mieli, mutta niillä, jotka elävät Hengen mukaan, on Hengen mieli. Sillä lihan mieli on kuolema, mutta hengen mieli on elämä ja rauha.” Room 8:6 ja jae 13. ”Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää.” Syntimme maksoivat Jumalan pojan ristiinnaulitsemisen. Synnin palkka on kuolema. Joudumme itse synneistämme vastaamaan, jos emme ole Kristuksessa, mutta uskovaisen hyväksi luetaan Kristuksen sijaiskuolema ja hän on puhdistettu synnistä. Uskomalla ja turvautumalla Jeesukseen saa synnit anteeksi ja rauhan, jollaista ei tämä maailma anna. Näin saa kuulla kirkossa vakuutettavan kun pyytää ripissä syntinsä anteeksi ja silloin voi taas jatkaa kevyellä tunnolla kilvoituksen kaitaa tietä. Oikeaan parannukseen kuuluu nimittäin aina myös halu hyljätä syntinen elämä.

Mikä on oikein ja mikä väärin? Missä menee synnin raja? Mitä on vanhurskas elämä? Alkuun totean, että moraalikysymysten määrittelyssä on monenlaisia näkökulmia, kuten sosiologinen tai filosofinen näkökulma. Uskovan ihmisen lähtökohta on kuitenkin etsiä ennenkaikkea Raamatusta vastausta eettisiin kysymyksiin. Uskovan tulisi ojentautua elämässään ilolla juuri Jumalan sanan mukaan (Hepr. 11:1). Siksi se on tässäkin kirjoituksessa lähtökohtana. Luulen että näitä kysymyksiä pohtiessa on yleensä ainakin kolme ongelmaa, jotka tekevät vastauksen hahmottamisesta vaikeaa tai epämääräistä.

Ensimmäiseksi ongelmaksi kutsuisin etiikan yksityisasiaistamista. Etiikasta ja synnin määrittelemisestä tehdään jokaisen yksityisasia. Tätä perustellaan kenties sellaisilla kristillisillä hyveillä, kuten toisen kunnioittamisella tai lähimmäisen rakastamisella. Jumalan käskyt ja säädökset eivät enää olekaan yleisiä ja kaikkia koskevia. Samalla kuitenkin etiikasta tulee tulkinnanvaraista ja keskustelua hallitsee se, ettei kenelläkään olisi oikeutta puuttua toisen asioihin, ja kertoa mitä Raamattu opettaa. Tällöin laiminlyödään kristityn velvollisuus kehottaa ja varoittaa uskonveljiä ja -siskoja (Tiit. 2:15, Hepr. 10:24). Raamattu kehottaa uskovaa nimittäin selkeästi myös tarvittaessa varoittamaan kristittyä veljeään, jos tämä elää jumalattomasti (Tiit. 3:10). Mikäli meillä taas ei ole käsitystä niin oikeasta etiikasta kuin velvollisuudesta varoittaa veljeämme, niin luulemme, että on Raamatullisempaa tai kristillisempää suvaita ja rakastaa katumatonta ja harhassa elävää veljeä, mutta samalla myös hiljaisesti painaa villasella valoon tuomatonta syntiä. Tällöin tulemme Raamatun mukaan myös osalliseksi veljemme synnistä. (2. Joh 1:11)

Raamattu kuvaa oikean ja väärän kysymykset selkeästi ja ilman yksilökeskeistä tulkinnanvaraisuutta tai suhteellisuutta. Jumalan laki ja ohjeet vanhurskaaseen elämään eivät ole vaikeita ymmärtää. Näin Jumala itse sanoo lain antamisen yhteydessä (5. Moos 30:11). Oikean ja väärän määrittely ei ole jokaisen ihmisen tulkinnanvarainen oma asia, mutta jokainen kyllä vastaa itse omasta elämästään kerran Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla. Toiseksi ongelmaksi kristillisen etiikan hahmottamisessa kutsuisin sitä, että etiikasta tehdään harmaata mustavalkoisuuden sijasta. Tarkoitan tällä sellaista hahmottamistapaa, että Raamattu ei antaisi kovin selkeitä ”aina ja kaikkialla” voimassa olevia eettisiä ohjeita, vaan pikemminkin periaatteita, joita tulee omassa elämässä soveltaa. Tällöin ei itseasiassa ole tärkeää se, mitä Raamattu varsinaisesti opettaa, vaan se mikä periaate on tuon opetuksen takana. Olennaista ei tällöin ole itse tekomme, vaan pikemminkin motiivimme.  Tämä nostaa tärkeämmäksi asiaksi ihmisen oman viisauden nähdä Sanan taakse, kuin mahdollisuuden antaa itse Sanan ohjata omaa elämää. Oman viisautensa sokaisemana moni ei enää huomaa, jos tuo itse muodostettu periaate sotii itse Sanaa vastaan, josta se on johdettu.

