Jos Jumala suo, minut liitetään pyhän katolisen kirkon täyteen yhteyteen 11.9. Kyseinen päivä tulee olemaan yksi oman elämäni tärkeimmistä päivistä kastepäivän ja hääpäivän ohella. Myös lasteni syntymäpäivät kuuluvat – tottakai – tärkeimpiin päiviin. Mietin pitkään, kirjoitanko kääntymykseni syistä julkisesti. Koko prosessin avaaminen blogissa olisi nimittäin mahdotonta. Olen kuitenkin päätynyt kirjoittamaan jotakin. Tähän minua ovat rohkaisseet useat kääntymyskertomukset (kirjoitin yhdestä esim. täällä). Niinpä, minäkin haluan todistaa Jumalan suurista töistä omassa elämässäni.

Oma tausta

Moni tuntee minut melko ehdottomana ja mustavalkoisena tyyppinä. Nämä ovat ominaisuuksia, joita yritän jatkuvasti hioa, mutta uskoakseni ehdottomuus – mikäli se ilmenee tinkimättömyytenä tai periksiantamattomuutena – voi olla myös vahvuus tai hyve. Luterilaisena olin melko ehdoton. En suhtautunut luterilaisuuteen vain yhtenä vaihtoehtoisena tunnustuskuntana, vaan ainoana oikea- ja puhdasoppisena tunnustuskuntana. Havaintoni mukaan tällainen suhtautuminen on melko yleistä niissä piireissä, josta olen tullut.

Vaikka ”oikeaoppisuus” määritti pitkälti hengellistä elämääni luterilaisena, olin myös kokenut luterilaisen ”armon evankeliumin” koskettavuuden. Olen kokenut Jeesuksen ristintyön ja ”veren evankeliumin” lohdullisuuden luterilaisuudessa. Koen siis, että tiedän, mikä on luterilaisuuden aarre. Eikä kyse ole vain tiedosta, vaan vahvasti omakohtaisesta kokemuksesta. Olen monta kertaa liikuttunut syntisyydestäni ja kokenut armon koskettavan.

Ristiriita

Maailmankuvani luterilaisena oli aukoton tai ainakin melkein. Sitten törmäsin kysymykseen ehkäisyn etiikasta, josta kirjoitin myöhemmin kirjan täällä (tässä myös video). Perehdyin kirkon historiaan eli traditioon ja havaitsin, millaista seksuaalietiikkaa kirkossa oli opetettu aiemmin. Huomasin ristiriidan siinä, mitä esimerkiksi luterilaisissa kirkoissa opetetaan seksuaalietiikasta tänä päivänä. Tätä ristiriitaa en noin vain kyennyt ohittamaan.

Eikä kyse ole vain siitä, onko ehkäisy ok vai ei. Kyse on paljon laajemmasta asiasta, nimittäin siitä, mitä tarkoittaa, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Kyse on kristillisestä antropologiasta eli siitä, mitä tarkoittaa olla luotu olento, jolla on ruumis, ja jonka päämääränä on pyhitys. Tällä kaikella on mielestäni lisäksi iso merkitys koko kristinuskon tulevaisuuden suhteen. Länsi on menettämässä Jumalan juuri perhe-etiikan suhteellistumisen ja vinoutumisen takia (tässä hyvä esittely erinomaiseen kirjaan aiheesta).

Tradition tuki raamatuntulkinnalle

Havaitsin keskustelun seksuaalietiikan tulkinnasta vaikeaksi protestanttisella maaperällä. Vaikka Raamattu tai ”yksin Raamattu” annetaan tulkinnan ainoaksi mitaksi, on kalibrointi silti vaikeaa, sillä Raamatun ja kristityn välissä on aina yksi asia: tulkinta. Tulkintaa vaikeuttaa lisäksi se, ettei Raamattu ole lakikirja, joka esittäisi eksaktisti täsmällisen vastauksen jokaiseen mahdolliseen asiaan.

Löysin tukea jalkojeni alle traditiosta. Tarkoitan tällä sitä ”miten ennen on uskottu.” Tämä on ollut mielenkiintoinen tutkimusmatka kirkon historiaan, jossa yksi asia tuntuu jo nyt aika selvältä: ennen on uskottu katolisesti. Toki ortodoksit ovat hyvin lähellä, josta henkilökohtaisesti iloitsen. Protestanttina joutuisin kuitenkin rakentamaan ”oikean opin” jatkumon maailmankuvallisesta kontekstista irrotettujen lainausten varaan, kuten minusta Tunnustuskirjoissa tehdään. Jos luterilaisena uskoo, että myös ennen 1500-lukua on ollut oikeaa kristinuskoa on vaikea löytää perusteluja sille, että se olisi ollut luterilaista. Luterilaisuus on nimittäin niiden piirteiden osalta, jotka erottavat sen katolisesta uskosta, syntynyt vasta 1500 vuotta kirkon syntymästä.

