Kuukausi: marraskuu 2023

Olemme käyneet Topi Jääskeläisen kanssa varsin laajan debatin vanhurskauttamisopista, jossa Topi puolusti luterilaista käsitystä, minä katolista. Lisäksi sivusimme jonkin verran molempien kirkkokuntien opinmuodostuksen periaatteita ja oppia kirkosta sisältäen opin paaviudesta.

Keskustelimme myös hieman mariologiasta, joka oli varsinaisen debattimme kannalta sivuroolissa. Neitsyt Mariaan liittyen tahtoisin loppukaneettina todeta, ettei katolinen mariologia muodosta sinänsä vanhurskauttamisopin näkökulmasta yhteyden estettä kummankaan kirkkokunnan positiosta käsin, sillä Neitsyt Marian pelastustie ja armolla täyttäminen liittyy vain ja ainoastaan Kristuksen ansioihin ja Jumalan valintaan, ei Marian omaan inhimilliseen hurskauteen tai omiin tekoihin.

Tulkinnan perusta

Usko Raamattuun erityislaatuisena ja inspiroituna Jumalan sanana on samanlainen sekä katolisessa että luterilaisessa uskossa. Sen sijaan se sääntö, minkä mukaan Raamattua luetaan on hieman erilainen, sillä katolinen usko hyväksyy myös Pyhän Hengen johtaman tradition uskon lähteeksi. Itseasiassa lähde on kuitenkin yksi, sillä kirkon uskon yksi jumalallinen lähde on Pyhä Henki, joka on totuuden henki. Pyhä Henki on inspiroinut Raamatun tekstien kirjoittajia, kuten myös johtanut uskon tulkintaa läpi kirkon historian. Näitä ei katolisuudessa aseteta vastakkain.

Katolisessa uskossa Raamatun tulkintaa arvioidaan siis kirkon uskon valossa. Vanhurskauttamisopin suhteen Topi ei kiistä sitä, että kirkko on opettanut ennen 1500-lukua synergistisesti pelastumisesta, mutta Topi katsoo, että kirkko on voinut opettaa virheellisesti, eikä oikeaa tulkintaa vielä takaa se, että jokin oppi on ollut laaja-alainen kirkon opetus. Katolisesta näkökulmasta tällainen rappioteoria ei ole mielekäs, sillä se kyseenalaistaisi Pyhän Hengen johdatuksen. Siksi katolisuudessa sanotaan, että yksittäinen maallikko, pappi tai piispa voi erehtyä, mutta paaviin yhteydessä oleva koko katolinen eli universaali/ yleismaailmallinen kirkko ei. Tämän takaa Jeesuksen lupaus: ”Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” Tästä seuraa nähdäkseni sellainen luottamus kirkkoon, joka erottaa katolisen uskon protestanttisuudesta.

Nostin debatissamme esille kysymyksen Raamatun kaanonista eli siitä, mistä voimme tietää, mitkä kirjat kuuluvat Raamatun kaanoniin. Toin myös esille sen seikan, että kirkon historiassa eri opettajilla on ollut monenlaisia käsityksiä kaanonista. Tällöin kysymykseksi nousee: Kenelle Pyhä Henki on kirkastanut oikein sen, mitä kirjoja tulisi lukea Jumalan inspiroituina teksteinä kirkossa? Kuka/ ketkä/ mikä instanssi on siis tunnistanut oikein pyhät tekstit? Katolinen usko ei taaskaan katso yksittäisten opettajien käsityksiä sinänsä, vaan sitä, mitä kirjoja kirkossa on luettu laaja-alaisesti ”aina ja kaikkialla”. Kaanonin katolisuuden eli yleisyyden taustalla katsotaan olevan Pyhän Hengen johdatus, eikä sitä tule siksi noin vain hylätä. On historiallisesti kiistatonta, että esimerkiksi VT:n deuterokanonisia kirjoja on pidetty kirkossa pyhinä teksteinä varhaiskirkosta saakka ja ne on hyväksytty Raamatun kaanoniin varhaisissa kirkolliskokouksissa.

Esitin varauksellisen huomion Topin mainitsemista reformaation periaatteista: 1) Raamattu on selvä ja 2) Jokaisen opin tulee perustua niiden yksiselitteisiin opin sijaintipaikkoihin (sedes doctrinae). Mielestäni kristikunnan jakautuneisuus osoittaa empiirisesti, ettei Raamattu lopulta ole ihan niin selvä. Raamattua on mahdollista lukea monenlaisista esi-/ kokonaisymmärryksistä käsin ja päätyä melko erilaisiin lopputuloksiin. Itsessään tämä ei toki todista, että totuus olisi relatiivinen, vaan se puhuu enemmän sen puolesta, että Raamatun lisäksi tarvitaan myös toinen auktoriteetti, joka vetää yhteen Raamatun opetukset ja soveltaa niitä käytäntöön. Siihen kysymykseen, kuka tai mikä on tämä auktoriteetti, katolinen ja luterilainen usko vastaavat eri tavalla.

