Vanhurskauttamisdebatti (5. Vastauspuheenvuoro, Topi)

Kiitos viestistäsi ja erittäin syvällisestä teologisesta keskustelusta. Huomaan, että olet lukenut Raamattuasi ja tunnet roomalais-katolista teologiaa sitä varmaankin paljon miettineenä. Haastat myös hyvin kyeten kuitenkin pitämään ulkoisesti malttisi. Olen tyytyväinen tähän keskusteluun, sillä teologiat keskustelevat, mutta miehet ovat sovussa. Mutta nyt menen teemaamme:

Miikka: ”Katolisesta näkökulmasta ainakaan sikiöt, vastasyntyneet, vaikeasti kehitysvammaiset tai vaikkapa vaikeasti dementoituneet eivät voi tehdä syntiä (eli tekosyntejä), jos heillä ei ole ymmärrystä ja siinä mielessä tekoihin ei liity vapaaehtoista valintaa.”

Kaikilla kuitenkin on totaalinen perisynnin turmelus. Jumalan sanan mukaan huono puu tuottaa huonoa hedelmää: ”Sillä ei ole hyvää puuta, joka tekee huonon hedelmän, eikä taas huonoa puuta, joka tekee hyvän hedelmän” (Luuk. 6:43). Kirjoitin aiemmin, miten synti tunnistetaan seurauksistaan, vaikka sen tekisi maallisen lain mukaan ns. syyntakeeton. Jos dementikko tai umpipsykoottinen murhaa, niin ihminen kuolee. Kyseessä on synti viidettä käskyä vastaan, mistä on selkeänä osoituksena, että uhrin elämä loppuu. Mitä taas vastasyntyneisiin tulee, niin heilläkin on perisynti. Tämän tekin käsittääkseni omalla tavallanne tunnustatte, kun kerran vauvoja kastatte. Mutta koska vastasyntyneen kognitiiviset kyvyt ovat vasta idullaan (jos edes sitä), niin ei ole tietenkään mielekästä alkaa etsiä vastasyntyneestä spesifejä tekosyntejä. Mutta taaperoikäisestä niitä jo löytyy ilman kissojen ja koirien kanssa etsimistä. Pieni lapsikin osaa olla itsekäs, kateellinen ja sisarustaan kohtaan ahne ja väkivaltainen. Ihmettelen suuresti, jos helluntailais-perheissä ei tätä huomata.

Mutta mitä kaikkien ihmisten syntisyyteen tulee, niin pääfokus ei ole tekosynneissä vaan perisynnin turmeluksessa. Se asuu meissä luonnostamme. Ja siitä Jumalan sana todistaa aivan selkeästi: ”Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt.” (Ps. 51:7). Eikä tämä kohta erottele uskovien ihmisten lapsia epäuskoisten lapsista, vaan puhuu nimenomaan periturmeluksen siirtymisestä kaikkien luonnollisella tavalla alkunsa saaneiden ihmisten kohdalla sukupolvelta seuraavalle sikiämisen kautta.

Miikka: ”Näin ollen olen sitä mieltä, että tulisi varoa tekemästä liian pitkälle meneviä yleistyksiä, vaikka Raamattu käyttääkin termiä ´kaikki´. Ja jos on olemassa poikkeuksia, niin on mahdollista, että myös Neitsyt Maria on poikkeus.”

Vertasit vastasyntynyttä Herran äitiin. Logiikkasi menee käsittääkseni jotenkin näin: ”Koska kuukauden ikäinen vastasyntynyt ei tee tekosyntejä, niin Neitsyt Mariakaan ei tehnyt”. Tämä on jo niin rohkeaa analogiaa, että ihan hirvittää. Vastaan näin: 1) vastasyntynytkin on turmeltunut, olipa tekosyntejä nähtävissä tai ei, ja 2) vastasyntyneestä on pitkä matka kognitiiviset kyvyt omanneeseen Neitsyt Mariaan. Tällainen analogia tuntuu aika villiltä. Ja vaikka se ei villiä olisikaan, niin se ei silti tukisi opetusta Marian synnittömyydestä, sillä kuukauden ikäinen lapsikin on luonnostaan hengellisesti kokonaan turmeltunut.

Miikka: ”Neitsyt Maria on perisynnitön, koska Jumala on täyttänyt koko hänen elämänsä ääriään myöten Kristuksen ansaitsemalla armolla sikiämisensä hetkestä asti, onhan hän ´naisista siunatuin´ eli vielä siunatumpi kuin Eeva, joka myös syntyi vailla perisyntiä.”

Kuten aiemmin kirjoitin, useat raamatunkohdat puhuvat yleisestä syntiturmeluksesta rajaamatta Mariaa turmeluksen ulkopuolelle. En ole ollut paikalla, kun Maria sai äitinsä sisällä alkunsa. Varmasti hän oli Kristuksen armosta osallinen, mutta missä vaiheessa hän tuli siitä osalliseksi ensimmäisen kerran, sitä Jumalan sana ei meille kerro. Eli kokonaan oma kysymyksensä on, että millä tavalla ja minkä ikäisenä hän tuli tuosta armosta osalliseksi. Se minulle selviää taivaassa. Aivan erityisessä asemassa hän ihmisten joukossa oli, se on luterilaisuudellekin selvä asia. Mutta kun Marian saama armo oli Kristuksen armo, niin sen on siis pakko olla ollut yhteydessä Kristuksen sovitustyön ansioon, sillä mitään muuta Kristuksen armoa ei ole olemassakaan. Maria ei siis voinut olla luonnostaan synnitön ilman Jumalaa. Eikä pyhä Jumalan edessä päde kenenkään kohdalla mikään muu kuin Kristuksen vieras vanhurskaus. Hän nimittäin yksin oli se ”vaimon siemen, joka polki rikki käärmeen pään” (1. Moos. 3:15). Mutta hän polki käärmeen pään rikki vain laintäyttämisellään, kärsimisellään ja kuolemallaan, ei mitenkään muuten.

Jumalan armosta tullaan siis osallisiksi siten, että Kristuksen anteeksiantava armo tulee ihmisen osaksi. Armoitettu on sellainen ihminen, jolla on hyväksi luettuna Kristuksen lahjavanhurskauden ansio. Tästä tullaan yleensä osalliseksi armonvälineen synnyttämän uskon kautta. Jumalan sana synnyttää uskon. Marian kohdalla näen mahdolliseksi, että hän oli lapsesta asti pelastavassa uskossa Jumalan sanan vaikutuksesta. Mutta toisaalta, hän oli sittemmin erityisen ilmoituksen kohde Jumalan Sanan kantajana, joten en minä mene Jumalan erityislaatuisen ihmeen mahdollisuutta hänen kohdallaan poissulkemaan pelastavan uskon syntymisen taustalta. Jumalan sana ei tästä spesifistä tapauksesta käsittääkseni tarkkaan kerro. En halua mennä yli enkä ali Jumalan ilmoitetun sanan. Mariassa syntyi usko joko Jumalan (julistetun) sanan tai Jumalan (persoonallisen) Sanan vaikutuksesta. Näitä kahta puolestaan ei ole mielekästä lähteä erottamaan, sillä ne ovat aina yhdessä. Otan siis vaan hattuni pois ja kumarran syvään.

Miikka: ”Ei uskontunnustuksissa paljon muutakaan spesifisti sanota, mutta ei tämän perusteella tarvitse arvailla, millainen oli vanhan kirkon usko. Meillä on paljon lähteitä siitä, miten vanhassa kirkossa uskottiin, joihin perehtymällä asiaa voi tutkia.”

Totta, mutta kolme vanhan kirkon uskontunnustusta ovat ihan omassa kategoriassaan varhaisten teologisten tekstien joukossa. Koko kristillisen uskon ydin on, että miten ihminen pelastuu. Mielestäni on hyvinkin merkityksellistä, miten Apostolinen ja Nikea-Konstantinopolin symboli kuvaavat henkilökohtaisen pelastuksen. Mitä taas muihin vanhan kirkon ”lähteisiin” tulee, niin yksi kirkkoisä opetti yhtä ja toinen toista. Niiden päälle en paljon jaksa rakentaa. Minulle riittää Jumalan sana ohjeellisena ohjeena (norma normans) ja Tunnustuskirjat (joihin nuo em. vanhan kirkon tunnustuksetkin kuuluvat) ohjeenalaisena ohjeena (norma normata).

Miikka: ”Mitä ajattelet siitä, jos vaikka minä kotona asettaisin ehtoollisen sanomalla samat asetussanat kuin Jeesus? Olisiko kyseessä tällöin oikea reaalipreesens? Kyllä katolisuudessakin ehtoollisen konstituoi asetussana, mutta lisäksi tarvitaan apostolisen viran edustaja, antoihan Kristus ehtoollisen asettamisen apostolisen viran tehtäväksi. Minä taas en voisi saada tätä virkaa vain alkamalla toimittaa ehtoollista tai pyytämällä joitakin kavereita vihkimään minua papiksi, vaan ´kättenpäällepanemisen kautta´ sellaisilta piispoilta, jotka ovat apostolisen viran jatkumossa aina Kristukseen asti.”

Hyvä kysymys. Tunnustan ilman muuta, että sakramenttien toimittaminen on saarnaviran tehtävä. Mutta tunnustan myös Jumalan sanan yliluonnollisen voiman. Kyllä Jumalan sana on ehtoollisen sakramentin voimallinen vaikuttamaan, sillä yksin tuon saman sanan kautta eli sen voimalla on koko universumi luotu. Mutta en minä mitään nurkkamessuja kannata. Kristus on luterilaisen käsityksen mukaan antanut armonvälineensä kirkolleen (eli Kristuksen kirkolle), mutta koska Jumala on järjestyksen Jumala, hän on asettanut sanansa saarnaamisen ja sakramenttien jakamisen viran. Pääsääntö on, ettei kenenkään muun kuin paimenviran haltijan tule sakramentteja toimittaa. Jos puolestaan on todellinen hätätilanne, niin silloin on kyse poikkeustapauksesta. Hätäkaste on tästä hyvä esimerkki.

Mitä taas ns. apostoliseen suksessioon tulee, niin olen muistaakseni taannoin puhunut tästä pienen porukan illanvietossa, jossa oli mukana juuri äsken valittu uusi piispanne. En sen pohjalta vakuuttunut, että teillä itsellännekään olisi ehdottoman aukotonta kirjallisten todistusten ketjua sen suhteen, että jokaisessa vihkimyshaarassa olisi kättenpäällepanon suksessio katkeamattomalla tavalla aivan varmuudella olemassa, ja että se olisi todistettavissa apostolien käsistä asti. Ei sakramentin pätevyyttä voida rakentaa oletusten varaan. Sen vuoksi sitä ei pidä rakentaa lainkaan suksession (joka sinänsä on ihan hyvä asia) varaan vaan yksin Jumalan sanan varaan. Seurakunnalla on oikeus kutsua paimenensa, olipa suksessiota tai ei. Mutta ei suksessiosta eikä kätten päälle panemisesta mitään haittaa ole, kunhan ne vaan oikein ymmärretään.

Miikka: ”Esimerkiksi Irenaeus opetti: ’Huomaamme siis Neitsyt Marian olleen tottelevainen, kun hän sanoi: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.” Eeva taas oli tottelematon, hän ei totellut ollessaan yhä neitsyt. Niin kuin hän, joka oli silloin vielä neitsyt, vaikka Aadam oli hänen miehensä, niin myös Maria oli kihlattu miehelle mutta kuitenkin neitsyt. Hän sai tottelevaisuudellaan aikaan hänen oman ja koko ihmiskunnan pelastuksen. Näin Eevan tottelemattomuuden solmun avasi Marian tottelevaisuus. Minkä neitsyt Eeva sitoi epäuskollaan, Neitsyt Maria avasi uskollaan.’”

En ole koskaan mieltänyt, että Eeva olisi ollut lankeemukseensa asti neitsyt. Raamattu ei tästä suoraan kerro. Yhtäältä se kertoo, että ”mies yhtyi vaimoonsa” (1. Moos. 4:1), ja tämä tapahtui lankeemuksen jälkeen. Mutta se ei kerro, oliko tämä ensimmäinen vai kuinka mones kerta, kun Aadam yhtyi Eevaan. Toisaalta, Jumala siunasi jo Genesiksen ensimmäisessä luvussa eläimet hedelmällisiksi (1. Moos. 1:22).

Ja vähän myöhemmin hän loi ihmiset käskien heidän olla hedelmällisiä: ”Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: ’Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet’” (1. Moos. 1:27-28).

Ja seuraavassa luvussa sanotaan: ”Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi. Ja he olivat molemmat, mies ja hänen vaimonsa, alasti eivätkä hävenneet toisiansa.” (1. Moos. 2:24-25). Ihmettelen suuresti, jos sukupuoliyhdyntää ei olisi tapahtunut Aadamin ja Eevan välillä paratiisissa, kun siihen oli a) Jumalan käsky, ja b) luonnollista yhteyttä estävä ja turmeleva synti vielä puuttui. Syntiinlankeemus tapahtui vasta 1. Moos. 3. luvussa.

Mieti nyt ihan tavallista Mattia ja Maijaa tässä turmeltuneessa maailmassakin. Jos he ovat toisiinsa rakastuneita ja ilman häpeää alasti toistensa edessä, niin mihin se johtaa? Synti tosin aiheuttaa normaalin seksuaalisuuden alueella estyneisyyttä ja muita ongelmia. Mutta koska Aadam ja Eeva eivät vielä tuolloin olleet langenneet, niin luonnollisen halun toteutumisen esteet puuttuivat.

Mielestäni tuo Irenaeuksen kohta on hyvä esimerkki siitä, miten villiä analogiaa jo varhaiskirkossa saatettiin harrastaa. Selvät Jumalan sanan kohdat johtavat erilaiseen käsitykseen kuin em. kirkkoisän teksti typologioineen, joskaan Raamattu ei siis suoraan kerro ensimmäisten ihmisten ensimmäisen yhdynnän ajankohtaa, joten sikäli se jää muiden raamatunkohtien valossa pääteltäväksi.

Mitä taas tulee ajatukseen, että ensimmäisen miehen ja vaimon ensimmäinen sukupuoliyhdyntä olisi tapahtunut vasta syntiinlankeemuksen jälkeen, niin siihen kätkeytyy kyllä melkoinen teologinen ongelma. Jos he eivät alkaneet yrittää täyttää Jumalan käskyä lisääntyä, niin eikö se itsessään voida tulkita tottelemattomuuden synniksi?

On tietysti hyvä muistaa, ettemme tiedä ensimmäisten ihmisten luomisen ja heidän lankeemuksensa välisen ajanjakson pituutta. Mutta jos taas ajatellaan ensimmäisen yhdynnän tapahtuneen vasta lankeemuksen jälkeen, niin jotkut (en tarkoita nyt teidän kirkkoanne) voivat vetää siitä mutkat suoriksi ajattelemalla, että sukupuoliyhdyntä avioliitossa onkin hyvän luomisjärjestyksen sijaan itse asiassa lankeemuksen seurausta. Tällainen ajattelu voi johtaa Kreikassa gnostilaisuuteen ja Suomessa kartanolaisuuteen. Toki siitä olemme varmaan keskenämme yhtä mieltä, ettei tällainen opetus ole raamatullista. Mutta joku Alma Kartano olisi hyvin voinut tuota Irenaeuksen kohtaa oppinsa perustelemiseen käyttää.

Miikka: ”Katolinen opetus on, että Kristuksen ansaitsema armo vaikutti Neitsyt Mariaan niin, että hän oli ´täynnä armoa´ eli anteeksiantamusta ja voimaa uuteen elämään. Tämä ei koske vain jotakin tiettyä ajanjaksoa hänen elämässään, koska silloin ei voitaisi käyttää sanaa ´täynnä´, vaan tämä armolla täyttäminen koskee koko Neitsyt Marian elämää sikiämisen hetkestä taivaaseen ottamiseen. Tämän takia Neitsyt Maria oli kokonaan synnitön ja vailla minkäänlaista synnin tahraa.”

Edelleen kysyn, että mihin hän teidän oppinne mukaan tarvitsi anteeksiantamusta, jos hänessä itsessään luonnostaan ei ollut mitään anteeksiannettavaa? Mitä taas mainitsemaasi sanaan ”täynnä” tulee, niin en löydä Jumalan sanasta sitä ilmausta Mariaan liitettynä, mutta kylläkin hänen Poikaansa: ”Hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh. 1:14). Huomaatko, miten vedät oman kirkkosi teologiasta jostain käsityksen, että Maria olisi ollut ”täynnä” armoa, muttet perustele tätä selvillä raamatunkohdilla?

Toki hän oli sikäli täynnä armoa, että hän oli täyden anteeksiantamuksen alla. Hän oli ”armoitettu” eli ”saanut armon Jumalan edessä”. Ja kyllä, hänen kohtunsakin oli sikäli täynnä armoa, että siellä Jumalan Poika sikisi. Mutta jos puhut Marian olemuksesta täynnä armoa ja vieläpä sikiämisestään ”taivaaseen ottamiseensa” (josta Jumalan sana ei puhu käsittääkseni spesifisti mitään) asti, niin se pitäisi pystyä jotenkin Raamatulla perustelemaan. Pelkkä roomalais-katolinen traditio ei riitä.

Mutta tämä paljastaakin meidän teologioidemme fundamentaalisen eron: Meillä on Raamattu yksin -periaate, mutta teillä on Raamattu ja traditio. Niinpä te olette alttiita irrottautumaan Jumalan sanasta, jos traditio opettaa sitä vastaan tai tulkitsee sitä uskon analogiasta poikkeavilla typologioilla. Uskon analogialla tarkoitan sitä Raamatun kokonaisopetusta, jossa on yksi ehyt opillinen kokonaisuus, ja jossa yksittäisiä vaikeita kohtia tulkitaan selvien raamatunkohtien avulla ja niiden valossa.

Miikka: ”Pitäisi määritellä, mitä tarkoittaa ´rukoileminen´? Inhimillisessä kontekstissa se voi olla kunnioittavaa anomista, esim. lääkärinä minulle voidaan sanoa: ”minä rukoilen, että autat minua” ilman, että potilaan intentio on pitää minua Jumalana.”

Ymmärrän pointtisi. Mutta minua lääkärinä eivät potilaat yleensä rukoile. Eivätkä varmaan sinuakaan. Pyhimysten rukoilemisessa on käsittääkseni kyse jostain paljon enemmästä kuin tavallisessa lääkäriltä avun pyytämisestä. Voimmehan me pyytää putkimieheltäkin apua, jos vesiputki vuotaa, muttemme me häntä yleensä palvoen rukoile auttamaan.

Miikka: ”Ja on selvää, ettei pyhiä tule palvoa, koska he ovat luotuja, vaikka heihin voidaan turvautua esirukoilijoina.”

Edelleen olen sitä mieltä, ettei ihmisen tule sydämensä hädässä turvautua muuhun kuin Jumalaan. Tämä liittyy yksinkertaisesti ensimmäiseen käskyyn. Se, että täällä maan päällä haetaan apua lääkäreiltä ja herätyskelloista, kuuluu ensimmäisen uskonkappaleen luomisen lahjojen alaan. ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa.”(Jaak. 1:17). Mutta turvautuminen sydämensä hädässä johonkin muuhun kuin Jumalaan on epäjumalanpalvelusta. Tämä ei siis tee ensimmäisen uskonkappaleen lahjojen oikeaa käyttöä turhaksi tai vääräksi, mutta kieltää sydäntä luottamasta ja turvautumasta lopulta mihinkään muuhun kuin Jumalaan.

Miikka: ”Lyhyesti sanottuna on totta katolisestakin perspektiivistä, että anteeksiantamus on täydellistä. Jos esimerkiksi ripittäydyn, saan aina absoluution eli syntien anteeksiantamuksen osakseni, joka on täydellinen. Se perustuu Jeesuksen ristintyön ansioon, joka toki on ”kertakaikkinen uhri”. Muuta uhria ei tarvita. Tämä yksi ja sama rakkauden täydellinen uhri ristillä riittää. Jeesus sovitti ristillä kaikkien ihmisten kaikki synnit ansaiten riittävän armon kaikkien pelastamiseksi, ja tämä syntien anteeksiantamuksen armo luetaan osakseni synninpäästön sanoissa. Mitään ei siis jää vajaaksi.”

Mutta miksi tämä ei teidän opissanne riitä? Miksi te lisäätte anteeksiantamukseen pyhitysprosessin, jonka vaade tekee mainitsemastasi ”täydellisestä anteeksiantamuksesta” epätäydellisen? Jos anteeksiantamus on täydellinen, se riittää yksinään perille asti. Vaikuttaa siltä, että te ajatte ns. kaksilla rattailla. Yhtäältä opetatte synninpäästön kohdalla absoluutiota, mutta sitten muuten opetatte ihan jotain muuta eli vuodatetun armon vaikuttamaa pyhitystä, jonka perusteella ihminen pelastuu tai sitten joutuu kiirastuleen lisää pyhittymään.

Yllä olevassa sitaatissasi sinä mainitset ”täydellisen anteeksiantamuksen”, ”absoluution” (joka tarkoittaa ehdotonta anteeksiantamusta), ”Jeesuksen ristintyön ansion” (anteeksiantamuksen perusteena), ”kertakaikkisen uhrin”, ”kaikkien ihmisten kaikkien syntien sovittamisen ristillä” ja ”anteeksiantavan armon (hyväksi) lukemisen”. Nämä ovat raamatullisia ja luterilaisia ilmauksia. Mietin mielessäni, että mikä ihme sinut sai näiden rinnalle omaksumaan roomalais-katolisen pyhitysopin sotkemaan näitä pelastusopin kannalta hyvin keskeisiä raamatullisia totuuksia ja tekemään niitä tyhjäksi typistämällä ja jopa nihiloimalla ne?

