Kuukausi: marraskuu 2016

Jeesusta seurasi suuri määrä ihmisiä Hänen eläessään maan päällä. Hän auttoi ihmisiä, paransi sairaita, antoi syntejä anteeksi ja julisti Jumalan valtakunnan tulleen. Sanoma Jeesuksesta levisikin juuri tekojen kautta. Kysyisinkin nyt: Mihin Jeesus itseasiassa kutsuu ihmisiä, kun hän sanoo ”seuratkaa minua”? Minkä työn Jeesus aloitti, jota Hän kutsui seuraajansa jatkamaan?

Lähden kuitenkin toisesta päästä liikkeelle. Pienoisevankeliumissa Joh. 3:16 todetaan: ” Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Jumala tuli ihmiseksi kärsimään meidän rangaistuksemme, jotta meillä voisi olla taas yhteys Isään, uskon kautta. Ilman sitä, että Jeesus kuoli ristillä, ei olisi syntien anteeksiantamusta, ja me kantaisimme yhä itse omien syntiemme painolastia mukanamme. Tämä ”sanoma rististä”, kuten Paavali tiivistää, tulisi olla minusta kirkon kirkkain ja selvin ääni. Ja myös sen, että uskon kautta tuosta anteeksiannosta pääsee osalliseksi. Ilman syntiemme sovitusta, ei olisi väliä silläkään, mitä uskovina teemme ja miten Jeesusta seuraamme, jos se päättyisi iankaikkiseen kadotukseen syntiemme takia. Paavali sanoo, että jos on laittanut toivonsa Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, niin on kaikista ihmisistä surkuteltavin. Ilman ristintyötä ei tälläkään maallisella vaelluksellamme ole mitään isompaa merkitystä.

Uskovina, Jeesuksen ristintyön armosta ja vieläpä Pyhästä Hengestä osallisina, meidän tärkeä kysymyksemme on paitsi se, miten säilymme uskovina loppuun asti, niin myös se, mikä on nyt elämämme tarkoitus Kristuksen seuraajina. Raamatun aikana tuli jo esille tällainen vastausyritys esittämääni kysymykseen: minulla on usko, muttei tekoja. Usko on tällöin ikään kuin vain elämästämme irrallinen abstrakti ja henkinen asia, eikä sen tarvitse näkyä käytännössä mitenkään. Jaakobin kirjeessä opetetaan kuitenkin, ettei näin voi olla. Paavali myös opettaa, ettei uskova voi koskaan käyttää tällä tavalla halvasti hyväkseen Jumalan armoa lupana elää Jumalan tahdon vastaisesti.

Kaikki lähtee minusta siitä, jos ymmärrämme mitä on parannus, kilvoitus ja tehtävämme uskovina. Usko ei ole koskaan vain paikallaan olemista, vaan tiellä kulkemista. Raamatun mukaan me voimme olla vajavaisuudestamme huolimatta Jumalan työtovereita. Uskovien tehtävä on viedä evankeliumia eteenpäin, jotta ihmisiä voisi tulla uskoon. Kun seuraavan kerran luemme Raamattua ja erityisesti evankeliumeja ja Paavalin kirjeitä, niin voimme lukea niitä siitä näkökulmasta, että mitä Jeesus haluaa meidän ihan oikeasti tekevän uskovina. Ei pelastuaksemme vaan siksi, että sillä on Jumalalle merkitystä miten elämme uskovina, ja miten esimerkiksi kohtelemme lähimmäisiämme. Lisäksi ottaaksemme tosissamme Raamatun kehotuksen kilvoittelemaan uskossa syntiä ja perkelettä vastustaen, jotta mekin pääsisimme puhtaalla omallatunnolla iankaikkisesta elämästä kerran osallisiksi. Raamattu opettaa minusta selvästi että synti vie eroon Jumalasta ja uskosta ja siksi sitä on Jumalan voimasta vastustettava.

Itse ohitin aiemmin liian helposti Raamatun kehotukset, enkä ymmärtänyt, että ne olisivat koskeneet minua. Oli helppoa keksiä kaikenlaisia tekosyitä, kuten ”en pysty olemaan täydellinen, en siis yritä olla edes vähässä uskollinen” tai ”Raamatun kehotukset on annettu VAIN sitä varten, että huomaisin etten voi niitä täyttää (vaikka en edes yrittäisikään) ja siitä tietäisin olevani syntinen.” Lopulta on minusta niin, että nämä tekosyyt lähtevät omasta lihasta ja osa jopa siitä, että on uskottu sielunvihollisen valheita Jumalan Sanan sijaan.

Ajatelma: Usko ei ole syvimmiltään teoriaa, vaan käytäntöä.