Toiseksi voidaan esittää, että tulkintaan tarvitaan joka tapauksessa aina Pyhä Henki jo Raamatun oman todistuksen perusteella. Jos siis Matti Meikäläinen väittää, että on löytänyt ´ainoan oikean tulkinnan´ ja hän tulkitsee Raamattua eri tavalla kuin katolinen eli yleismaailmallinen kirkko, niin hän välttämättä myös uskoo, että Pyhä Henki on kirkastanut vain hänelle tuon oikean tulkinnan, eikä koko kirkolle ennen häntä. Tällöin hän nostaa oman tulkintansa Raamatusta kirkon uskoa vastaan, mikä johtaa aina jonkinlaiseen subjektivismiin universaalin kirkon näkökulmasta.

Entä onko jokaisella opilla omat sijaintikohdat Raamatussa? Aluksi tulee mielestäni huomauttaa, että tämä periaate nousee Raamatun oman ilmoituksen ulkopuolelta, eikä tällaista yksin Raamattu -periaatetta voida perustella eksplisiittisesti suorilla Raamatun kohdilla. Toisaalta myöskään Raamatun kaanonia ei voida perustella eksplisiittisillä Raamatun kohdilla, joten kaanonkysymyksessäkin meidän on vain luotettava kirkkoon, jonka kautta Raamattu on meille välitetty.

Raamattu on kaikkien kristillisten kirkkokuntien mukaan aivan erityislaatuinen kirja, mutta seuraako tästä automaattisesti se, ettei kirkolla ole muuta erehtymätöntä auktoriteettia, tai että mikään muu ei ole velvoittavaa kuin se, mistä Raamatun opetus on yksiselitteistä. Ei välttämättä. Itseasiassa Raamattu kehottaa: ”Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niin kuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä.” (Hepr. 13:17) Jos siis olen kuuliainen esimerkiksi kirkon paastosäännöille tai tulkinnalle sunnuntaivelvollisuudesta, on tämä Raamatun hengen mukaista ja voin luottaa sillä olevan positiivinen vaikutus sielulleni.

Lisäksi on tärkeää ymmärtää Raamatun kontekstuaalisuus. Esimerkiksi Paavalin kirjeiden suhteen tämä tarkoittaa sitä, että ne on kirjoitettu tietyn seurakunnan tietynlaiseen historialliseen tilanteeseen /ongelmaan, jonka johdosta on valittu tietty argumentaatio. Näen opin sijaintipaikkojen etsimisen riskinä sen, että tämä Raamatun kontekstuaalisuus unohtuu, ja Raamatusta aletaan koota sellaista palapeliä, joka sopii omaan kokonaiskuvaan, mutta ei välttämättä enää Raamatun omaan kontekstiin. Kysymys siitä, mistä Raamatun tekstit itseasiassa puhuvat, on kuitenkin kristityille yhteinen. Toinen kysymys on, miten näitä tekstejä tulisi sitten soveltaa kirkon elämään nykyhetkessä. Tässä joudutaan usein operoimaan Raamatun oman kontekstin ulkopuolella, eikä suoraviivaisia ratkaisuja välttämättä ole olemassa. Uskon silti, että jaamme Topin kanssa saman tavoitteen, jossa tahdomme tulkita Raamattua ´niin kuin se on kirjoitettu´.

Raamattua luetaan aina jonkinlaisen kokonaisymmärryksen valossa. Tämä on nähdäkseni yhteistä kaikille kristityille. Kun puhutaan opin kokonaisuudesta, katolinen usko ymmärtää sen niin, että oppi on looginen, sillä totuuden olemukseen kuuluu loogisuus. Tällöin esimerkiksi Raamatun opetus Jumalan vihasta tulkitaan Jumalan rakkauden olemuksen valossa. Tai opetus ennaltamääräyksestä tulkitaan Jumalan oikeudenmukaisuuden valossa. Jumala ei siis samaan aikaan vihaa ja rakasta ihmistä, vaan viha liittyy syntiin ja selittyy Jumalan rakkaudella, sillä rakkauden Jumala ei voi olla vihaamatta syntiä, koska synti aiheuttaa kärsimystä ja onnettomuutta ihmisten välillä. Jumala ei myöskään määrää toisia taivaaseen ja jätä loppuja vaille mahdollisuutta pelastua, sillä se sotisi Jumalan hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta vastaan. Mielestäni pahan ongelma ja se, että kaikki eivät pelastu, selittyy parhaiten sillä, että Jumala on lopulta antanut ihmiselle vapaan tahdon, jolla hän voi joko ottaa vastaan Jumalan tarjoaman pelastuksen tai torjua sen.

