Olen kirjoittanut julkisesti muutaman kriittisen kirjoituksen LHPK:sta (Lähetyshiippakunta). Siksi haluan kirjoittaa vielä yhden – tällä kertaa myönteisen – kirjoituksen. Samalla pyydän anteeksi yksipuolisen negatiivisen ja näin ollen myös väärän todistuksen antamista LHPK:sta. Tässä kirjoituksessa en halua enää kritisoida. Sen sijaan haluan rohkaista ja kannustaa. Lupaan että tämä on samalla viimeinen kirjoitukseni, jossa käsittelen LHPK:aa.

Kuuluin LHPK:aan aktiivisesti 10/2005 – 5/2018. Tässä ajassa olen ehtinyt saada jonkinlaisen kuvan tämän ”kirkoksi kasvavan kirkon” asioista. Ensiksikin haluaisin kiinnittää huomiota, että Luthersäätiö ja siitä seurannut LHPK on viimeisen 20 vuoden ajan kenties merkittävimpiä hengellisiä ilmiöitä Suomen kristillisessä kentässä. Toki isossa kuvassa kysymys on pienestä repeämästä Suomen ev.-lut. kansankirkossa, jossa pieni osa konservatiiveja on siirtynyt viettämään omaa jumalanpalvelustaan LHPK:aan. Silti LHPK:n ajoitus näyttää sopivalta: moni on joutunut hämilleen ev.-lut. kirkon muuttuessa liberaalimmaksi mm. virka- ja avioliittokysymysten suhteen, ja LHPK on tarjonnut matalan kynnyksen vaihtoehdon.

Eikä LHPK:n vaihtoehto ole mitenkään huono, jos katsotaan asioita luterilaisesta näkökulmasta. LHPK tarjoaa monessa mielessä rukiisen luterilaista ja yhteisöllistä seurakuntaelämää. Lisäksi LHPK tarjoaa konservatiivista vakautta suhteessa luterilaisen kirkon traditioon ja Tunnustuskirjoihin. Tämä taas luo turvallisuuden tunnetta, varsinkin kun ev.-lut. kirkon jatkuvat muutokset aiheuttavat hämmennystä ja kysymysmerkkejä erityisesti konservatiivien keskuudessa.

LHPK:ssa erinomainen asia on myös lapsi- sekä nuorisotyö. Lapsissa on tulevaisuus ja tämä on erityisen hyvin ymmärretty LHPK:ssa. Pyhäkoulutoimintaan on panostettu ja moni maallikko tekee antaumuksellista työtä palkatta ja uhrautuvasti. Muutenkin on syytä nostaa esille, että LHPK:ssa lähes kaikki seurakuntaelämän toiminnot pyörivät täysin vapaaehtoisten voimin. Joku on joskus (varsinkin minä itse) kritisoinut LHPK:n pappiskeskeisyyttä. Voin kuitenkin hyvällä syyllä sanoa, että LHPK on reagoinut erinomaisesti kasvavaan maallikkointoon aktivoimalla maallikkoja myös hengellisissä vastuissa. Tästä hyvä esimerkki on SUPI-kurssi, jossa nuoria innokkaita miehiä koulutetaan toimimaan OTO-pastoreina (eli oman toimen ohella) LHPK:ssa. Pappiskeskeisyydestä purnaaminen on siis varmasti menneen talven lumia.

Katolisesta näkökulmasta LHPK:ssa on myös monia katolisia piirteitä, joita arvostan. LHPK:ssa on kiinnitetty huomiota vanhojen kristillisten tapojen opettamiseen, jotka pietistisessä perinnössä on haluttu unohtaa ”tapakristillisyytenä.” Tällaisia esimerkkejä ovat mm. ristisaatto, ristinmerkin opettaminen, liturgian laulaminen, hetkipalvelukset ja jopa suitsuttaminen erityisissä juhlapyhissä. Myös rukousnauhan käyttöön on jopa kannustettu. LHPK:ssa on myös pyritty tekemään jumalanpalveluksista koristeellisia ja juhlallisia. Esimerkiksi papin messukasukan käyttö on tästä yksi esimerkki. Jos jotakin saa ehdottaa lisää, niin en pitäisi luterilaisen teologian näkökulmasta mahdottomana ajatuksena omaksua katolisesta kirkosta mm. seurakunnan polvistumista ehtoollisen konsekraation ajaksi ja kellon soittamista konsekroinnin jälkeen. Onhan LHPK:aa kritisoitu jopa luterilaisten kristittyjen toimesta siitä, että ”siellä uskotaan ehtoollisaineiden olevan ihan oikeasti Jeesuksen ruumis ja veri.”

Haluan vielä muistella aikaa, jolloin tapanani oli kuunnella lähes joka ilta 1-3 LHPK:n saarnaa iltaisin ennen nukkumaan menoa. Pastori Anssi Simojoki (jota juuri hieman leikkimielisesti haastoin täällä) oli muuten suosikkini. On hieno ja tervetullut asia, että LHPK julkaisee esimerkkinä muille kristillisille kirkoille kenties eniten hengellistä materiaalia internettiin (ks. saarnat ja luterilainen.net). Internet on nykyajan keino tavoittaa ihmisiä. LHPK on omaksunut tämän erityisen hyvin.

Jos sanoisin kolme asiaa, jotka olen LHPK:ssa oppinut, nämä ovat kaste, ehtoollinen ja isien usko. LHPK on kirjoittanut selkäytimeeni katolisen uskon mukaisesti sen, että synnymme kasteessa Jumalan lapsiksi, mistä olen hyvin kiitollinen. Olen myös saanut oppia, että ehtoollinen on luovuttamaton osa kristityn elämää. Tämä ei ole mitenkään itsestään selvää protestanttisissa kirkoissa. Kolmanneksi olen oppinut LHPK:ssa, että ”isien uskossa” pysyminen on hyvin tärkeä arvo. Olen oppinut kunnioittamaan kirkon perintöä – joku voisi ehkä sanoa, että liikaakin. Dekaani Juhana Pohjola viittasi kerran Tunnustuskirjoihin sanoen jotenkin näin: ”mikä oikeus meillä on muuttaa aiempaa tunnustusta.” Niinpä, ei varmasti mikään.

Näillä sanoilla, LHPK, kiitos ja anteeksi! Olen varmasti jatkossakin tekemisissä teidän kanssanne. Ja onhan LHPK:ssa todettu monessa yhteydessä, että siellä ollaan itsekin ”prosessissa.” Toivon ja rukoilenkin, että tämä prosessi voisi johtaa yhdessä ev.-lut. kirkon kanssa kohti äitikirkkoa eli Roomaa ja universaalin kirkon ykseyttä. Positiivisia merkkejä on olemassa erityisesti nuorten ja minun näkökulmastani ennakkoluulottomien sekä avoimesti asioihin suhtautuvien ihmisten keskuudessa. Viimeisiksi sanoiksi haluan lainata Jeesuksen rukousta:

”Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin. — Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä – minä heissä, ja sinä minussa – että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.” (Joh. 17:11,22,23)

Kristuksen rauhaa teille kaikille LHPK:ssa!