Kirjoitat nyt yllä, ettei muuta uhria kuin Jeesuksen ristintyön ansio tarvita. Mutta aiemmin olet kirjoittanut toisin. Muistaakseni johonkin apokryfikirjaan viitaten opetit uhraamista kuolleiden puolesta. En mene nyt siihen sen enempää. Mutta itse asiassa koko teidän kiirastulioppinne (vaikka te selitettäkin sen varmaan eri tavalla) ajaa Kristuksen uhrin täydellisen anteeksiantamuksen ohi. Jos nimittäin anteeksiantamus on täydellinen, ei tarvita mitään kiirastulta. Mutta koska teille opissanne pelkkä anteeksiantamus ei riitä, vaan te sekoitatte siihen pyhityksen, olette joutuneet sellaiseen solmuun, jonka ratkaisemiseksi olette joutuneet kehittelemään opin kiirastulesta.

Te puhutte täydellisestä anteeksiantamuksesta, mutta samaan aikaan opetatte sen rinnalla oppia pyhittävästä armostanne. Näin te sekoitatte vanhurskauttamisen ja pyhityksen keskenään sillä seurauksella, ettei ”täydellinen anteeksiantamus” riitäkään. Edelleenkin joudun kysymään: Minkä ihmeen takia te opillisesti tuollaisille laduille tieten tahtoen hakeudutte? Mikään pakko ei olisi. Vanhurskauttamisen ja pyhityksen voi nimittäin pitää molemmat voimassa ilman, että niitä sekoittaa toisiinsa.

Jos opetetaan luterilaisittain, että vanhurskauttaminen on asiallisesti aivan identtinen kuin syntien anteeksiantamus, joka sitten spontaanisti tuottaa pyhitystä, niin asiat pysyvät selvinä ja omattunnot vapaina ilman kiirastulen ”sairaalapelkoa”. Mutta jostain kumman syystä te ette näköjään osaa vanhurskauttamista ja pyhitystä toisistaan erottaa. Yhdessä lauseessa lausut yhtä ja toisessa lisäät siihen toista.

Miikka: ”Kun poistun rippituolista, olen armahdettu. Jos teen lievää syntiä, mutta kadun ja pyydän sitä anteeksi vaikkapa yksityisessä rukouksessa Jumalan edessä, saan yhä uskoa syntini anteeksi.”

Juuri näin. Mutta toisaalla opetat anteeksiantamuksen ohella pelastuksen syinä Jumalan ihmisessä vaikuttamia rakkauden tekoja. Eivät ihmisteot (Jumalankaan vaikuttamina) ole sama asia kuin täydellinen ja loppuun asti yksinään riittävä syntien anteeksiantamus Kristuksen sovitustyön ansion tähden. Tulee vaikutelma, että niin kuin sekoitat vanhurskauttamisen ja pyhityksen, niin samoin sekoitat anteeksiantavan armon ja pyhittävän armon keskenään.

Mitä taas ”lieviin” ja ”raskaisiin” synteihin tulee, niin kaikki synnit saa uskoa tässä ja nyt Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä anteeksi joka hetki. Anteeksiantamuksella ei ole ehtoja. Tarvitaan vaan joku armonväline, joka tuon armon ihmiselle välittää. Jumalan sana pääarmonvälineenä julistaa synnit anteeksi. Saman anteeksiantamuksen lahjoittavat myös kaste, ehtoollinen ja rippi. Elävä usko voi syntyä minkä tahansa armonvälineen vaikutuspiirissä, sillä oleellista on se armo, jonka jokainen armonväline välittää.

Miikka: ”Kun uskot ennaltamääräämiseen, niin kysyisin sinulta, voiko tällainen ´pelastukseen ennaltamäärätty´ tehdä kuolemansynnin ja menettää pelastuksen lahjan?”

Voi tehdä kuolemansynnin ja menettää Pyhän Hengen ja siten siis pelastuksen osallisuuden, mutta jos tällainen ihminen todella kuuluu Jumalan valittuihin, niin hän tulee jossain vaiheessa parannukseen ja uudelleen uskoon siten, että (lankesipa kuinka monta kertaa tahansa) lopulta on elävässä uskossa ajan rajan taakse siirtyessään. On kuitenkin sanottava, ettei meidän pidä fokusoida Jumalan salattuihin aivoituksiin (sillä niihin emme pääse) vaan Kristuksen sovitustyön ansioon. Joka uskoo Jeesuksen armon kohdalleen, tulee samalla uskoneeksi kuuluvansa valittuihin. Valinta ei kuitenkaan perustu uskoon vaan usko valintaan. Mutta meitä ei ole kehotettu spekuloimaan Jumalan salatuilla valinnoilla, vaan uskomaan syntimme anteeksi Kristuksen ristintyön tähden. Sovituksen anteeksiantava armo on yleinen. Sen saa uskoa kuka vaan tässä ja nyt iankaikkiseksi autuudekseen.

Miikka: ”Jos voi, niin eikö pelastuminen riipu tällöin kahdesta asiasta: 1) siitä että Jumala antaa pelastavan uskon lahjaksi niille, joille hän on sen ennaltamäärännyt ja 2) ihminen ei menetä tätä lahjaa kuolemansyntiä tekemällä? Onko kyse pelastumisessa siis sekä Jumalan työstä että ihmisen työstä olla tekemättä kuolemansyntiä?”

Vastaus kohtaan 1: Kyllä.; Ja vastaus kohtaan 2: Ei, sillä pelastavan uskon menettää aina Pyhän Hengen menettäessään. Emme opeta kalvinistisesti (eli siis kärjistetysti sanottuna, että ihminen voisi elää miten vaan, jos hän vaan sattuu olemaan valittu). Kolmanteen kysymykseen vastaus on seuraava: Pelastuksessa on kyse yksinomaan Jumalan työstä. Se, että kristitty varjeltuu kuolemansynniltä, on kokonaan Jumalan vaikutusta.

Miikka: ”Minäkin uskon sanainspiraatioon. Allekirjoitan sen, että yksittäisillä Raamatun sanoilla on tärkeä merkitys.”

Hyvä.

Miikka: ”Annamme termeille tietyn merkityksen, joka sopii laajempaan viitekehykseen. Otat esimerkiksi esille tämän kohdan: ”Autuaat [μακαριος, makarios] ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!” (Room. 4:7-8). Kerrot sitten, että autuas tarkoittaa samaa kuin vanhurskas/ Jumalalle kelpaava/ pelastettu. Sitten vedät kohdan yhteen siten, että kyse on ”vanhurskauttamisen selvästä määritelmästä” ikään kuin se olisi ristiriidassa sen kanssa, mitä olen kirjoittanut katolisesta vanhurskauttamisopista. Tässä termeille on jo sisäänluettu mielestäni aika paljon sellaista päättelyä, mitä teksti ei itsessään eksplisiittisesti sano. En kuitenkaan esitä tätä kritiikkinä, vaan pikemminkin huomiona.”

Jos luet tuon samaisen Room. 4. luvun perikoopin edeltävät jakeet, niin voit huomata, että siinä puhutaan luetusta eli forenssisesta vanhurskauttamisesta: ”Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan. Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. Sillä mitä Raamattu sanoo? ’Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi’. Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niin kuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja:” (Room. 4:1-6).

Laitoin sinulle viime viestissäni pitkän lainauksen H.E. Jacobsin kirjasta, jossa hän käy läpi vanhurskauttamisen forenssisuutta raamatunkohtien pohjalta. Et sitä suoraan kommentoinut, mutta viittaan siihen yhä. Tuossa yllä olevassa Roomalaiskirjeen kohdassa 1) puhutaan luetusta vanhurskauttamisesta, ja 2) jumalattoman vanhurskauttamisesta. Olisi aivan tekstille vierasta alkaa ympätä tuohon jotain pyhityksellisiä armoja epätäydellisine vaikutuksineen ja kiirastulipaikkauksineen. Vanhurskas on Jumalalle kelvollinen. Sellaisesta ihmisestä käytetään sanoja ”vanhurskautettu” ja ”autuas”, jotka tässä kohtaa ovat toistensa synonyymeja. Tämän tekstikonteksti kertoo selvästi.

Miikka: ”Voidaanko sanoa, että olen esimerkiksi ripin jälkeen autuas, jos olen saanut ripissä täydellisen synninpäästön?”

Varmaan voidaan, jos vanhurskautesi on yksinomaan Kristuksen vieraan vanhurskauden ansio, joka sinulle on ripissä synninpäästönä julistettu ilman mitään uskoa edeltäviä tai sitä seuraavia ehtoja. Toki mikään armonväline ei hyödytä ilman uskoa siinä lahjoitettuun anteeksiantavaan armoon. Usko ei kuitenkaan synnytä armoa vaan armo uskon.

Miikka: ”Voidaanko näin sanoa, vaikka tiedänkin, että jos nyt kuolisin, tarvitsisin vielä puhdistusta kiirastulessa, koskapa en ole pyhityksessä täydellinen, enkä osaa vielä rakastaa yhtä puhtaasti kuin Jeesus?”

Noiden apostoli Paavalin yllä olevien jakeiden sanojen perusteella et tarvitse mitään kiirastulen puhdistusta, sillä (niin kuin itsekin toisaalla edellä taisit sanoa) anteeksiantamus on täydellinen. Mutta jos osaat erottaa vanhurskauttamisen pyhityksestä, niin sinun ei tarvitse pelastuksesi vuoksi kipuilla sen suhteen, ettet osaa ”rakastaa yhtä puhtaasti kuin Jeesus”. Ei kukaan meistä pysty.

Pysähdyn tähän hetkeksi: Siis ajatteleeko teidän kirkossanne joku ylipäätään, että ihmisen olisi mahdollista rakastaa edes lähellekään yhtä puhtaasti kuin Jeesus? Jos näin joku ajattelee, niin ihmettelen suuresti. Viitaten aiempaan viestittelyymme, niin kyllä epäuskoinenkin ihminen voi henkensä ystävänsä puolesta antaa, muttei tämä ole lähelläkään sitä rakkauden määrää, joka Jumalan Pojalla jumalatonta maailmaa kohtaan oli.

Teillä vaikuttaa olevan 1) puutteellinen syntikäsitys (uskotte ihmisellä olevan potentiaalia vapaan tahdon ratkaisuun ja lisäksi uskotte hänellä Jumalan armon voimasta olevan mahdollisuus kasvaa täydelliseen tai ainakin riittävään pyhityksen mittaan välttääkseen opettamanne kiirastulen (joka mitta jää kuitenkin suhteelliseksi, jos ette kerran näe oleellisena määrittää, mikä määrä pyhitystä riittää pelastamaan ilman kiirastultanne). Tällainen käsitys kuitenkin ohittaa kaikkein optimistisimmissakin kuvitelmissa sen realiteetin, ettei Pyhän Jumalan edessä riittäisi edes tulevan nykyhetken synnittömyys, vaan pitäisi olla ollut täydellisesti synnitön alusta loppuun asti, minkä jo periturmeluksen realiteetti tekee mahdottomaksi, vaikkei katsottaisi yhtään tekosyntejä, joita niitäkin on kertynyt ihan mahdottomasti.

Ja lisäksi teillä vaikuttaa olevan 2) vääristynyt armokäsitys, sillä käsitätte armon pelkän anteeksiantamuksen sijaan joksikin vuodatetuksi rakkaudeksi. Te kyllä puhutte absoluutiosta, mutta vanhurskauttavan armon te käsitätte pelkän remissio peccatorumin sijaan gratia infusaksi, vaikka sitten tähän jälkimmäiseen jossain virkkeessänne ja ripin absoluutiota opettaessanne ymppäättekin jollain tavalla myös syntien anteeksiantamuksen. Ulkopuolisen silmiin tämä vaikuttaa hyvin sekavalta ja hämmentävältä teologialta.

Miikka: ”En kuitenkaan sanoisi, että olen ripin jälkeen vuoren varmasti pelastettu, koskapa minulla on mahdollisuus langeta kuolemansyntiin niin kauan kuin elän. Olen kuitenkin ´pelastuksen tilassa´, mutta vasta taivaassa voin kiittää Jumalaa pelastuksestani.”

Ymmärrän. Rukoilevaisuudessa sanottiin: ”Ei alkua vaan loppu kruunataan”. Kuitenkin siitä olen eri mieltä kanssasi, että voiko jo täällä olla varma pelastuksestaan ja kiittää sitten siitä. Mielestäni voi. Jos kerran pelastus on pelkkä syntien anteeksiantamus Kristuksen täydellisen kuuliaisuuden vuoksi, joka on ihmisen hyväksi uskon kautta luettu, niin tottahan toki hän saa olla varma pelastuksestaan ja sitten siitä myös kiittää. Ei tämä tyhjäksi tee sitä, että vielä matkalla ollaan, mutta antaa hyvän omantunnon jo nyt. Missä on syntien anteeksiantamus, siellä on elämä ja autuus.

Miikka: ”Nähdäkseni katolisesta näkökulmasta lopulliseen pelastukseen ei voi muuta kuin suhtautua nöyrästi ja samalla anoa Jumalalta armoa, jotta hän veisi minussa ”alkamansa työn päätökseen” ja voisin pelastua.”

Noinhan vanhat (kunnon) körtit tapasivat ajatella. Eikä siinä mielestäni spiritualiteetin teologian tietystä näkökulmasta katsottuna mitään sinänsä väärää ole, kunhan vaan muistetaan samalla Kristuksen täydellinen täytetty työ (pelastus on jo valmiina ristiinnaulitussa Kristuksessa), kasteen täydellinen (myös iankaikkisuuteen asti ulottuva) armo ja kokonaan ihmisen ulkopuolella tapahtuvan vanhurskauttamisen realiteetti.

Miikka: ”Sitten Raamatussa termiä ´autuas´ (μακαριος, makarios) käytetään myös sellaisessa asiayhteydessä, ettei sen suoraviivainen tulkinta edellä kuvaamallasi tavalla oikein ole mahdollista. Esimerkiksi Jeesus opettaa: ´Autuaita [μακαριος, makarios] ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.’ (Matt. 5:8)”

Ihan kreikan perussanakirjakin antaa tuolle makarios-sanalle neljä eri merkitystä: 1) onnellinen, onnekas, 2) autuas (henkilö), 3) autuaallinen, autuas, ja 4) ylistettävä (Jumalasta). Roomalaiskirjeen neljäs luku puhuu vanhurskaaksi lukemisesta. Niinpä tuo sana siinä tarkoittaa autuasta eli pelastettua.

Mitä taas Matt. 5. luvun autuaaksi julistamisjakeisiin (5:3-11) tulee, niin autuaiksi Herra sanoo 1) hengellisesti köyhiä (sillä heidän on taivasten valtakunta), 2) murheellisia (sillä he saavat lohdutuksen), 3) hiljaisia (sillä he saavat maan periä), 4) vanhurskautta isoavia ja janoavia (sillä heidät ravitaan), 5) laupiaita (sillä he saavat laupeuden), 6) puhdassydämisiä (sillä he saavat nähdä Jumalan), 7) rauhantekijöitä (sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman), 8) vanhurskauden tähden vainottuja (sillä heidän on taivasten valtakunta), ja lisäksi 9) niitä hänen kuulijoitansa, joita hänen tähtensä ihmiset solvasivat ja vainosivat, ja joista he valhetellen puhuivat kaikkinaista pahaa.

Kristuksen lauseet ovat syvälliset. Jos noiden lauseiden makarios-sanat tulkitaan tarkoittavan ”onnellista”, niin ne tulevat mielestäni oikein hyvin ymmärretyiksi. Mutta niin niitä ei voida tulkita, että täyttämällä tietyt ehdot, ihminen tulisi olemuksellisesti taivaskelpoiseksi olemuksellisen muutosprosessin myötä. Ette kai tekään opeta, että esim. murheellisuudella tai hiljaisuudella pelastusta ansaitaan?

On totta, ettei taivaaseen pääse mitään epäpyhää (Ilm. 21:27) ja tämä koskee myös taivaaseen pääsevien sydämiä. Juuri periturmeluksen tähden ihmisen ”sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset” (Matt. 15:19). Jos tuo Matt. 5:8 makarios-sana tulkittaisiin tarkoittavan pelastettuja (jotka siis saavat nähdä taivaassa Jumalan kasvoista kasvoihin), niin silloin se olisi ymmärrettävä tarkoittavan niitä, jotka ovat saaneet syntinsä anteeksi, eli joiden sydämet Jeesuksen veri on puhdistanut kaikesta synnistä: ”…ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh. 1:7). Tämä tarkoittaa asiallisesti samaa kuin synneistä päästäminen: ”…Hänelle, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellänsä.” (Ilm. 1:5). Kyseessä on siis forenssinen vanhurskauttaminen.

On syytä huomata, että Jumalan sana käyttää forenssisesta vanhurskauttamisesta erilaisia ilmauksia. Yksi näistä on, että annetaan kivisydämen sijaan lihasydän (eli siis kuolleen sydämen sijaan hengellisesti elävä sydän): ”Ja minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte; kaikista saastaisuuksistanne ja kaikista kivijumalistanne minä teidät puhdistan. Ja minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen.” (Hes. 36:25-26). 

Puhtaan veden vihmominen syntisen päälle (cf. kaste, jonka kertakaikkisen anteeksiantavan vaikutuksen tekin jotenkin käsittääkseni tunnustatte, vaikka sekoitattekin vanhurskauttamisoppiinne pyhityksen) puhdistaa kaikesta saastaisuudesta. Hengellisesti kuolleesta tulee hengellisesti elävä. Mutta ei tämä lihasydämen tuleminen kivisydämen tilalle ole mikään elämän mittainen prosessi, vaan se tarkoittaa syntien anteeksiantamuksesta ja sitä kautta hengellisestä elämästä osalliseksi tulemista.

Miikka: ”Kysymykseksi nousee: mitä tarkoittaa olla puhdassydäminen? Jos esimerkiksi tähän kohtaan luetaan sisään luterilainen käsitys vieraasta vanhurskaudesta (joka ei muuta sydäntä puhtaaksi vaan peittää sen likaisuuden), niin se vaikuttaisi enemmän ´vaikeiden kohtien harmonisoinnilta oman esiymmärryksen valossa´ kuin Raamatun sanan yksinkertaisimmalta tulkinnalta.”

Katso tuo yllä oleva Hesekielin kohta ja lue sen kanssa yhdessä edellä mainitut 1. Joh. 1:7 ja Ilm. 1:5. Ei kai ”puhtaan veden päälle vihmominenkaan” (Hes. 36:25) sisintä olemuksellisesti puhdista, vaan puhdistaa anteeksiantamuksen kautta synnin aiheuttamasta syyllisyydestä?

Miikka: ”Katolisesta näkökulmasta ihmisen sydämestä/ sisimmästä voi todella tulla pyhittävän armon avulla ´puhdassydäminen´, kun armo on saanut viedä työnsä loppuun, jolloin ihminen on valmis ´näkemään Jumalan´.”

Luterilaisen käsityksen mukaan ihmisen sydämestä / sisimmästä voi todella tulla anteeksiantavan armon tähden puhdas. Kyse ei ole olemuksellisesta muutoksesta vaan autuaasta vaihtokaupasta: Kristus otti meidän likaisuutemme lukemisen kautta itseensä tullen lukemisen kautta synniksi meidän puolestamme, että me uskon kautta saisimme lukemisen kautta osaksemme hänen puhtautensa ja vanhurskautensa: ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor. 5:21). On korostettava korostamisen jälkeen, että luettu vanhurskaus on todellista. Kyse ei ole fiktiosta eikä vertauskuvasta vaan todellisesta aseman muutoksesta Jumalan edessä. Tämän aseman muuttumisen myötä hengellisesti kuolleesta tulee todellisesti hengellisesti elävä.

Mutta niin kuin Kristus ei olemuksellisesti ollut syntinen (eli hän ei siis olemuksensa puolesta ”synnistä tiennyt”), niin ei myöskään Jumalan edessä kelpaava uskonvanhurskaus ole olemuksellista. Molemmissa on kyse toisen oman lukemisesta toisen kontolle. Jos opetettaisiin (teidän tapaanne) vanhurskauttamisen olevan olemuksellista, silloin pitäisi johdonmukaisuuden nimissä opettaa myös Kristuksen synniksi tulemisen olleen olemuksellista.

Tämä puolestaan ei ole kristologisesti mahdollista. Koska Kristuksen kaksi luontoa ovat molemmat communicatio idiomatumin kautta osallisia toistensa ominaisuuksista, ei olisi ollut mitenkään mahdollista, että Kristus olisi inkarnoitunut syntiseen ihmisluontoon. Syntihän ei voi olla missään olemuksellisessa kosketuksessa pyhän Jumalan kanssa. Näin te ette käsittääkseni opetakaan, mutta ortodoksien opettamaa, prosessiivista jumalallistamisoppia (joka tulee lähelle teidän prosessiluonteista vanhurskauttamisoppianne) lähellä oleva Tuomo Mannermaa on opettanut Kristuksen inkarnoituneen syntiseen ihmisluontoon. Kyseessä on hänen harhaoppiseen vanhurskauttamisoppiinsa yhteydessä oleva kristologinen harha.

Miikka: ”Mutta entä jos kyse ei olekaan vain retoriikasta, vaan siitä, että joitakin syntejä voitaisiin saada anteeksi myös ´tulevassa´, niin kuin kohta vaikuttaisi antavan ymmärtää? Eikö retorinen tulkinta nouse ennemmin omasta tarpeesta selittää kyseinen kohta niin, että se sopii omaan esiymmärrykseen tekstistä?”

Raamattua pitää selittää Raamatulla. Ja nimenomaan siten, että vaikeasti tulkittavat kohdat tulkitaan selvien kohtien avulla. Yksittäiset kohdat on tulkittava ”uskon analogian” mukaan niin, ettei tule tehtyä villejä ja siitä irrallaan olevia tulkintoja. Kun Jumalan sana ei yleisesti ottaen opeta anteeksiantamuksen voivan tapahtua tämän ajan jälkeen, niin sellaista erikoisoppia ei pidä rakentaa yksittäisen raamatunjakeen pienen osan hataralla ja uskon analogian vastaisella tulkinnalla.

Miikka: ”Esimerkiksi viittaat: ’Hebrealaiskirje opettaa aivan selvästi: ”Ja samoin kuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio, samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.” (Hebr. 9:27-28). Ei tässä mitään kiirastulesta puhuta, vaan siitä, että kuoleman jälkeen tulee tuomio.’”