Käsitys laista ja armosta

Topi kritisoi useissa kohdin sitä, että katolisuudessa on vajaa käsitys laista. Luterilaisessa käsityksessä laki murskaa ihmisen, sillä kukaan ei voi täyttää Jumalan vaatimuksia. Ihmisen parhaatkin yritykset tehdä hyvää jäävät aina vaillinaiseksi ja sellaisenaan Jumalan vihan alaisiksi. Luterilaisen käsityksen mukaan ainoa ratkaisu on se, että Jumala lukee Kristuksen ansiot uskon kautta ihmisen hyväksi. Tämä ja vain tämä voi lepyttää vihaisen Jumalan. Tällöin Jumala ei näe uskovassa ihmisessä ihmisen omaa saastaisuutta, vaan Kristuksen täydellisyyden, ja ihminen on turvassa Jumalan vihalta ja tuomiolta. Jään itse pohtimaan, voiko kukaan kristitty nähdä tästä vinkkelistä Jumalaa sellaisena Isänä, joka iloitsisi meistä, teoistamme tai yrityksistämme. Vai onko hän aina sellainen Isä, joka näkee meissä vain virheitä ja haluaa rankaista meitä.

Voidaan siis sanoa, että luterilaisesta käsityksestä ihmisen on mahdotonta välttää syntiä tai olla edes pientä hetkeä tekemättä syntiä. Suhteessa Jumalaan painottuukin vain turvautuminen Kristukseen ja siihen, että Kristuksen tähden Jumalan viha ei osu meihin. Mutta onko todellisuus todella näin synkkä silloinkin, jos Jumala lahjoittaa meille Pyhän Hengen ja apunsa. Eikö luottamus Jumalaan voisi olla myös luottamusta hänen apuunsa, jonka johdosta voi tavoitella suuria siinä rakkaudessa, johon Raamattu meitä kehottaa?

Katolisesta näkökulmasta voidaan todeta, että Jumala kyllä tahtoo pyhitystämme, koska ilman sitä ”kukaan ei ole näkevä Herraa.” Tämä ei ole kuitenkaan mahdoton lista asioita, joissa ihminen jää aina vain vajaaksi ja murskatuksi. Tai no tietysti voidaan sanoa, että itsessään ihminen jäisikin vajaaksi, mutta Jumalan armon varassa (joka on siis katolisesta näkökulmasta anteeksiantamuksen lisäksi Jumalan antama voima kaikkeen hyvään), kaikki on mahdollista. Jos apumme on Jumalassa, niin emme voi tehdä Jumalasta niin pientä, että korostamme koko ajan vain kykenemättömyyttämme, sillä silloin katsoisimme omiin voimiimme, jotka ovat itsessään heikot. Katolisuuden fokus on kuitenkin Kristuksessa ja juuri hänen kanssaan mikään ei lopulta ole mahdotonta.

Jumalan armollisuuteen liittyy myös se, että hän kykenee näkemään heikkoutemme. Isämme ei ole sellainen, joka ei tuntisi ihmiselämän vaikeutta, vaan Jumala on Pojassaan elänyt todellisen ihmiselämän ja tietää siksi tarkkaan, mitä on olla ihminen. Hän tuntee ihmisyyden haasteet, kiusaukset ja heikkouden. Juuri siksi hän kykenee auttamaan meitä myötätuntoisesti. Suhteessa lakiin tätä voisi lähestyä niin, että Jumala ei mittaa kaikkia ihmisiä samalla tavalla: Niiltä joille on paljon annettu, vaaditaan enemmän, kun taas niiltä, joille on vähän annettu, myös vaaditaan vähemmän.

Katolisesta näkökulmasta taivas voisi toteutua jo maan päällä, jos kaikki ihmiset olisivat pyhiä. Tällöin maan päällä vallitsisi sellainen rakkaus, jota Kristus osoitti ihmiskunnalle antamalla henkensä syntisten puolesta. Ei olisi sotia, ei itsekkyyttä, ei riitaa veljien välillä. Ei rikkinäisyyttä, epäluottamusta eikä särjettyjä sydämiä. Tällöin ei tarvitsisi varastaa, ei valehdella tai marssia tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Ihmisillä olisi hyvä olla. Juuri tätä Jumala haluaa ja juuri tätä synti pohjimmiltaan vastustaa ja rikkoo. Siksi Jumala vihaa syntiä ja haluaa pyhitystämme. Taivas on siksi niin kaunis ja hyvä paikka, koska siellä vaallitsee täydellinen rakkaus.

Jumalan antama laki nousee Jumalan rakkaudesta. Rakkaus ei ole vain hauska tunne, vaan paljon enemmän. Pelastuksessa on kyse siitä, että ihminen pääsee osalliseksi Jumalan omasta elämästä. Tästä todistaa se, jonka ymmärrämme Topin kanssa samoin, että kasteessa ihminen saa ilman omaa ansiota lahjaksi Pyhän Hengen, joka asettuu ihmiseen asumaan kuin temppeliin. Tämän rakkauden Hengen avulla, voimme alkaa rakastaa kuin Jumala. Taivas voi toteutua vähä vähältä myös maan päällä. Pyhä Henki on pyhittymisemme ainoa vaikuttava syy. Se ei kuitenkaan poista ihmisen tahdon vapautta. Rakkaus ei koskaan pakota, vaan ihmiselle jää aina lopulta mahdollisuus joko yrittää elää sen mukaan, tai valita toisenlainen tie. Raamattu kehottaa kilvoittelemaan rakkaudessa monessa kohdin. Mielestäni jo tämä osoittaa, että ihmisellä on oma valinnanvapaus tässä prosessissa.