Kolmanneksi ongelmaksi näen seikan, jota nimittäisin vastuustaluopumiseksi. Olemme täysin Raamatullisia, jos sanomme, että meissä asuu perisynti, jonka takia teemme syntiä, siis yksittäisiä Jumalan tahdon vastaisia tekoja, jotka ovat väärin Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan. Olemme täysin Raamatullisia, jos sanomme, että perkaamalla tekosyntejä elämästämme huomaamme tehtävän lopulta mahdottomaksi, koska synti asuu niin syvällä meissä (Room. 7:17). Teemme kuitenkin kohtalokkaan erehdyksen, jos päättelemme tästä, ettei yksittäisillä tekosynneillä ole merkitystä, koska olemme kuitenkin syntisiä pohjiamme myöten. Tällöin luovumme oman elämämme vastuusta. Jumalalle, joka tuomitsee meidät jokaisen turhan sanammekin perusteella (Matt 12:36), ei ole samantekevää se, miten elämme suhteessa Hänen lakiinsa ja kehotuksiinsa, jotka Raamatussa on ilmoitettu. Vaikka meissä asuu perisynti, niin olemme teoistamme vastuussa, eikä Jumala piittaa tekosyistämme tai vilpittömistä selityksistämme liittyen siihen, miksi olemme tehneet syntiä. Tässä suhteessa Kaikkivaltias ei ole myötätuntoinen ja ymmärtäväinen tai sano: ”Kyllä minä ymmärrän, että Aadamin rikkomuksen takia sinäkin syntiä teet. Mene siis Herrasi iloon, sillä en minä sinua teoistasi vastuuseen vaadi!” Jeesus kysyy pikemminkin: ”Kuka teki Isäni tahdon?” (Matt. 21:31) ja ”Ei jokainen joka sanoo minulle ´Herra, Herra´pidä tuleman taivaan valtakuntaan; mutta joka tekee minun isäni tahdon, joka on taivaassa” (Matt. 7:21).

Raamatun etiikka ei siis ole yksityisasia, jota kukin – varsinkaan uskovainen – saisi noudattaa siinä määrin kuin haluaa. Uskovat ovatkin siksi kutsuttuja kristittyinä elämään pyhää elämää ja tekemään elämässään oikeita valintoja eettisissä kysymyksissä (Tiit. 2:11-12). Näin he kirkastavat Kristusta ruumiissaan (1 Kor 6:20). Näin he todistavat Herrastaan ja uskostaan pimeän maailman keskellä (Matt 5:16). Raamattu on myös selkeä kuvatessaan sitä, mikä on syntiä ja Jumalan tahdon vastaista, ja toisaalta kuvatessaan sen tien, jota kristityn kuuluisi ilolla vaeltaa. Siksi meidän ei tule vaihtaa selviä Raamatun kehotuksia ja käskyjä omatekoisiin periaatteisiin ja omaan viisauteemme. Lisäksi Raamattu kyllä kuvaa kaikki ihmiset syntymästään saakka syntisinä, mutta tämä perisynti – jolle ei toki mahda mitään – ei vedä pois meidän vastuutamme siitä mitä me teemme ja miten me elämme. Siksi elävässä uskossa oleva ihminen taistelee aina syntiä, lihaa ja maailmaa vastaan. Elävään uskoon kuuluu ja siitä seuraa kilvoitus.