Ei siinä, että puhutaan kuoleman jälkeen tulevan tuomio, suoranaisesti mitään kiirastulesta puhutakaan. Mutta tuossa Hebrealaiskirjeen kohdassa puhutaan syntien poisottamisesta eli objektiivisesta yleisestä vanhurskauttamisesta, joka itsessään tekee kiirastulen tarpeettomaksi. Teidän ongelmanne on Kristuksen sovitustyön ansion erkaannuttaminen yksilön vanhurskauttamisesta, kun taas Jumalan sana opettaa selvästi, että yksilön vanhurskauttaminen on sitä, että hän tulee uskon kautta osalliseksi juurikin tuosta valmiista objektiivisesta armosta. Ja kun te etäännytätte valmiin ja yleisen armon yksilön vanhurskauttamisesta, niin te tuhoatte uskonopin autuuteen luisumalla oppiin, jossa pelastuminen käsitetään iankaikkisuuden rajalle asti epätäydelliseksi prosessiksi. Ja tämän seurauksena te joudutte rakentamaan vastoin Raamatun selvää ilmoitussanaa opin kiirastulestanne.

Miikka: ”Nyt Raamatussakin on kohtia, jotka kuvaavat vaikkapa sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, eri näkökulmista. Nämä eivät poissulje toisiaan, eikä niiden perusteella voida tehdä sinänsä poissulkevaa tulkintaa muusta kuin mitä tekstissä varsinaisesti sanotaan… Edellisessä raamatunkohdassa ei ole katolisen uskon kannalta ristiriitaa, sillä myös katolisen uskon mukaan heti kuoleman jälkeen on henkilökohtainen tuomio, jossa ratkeaa sielun kohtalo. Joko sielu menee kadotukseen, jos ihminen on torjunut elämässään Jumalan tarjoaman armon tai sitten sielu menee taivaaseen / kiirastulen kautta taivaaseen, jos ihminen on ottanut armon vastaan, eikä ole torjunut sitä. Sielulla on siis kaksi mahdollista määränpäätä, eikä määränpää voi enää vaihtua kuoleman jälkeen, sillä jokaisen ihmisen elämä ratkaisee sen, onko hän ottanut Jumalan tarjoaman kutsun vastaan vai torjunut sen. Edellä mainitun kohdan perusteella ei voida nähdäkseni tehdä argumentaatiota kiirastulen puolesta, eikä sitä vastaan, koska siinä ei puhuta kiirastulesta.”

Jumalan sana kuvaa kuoleman jälkeistä tilannetta seuraavassa kohdassa: ”Oli rikas mies, joka pukeutui purppuraan ja hienoihin pellavavaatteisiin ja eli joka päivä ilossa loisteliaasti. Mutta eräs köyhä, nimeltä Lasarus, makasi hänen ovensa edessä täynnä paiseita ja halusi ravita itseään niillä muruilla, jotka putosivat rikkaan pöydältä. Ja koiratkin tulivat ja nuolivat hänen paiseitansa. Niin tapahtui, että köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Aabrahamin helmaan. Ja rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Ja kun hän nosti silmänsä tuonelassa, vaivoissa ollessaan, näki hän kaukana Aabrahamin ja Lasaruksen hänen helmassaan. Ja hän huusi sanoen: ’Isä Aabraham, armahda minua ja lähetä Lasarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään minun kieltäni, sillä minulla on kova tuska tässä liekissä!’ Mutta Aabraham sanoi: ’Poikani, muista, että sinä eläessäsi sait hyväsi, ja Lasarus samoin sai pahaa; mutta nyt hän täällä saa lohdutusta, sinä taas kärsit tuskaa. Ja kaiken tämän lisäksi on meidän välillemme ja teidän vahvistettu suuri juopa, että ne, jotka tahtovat mennä täältä teidän luoksenne, eivät voisi, eivätkä ne, jotka siellä ovat, pääsisi yli meidän luoksemme.’ Hän sanoi: ’Niin minä siis rukoilen sinua, isä, että lähetät hänet isäni taloon – sillä minulla on viisi veljeä – todistamaan heille, etteivät hekin joutuisi tähän vaivan paikkaan’. Mutta Aabraham sanoi: ’Heillä on Mooses ja profeetat; kuulkoot niitä’. Niin hän sanoi: ’Ei, isä Aabraham; vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he tekisivät parannuksen’. Mutta Aabraham sanoi hänelle: ’Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös’.” (Luuk. 16:19-31)

Tuonpuoleisessa ei enää siis vaihdeta paikkaa. Tämän sinä tunnustat, joten ei siitä sen enempää. Tämän tekstin mukaan siellä ei kuitenkaan myöskään puhdistuta synneistä. Toki voit sanoa, että köyhä Lasarus oli niin täydellisen pyhittynyt, ettei hän teidän oppinne mukaan kiirastulta tarvinnut. Teksti ei kuitenkaan puhu hänen pyhittyneisyydestään, vaan siitä, että hän pääsi Aabrahamin helmaan. Sinne ei voi päästä mitenkään muuten kuin yksin Kristuksen anteeksiantavan armon tähden uskon kautta. Tästä te kuitenkin olette pyhitysoppinne kanssa eri mieltä.

Pelastettujen ja kadotettujen välillä on ”vahvistettu suuri juopa”, jota ei ole mahdollista ylittää. Kadotetut ovat tuonelassa liekeissä, mutta ne liekit eivät puhdista. Missään kohtaa Jumalan sanasssa ei kuitenkaan kerrota, että pelastuksesta osalliset olisivat kuolemansa jälkeen tulen liekeissä puhdistumassa. Löydätkö esim. Ilmestyskirjan lopun aikojen kuvauksesta jotain tällaista?

Mitä taas tähän yhteen kohtaan ”niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.” (Matt. 12:32) tulee, niin vaikka se tulkittaisiin siten, että ajan rajan jälkeen olisi mahdollista saada syntejä anteeksi (mitä tulkintaa puolestaan Raamatun kokonaisopetus ei tue), niin se ei silti sopisi teidän oppiinne kiirastulesta, sillä siinä puhutaan anteeksiantamisesta. Teidän kiirastulioppinne ei puolestaan opeta anteeksiantamusta, vaan olemuksellista pyhittymistä kuonan pois puhdistamisen kautta.

Miikka: ”Kirjoitan itse näin: ’…esimerkiksi kiirastuli välittää puhdistavaa armoa uskossa kuolleeseen, jotta muutos Kristuksen kuvan kaltaiseksi tulisi täydelliseksi. Tämä ei tee tyhjäksi sovitustyötä, vaan välittää sovitustyön armon sielun osaksi niin, että hänestä tulisi pyhityksessä täydellinen ja valmis astumaan taivaan iloon.’ Tähän vastaat: ’Eli tuossa jatkossasi sitten paljastuukin, että jollain kumman tavalla oletkin irrottanut armon Kristuksen sovitustyön ansiosta, vaikkei niitä koskaan voi toisistaan irrottaa. Mutta koska irrotat, niin käsityksesi armosta vääristyy. Ja sitten tulee jotain ihan oudon kuuloista eli ajatus kiirastulesta ikään kuin armonvälineenä (juuri edellähän puhuit kasteesta, joka oikeasti on armonväline). Mihin ihmeeseen tämä perustuu? Ei ainakaan mihinkään Jumalan sanan kohtaan minun tietääkseni.’ En nyt oikein saa kiinni, miten olen irrottanut armon Kristuksen sovitustyön ansiosta. Enkö kirjoittanut, että kiirastulessa on kyse nimenomaan Kristuksen sovitustyön armon välittymisestä sieluun siten, että se tulee pyhityksessä täydelliseksi?”

Juuri siten erotat henkilökohtaisen vanhurskauttamisen Kristuksen sovitustyöstä, että käsität armon väärin. Sinä opetat vuodatettua armo (gratia infusa) sen sijaan, että opettaisit pelkkää syntien anteeksiantamusta (remissio peccatorum). Olen jo aiemmin koittanut perustelemalla perustella, että kun Jumala Kristuksessa sovitti maailman itsensä kanssa, hän ei lukenut maailmalle sen syntejä (2. Kor. 5:19), eli hän siis antoi ne anteeksi. Tämä on objektiivinen armo: syntien yleinen anteeksiantamus. Tämä on aivan eri asia kuin vähittäin vuodatettu ja pikkuhiljaa (toivon mukaan) alaa valtaava pyhitysprosessi. Sinä näköjään näet Kristuksen sovitustyön lähinnä vuodatetun armon mahdollistajana, kun taas Jumalan sana opettaa Kristuksen sovitustyössä anteeksiantamuksen yleisellä tasolla jo tapahtuneen, ja se opettaa henkilökohtaisen vanhurskaaksi tulemisen olevan sitä, että ihminen välineellisen eli vastaanottavan uskon kautta (per fidem) tulee juurikin tuosta samasta objektiivisesta anteeksiantamuksesta subjektiivisesti osalliseksi.

Miikka: ”Vertasin kiirastulta ja armovälineitä (sakramentit) keskenään siinä mielessä, että armovälineet eivät ole ristiriidassa Kristuksen sovitustyön kanssa, koska ne välittävät tuon armon ihmiseen. Sama asia tapahtuu kiirastulessa, joka on tila, jossa armo vie pyhityksen loppuun kuoleman jälkeen ennen taivasta. Kyse kiirastulessa on pyhittävästä armosta, ei mistään toisesta uhrista tms. Ja tämän armon Kristus on ansainnut ristinkuolemallaan riittämään kaikille maailman ihmisille, jos he tahtovat ottaa sen vastaan. Kysymys on siksi ansion näkökulmasta yksin Kristuksesta, ei mistään muusta.”

Armonvälineet on asetettu Jumalan sanassa. Julistetun / luetun sanan armoa välittävä luonne tulee esiin lukuisissa raamatunkohdissa. Kasteen, ehtoollisen ja ripin kohdalla löytyy niin ikään perusteet Jumalan sanasta. Mutta kiirastulta ei 1) yksiselitteisesti Jumalan sana opeta, eikä 2) missään Jumalan sanan kohdassa opeteta tulen välittävän Kristuksen sovitustyön ansiota. Tuo on teidän omaa kehitelmäänne, jolta puuttuu Jumalan sanan pohja.

Ja lisäksi taustalla on siis koko kiirastuliopin kannalta se perustavanlaatuinen ongelma, että Kristuksen sovitustyössä tapahtui täydellinen sovitus, jossa tapahtui nimenomaan täydellinen syntien lukematta jättäminen eli anteeksiantamus. Tämä tarkoittaa, ettei Kristuksen kärsimyksen lisäksi tarvita enää mitään ihmisen lisäkärsimyksiä synnistä vapautumiseen.

Miikka: ”Ehkä huomaat pointtini jos vaihdat kiirastulen tilalle jonkin muun Jumalan armoa välittävän asian, vaikkapa kasteen. Kysymys on siitä, miten Jeesuksen ristinkuoleman ansio tulee ihmisen osaksi ja hyödyksi. Armoa välittävät välineet (sakramentit) tai tila (kiirastuli), eivät ole ristiriidassa Jeesuksen sovituskuoleman kanssa. Sakramentit välittävät siis armon.”

Sakramentit välittävät Jumalan anteeksiantavan armon. Ne ovat Jeesuksen itsensä asettamat. Jumalan sana ilmoittaa niiden välittävän armon.

Kaste: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. (Apt. 2:38), ”pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta” (Tiit. 3:5).

Ehtoollinen: ”Ja heidän syödessään Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi opetuslapsillensa ja sanoi: ’Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini’. Ja hän otti maljan, kiitti ja antoi heille ja sanoi: ’Juokaa tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi…’” (Matt. 26:26-28).

Rippi: ”Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ”Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.” (Joh. 20:22-23).

Jumalan sana evankeliumina on ymmärrettävästi pääarmonväline, joka luo sakramentit. Evankeliumi puolestaan ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä mahdollisuus, vaan se on sana syntien anteeksiantamuksesta: ”Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt. 9:2).

Sakramentin kriteerit puolestaan ovat: 1) Jeesuksen asetus, ja 2) Jumalan sanan ilmoittama kyky välittää anteeksiantamus. (Jos kolmanneksi kriteeriksi jossain määritetään näkyvä aine, niin silloin rippiä ei lueta sakramentiksi, muttei se muuta mitään sen suhteen, että yhtä kaikki rippi on armonväline).

Kiirastulella ei ole näitä kumpaakaan. Jeesus ei ole sitä asettanut (Raamattu ei sitä yksiselitteisesti opeta), eikä Jumalan sana ymmärrettävästikään opeta sen välittävän anteeksiantamusta. Näin ollen sitä ei voida rinnastaa armonvälineisiin millään tavalla. Luterilaiset eivät Jumalan sanan pohjalta usko koko kiirastuleen, mutta roomalais-katolistenkin olisi hyvä ymmärtää kiirastulioppinsa oleellinen ero Jumalan sanan määrittelemiin armonvälineisiin.

Teidän ongelmanne juontuu tällä kohtaa käsittääkseni siihen, ettette te ymmärrä Jumalan armon olevan täydellinen syntien anteeksiantamus vaan jotain vuodatettua, vajaata ja olemuksellista. Tätä taustaa vasten tulee ymmärretyksi, että sinä rinnastat kiirastulen armonvälineisiin, sillä ajattelet saman vuodatetun armon toimivan niissä kaikissa. Mutta sitä minä ihmettelen, että toisaalta vaikutat kuitenkin opettavan kasteen kohdalla syyllisyyden poistamista. Jos kasteen opetetaan raamatullisesti poistavan kaiken syyllisyyden, niin tämä tarkoittaa anteeksiantamusta. Se ei sovi yhteen sen enempää prosessiluonteisen pelastusopin kuin kiirastulenkaan kanssa.

Miikka: ”Esimerkiksi kaste lahjoittaa Pyhän Hengen, joka alkaa tehdä ihmisen sisimmässä pyhittävää työtään. Alkaa kilvoitus kohti ´puhdassydämisyyttä´, jossa paheet alkavat tuntua vääriltä, koska Jumala vaikuttaa rakkautta lähimmäisiin ja sen avulla voi ymmärtää, kuinka paheet satuttavat toisia. Samasta Pyhän Hengen alkamasta pyhittävästä työstä on kyse myös kiirastulessa, jossa Pyhä Henki vie tuon pyhityksen loppuun kuoleman jälkeen, jotta ihmisen sisimmästä tulee ´puhdassydäminen´ ja autuas (viittaan edellä lainaamaani Matt. 5:8). En ymmärrä, miten näet tämän olevan jotenkin ristiriidassa noiden edellä lainaamiesi raamatunkohtien tai Kristuksen kertakaikkisen uhrin tai anteeksiantamuksen täydellisyyden kanssa.”

Kaste ei lahjoita Pyhää Henkeä minkään muun tähden kuin objektiivisen anteeksiantamuksen armon tähden. Pyhä Henki on Pyhä Jumala, eikä luonnostaan syntinen ihminen voi hänen kosketustaan kestää minkään muun kuin täydellisen anteeksiantamuksen suojassa. Armonvälineet lahjoittavat tämän anteeksiantamuksen Kristuksen täydellisen sovitustyön ansion tähden. Ja tämän seurauksena Pyhä Henki tulee uskovaan asumaan alkaen sitten tehdä pyhittävää työtään, joka ei kuitenkaan kuulu vanhurskauttamiseen vaan pyhitykseen.

Kiirastuli on ristiriidassa mainitsemiesi ”Kristuksen kertakaikkisen uhrin” ja ”anteeksiantamuksen täydellisyyden” kanssa juuri siksi, että kun kerran Kristuksen kertakaikkisen uhrin ansaitsema täydellinen syntien anteeksiantamus tulee uskon kautta ihmisen osaksi, niin mitään kiirastulta ei tarvita, koska tuon täydellisen anteeksiantamuksen perusteella ihminen on taivaaseen valmis eli taivaskelpoinen.

Mielestäni opetat sekavasti, kun yhtäältä puhut Kristuksen täydellisestä uhrista ja anteeksiantamuksen täydellisyydestä, mutta toisaalta kuitenkin opetat pikkuhiljaa ihmisen olemuksessa etenevää pyhitysprosessia, joka ei kerta kaikkiaan sovi yhteen täydellisen uhrin ja täydellisen anteeksiantamuksen kanssa.

Pyhitys kyllä itsessään on totta, mutta se voi olla totta vain vanhurskauttamisen seurauksena, ei milloinkaan sen osana. Jos te todellakin ymmärtäisitte täydellisen objektiivisen anteeksiantamuksen ja sen jumalallisen voiman sekä vanhurskauttaa että vanhurskauttamisen seurauksena myös pyhittää, niin te voisitte luopua vanhurskauttamisen ja pyhityksen toisiinsa sekoittamisesta, prosessiivisesta ja vajaasta vanhurskauttamisesta, ja tätä kautta koko kiirastulioppinne kävisi aivan tarpeettomaksi. Mutta niin kauan kuin te ette usko Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksi lukemiseen eli jumalattoman vanhurskauttamiseen yksinomaan syntien anteeksiantamuksena, teidän vanhurskauttamisoppinne säilyy sekavana ja vajaana pyhitysprosessina, jonka täydellistäjänä te joudutte opettamaan itse kehittelemäänne kiirastulioppia.

Miikka: ”Ja etkö itsekin kirjoita muutoksesta kuoleman jälkeen? Kirjoitat: ’Luterilaisuuden mukaan muutos tapahtuu sillä hetkellä, kun ihminen siirtyy ajasta iankaikkisuuteen, sillä syntinen liha katoaa kristitystä hänen siirtyessään syntien anteeksiantamuksen voimasta iankaikkiseen elämään.’”

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että kristityn ihmisen kohdalla tapahtuu kuoleman (tai paruusian) hetkenä syntiturmeluksesta vapautuminen. Kun siihen asti kristitty on ollut simul iustus et peccator, niin sen jälkeen hän on vain iustus, sillä turmelus katoaa hänestä iankaikkisuuden puolelle siirtymisen hetkellä. Siihen asti hän on joutunut Herran apostolin (vrt. Room. 7) tavoin kantamaan mukanaan syntiturmelustaan, joskin hän on saanut sen aiheuttaman syyllisyyden täysin jo täällä ajassa uskon kautta anteeksi, sillä Kristuksen vieras vanhurskaus on hänelle jo täällä ajassa luettu. Tähän liittyy juurikin se, että rikokset ovat anteeksiannettu, synti on peitetty, eikä Herra ole lukenut uskovalle ihmiselle hänen syntejään, vaikka hän onkin elämänsä ajan joutunut kantamaan lihansa turmelusta mukanaan ja riesanaan.

Miikka: ”Olen ymmärtänyt, että viittaat tuolla ´syntinen liha´ ihmiseen, jossa vallitsee perisynnin pahat taipumukset, joita nimität syntiturmelukseksi. Olen ymmärtänyt, että kasteessa sinunkin mukaasi tämä ´perisyntinen liha´ ei ole kuitenkaan enää syyllinen Jumalan edessä, koska kaste on pessyt perityn syyllisyyden kokonaan pois.”

Tarkasti sanoen en tarkoita ”syntisellä lihalla” kristityn kohdalla koko ihmistä, sillä kristityssä asuu anteeksiantamuksen seurauksena Pyhä Henki, joka vaikuttaa hänessä hengellistä elämää. ”Syntinen liha” tarkoittaa turmelusta, mutta se ei ole Jumalan luomaa. Niinpä se on epäuskoisenkin ihmisen kohdalla nähtävä tarkoittavan eri asiaa kuin itse ihminen luotuna persoonana. Tosin epäuskoisella ihmisellä on hengellisesti katsottuna vain tuo ”liha”, mikä tarkoittaa, että hän on Jumalan luomana olentona synnin tähden hengellisiltä kyvyiltään täysin turmeltunut. Mutta kristityssä vaikuttaa ”lihan” ohella Jumalan vaikuttama hengellinen todellisuus. Tästä hengellisestä entiteetistä käytetään nimitystä ”henki”, joka on siis ”lihan” vastankohta. Kristityn hengellinen todellisuus eli hänen henkensä on kokonaan Pyhän Hengen vaikuttamaa.

En myöskään tarkoita, ettei turmeltunut liha olisi loppuun asti syyllinen Jumalan edessä, vaan tarkoitan, ettei kristitty (siis yhtenä kokonaisena ihmisenä) ole syyllinen Jumalan edessä syystä, että hänen lihansa syyllisyyttä ei hänelle lueta, vaan se on Kristuksen vieraan vanhurskauttamisen hyväksi lukemisen kautta anteeksi annettu. Mutta ”turmelus” eli ”liha” eli ”vanha ihminen” itsessään säilyy syyllisenä eli tuomittuna ihmisen maallisen elämän loppuun asti. Mitä taas kasteeseen tulee, niin uskovan kristityn kohdalla kasteen armo tarkoittaa kaiken synnin anteeksiantamusta. Lihansa turmeluksen aiheuttaman syyllisyyden hän yhtenä kokonaisena ihmisenä saa uskoa kasteensa (ja muiden armonvälineiden) lahjoittaman anteeksiantavan armon tähden anteeksiannetuksi.

Miikka: ”Katolisuudessa tätä ´perisyntistä lihaa´ kuvataan kasteen jälkeen termillä ´paha taipumus´ (concupiscence), koska erilaisen termin käytöllä tahdotaan ilmaista, että ihminen ei ole enää kasteen jälkeen syyllinen perisyntiin, vaikka hänessä yhä on perisynnin turmeleva vaikutus jäljellä.”

Luterilaisuuden mukaan kristityssä ei ole kasteen jälkeen ainoastaan ”pahaa taipumusta”, vaan todellinen turmelus, joka on niin syvää, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Jumalan sanan perusteella. ”Liha” ei muutu tässä ajassa koskaan paremmaksi, vaikka ”henki” voikin voittaa siltä alaa. Viittaan edelleen apostoli Paavaliin, joka kristittynä sanoi: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää.” (Room. 7:18). Tuo periturmelus luonnollisen ihmisen läpikotaisena hengellisenä turmeltuneisuutena on kokonaan syntiä. Pahat taipumukset ovat turmeluksen seurausta, mutta molemmat yhtä kaikki ovat syntiä.

Mitä taas kasteen lahjoittamaan anteeksiantamukseen tulee, niin se antaa anteeksi aivan kaiken turmeluksen koko syvyydeltään ja laajuudeltaan sekä myös sen osana ihmistä kiusaavat pahat taipumukset, jotka nekin siis ovat itsessään syntiä.