Millainen isä Jumala siis on? Katolisesta näkökulmasta Jumala katsoo meitä, lapsiaan, rakastaen meitä. Hän ei koskaan vihaa meitä. Sen sijaan hän vihaa sitä, jos meihin sattuu. Meihin taas sattuu, kun riitelemme, vihaamme, elämme itsekkyydessä ja rakkaudettomuudessa. Synti erottaa ihmisiä toisistaan. Siksi synti on onnettomuutemme perimmäisin syy. Silloinkin kun teemme syntiä, emme lakkaa olemasta Jumalan lapsia, joiden vaikeuksia ja heikkouksia Hän ymmärtää. Jumala tahtoo kuitenkin parastamme ja siksi hän antaa pyhittymiseemme yliluonnollisen avun, Pyhän Hengen, joka on pyhittävä armo. Anteeksiantamus on lahja, joka pesee pois syyllisyyden. Pyhittävä armo on lahja, joka tekee meistä todellisesti taivaskelpoisia. Taivaassa ei ole nimittäin enää syntiä, heikkoutta tai rakkaudettomuutta. Siellä kaikki rakastavat kuin Jumala. Siellä kaikki ovat täysin pyhiä, eikä ole enää syntiä.

Lopuksi

Ymmärtääkseni katolinen ja Topin kuvaama luterilainen käsitys laista, Jumalasta, vanhurskauttamisesta ja pelastuksesta ovat tietyllä tapaa melko kaukana toisistaan ainakin teoreettisella tasolla. Monergismi ja luterilainen predestinaatiokäsitys ovat mielestäni yhteensovittamattomia katolisen synergismin kanssa. Sen sijaan terminologiset erot ovat nähdäkseni jokseenkin yhteensovitettavissa. Tarkoitan tapaa puhua armosta, vanhurskaudesta ja pyhityksestä. Se että luterilaisuus ymmärtää ja erittelee nämä termit hieman eri tavalla, ei ole välttämättä kokonaisuuden kannalta ratkaisevaa.

Kun pohdin vanhurskauttamisoppia oman kokemuksen valossa sanoisin, että luterilaisena en jossain vaiheessa enää ollut kosketuksissa oman syntisyyteni kanssa. Synnistä tuli minulle enemmän abstrakti uskontotuus, joka tuli vain hyväksyä, kuin todellisuus jonka tuntisin omassa lihassani. Itselleni tähän ratkaisu oli katolinen rippikäytäntö. Jos en nimennyt syntejäni papille, minun oli vaikea nähdä niitä elämässäni. Luterilainen synnintunnustukseni Jumalalle oli enemmän: anna anteeksi syntisyyteni, mutten kovin paljoa hahmottanut, mitä se konkreettisesti tarkoitti. Tietysti jokin käsitys oli, mutta minulle jäi kuitenkin vaikutelma, että uskovaisella ei ole lopulta niin merkityksellistä, mitä hän elämässään tekee, jos hän vain turvautuu Kristuksen sovitukseen. Luterilaisuudessa puhuttiin, että ainoa todellisesti kadottava synti on epäusko. Siksi on mielenkiintoista, että Topi hyväksyy myös kuolemansynnin käsitteen, jossa ihminen rikkomalla vakavasti ja tieten tahtoen lähimmäistään vastaan voi menettää pelastuksensa.

Kuolemansyntiin liittyen Topi kuitenkin katsoo, että Jumala johdattaa valitsemansa ihmiset takaisin ´pelastuksen tilaan´, vaikka ihmisellä onkin oma vastuu teoistaan. Jumala siis lopulta pelastaa Topin mukaan suvereenisti ne, jotka hän on valinnut, vaikka ihminen voikin kääntyä Jumalaa vastaan. Minulle tämä hahmottuu niin, että teoilla ei ole lopulta iankaikkisuuden kannalta merkitystä, sillä Jumala pelastaa joka tapauksessa ne, jotka hän ennalta valitsee, eikä ihminen voi siihen mitenkään vaikuttaa. Luterilaisuudessa pelastuksesta tahdotaan häivyttää kaikki se, mikä on ihmisen vastuulla. Tätä on monergismi.

