Kategoria: Blogeja luterilaisena Page 1 of 4

Elämme aikaa, jossa Raamattu on kohta painettu jokaiselle kielelle. Tämä tuntuu nopeasti ajateltuna hyvältä asialta, ja niin se onkin. Tämä on kuitenkin jotakin uutta kristillisen kirkon historiassa. Esimerkiksi Suomessa virsikirja oli vielä muutama sata vuotta sitten yleisempi joka kodin kirja, eikä Raamattua edes löytynyt kristittyjen tuvista. Lisäksi ennen uskonpuhdistusta Raamattua ei edes ollut käännetty kansankielellä. Vasta uskonpuhdistuksessa Raamattuja alettiin painamaan kansankielelle, jotta jokainen maallikko voisi lukea Raamattua. Tätä vauhditti myös kirjapainon kehitys. Tästä herää kuitenkin kysymys: Miten kristillinen seurakunta on säilyttänyt uskonsa Kristukseen ilman Raamattua? Miten kirkko on 1500 vuotta ennen uskonpuhdistusta säilyttänyt uskonsa, jos Jumalan sanaa ei ole ollut kodeissa saatavilla? Vastaus on mielestäni ihmisen kokoinen evankeliumi.

Kristus asuu Pyhän Henkensä kautta uskovissa. Sana asuu uskovien suussa ja sydämessä. Se on se sovituksen evankeliumin sana, joka voi pelastaa syntisen ihmisen elävään uskoon. Usko syntyy kuulemisesta. Väitän, että on huomattavasti helpompi uskoa evankeliumin saarna, kun joku uskovainen sen todistaa sinulle omakohtaisesti, kuin lukea se Raamatusta tai kuulla se yleisenä julistuksena radiosta tai jopa kirkosta. Jos uskovan ihmisen elämä saa heijastaa armollista rakkauden Jumalaa ja tehdä näin vaikutuksen epäuskoiseen ihmiseen, niin hän voi kristityn elämän kautta oppia tuntemaan Paavalin opettaman salaisuuden: ”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa.” Katsomalla Kristuksen seuraajien elämää, voi löytää itsensä Kristuksen, koska Kristus asuu uskovissa ihmisissä. Tämä ei voi olla näkymättä uskovan elämässä. Kristus tuli maailmaan ihmisenä, ihmisen kokoisena ja muotoisena. Ihmisenä hänet juuri voitiin löytää ja tuntea, eikä vain kirjaimena paperilla. Nykyäänkin Kristus voidaan löytää ihmisen kokoisena ja muotoisena, koska Kristus asuu todellisesti uskon kautta kristityissä. Raamattu opettaa: ”Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:16).

Tämä ei kuitenkaan väheksy sitä, että Raamatun lukeminenkin on tärkeää. Päinvastoin. Raamattu sisältää Totuuden sanan ja opettaa tuntemaan sen tien, jota Kristus käski seuraajiensa vaeltaa. Näin Raamattu saa ohjata taivaan tien kulkijoita elämään kilvoituksessa Jumalan rakkauden ja Kristuksen esikuvan mukaan. Siksi Raamattua on tärkeä lukea kotona, ja opettaa sitä myös lapsille. On kuitenkin kristillisen uskon helmi ja taivaan valtakunnan kätketty aarre, että Kristuksen saa löytää toisesta uskovasta, jolle voi tunnustaa omat syntinsä ja saada häneltä synninpäästön ja rohkaisun turvautumaan evankeliumiin. Yksin uskominen pelkän Raamatun sanan äärellä on kovin vaikeaa. Siksi Kristuskaan ei lähettänyt taivaasta Mormonin kirjan tapaista kirjaa alas maailmaan, joka kirkastaisi ihmisille elävän uskon. Sen sijaan hän astui alas taivaasta yhdeksi meistä – ihmiseksi. Ihmisenä hän kykeni kärsimään rangaistuksen syntiemme edestä. Tätä ihmiskunnan syntivelkaa ei kyetty maksamaan millään muulla hinnalla, kuin täydellisen ihmisruumiin kärsimisellä ja kuolemalla. Tämä rangaistus oli ihmiselle liian raskas kantaa. Vain ihmiseksi syntynyt Jumala kykeni siihen.

Samoin nytkin Kristuksen voi löytää ihmisen kokoisena. Evankeliumin sana saa tulla meidän ihmisten osaksi koko täyteydessään juuri uskovien ihmisten kautta. Siis elävän kirkon kautta, koska kirkko muodostuu elävistä kivistä, siis ihmisistä, jotka ovat saaneet vastaanottaa syntien anteeksiantamuksen ja Pyhän Hengen lahjan. Kirkon ydin eivät ole ulkonaiset muodot, vaan ne ihmiset, joissa Kristus asuu Pyhän Hengen kautta. ”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?” (1. Kor. 3:16). Eläminen osana Jumalan temppeliä uskon kautta sisältää myös vastuun, sillä kyseinen Raamatunkohta jatkuu: ”Jos joku turmelee Jumalan temppelin, on Jumala turmeleva hänet; sillä Jumalan temppeli on pyhä, ja sellaisia te olette.” (1. Kor. 3:17). Jos kristitty poikkeaa Jumalan tahdon tieltä ja tahraa oman ruumiinsa syntiin, eikä tee parannusta, niin Pyhä Henki pakenee hänestä. ”Siitä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan lapsia ja ketkä perkeleen lapsia. Kuka ikinä ei tee vanhurskautta, hän ei ole Jumalasta, ei myöskään se, joka ei veljeänsä rakasta.” (1. Joh. 3:10). Tällöin on kuitenkin aina mahdollista palata parannuksen ja syntien anteeksiuskomisen kautta osaksi elävän Jumalan temppeliä. Tämä on uuden hengellisen elämän alkamista maailmaan eksyneessä kadotuksen lapsessa. Tällöin perkeleen lapsi saa pukeutua Jumalan lahjavanhurskauteen ja elää myös todeksi tuota vanhurskauttaan rakastaen veljeään eli lähimmäistään. Hänestä tulee tällöin taas Jumalan lapsi uskon kautta.

Paavali koki tehtäväkseen valmistaa Herralle kansan, joka ahkeroitsee pyhityksessä ja hyvissä teoissa, jotta Kristus saisi muodon heissä. ”Nyt minä iloitsen kärsiessäni teidän tähtenne, ja mikä vielä puuttuu Kristuksen ahdistuksista, sen minä täytän lihassani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta, jonka palvelijaksi minä olen tullut Jumalan armotalouden mukaan, joka minulle on annettu teitä varten, täydellisesti julistaakseni Jumalan sanan, sen salaisuuden, joka on ollut kätkettynä ikuisista ajoista ja polvesta polveen, mutta joka nyt on ilmoitettu hänen pyhillensä,  joille Jumala tahtoi tehdä tiettäväksi, kuinka suuri pakanain keskuudessa on tämän salaisuuden kirkkaus: Kristus teissä, kirkkauden toivo. Ja häntä me julistamme, neuvoen jokaista ihmistä ja opettaen jokaista ihmistä kaikella viisaudella, asettaaksemme esiin jokaisen ihmisen täydellisenä Kristuksessa. Sitä varten minä vaivaa näenkin, taistellen hänen vaikutuksensa mukaan, joka minussa voimallisesti vaikuttaa.” (Kol. 1:24-29).

”Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte.” (Fil. 2:12). Paavali jätti kirjeissään seurakuntansa sen hyvän toivon varaan, että he eivät luopuisi uskostaan ja seuraisi elämässään tämän maailman ruhtinasta. On siunattu ja paras osa seurata elämässään Jeesusta Kristusta ja ahkeroida tässä uskossa lähimmäisten parhaaksi. Tällöin saamme loistaa Kristuksen rakkauden ja totuuden valoa lähimmäisillemme, jotta hekin voisivat löytää aarteen vajavaisessa saviastiassa: Kristuksen – kirkkauden toivon. ”Sillä Jumala, joka sanoi: ”Loistakoon valkeus pimeydestä”, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa. Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä. Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut. Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Sillä me, jotka elämme, olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa lihassamme näkyviin.” (2. Kor. 4: 6-11). Kristillinen elämä on Kristuksen kirkkauden säteilyn kasvamista Häneen uskovissa ihmisissä, niin sanoissa kuin teoissa, ovathan he uusia luomuksia Kristuksessa. ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.” (Joh. 3:30). Tämä on ristin kantamisen ja itsensä kieltämisen tie. Se on omien lihallisten himojen naulitsemista ristille, jotta Henki saisi hallita uskovissa. ”Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20)

