Kohta alkaa taas ekumeeninen rukousviikko (18.-25.1.). Ajattelin nostaa sen myötä esille muutamia positiivisia kokemuksia eri kristillisistä seurakunnista ja yhteisöistä, joihin olen matkan varrella saanut tutustua. Katolisesta näkökulmasta ei ole ongelma tunnustaa, että Pyhän Hengen toimintaa ja todellisia kristittyjä on myös katolisen kirkon ulkopuolella (ja tämän voi helposti myös kokea!). Lisäksi yhden ainoan elävän Jumalan palvelijoita voi olla jopa eri uskonnoissa! Edellä sanotulla en toki tahdo olla suhteellistamassa katolista opetusta kirkosta Kristuksen ruumiina ja pelastuksen ainoana välineenä maailmassa.

Yllä oleva kuva näyttää mielestäni koskettavasti, mikä ekumenian tarkoitus on. Kristittyjen tavoite olisi löytää toisensa saman perheen lapsina, joita sitoo yhteen rakkaus yhteiseen Isään ja veljeys Jeesuksen kanssa. Varsinkin Jumalan perheen näkökulmasta kristittyjen hajaannus on hyvin kipeä asia.

Luterilaisuus

Tunnen itse parhaiten luterilaisen kristillisyyden mm. tunnustuksellisen luterilaisuuden ja eri herätysliikkeiden (OPKO, Kansanlähetys) kautta. Päällimmäisenä tunteena luterilaisuudesta tulee mieleeni turvallisuus, empatia ja hyväksyntä. Luterilaiseen jumalanpalvelukseen on helppoa tulla ja tietää jo etukäteen melko hyvin, mitä on luvassa. Opetus on monesti tasapainoista ja Raamattua arvostetaan hyvin paljon: kaikki opetukset pyritään perustelemaan ainakin jollakin tapaa Raamatulla.

Lisäksi ainakin tunnustuksellisella luterilaisella puolella turvallisuutta luo myös halu pysyä 1500-luvulla kirjoitetuissa Tunnustuskirjoissa ilman, että oppia muutetaan uskoon tai moraaliin liittyvissä kysymyksissä. Halutaan siis pysyä siinä uskonkäsityksessä, kuten on ennen uskottu. ”Myös isämme uskoivat ennen” virressä 178 lauletaan (se on muuten lempivirsiäni).

Kokemukseni mukaan kovin paljoa luterilaisuudessa ei puhuta ennen 1500-lukua eläneistä kristityistä, opettajista ja isistä. Luther, Gerhard ja Chemnitz tunnetaan hyvin, mutta seuraava tunnetumpi nimi lienee 300-luvulla elänyt Augustinus, johon myös Tunnustuskirjoissa viitataan. Ehkäpä ekumeniaa katolisen kirkon suuntaan voisikin auttaa parempi tutustuminen ennen 1500-lukua eläneisiin pyhiin, heidän uskoonsa sekä hartauselämään. Myös he ovat ”isiä, jotka uskoivat ennen.” Ja melko katolilaisia ”isiä” olivatkin..

Vapaakirkollisuus

Olen käynyt jonkin verran myös Vapaakirkon ja Helluntaikirkon tilaisuuksissa. Erityisesti tykkään kyseisissä seurakunnissa ylistyksestä ja henkilökohtaisen ratkaisun, sekä kristillisen elämäntavan painottamisesta. Koen, että vapaakirkollinen ihmiskäsitys tulee monella tapaa melko lähelle katolista ihmiskäsitystä. Molemmissa esimerkiksi ajatellaan, että ihmisen on tärkeää kääntyä elämässään Jumalan puoleen. Jos luterilaisuudessa painottuu melko yksipuolisesti se, että Jumala lähestyy ihmistä, eikä ihminen Jumalaa, niin vapaissa suunnissa nähdään myös tärkeänä se, että ihminen voi ylentää sydämensä kohti Jumalaa.

Tämä näkyy esimerkiksi ylistyslauluissa, joissa ymmärtääkseni juuri haetaan (ja minusta usein myös saavutetaan) harrasta tunnelmaa, jotta ihminen voisi paremmin keskittyä Jumalaan ja esimerkiksi olemaan kiitollinen Jumalan antamista lahjoista. Katolisuudessakin nähdään monet konkreettiset asiat tärkeiksi (kuten esimerkiksi paasto, ristinmerkit, kieltäymykset yms.), jotta sydämemme voisi elää lähempänä Jumalaa ja antautua enemmän Jeesuksen seuraamiseen.

Vapaakirkollisuudessa minua puhuttelee myös uskon käytännöllisyys. Lähimmäistyö ja konkreettinen arjen palvelu nähdään tärkeänä ja seurakunta tarjoaa tässä usein myös monia mahdollisuuksia tuoda omaa kutsumustaan käytäntöön.