Synergismi taas on sitä, että pelastuksen ainoa vaikuttava syy on Jumalan armo, mutta pelastuksen vastaanottaminen ja sen hyväksyminen on ihmisen vapaan tahdon piirissä. Tällöin ei ole olemassa tiettyä valittyjen joukkoa, joiden pelastuksen Jumala varmistaa omalla suvereenilla päätöksellään, vaan ihmiselle jää lopulta aina vapaus joko torjua tai ottaa vastaan armo. Tällöin kuolemansynnin tekemällä voi todella menettää pelastuksen, eikä Jumala johda tällaista henkilöä väistämättä takaisin pelastuksen ja anteeksiantamuksen alle. Toki hän kutsuu, mutta ei pakota. Tahdotko ottaa kutsun vastaan elää Jumalan kanssa vai torjua sen, on lopulta se kysymys, joka ratkaisee iankaikkisen kohtalomme.

Palaan rippiin. Katolilaisena ripittäydyn usein papille ja nimeän ne asiat, joissa olen rikkonut lähimmäistäni vastaan. Tällöin synninpäästöstä tulee konkreettisempi ja hahmotan paremmin, mitkä ovat ne elämäni kipupisteet, joissa tarvitsen enemmän armoa, Kristusta ja pyhitystä. Ainakin minulla se on vaikuttanut niin, että Kristuksesta on tullut entistä rakkaampi ja läheisempi. Katolilaisena olen kokenut voimakkaammin anteeksiantamuksen lohdullisuuden ja armon voiman elämässäni. Suhde Jumalaan on näkynyt konkreettisempana rukouselämänä ja voimakkaampana tarpeena tulla osalliseksi pyhistä sakramenteista, joista tärkein on pyhä eukaristia.

Ymmärrän, että luterilaisen vanhurskauttamisopin fokus on hyvä. Sen tavoite on kiinnittää katse yksin Kristukseen. Luulen myös ymmärtäväni luterilaisen huolen katolisesta vanhurskauttamisopista. Sanoisin kuitenkin, että jos syntiä, Jumalaa, vanhurskauttamista ja pelastusta alkaa nähdä katolisella tavalla, voi Jumalan rakastavan sydämen nähdä vielä kirkkaammin. Tämä juuri on se rakkauden evankeliumi, joka avaa kristinuskon merkityksen ja toivon: Jumala on todella tullut alas taivaasta etsimään meitä, kadotettuja ihmisiä, jotta voisi viedä meidät takaisin kotiin.

Aivan aluksi, kiitos paljon tästä keskustelusta. Se on avartanut käsitystäni roomalais-katolisesta pelastusopista. Olen myös tyytyväinen siihen maltillisuuteen, johon olet kyennyt. Toivottavasti myös minä olen kyennyt samaan edes jossain määrin.

En ala enää vastaamaan sitaatteihisi, vaan tiivistän yleisemmällä tasolla. Luterilaisuuden ja roomalais-katolisuuden erot vanhurskauttamisopin suhteen juontuvat jo 1500-luvulle. Trenton konsiilin päätökset tuomitsevat selkeästi luterilaisen vanhurskauttamiskäsityksen. Trenton vanhurskauttamista koskevat kaanonit on ilmaistu 33 lyhyehkössä kohdassa, jotka tuoreessa suomen kielisessä laitoksessa käsittävät sivut 64-69. Tämä on varsin pieni määrä sivuja suhteutettuna siihen, että luterilaiset Tunnuskirjat käsittelevät tätä opinkohtaa paljon laajemmin ja runsassivuisemmin: Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sivut 91-147, Yksimielisyyden ohjeen tiivistelmässä sivut 434-436, ja Yksimielisyyden ohjeen täydellisessä selityksessä sivut 489-500. Tekstiä näissä on noin 70 ison sivun verran. Tämä kertoo, että luterilaiset pitävät vanhurskauttamisoppia pääopinkohtana. Tunnustuskirjojen kirjoittamisen jälkeen luterilainen ortodoksia käsitteli vanhurskauttamista tuhansien sivujen verran.

Trento tuomitsee vanhurskauttamisoppikaanoneissaan luterilaisen vanhurskauttamisopin laajasti. Se opettaa: vapaata tahtoa (kaanon nro 5), ennen vanhurskauttamista tapahtuneiden tekojen synnittömyyden mahdollisuutta (nro 7), ihmisen ja Jumalan yhteistyötä (nro 9), että Kristuksen ansiolla ansaitun vanhurskauden kautta ihmiset eivät täsmällisessä mielessä ole vanhurskaita (nro 10), että vanhurskaaksi ei tulla pelkästään Kristuksen vanhurskauden hyväksi lukemisen tai syntien anteeksiantamuksen kautta ilman vuodatettua armoa ja rakkautta (nro 11), että usko ei ole pelkkää luottamusta Jumalan laupeuteen ja että vanhurskauttaminen ei tapahdu pelkästään tämän luottamuksen kautta (nro 12), että synneistä päästäminen ja vanhurskauttaminen ei tapahdu pelkästään uskon kautta (nro 14), että evankeliumi ei ole vain iankaikkisen elämän lupaus ilman käskyjen noudattamisen muodostamaa ehtoa (nro 20), että hyvät teot ovat vanhurskauttamisen lisääntymisen syitä (nro 24), että kasteen jälkeen langennut ei voi nousta pelkän uskon kautta ilman parannuksen sakramenttia (nro 29), että Jumalan armolle ja Jeesuksen ansiolle rakentuvien hyvien tekojen kautta ihminen todellisesti ansaitsee osalleen tulleen armon lisääntymistä, iankaikkisen elämän saavuttamista (nro 32), ja ettei Trentossa esitetty vanhurskauttamisoppi vähennä Jumalan kunniaa eikä Jeesuksen Kristuksen ansiota (nro 33). Jokaisen vanhurskauttamiskaanonin lopussa on kiroustuomio ”olkoon kirottu” (anathema sit) niitä koskien, jotka opettavat eri tavalla. Tässä uudessa suomennoksessa ilmaus tosin on lievennetty muotoon ”olkoon erotettu”.