Toki katolinen traditio on rosoinen ja elävä. Kyse ei varmasti ole monoliitista, joka läpäisisi staattisesti kirkon historian. Sen sijaan kyse on elävästä tulkinnasta, joka avaa Kristuksen salaisuutta, kuten sipulista aukeaa uusia kerroksia. Raamatun typologinen tulkinta ja mariologia ovat tästä mielestäni kaunis ja rikas osoitus. Ja vaikka käytännöt, uskon ilmaisu ja sanoittaminen rikastuvat, on katolinen oppi silti muuttumaton. Raamattu on kokoajan uskon keskuksena.

Tradition varmuus on jatkumossa alkukirkon kanssa. Varmuus on Kristuksen lupauksessa: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuuna asti” ja Kristuksen sanoissa: ”Kun hän tulee Totuuden henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen.” Tässä jatkumossa katolinen kirkko on yhä, kun taas esimerkiksi luterilainen kirkko on jättänyt tämän yhteyden.

Miten löytää jälleen kristikunnan ykseys?

Surullinen asia protestanttisuudessa on se, että se kulkee jatkuvasti kohti suurempaa hajaannusta, kauemmas Jeesuksen rukouksesta: ”Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä.” (Joh. 17:11)

Protestanttisuuden henki on: en tarvitse kirkkoa tai opetusvirkaa, sillä voin tulkita Raamattua itse. Se mitä kirkko ja opetusvirka ovat Pyhän Hengen johtamina opettaneet vuosisadat ja jopa -tuhannet, ei merkitse mitään, kun minä voin tulkita Raamattua itse ja päättää, mitä tuo kirja opettaa. Protestanttisuuden henki on siis individualismi, eikä tarvitse siksi ihmetellä, miksi sen hedelmänä on hajaannus.

Mutta voisiko Jeesuksen rukous olla voimaton? Ehkä Jeesus ei perustanutkaan kirkkoa individualismin varaan, vaan opetusviran (magisterium) varaan, kun hän sanoi Pietarille: ”Kaitse minun lampaitani.” Jos taas seuraamme individualismia, ei ole lammasta eikä paimenta. Tällöin ei tunnusteta opetusviran auktoriteettia. Tällöin minä olen sekä paimen että ainoa auktoriteetti, jota seuraan, ei kirkko. Tällöin minä asetan oman raamatuntulkintani vaikka koko kirkon vuosituhantista opetustraditiota vastaan, ja jos se ei taivu minun tulkintaani, perustan uuden kirkon. Tällaisesta asenteesta syntyi nähdäkseni mm. luterilaisuus.

Ongelma on kuitenkin siinä, että kirkko on Kristuksen ja hän jätti kirkolleen piispanviran luvaten johdattaa koko piispakollegiota yhdessä kaikkeen totuuteen. Lisäksi Raamattu opettaa kunnioittamaan tätä Kristukselta peräisin olevaan virkaa: ”Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne.” (Hepr. 13:17) Kirkossa on alusta asti ollut hierarkia, mikä on Jumalan suuri viisaus, sillä onhan Hän tarkoittanut perheeseen ja yhteiskuntaankin hierarkian. Hierarkia varjelee ykseyttä mm. itsekkyyden voimilta, jotka ajavat ihmisiä erilleen.

Sitä paitsi Raamattu itse kumoaa individualismin kyvyn tulkita pyhiä kirjoituksia. Sen sijaan kirjoituksia pitää tulkita siinä Hengessä, jossa ne ovat syntyneet. Jeesus jätti apostoliselle opetusviralle Pyhän Hengen ja erityisen armon tulkita pyhiä kirjoituksia. Paavali opetti: ”Ja tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä; sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.” (2. Piet. 1:20-21)

Protestantista lampaaksi

Olen alkanut tajuamaan kuinka rajallinen ja sidonnainen ihminen olen. Minua sitoo tahtomattanikin tämän ajan ideologiat, kuten länsimainen moderni materialistinen maailmankuva. Minua sitoo oma kulttuurini, oma psykologiani ja koko elämäni konteksti. Minua sitoo myös sokea usko omiin kykyihini olla objektiivinen esimerkiksi siinä, miten tulkitsen Raamattua.

Olen todella lammas. Olen vain uskonut itsestäni paljon enemmän.

