Jeesusta seurasi suuri määrä ihmisiä Hänen eläessään maan päällä. Hän auttoi ihmisiä, paransi sairaita, antoi syntejä anteeksi ja julisti Jumalan valtakunnan tulleen. Sanoma Jeesuksesta levisikin juuri tekojen kautta. Kysyisinkin nyt: Mihin Jeesus itseasiassa kutsuu ihmisiä, kun hän sanoo ”seuratkaa minua”? Minkä työn Jeesus aloitti, jota Hän kutsui seuraajansa jatkamaan?

Lähden kuitenkin toisesta päästä liikkeelle. Pienoisevankeliumissa Joh. 3:16 todetaan: ” Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Jumala tuli ihmiseksi kärsimään meidän rangaistuksemme, jotta meillä voisi olla taas yhteys Isään, uskon kautta. Ilman sitä, että Jeesus kuoli ristillä, ei olisi syntien anteeksiantamusta, ja me kantaisimme yhä itse omien syntiemme painolastia mukanamme. Tämä ”sanoma rististä”, kuten Paavali tiivistää, tulisi olla minusta kirkon kirkkain ja selvin ääni. Ja myös sen, että uskon kautta tuosta anteeksiannosta pääsee osalliseksi. Ilman syntiemme sovitusta, ei olisi väliä silläkään, mitä uskovina teemme ja miten Jeesusta seuraamme, jos se päättyisi iankaikkiseen kadotukseen syntiemme takia. Paavali sanoo, että jos on laittanut toivonsa Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, niin on kaikista ihmisistä surkuteltavin. Ilman ristintyötä ei tälläkään maallisella vaelluksellamme ole mitään isompaa merkitystä.

Uskovina, Jeesuksen ristintyön armosta ja vieläpä Pyhästä Hengestä osallisina, meidän tärkeä kysymyksemme on paitsi se, miten säilymme uskovina loppuun asti, niin myös se, mikä on nyt elämämme tarkoitus Kristuksen seuraajina. Raamatun aikana tuli jo esille tällainen vastausyritys esittämääni kysymykseen: minulla on usko, muttei tekoja. Usko on tällöin ikään kuin vain elämästämme irrallinen abstrakti ja henkinen asia, eikä sen tarvitse näkyä käytännössä mitenkään. Jaakobin kirjeessä opetetaan kuitenkin, ettei näin voi olla. Paavali myös opettaa, ettei uskova voi koskaan käyttää tällä tavalla halvasti hyväkseen Jumalan armoa lupana elää Jumalan tahdon vastaisesti.

Kaikki lähtee minusta siitä, jos ymmärrämme mitä on parannus, kilvoitus ja tehtävämme uskovina. Usko ei ole koskaan vain paikallaan olemista, vaan tiellä kulkemista. Raamatun mukaan me voimme olla vajavaisuudestamme huolimatta Jumalan työtovereita. Uskovien tehtävä on viedä evankeliumia eteenpäin, jotta ihmisiä voisi tulla uskoon. Kun seuraavan kerran luemme Raamattua ja erityisesti evankeliumeja ja Paavalin kirjeitä, niin voimme lukea niitä siitä näkökulmasta, että mitä Jeesus haluaa meidän ihan oikeasti tekevän uskovina. Ei pelastuaksemme vaan siksi, että sillä on Jumalalle merkitystä miten elämme uskovina, ja miten esimerkiksi kohtelemme lähimmäisiämme. Lisäksi ottaaksemme tosissamme Raamatun kehotuksen kilvoittelemaan uskossa syntiä ja perkelettä vastustaen, jotta mekin pääsisimme puhtaalla omallatunnolla iankaikkisesta elämästä kerran osallisiksi. Raamattu opettaa minusta selvästi että synti vie eroon Jumalasta ja uskosta ja siksi sitä on Jumalan voimasta vastustettava.

Itse ohitin aiemmin liian helposti Raamatun kehotukset, enkä ymmärtänyt, että ne olisivat koskeneet minua. Oli helppoa keksiä kaikenlaisia tekosyitä, kuten ”en pysty olemaan täydellinen, en siis yritä olla edes vähässä uskollinen” tai ”Raamatun kehotukset on annettu VAIN sitä varten, että huomaisin etten voi niitä täyttää (vaikka en edes yrittäisikään) ja siitä tietäisin olevani syntinen.” Lopulta on minusta niin, että nämä tekosyyt lähtevät omasta lihasta ja osa jopa siitä, että on uskottu sielunvihollisen valheita Jumalan Sanan sijaan.

Ajatelma: Usko ei ole syvimmiltään teoriaa, vaan käytäntöä.

Joh 14:

11 Uskokaa minua, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa; mutta jos ette, niin uskokaa itse tekojen tähden.
12 Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin, kuin ne ovat, hän on tekevä; sillä minä menen Isän tykö