KKK käsittelee vanhurskauttamista sivuilla 489-491. Tässä luterilaisen Tunnustuksen kanssa suurin piirtein saman paksuisessa kirjassa otsikon ”vanhurskauttaminen” alla oleva teksti käsittää vain reilu kaksi sivua tekstiä. Tosin sitten heti niiden perään otsikon ”armo” alla on noin kaksi ja puoli sivua tekstiä tämän päälle. KKK opettaa luterilaisen vanhurskauttamisopin vastaisesti, että ”Vanhurskauttaminen ei ole pelkkä syntien anteeksiantaminen; siihen kuuluu myös pyhittyminen ja ihmisen sisäinen uudistuminen.” (kohta 1989), ”Vanhurskauttaminen annetaan meille kasteessa, uskon sakramentissa. Siinä tulemme Jumalan vanhurskauden kaltaisiksi, Jumalan joka tekee meidät sisäisesti vanhurskaiksi laupeutensa voimalla.” (1992), ja ”Vanhurskauttamisessa syntyy yhteistyö Jumalan armon ja ihmisen vapauden välille. Yhteistyö ilmenee siinä, että ihminen suostuu uskossa Jumalan sanaan… ja toimii rakastaen yhteistyössä Pyhän Hengen liikkeellepanevan voiman kanssa. Henki kulkee suostumuksemme edellä ja pitää sitä yllä.” (1993).

Luterilainen vanhurskauttamisoppi opettaa toisin. Se on tiivistetty FC:n tiivistelmässä:

””3. Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus

Status controversiae – Keskeinen kiistakysymys

Kirkoissamme tunnustetaan yksimielisesti Jumalan sanan perusteella ja Augsburgin tunnustuksen mukaisesti, että me kurjat syntiset tulemme Jumalan edessä vanhurskaiksi ja pelastumme ainoastaan uskomalla Kristukseen. Vanhurskautenamme on siis yksin Kristus. Hän on tosi Jumala ja tosi ihminen, koska jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat hänessä persoonallisesti yhdistyneet, (Jer. 23:6, 1 Kor. 1:30, 2 Kor. 5:21)Kun tältä pohjalta on kysytty, kumman luontonsa puolesta Kristus on meidän vanhurskautemme, on joihinkin kirkkoihin päässyt leviämään kaksi keskenään ristiriitaista harhaa.

Toiset ovat olleet sitä mieltä, että Kristus on vanhurskautemme ainoastaan jumaluutensa puolesta, kun hän uskon kautta asuu meissä. Tähän meissä uskon kautta asuvaan jumaluuteen verrattuna kaikkien ihmisten synti on kuin pisara mereen verrattuna. Toiset taas ovat ajatelleet, että Kristus on ainoastaan ihmisluontonsa puolesta meidän vanhurskautenamme Jumalan edessä.

Affirmativa

Kristillisen kirkon puhdas, kumpaakin edellä mainittua harhaa vastustava oppi

1. Kumpaakin mainittua harhaa vastustaen me uskomme, opetamme ja tunnustamme yksimielisesti, että Kristus on meidän vanhurskautemme molempine luontoineen, ei siis ainoastaan jumalallisen tai inhimillisen luonnon puolesta. Hän on kokonainen Kristus, joka on vanhurskautemme yksin sen kuuliaisuuden tähden, jota hän Jumalana ja ihmisenä on osoittanut Isälleen aina kuolemaan asti. Näin hän on ansainnut meille syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän, niin kuin on kirjoitettu: ”Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden ihmisen kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi” (Room. 5:19).

2. Näin ollen me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että meidän Jumalalle kelpaava vanhurskautemme tarkoittaa sitä, että Jumala sulasta armosta antaa meille synnin anteeksi vaatimatta meiltä mitään edeltävää, samanaikaista tai myöhempää suoritusta, ansiota tai arvollisuutta. Jumala lahjoittaa meille ja lukee hyväksemme Kristuksen vanhurskauden, joka on yhtä kuin hänen kuuliaisuutensa. Sen vanhurskauden perusteella Jumala ottaa meidät armollisen suosionsa piiriin ja pitää meitä vanhurskaina.

3. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että usko on ainoa keino ja väline, jolla tartumme Kristukseen ja Kristuksessa siihen ”vanhurskauteen, joka kelpaa Jumalalle”. Kristuksen tähden se ”usko luetaan vanhurskaudeksi” meille (Room. 4:5).

4. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että tämä usko ei ole pelkkää Kristuksen historian tuntemista vaan se on Jumalan lahja, jolla me evankeliumin sanasta opimme oikein tuntemaan Kristuksen lunastajanamme ja luottamaan häneen, opimme uskomaan, että meillä armosta, yksin hänen kuuliaisuutensa tähden on syntien anteeksiantamus, niin että Isä Jumala pitää meitä hurskaina ja vanhurskaina ja me tulemme ikuisesti autuaiksi.

5. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Raamatun kielenkäytön mukaan sana ”vanhurskauttaminen” merkitsee tässä yhteydessä samaa kuin absoluutio, synneistä vapaaksi julistaminen. Sananl. 17:15: ”Se joka vanhurskauttaa jumalattoman ja tuomitsee vanhurskaan, on Herralle kauhistus.” Room. 8:33 ”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa.” Jos sen asemesta käytetään sanoja regeneratio ’uudesti syntyminen’ ja vivificatio ’eläväksi tekeminen’, kuten Puolustuksessa tehdään, annettakoon niillekin sama merkitys; muutoinhan vm. käsitteet pidetään erillään uskon kautta tapahtuvasta vanhurskauttamisesta ja niillä tarkoitetaan ihmisen uudistumista. 

6. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme vielä seuraavan: Vaikka oikein uskovilla ja todella uudestisyntyneillä vielä on paljon heikkoutta ja vajavuutta aina hautaan asti, heidän ei silti pidä epäillä heidän omakseen uskon kautta luettua vanhurskautta eikä sielujensa pelastumista, vaan heidän on oltava varmoja siitä, että Jumala on heille armollinen Kristuksen tähden, lupauksen ja pyhän evankeliumin sanan perusteella.

7. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme: Jos on määrä säilyttää puhdas oppi Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta, on tarkasti säilytettävä ne sanat, joilla pyhä apostoli Paavali sulkee meidän omat tekomme kokonaan ulkopuolelle ja erottaa ne Kristuksen ansiosta. Näin kunnia annetaan yksin Kristukselle. Sellaisia sanontoja, particulae exclusivae, ovat: armosta, ilman ansiota, ilman lakia, ilman tekoja, ei tekojen perusteella. Kaikki nämä sanonnat korostavat sitä, että me tulemme vanhurskaiksi ja autuaiksi ”yksin uskosta”, yksinomaan uskomalla Kristukseen.

8. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme: Edeltävä katumus ja sittemmin tehtävät hyvät teot eivät tosin kuulu Jumalalle kelpaavaa uskonvanhurskautta käsittelevään opinkohtaan, mutta silti ei pidä kuvitella, että on olemassa sellaista uskoa, joka esiintyy ja säilyy rinnallaan paha aikomus tehdä syntiä ja toimia vastoin omaatuntoa. Päinvastoin, samalla kun ihminen on vanhurskautettu uskon kautta, hänellä on todellinen, elävä, ”rakkauden kautta vaikuttava usko” (Gal. 5:6). Vanhurskauttavaa uskoa seuraavat siis aina hyvät teot, niiden varmasti huomataan liittyvän siihen, yhtä varmasti kuin tämä usko on todellinen ja elävä. Usko ei milloinkaan ole yksin, vaan sen seurassa ovat alati rakkaus ja toivo.””

Oikean opin vastaisia käsityksiä FC käsittelee seuraavasti:

””Antithesis eli Negativa

Päinvastaisen opin hylkääminen

Näin ollen me hylkäämme ja torjumme kaikki nyt lueteltavat harhat:

1. Kristus on vanhurskautemme yksinomaan jumalallisen luontonsa puolesta.

2. Kristus on vanhurskautemme yksinomaan inhimillisen luontonsa puolesta.

3. Profeetat ja apostolit eivät uskonvanhurskaudesta puhuessaan käytä sanoja ”vanhurskauttaa” ja ”tulla vanhurskautetuksi” merkityksessä ”julistaa vapaaksi synnistä” ja ”tulla vapaaksi julistetuksi” eli ”saada synnit anteeksi”, vaan he tarkoittavat sellaista tosiasiallista vanhurskaaksi tekemistä, jossa Pyhä Henki vuodattaa ihmiseen rakkauden ja hyveitä ja nämä saavat aikaan tekoja.

4. Usko ei katsele yksin Kristuksen kuuliaisuutta vaan tarkkailee lisäksi sitä, kuinka Kristuksen jumalallinen luonto asuu ja vaikuttaa meissä ja kuinka tämä asuminen peittää meidän syntimme.

5. Usko on sellaista luottamusta Kristuksen kuuliaisuuteen, joka voi olla ja säilyä ihmisessä, vaikka tämä ei tee tosi parannusta ja vaikka ei mitään rakkautta ilmenekään uskon seurauksena, vaan ihminen pysyy synneissään vastoin omaatuntoaan.