Tottakai edelleenkin koen tärkeäksi kouluttautumisen. Teologia innostaa minua valtavasti. Pyrin joka päivä lukemaan teologista kirjallisuutta 2-3 tuntia. Lisäksi kuuntelen työmatkoillani apologiaa eli uskon puolustusta jne.

Tarvitsen kuitenkin jonkin itseni ulkopuolisen mittapuun, jonka mukaan kalibroida. ”Yksin Raamattu” ei riitä, koska se ei ole koskaan yksin. ”Yksin Raamattu” -periaate on sokea oman tulkinnan ja kontekstin vaikutukselle. Siksi tarvitsen kirkon, opetusviran ja Pyhän Hengen johtaman tradition, joka läpäisee eri aikojen ideologiat, kulttuurit ja kontekstit. Ilman näitä pylväitä kirkon usko, oppi ja moraali ovat kuin tuuliviiri, joka on pohjaa vailla.

Ymmärsin, että ainoa tapa olla kuuliainen Kristuksen ylimmäispapilliselle rukoukselle on olla kuuliainen sille opetusviralle, jonka Hän perusti, ja johon Hän sitoi itsensä luvaten: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet, ja minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva sidottu taivaissa, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa.” (Mark. 16:18-19)  Eli toisin sanoen liittyä siihen yhteen, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon, joka ei ole vain tämän ajan ja kulttuurin tuote, vaan universaali, läpäisten koko kirkon historian.

”Raamatunvastaiset opit”

Katolista kirkkoa syytetään lukuisista raamatunvastaisista opeista. Kaikkien syytösten läpikäyminen blogikirjoituksessa olisi mahdotonta, siksi otan yleisemmän näkökulman. Jos tutkimme protestanttisesta näkökulmasta katolisen kirkon ongelmallisia oppeja, ajattelen, että puhumme ennen kaikkea Raamatun tulkinnan ja opinmuodostuksen periaatteista ja laeista.

Ensiksi ajattelen, että opin leimaaminen raamatunvastaiseksi, vaatisi eksplisiittistä raamattunäyttöä. Tällaista protestanteilla ei ole kuitenkaan esittää, sillä katolinen usko ei ole raamatunvastaista. Otetaan esimerkki Marian perisynnittömyydestä. Raamattu yksinään ei ratkaise kiistattomasti kysymystä suuntaan eikä toiseen. Kysymys jää siis auki. Silti protestantit sanovat usein, että tämä katolinen oppi olisi raamatunvastainen. Se ei ole kuitenkaan totta, sillä pikemminkin pitäisi minusta sanoa, että Raamattu yksinään ei ratkaise kysymystä. Tällöin on myös mahdollista, että oppi on totta. Ainakaan se ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä raamatunvastainen.

Tästä päästään kysymykseen: onko jokaiselle opille löydyttävä kiistattomat ja suorat raamatunkohdat, jotta ne voidaan hyväksyä kirkon uskoon? Jos vastaamme kyllä, joudumme perustelemaan myös tämän suorilla ja kiistattomilla raamatunkohdilla. Missä Raamattu siis opettaa, että se olisi kristinuskon ainoa normi? Missä Raamattu opettaa, että kaikki kirkon opinkohdat on pystyttävä perustelemaan kiistattomasti yksin Raamatulla? Jos olemme rehellisiä (ja näin monet protestantitkin myöntävät, ks. esim. tämä) on vastaus: ei missään.

Esimerkiksi intellektuelli luterilainen apologeetta Jordan B. Cooper myöntää tämän ja vetoaa Raamatun erityislaatuisuuteen. Mielestäni argumentti ei kuitenkaan toimi yksin Raamattu -periaatteen puolesta, sillä myös katolisessa kirkossa Raamattu on erityislaatuinen. Tästä ei kuitenkaan poissulkevasti seuraa, ettei kirkolla voisi olla Raamatun lisäksi mitään muuta auktoriteettia, kuten opetusviran auktoriteettia.

Ja jos menemme Raamattuun itseensä, opettaa se myös opetusviran auktoriteettia: ”Vaikka toivon pian pääseväni sinun tykösi, kirjoitan sinulle tämän, että, jos viivyn, tietäisit, miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan kirkko, totuuden pylväs ja perustus.” (1. Tim. 3:14-15) On syytä huomata, ettei kyseisen Timoteuksen kirjeen kirjoittamisajankohtana vielä ollut Uutta testamenttia kanonisoituna kirjakokoelmana ja silti Paavali viittaa kirkkoon totuuden perustuksena. Kirjakokoelma nimeltä Uusi testamentti ei siis yksinään ole se perustus, jonka varassa kirkko ainoastaan seisoo.