Ajattelen itse, että vapaakirkollisuutta voisi auttaa ekumeniassa katoliseen suuntaan sakramenttien arvon näkeminen käytännön kristillisen elämän kannalta. Katolilaisena olen kokenut, että esimerkiksi eukaristian sakramentti ja siihen liittyvä pyhyyden kokeminen sekä ripin sakramentti ovat valtava apu arjen kristillisessä elämässä. Ne ovat kuin yliluonnollista energiaa (jota voisi nimittää myös armoksi), jotta voin kasvaa kristittynä kohti Jeesusta. On vaikeaa ajatella, miten voisi kasvaa pyhyydessä, jos nämä kristinuskon pyhyyden elementit jätettäisiin syrjään. (Enkä nyt halua sanoa, että olisin jotenkin erityisen pyhä. Olen vain kokenut suurta apua siitä, että voin vähintään viikoittain polvistua ja palvoa Kristusta ruumiillisena messussa, sekä ottaa hostiassa vastaan Hänen kaikkein pyhimmän sakramenttinsa – Hänen ruumiinsa.)

Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus on luterilaisen kirkon herätysliike, mutta käsittelen sen oman otsikon alla. Olen käynyt jonkin verran esimerkiksi Rauhanyhdistyksellä seuroissa, sekä myös esikoislestadiolaisissa seuroissa. Lestadiolaisuudessa minua puhuttelee erityisesti vahva yhteisöllisyys ja perhe-etiikka (en tosin tiedä mitä se tällä hetkellä käytännössä on). Liikkeen piirissä tapaa paljon suuria perheitä ja ehkäisyyn suhtaudutaan yleensä kriittisesti.

Lestadiolaisuudessa minua puhuttelee myös synninpäästön korostus. Olen itsekin ennen katoliseen kirkkoon liittämistä usein pyytänyt synninpäästöä seuroissa ja puhuja on julistanut syntini anteeksi ”Jeesuksen nimessä ja veressä.”

Lisäksi lestadiolaisuudessa opin sen nähdäkseni hyvin Raamattuun sopivan ajatuksen, että on olemassa vain ”yksi joukko” ja että Jumalan valtakunta ymmärretään konkreettisena, näkyvänä ja löydettävissä olevana rakenteena maan päällä. Olisin varmaan itsekin lestadiolainen, jos olisin voinut uskoa, että: ”Tämä se on. Tämä on Jumalan valtakunta maan päällä, jolla on jatkumo Jeesuksen perustamaan kirkkoon.” Koin kuitenkin, ettei lestadiolaisseuroissa ollut läsnä kaksituhatvuotisen kirkon todellisuus ja tämä esti minua uskomasta, että vain Rauhanyhdistyksellä voisi olla Kristuksen perustama kirkko.

Annan siitä huolimatta vahvan plussan lestadiolaiselle seurakuntaopille, vaikka olenkin kriittinen. Yleensä protestanttisuudessa nimittäin kirkkokäsitys leijuu kuin ilmassa ja Kristuksen ruumis ymmärretään vain abstraktiona tai näkymättömänä ”uskon todellisuutena”, jota on vaikea hahmottaa. Lestadiolaisuutta ja katolilaisuutta yhdistää molempia usko siihen, että: ”Tämä se on. Tämä on Kristuksen perustama näkyvä kirkko (tai lestadiolaisuudessa sanottaisiin seurakunta) maan päällä. Tämä on Kristuksen ruumis, Pyhän Hengen temppeli ja Jumalan kansa, joka yhä kantaa Kristuksen lupausta siitä, etteivät tuonelan portit saa sitä valtaansa.” Toki lestadiolaisuudessa uskotaan, ettei rauhanyhdistyksen ulkopuolelta löydy eläviä uskovia, kun taas katolisuudessa ajatellaan, että jopa pakanauskonnoista voi löytyä niitä, jotka voivat pelastua etsiessään sydämessään totuutta ja Jumalaa.

Lestadiolaisuutta voisi auttaa ekumeniassa katolisen kirkon kanssa sen yhteisen uskon jakaminen, että molempien kirkkojen piirissä kasvaa suuria perheitä ja molemmissa kirkoissa kannatetaan perinteistä seksuaalietiikkaa. Jos muissa kirkoissa onkin vähitellen löysennetty opetusta perhe-etiikasta, on lestadiolaisuus pysynyt vielä hyvin lähellä ”isien uskoa”.