6. Uskovissa ei asu Jumala itse vaan ainoastaan Jumalan lahjat.

7. Usko pelastaa sen tähden, että se panee meissä alulle uudistumisen, joka saa aikaan rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

8. Uskolla on tosin vanhurskauttamisessa suurin merkitys, mutta Jumalalle kelpaavaan vanhurskauteemme kuuluvat myös uudistus ja rakkaus. Ne eivät kylläkään ole vanhurskautemme tärkeimpänä perusteena, mutta ilman uudistusta ja rakkautta ei vanhurskautemme ole Jumalan silmissä ehyt eikä täydellinen.

9. Uskovat tulevat Jumalan edessä vanhurskaiksi ja pelastuvat sekä heidän hyväkseen luetun Kristuksen vanhurskauden että heissä alkaneen uuden kuuliaisuuden perusteella tai myös osaksi Kristuksen vanhurskauden hyväksi lukemisen, osaksi taas alulle pannun uuden kuuliaisuuden perusteella.

10. Luvattu armo tulee omaksemme osaksi siten, että sydämessä uskomme lupauksen, osaksi siten, että tunnustamme Kristusta suullamme ja harjoitamme muita hyveitä.

11. Usko ei vanhurskauta ilman hyviä tekoja. Hyviä tekoja vaaditaan ehdottomasti vanhurskauttamisen edellytyksenä; ihmistä ei siis voida vanhurskauttaa, ellei hänellä ole hyviä tekoja.””

Olet mielestäni opettanut pitkälti uskollisesti Rooman kirkon opetukselle, jonka voidaan huomata olevan pitkälti sama nyt, kuin mitä se oli 1500-luvulla. Mielestäni olet rehellisempi opetuksessasi, kuin mitä Joint Declaration kirjoittajat ja monet tuon dokumentin falskiuden nielleet ovat olleet. On hyvä tunnustaa selkeästi: Luterilaisen ja roomalais-katolisen vanhurskauttamisopin välillä on useita perustavanlaatuisia eroja. Nämä erot eivät häivyty sillä, että kieltäydytään huomioimasta kummankin kirkkokunnan yksittäisille teologisille termeille antamia erilaisia ja toisistaan poikkeavia sisältöjä. On hyvä rehellisesti tunnustaa: Meillä ei ole yksimielisyyttä vanhurskauttamisesta. Rakastakaamme ja kunnioittakaamme silti toinen toisiamme.

Missä sitten Raamattuun uskovilla luterilaisilla ja Raamattuun uskovilla roomalais-katolisilla on mahdollista löytää yhteistä tässä pahassa, post-modernissa ja sekularistisessa maailmanajassamme? Mielestäni esimerkiksi sen tunnustamisessa, että ylipäätään on olemassa elävä Jumala, joka on ilmoittanut itsensä Kristuksessa ja sanassaan Raamatussa. Ja että Jumalan sana määrittää moraalin ja etiikan. Ja, ettei totuus määrity enemmistön äänestyspäätöksillä. Jeesus Kristus oli ja on täynnä armoa ja totuutta. Kun maailmassa on paljon väkivaltaa, sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta, voidaan tuoda tämän keskelle Jumalan sanan ilmoitus Kristuksesta, joka on totuus, ja joka Henkensä kautta haluaa johdattaa armonsa kautta ”kaikkeen totuuteen”. Jumalan sanan valoa pimeä ja fulminantin väkivaltainen maailmamme tarvitsee. Armoa ja totuutta. Totuuskomissiota jo täällä maan päällä ennen viimeisen tuomion Totuuskomissiota. Sovintoa, joka tuli esiin jouluyönä: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” (Luuk. 2:14). Sekä luterilaiset että roomalais-katoliset voivat toimia totuuden sanan esillä pitäjinä opettamalla, mikä on Jumalan tahto.

Otan edelleen esiin ns. autuaan epäjohdonmukaisuuden. Uskon, että 2000 vuoden aikana kirkon historiassa on ollut halki vuosisatojen heitä, jotka sydämessään ovat turvautuneet Kristukseen syntiensä anteeksiantajana. Ja ehkäpä heitä on ollut enemmän, kuin mitä me heti osaamme kuvitellakaan. Ja heitä on eri kirkkokunnissa nykyäänkin. Sydänten Tuntija näkee sydämiin. Missä on puhdasta evankeliumia vähänkin julistetun sanan tai pyhien sakramenttien muodossa, siellä pelastava usko voi syntyä ja pysyä Pyhän Hengen vaikutuksesta yllä.

Vielä kerran, kiitos sinulle ystävä hyvä pitkästä ja antoisasta keskustelustamme. Herra Jeesus persoonallisena Jumala Viisautena meitä itse kutakin johtakoon armonsa ja sanansa tuntemiseen. Hän johtakoon meitä ”kaikkeen totuuteen”. Meidän osamme on kiittää. Ristin Herra kanssasi!