Kyse katolisen kirkon ”raamatunvastaisissa” opetuksissa onkin mielestäni siitä, etteivät protestantit koe niitä riittävän perustelluiksi yksin Raamatun avulla. Loogisesti tämä ei kuitenkaan tee niistä vielä raamatunvastaisia. Minusta oleellisempaa onkin kysyä: ovatko katoliset opit totta? Kristinusko sitoutuu siihen, mikä on totta. Totuus on oleellisempi kysymys kuin se, ovatko katoliset opit ”raamatullisia” protestanttisessa mielessä, sillä koko reformaation pääperiaate Sola Scriptura ei ole ”raamatullinen” protestanttisessa mielessä. Se on nimittäin ristiriidassa itsensä kanssa, sillä se ei perustu yksin Raamattuun.

Minulla on protestanttinen tausta, joten en ihan noin vain luovuttanut Raamatun tulkitsemisen auktoriteettia opetusviralle eli paavin yhteydessä toimivalle piispakollegiolle. Halusin testata katolisen uskon itse. Niinpä olen käynyt katolisen opin läpi kohta kohdalta (esim. katekismuksen ja informaatiokurssin kautta) ja havaitsin, kuinka kaunis, harmoninen, syvä ja rikas se on. Jotta olisin voinut rehellisesti jatkaa protestanttina, olisi minun pitänyt voida jatkaa katolisen opin protestoimista raamatunvastaiseksi. Tähän en kuitenkaan löytänyt enää syytä.

Lisäksi ajattelen, ettei auktoriteetin tunnustamisen tarvitse johtaa sokeaan auktoriteetin seuraamiseen. Myös katolinen kirkko kannustaa henkilökohtaiseen Raamatun lukemiseen. Usko on siis sekä henkilökohtainen että yhteisöllinen asia. Ongelmia seuraa, jos se on pelkästään minun henkilökohtainen asiani, joka ei ole missään suhteessa kirkon katolisen uskon kanssa.

Vanhurskauttamisoppi

Kun STLK:n entinen kirkkokunnanjohtaja Mika Bergman ilmoitti julkisesti keväällä 2018 kääntymyksestään ortodoksiksi, kiinnostuin asiasta. Varsinkin Mikan julkisesti antamat perustelut kääntymykselleen olivat vakuuttavia. Huomasin lisäksi, että luterilaiset olivat hieman aseettomia hänen perustelujensa edessä. Kritiikki kohdistuikin enemmän pikkunyansseihin ja persoonaan, mutta kokonaisesitystä ei minusta oikein kohdattu vakuuttavasti. Olin lisäksi tavannut Mikan ja keskustellut hänen kanssaan. Olin huomannut että hän on tinkimätön omantunnon ihminen, jolla on integriteettiä tehdä isojakin ratkaisuja sen velvoittamana, minkä ymmärtää totuudeksi. Tällaiset ihmiset ovat nähdäkseni harvassa.

Mika kirjoitti, etteivät hyvät teot ja henkilökohtainen suhde Jumalaan istu oikein luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin. Syy on siinä, että luterilainen vanhurskauttamisoppi tulkitaan usein hyvin monergistisesti, mikä häivyttää tekojen merkityksen ja ihmisen vastuun suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiin. Tajusin, että Mika puki sanoiksi jotain, mitä olin pitkään pohtinut! Esimerkkejä voisi antaa paljonkin (tässä yksi saarna aiheesta: Usko ei ole henkilökohtainen suhde Jeesukseen). Tiedän että luterilaiset esittävät vastalauseen, mutta huomaan käytännössä kuitenkin suuren eron, jos vertaan luterilaista spiritualiteettia esimerkiksi katoliseen spiritualiteettiin.

Raamatun perusteella on kuitenkin vaikea tulla siihen johtopäätökseen, ettei teoilla olisi merkitystä pelastuksen kannalta. Esimerkki: ”Puhukaa niin ja tehkää niin kuin ne, jotka vapauden laki on tuomitseva. Sillä tuomio on laupeudeton sille, joka ei ole laupeutta tehnyt; laupeudelle tuomio koituu kerskaukseksi. Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ”Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne”, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.” (Jaak. 2:12-17)

Lisäksi Jeesus opettaa pelastumista tekojen mukaan: ”Ja hän on antanut hänelle vallan tuomita, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen. (Joh. 5:27-29) Voit katsoa tekojen ja uskon suhteesta myös: Matt. 16:27, Matt. 25:34-40, Luuk. 10:25-28, Room. 2:5-10, Piet. 1:16-17, Ilm. 20:12-13 ja Ilm. 22:12.