On lopuksi paikallaan todeta, että tämä ei tarkoita uskovan ihmisen synnittömyyttä. Opettaahan Raamattu: ” Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä.” (1. Joh. 1:10). Tämä tarkoittaa kuitenkin synnin jättämistä ja lankeemusten tunnustamista, ja niistä nousemista. Opettaahan Raamattu: ”Kuka ikinä hänessä pysyy, hän ei tee syntiä; kuka ikinä syntiä tekee, hän ei ole häntä nähnyt eikä häntä tuntenut.” (1. Joh.3:6) Lisäksi Raamattu opettaa: ”Sillä seitsemästi vanhurskas lankeaa ja nousee jälleen, mutta jumalattomat suistuvat onnettomuuteen.” (Sananl. 24:16). Synnin jatkuva tekeminen ja syntielämän jatkuva jatkaminen ovat todistus paatumuksesta. Ne ovat todistus myös epäuskosta ja siitä, että tällaisen ihmisen herra on joku muu kuin Elämän ruhtinas, Jeesus Kristus. Kukaan ei voi nimittäin seurata kahta herraa. ”Joku ehkä sanoo: ”Sinulla on usko, ja minulla on teot”; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon. Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat. Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton? Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi.” (Jaak. 2:18-22). Usko näkyy teoissa ja teot todistavat uskosta. Ne antavat aina yhdenmukaisen todistuksen. Usko ilman tekoja on kuollutta uskoa. Tällaisesta uskosta ei sädehdi Kristus, kirkkauden toivo, lähimmäisten pelastukseksi ja Jumalan kunniaksi.

”Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois.” (Apt. 3:19). Näin Pietari saarnasi Salomon pylväskäytävässä, kun Jeesus oli lähettänyt opetuslapset viemään evankeliumia kaikkeen maailmaan. Lisäksi Pietari oli tätä ennen vieläpä syyttänyt kuulijoita Jeesuksen murhaamisesta: ”Te kielsitte Pyhän ja Vanhurskaan ja anoitte, että teille annettaisiin murhamies, mutta elämän ruhtinaan te tapoitte; hänet Jumala on herättänyt kuolleista, ja me olemme sen todistajat.” Tämä piti tietysti myös paikkansa, sillä näin juutalaiset todella olivat tehneet. Toisaalta on myös totta, että meistä jokainen naulitsi Jeesuksen ristille synneillään.

Mitä sitten on parannus? Nykypäivän saarnoissa tämä on lähes vaiettu aihe. Silloinkin kun parannuksesta puhutaan, niin saatetaan selittää sanan kreikankielistä merkitystä, mutta itse parannuksen tekemiseen ei kehoteta, kuten Pietari kehotti. Monesti myös parannukseen viitataan siten, että tärkeää on tulla Jeesuksen luokse ja parannettavaksi, mutta Jeesuksen sanat syntiselle naiselle jäävät mainitsematta: ”Mene äläkä enää syntiä tee.” Tietysti tärkeintä on tulla Jeesuksen luokse armahdettavaksi, mutta Jeesus kehottaa kaikkia ottamaan ristin ja seuraamaan Häntä nisunjyvän tietä. Moni vierastaa sitä, että parannuksesta tulee seurata synnin pois panemista ja hyviä tekoja Pyhässä Hengessä. Johannes Kastajakin saarnasi: ”Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy… Nyt on jo kirves pantu puun juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen.” (Luuk. 3:8-9).

Vanhan testamentin aikana profeetat olivat Jumalan lähettiläitä, ja he saarnasivat parannusta. Joona oli yksi tällainen profeetta, ja hänet lähetettiin Niniveen saarnaamaan parannusta. Niniveen pahuus oli täyttänyt Jumalan vihan maljan ja tulvi jo yli. Jos Ninive ei kääntyisi pahoilta teiltään, niin heitä kohtaisi rangaistus – kaupungin hävitys, kuten Sodoman ja Gomorran kävi. Mitä on sitten tämä kääntyminen pahoilta teiltä? Se on yksinkertaisesti Jumalan avuksi huutamista ja synnin jättämistä. Jos edellistä ei seuraa jälkimmäinen, niin kysymys ei ole todellisesta kääntymyksestä. Kun Paavalilta kysyttiin, saako Jumalan lapsi jatkaa synnissä, jotta armo tulisi suuremmaksi, niin hän vastasi: ”Pois se! Ettekö tiedä, että kenen palvelijoiksi, ketä tottelemaan, te antaudutte, sen palvelijoita te olette, jota te tottelette, joko synnin palvelijoita, kuolemaksi, tahi kuuliaisuuden, vanhurskaudeksi?” (Room. 6:16). Synti on kuolemaksi ja johtaa kaidalta tieltä kadotukseen. Joonan saarnan vaikutuksesta Ninive kääntyi, pukeutui säkkeihin ja katui. Niniveen kuningas julisti: ”Jokainen kääntyköön pahoilta teiltään ja hylätköön väärät tekonsa. Ehkä Jumala silloin luopuu aikomuksestaan, leppyy ja antaa hehkuvan vihansa laantua, ja me pelastumme.” (Joona 3:8-9).

Olen lukenut viime aikoina Lars Leevi Lestadiuksen saarnapostillaa. Tuota Kaaresuvannon kirkkoherraa pidetään Lapin raitistajana. Hän saarnasi viinapirua vastaan, joka hukuttaa ihmisiä helvettiin. Lapissa syntyi herätystä. Miksi? Koska laki satutti ja evankeliumi synnytti armon kaipuuta. Kristuksen sovitusuhrille oli käyttöä. Kristuksen seuraamisen kapea tie pidettiin saarnoissa kapeana ja ahdas portti ahtaana. Kaikki tiet eivät vieneet taivaaseen. Jeesus opetti: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Lestadiuksen saarnat johtivat Lapissa parannuksen soveliaisiin hedelmiin. Synti, viina ja huorinteko jäivät, tilalle tuli evankeliumin saarnaaminen ja usko Kristukseen.

Missä ovat meidän aikamme Lars Leevit, Joonat, Paavalit ja itse Jeesus? Vai onko niin, että laittomuus lisääntyy ja rakkaus kylmenee. Missä ovat meidän aikamme herätyksen saarnaajat? Jeesus oli rukoilemassa Getsemanessa opetuslastensa kanssa kiirastorstaina ennen astumistaan kärsimystielle. Hän kehotti opetuslapsiaan valvomaan ja rukoilemaan. Opetuslapset nukahtivat. Jeesus herätteli. Opetuslapset nukahtivat jälleen. Yhä Jeesus jaksoi herätellä: ”Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko.” Olen kuullut monta saarnaa siitä, että opetuslasten tavoin mekin nukumme herkästi, ikään kuin se ei haittaisi. Onneksi Jeesus jaksaa valvoa, vaikka me kuorsaamme makeasti. Vähemmän olen kuullut saarnoja, joissa Jeesuksen tavoin herätellään uskovia ja kehotetaan heitä jatkuvasti valvomaan. Myös Pietari saarnasi herätystä: ”Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä.” (1. Piet. 5:8) Hengellinen uni painaa, mutta Raamattu kehottaa valvomaan oman sielunsa takia, sillä Ylkä saattaa tulla minä hetkenä hyvänsä, ja Karitsan hääjuhlat alkaa.

Mitä oman sielun tilan valvominen sitten on? Eikö se ole jatkuvaa Kristuksen avuksi huutamista. Jatkuvaa synnin pois panemista. Jatkuvaa kilvoittelua elämän tiellä. Jatkuvaa nousemista, jos ja kun on langennut. Jatkuvaa Jumalan sanan tutkimista, rukousta, syntien anteeksi pyytämistä ja sakramenttien ahkeraa käyttöä. Tätä varten tarvitsemme oikeaa opetusta. Julistusta, jossa on lakia ja evankeliumia. Julistusta, joka viitoittaa oikean tien. Laki ja evankeliumi eivät oikeastaan ole kaksi vastakkaista julistusta, vaan yksi yhteinen julistus. Evankeliumiin kuuluu kiinteästi uusi uskon kuuliaisuus, pyhitys ja hyvät teot. Kutsu seurata Jeesusta on kutsu pyhään elämään. Se on kutsu jättää pimeyden hedelmättömät teot. Kaikkeen tähän tulee voima yksin Pyhältä Hengeltä, joka uskon kautta asuu kristityissä.