Joh 14:

”Kyllä minulla on suhde yläkertaan kunnossa, mutta en minä mikään hihhuli ole.” Näin totesi eräs jo edesmennyt potilaani, kun kyselin häneltä tarvetta tavata sairaalapastoria, kun elämän loppu oli käsillä. Mutta mikä sitten on hihhuli?

Ei-uskovan silmissä kaikki uskovat saattavat näyttäytyä hihhuleina. Tällä voidaan tarkoittaa sitä, että arviointikyky tai todellisuudentaju on vinksahtanut, tai että halutaan uskoa asioihin, jotka ovat epäluotettavia esimerkiksi nykyisillä tieteellisillä mittareilla mitattuna. Ajatellaan ehkä, että uskovalla jalat irtoavat maasta ja hänen elämänsä kuluu turhien syntiahdistusten ja vanhanaikaisten oppien kanssa kamppailemiseen. Jyrkimmät saattavat pitää uskovia jopa harhaluuloisina! Hihhuli sanalla on minusta vahva negatiivinen kaiku.

Toisaalta jokaisella ihmisellä on jokin maailmankatsomus. Jokaisella ihmisellä on myös jokin ajatus esimerkiksi siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mistä ihminen on tullut ja mitä elämä on. Raamattu kertoo että kaikilla Jumalan luomilla ihmisillä on tietoisuus siitä, että on olemassa Jumala (Room 1:20). Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että usko yliluonnolliseen ja uskonnollisuus ilmenevät kaikkialla maailmassa riippumatta siitä, tunnetaanko kristinuskon Jumalaa. Ateismikin täyttää monessa mielessä uskonnon kriteerit. Siinä ihminen, ja hänen järkensä on kaiken mitta. Omasta näkökulmastani ajattelen, että pitää olla myös hieman hihhuli, jotta voi uskoa esimerkiksi siihen, ettei Jumalaa ole tai siihen, että ihminen on syntynyt itsestään tyhjästä.

Olivatko Raamatun ajan ihmiset hihhuleita? Millaisella paikalla usko oli heidän elämänsä tärkeysjärjestyksessä? Opetuslapset jättivät koko elämänsä ja lähtivät seuraamaan Jeesusta. Paavali joutui monesti kahleisiin ja ruoskittavaksi Jeesuksen tuntemisen tähden. Stefanus kuoli uskonsa vuoksi ja rukoili armoa kivittäjilleen. Apostolit rukoilivat sairaiden paranemista ja ajoivat ulos riivaajahenkiä, samalla kertoen ylösnousseesta Jeesuksesta. Vanhan testamentin ajan profeettoja kivitettiin, koska he rohkenivat sanoa: ”Näin sanoo Herra.” Nooa rakensi vuosikausia kärsivällisesti arkkia, koska Jumala niin käski. Mooses astui faaraon eteen ja pyysi faaraota vapauttamaan israelilaiset, koska Jumala oli häntä siihen kehottanut.

Toisaalta täytyy samalla todeta Raamatun henkilöiden raadollisuus, kun katsoo tarkemmin heidän elämäänsä. Pietari kielsi Jeesuksen kolmesti. Tuomas epäili, että Jeesus olisi noussut kuolleista ennenkuin hän kohtasi ylösnousseen Herransa. Kaikki opetuslapset pakenivat kun Jeesus otettiin kiinni. Daavid anasti itselleen toisen vaimon. Nooa joi itsensä humalaan, kun vesi laski ja arkki karahti maan kamaralle. Joona pakeni Jumalan kutsua. Raamatun henkilöt olivat siis tavallisia ihmisiä, joista kasvoi Jumalan koulussa riittävän pieniä ja nöyriä astumaan omaan kutsumukseensa – Jumalan voimasta. Jumala nimittäin Sanansa mukaan käyttää heikkoja, jotka hän voi täyttää voimallaan (1 Kor 1:30).

Jumalan sana kehottaa meitä kasvamaan kohti Kristuksen kuvan kaltaisuutta, ja sen tulisi olla jokaisen kristityn sydämen asenne. ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä” Joh 3:30. Tuota asennetta saa rukoilla ja siinä tulee kilvoitella! Jokaisen matka kohti tuota asennetta on myös kesken – olemmehan monella tapaa vajavaisia. Omaa lihaa ei pääse pakoon. Ilman syntiemme anteeksiantamusta emme pitkälle pötki tässä kilvoituksessamme.

Millainen ihminen sitten on hihhuli? Mitä sinä vastaisit? En tiedä tarvitseeko sitä välttämättä tietääkään, kunhan tuntee sen, kuka ja millainen Jeesus on, koska ”Hänen tulee kasvaa mutta minun vähetä.”