Liberaali kristinusko

Haluan sanoa jotakin positiivista myös liberaaleista kristityistä. Myönnän, että tämä on hiukan keinotekoinen kategoria, sillä ymmärrän sen yhteisön sijaan tarkoittavan tietynlaista ajattelutapaa. Siksi annan muutaman esimerkin, mitä itse tarkoitan termillä. Usein liberaalit kristityt kannattavat monia sellaisia asioita, joita perinteinen kristinusko ei ole kannattanut. Esimerkiksi eronneiden uudelleen vihkimistä, homoliittoja, ehkäisyä tai avoliittojen hyväksymistä jne.

Liberaalissa kristinuskon suuntauksessa minua puhuttelee se, että se on niin innokkaasti ja empaattisesti ihmisen puolella. Ajattelen silti, että tämä ampuu tietyllä tavalla yli ja kääntyy lopulta itseään vastaan, jonka takia näen liberaalissa kristinuskon suuntauksessa myös sellaista, mikä on lopulta vahingollista ihmiselle ja pahimmassa tapauksessa vastustaa ihmisen tietä kohti Jumalaa. Koen, että liberaali kristinuskon suuntaus voi olla tietynlainen vastareaktio jyrkälle konservatismille, joka suhtautuu kylmästi ihmiseen. Ajattelen, että liberaalia kristinuskoa voisi auttaa lähentymään katolisen uskon ja moraalikäsityksen suuntaan sen painottaminen, että ihminen on monesti prosessissa kohti pyhyyttä, jossa voimme nähdä useita erilaisia tasoja. Mutta emme saisi silti tämän verukkeella sekoittaa keskenään pyhää ja pahaa, oikeaa ja väärää, totuutta ja valhetta.

Katolisuus

Lopuksi vielä sana katolisuudesta ekumeenisesta näkökulmasta. Katolisuus tarkoittaa uskon universaaliutta. Kyse ei ole vain siitä, että olemme yhtä tässä ajassa toisten kristittyjen kanssa, vaan siitä, että olemme yhtä myös aiemmin eläneiden kristittyjen kanssa. Kirkko on jo 2000 vuotta vanha! Tämä ykseys tarkoittaa sekä ykseyttä samassa uskossa, että ykseyttä samassa kirkkorakenteessa, jossa on mm. piispan viran jatkumo apostoleihin. Emme voi sulkea kristinuskon ulkopuolelle jotakin sellaista, mihin kristityt ovat 2000 vuotta uskoneet, jos mielimme olla katolisia eli universaaleja kristittyjä.

Protestanttisesta näkökulmasta edellä sanottu on ehkä katolisen kirkon ekumenian suurimpana esteenä. Protestanteille kävisi riisuttu versio katolisuudesta, mutta ei koko kakku (eri protestanttiset seurakunnat riisuisivat pois eri asioita katolisesta uskosta, sen mukaan minkä ymmärtävät raamatulliseksi ja epäraamatulliseksi ainekseksi). Toisaalta hyväkin puoli tässä on. Katolinen usko on lopulta hyvin laaja. Pyhä Josemaria Escriva kirjoittaa, että ”maailmanlaajuinen.” Siksi, jokainen protestanttinen kristitty voisi ehkä löytää oman paikkansa katolisen kirkon yhteydestä, jossa on jo valmiiksi hyvin monenkirjava joukko erilaisia uskon ilmaisutapoja, muotoja ja painotuksia, mutta silti aidosti yksi katolinen usko. Ehkä tämän voisi lopulta tehdä luopumatta siitä, mikä itselle on kristinuskossa puhuttelevaa ja tärkeää.

Katolilaisena uskon, ettei katolinen kirkko ole sen synneistä ja pahuudesta huolimatta muuttunut antikristuksen temppeliksi, kuten monet reformaattorit ajattelivat. Sen sijaan uskon, että se oli silloin ja on yhä Kristuksen morsian ja se kirkko, jonka Jeesus itse perusti, ja jota Hän ei ole hylännyt, ja joka laivan kölin tavoin johtaa kristittyjä kohti pyhyyttä ja Jumalaa.

En näe oikeana tienä lähteä perustamaan uutta kirkkoa pahentuen esimerkiksi kirkossa esiintyvästä lusteesta, josta Jeesuskin ennusti, sillä uusi kirkkorakenne tietää aina uutta auktoriteettia kristikansassa ja uutta repeämää Jumalan perheessä. Sen sijaan ajattelen, että oikea tie on rukoilla ja pysyä sen auktoriteetin yhteydessä, jolle Jeesus jätti taivasten valtakunnan avaimet merkiksi auktoriteetista kirkossa. Siksi ajattelen, että Pietarin ja hänen seuraajansa (paavi) tehtävän tunnustaminen kirkon viimeisenä auktoriteettina ovat ainoa tie lopulliseen ja näkyvään ykseyteen. Tästä uskosta huolimatta empatisoin kovasti niitä kristittyjä, jotka uskovat toisin.

Rukoilkaamme joka tapauksessa ykseyttä Jeesuksen sanoin:

”Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt.”