Mitä ovat nämä pimeyden hedelmättömät teot? Ilmestyskirjassa kirjoitetaan: ”Mutta se minulla on sinua vastaan, että sinä suvaitset tuota naista, Iisebeliä, joka sanoo itseään profeetaksi ja opettaa ja eksyttää minun palvelijoitani harjoittamaan haureutta ja syömään epäjumalille uhrattua. Ja minä olen antanut hänelle aikaa parannuksen tekoon, mutta hän ei tahdo parannusta tehdä eikä luopua haureudestaan.” (Ilm. 2:20-21). Haureus on Jumalan pyhyyteen luodun ihmisruumiin tahraamista syntiin. Ihminen luotiin Luojansa kuvaksi ja kaltaiseksi. Hänet luotiin elämään Luojansa rakkaudesta ja heijastamaan tuota rakkautta elämänsä kautta läheisilleen. Ennen kaikkea tämä toteutuu avioliitossa, joka on useimpien seurakuntalaisten jalo kutsumus. Avioliitto on merkki Kristuksen ja seurakunnan rakkaudesta. Siinä mies ja nainen tulevat luomisjärjestyksen mukaisesti yhdeksi lihaksi, ja tämän yhden lihan liiton kautta Jumala luo uusia ihmislapsia luomissanansa ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää” mukaisesti. Entä mitä opettaa aikamme Iisebel, joka eksyttää valittuja haureuden syntiin? Eikö tuo Iisebel opeta, että Jumalan luomisjärjestys – jossa avioliitto on miehen ja naisen välinen elinikäinen liitto – ei enää päde nykyaikana. Eikö Iisebel lisäksi opeta, että Jumalan luomissana on myös vanhentunut ja avioliiton seksuaalisuuden ei tarvitse enää kunnioittaa Jumalan luomissanaa ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää”?

Kaikki eksytys tulee Raamatun varoituksen mukaan valkeuden vaatteeseen naamioituneena. Eksyttäjä on susi lammasten vaatteissa. Hän näyttää ja kuulostaa viisaalta, mutta hänen viisautensa ei ole Kristuksesta lähtöisin. Sen tietää siitä, ettei hän opeta Kristuksen sanan mukaisesti. Paholainen opettaa valheita, hän kylvää rikkaviljaa. Valheet vääntävät kieroon Raamatun sanan, ne hylkäävät suoran ja kapean tien. Raamatun sanan tulisi antaa ojentaa ja nuhdella meitä, jotka niin helposti kuljemme itse vinoon. Tämä silläkin uhalla, että Raamatun sana ja opetus satuttavat ja näyttävät ihmisen mahdottoman tilan pyhän Jumalan edessä. Paholaisen kylvämä epäilys Jumalan sanaa kohtaan kysyy: ”Onko Jumala todella sanonut?” Näin tapahtui ensimmäisen kerran Eedenissä, kun ihminen lankesi syntiin ja luopui Jumalan rakkauden yhteydestä. Ihminen luuli valitsevansa jotakin parempaa, kun hän valitsi tottelemattomuuden Jumalan tahdolle. Hänelle ei enää riittänyt elämä Jumalan siunauksen ja rakkauden yhteydessä. Näin tapahtuu nykyäänkin, kun ihminen luopuu Jumalan asettamasta miehen ja naisen välisestä avioliitosta ja pitää halpana lisääntymisen siunausta käyttäen seksuaalisuuden lahjaa kaikkeen väärään.

Haluan päättää tämän pohdintani parannuksesta apostolien kehotukseen: ”Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois.” (Apt.3:19) Tämä on tänä päivänä kehotus meille kaikille. Elämme vielä armon aikaa, koska Herramme tulo on viipynyt. Saamme vielä omistaa nämä sanat itsellemme, ja puhdistaa omantuntomme tunnustamalla ja hylkäämällä syntimme. Herramme on uskollinen ja vanhurskas, ja on luvannut antaa syntimme anteeksi.

Raamattu opettaa, että kukaan uudestisyntymätön ei voi uskoa ja pelastua (Joh. 3:5). Pelastuminen vaatii siis uuden syntymän, uuden elämän, uskon lahjan. Uudestisyntyminen on siis välttämätöntä jos haluaa pelastua. Uudestisyntynyt ihminen on uusi luomus, hänessä on tapahtunut radikaali muutos pelastumattoman tilasta pelastuvan ihmisen tilaan. Tämä on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua! On vain kaksi tietä, jota ihminen kulkee: toinen vie taivaaseen, toinen kadotukseen. Toinen elämään, toinen kuolemaan. Toinen tulee ristin luo, toinen pakenee ristiä. On vain kaksi tilaa pelastumisen suhteen: toinen otetaan, toinen jätetään (Matt. 24:40). Joka uskoo Jeesukseen Herranaan ja Vapahtajanaan, ja joka on näin saanut uskon kautta syntinsä anteeksi, on uusi luomus ja pelastettu Jeesuksen ristintyön tähden (2. Kor. 5:17). Usko on ainoa vedenjakaja iankaikkisuuden suhteen. Se joka uskoo, ja on kastettu, pääsee taivaaseen, mutta joka ei usko, tuomitaan kadotukseen.

Usko syntyy Jumalan sanan kuulemisen kautta (Room. 10:17). Sanan saarnaa kuullessa sydämessä voi Pyhän Hengen vaikutuksesta herätä usko Vapahtajaan ja turvautuminen Häneen syntien anteeksiantajana. Usko turvautuu Kristukseen juuri syntien sovittajana. ”Katso, minä lasken Siioniin valitun kiven, kalliin kulmakiven; ja joka häneen uskoo, ei ole häpeään joutuva” (1. Piet. 2:6) Paavali saarnasi: ”Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehottaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.” (2. Kor. 5:20). Sanan saarna tähtää tähän kutsuun tulla Jeesuksen tykö, tulla pelastetuksi, ottaa vastaan syntien anteeksiantamus Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Jeesuksessa on syntien anteeksiantamus ja uusi elämä. Epäuskossa tai kuolleessa uskossa ihminen nukkuu synnin unta ja on matkalla kadotukseen. Silloin ei auta se, vaikka kävisi joka sunnuntai kirkossa ehtoollisella tai vaikka olisi lapsena kastettu. Kaste ilman uskoa ei pelasta ja ehtoollinen ilman sydämen uskoa on tuomioksi (1. Kor. 11:27). Luther opettaa: ”Eihän kaste vähääkään hyödytä ilman uskoa, vaan se on kuin kirje, johon sinetti ripustetaan, mutta itse kirjeeseen ei ole mitään kirjoitettuna. Sillä ihmisellä siis, jolla on se merkki, jota me nimitämme sakramentiksi, mutta ei uskoa, on pelkkä sinetti kirjeineen, jossa ei ole mitään kirjoitusta.”

Tunnustuskirjat toteavat Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa: ”Tämä omakohtainen usko, jolla itsekukin uskoo saavansa synnit anteeksi Kristuksen tähden ja sen, että Jumala on hänelle Kristuksen tähden leppynyt ja sovitettu, saavuttaa syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauttaa meidät. Ja koska se katumuksessa, toisin sanoen kauhistusten keskellä, lohduttaa ja rohkaisee sydämen, se synnyttää meidät uudesti ja antaa meille Pyhän Hengen, niin että sitten voimme täyttää Jumalan lakia, nimittäin rakastaa Jumalaa, pelätä häntä oikealla tavalla, todella päätellä, että Jumala meitä kuulee, ja olla kaikissa ahdistuksissamme Jumalalle kuuliaisia, kuoletta pahaa himoa jne.”

Isossa katekismuksessa opetetaan: ”Pyhällä Hengellä on maailmassa sitä varten erityinen yhteisö, äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä.” Seurakunta-äiti synnyttää siis sanan saarnan kautta uusia Jumalan lapsia. Kasteessa sanan saarnan vastaanottaneet otetaan hyvän omantunnon liittoon Jumalan kanssa (1. Piet. 3:21). Kasteessa heidän uskonsa vahvistetaan ja sinetöidään. Kastevesi hukuttaa heistä synnin, jotta he tämän jälkeen vaeltaisivat uusina luomuksina hyvissä teoissa syntiä karttaen ja lankeemuksiaan anteeksi pyydellen. On huomioitava, että lapsikaste on edelleen voimassa niille, jotka tekevät parannuksen aikuisina. Heitä ei tarvitse kastaa uudestaan. Jumala on nimittäin uskollinen, ja siksi kaste säilyttää pätevyytensä. Aikuisena parannuksen tehneet palaavat lapsikasteen armoliittoon.

Luther saarnaa: ”Jumala on aina sanansa rinnalle antanut ulkonaisen merkin voimakkaasti tehostamaan hänen sanaansa, niin että me vahvistuisimme sydämissämme emmekä, sanaa epäillen, horjuisi. Niinpä hän Nooalle antoi taivaalla näkyvän sateenkaaren sen merkiksi, että oli pitävä sanansa eikä enää vedenpaisumuksella hävittävä maata. Näin sateenkaari oli Nooalle ja on meillekin aivan kuin sinetti tai leima; kirjettäkin kirjoitettaessa siihen painetaan kirjoituksen varmemmaksi vakuudeksi leima. Ja aivan samoin kuin valtaherroilla on omat eri väriset vaakunansa tai tunnuksensa, joista heidät tunnetaan, samoin Jumalakin on tehnyt meille: hän on vahvistanut sanansa merkeillä kuin sineteillä ikään, ettemme mitenkään epäilisi. Aabrahamille hän antoi ympärileikkauksen sen merkiksi, että Kristus oli tuleva siunaamaan maailman. Samoin Kristus on tehnyt tässä, lupaukseensa: »Joka uskoo ja kastetaan, se tulee autuaaksi» lisäämällä ulkonaisen merkin, nimittäin kasteen ja lisäksi leivän ja viinin sakramentin, käytettäväksi erikoisesti kiusauksissa ja kuoleman korvalla vahvistamaan uskoamme ja vaatimalla vaatien muistuttamaan Jumalaa hänen lupauksestansa.”