Miikka: ”En näe kuitenkaan välillämme oleellista eroa, jos sinunkaan mukaasi tuo ´vanha luonto´ tai ´syntinen liha´, joka meihin kasteen jälkeen jää, ei ole enää kasteen lahjoittaman anteeksiantamuksen jälkeen syyllinen Jumalan edessä.”

Kyllä se itsessään on syyllinen, mutta kristitylle ihmiselle kokonaisena ihmisenä sitä ei syyksi lueta anteeksiantamuksen tähden. Turmelus itsessään on tuomionalainen hamaan hautaan asti, mutta kristitylle ei tuota tuomiota lueta, sillä hänelle luetaan sen sijaan Kristuksen puhtaus ja täydellisyys, jonka hän meille ansaitsi täydellisellä kuuliaisuudellaan (obedientia activa et passiva) eli lain täyttämisellään meidän puolestamme ja kuolemallaan meidän sijassamme.

Miikka: ”Kiirastuli taas on juuri sitä, että ´paha taipumus´ katoaa ja tilalle tulee ´hyvä taipumus´. Rakkaudettomuus ja itsekkyys vaihtuvat Kristuksen kaltaiseen kykyyn rakastaa. Kyse on siis muutoksesta, josta sinäkin kirjoitat.”

Minä kirjoitin ja kirjoitan eri muutoksesta, joka koitin yllä selittää. Kiirastulta ei tarvita, sillä ”paha taipumus” (joka itsessään on syntiä) on anteeksiannettu. Oleellista taivaaseen pääsemisen kannalta ei ole ihmisen olemuksellinen muuttuminen eli jalostuminen vaan hänen osallisuutensa täydellisestä anteeksiantamuksesta Kristuksen vieraan vanhurskauden lukemisen kautta. Kun kristitty on saanut ”lihansa” syyllisyyden anteeksi, hän pääsee kokonaisena ihmisenä taivaaseen, jonne hänen ”lihansa” eli syntiturmeluksensa ei kuitenkaan pääse.

Miikka: ”Jos sanotaan, että Jumala on vanhurskas, viittaa se oikeudenmukaisuuteen, siihen että Jumala toimii oikein ja tuomitsee oikein. Jos sanotaan, että ihminen tekee vanhurskautta, viittaa se siihen, että ihminen tekee sitä, mikä on oikein Jumalan silmissä. Jos ihminen on vanhurskas, on hän Jumalan silmissä ´oikea´.”

Jumalan vanhurskaus on sekä 1) hänen oikeamielisyyttään (eli pyhää ja vaativaa vanhurskauttaan) että 2) hänen lahjavanhurskauttaan (eli Kristuksen täydellisyydellään meille ansaitsemaa vierasta vanhurskautta).

Jumalaton ihminen on luonnostaan suhteessa Jumalaan niin täysin turmeltunut, ettei hän voi tämän täydellisen turmeluksensa tähden tehdä vanhurskautta, joka Jumalan edessä kelpaisi. Inhimillisessä elämässään hänellä toki voi olla ns. yhteiskunnallista vanhurskautta, mutta sillä ei ole mitään tekemistä taivaaseen pelastumisen kanssa. Jos ihminen on Jumalan edessä (coram Deo) vanhurskas, niin hän ei voi olla sitä minkään sellaisen perusteella, mitä hänessä itsessään tapahtuu (olipa sitten kyse omilla voimillaan tehdyistä teoista tai Jumalan vaikuttamista teoista, joista jälkimmäisten olemassaolo on mahdottomuus ilman, että ihminen olisi ensin päässyt anteeksiantamuksen tähden yhteyteen Jumalan kanssa).

Luonnostaan ja ilman Kristuksen täydellistä lahjavanhurskautta ihminen on Jumalan edessä vain omavanhurskas, eikä meidän omat vanhurskautemme voi koskaan Jumalalle kelvata, sillä pyhä Jumala vaatii täydellisyyttä, jota meillä puolestamme ei luonnostamme ole. Näin ollen Kristuksen vieras vanhurskaus meille uskon kautta luettuna on ainoa mahdollisuutemme olla vanhurskaita Jumalan edessä. Ja vain se ylipäätään mahdollistaa yhteyden syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan välille.

Miikka: ”Se ihminen, joka on uskon ja kasteen kautta otettu Jumalan armoliittoon ja lapseuteen on ilman muuta ´oikea´ ja vanhurskas Jumalan silmissä, vaikka hän vasta opettelisi rakastamaan. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö hänestä voisi tulla vanhurskaampi, kun pyhittävä armo saa tehdä hänen sisimmässään työtään ja hän kasvaa vanhurskaudessa.”

Jumalan armoliittoon ei voi päästä muuta kuin Kristuksen täydellisen vanhurskauden suojissa, sillä pyhän Jumalan edessä mikään vajaa ei kestä. Kyllä tämän täydellisen vanhurskauden hyväksi lukemisen seurauksena ihminen sitten todellakin saa (ja hänen tuleekin) opetella rakastamaan Jumalaa, mutta tällä opettelulla ei ole mitään muuta tekemistä vanhurskauttamisen kanssa kuin se, että se on Jumalan vaikuttamana pyhityksenä ja uutena kuuliaisuutena jo tapahtuneen vanhurskauttamisen seurausta.

Vanhurskauttamisen osalta ihminen ei voi olla enemmän tai vähemmän vanhurskas, vaan hän joko on täydellisen vanhurskas (eli siis saanut uskon kautta Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksi lukemisen osakseen) tai sitten hän ei ole vanhurskas lainkaan. Pyhityksen osalta kristitty ihminen toki voi olla vanhurskaiden tekojensa osalta joko enemmän tai vähemmän vanhurskas. Mutta vanhurskauttaminen ja pyhitys on tarkoin erotettava toisistaan. Ja lisäksi on pidettävä hyvin selkeänä, että vanhurskauttaminen on ensin ja pyhitys vasta sitten.

Miikka: ”Perustelen edellä sanottua mm. seuraavilla raamatunkohdilla:’Hän tuomitsee maanpiirin vanhurskaasti, langettaa kansoille oikeat tuomiot.’ (Ps. 9:9) Jumalan vanhurskaus on oikein tuomitsemista.’Riemuitkaa Herrasta, te vanhurskaat, oikeamieliset, ylistäkää häntä!’ (Ps. 22:1) Kohta rinnastaa vanhurskaan ja oikeamielisen.’Vanhurskaan suu puhuu viisautta, hänen kielensä kertoo, mikä on oikein.’ (Ps. 37:30) Kohta ilmaisee miten vanhurskas ihminen toimii ja toisaalta, mistä voidaan tunnistaa vanhurskas ihminen. Vastaavaa opettaa: ’Vanhurskas on anteeksiantava ja laupias.’ (Ps. 112:4)’Vanhurskas se, joka nuhteettomasti elää’ (Sn. 20:7) Kohta antaa ymmärtää, että vanhurskaus on sitä, että elää oikein ja tekee oikein. Tällöin on Jumalan silmissä ´oikea´.’Avatkaa portit, että vanhurskas kansa saa astua sisään, kansa, jonka uskollisuus ei horju.’ (Jes. 26:2) Vanhurskaus rinnastetaan uskollisuuteen.”

Nämä kaikki kohdat sopivat yhteen joko 1) Jumalan oikeamielisyyden, 2) tähän inhimilliseen elämään kuuluvan oikeamielisyyden / oikeudenmukaisuuden, tai 3) Kristuksen lahjavanhurskauden kanssa.

Ps. 9:9 selittyy kohdalla 1.

Ps. 37:30 selittyy kohdalla 3 (jakeessa 28 puhutaan vanhurskaiden vastakohtana jumalattomista ja jakeessa 29 maan perimisestä ja asumisesta siinä iankaikkisesti).

San. 20.7 voi selittyä sekä kohdalla 2 tai 3.

Jes. 26:2 selittyy kohdalla 3 (jakeessa 3-4 puhutaan Herraan turvaamisesta ja siitä, että Herra on iankaikkinen kallio).

Ps. 112:4 sanoo ”Oikeamielisille koittaa pimeydessä valkeus, armollinen, laupias ja vanhurskas”. Tämä sopii kohtaa 3, sillä jakeessa 3 sanotaan ”hänen vanhurskautensa pysyy iankaikkisesti”. Mikään muu kuin Kristuksen lahjavanhurskaus ei voi pysyä iankaikkisesti. Sinänsä kohdan 2 inhimillisesti oikeamielinen voi toki olla Kristuksen vanhurskaudesta osallinen.

Psalmin 22:1 sijaan ilm. tarkoitit Ps. 33:1, joka sanoo ” Riemuitkaa Herrassa, te vanhurskaat. Oikeamielisten on soveliasta häntä kiittää”. Tämä selittyy kohdalla 3 (saman psalmin jakeessa 2 puhutaan Herran ylistämisestä, mikä ei voi olla mahdollista ilman Pyhää Henkeä, joka puolestaan voi olla vain syntinä anteeksi saaneella uskovalla; ja jakeessa 12 puhutaan autuaasta kansasta, jonka Jumala on Herra. Ihmisellä voi olla Jumala vain anteeksiantamuksen kautta. Elävä jumala-suhde ei voi syntyä ilman uskon kautta tapahtuvaa anteeksiantamusta).

Miikka: ”’Ihminen, kun jokin maa tekee syntiä minua vastaan ja on minulle uskoton, minä kohotan käteni ja rankaisen sitä… Mutta jos siellä on kolme sellaista miestä kuin Nooa, Daniel ja Job, nämä kolme säästyvät vanhurskautensa tähden. Näin sanoo Herra Jumala.’ (Hes. 14:13-14) Mitä oli tämä Nooan vanhurskaus? Raamatussa sanotaan: ’Nooa oli aikalaistensa joukossa ainoa oikeamielinen ja nuhteeton, ja hän vaelsi Jumalalle kuuliaisena.’ (1. Moos. 5:9) Nooan vanhurskaus oli sisimmän oikeamielisyyttä ja nuhteetonta vaellusta Herran edessä.”

Nooa, Daniel ja Job ovat Jumalan kansan pelastushistoriassa niin merkittäviä henkilöitä, että ihmettelisin suuresti, jos he eivät olisi Pyhän Hengen vaikutuksesta uskoneet tulevaan Messiaaseen. Näin ollen heidän vanhurskautensa Jumalan edessä on tulkittava Kristuksen lahjavanhurskaudeksi. Tämä ei tietenkään tee heidän kohdallaan tyhjäksi sitä, että he varmaan olivat myös oikeamielisiä. Vanhurskauttaminenhan tuottaa väistämättä pyhitystä, jonka yksi osa on oikeamielisyys. Totuudellisuus on oikeamielisyyttä. Kristus on totuus (Joh. 14:6). Vanhurskautettu on osallinen Kristuksen anteeksiantavasta armosta. Tätä kautta hän on osallinen myös Kristuksesta, joka on persoonallinen totuus, joka vaikuttaa pyhityksenä kristityssä oikeamielisyyttä.

Miikka: ”’Te näette jälleen eron vanhurskaan ja jumalattoman välillä. Te näette, kuka on palvellut Jumalaa ja kuka ei ole häntä palvellut.’ (Mal. 3:18) Vanhurskaan vastakohta on jumalaton. Mikä on vanhurskaan ja jumalattoman keskinäinen ero? Se, että toinen palvelee Jumalaa ja toinen taas ei palvele. Jumalaton ei välitä Jumalasta ja Jumalan käskyistä.”

Totta, mutta Jumalalle kelpaava pelastava vanhurskaus ei ole VT:n eikä UT:n aikana koskaan ollut käskyjen noudattamista, vaan Kristuksen lahjavanhurskaus. Tästä osalliseksi tuleminen tapahtuu uskon kautta Jumalan armoon, joka on siis (VT:ssa tulevan ja UT:ssa tulleen) Messiaan ansiota. Pelastuksen syy ja perusta ovat siis aivan sama sekä VT:ssa että UT:ssa. Ei siis ole kahta eri pelastuksen tietä. VT:n aikana uskottiin tulevaan Messiaaseen, UT:n aikana saapuneeseen Messiaaseen.

Miikka: ”’Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia.’ (Room. 2:13) Sydämen oikeamielisyys ja vanhurskaus näkyy teoissa.”

Niinhän se näkyy. Oikea usko tuottaa hyvää hedelmää. Mutta tuon jakeen laajempi perikooppi (Room. 2) puhuu nimenomaan siitä, miten ihminen ei voi lain kautta tulla vanhurskaaksi Jumalan edessä.

Se käy ilmi jo ihan tuon luvun ensimmäisestä jakeesta: ”Sen tähden sinä, oi ihminen, et voi millään itseäsi puolustaa, olitpa kuka hyvänsä, joka tuomitset. Sillä mistä toista tuomitset, siihen sinä itsesi syypääksi tuomitset, koska sinä, joka tuomitset, teet samoja tekoja” (Room. 2:1)

Ja se ulottuu ko. luvun viimeiseen jakeeseen: ”vaan se on juutalainen, joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa; ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta” (Room. 2:29).

Yksittäistä raamatunkohtaa ei pidä tulkita väärin irrottamalla se kontekstistaan. Tuo jae Room. 2:13 ei siis opeta, että lakia noudattamalla olisi turmeltuneen ihmisen mahdollista tulla vanhurskautetuksi, vaan ihan päinvastoin, eli että se ei ole lain noudattamisella mahdollista.

Lain ”kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi” (2. Kor. 3:6). Pyhä Henki puolestaan kirkastaa Kristusta: ”Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.” (Joh. 16:14). Eli siis Pyhä Henki ottaa Jeesuksen sovitustyön ansion armon ja kirkastaa sen ihmiselle synnyttäen elävän uskon. Tähän Jumalan laki ja lain teot eivät koskaan kykene. Lain edessä ihminen ei voi millään itseänsä puolustaa. Mutta meillä on ”puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Ja hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.” (1. Joh. 2:1-2).

Miikka: ”Näitä kohtia voidaan mielestäni vetää yhteen siten, että vanhurskaus on sisimmän oikeamielisyyttä, uskollisuutta ja kuuliaisuutta Jumalan tahdolle. Se on nuhteetonta vaellusta, anteeksiantavaa mieltä, laupeutta, oikein puhumista, lain noudattamista jne.”

Nuo asiat ovat sinänsä totta, mutta ne kuuluvat ns. uuteen kuuliaisuuteen, joka pyhityksen alaan kuuluvana on vanhurskauttamisen seurausta. Kun Jumalan sana kuvaa vanhurskauttamista, se sanoo: ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiota, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room. 4:4-5).

Tässä puhutaan selkeästi 1) vanhurskautettavan ihmisen luonnostaan jumalattomasta perustilasta, joka merkitsee vanhurskauttamisen tarvetta, mutta ei kykyä tehdä luonnostaan vanhurskaita tekoja eikä mahdollisuutta olla luonnostaan vanhurskas Jumalan edessä, ja 2) vanhurskauttamisesta luettuna vanhurskautena.

Mitä taas edellä mainittuihin ”töiden tekemiseen” tulee, niin niihin sisältyvät kaikki ihmisessä tapahtuvat muutosprosessit, olipa sitten kyse pelkästään ihmisen omilla voimillaan tekemistä teoista, hänen ja Jumalan armon yhteistyöstä tai pelkastään Jumalan armon vaikutuksesta ihmisessä jalostumisprosessina. Koska vanhurskauttaminen on jumalattoman lukemista vanhurskaaksi Kristuksen vieraan vanhurskauden tähden, nuo kaikki edellä mainitut asiat ovat poissuljettuja vanhurskauttamisesta.

Toki ilman uskoa ja Jumalalle kelpaava Kristuksen vierasta vanhurskauttakin ihmisellä voi olla ns. yhteiskunnallista vanhurskautta eli esim. oikein puhumista jne., mutta tämä kuuluu puhtaasti inhimillisen elämän horisontaalisiin suhteisiin, eikä sillä siten ole mitään myönteistä vaikuttavaa syy-yhteyttä ihmisen kelvollisuuteen Jumalan edessä.

Miikka: ”Tästä seuraa kysymys, kuka on vanhurskas? Kenen sydän on niin puhdas, että häneen sopivat Jeesuksen sanat: ”autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan”? Kuka elää oikein Jumalan silmissä? Kuka rakastaa lähimmäistään kuten itseään?”

Ihminen ei voi itsessään olla vanhurskas Jumalan edessä eikä hän voi myötävaikuttaa vanhurskauttamiseensa. Jumalan sana opettaa tämän selkeästi:

”Onko ihminen vanhurskas Jumalan edessä, onko mies Luojansa edessä puhdas?” (Job. 4:17)

”Kuinka voisi ihminen olla puhdas, kuinka vaimosta syntynyt olla vanhurskas!” (Job. 15:14)

”Kuinka siis ihminen olisi vanhurskas Jumalan edessä, ja kuinka vaimosta syntynyt olisi puhdas?” (Job. 25:4)

”Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi.” (Ps. 143:2)

”… ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista, sillä lain kautta tulee synnin tunto” (Room. 3:20)

”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus” (Gal. 2:14).

Autuaita ovat sydämensä puolesta ne, joiden sydänten saastaisuuden Jeesuksen veri on puhdistanut antamalla saastaisuuden anteeksi. Jumalan silmissä elää oikein se, joka on saanut syntinsä anteeksi evankeliumin sanan voimasta, sillä Jumalan anteeksiantava armo vaikuttaa vanhurskauttamisen seurauksena pyhitystä, joka on Jeesuksen Kristuksen uhrin tähden Jumalalle mieluista. Lähimmäisiään puolestaan voivat rakastaa altruistisesti myös epäuskoiset ihmiset ainakin tiettyyn rajaan asti. Inhimillisellä rakkaudella ei kuitenkaan voida Jumalan mielisuosiota ansaita.

Miikka: ”Nämä kysymyksen voisi tiivistää opetuslasten tavoin kysymykseksi: kuka voi pelastua? Jeesus vastaa: ’Ihmisille se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle; sillä Jumalalle on kaikki mahdollista’.”

Niinpä, pelastuksen tie on totaalisen mahdoton turmeltuneelle ihmiselle ilman Jumalaa, joka kuitenkin Pojassaan tuli pois ottamaan maailman synnin (Joh. 1:29). Syntien poisottaminen tarkoittaa samaa kuin anteeksiantamus. Jumalan Karitsa otti pois koko maailman synnin. Se tapahtui ennen, kuin me edes olimme syntyneet. Näin ollen siinä ei voi olla kysymys mistään olemuksellisesta muutosprosessista, sillä meitähän ei vielä tuolloin ollut edes olemassa. Koska kaikki synnit jo ovat anteeksiannetut, henkilökohtainen vanhurskauttaminen ei voi olla muuta kuin tuosta valmiista anteeksiantamuksesta osalliseksi tulemista.

Miikka: ”Yksin lain tai oikean moraalitiedon avulla ihmisen on mahdotonta tulla vanhurskaaksi eli oikeamieliseksi, jos hän yrittää tulla vanhurskaaksi ilman Jumalaa ja armoa. Jumalan armon avulla se on kuitenkin mahdollista.”

Mutta tuo armo on nimenomaan syntien anteeksiantamus. Mitään armon vuodattamisia ei voi tapahtua muuta kuin anteeksiantamuksen seurauksena. Pyhitykseen liittyy Jumalan asuminen ihmisessä (inhabitatio Dei), eikä syntinen ihminen voi mitenkään kestää pyhän Jumalan läsnäoloa ilman, että Jumala on sovitettu, ja että siten Herra on tämän sovituksen perusteella antanut ihmiselle hänen syntisyytensä anteeksi. Ilman tätä ihminen palaisi poroksi pelkästä pyhän Jumalan läheisyydestä.

Miikka: ”Esimerkiksi kaste on todella yksin Kristuksen ristintyön ansioon perustuva armoväline, jossa ihminen otetaan Jumalan lapseuteen ja hän saa lahjaksi Pyhän Hengen, joka aloittaa pyhittävän työnsä.”

Kasteen ydin on Jumalan lapseksi pääseminen siten, että Isä ottaa lapsekseen, Poika pukee vanhurskaudellaan, ja Pyhä Henki uudestisynnyttää. Nämä kaikki kolme ilmausta toteutuvat, kun ihminen saa uskon kautta syntinsä anteeksi. Vanhurskauttaminen ja uudestisyntyminen ovat synonyymikäsitteitä. Jumalan lapsi voi puolestaan olla vain sellainen ihminen, joka on saanut syntinsä anteeksi. Pyhän Hengen pyhittävä työ etenevänä pyhityksenä on sitten kokonaan eri asia. Se tapahtuu tämän vanhurskauttamisen seurauksena.

Miikka: ”Missä on sitten yhteistyö ja synergismi? Jos puhutaan aikuisesta ihmisestä, niin kai jokainen voi päättää meneekö hän kasteelle ja haluaako hän tulla kasteen kautta Jumalan lapseksi. Ei ihminen ole robotti, vaan vapaan tahdon olento.”

Koitin muistaakseni jo aiemmassa viestissäni sanoa, ettei Jumalan yksinvaikuttavuus pelastuksessa tarkoita, että ihminen olisi kone tai robotti. Ihminen kääntyy ja uskoo, mutta tämä voi tapahtua yksinomaan ja vain Jumalan Pyhän Hengen vaikutuksesta. Niin kuin yllä kirjoitin: ”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus” (Gal. 2:14).

Ja sinä itse viittasit kohtaan: ”Kun opetuslapset sen kuulivat, hämmästyivät he kovin ja sanoivat: ’Kuka sitten voi pelastua?’ Niin Jeesus katsoi heihin ja sanoi heille: ’Ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista.’” (Matt. 19:25-26). Ihmisen psyykkinen elävyys ei tee tyhjäksi hänen sidottua ratkaisuvaltaansa pelastuksen asiassa. Päinvastoin, se vahvistaa sen, sillä ihminen ei ole turmeltuneen luontonsa puolesta suinkaan neutraali, vaan hän on aktiivisti Jumalaa vastustava. Synti on ollut kapinaa alusta asti.