Uskoa, armoa ja tekoja ei ole minusta Raamatun valossa mielekästä asettaa luterilaisittain samaan kategoriaan, jossa ne kilpailevat keskenään. Ensiksikin kaikki on 100 %:sti armoa. Jumala on luonut meidät. Kaikki mitä meillä on, on lähtöisin Jumalasta. Emme voi sanoa, että mikään olisi varsinaisesti meidän omaamme. Tämä sama pätee siihen hyvään, mitä voimme tehdä. Kaikki hyvä on lähtöisin Jumalasta.

Ihminen ei ole kuitenkaan robotti, vaan Jumala on luonut hänet vapaaksi olennoksi (5. Moos. 30:11-16). Ihmisellä on vapaa tahto, sillä hänet on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Niinpä hänellä on myös vastuu siitä, mitä hän tekee. Niinpä usko, teot ja rakastaminen ovat myös aidosti inhimillistä toimintaa. Ihminen ei ole vain objekti, jota Jumalan armo liikuttaa, vaan hän on omien valintojensa subjekti. Täydellinen rakastaminen on kuitenkin synnin takia mahdollista vain Pyhän Hengen avulla, mutta silloinkin se on aidosti inhimillistä toimintaa. Siksi Raamattu kehottaa meitä niin paljon tekemään hyvää. Emme nimittäin tee hyvää noin vain luonnostamme, vaan tarvitsemme paljon armon apua ja Pyhän Henkeä voimaa. Tekeminen on kuitenkin aidosti vapaan tahtomme toimintaa, eikä pelkkä apu ja voima saa meitä automaattisesti liikkeelle.

Ihmisen vapaa tahto ja yhteistyö Jumalan kanssa esimerkiksi pyhityksessä ja pelastumisessa eivät kuitenkaan vähennä Jumalan kunniaa. Jos näin olisi, ei Jumala olisi voinut alun perinkään luoda ihmistä. Ihmisen luominen, pelastaminen ja pyhittäminen tarkoittavat nimittäin sitä, että Jumala jakaa oman kunniansa ihmisen kanssa.

Lopuksi vielä yksi asia. Entä jos lankeamme? Luterilaisuudessa pelastuminen on tunnetusti yksin armosta, mutta entä katolisuudessa. Jos menet ripittäytymään katoliselle isälle, sanooko hän sinulle: ”Tee tämä ja tuo, niin sitten ansaitset syntiesi anteeksiannon.” Ei tietenkään. Kyllä kaikki synnit saa anteeksi yksin Kristuksen tähden myös katolisessa rippituolissa. Tämän jälkeen otetaan kuitenkin vakavasti hyvät teot, rakastaminen, pyhittyminen ja se, että jokainen tehty synti rikkoo yhteyttämme Jumalaan. Silti Jumala on rakastava Isä, joka odottaa kärsivällisesti, että voisi olla meille laupias.

Ja katolisuudessa Jumala on muuten niin äärettömän rakastava Isä, ettei Hän suutu tai tule mustasukkaiseksi, vaikka lähestyisimme hengellistä äitiämme, Neitsyt Mariaa, ja pyytäisimme hänenkin esirukouksiaan. Onhan hän Jeesuksen äitinä myös meidän äitimme (ks. esim. tämä).

Miksi kääntymys?

Kun katolinen maailmankuva alkoi hahmottua, tuntui se siltä kuin olisin löytänyt tutusta ja turvallisesta huoneesta ikkunan, josta loisti valoa. Tässä valossa huomasin, että olin ollut eräällä tavalla rationalismin vanki. Tämä on toki hieman kärjistystä, mutta siinä on paljon totuutta. Tuossa valossa aloin havaita ongelmia ja ristiriitoja entisessä maailmankuvassani. Tuttu ja turvallinen huone alkoi vaikuttaa ahtaalta ja tunkkaiselta. Aloin kokea, ettei se ollutkaan koko totuus kristinuskosta tai universumista.

Lisäksi olen huomannut, kuinka heikko ja syntinen olen. Tarvitsen Jumalan armoa ihan kaikkeen. Silti ymmärrän, että minun päämääräni on muuttua pyhemmäksi. Tätä varten tarvitsen katolisen kirkon: oman sielunhoitajan, eukaristian, ripin lahjan, ruusukon, kirkon moraaliopetuksen ja kaiken sen viisauden, kokemuksen ja rikkauden, mitä 2000 vuotta vanhassa kirkossa on ihmisyydestä ja tiestä Isän tykö. Siksi haluan sydämestäni kääntyä katoliseen uskoon ja palata protestanttina Kotiin.