Lainaan lopuksi vielä Augsburgin tunnustuksen puolustusta, jossa kerrotaan, miten pelastava usko syntyy ja miten ihminen syntyy uudesti: ”Parannussaarna, joka osoittaa meidät syyllisiksi, saattaa omattunnot todellisten ja vakavien kauhistusten valtaan. Näin pelästytettyjen sydänten on määrä taas saada lohdutus. Se tapahtuu, jos he uskovat Kristuksen lupaukseen, että meillä hänen tähtensä on syntien anteeksantamus. Tämä usko, joka noiden ahdistusten alaista ihmistä rohkaisee ja lohduttaa, ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauttaa ja tekee eläväksi. Juuri tämä lohdutus tietää uutta, hengellistä elämää.”

”Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.” (2. Kor. 5:17) Uskon kautta Kristus asuu sydämissämme (Ef. 3:17). Näin me olemme Kristuksessa ja Hän meissä. Epäusko taas erottaa meidät Kristuksesta. Toiset kieltävät uskonsa sanoillaan, toiset elämällään. Molemmat ovat epäuskon ja väärän rauhan lapsia. Kilvoitelkaamme siksi sen puolesta, että säilytämme hyvän omantunnon ja uskon, jotta pääsemme kerran perille taivaaseen. (1. Tim 1:18-19)

Ihmisen autuuden kannalta ratkaiseva kysymys on: kuka voi antaa synnit anteeksi? Jos synnit eivät ole anteeksi, niin ei voi päästä taivaaseen. Taivaaseen ei näet oteta mitään epäpuhdasta tai epäpyhää. Sekään ei vielä riitä, jos tietää että Jeesus voi antaa synnit anteeksi, jos ei tiedä missä Jeesus on konkreettisesti antamassa syntejä anteeksi. Pitääkö ihmisen matkustaa 2000 vuotta ajassa taaksepäin saadakseen syntinsä Jeesukselta anteeksi? Vai mitä Raamattu ja kirkko opettaa? Kuka voi siis antaa synnit anteeksi?

On aluksi tärkeää muistaa, että Jeesus antoi syntejä anteeksi eläessään maan päällä. Tämä synnytti kohinaa Jeesuksen aikana. Fariseukset ja kirjanoppineet vastustivat Jeesusta, sanoen ettei kukaan muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi. Tätä varten ylipappi uhrasi Suurena sovintopäivänä eli seitsemännen kuun kymmenentenä päivänä syntiuhrin Herralle, koko kansan syntien edestä (3. Moos. 16). Tällöin kansa paastosi. Jeesuksen toiminta jakaa syntien anteeksiantamusta oli siis juutalaisuudesta poikkeavaa ja herätti kysymyksiä: millä oikeudella Jeesus näin toimi? Jeesus sanoi, että Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maanpäällä. Jumalana Hänellä oli myös valta antaa syntejä anteeksi julistamalla synninpäästöjä. Tätä Hän ei kuitenkaan tehnyt ilmaiseksi, sillä Hän itse kärsi kaikkien syntien rangaistuksen Golgatalla. Voisi ajatella, ettei Hän varmasti jakanut synninpäästöjä kevyin sydämin, sillä Getsemanessakin Hän hikoili verta sen tuskan takia, joka häntä odotti Jerusalemissa.

Kun Jeesus astui taivaaseen, niin hän antoi vallan antaa syntejä anteeksi yhdelletoista apostolilleen sanoen: ” Ottakaa Pyhä Henki, joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joille te ne pidätte, niille ne ovat pidetyt” (Joh. 20:23). Näin Jeesuksen aloittama toiminta jatkui Hänen taivaaseenastumisensa jälkeen apostolien työn kautta. Kirkko onkin liittänyt avainten vallan ja syntien anteeksiantamisen vallan apostolisen viran tehtäviin. Tämä tehtävä on kulkenut kättenpäällepanemisen kautta paimenvirkaan kuuluvana tehtävänä sukupolvelta toiselle. Joskus avaimet on otettu apostoliselta viralta yleisen pappeuden eli seurakuntalaisten hoitoon, mutta tälle käytännölle ei ole ymmärtääkseni kovin vahvoja kirkkohistoriallisia perusteluja ja Jeesuskin antoi synninpäästön avaimet vain apostoleilleen, ei kaikille seuraajilleen.

Kun haluat siis saada varmasti syntisi anteeksi ja löytää Jeesuksen anteeksiantamuksen synneistäsi nykyaikana, niin minun neuvoni on, että etsiydyt paimenen luokse, joka edustaa oikeaa ja alkuperäistä apostolista virkaa ajassamme. Kun pyydät ja saat häneltä synninpäästön, niin se on itsensä Kristuksen synninpäästö.  Jeesus nimittäin opetti apostoleilleen: ”Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa” (Matt. 18:18).

Lopuksi siteeraan Tunnustuskirjojen Augsburgin tunnustusta, joka nivoo ripin ja parannuksen mielestäni hyvin yhteen: ” Ripistä seurakuntamme opettavat, että yksityinen synninpäästö tulee säilyttää seurakunnissa, vaikka kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei ole välttämätöntä. Se on näet psalmin mukaan mahdotontakin: ”Erhetykset (Ps. 19:13) kuka ymmärtää? Parannuksesta seurakuntamme opettavat, että ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja että kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen. Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta. Tämän jälkeen tulee seurata hyvien tekojen, jotka ovat parannuksen hedelmiä.”

Harjoittaessani lääkärin ammattia olen monesti tullut ajatelleeksi, että monenlaisten vaivojen perimmäinen huoli taitaa olla kuolemanpelko. Varsinkin tämä näkyy ikäihmisten kohdalla, kun oma elämä käy vanhuuden vaivojen takia rajallisemmaksi. Silloin tukeudutaan lääkäriin, jolta haetaan usein rohkaisua ja ollaan tyytyväisiä siihen, kun lääkäri toteaa, että terveys vaikuttaa vakaalta ja veriarvot ovat kunnossa. Huolet unohtuvat vähäksi aikaa ja elämä jatkuu. Kuolema ei sittenkään vielä tule. Myös nuoret kärsivät kuolemanpelosta. Syöpää pelätään ja se on usein taustalla olevana huolena, kun tullaan kertomaan vaivoista vastaanotolle. Entä jos minulla onkin vakava kuolemaan johtava sairaus? Entä jos elämäni päättyy? Onkohan tämä patti tai tämä luomi syöpää?

Mielekäs, onnellinen ja turvallinen elämä vaatii taakseen elämän jatkuvuuden kokemuksen. Tätä jatkuvuutta terveys juuri on. Uhkakuvat ja pelot heikentävät elämisen laatua ja sairastumisen pelko voi viedä elämän ilon kokonaan pois. Tilanne on toinen, kun ollaan saattohoidossa ja kuolema on konkreettisemmin läsnä. Tällöin elämän jatkuvuus rikkoutuu ja jokainen päivä vie ajatuksissa lähemmäs kuolemaa. Tilanne järkyttää aina, olipa kyse vanhuksesta tai sairaasta lapsesta, jota saattohoidetaan. Tällaisissa tilanteissa elämä saattaa tuntua epäoikeudenmukaiselta. Kuitenkin se on varmaa – olipa asia sitten enemmän tai vähemmän tiedostettua – että kaikki kuolevat kerran. Lääkärinä minulla ei ole kestävää vastausta kuolemanpelon ongelmaan – ainakaan sellaista, joka tyynnyttää huolestuneimmatkin ihmiset.