Miikka: ”Toki tätä kaikkea edeltää ensin usko (aikuisella), mutta samalla ihmisen tahdon akti, jossa hän toimii uskon mukaan ja menee kasteelle. Mutta ei kyse ole silti siitä, että kasteen vastaanottaminen olisi jokin ihmisen ansio tai lisä, joka tekisi tyhjäksi Kristuksen ansaitseman sovituskuoleman täydellisyyden.”

Tuo ”tahdon akti” on kokonaan Jumalan vaikutusta. Se ei nouse ihmisen vapaasta tahdosta, sillä sitä ihmisellä ei ole. Mainitsemani Gal. 2:14 kertoo tämän selkeästi.

Miikka: ”Lisäksi kasteen jälkeenkään ihminen ei kykene omin voimin tulemaan oikeamielisemmäksi tai pyhemmäksi. Ilman Pyhää Henkeä muutos eli pyhitys ei ole mahdollista, vaikka kuinka yrittäisi. Tämä on tärkeä pointti, sillä se saa suuntaamaan katseen jatkuvasti Kristukseen ja armoon, josta kaikki riippuu.”

Juuri näin, mutta tuo Kristus on maailman synnin sovittanut Kristus, jonka armo on anteeksiantavaa armoa. Jumala on siis Jeesuksen ansion tähden antanut koko maailmalle objektiivisesti kaikki synnit anteeksi, ennen kuin meitä oli edes olemassa. Kaste lahjoittaa tuon valmiin ja täydellisen armon uskon kautta omistettavaksi yksittäiselle ihmiselle.

Miikka: ”Paavali opettaa selkeästi ettei lain tekojen kautta tulla vanhurskaaksi ilman Kristusta. Jos ihminen valitsee pyrkiä vanhurskauteen omin avuin ilman Kristusta, hän päätyy vertauskuvallisesti ilmaistuna opettelemaan lentämistä ilman lentokonetta. Hän on mahdottoman tehtävän edessä, eikä hän nouse irti maasta, vaikka kuinka heiluttaisi käsiään. Mutta jos hän ymmärtää, että Kristus antaa vanhurskaaksi tulemista varten armonsa, joka on kuin lentokone, hän näkee, että vain tämän armon kautta hän voi tulla vanhurskaaksi tai oppia lentämään.”

Kun minä pääsen lentokoneeseen, niin en lennä itse, vaan annan lentokoneen lennättää minut perille kohteeseen. Paavali ei opeta, että lain tekojen kautta voitaisiin tulla vanhurskaaksi Kristuksen kautta. Kun te teette Jeesuksesta uuden Mooseksen vuodatetun armon pyhitysopillanne, te tuhoatte syntien anteeksiantamuksen evankeliumin. Ihminen ei voi pelastua sekä täydellisen anteeksiantamuksen että vuodatetun armon kautta, sillä vanhurskauttamisessa nämä ovat toinen toisensa poissulkevat vaihtoehdot.

Miikka: ”Ei lentokoneesta ole hyötyä, jos ei usko, että sillä voisi lentää. Eikä uskostakaan ole hyötyä, jos ei toimi sen mukaisesti.”

Epäuskoiset ihmiset jäävät omasta tahdostaan pois armon lentokoneesta ja jäävät siten perille pääsemättä. Uskovat ihmiset johdatetaan Pyhän Hengen voimasta koneeseen sisälle, ja sitten ilman mitään omia tekoja lentokone vie heidät taivaalle (lue: taivaaseen).

Miikka: ”Päätös on meidän. Tällä tahdon kuvata, että ilman uskoa on mahdotonta tulla vanhurskaaksi tai päästä lentoon. Jos ei usko Jumalaan tai Raamattuun, niin esimerkiksi Jumalan käskyjen mukaan toimiminen ei tunnu varmasti mielekkäältä. Usko on siksi portti kaikkeen tekemiseen.”

Psyykkisesti ihminen toki haluaa, mutta tämän kaiken hyvän vaikuttaa hengellisesti yksin Jumala, ei ihmisen luontaiset kyvyt eivätkä vapaat tahdot, ”sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil.2:13). Luonnostaan ihminen on lentokentällä eksyksissä kuin vieraassa maassa oleva kielitaidoton ja totaalisen hukassa oleva suomalainen, joka ei oikeaa lähtöporttia omin avuinensa löydä. Eikä hän osaa edes kysyä. Toljottaa vaan tuskaisena ja kiroilee suunsa ”täynnä kirousta ja katkeruutta” (Room. 3:14).

Miikka: ”Pitäisi varmaan keskustella siitä, mitä on pelastuminen. Ensiksi kysyisin, mitä virkaa on luterilaisesta näkökulmasta pyhittymisellä, jos se ei liity pelastumiseen?”

Kyllä se liittyy pelastumiseen, sillä Jumalan sana sanoo: ”Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hebr. 12:14), mutta emme me kukaan pyhityksemme tähden pelastu, vaan yksin Kristuksen sovitustyön ansion tähden. Pyhitys liittyy vanhurskauttamisen seurauksena siihen kokonaistapahtumaan, jossa ihminen tekee kristityn vaellustaan anteeksiantamuksen varassa kohti taivasta. Mutta pyhitys ei kuulu vanhurskauttamiseen, vaan seuraa sitä. Vain vanhurskauttamisen tähden meistä voi tulla Jumalalle kelvollisia.

Mutta tämä vanhurskauttaminen spontaanisti tuottaa pyhitystä, johon sisältyvät esim. Jumalan asuminen uskovassa, rakkaus, hyvät teot ja kuuliaisuus Jumalan laille. Kristityn hyvät teot hyödyttävät sekä hänen lähimmäistään ja häntä itseään että Jumalan valtakunnan työtä. Lisäksi ne miellyttävät Jumalaa, mutta tämän ne tekevät vain Kristuksen ansion tähden, sillä ilman Kristuksen sovitustyön ansiota mitkään tekomme eivät periturmeluksemme eivätkä luontaisen Jumalan vihanalaisuutemme tähden voi miellyttää Jumalaa.

Miikka: ”Otetaan esimerkki sairaasta ihmisestä, jolla on syöpä. Katolisesta näkökulmasta synti on juuri tällainen kuolemaan johtava sairaus, joka meissä on syntymästämme saakka. Jumalan armo taas on kuin lääke, joka parantaa tältä syntisairaudelta. Kirkko on sairaala, jossa sairaita lääkitään armolla. Ihminen on parantunut vasta, kun syöpä on kaikkine etäpesäkkeineen ja soluineen kokonaan lähtenyt hänestä ja hän on täysin terve. Pyhittyminen ymmärretään katolisesta näkökulmasta täksi parantumiseksi.”

Kyllä Jumalan armo pyhityksessä on syntiä perkaava lääke. Muttei ihminen tuolla tavalla taivaskelpoiseksi tule. Vanhurskauttaminen on yhdessä hetkessä tapahtuva asia. Sitä voisi kertakaikkisuuden osalta verrata parantamisihmeeseen. Jumalan sana kertookin näistä kahdesta asiasta rinnakkain. Kun Jeesus kohtasi syntisiä ihmisiä, hän teki myös ihmeparantamisia. Samoille ihmisille hän myös julisti synnit anteeksi. Sekä anteeksiantamus että parantumisihme tapahtuivat yhdessä hetkessä:

”Ja katso, hänen tykönsä tuotiin halvattu mies, joka makasi vuoteella. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, sanoi hän halvatulle: ’Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi’. Ja katso, muutamat kirjanoppineista sanoivat mielessään: ’Tämä pilkkaa Jumalaa’. Mutta Jeesus ymmärsi heidän ajatuksensa ja sanoi: ’Miksi te ajattelette pahaa sydämessänne? Sillä kumpi on helpompaa, sanoako: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi”, vai sanoa: ”Nouse ja käy”? Mutta tietääksenne, että Ihmisen Pojalla on valta maan päällä antaa syntejä anteeksi, niin’ – hän sanoi halvatulle – ’nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.’ Ja hän nousi ja lähti kotiinsa.” (Matt. 9:2-7). Huomaamme, että sekä anteeksiantamus että parantuminen olivat 1) hetkessä tapahtuvia, ja 2) täydellisiä.

Miikka: ”Katolisesta näkökulmasta synnymme siis syöpäsairaina kaikki sairaalan ulkopuolella. Emme voi parantaa itsestämme tätä sairautta omilla voimillamme, vaan tarvitsemme lääkäriä (Kristus) ja lääkettä (armo). Nyt lääkäri kulkee kaduilla kutsuen ihmisiä sairaalaan ja tehden heille diagnoosin heidän oireidensa perusteella (vastaavasti kuten laki näyttää meille syntisairautemme). Lääkäri sanoo: ’Katso ihoasi, etkö näe kuinka etäpesäkkeet kasvavat ihosi lävitse. Tule mukaani sairaalaan, niin voin auttaa sinua.’”

Raamattu kertoo Jeesuksen parantaneen ihosairaudesta yhdessä hetkessä tapahtuneella täydellisellä ihmeteolla: ”Kun hän astui alas vuorelta, seurasi häntä suuri kansan paljous. Ja katso, tuli pitalinen mies ja kumartui maahan hänen eteensä ja sanoi: ’Herra, jos tahdot, niin sinä voit minut puhdistaa’. Niin hän ojensi kätensä, kosketti häntä ja sanoi: ”Minä tahdon; puhdistu”. Ja kohta hän puhdistui pitalistaan. (Matt. 8: 1-3).

Miikka: ”Sairaalan ovella potilaille puetaan valkoiset sairaalavaatteet (vrt. kaste). He tulevat sairaalan potilaiksi (vrt. kuuluminen Jumalan kansaan). Tämän jälkeen alkaa lääkitseminen ja hoitaminen. Paraneminen on vähittäistä (vrt. pyhittyminen). Armo kuitenkin tekee työtään ja sytostaatit tehoavat. Aina se ei välttämättä potilaasta siltä tunnu, kun hän katsoo itseään, mutta silti toivoa pitää yllä lääkärin läsnäolo sairaalassa. Syöpäsolut alkavat kuolla ja elämä alkaa voittaa kuolemaan johtavan sairauden. Pikkuhiljaa olo paranee, oireet lievittyvät. Toisinaan olo on taas kurja, syöpäsolut muistuttavat olemassaolostaan. Jotkut potilaat lähtevät sairaalasta. Entinen elämä sairaalan ulkopuolella vetää heitä puoleensa. He saattavat unohtaa koko sairauden olemassaolon ja sen, kuinka riippuvaisia he ovat lääkäristä (Kristus) ja lääkkeistä (armo). Heillä on vapaus lähteä, lääkäri ei pakota heitä jäämään. Osa kuitenkin jää. Lopulta viimeisinkin syöpäsolu on lähtenyt. Haavat paranevat. Lopulta sairautta ei enää ole ja ihminen on pelastunut syövältä.”

Lasarus ei ollut vain sairas vaan kuollut. Hänet Herra herätti sanallaan yhdessä hetkessä: ”Silloin Jeesus sanoi heille suoraan: ”Lasarus on kuollut…’… Ja sen sanottuansa hän huusi suurella äänellä: ’Lasarus, tule ulos!’ Ja kuollut tuli ulos, jalat ja kädet siteisiin käärittyinä, ja hänen kasvojensa ympärille oli kääritty hikiliina. Jeesus sanoi heille: ”Päästäkää hänet ja antakaa hänen mennä” (Joh. 11:14, 43-44). Jumalan armollinen, uudeksi luova ja elämän antava sana tämän hetkessä teki. Ei tarvittu pitkää prosessia. Samoin Jumalan anteeksiantamuksen sana vanhurskauttaa hengellisesti kuolleen antamalla itsessään kuolleelle hengellisen elämän.

Tuo sinun yllä oleva sairaalavertauksesi on hienosti kuvattu vertauskuva, joka on ehkä joltain osin sovellettavissa pyhitykseen, mutta vanhurskauttamiseen se ei kerta kaikkiaan mitenkään sovi. Eikä se oikein sovi kuvaamaan pyhitystäkään, sillä kukaan täällä maan päällä ei synnin syöpäsoluistaan täysin parane eli pyhity täydelliseksi.

Huomaamme tästä vertauksestasi kuitenkin taas, miten te sotkette vanhurskauttamisen ja pyhityksen mieltämällä vanhurskauttamisen pikkuhiljaa tapahtuvaksi olemukselliseksi parantumiseksi. Syntien anteeksiantamuksen julistaminen tapahtuu kuitenkin Jumalan sanan mukaan hetkessä ja kertakaikkisesti. Tämä sinun sairaalavertauksesi prosessiluonteisuus ei sovi siihen.

Miikka: ”Kuten kaikissa vertauksissa, niin tässäkin on puutteita. Ehkä tämän avulla voidaan kuitenkin ymmärtää, ettei pelastuminen ole vain syntisairauden peittämistä vaan sen todellista parantumista ja sisimmän puhdistumista, jota pyhitys juuri on. Ei syöpään sairastunut ihminen ole vielä terve, jos hänelle puetaan valkoiset vaatteet ylle. Valkoiset vaatteet ovat kuitenkin tae lopullisesta pelastumisesta, jos ihminen ei päätä itse lähteä sairaalasta ja jättää koko hommaa kesken.”

Ei luterilainen käsitys vanhurskauttamisesta ole vain jokin pinnallinen potilasvaatteeseen pukeutuminen, joka merkitsisi vain oheisrekvisiittaa itse hoitoon verrattuna. Vanhurskauttamisessa syntisen päälle ei pueta keskussairaalan smurffipukua vaan Kristuksen, Jumalan Pojan, viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan sekä täydellisellä lain täyttämisellään ansaitsema taivaallinen häävaate, joka päällä kelvataan Kuninkaan Pojan häihin.

Tästä Raamattu puhuu seuraavasti: ”Menkää siis teiden risteyksiin ja kutsukaa häihin, keitä tapaatte… Mutta kun kuningas meni katsomaan pöytävieraita, näki hän siellä miehen, joka ei ollut puettu häävaatteisiin. Ja hän sanoi hänelle: ’Ystävä, kuinka sinä olet tullut tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?’ Mutta hän jäi sanattomaksi. Silloin kuningas sanoi palvelijoille: ’Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hänet ulos pimeyteen’. Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys. Sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.” (Matt. 22:11-14).

Tässä kelvollisuuden ehto olivat häävaatteet. Se sijaan nimenomaan ihmisten sisäisellä laadulla ei ollut merkitystä. Teiltä ja aitovieriltä kutsuttiin keitä vaan. Häissä olemisen oikeutuksen ratkaisivat Kuninkaan yleinen kutsu, hänen hyväntahtoisuutensa, häävaatteet (jotka hän siis itse vanhurskauttamisessa lahjoittaa) ja noihin vaatteisiin pukeutuminen (joka tapahtuu uskon kautta).

Totta kai ihminen voi itse kieltäytyä Kristuksen vanhurskauden vaatteesta. Ja siihen kerran puettunakin hän voi siitä itse luopua. ”Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut” (Matt. 22:14). Ne, jotka pelastuvat, ovat Jumalan valitsemia. Ne puolestaan, jotka eivät pelastu, ovat itse kieltäytyneet häävaatteestaan tai luopuneet siitä epäuskossaan. Näin opettaa luterilainen oppi yksikertaisesta predestinaatiosta ja vapaasta armosta (ihmisiä kutsuttiin teiltä ja aitovieriltä, eli kutsujan hyväntahtoisuus ja siihen liittyvä kutsu olivat yleisiä).

Miikka: ”Luterilaisuudessa armo ymmärretään suvereeniksi voimaksi, joka ajaa ihmisen tahdonvapauden yli ja vaikuttaa väistämättä pelastumisen toisissa, kun taas loput eivät saa tuota lahjaa.”

Ilmaisusi vaikuttaa jossain määrin epätarkalta. Luterilaisuudessa armo ei aja ihmisen psyykkisen todellisuuden yli, vaan Jumala vaikuttaa ”tahtomisen” sanansa kautta, joka vaikuttaa lakina ja evankeliumina. Laki näyttää armontarpeemme ja evankeliumi puolestaan vastaa tuohon tarpeeseen. Lahja on valmistettu kaikille, mutta joillekin se ei kelpaa. Niille puolestaan, joille se kelpaa, armon omistaminen on kokonaan Jumalan vaikutusta. Saatat huomata, että tässä on sävyero kalvinistiseen determinismiin.

Miikka: ”Katolisuudessa armo on Jumalan lahja, jota tarjotaan kaikille, mutta ihmiselle jää tahdonvapaus joko ottaa armo vastaan tai torjua se.”

Teidän synergistisen oppinne ongelmaksi vaan muodostuvat ne lukuisat raamatunkohdat, jotka opettavat synergismiä ja tahdonvapautta vastaan. Aiemmin esiin otettujen armonvalintaa koskevien kohtien lisäksi voidaan ottaa juurikin nämä:

”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.” (1. Kor. 2:14)

”…lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan…” (Room. 8:7)

”sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil.2:13)

”… usko, jonka Jeesus vaikuttaa, on hänelle antanut hänen jäsentensä terveyden kaikkien teidän nähtenne.” (Apt. 3:16)

”Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt’” (Joh. 6:29).

Miikka: ”Kerrotko vielä, miten syntikäsitys on puutteellinen? Kirjoitat: ’Ihmisen turmelus ei ole vain ”pahoja taipumuksia”, vaan se on totaalista syntiturmelusta, joka on tulen lailla läpäissyt raudan.’ En saa oikein kiinni mikä on sinun pointtisi. Millaisen käsitteellisen eron näet ´pahoilla taipumuksilla´ ja ´totaalisella syntiturmeluksella´?”

Totaalinen syntiturmelus tarkoittaa ihmisen täydellistä kykenemättömyyttä suhteessa Jumalaan ja täydellistä vastarintaa Jumalaa ja hänen armoaan kohtaan. Jos puhutaan pelkistä pahoista taipumuksista, niin silloin ihmisessä voidaan ajatella olevan jotain turmeltumatonta potentiaalia noiden pahojen taipumustensa alla. Ja niinhän te opetatte, kun uskotte ihmisen vapaaseen tahtoon ja synergiaan. Teidän syntikäsityksenne on vajaa.

Miikka: ”Yritän ymmärtää edellä sanomaasi konkretian kautta. Jos tunnustat syntisi ja pyydät niitä anteeksi, niin oletko silloin pelastettu niin, ettet voi enää sen jälkeen joutua kadotukseen vaikka tekisit kuinka pahaa syntiä?”

Olen kokonaan pelastettu, mutta toki voin langeta pois anteeksiantamuksen alta joko maailmaan tai uskomaan Kristuksen lahjavanhurskauden sijaan omaan vanhurskauteeni, joka ei Jumalan edessä kestä. Jos ihminen lankeaa pois anteeksiantamuksen alta epäuskonsa tähden, hän joutuu kadotukseen, jos ei sitten myöhemmin tuhlaajapojan lailla tee parannusta ja palaa anteeksiantavan Isänsä yhteyteen.

Raamattu kyllä opettaa, että ”missä synti on suureksi tullut, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi” (Room. 5:20). Mikään synti ei kadota suuruutensa tähden, sillä objektiivisessa sovituksessa aikaansaatu anteeksiantamus on täydellinen. Mutta samaan aikaan, kun opetamme yleistä ja täydellistä armoa, opetamme, ettei ole Jumalan sanan mukaista opettaa, että elävässä uskossa elävät ihmiset voisivat tuosta vaan elää karkeissa julkisynneissä uskonsa säilyttäen. Usko ja Pyhä Henki voidaan siis myös menettää.

Miikka: ”En näe eroa välillämme siinä, että uskomme molemmat anteeksiantamuksen olevan täydellistä eli kaikki synnin syyllisyys on anteeksi annettua, kun pyydämme Jumalalta anteeksi.”

Jos sallit tarkennuksen, niin synnit ovat objektiivisesti anteeksi annettu jo ennen, kuin me edes pyydämme niitä anteeksi. Objektiivinen armo nimittäin käy katumuksen edellä, mutta subjektiivisesti se ei pääse ilman katumusta yksilöä hyödyttämään. Mutta anteeksipyytämisen tärkeys ei tarkoita, että kykenisimme luetellen pyytämään jokaista tekemäämme tekosyntiämme anteeksi. Jumalan sana sanoo: ”Erhetykset kuka ymmärtää? Anna anteeksi minun salaiset syntini.” (Ps. 19:13).

Oikeassa katumuksessa ihminen tunnustaa koko turmeluksensa kooten kaiken yhteen ja todeten: Minä en ainoastaan tee syntejä, vaan minä olen syntinen. Toki Pyhä Henki paljastaa lakinsa kautta myös yksittäisiä syntejä, joilla on nimi. Nämä on hyvä tunnustaa uskoen ne sitten Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksiannetuiksi, mutta emme me voi tunnustamisillamme armoa itsellemme ostaa.

Mutta sitten kysyn ihmetellen, että jos kerran sinun mukaasi ”kaikki synnin syyllisyys on anteeksiannettu”, niin mihin ihmeeseen te tarvitsette pyhityksen sekoittamista tähän täydelliseen anteeksiantamukseen? Miksei teille riitä opettaa, että ihminen pääsee yksinomaan täydellisen anteeksiantamuksen tähden taivaaseen?

Miikka: ”Mutta käyttäisin itse termiä pelastettu vasta silloin, kun sitä ei voida enää menettää, eli vasta kun sielu on taivaassa. Tätä ennen olemme pikemminkin pelastuksen tilassa, muttemme vielä lopullisesti pelastettuja. Lisäksi olemme nähdäkseni samaa mieltä siitä, että jos kuolemme pelastuksen tilassa, johtaa tämä aina varmasti lopulliseen pelastumiseen. Miten itse asian näet?”

Kyse on siitä, mistä vinkkelistä termejä milloinkin käytetään. Jos puhutaan lopullisesta pelastuksesta, niin tietenkin se on lopullista vasta ajan rajan tuolla puolen. Mutta jos puhutaan täydestä pelastuksesta eli täydellisestä syntien anteeksiantamuksen osallisuudesta, niin se on totta yksilön kohdalla heti, kun hän Pyhän Hengen vaikutuksesta uskoo syntinsä Kristuksen sovitustyön ansion tähden anteeksiannetuiksi.