Raamatusta sen sijaan löydän kuolemanpelkoon kestävän avun. Kaste kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja turvautuminen Jeesukseen syntien sovittajana tuovat toivon iankaikkisesta elämästä, jota ei lääketiede tunne. Eikä se voikaan tuntea, koska kyse on uskon asiasta ja lääketiede tutkii vain asioita, joita voidaan tämän elämän rajojen sisällä kokeellisesti toistaa ja tutkia. Kuolemasta ei saada tietoa empiirisillä tutkimuksilla. Jeesus opetti: ”Ja älkäät peljätkö niitä, jotka ruumiin tappavat, ja ei voi sielua tappaa; mutta peljätkäät enemmin sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa” (Matt. 10:28). Sairaudet, syöpä, väkivallan teot ja onnettomuudet voivat viedä ihmiseltä hengen, mutta Jeesuksen mukaan näitä ei kuitenkaan tarvitse pelätä. Ennemmin tulee pelätä Jumalaa, joka voi tuomita sielun helvettiin. Jos asiat ovat kunnossa Jumalan kanssa, niin kristityllä ei ole mitään todellista syytä pelätä kuolemaa, koska se on vain siirtymistä Kristuksen luokse (Fil. 1:23).

Vaikka kristitylle kuolema onkin Paavalin sanoin voitto (Fil 1:21), niin silti kristityn tulee kunnioittaa elämää, koska Jumala kunnioittaa sitä. Kuolemaa ei tule tieten tahtoen jouduttaa esimerkiksi elämällä vastuuttomasti kuin veitsen terällä. Paholainen kiusasi Jeesustakin heittäytymään rotkoon vedoten siihen, että enkelit kuitenkin varjelisivat häntä (Matt. 4:6). Jeesus ei kuitenkaan lähtenyt näin leikkimään Jumalan varjeluksella, eikä meidänkään siksi tule lähteä. On toisaalta myös totta, että Kristuksen evankeliumin tähden kristityt ovat kautta aikojen kuuliaisuudesta lähetyskäskylle joutuneet asettamaan itsensä hengenvaaraan, jotta evankeliumi voisi mennä eteenpäin. Tällöin ei ole voitu muuta kuin luottaa Jumalan johdatukseen ja siihen, että elämä on aina viimekädessä Jumalan kädessä.

Kristityn ei tarvitse siis pelätä kuolemaa. Elämä on lahjaa Jumalalta ja se on aina Jumalan kädessä. Sairaudet ja kuolema ovat syntiinlankeemuksen seurausta, mutta niidenkin kohdatessa voi opetella kiittämään Jumalaa elämän antajana. Lääkärinä voi tehdä paljon edistääkseen terveyttä ja elämän jatkuvuuden kokemusta, mutta nämä eivät kuitenkaan tuo syvintä rauhaa kuolemanpelon kanssa kamppaileville ihmisille. Tämän rauhan voi tuoda vain haavoitettu Kristus, Jumalan Poika, joka on sinunkin syntisi ristillä sovittanut. Hän on kuollut puolestasi, jotta sinun ei tarvitsisi kuolla iankaikkisesti.

Väitetään, että Länsimaissa on käynnissä yhteiskunnan ja valtionkirkkojen sekularisoituminen ja liberalisoituminen. Tämä näkyy monessa asiassa kuten siinä, että muut maailman uskonnot ja ideologiat saavat kannatusta lännessä kristinuskon lisäksi ja usein hieman poleemisestikin kristinuskoon nähden, tai joskus jopa kristillisen kirkon sisällä. Valtioiden ja kirkkojen päätöksenteko pohjautuu yhä useammin muihin arvoihin kuin konservatiivisiin kristillisiin arvoihin. Esimerkiksi avioliiton muuttaminen sukupuolineutraaliksi, kuvaa mielestäni hyvin uusia liberaaleja tuulia lainsäädännössä. Mutta miksi Länsimaat luopuvat kristinuskosta? Miksi valtionkirkot luopuvat perinteisestä kristinuskosta ja siirtyvät liberaaliin tulkintaan seuraten laajempaa yhteiskunnallista kehitystä?

Jotta voisimme ymmärtää yhteiskuntamme kehitystä paremmin, niin meidän tulisi tutustua historiaan ja siihen, mistä yhteiskuntaamme mullistavat aatteet ovat peräisin. Taustalla on ainakin 1700-luvun valistuksen aika, joka alkoi korostaa ihmisen järkeä kaiken tiedon mittarina. Samoihin aikoihin syntyi liberalismi, jossa alettiin korostaa vapautta ja tämä tarkoitti myös vapautta uskonnollisista perinteistä ja arvoista. Darwinismissa ”todistettiin”, että maailma on syntynyt itsestään, eikä Jumalaa tarvita sen luojaksi. Materialistinen kehitys teki monesta rikkaan ja tällaisena monen on vaikea käydä Jeesuksen opetuksen mukaisesti taivasten valtakuntaan, koska sydän kiinnittyi maallisiin aarteisiin. Nykyiseen yhteiskuntaamme ovat vaikuttaneet voimakkaasti myös maailmansodat kansanmurhineen, jotka ovat luoneet edellytyksiä liberaalien arvojen kasvulle ”ahdasmielisten” konservatiivisten arvojen sijaan. Lisäksi kaupungistuminen, teollistuminen ja feminismi ovat vaikuttaneet yhteiskuntaamme, ja sen perusyksikköön perheeseen. Äidit ovat siirtyneet yhä enemmän työelämään ja perinteinen perhekeskeisyys on vähentynyt. Lapset ovat siirtyneet yhteiskunnan kasvatettavaksi. Perhekoko on myös pienentynyt ja vastuu suvun vanhuksista on siirtynyt yhteiskunnalle. Samalla vanhusten yksinäisyys on lisääntynyt ja myös esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmat. Myös isien työt ovat siirtyneet kodin ulkopuolelle maataloudesta tehtaisiin.

Yhteiskunnallinen muutos ei vielä kuitenkaan selitä sitä, miksi kirkko irrottautuu päätöksissään vanhakirkollisista perinteistä. Suomessakin kirkolla olisi perustuslaillinen oikeus toimia perinteisen kristinuskon arvojen mukaisesti. Laki ei siis vaadi sitä tekemään omasta uskontulkinnasta ja perinteestä poikkeavia ratkaisuja. Kirkon sekularisoituminen Suomessa on kuitenkin ilmeistä, kun lukee vaikkapa kirkollisia uutisia ja kannanottoja. Naispappeus, eronneiden vihkiminen, homoliitot ja -siunaamiset, opillisten fundamenttien kuten Jeesuksen neitseestäsyntymisen inflaatio pappien keskuudessa, kirkon jalkautuminen hyväksyvästi kaikenlaisiin jumalattomiin tilaisuuksiin, maallisesta kontekstista otetut jumalanpalvelusmuodot, luopuminen luterilaisesta tunnustuksesta, konservatiivien erottaminen kirkosta ja pyhityselämän korvaaminen rajattomuudella ja suvaitsevaisuudella ovat esimerkkejä kirkon sekularisoitumisesta.

Raamattu antaa ohjeeksi mielestäni osuvasti aikamme tilanteeseen: ”Ja älkäät sovittako teitänne tämän maailman muodon jälkeen” (Room 12:2). Raamattu on konservatiivinen siinä mielessä, että se neuvoo kulkemaan vain Jeesus-tiellä, eikä sovittamaan omaa kaitaa tietä tämän maailman teiden kanssa. Jeesus opetti: ”Joka minua rakastaa, se pitää minun sanani” (Joh. 14:23) ja jatkoi: ”Joka ei minua rakasta, ei se minun sanojani kätke”. Kirkon haaste on siinä, ovatko Jeesuksen sanat kirkolle niin rakkaat ja kallisarvoiset, että se pysyy niissä riippumatta maailman virtauksista ja suosiosta, vai valitseeko se mieluummin mukautumisen tien. Ongelma mukautumisen tiessä on se, että silloin usko ja teot eivät ole enää sopusoinnussa apostolien opetuksen ja Jeesuksen sanojen kanssa.

Jeesus sanoi apostoleilleen: ”Joka teitä kuulee, se minua kuulee, ja joka teidät katsoo ylön, se katsoo ylön minun; mutta joka minun katsoo ylön, hän katsoo ylön sen, joka minun lähetti” (Luuk. 10:16). Ne, jotka kuulevat apostoleja ja heidän opetustaan, kuulevat itse Kristusta, joka heidät lähetti. Joka taas hylkää apostolisen opin, se hylkää ja ylenkatsoo itsensä Kristuksen, koskapa ei ota vastaan Hänen lähettämiään ja valtuuttamiaan evankeliumin julistajia. Kirkon liberalisoitumisen ongelman ydin on mielestäni juuri tässä: apostolisen opin ylenkatsomisessa ja hukkaamisessa. Samalla kaitaa tietä levennetään ilman Kaikkivaltiaan lupaa. Tällöin ei ole enää mitään takeita siitä, missä määrin kirkko johdattaa ihmisiä pelastukseen, ja kuka herra kirkossa hallitsee. Jos Kristus on kirkon Herra, niin kirkko on alisteinen Kristuksen sanoille. Muutoin kirkko on Kristuksen herra.