Mutta edelleenkin eromme on, että te opetatte olemuksellista prosessipelastusta ja siihen liittyen kiirastulioppianne, kun taas me opetamme täydellistä pelastusta Kristuksen vieraan vanhurskauden kertakaikkisen hyväksi lukemisen perusteella, emmekä siten tarvitse kiirastulta yhtään mihinkään. Käsittääkseni te ette oppinne pohjalta johdonmukaisesti uskoessanne voi olla koskaan varmoja pelastuksestanne ilman epäraamatullista kiirastulioppianne, jonka uskotte ratkaisevan vajavaisen pyhityksenne ongelman. Me puolestamme voimme olla varmoja täydellisestä anteeksiantamuksesta, joka varmuudella riittää viimeisellä veräjällä, sillä Jumalan sana julistaa valmista armoa ja täydellistä anteeksiantamusta, joka meille Raamatun sanan ja pyhien sakramenttien kautta lahjoitetaan.

Miikka: ”’Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte.’ (Fil. 2:12). Julistuksessa ei tule siis häivyttää ihmisen vastuuta, mikä voi johtaa passivoitumiseen.”

Tuo raamatunjae on tärkeä, kun se vaan oikein ymmärretään. Oikean luterilaisen opin intentio ei ole koskaan johtaa ihmistä suruttomuuteen eikä välinpitämättömyyteen, vaan uskon kilvoitukseen. Tämä kilvoituksen ydin on kuitenkin Kristuksen armossa eli hänen anteeksiantamuksensa alla pysymisessä. Kyse ei ole ihmisen omavoimaisesta yrittämisestä eikä puristamisesta lain alla, vaan Jumalan vaikuttamasta hengellisestä valvomisesta, jossa eletään armonvälineiden osallisuudessa ja hengellisessä yhteydessä Jumalan kanssa anteeksiantamuksen varassa.

Miikka: ”Sielun syvässä heikkoudessa kannattaa muistaa, että Jumala on juuri heikoissa väkevä. Oikea pyhitys ei ole sitä, että rakentaisi jotakin hyvän elämän kulissia tai alkaisi turvautua itseensä ja omiin kykyihinsä. Sen sijaan se on sen ymmärtämistä, että Jumala on uskollinen ja kaikki riippuu armosta, jota ilman ”emme voi mitään tehdä”. Tämä on todellista nöyryyttä ja pyhyyttä.”

Kyllä, mutta se on myös kokonaan oman itsensä ja sydämensä ulkopuolelle katsomista maailman synnit sovittaneeseen Kristukseen, ”silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle.” (Hebr. 12:2).

Pelastus on meidän ulkopuolellamme Golgatalla. Uskon silmät katsovat ihmisestä itsestään poispäin syntimme sovittaneeseen Kristukseen, joka on antanut kaikki syntimme anteeksi ja avannut taivaan meille kurjille ja kelvottomille syntisille, joilla ei ole omasta takaa mitään muuta kuin syntiä ja turmelusta.

Miikka: ”Tärkeää on myös ymmärtää, ettei Jumala ole sellainen isä, joka asettaisi jatkuvasti riman niin korkealle, jotta epäonnistuisimme. Uskon, että Jumala iloitsee jo yrityksestämme, sillä minäkin iloitsen, jos lapseni yrittävät tehdä hyvää ja olla ystävällisiä, vaikka se menisi pieleen.”

Pyhä Jumalan lain rima on aivan mahdottoman korkealla aina täydellisyydessä asti, eikä se sieltä mihinkään laske. Jumalan sana opettaa tämän selkeästi:

”Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.” (Matt. 5:48)

”Sillä joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin.” (Jaak. 2:10)

”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee” (Gal. 3:10).

Näitä kohtia emme pääse pakoon, vaikka kuinka koittaisimme kieltää ne. Laki on meille mahdoton. Se ei ainoastaan vaadi, kiellä ja tuomitse, vaan se myös näyttää, ettemme kerta kaikkiaan kykene. Laki siis kuolettaa.

Mutta Jumala itse armossaan laskeutui taivaasta alas Pojassaan, jonka kasvoista loistavat meille hänen evankeliuminsa armo ja laupeus. Jumalan vaativaa vanhurskautta ja hänen lahjavanhurskauttaan ei sovi sekoittaa keskenään eli siis lakia ja evankeliumia pidä sekoittaa toisiinsa, vaan pitää ne molemmat voimassa yhtä aikaa siten, että laki saarnataan sen täydessä ankaruudessaan ja evankeliumi sen jälkeen sen kaikessa suloisuudessaan sekoittamatta lakiin mitään evankeliuminomaista tai evankeliumiin mitään lainomaista. Suosittelen tämän tematiikan osalta lukemaan C.F.W. Waltherin kirjan Laki ja evankeliumi.

Miikka: ”Ja Jumala on äärettömästi parempi isä kuin minä. Masennus ja epätoivo voivat johtua joskus vääristyneestä itsetunnosta, jossa Jumalan ymmärretään olevan vain vihainen, vaikka yrittäisimme kilvoitella hyvyydessä.”

Psykologinen todellisuus on oma lukunsa. Toki kristityn elämässä psyykkinen ja hengellinen ovat samassa kuvassa, eikä kumpaakaan pidä kieltää, vaan koittaa ymmärtää. On kuitenkin myös ymmärrettävä, etteivät psyykkinen ja hengellinen todellisuus ole yhteismitallisia keskenään. Jokaisella kristityllä on oma henkilökohtainen mielensä, joka on hänen oma subjektiivinen mentaalinen kokemusmaailmansa.

On sanottu, että ”Raamattu on maailman psykoanalyyttisin kirja”. Tämä varmasti pitää paikkansa, sillä se kuvaa ihmiselämää ja elämän kohtaloita hyvin rikkaasti ja monimuotoisesti. Se sisältää teologisen aineksen lisäksi paljon puhtaasti inhimillistä elämää kuvaavaa ainesta ja sitten myös spiritualiteetin teologian alaan kuuluvia asioita, joissa nämä kaksi rikkaalla ja monimuotoisella tavalla yhdistyvät.

Mutta teologiaa ei määritetä psykologialla. Kristillisen teologian ainoa lähde on Jumalan sana. Minä ajattelen, ettei oma kilvoitukseni ole koskaan riittävää pyhän Jumalan lain edessä. En edes yritä kelvata sen avulla. Hengellinen itsetunto (joka ei siis ole yhteismitallinen psyykkisen itsetunnon kanssa) voi rakentua vain Kristuksen anteeksiantavasta armosta ja sen päälle. Tuo armo peittää syntien paljouden huonot kilvoitusyrityksemme mukaan luettuina.

Miikka: ”Tai että Jumala vain etsisi teoistamme vääriä motiiveja ja vajavuuksia, joiden johdosta kaikki tavoittelemamme hyvä olisi vain saastaista ja likaista. Sen sijaan sanotaan, että: ’Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee.’ (Sef. 3:17)”

Jumalan laki paljastaa väärät motiivit, vajavuudet ja synnit, tahdoimmepa me sitä tai emme. Eikä laista katoa pieninkään piirto: ”Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennen kuin kaikki on tapahtunut.” (Matt. 5:18). Mutta evankeliuminsa kautta Jumala auttaa, rakastaa ja on läsnä riemuiten jokaisesta heikostakin kristitystä, jolle Jeesuksen anteeksiantamus kelpaa.

Laki vaatii, käskee, kieltää ja tuomitsee. Evankeliumi puolestaan antaa, lahjoittaa, armahtaa ja kertoo Jumalan rakkaudesta Kristuksessa. Evankeliumi ei sisällä ainuttakaan vaatimusta eikä ehtoa. Siksi se on ”Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi” (Room. 1:16). Forenssisessa vanhurskauttamisessa ihmisen asema muuttuu lain alta armon alle. Juuri tässä piilee sen siunaus ja lohdullisuus.

Tätä syvää hengellistä totuutta Herran apostoli opettaa seuraavasti: ”Niin muodoin ne, jotka perustautuvat uskoon, siunataan uskovan Aabrahamin kanssa. Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee’. Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ’vanhurskas on elävä uskosta’. Mutta laki ei perustaudu uskoon, vaan: ’Joka ne täyttää, on niistä elävä’. Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme – sillä kirjoitettu on: ’Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu’ – että Aabrahamin siunaus tulisi Jeesuksessa Kristuksessa pakanain osaksi ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen.” (Gal. 3:9-14). Tässä raamatunkohdassa huomaamme, että laki ja evankeliumi ovat molemmat typistämättöminä ja tinkimättöminä totta yhtä aikaa.

Miikka: ”Sielun synkkyydessä kannattaa muistaa, että Jumala iloitsee meistä, jos tahdomme seurata hänen tahtoaan, vaikka se menisi kuinka metsään.”

Näin se evankeliumin vinkkelistä voidaan sanoa. Kristushan on sellainen Ylimmäinen pappi, joka säälii heikkouksiamme. Mutta, kuten sanottu, Jumala yksin vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen. Ja hän iloitsee meistä Poikansa sovitustyön ansion tähden. Ei meidän oma tahtomisemme vielä itsessään Jumalan hyväntahtoisuutta ansaitse.

Miikka: ”Sielun syvässä yössä kannattaa myös muistaa, ettemme ole koskaan yksin, vaan Kristus on kanssamme. Jumala on luvannut auttaa meitä: ”Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa.” (Hepr. 2:18)”

Tämäkin on evankeliumia. Mutta se voi olla totta meidän kohdallamme vain siksi, että Kristus on kärsinyt lain kirouksen ja synnin rangaistuksen puolestamme.

Miikka: ”Tässä meillä on nähdäkseni eri näkökulma. Itse sanoisin, että synnin ongelmaa ei ole vielä ratkaistu ihmisen sisimmässä, jos paha julistetaan pyhäksi ilman, että Jumala myös muuttaa tuon pahan todellisesti pyhäksi.”

Mutta meidän elämämme synnin ongelma on ratkaistu nimenomaan Jumalan sydämessä. Ja se on ratkaisevaa taivaaseen pääsyn kannalta. Anteeksiantamus eli vanhurskauttaminen tapahtuu Jumalan sydämessä, josta evankeliumi kantaa sen korviemme (kuultu sana) tai silmiemme (luettu sana) kautta meidän sydämiimme. Omistamme siis ulkopuolellamme tapahtuvan anteeksiantamuksen uskon kautta itsellemme. Ja näin saamme olla tuosta anteeksiantamuksesta osallisina autuaita eli pelastettuja.

Miikka: ”Me kärsimme meissä asuvasta synnistä, ja jos joku lääkäri julistaa syöpäpotilaan terveeksi, niin ei se ilman hoitoa vielä potilasta itseään auta.”

Jeesus on enemmän kuin tavallinen lääkäri. Hän teki ihmeitä ja tekee anteeksiantamuksellaan niitä yhä. Teidän vanhurskauttamisoppinne ongelma näyttää olevan, että statuksen vaihtumisen sijaan te tarkkaatte olemuksen muutosta. Ja sitten kuitenkin olet puhunut ”täydellisestä anteeksiantamuksesta”. Mitä virkaa täydellisellä anteeksiantamuksella on, jos se ei itsessään riitä? Eihän se silloin mitenkään voi olla täydellinen. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta ja sekavalta.

Jos tuon taivaallisen Lääkärin synninpäästön julistus ei teille riitä, niin sitten teidän varmaan jollain tavalla on täytynyt repiä pois Jumalan sanasta ne kaikki kohdat, joissa puhutaan vanhurskaaksi lukemisesta, sillä se on juurikin tuota julistamista.

Vanhurskaaksi julistaminen ei ole jokin pinnallinen kuva, vaan se on koko ihmisen hengellisen elämän synnyttävä voima, joka muuttaa ihmisen aseman Jumalan edessä. Vanhurskaaksi luettu on todellisesti vanhurskas. Jumalan evankeliumin sanalla, jonka kautta hän vanhurskaaksi julistaa, on jumalallinen voima saada aikaan todellinen muutos ihmisessä. Hengellisesti kuolleesta tulee hengellisesti elävä, Jumalan vihollisesta hänen ystävänsä ja kadotuksen lapsesta taivaan perillinen.

Miikka: ”Jumala on kiinnostunut parantumisestamme, eikä vain syntisairautemme peittämisestä. Olisiko synnin ongelma ratkaistu vain siten, että meidät julistetaan itsemme ulkopuolella synteinemme pyhiksi ja se siitä?”

Sikäli kuin kyse on taivaaseen pelastumisesta, niin se on juuri noin ratkaistu. Näin Jumalan sana opettaa, kun se puhuu luetusta vanhurskaudesta. Ja vain tämä voi tarjota sielulle kestävän ja syvän levon ja rauhan. Toki se täytyy sanoa tarkennukseksi, ettei Jumala koskaan vanhurskauta syntiä vaan syntisen ihmisen.

Miikka: ”Uskon Raamatun perusteella, että Jumala on vielä laupiaampi eli hän julistaa meidät kasteessa lapsikseen (mikä on jo autuuden ja vanhurskauden olotila) ja uudistaa/ parantaa koko vanhan ihmisemme, jotta se todella muuttuu pyhäksi, eikä sitä tarvitse kadottaa.”

Ei ihmisen ”vanha ihminen” ole mitään muuta kuin syntiturmelusta. Se ei siis ole Jumalan luoma millään tavalla. Kun puhutaan kristityn vanhasta ihmisestä, sillä tarkoitetaan vain luonnollisen ihmisen syntisyyttä, muttei mitään sellaista ihmisessä, joka on alun perin Jumalan luomaa. Jumala on luonut ihmisen, muttei hän ole synnin alkusyy. Tästä syystä ”vanhaa ihmistä” ei ole tarvetta pelastaa eikä sitä voidakaan pelastaa, sillä taivaassa ei ole turmelusta.

Mutta jos kerran Jumala teidän oppinnekin mukaan julistaa ihmisen kasteessa lapsekseen (oletettavasti synnyttämänsä uskon kautta?) siten, että tuo tila on mainitsemasi ”vanhurskauden olotila”, niin eikö se sitten riitä? Jos ihminen on vanhurskaaksi julistettu ja autuas, niin minkä tähden te tuotte mukaan vielä olemuksellisen pyhittymisprosessinne? Ei vanhurskas sellaista taivaaseen päästäkseen tarvitse, sillä hän on jo Jumalalle kelvollinen eli autuas. Jokin tässä teidän opissanne tuntuu mättäävän.

Miikka: ”Mutta pyhityksen tila on tietysti samalla myös anteeksiantamuksen alla olemista. Anteeksiantamus liittyy syyllisyyden poispyyhkiytymiseen ja se on täydellistä. Jos on langennut kuolemansyntiin, Pyhä Henki saadaan takaisin anteeksiantamuksen kautta ripissä. Ja kun eletään elämää Pyhä Hengen kanssa ja pyritään ojentautumaan Pyhän Hengen vaikuttaman rakkauden mukaan, ollaan edelleen anteeksiantamuksen alla. Jos langetaan, seuraa tekosyntiä syyllisyys ja jälleen tarvitaan anteeksiantamusta. En oikein käsitä, mikä tässä on sinusta harhaoppista.”

Jos kerran anteeksiantamus on täydellistä ja jos se perustuu Kristuksen sovitustyöhön, niin eikö se silloin koske ihmisen koko periturmelusta ja kaikkia tekosyntejä? Tulee mieleen kysymys, että miten usein te katoliset ajattelette lankeavanne tekosynteihin? Me luterilaiset lankeamme koko ajan ja jatkuvasti. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kristitty lankeaisi koko ajan sellaisiin kuolemansynteihin, jotka kadottavat häneltä armon osallisuuden ja Pyhän Hengen, mutta syntiturmeluksen syvyys on niin syvää ja laajaa, ettei sitä järki käsitä eikä sitä voida hyvittää ripittäytymisillä, sillä muuten täytyisi asua rippituolissa ja luetella syntejään nukkumatta yötä päivää koko elämänsä ajan – eikä sekään riittäisi.

Jos te opetatte tällaista rippipakkoa, niin te teette siitä lain itsellenne. Mutta jos te ette opeta tällaista rippipakkoa, mutta opetatte kuitenkin kasteen kautta lahjoitetun anteeksiantamuksen olevan täydellistä, niin mihin te vanhurskauttamisessa sitä vuodatettua rakkautta oikein tarvitsette? Pyhityksen tarpeellisuuden (vanhurskauttamisen seurauksena) ymmärrän oikein hyvin, mutten ymmärrä sitä, että miksi se pitää sotkea vanhurskauttamiseen.

Mitä taas anteeksiantamuksen alla pysymiseen tulee, niin se ei ole kiinni meidän ojentautumisistamme. Emmehän me pidä armoa yllä, vaan armo pitää meitä yllä. Jos minun pelastukseni riippuisi siitä, miten hyvin minä kykenen ”ojentautumaan Pyhän Hengen rakkauden mukaan”, niin minä en pelastuisi. Enkä voisi koskaan olla pelastuksestani varma. Mutta kun pelastus ei perustukaan minun ojentautumisiini vaan siihen, että Jumalan Poika ojensi kätensä ristin puulla saaden aikaan täydellisen hyvityksen kaikista synneistä, niin tämä riittää.

Miikka: ”Olen kirjoittanut tähän ja vastaaviin raamatunkohtiin liittyen, että tulkinnan avain on nähdäkseni se, mihin ´töillä´ viitataan ja miten nämä ´teot´ ymmärrämme.  Mielestäni kyseisen kohdan jatko avaa tarkemmin, mihin ´töihin´ Paavali viittaa: ”Koskeeko sitten tämä autuaaksi ylistäminen ainoastaan ympärileikattuja, vai eikö ympärileikkaamattomiakin? Sanommehan: ”Aabrahamille luettiin usko vanhurskaudeksi”.” (j. 9) Lisäksi on huomattava, että puhuessaan uskosta Paavali ei puhu ´yksin uskosta´ siten, että hän rajaisi pois rakkautta. Toisaalla hän opettaa rakkauden olevan suurempaa kuin uskon: ”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13:13)”

Kun Jumala vanhurskauttaa ihmisen, niin se tapahtuu Kristuksen vieraan vanhurskauden eli hänen kuuliaisuuden tekonsa hyväksi lukemisena yksin uskon kautta. Lukeminen on puhtaasti forenssinen termi. Ja vieras vanhurskaus on kokonaan ihmisestä riippumatonta. Keskeinen raamatunkohta löytyy siis Room 4. luvusta:

”4:2 Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä.”

— > Kaikki teot suljetaan pois vanhurskauttamisesta. 

”4:3 Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. ”

— > Tekojen vastakohdaksi asetetaan usko, joka on ”Jumalan teko” (Joh. 6:29) ja ”Jeesuksen vaikuttamaa” (Apt. 3:16)

”4:4 Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta,” 

— > Tämä sulkee pois kaikki työt eli teot. ”Armosta te olette pelastetut, uskon kautta, ette itsenne kautta… ette tekojen kautta” (Ef. 2:8-9). Tämä ”ette itsenne kautta” sulkee pois kaiken ihmisessä tapahtuvan vanhurskauttamisesta.

”4:5 mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi;”

— > Jumala vanhurskauttaa nimenomaan jumalattoman. Tämä sulkee vanhurskauttamisesta pois kaikki Jumalan ihmiseen vuodattaman rakkaudet, sillä jos ihmisellä jotain sellaista olisi ennen vanhurskauttamista, niin hän ei olisi enää jumalaton. 

”4:6 niin kuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja:” 

— > Jumala lukee vanhurskauden, joka ei ole edes itse usko, vaan Kristuksen vieras vanhurskaus. Ilmaus, että Jumala lukee uskon vanhurskaudeksi, ilmenee tämän kohdan valossa tarkoittavan sitä, että usko vanhurskauttaa syystä, että se ottaa vastaan Kristuksen vieraan vanhurskauden. Tähän liittyy yllä oleva Ef. 2:8 ”uskon kautta” eli ei siis uskon tähden.

”4:7 Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt!” 

— > Ja nyt kuvataan vanhurskauttamisen olevan ”rikosten anteeksiantamusta” ja ”synnin peittämistä”. Näihin ilmauksiin ei mitenkään sovi yhteen mikään vuodatettu rakkaus.

”4:8 Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!” 

— > Ja edelleen jatkuu samaa rataa. Vanhurskauttaminen on syntien lukematta jättämistä, joka on asiallisesti aivan sama asia kuin syntien anteeksiantamus. Lisäksi se on käänteinen synonyymi sille, että Kristuksen vanhurskaus luetaan vanhurskauttamisessa ihmiselle. Samaa lukematta jättämistä käytetään myös objektiivisesta vanhurskauttamisessta: ”Jumalan oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan” (2. Kor. 5:19). Tässä ei millään voinut olla kyse mistään vuodatetusta, sillä sovitus tapahtui Kristuksen kuuliaisuuden teon tähden.

”4:21 ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää.”

— > Vanhurskauttavan uskon kohde on Jumalan lupauksen sana. Usko vanhurskauttaa siis kohteensa tähden. ”Usko on luja luottamus” (Hebr 11:1). Usko katsoo ristiinnaulittuun Kristukseen, joka uskon kohteena on myös sen alkaja ja täyttäjä: ”silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle.” (Hebr. 12:2).

4:22 Sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi. 

— > Jumalan lupauksen tähden usko luettiin vanhurskaudeksi. Uskoa ei siis luettu vanhurskaudeksi itsensä tähden. Pelastavan uskon kohde on Jumalan lupaus Kristuksen ansion tähden olemassa olevasta anteeksiantamuksesta.

4:23 Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin, 

— > Aabrahamin usko oli pelastavaa uskoa, mutta se oli myös esikuva kristittyjen uskolle.

4:24 vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, 

— > Uskon kohde on maailman synnit sovittanut Jumala, joka herätti kuolleista Herramme Jeesuksen. Kristuksen sovitustyön tähden meillä on täysi Jumalan mielisuosio: ”Ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto” (Luuk. 2:14).

4:25 joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.

— > Uskon kohde on syntimme sovittanut Kristus, jonka kuolleista herättämisen kautta tapahtui objektiivinen ja yleinen vanhurskauttaminen.