Kaiken sekularisoitumisen keskellä herää muutama kysymys: Jos yhteiskunnassamme kirkko ja kristityt eivät pidä esillä kristillisiä arvoja, niin kuka sitten? Jos Suomen piispat eivät näe syntiä enää syntinä, niin miten valtion virkamiehet voisivat nähdä? Jos suola muuttuu mauttomaksi, niin miten sitten suolataan? Jos valo muuttuu itse pimeydeksi, niin miten pimeässä olevia voisi johdattaa tuntemaan valon ja totuuden?

Ymmärrän, että monilla maallistuneen kansankirkon konservatiivisilla kristityillä on vaikeat oltavat. On varmasti hirvittävää elää keskellä muutosta, jota ei halua. Moni varmasti rukoilee muutosta kirkon maallistumista vastaan. Kuitenkin hiljaisuus on myöntymisen merkki, ja jos kynttilä on vakan alla, niin pimeys vallitsee. Jos Sanaa ei nosteta esille keskusteluissa, niin mielipiteet ja lihan mieli vallitsevat. Siksi on tärkeää olla rohkea ja pitää Sanasta kiinni sanoissa ja ennen kaikkea teoissa. Muuten voi käydä niin, että mukautuu itsekin. Kun omat teot muuttuvat, niin pikkuhiljaa myös ajatukset muuttuvat ja lopulta oma usko muuttuu. Tämä johtuu siitä, että on psyykelle kestämätön tilanne, jos omat ajatukset ja teot ovat pidemmän päälle ristiriidassa. Siksi täytyy ensin saada toinen muuttamaan tekojaan, jos haluaa hänen muuttavan ajatustapojaan. Muutos kulkeekin yhteistyön ja suvaitsemisen kautta hyväksymiseen ja lopulta Sanan vesittämiseen – siis tekojen kautta ajattelutapojen muuttumiseen. Kun rukoilemme muutosta ja herätystä kirkollemme ja kansallemme, niin voisimme miettiä kuinka itse voisimme olla tuo muutos ja kuinka itse voisimme toimia niin kuin valvovien kristittyjen tulee toimia. Voisitko sinä siis olla rukouksiesi rukousvastaus?

Jos kirkko lakkaa julistamasta syntiä synniksi ja saarnaamasta lakia, niin seurakuntalaisille käy siten, että pikkuhiljaa he alkavat pitää syntisiä tekojaan pienempinä synteinä ja sitten eivät enää synteinä lainkaan. Tällöinen omien tekojen ja ajatusten välinen ristiriita poistuu ja psyykeen on helpompi olla. Kuitenkin Paavali vastustaa tällaista mukautumista. Hän kuvaa, että uskovan elämä on loppuun saakka ahdistavan ristiriidan kanssa elämistä, jossa liha sotii henkeä vastaan (Room. 8:6). Paavali kuvasi tekevänsä itse sitä, mitä ei tahtonut. Siitä hän päätteli synnin asuvan hänessä. Tahto hänellä oli elää hengen mielen mukaan. Jos haluamme jatkossakin tahtoa elää hengen mukaan ja murehduttaa omantuntomme siitä synnistä mitä elämässämme näemme ja tarvita Kristusta Vapahtajaksemme, niin meidän on kuultava sitä Hyvän Paimenen ääntä, jossa saarnataan synti synniksi ja armo armoksi. Muuten mekin jälki-kristillistymme.

Kuka Jeesus on? Kuka Jumala on? Kuka Pyhä Henki on? Miten maailma on syntynyt ja miten kaikki tulee päättymään? Miksi Jeesus tuli maailmaan? Mikä seurakunta oikeastaan on? Miten ihminen voi pelastua? Mikä on seurakunnan ja kristityn tehtävä maailmassa? Jokainen kristitty vastaa näihin kysymyksiin jollakin tavalla. Haluan kysyä tässä kirjoituksessani: millä tavalla sinä vastaat? Toisin sanoen, mikä on sinun uskontunnustuksesi? Mikä on siis kristillisen uskosi sisältö?

Monesti on ajateltu, että Raamattu on riittävä uskontunnustus. Ekumeenisessa kristillisyydessä asetetaan usein Raamattu ainoaksi tunnustukseksi ja pyritään asettamaan syrjään eri kirkkokuntien uskontunnustukset. Sanotaan, että Raamattu riittää ja erilaiset uskontunnustukset ovat vain turhia lisäyksiä, jotka vääristävät tavalla tai toisella Raamatun alkuperäisen sanoman ymmärtämistä. Itseasiassa yliopistoeksegetiikan eli akateemisen Raamatun tulkinnan tavoitteena on tarkastella Raamattua riippumattomuudesta käsin ilman minkäänlaista tunnustusta. Tämä on mielestäni ylevä periaate, mutta mielestäni ainakin ideaalina mahdotonta toteuttaa. Jokainen Raamatun tekstin ja historian tulkitsija astuu nimittäin tekstiin oman persoonansa kanssa. Riippumatonta ihmistä ei olekaan. Myöskään tunnustuksetonta ihmistä ei ole. Kaikilla ihmisillä on jokin näkökulma – omat silmälasit – siis oma persoonallisuus, hengellinen tausta ja ennakko-olettamukset, joiden läpi hän katsoo Raamattua. Jos kirkkokuntien uskontunnustuslasit riisutaankin, niin nämä omat silmälasit jäävät väistämättä jäljelle. Objektiivisuus on hyvä tavoite, mutta parhaimmillaankin siihen pääseminen on kovin rajallista.

Riittääkö Raamattu ainoaksi tunnustukseksi? Joku saattaa sanoa, että minä en edusta mitään tunnustuskuntaa, olen vain kristitty. Jos pyydämme häntä vastaamaan kuitenkin aloituskappaleessa oleviin kysymyksiin, niin huomaamme, että tällaisella ”vain kristitylläkin” on jokin näkökulma Raamatun sisältöön, ja siis jokin tunnustus ja käsitys siitä, mitä Raamattu opettaa. On minusta tärkeää karistaa ajatuksista harhakuvitelma, että voisi olla riippumaton yli-ihminen. Tärkeämpää onkin pysähtyä tutkimaan sitä, mikä on oma tunnustus, ja mistä se on lähtöisin. Millaisesta kristillisyydestä on omaksunut Raamatun tulkinnan periaatteita ja vaikutteita? Miten nuo periaatteet kestävät kirkkohistoriallisessa tarkastelussa, eli ovatko ne jonkinlaisia kirkkohistoriallisia uutuuksia vai vanhaa klassista kristillistä uskoa. Pitää muistaa, että Raamattu on myös Jehovan todistajien ja Mormonien pyhä kirja, ja lisäksi Vanha testamentti on Juutalaisuuden ja Islamin pyhä kirja. Silti nämä eivät ole kristinuskoa. Raamattu ei siis yksinään, ainakaan kovin steriilinä kirkkohistoriallisesta tulkintaperinteestä, ole riittävä uskontunnustus.

Raamattu sisältää monta Jumalan kansan uskontunnustusta. Israel tunnusti uskonsa näin: ”Kuule Israel, Herra meidän Jumalamme on yksi (ainoa) Herra” (5. Moos. 6:4). Tästä tunnustuksesta käsin he tulkitsivat Vanhaa testamenttia. Uudessa liitossa uskontunnustus kuului näin: ”Jeesus on Herra” (1. Kor 12:3). Tämä tunnustus erotti kristityt juutalaisista, jotka eivät tätä tunnusta. Tämä on toki kovin lyhyt uskontunnustus ja liittyy siihen, että Jeesus on vanhan testamentin profetioiden täyttymys, siis messias eli Kristus. Jos ei tunne vanhaa testamenttia, niin tämän uskontunnustuksen sisältö jää vaikeaksi ymmärtää. Alkukirkon aikana syntyi myös kolme uskontunnustusta: Apostolinen uskontunnustus, Nikea-Konstantinopolin uskontunnustus ja Athanasioksen uskontunnustus. Nämä kolme uskontunnustusta ovat apostolien perustalle lasketun jakamattoman alkukirkon – jolle Jeesus jätti Pyhän Henkensä luvaten Hänen johdattavan heidät kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13) – määritelmiä oikeasta kristinuskosta ja ne on muodostettu suhteessa vääriin kirkkoihin ja harhaopettajiin. Esimerkiksi areiolaisuudessa (kuten nykypäivän Jehovan todistajilla ja Islamissa) opetettiin, että Jeesus ei ole samanlainen Jumala kuin Isä, vaan luotu olento. Tämä oppi tuomittiin harhaksi Athanasioksen uskontunnustuksessa.