Näissä missään yllä olevista vanhurskauttamista käsittelevissä raamatunkohdissa ei uskoa ymmärretä rakkaudeksi. Usko ei pelasta rakkautena, mutta se vaikuttaa rakkauden kautta: ”Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta (!) vaikuttava usko.” (Gal. 5:6).

Usko ei siis ole sama asia kuin rakkaus, mutta rakkaus kyllä esiintyy uskon kanssa: ”Rauha veljille ja rakkaus, uskon kanssa, Isältä Jumalalta ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!” (Ef. 6:23). Raamatusta löytyy hyvin monia kohtia, joissa usko ja rakkaus mainitaan toistensa kanssa, mutteivat ne ole sama asia keskenään. Mitä taas mainitsemaasi jakeen 1. Kor. 13:13 ilmaukseen ”suurin niistä on rakkaus” tulee, niin se tarkoittaa pohjimmiltaan Kristuksen rakkautta, jolla hän sovitti maailman synnin saaden aikaan yleisen sovinnon Jumalan kanssa ja juurikin tuon edellä mainitun syntien lukematta jättämisen: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10).

Miikka: ”Ymmärrän siis Paavalin viittaavan tuon raamatunkohdan kontekstissa ´töillä´ siihen, että pyrkii tulemaan vanhurskaaksi eli ´oikeaksi Jumalan silmissä´ Mooseksen lakia noudattamalla omin voimin ilman Jumalan apua ja armoa. Jumalan silmissä ei kuitenkaan voi tulla ´oikeaksi´, jos ei ota vastaan Kristusta ja armoa uskon kautta.”

Tämän vuodatetun armon tulkintasi kanssa ei sovi yhteen Ef. 2. luvun ”ette itsenne kautta”, sillä Jumalan vaikuttama vuodatettu rakkaus tapahtuu ihmisessä. Eikä sen kanssa sovi yhteen 1) vanhurskaaksi lukeminen, 2) syntien lukematta jättäminen, 3) rikoksien anteeksiantaminen, eikä 4) syntien peittäminen. Näitä kaikkia ilmauksia Jumalan sana käyttää sinun tulkintaasi vastaan.

Miikka: ”Mutta juuri uskon ja kasteen kautta Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen tullaan Jumalan silmissä ´oikeaksi´ ja päästään lapsen asemaan. Kyse on siitä, että Jumalan armolupaukset tulevat kasteen kautta ihmisen osaksi. Hänet otetaan jäseneksi uuden liiton Jumalan kansaan.”

Voi kunpa stoppaisit tähän, sillä tähän asti virkkeesi menee oikean opin mukaisesti.

Miikka: ”Jumalalla on kuitenkin kokoajan ollut tarkoituksena, että hänen kansansa on kuin lamppu, jota ei laiteta vakan alle tai vuorella loistava kaupunki, joka säteilee maailmaan Jumalan valoa, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta, jotta Jumalan tuntemus leviäisi: ”Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:16) Tämä kansa vaeltaa yhdessä Kristuksen kanssa, joka on tuon armon ainoa lähde.”

Tämä sopii hyvin yhteen luterilaisen vanhurskauttamisopin kanssa, vaikka tässä kuvauksessasi kyseessä onkin vanhurskauttamisen seuraus. Ja armo on siis käsitettävä vanhurskauttamisessa anteeksiantamukseksi.

Miikka: ”’Töitä’ ei nähdäkseni ole mielekästä tulkita niin, että se viittaisi kaikkeen ihmisen tahdonalaiseen toimintaan, vaan töiden konteksti on Mooseksen laki. Jos tästä näkökulmasta lukee Galatalaiskirjeen tai Roomalaiskirjeen, eivät ne ole mitenkään ristiriidassa katolisen uskon kanssa. Sen sijaan ´töiden´ tulkitseminen kaikeksi ihmisen tahdonalaiseksi toiminnaksi aiheuttaisi mielestäni aika paljon hämmennystä Raamatun äärellä, sillä uskoonkin liittyy ihmisen tahdonalaista toimintaa ja varsinkin siihen, että elää tuon uskon mukaan, joka on Jaakobin opetuksen mukaan olennaisen tärkeää: ’usko ilman tekoja on kuollut’”

”Ette itsenne kautta… ette tekojen kautta” (Ef. 2) sulkee vanhurskauttamisesta pois kaiken muun ihmisessä tapahtuvan paitsi anteeksiantamuksen omistavan välineellisen uskon, joka sekin on kokonaan Jumalan teko, jonka Jeesus vaikuttaa (Joh. 6:29, Apt. 3:16). Mooseksen laki puolestaan on Jumalan 10 käskyä. Niiden täyttäminen ei missään (edes Jumalan ihmisessä vaikuttamana) merkityksessä sisälly vanhurskauttamiseen.

Miikka: ”Raamatussa on useita näkökulmia anteeksiantamukseen, armoon ja vanhurskauteen, jotka ovat nähdäkseni samaan aikaan totta. Yksi kuva on tämä: ’Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty!’ (Ps. 32:1) Toinen on esimerkiksi tämä: ’Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni.’ (Ps. 51:4) Kolmas on tämä: ’ Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä sinun syntejäsi muista.’ (Jes. 42:25) Anteeksiantamuksesta käytetään kielikuvia ´peittää´, ´pestä puhtaaksi´, ´pyyhkiä pois´. Toki tuo kielikuva synnin peittämisestä sopii luterilaiseen käsitykseen vieraan vanhurskauden peitteestä. Mielestäni jälkimmäiset kielikuvat viittaavat myös sisimmän puhdistukseen, ja siksi sanoin, että kyse on pelkkää peitettä laajemmasta asiasta. Jumala tahtoo peittää meidän pyhyydellä ja puhtaudella sisintämme myöten ja siksi kyse vanhurskauttamisessa ja pelastumisessa on koko sisimpämme uudistumisesta ja pyhittymisestä, eikä vain synnin ulkonaisesta peittämisestä.”

Nämä kaikki raamatunkohdat sopivat forenssiseen vanhurskauttamiseen. Perustelen tätä seuraavasti:

”Puhdistaminen” tapahtuu Kristuksen verellä: ”Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh. 1:7). Tuo veri on sovintoveri, jonka vuodattaminen tapahtui, kun ”Jumalan Karitsa otti pois maailman synnin”. Kyse puhdistamisessa on siitä, että vuodatettu sovintoveri puhdistaa. Armon vuodattamisesta ihmisen sisimpään tässä ei ole kyse. Ja puhdistumisen forenssisesta luonteesta puhuu myös seuraava kohta: ”Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.” (Jes. 1:18). Tässä puhutaan oikeuden käymisestä puhdistumisen yhteydessä. Kyse on samasta anteeksiantamuksesta kuin syntien peittämisessäkin. Oikeuden käyminen on läpeensä forenssinen ilmaus.

”Syntien poispyyhkiminen” puolestaan liittyy seuraavaan raamatunkohtaan: ”ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin.” (Kol. 2:14). Kyseessä on siis Kristuksen suorittama lain täyttäminen meidän puolestamme ja hänen ristinkuolemansa meidän sijassamme. Nämä ovat juurikin sitä objektiivista vanhurskauttamista, jolla ei ole mitään tekemistä vuodatetun armon kanssa, sillä meitä ei ollut vielä olemassakaan, kun Kristus suoritti aktiivisen ja passiivisen kuuliaisuuden tekonsa hyväksemme. Syntien anteeksiantamus on samaa kuin syntien pois pyyhkiminen eli henkilökohtainen vanhurskaaksi lukeminen, kun kerran synnistä syyttävä kirjoitus (eli Jumalan laki) on jo naulittu ristiin.

”Syntien muistamatta jättäminen” puolestaan liittyy lukematta jättämiseen (2. Kor. 5:19), josta on jo lukuisia kertoja ollut puhetta. Kun syntejä ei muisteta, niin ne ovat anteeksiannetut. Muistamatta jättämiseen liittyy vielä sekin ulottuvuus, että kun niitä ei muisteta, niin ne ovat ikään kuin niitä ei olisi ikinä ollutkaan tai tehtykään. On sanottu, että kun me katsomme elämäämme siten, että tulevaisuus on edessä ja menneisyys takana, niin juutalaiset taannoin hahmottivat tämän toisin päin: Mennyt oli silmien edessä ja tuleva selän takana tuntemattomuudessa. Tähän sopii hyvin seuraava VT:n jae: ”Katso, onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taakse.” (Jes. 38:17). Syntinen ja murheellinen sielu nostettiin kadotuksen kuopasta siten, että Jumala rakkaudessaan antoi synnit anteeksi heittämällä ne selkänsä taakse eli ikään kuin olemattomuuteen. Ei kadotuksen kuopasta noustu vuodatetun armon vuosikymmenten prosessilla vaan Jumalan punktuaalisella anteeksiantamuksella.

Miikka: ”Ilmaisisin itse asian näin: Ihminen uskoo Jumalan armolupaukset kasteeseen liittyen ja menee kasteelle. Usko motivoi (aikuisella) tahdon toimintaa eli kasteelle menemistä, mutta kyse ei ole missään määrin ansiosta, vaan lahjan vastaanottamisesta. Kasteessa ihminen otetaan Jumalan lapseksi ja Jumalan armoliittoon. Kasteessa kristityn sisimpään vuodatetaan armo ja Pyhän Hengen pyhittävä läsnäolo (jota kuvataan katolisuudessa käsitteellä ´pyhittävä armo´). Kasteessa myös synnytään uudesti, mikä pesee kokonaan pois kaiken lihan syyllisyyden Jumalan edessä, mutta lihan vaikutus silti jää tähän ´uuteen ihmiseen´, kutsutaan sitä sitten pahoiksi taipumuksiksi tai turmelevaksi voimaksi tai syntiturmelukseksi. Itse kutsuisin ´pahoiksi taipumuksiksi´, sillä syntiin liittyy käsitteellisesti syyllisyys, jota ei kuitenkaan kasteen jälkeen enää ole, onhan se annettu kasteessa anteeksi.”

Ihminen uskoo Jumalan armolupaukset kasteeseen liittyen, mutta on oleellista tiedostaa ja muistaa, että kaste on vain armonväline. Se ei itsessään pelasta ilman valmista objektiivista armoa, jonka se kylläkin välittää uskolla omistettavaksi. Lisäksi on syytä muistaa, että kasteen (ja kaikkien muidenkin armonvälineiden) välittämä anteeksiantamus poistaa kaiken syyllisyyden eli koko periturmeluksen syyllisyyden ja lisäksi menneiden, nykyisten ja tulevien tekosyntien syyllisyydet. Armoliitto tarkoittaa anteeksiantamuksen liittoa. Mitään armoa ei vuodateta ihmiseen kuin vasta täydellisen, Jumalan sydämessä tapahtuneen ja sieltä armonvälineiden välittämän sekä uskon kautta omistetun syntien anteeksiantamuksen seurauksena.

Uudestisyntyminen puolestaan on sama asia kuin henkilökohtainen vanhurskaaksi tuleminen (iustificatio est regeneratio). Kristityksi eli henkilökohtaisesti vanhurskautetuksi tulemisen jälkeen yhdessä ja samassa ihmisessä ovat läsnä vanha turmelus eli ”liha” ja uusi hengellinen todellisuus eli ”henki”, jotka taistelevat keskenään. Mutta mitään hengellistä todellisuutta ei ihmisessä voi olla ilman, että hän on saanut kaikki syntinsä ensin anteeksi. Tämä tapahtuu sillä siunatulla hetkellä, kun evankeliumin sanassa saapuva Pyhä Henki vaikuttaa hänen sydämessään uskon tuohon evankeliumiin. Ja evankeliumi puolestaan on sana objektiivisesta armosta, joka on jo valmiina ihmisen ulkopuolella ristiinnaulitussa Kristuksessa ja hänen sovitustyönsä ansionsa tähden Jumalan sydämessä.

Miikka: ”Luterilaisuudessa kristitty käsitetään täydellisen vanhurskaaksi jo silloin, kun hänet otetaan uskon ja kasteen kautta Jumalan armoliittoon. Tätä perustellaan sillä, että Kristuksen ansiot peittävät syntisyyden, kun ihminen turvautuu Kristukseen. Itse sanoisin, että Kristuksen ansio pesee pois perisynnin ja myös ennen kastetta tehtyjen tekosyntien syyllisyyden. Ihmisestä tulee Kristuksen ansioiden tähden syytön Jumalan edessä, eikä iankaikkinen kadotustuomio voi kohdata häntä.”

Mutta kyllä kasteen välittämä anteeksiantamus koskee myös kasteen jälkeen tehtyjä tekosyntejä. Siihenhän koko ajatus jokapäiväisestä kasteen armoon palaamisesta perustuu. Jos anteeksiantamus ei koskisi myös kasteen jälkeen tehtyjä tekosyntejä, niin silloin se ei olisi täydellinen eikä myöskään ihmistä pelastava. Ja silloin totisesti mainitsemasi ”iankaikkinen kadotustuomio kohtaisi hänet”.

Miikka: ”Voidaan myös sanoa että kasteessa ihminen on jo pelastettu, sillä koska ei ole syyllisyyttä, ei ole enää kadotustuomiota. Hän ei ole kuitenkaan lopullisesti pelastettu, sillä lopullisesti pelastunut hän on vasta taivaassa, sillä eläessään ihminen voi vielä torjua armon ja langeta sellaiseen vakavaan syntiin, jossa hän menettää Pyhän Hengen ja ´pelastuksen pantin´.”

Kyllä, mutta kerran elävään uskoon tulleen ihmisen lopullinen pelastus ei perustu eikä liity vuodatetun armon pyhitysprosessin etenemisen määrään eikä vajaan pyhityksen ongelman muka ratkaisevaan kiirastuleen, vaan se riippuu oleellisesti siitä, onko ihmisellä ajan rajan ylittäessään uskon kautta syntien anteeksiantamuksen suoja vai onko hän epäuskossaan pysyvästi hylännyt Kristuksen anteeksiantamuksen kadotuksekseen.

Miikka: ”Katolisesta näkökulmasta ihmistä voidaan kutsua vanhurskaaksi, kun hänen asemansa on muuttunut Jumalan edessä, ja hän on Jumalan lapsen asemassa kasteen ansiosta. Jumalan lapsi on ´oikea Jumalan silmissä´ eli vanhurskas, vaikka hän ei olisi sisimmältään vielä täysin pyhimys.”

Siis jos tarkoitat, että hänen asemansa Jumalan edessä on muuttunut tuomion alta Jumalan mielisuosion alle kasteen välittämän anteeksiantavan armon vaikutuksesta ja tähden, niin olet ihan oikeassa. Mutta jos tarkoitat, että kaste pelastaa jonain itse armoon jotain lisää tuovana ekstratoimituksena, joka siis tuo jotain lisää valmiiseen Kristuksen sovitustyön ansioon, niin silloin sinulla ovat menneet sekaisin armo ja armonväline. Ei ihminen pelastu sakramentin ansiosta, vaan sakramentti ainoastaan välittää sen armon, jonka tähden ihminen pelastuu.

Miikka: ”En erota pyhittymistä ja vanhurskaudessa kasvamista toisistaan, koska ne tarkoittavat nähdäkseni lopulta samaa asiaa. Vanhurskas ihminen on Jumalan silmissä ´oikea´ ja myös oikeamielinen (sisimmän ominaisuus, jossa armo efektiivisesti kasvattaa), joka ei tarkoita vain ulkonaista statusta, vaan myös sydämen puhtautta rakastaa.”

Ja nyt taas teet tyhjäksi ne hyvät virkkeet, joita juuri kommentoin. Puhuit vanhurskaasta ihmisestä, jonka asema on Jumalan edessä muuttunut Jumalan lapsen asemaksi. Ja nyt sitten teet tyhjäksi sanomasi toteamalla, ettei vanhurskaus tarkoitakaan vain statuksen muutosta vaan myös sydämen puhtautta rakastaa. Surullista todeta, että sinä vaikutat heiluvan sinne ja tänne sekoittaessasi vanhurskauttamisen ja pyhityksen keskenään. Yhdessä virkkeessä puhut yhdestä vinkkelistä ikään kuin yhtä ja sitten heti kohta toisesta vinkkelistä sanotkin ihan toista. Ei kristillinen pelastusoppi tällaista sekamelskaa voi olla. Jos ihan oikeasti jonain hetkenä uskot täydelliseen syntien anteeksiantamukseen Kristuksen sovitustyön ansion tähden ja sen perusteella tapahtuvaan statuksen muutokseen Jumalan lapseksi hänen edessään, niin unohda hyvä mies vanhurskauttamisopin kyseessä ollen kaikki nuo vajaat vuodatukset, efektiivisyydet ja kiirastuleen johtavat pyhittymisprosessit kokonaan. Sanon tämän ystävyydellä ja rakkaudella sinua kunnioittaen.

Jos taas tuo kahtalaisen tuntuinen opetuksesi selittyy sillä, ettei kaste antaisi anteeksi sen suorittamisen jälkeen tapahtuvia tekosyntejä, on kastekäsityksesi yksinkertaisesti väärä. Kasteen armo antaa anteeksi kaikki synnit eli menneet, nykyiset ja tulevat.

Miikka: ”Nähdäkseni luterilaisuus puhuu vanhurskaudesta pelkästään statustilana, kun taas katolisuus puhuu sekä statustilana (Olen Jumalan lapsi eli vanhurskas eli oikea Jumalan silmissä) että pyhityksenä (kasvan Jumalan lapsena armon avulla pyhityksessä eli tulen vanhurskaammaksi eli oikeamielisemmäksi).”

Tässähän se selitys näköjään sitten taas tulikin: vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekoittaminen. Jumalan sana ei näitä kahta toisiinsa sekoita. Eikä mikään pakko olisi teidänkään sekoittaa. Sitä vaan ihmettelen, että mikä teidät motivoi noin tekemään, kun Raamatun ilmoittama pelastuksen tie on suora ja selkeä: ”Poikani, ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt. 9:2). Tässä on yhdessä virkkeessä kiteytettynä ilmaistu Jumalan sanan opettama vanhurskauttamisoppi. Ei mitään osittaista eikä mitään prosessiivista.

Miikka: ”Vanhurskaudessa voidaan siis kasvaa, mikä ilmaisee sen, että ihminen tulee oikeamielisemmäksi ja hänen sydämensä muuttuu lähemmäs Kristuksen sydäntä. ”Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa” (2. Tim. 3:16) Jos vanhurskaus termi ymmärretään vain statustilana Jumalan edessä, niin on vaikea ymmärtää, miten siinä voitaisiin kasvaa, kuten edellä olevassa kohdassa kuvataan.”

On kolmenlaista vanhurskautta: 1) yhteiskunnallista vanhurskautta (ihminen elää ns. kunnon kansalaisena maallisten lakien mukaan), 2) uskonvanhurskautta (ihminen pelastuu, kun hänelle luetaan Kristuksen sovitustyön ansion tähden Kristuksen vieras vanhurskautensa, eli ihminen saa syntinsä anteeksi), ja 3) elämänvanhurskautta (pyhitys, jota Jumala vaikuttaa pelastetussa ihmisessä). Sinä vaikutat sekoittavan numerot 2 ja 3 keskenään. Tässä on ongelmasi, mutta näiden kahden eron ymmärtämisessä voi olla myös avain ongelmaasi.

Miikka: ”Tai jos sanotaan ”ei ole ketään vanhurskasta” tämä kohta opettaa, ettei kukaan voi olla itsessään vanhurskas ilman Jumalaa ja armoa. Mutta Jumalan armon avulla voi olla vanhurskas, kuten Job tai Nooa, joiden nuhteettomuudesta Raamattu todistaa.”

Eivät Nooa ja Job silti synnittömiä olleet. Nuhteettomuus on suhteellinen käsite. Varmasti Nooa ja Job uskoivat Jumalaan, joka oli luvannut jo heti lankeemuksen jälkeen ”vaimon siemenen”. Ja varmaan Job uskoi, että Aabrahamin siemenessä (Kristus) tulevat kaikki kansat siunatuiksi. Meillä on täysi syy uskoa, että he olivat uskon kautta tulevaan Messiaaseen vanhurskaita. Mutta eivät he synnittömiä olleet, eikä heidän asemansa Jumalan edessä perustunut heidän omaan nuhteettomuuteensa vaan Jumalan armoon.

Miikka: ”Mihin unohdit pyhittävän armon? En sanokaan että pyhitys olisi ihmiselle itsessään mahdollista, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista. Ks. vertaukseni edellä, jossa yritämme päästä lentoon ilman lentokonetta tai ajaa autoa ilman bensaa. Samalla tavalla pyhitys ei onnistu ilman armoa, vaan se nojaa armoon.”

Mihin sinä unohdit sen, ettei pyhälle Jumalalle kelpaa alkuunkaan mikään vajavainen pyhitys, sillä hän on vanhurskas, eikä mikään epävanhurskas voi kestää hänen edessään. Ei pyhittävä armo riitä alkuunkaan pelastamaan ihmistä, vaikka se (mitä se ei todellisuudessa tee) tekisi ihmisestä täydellisesti synnittömän. Nimittäin sellaisenkin ihmisen elämänhistoriaan sisältyisi niin kauheasti syntiä, ettei hän niiden vuoksi voisi pelastua.

Sinulla vaikuttaa olevan vajaa käsitys synnistä, vajaa käsitys Jumalan vanhurskaasta pyhyydestä, vajaa käsitys lain mahdottomuudesta ja vajaa käsitys Jumalan anteeksiantavasta armosta. Nämä yhdessä ovat ajaneet sinut tekojen oppiin, vaikka kuinka selittäisit nuo teot Jumalan pyhittävän armon aikaansaannoksiksi. Opetuksesi mukaan pitäisi vaan koittaa vuodatetun rakkauden avulla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jalostua kohti täydellisyyttä. Jos olet itsellesi rehellinen, niin kuinka kauan meinasit tällaista mankelia kestää ja jaksaa?

Miikka: ”Koska Jumalalle kaikki on mahdollista ja armo vaikuttaa pyhitystä, niin katolisuudessa ei aseteta tälle rajoja, jonka yli pyhittävä armo ei voisi tehdä työtään tässä ajassa. Jos katsomme armon voimaan, on mahdollista pyhittyä niin, ettei tarvita enää puhdistusta kiirastulessa, vaan sielu voi päästä kuoleman jälkeen suoraan taivaaseen.”

Käytät konditionaalia (”armo ei voisi”) ja potentiaalia (”on mahdollista pyhittyä”). Kysymys kuuluu: Onko tämä realiteetti vai pikemminkin hurskasta utopiaa? Tällaiset hengellisesti epärealistiset toiveajattelut eivät sovi yhteen raamatullisen perisyntiopin kanssa, jonka karua realiteettia Herran apostoli kristittynä ja varmasti pitkälle pyhittyneenä kuvaa itsensä kohdalla Roomalaiskirjeen seitsemännessä luvussa. Tulee ihan mieleeni kysymys, että tunnistatteko te sortuvanne hengelliseen itsepetokseen?

Tämä opettamanne pyhityksen tai sisäisen puhdistumisen perusteella taivaaseen pääseminen on luterilaisen näkemyksen mukaan mahdotonta useammastakin syystä. Ensinnäkin, se vaatisi täydellistä syntiturmeluksesta vapautumista. Se ei täällä ajassa ole mahdollista. Ei se ollut mahdollista edes Herran apostolille, joka Room. 7. luvussa kuvaa oman turmeluksensa realiteettia hyvin realistisesti. Toiseksi, edes synnittömäksi pyhittyminen ei riittäisi, koska jo aiemmin tehtyjen syntien syyllisyyden ongelma ansaitsisi itsessään iankaikkisen kadotuksen. Ja kolmanneksi, koska Jumala on pyhä, ei hänen ”pyhittävä” armonsa voi tulla kenenkään syntisen osaksi ilman Kristuksen sovitustyön ansiota. Kristuksen ansio puolestaan on täydellinen, ja siinä tapahtui yleinen vanhurskauttaminen, joka uskon kautta itsessään jumalattomalle luetaan hänen täydelliseksi vanhurskaudekseen, joka riittää kantamaan taivaaseen asti.

Teidän oppinne ongelma on, ettei teille mielestänne riitä se Kristuksen täydellinen satisfactio vicaria, joka Jumalalle riittää. Lisäksi vaikuttaa siltä, että teille itsellennekin on jotenkin määrittelemätöntä, mikä määrä pyhitystä riittää ja mikä ei, mutta te vaikutatte kuittaavan sen sillä, että vapaan tahtonsa kautta täällä Jeesuksen pyhittävään armoon suostunut sitten vaan joutuu tai ei joudu kiirastuleen x määräksi aikaa (jos nyt iankaikkisuuden kohdalla ajasta ylipäänsä voidaan puhua, kun aikaa siellä ei ole) tai y määräksi puhdistuskärsimystä.

Ja sitten teillä on mielestäni aivan graavisti ylimitoitettu ja epärealistinen ajatus pyhityksen mahdollisesta määrästä. Ihmettelen, että oletteko te ihan kollektiivisena joukkona vaan jotenkin näin suuressa määrin irti turmeluksenne tuntemisen realiteetista, vai selittyykö tämä pikemmin sillä, että näette Jumalan lain jotenkin jossain määrin suhteellisena (mihin liittyy joko suora antinomismi tai sitten se, että lakiin sekoitetaan jotain evankeliuminomaista; niin tai näin, molemmat ovat jotain muuta, kuin mitä Jumalan sana opettaa). En tiedä, mutta ihmettelen vaan suuresti.

Miikka: ”Mitä tarkoittaa ´vanha luonto´, jos ei ihmisen sisimmän heikkoutta langeta syntiin, itsekkäitä taipumuksia, rakkaudettomuutta ja voimattomuutta tehdä hyvää?”

Se tarkoittaa sitä koko syntiturmelusta, joka ihmisessä asuu luonnostaan. Ei siis pelkkää heikkoutta, vaan turmelusta koko syvyydeltään: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää” (Room. 7:18).

Miikka: ”Entä mitä tarkoitat, kun sanot, että kasteessa ihmisessä syntyy uusi ihminen? Etkö ajattele, että koko ihminen syntyy kasteessa uudesti? Entä mitä on kasteen jälkeen tämä kuvaamasi ihmisen syntisyys (simul peccator) ellei ´pahoja taipumuksia´?”

Kyllä, koko Jumalan luoma ihminen syntyy uudesti uskon kautta kasteessa. ”Liha” eli turmelus ei ole Jumalan luomaa, vaan saatanan aikaansaannosta. Se ei voi syntyä uudesti. Kasteen jälkeen ihmisen syntisyys on sitä samaa syntisyyttä, mitä se oli ennen kastettakin. Mutta toki Jumalan vaikuttama ”uusi ihminen” on alkanut valtaamaan ”vanhalta ihmiseltä” alaa ihmisen olemistodellisuudessa. Tämä ”uusi ihminen” ilolla yhtyy Jumalan lakiin kilvoitellen siinä uudessa kuuliaisuudessaan.

Miikka: ”Kirjoitat toisaalla, että kasteen jälkeen pahoista taipumuksista ja niihin liittyvistä kiusauksista langeta syntiin seuraa yhä syyllisyys. Minulle jää siksi hieman epäselväksi, millä tavalla ymmärrät kasteen pesevän pois perisynnin syyllisyyden. Perisynnistähän nuo kiusaukset ja pahat taipumukset johtuvat, ja jos ihminen on yhä syyllinen niiden takia, niin eikö ihminen saakaan kasteessa perisyntiä anteeksi?”

Ihminen saa uskon kautta kasteessa kaiken synnin anteeksi. Hän saa anteeksi koko periturmeluksen tuottaman syyllisyyden mukaan luettuina sekä kastetta edeltävien että sitä seuraavien tekosyntien syyllisyyden. Perisyntiin sisältyvät sekä periturmelus että sitä seuraava syyllisyys. Kaste antaa syyllisyyden anteeksi, mutta turmelus jää ihmiseen asumaan. Turmeltunut liha säilyy lain tuomion alla, mikä yksinkertaisesti tarkoittaa vaan sitä, ettei syntiä itsessään koskaan vanhurskauteta. Mutta syntinen ihminen vanhurskautetaan, ja tämä on aina kokonaista vanhurskauttamista. Tuohon kysymykseesi avain on, ettei turmelus ole mikään Jumalan luoma entiteetti. Jeesus pelastaa vanhurskauttamisessa syntisen, muttei hän synnin turmelusta pelasta.

Lain ja evankeliumin erottaminen kuuluu tähänkin. Turmeltuneelle ”vanhalle ihmiselle” kuuluu alusta loppuun asti pelkästään laki. Mutta kun evankeliumi pääsee lahjoittamaan persoonalliselle ihmiselle täydellisen syntienanteeksiantamuksen ja synnyttämään hänessä uskon, Jumala vaikuttaa häneen hengellisen elämän, jota ”uudeksi ihmiseksi” kutsutaan.

”Vielä kertaan: Perisynti tarkoittaa sekä perittyä syyllisyyttä, että pahoja taipumuksia ja yllykkeitä pahaan. Jos nyt vaikka joku aikuinen kääntyy kristityksi ja saa kasteen, mutta heti kasteen jälkeen huomaa itsessään kiusauksia eli perisynnin vaikutuksia, niin onko hän niiden takia yhä syyllinen Jumalan edessä?”

Tarkasti sanottuna turmelus periytyy ja syyllisyys on yksilön kohdalla seurausta hänen omasta peritystä turmeluksestaan. Tuo kysymyksesi paljastaa syntikäsityksesi vajauden. Ei kastetusta tule turmeltunutta vasta ensimmäisen kiusauksen ilmaannuttua hänen tajuntaansa, vaan hän on ollut turmeltunut hamasta idustaan ja säilyy turmeltuneena hamalle iankaikkisuuden rajalle asti. Turmelus merkitsee aina tuomionalaisuutta ja syyllisyyttä. Mutta koska ihminen on armonvälineen kautta saanut koko syyllisyytensä anteeksi, niin tuota turmeluksen ansaitsemaa syyllisyyttä ei hänelle lueta, vaan hyvä Vapahtaja on verellään vapauttanut hänet kaikesta syyllisyydestä.

Ei-kristityllä (eli epäuskoisella) on vain turmeltunut liha. Kristityllä on sekä turmeltunut liha että myös elävä henki (joka tarkoittaa Jumalan vaikuttamaa hengellistä elämää, ei luomisessa annettua elävää sielua). Kun (kokonainen ja persoonallinen ihminen) tulee vanhurskautetuksi eli kristityksi eli hengellisesti eläväksi, hän saa anteeksi lihansa turmeluksen. Hengellinen elämä alkaa vasta tästä anteeksiantamuksesta. On huomattava, että vaikka kristityn ”osina” puhutaan ”vanhasta ihmisestä” ja ”uudesta ihmisestä”, niin kyse on kuitenkin vain yhdestä persoonallisesta ihmisestä. Kun tämä ihminen uudestisyntyy, häneen (joka ennen uudestisyntymistä oli vain ”liha”) syntyy hengellinen elämä, jota uudeksi ihmiseksi kutsutaan. Ja kun tämä ihminen uskonsa ja Kristuksen lahjavanhurskauden säilyttäneenä astuu iankaikkisuuteen, hän pelastuu kokonaisena ihmisenä ilman ”lihaansa” eli ”vanhaa ihmistään” eli ”turmelustaan”.

Ja jos ei ole aiemmin tullut sanotuksi, niin sanotaan nyt sitten tärkeänä tarkennuksena, ettei termi ”liha” tarkoita vain ruumiillisia himoja, vaan se tarkoittaa ihmisen koko luontaista turmeltuneisuutta mukaan luettuna hänen turmeltuneet henkiset kykynsä ja potentiaalinsa. Vanhasta ihmisestä puhuttaessa liha ei siis ole synonyymi pelkälle ruumiille.

Miikka: ”Minulle jää myös epäselväksi, mitä ymmärrät ihmisen sisimmässä aktuaalisesti tapahtuvan, kun hän pyhittyy, kun kirjoitat ettei ”liha jalostu ja pääse taivaaseen”? Itse ymmärrän, että ihminen nimenomaan jalostuu eli pahat taipumukset korvautuvat hyvillä taipumuksilla Jumalan pyhittävän armon voimasta.”

Kyllä, juuri näin. Mutta tämä on pyhitystä eikä vanhurskauttamista.

Miikka: ”Siihen Paavali monesti kehottaa seurakuntaa: ”Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.” (1. Kor. 6:19-20) Tai: ”Sillä niinkuin te ennen annoitte jäsenenne saastaisuuden ja laittomuuden palvelijoiksi laittomuuteen, niin antakaa nyt jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen.” (Room. 6:19) Tai: ”Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hepr. 12:14)”

Kaikki nämä raamatunkohdat sopivat yhteen forenssisen vanhurskauttamisopin kanssa. Myös tuo Hebr. 12:14, sillä vanhurskauttamista seuraa aina pyhitys, jonka itse asiassa vain vapaa armon evankeliumi tuottaa. Laki ei tuota pyhitystä, sillä ”laki saa aikaan vihaa” (Room. 4:15). Evankeliumi julistaa vanhurskaaksi vapauttaen omattunnot kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa: ”kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!” (Hebr. 9:14).

Miikka: ”Myös katolisuudessa usko ja rakkaus (ja toivo) ovat erillisiä Jumalan lahjoja, mutta kaikkia tarvitaan. Jaakobin kirjeessä opetetaan, ettei ´yksin usko´ ilman rakkautta mitään hyödytä.”

Uskon luonne vanhurskauttamisessa on puhtaasti välineellinen. Se omistaa Kristuksen sovitustyön ansion. Ihminen ei pelastu uskon tähden vaan uskon kautta: ”Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja” (Room. 3:28). Tämän käsitteen ”uskon kautta” (kreikaksi dia tees pisteoos) voimme löytää monista eri raamatunkohdista. Kreikan sana dia tarkoittaa ”kautta”. Niinpä ilmaisu ”uskon kautta” ilmaisee uskon välineellistä luonnetta. Rakkaus on elävän uskon hedelmä, muttei koskaan osa sitä.

Diaprojektori on laite, jonka kautta valo heijastuu kuvan läpi valkokankaalle. Uskon kautta Jumalan rakkauden valo heijastuu ristiinnaulitun Kristuksen ”kuvan” läpi ihmisen sydämen kankaalle. Tähän sopii seuraava jae: ”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna?” (Gal 3:1).

Miikka: ”Kun kirjoitat, että ´elävää uskoa´ seuraa automaattisesti hyvä teot, niin onko sinusta ihmisellä mahdollisuutta vaikuttaa siihen, onko hänen uskonsa elävää vai kuollutta? Vai tarkoitatko, että Jumala antaisi toisille ihmisille lahjaksi elävän ja toisille kuolleen uskon?”

Ihmisellä ei ole luonnostaan minkäänlaisia hengellisiä kykyjä vaikuttaa pelastumiseensa missään vaiheessa. Kaikki on Jumalan vaikutusta:

”Sillä hänestä ja hänen kauttansa ja häneen on kaikki; hänelle kunnia iankaikkisesti! Amen.” (Room. 11:36)

”sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:13)

”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt” (Joh. 6:29).

Ei Jumala tietenkään mitään kuollutta uskoa vaikuta, sillä hän on elävä Jumala, josta yksin kaikki hengellinen elämä kumpuaa. Kaikki yksittäisen ihmisen hengellisyydessä on alkuisin hänestä, tapahtuu hänen kauttansa, ja on suuntautunut häneen. Jumala yksin vaikuttaa kaiken hengellisyyden anteeksiantavan armonsa kautta. Hän yksin vaikuttaa myös uskon, jolla ihminen tuon armon itselleen omistaa.

Miikka: ”Ymmärrän, että Jaakobin pointti on sanoa, että meidän tulisi tehdä uskon ja rakkauden motivoimina myös rakkauden tekoja, eikä elää rakkaudettomasti, sillä jos emme toimi tuon uskon mukaan, ei pelkkä usko meitä auta tai vanhurskauta.”

Kyllä pelkkä usko vanhurskauttaa, sillä usko on ainoa pelastuksen omistamisen väline. Mutta elävä usko ei ole koskaan kuollutta uskoa, vaan elävää uskoa seuraavat aina väistämättä hyvät hedelmät eli rakkauden teot. Kun ihminen omistaa syntien anteeksiantamuksen Kristuksessa uskon kautta, hänet oksastetaan hyvään Viinipuuhun. Uskon kautta hän siis on yhteydessä Kristukseen, eli hän on Kristuksessa (eli osallinen hänestä). Jos oksan yhteys puuhun on elävä, oksa tuottaa spontaanisti hyvää hedelmää. Ja itse asiassa se menee niin, että varsinaisesti vain puu tuottaa hyviä hedelmiä oksiensa kautta. Mutteivat hedelmät oksaa eläväksi tee vaan pelkästään yhteys puuhun. Pyhityksessä tapahtuva rakkaus on Jumalan vaikuttamaa uskon hedelmää, muttei se pelasta eikä pidä kiinni puussa, vaan puu pelastaa. Ja puussa pysytään kiinni yksin armosta uskon kautta. Mutta jos oksa irtoaa puusta tai näivettyy elävän yhteyden katkettua puuhun, se kuolee. Eikä kuollut, puusta irrallaan oleva oksa tuota myöskään hengellistä hedelmää.

Miikka: ”Nähdäkseni Jaakobin pointti ei ole sanoa, että toisilla nyt vain on sellainen (kuollut) usko, joka ei tuota hedelmää ja toisilla sellainen (elävä) usko, joka tuottaa automaattisesti hyvää hedelmää, ettekä voi siihen itse mitenkään vaikuttaa.”

Kyllä Pyhä Henki voi vaikuttaa ja totisesti vaikuttaakin uskovassa kilvoitusta, joka on osa pyhitystä. Mutta sen hän tekee vain vanhurskautetuissa eli niissä ihmisissä, jotka ovat saaneet uskon kautta Kristukselta kaikki syntinsä anteeksi. Kristitty tahtoo uudessa kuuliaisuudessaan rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään, ”sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi” (Fil. 2:13).

Miikka: ”Sen sijaan hän kehottaa seurakuntaa rakkauteen, jotta heidän uskonsa olisi elävää ja siitä olisi hyötyä ja se vanhurskauttaisi.”

Ihmisen rakkaus ei elävöitä uskoa. Sen saa eläväksi vain Jumalan rakkaus Kristuksessa. Ihmisen rakkaus ei sitä tee. Eikä sitä tee Jumalankaan häneen vuodattama rakkaus ilman edellä käyvää anteeksiantamusta. Vain anteeksiantava armo tuottaa elävän uskon. Anteeksiantamus ei perustu uskoon vaan usko perustuu anteeksiantamukseen. Eikä usko perustu rakkauteen, vaan rakkaus seuraa uskoa. Mutta totta on, että usko ilman rakkautta on kuollut.

Miikka: ”En oikein ymmärrä viimeisen lauseesi logiikkaa.”

Tarkoitin, ettei ehättävä, vuodatettu armo tee ihmisestä Jumalan lasta, vaan anteeksiantava armo sen yksin tekee. Kristuksen sovitustyön ansio ei ole vain mahdollisuus pelastua, vaan se on itsessään pelastus, joka on valmiina ennen uskoa uskolla omistettavaksi. Ja vain uskon kautta tähän anteeksiantamukseen meistä voi tulla Jumalan lapsia. Ja vain uskon kautta tähän Kristuksen sovitustyön ansioon me voimme säilyttää Jumalan lapseuden eli pysyä hengellisesti elävinä.

Miikka: ”Miksi käytät adjektiivia ’vaillinainen’?”

Käytin teidän ”pyhittävästä armostanne” adjektiivia vaillinainen, sillä sehän on teidän oppinne mukaan pikkuhiljaa ja osittain ihmistä pyhittävä (ja tähän liittyy oppinne kiirastulesta, johon uskotte niiden joutuvan, joita pyhittävä armo ei ole tarpeeksi pyhittänyt). Se on siis aivan eri asia kuin täydellinen anteeksiantava armo, joka julistaa tässä ja nyt kaikki synnit anteeksi iloon, rauhaan, vapauteen ja taivaaseen pääsyyn asti.

Miikka: ”Ajattelen että silloinkin, kun Jumala tuomitsee jonkun helvettiin, ei hänen rakkautensa tuota sielua kohtaan ole muuttunut vihaksi. Sen sijaan kyse on siitä, että Jumala kunnioittaa tuon ihmisen tahtoa elää erossa Hänestä.”

Sinulla vaikuttaa olevan puutteellinen käsitys Jumalan vanhurskaudesta ja hänen vanhurskaasta vihastaan. Viittaan myös aiemmin siteeraamaani kertomukseen rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta. Väitätkö, ettei tuo rikas mies olisi vaivan paikassaan halunnut päästä Aabrahamin helmaan eli samalla siis Jumalan yhteyteen?

Miikka: ”Taivasta kuvataan Kristuksen ja seurakunnan hääjuhliksi. Kysymys ei ole pakkoavioliitosta, jossa morsian vietäisiin omaa tahtoaan vastaan vihille. Tämä olisi rakkauden irvikuva.”

Kun Pyhä Henki vaikuttaa kääntymyksen, hän tekee sen sanansa kautta vaikuttamalla synnintuntoa ja armon ikävää. Tätä kautta hän yksin vaikuttaa ihmisessä halun päästä Jumalan yhteyteen. Miksi toisille kelpaa hääjuhla ja toisille ei, kun kerran kaikki ovat Jumalan sanan mukaan yhtä täysin turmeltuneita, niin siihen Jumalan sana ei anna meille vastausta.

”Cur alii, non alii?” eli miksi toiset pelastuvat, mutta toiset eivät? Joku vastaa tähän kysymykseen vapaalla tahdolla ja synergismillä, joita Jumalan sana ei opeta. Toinen puolestaan jättää vastaamatta ja toteaa Jumalan sanan selvien kohtien valossa: Taivaaseen pääsevät pelastuvat yksin Jumalan armon tähden. Kadotukseen joutuvat puolestaan menevät sinne kokonaan omasta syystään.

Miikka: ”Jumalan viha selittyy aina Jumalan rakkaudella.”

Jumalan viha selittyy hänen pyhyydellään ja vanhurskaudellaan. Hänen rakkautensa puolestaan selittyy Kristuksen sovitustyön ansiolla. Toki Jumala ennättävässä armossaan rakasti maailmaa niin paljon, että lähetti ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä (Joh. 3:16). Ei kannata sekoittaa Jumalan vihaa ja rakkautta keskenään samaistamalla ne. Tämä johtaa lain ja evankeliumin sekoittamiseen, joka puolestaan on yhteydessä vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekoittumiseen.

Miikka: ”Kyllä. Kristus uhrasi itsensä täydellisenä rakkauden uhrina Isälle, joka on Isälle otollisempi uhri kuin kaikkien ihmisten kaikkina aikoina tekemät yhteenlasketut synnit. Kristuksen kärsimys ristillä koko ihmiskunnan puolesta on Jumalan rakkauden suurin ilmestys. Kristuksen täydellinen rakkauden uhri sovitti kaikkien ihmisten kaikkina aikoina tekemät yhteenlasketut synnit. Kristuksen uhri ansaitsi näin riittävän armon kaikkien ihmisten pelastukseksi. Jos jotkut kieltäytyvät tästä armosta, ei kyse ole siitä, etteikö Kristus olisi ansainnut riittävästi armoa myös heidän pelastamisekseen tai etteikö Kristus olisi uhrannut itsensä myös heidän puolestaan, vaan kyse on ihmisen vapaasta valinnasta.”

Kysyin tuota kommenttiasi edeltävästi: ”Antoiko Jumala Kristuksen ristintyön ansion perusteella koko maailmalle objektiivisesti synnin anteeksi?”. Tähtäyspisteeni ei ollut kysymys tahdon vapaudesta versus sidotusta ratkaisuvallasta, vaikka se keskeinen kysymys onkin. Tarkoitukseni oli esittää jatkokysymys, joka tulee nyt tässä: Kun kerran vastasit kysymykseeni myönteisesti, niin miksi teille ei riitä tämä valmis ja täydellinen anteeksiantamus yksilön kohdalla vanhurskauttamiseksi eli Jumalan yhteyteen taivaaseen pääsemiseksi?