Löydämme siis Raamatusta ja kirkon historiasta mallin määritellä oman uskomme Jumalaan ja siihen mikä on Raamatun kokonaisilmoitus ja -sanoma. Katsotaan seuraavaksi ns. ekumeenisen liikkeen ”tunnustuksetonta” uskontunnustusta. Onko siinä minkäänlaisia silmälaseja tai ennakko-olettamuksia? Mainitsen, muutamia ekumeenisen liikkeen uskontunnustuksia, joita on hyvä koetella: Kristillinen yhteys on tärkeämpää kuin yksimielisyys opillisista asioista. Evankeliumin eteenpäin vieminen on tärkeämpää kuin sen ymmärtäminen mitä oikea usko on ja miten se syntyy. Rakkaus on tärkeämpää kuin Raamatun neuvojen mukainen vaellus syntiä ja Jumalan tahdon vastaisia asioita karttaen. Sama ehtoollispöytä on tärkeämpää kuin Raamatun opetus siitä, että ehtoollisen voi syödä myös tuomiokseen. Yhteinen tekeminen on tärkeämpää kuin yhteinen usko. Henkinen Jeesus-suhde on tärkeämpaa kuin konkreettiset ja aineelliset sakramentit.

Ekumenian taustalla voidaan nähdä vaikutteita laajemmasta modernista ajattelusta. Mainitsen kaksi ”ismiä”: relativismi ja eksistentialismi. Relativismi korostaa, että yhtä oikeaa totuutta ei olekaan. On vain erilaisia käsityksiä, jotka ovat yhtä arvokkaita. Kun tarkastelee maailmanlaajuista kristillisyyttä, niin voi olla kiusaus alkaa kannattaa relativismia, ja ajatella näin: mikään kirkko ei ole oikea ja mikään tunnustus ei ole oikeampi kuin toinen, vaan kaikki tunnustukset ovat yhtä arvokkaita tai yhtä oikeassa, kukin omalla paikallaan. Tämä nöyrältä kuulostava kommentti saa ainakin minut miettimään, voiko joku ihminen olla niin objektiivinen, että pystyy olemaan tästä varma. Eksistentialismissa taas arvostetaan sitä, mitä Raamattu ja kristinusko tarkoittavat yksilölle. Silloin voidaan ajatella näin: Jumala on kirkastanut MINULLE tämä asian näin ja tämä tulkinta on MINUN totuuteni. Tällöin ei niin haittaa olla esim. ehtoollisyhteydessä muiden eri tavalla ajattelevien uskovien kanssa, koska kaikessa on kyse siitä, mitä usko MINULLE merkitsee, eikä siitä, mitä kristinuskon tulisi tarkoittaa koko uskonyhteisöä sitovasti. Tässä kannassa minua huolestuttaa se, viekö tämä ”MINUN usko” taivaaseen, siis onko se oikea kristillinen ja pelastava usko.

On tärkeä huomata, että Raamattu ei opeta kumpaakaan näistä -ismeistä. Raamattu opettaa eksklusiivista kristinuskoa, jossa on vain yksi tie, yksi ainoa oikea usko, yksi ainoa Kristuksen oppi ja evankeliumi, joka vie taivaaseen. Sen ulkopuolella ei ole pelastusta. Raamattu myös varoittaa muuttamasta evankeliumia, muuttamasta Kristuksen oppia ja koskemasta Raamatun ilmoitukseen. Millä tahansa uskolla ei siis tulla autuaaksi. Raamattu ei myöskään korosta vain yksilön uskoa tai henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen, vaan yksilön uskoa osana seurakuntayhteisöä. Siksi luterilaisessa seurakunnassa lausutaan kirkon uskontunnustus yhteen ääneen.

Eikö sitten esimerkiksi luterilaiset tunnustuskirjat ole samalla tavalla eksistentiaalisesta näkökulmasta ajatellen vain yhden pienen ryhmät (Luther ja kumppanit) Raamatuntulkintaa koko isossa maailmanlaajassa kristillisessä kirkossa. Miksi ne olisivat jotenkin parempi tulkinta Raamatusta kuin jokin muu tulkinta? On hyvä huomata, että ilman perusteita luterilaiset tunnustuskirjat eivät oletusarvoisesti olekaan sen parempi tunnustus kuin mikään muukaan tunnustus. Ne ovat kuitenkin totuudelliset, koska ne saavat perustelunsa Raamatusta, alkukirkon uskontunnustuksista ja kirkon Sananmukaisesta traditiosta. Mikäli niitä päätyy pitämään oikeana Kristuksen kirkon tunnustuksena, niin asia ei ole sen vähäisempi, kuin että niiden opetuksen kanssa on valmis astumaan viimeiselle tuomiolle. Toisaalta, jos ne päätyy hylkäämään ei-Raamatullisina ja päätyy toisenlaiseen tunnustukseen, niin joka tapauksessa viimeiselle tuomiolle astutaan jonkin tunnustuksen varassa. Asiaan ei tule minusta suhtautua siksi yhtään kevyemmin, kuin oman sielunsa pelastumiseen.

Mikä on siis sinun uskontunnustuksesi ja mille perustalle se on laskettu?

Artikkelissa ”Pelastavatko kaste ja ehtoollinen?” käsittelin noita armovälineitä negaatiosta käsin. Tällainen lähestymistapa ei kuitenkaan yksinomaisena tee oikeutta noille sakramenteille ja aion siksi nyt käsitellä kastetta luterilaisesta tunnustuksesta ja Raamatun ilmoituksesta käsin. Mitä siis kaste vaikuttaa tai hyödyttää? Onko se pelastuksen sakramentti, jossa ihminen syntyy Jumalan lapseksi vai onko se tunnustautumisen teko, jossa ihminen tunnustaa tai sinetöi, jo aiemmin hänessä syttyneen pelastavan uskon Kristukseen.

Lähden liikkeelle Lutherin kasteopista Isossa katekismuksessa: ”Kasteen voima, vaikutus, hyöty, hedelmä ja päämäärä on siinä, että se pelastaa. Eihän ketään sitä varten kasteta, että hänestä tulisi ruhtinas, vaan niin kuin sana kuuluu, että hän pelastuisi. Pelastuminen taas, kuten hyvin tiedämme, ei ole mitään muuta kuin vapautumista synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, pääsy Kristuksen valtakuntaan ja iankaikkinen elämä hänen kanssaan.” Luther sanoo kasteen pelastavan ihmisen ja siirtävän hänet maailmasta ja perkeleen valtakunnasta Jumalan armon valtakuntaan.

Kaste perustuu Jeesuksen käskyyn: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19). Markus kirjoittaa evankeliumissaan asian näin: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Luukas taas päättää evankeliuminsa näihin Jeesuksen sanoihin: ”Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista,  ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista. Te olette tämän todistajat.” Johannes päättää evankeliuminsa Pietarin lähettämiseen kysyessään kolmesti häneltä rakastaako hän Jeesusta ja antaessaan kolme kehotusta: kaitse minun lampaitani, ruoki minun lampaitani ja seuraa minua (Joh. 21).

Kaikki evankeliumin kirjoittajat ovat siis päättäneet evankeliuminsa siihen, kun Jeesus lähetti opetuslapsensa maailmaan, ja Matteus sekä Markus kirjoittavat Jeesuksen kastekäskystä. Kun Jeesus astui taivaaseen, niin hän jätti opetuslapsensa jatkamaan työtään evankeliumin eli syntien anteeksiantamuksen ilosanoman eteenpäin viejinä. Tähän työhön kuului ihmisten tekeminen opetuslapsiksi eli Jeesuksen seuraajiksi kaikkialla maailmassa kasteen ja opettamisen kautta. Tämä tarkoittaa Jumalan lapseksi synnyttämistä, ja kehottamista seuraamaan Jeesusta Jumalan lapsena. Tämä on myös parannussaarnaa, jossa ihmisiä kutsutaan kääntymään synneistään Pelastajan puoleen ja saamaan syntinsä anteeksi kasteen kautta. Parannus ei tarkoita, että ihmisen tulisi ensin parantaa itsensä ja sitten vasta tulla Jeesuksen luokse. Jumalan vanhurskauden omistamiselle ei ole ennakkoehtoja, eikä mikään oma teko voi tehdä siitä suurempaa tai pyhempää vanhurskautta. Se on jo täydellistä vanhurskautta, jonka saa kasteen kautta omakseen. Ei kuitenkaan kätkettäväksi, vaan elettäväksi ja julistettavaksi.

Pietari aloittaakin ensimmäisen parannussaarnansa näin: ” Tehkäät parannus, ja antakaan jokainen itsensä kastaa Jesuksen Kristuksen nimeen, syntein anteeksi antamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne on tämä lupaus annettu” (Apt. 2:38). Aptostolien teot jatkavat: ”Jotka siis mielellänsä hänen sanansa ottivat vastaan, ne kastettiin; ja sinä päivänä lisääntyi lähes kolmetuhatta sielua.” Pakanat kääntyivät Pietarin sanojen kuulemisen ja kasteen kautta. Pietarin saarnan lupauksen mukaan Pyhän Hengen lahja sisältyi kasteveteen, ja ne jotka Pietarin saarnan jälkeen kaipasivat tätä Pyhää Henkeä ja pelastusta, kastettiin eli synnytettiin Jumalan lapsiksi. Näin toteutuivat Jeesuksen sanat Nikodemukselle: ”ellei joku synny vedestä ja Hengestä ei hän taida Jumalan valtakuntaan sisälle tulla” Joh 3:5.

Paavali syventää kasteopetusta opettamalla siinä tapahtuvasta uudestisyntymisestä Jumalan lapseksi: ”Ettekö te tiedä, että me kaikki, jotka olemme Jesuksessa Kristuksessa kastetut, me olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin me olemme siis hänen kanssansa haudatut kasteen kautta kuolemaan: että niinkuin Kristus on kuolleista Isän kunnian kautta herätetty, niin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman” (Room. 6:3-4). Kasteessa vanha syntinen lihamme tulee siis osalliseksi Kristuksen ristinkuolemasta ja kuolee siinä yhdessä Kristuksen kanssa, ja kun hänet nostetaan vedestä niin hän on kokonaan uusi luomus Kristuksessa. Kasteen kautta ihmisen ruumis ja sielu tulevat siis osalliseksi Kristuksesta ja ovat tämän jälkeen uskon kautta Kristuksessa. ”Sentähden jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luontokappale; sillä vanhat ovat kadonneet, katso, kaikki ovat uudeksi tulleet” (2. Kor. 5).

Paavali jatkaa: ” Sillä me olemme myös yhdessä Hengessä kaikki yhdeksi ruumiiksi kastetut, sekä Juudalaiset että Grekiläiset, sekä orjat että vapaat, ja kaikki me olemme yhteen Henkeen juotetut” (1. Kor 12:13). Luku jatkuu: ”Mutta te olette Kristuksen ruumis ja jäsenet, jokainen osansa jälkeen.” Kaste on siis eläväksi tekevä portti seurakunnan yhteyteen. Se ei ole vain muodollista jäsenyyttä kirkko-organisaatioon, vaan todellista jäsenyyttä Kristus-ruumiiseen. Tällainen täysivaltainen tosijäsen on se, joka on Kristukseen kastettu, saanut siinä kaikki syntinsä anteeksi sekä syntynyt uudesti ja seuraa Herraansa kasteen armoliiton lapsena jatkuvassa syntien anteeksiantamuksen osallisuudessa.

Paavali kirjoittaa vielä: ”Laupiutensa kautta hän meidät autuaaksi teki, uuden syntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta” (Tiit 3:5). Uuden syntymisen peso vedestä ja hengestä Jumalan lapseksi, ja näin taivaan perilliseksi, sopii ennen muuta kasteeseen. Tuolla pesolla on myös tärkeä merkitys materiaaliselle ruumiillemme: se tullaan herättämään viimeisenä päivänä kirkastettuna ruumiina: ”Me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi, joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi” (Fil. 3:21).

Mitä siis kaste antaa? Minusta kyse on lahjasta, jota suurempaa ei voi saadakaan maan päällä. Siitä eläminen ja sen ymmärtäminen on koko elämän mittainen projekti. Se on myös kaiken kristillisen kilvoituselämän lähde, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.

Jatkan ”Missionäärisyys”- artikkeliin liittyen pohtimalla luterilaista missionäärisyyttä käytännön tasolla. Miten minä ja miten sinä voisimme olla missionäärisiä arjessamme ja mikä olisi käytännössä luterilainen strategiamme tavoittaa ihmisiä evankeliumilla eli sanomalla syntien anteeksiantamuksesta. Ajatukseni on, että strategian kannattaa olla helppo, yksinkertainen ja helposti sovellettavissa erilaisissa tilanteissa. Kaikista ei voi kouluttaa pappeja tai Raamatun tuntemisen ammattilaisia, eikä tarvitsekaan. Kaikista ei välttämättä ole esittelemään kadulla vastaantuleville tuntemattomille ihmisille koko kristinuskoa ytimekkäästi muutamassa ohikiitävässä sekunnissa. Käytännön strategiaehdotukseni onkin siis kotiseurojen pitäminen jumalanpalvelusten lisäksi.

On totta, että jumalanpalvelus ei ensisijaisesti ole helppo ja yksinkertainen tilaisuus, jotta uskosta etääntynyt suruton tai pakana sen avulla ymmärtäisi helposti, miten hän voi pelastua. Jumalanpalvelus on ensisijaisemmin kohdistettu jo uskoville kristityille matkaevääksi ja syntihaavojen korjauspaikaksi kilvoituksen matkalla. Jumalanpalvelus sisältää koko kristinuskon oppimäärän, jonka takia ensikertalaiselle tulee helposti ähky ja kaikki menee helposti ohi korvien. Toisaalta ensikertalaisen ei tarvitsisi ymmärtää muuta, kuin miten tullaan Jumalan lapseksi ja saadaan synnit anteeksi.

Melkein alusta asti luterilaisen kirkon liturgisten jumalanpalvelusten ohella on pidetty seuroja. Nämä ovat sisällöltään yksinkertaisempia ja niissä tähtäin on Sanan oppimisessa ja esilläpitämisessä. Syntyyhän usko Jumalan Sanan kuulemisen kautta. Myös luterilaisen kirkon herätysliikkeet ovat olleet seuraliikkeitä. Seurat ja herätykset ovat kulkeneet käsi kädessä luterilaisen kirkon historiassa. Seuroissa puheita ovat pitäneet papit ja seurakuntalaiset. Lisäksi lestadiolaisen herätysliikkeen seuroissa on viljelty myös runsaasti rippiä eli julistettu seuravieraiden syntejä anteeksi ”Jeesuksen nimessä ja veressä.” Tämä on kirkasta evankeliumin ytimen julistusta. Seuroissa on laulettu virsiä säestyksellä tai ilman. Jumalanpalveluksiin verrattuna seurat ovat sosiaalisempi ja yhteisöllisempi tilaisuus, jossa on tilaa esimerkiksi spontaaneille puheille, kysymyksille tai rukouksille, kuten rukoilevaisseuroissa on tapana.

Seurat eivät kuitenkaan saisi olla uskovan ensisijainen uskon hoitamisen paikka. Niistä puuttuvat ehtoollisen sakramentti ja paimenviran hoitama avaintenvallan käyttö. Lisäksi niistä puuttuu liturginen jatkumo oikeaan ja puhdasoppiseen katoliseen eli yleiseen kirkkoon. Jeesus ohjasi alkukirkon viettämään ehtoollisjumalanpalveluksia ja alkukirkko kokoontuikin leivän murtamisen ympärille (Apt 2:42, Apt 20:7). Nykykielellä tämä tarkoittaa sitä, että alkukirkko vietti jumalanpalveluksia sunnuntaisin. Toisaalta myös seuroja pidettiin alkukirkossa ja jo Jeesuksen aikana. Jeesus piti seuroja kansalle, joista kuuluisin saarna lienee vuorisaarna. Toisaalta Jeesus meni myös ”tapansa mukaan synagogaan”, ja synagogajumalanpalveluksesta kehittyi myöhemmin kristillinen jumalanpalvelus, kun Jeesus asetti ehtoollisen (Luuk 4:16). Paavali ja apostolit kulkivat myös kylästä toiseen ja pitivät kansalle seuroja, joissa he saarnasivat evankeliumia ja kansa kuunteli. Seuroissa ei vietetty ehtoollista, joka oli uskovaisten pyhä ateria. Kääntyneitä seuroissa kastettiin.

Kotiseuroissa evankeliumin sanoma on esillä naapureille, kun seurojen pitäjät esittävät kutsun tulla heille Sanan kuulolle. Tämä kutsu on samalla kutsu tulla Kristuksen luokse, koska Sana on Kristus. Tämän kutsun voi jättää seurakyltin muodossa teille ja aitovierillä, jossa ohikulkevia kutsutaan konkreettiseen Jumalan lasten joukkoon, siis seurakuntaan, jossa Kristus on itse Sanansa kautta läsnä, ja jonka kautta ihminen voi päästä synneistään ja pelastua. Kutsulla on konkreettinen paikka ja aika. Lutherin mukaan Sanan kuulosta alkaa pääsy pyhien yhteisöön. Lisäksi kotiseuroihin voi kutsua sukulaisia ja ystäviä. Näin ollen pienikin seurakunta voi tavoittaa evankeliumilla moninkertaisen määrän ihmisiä, jos vaikka edes kymmenen seurakuntalaista pitäisi yhdet kotiseurat vuodessa.

Voisiko teillä siis pitää seurat? Voisiko siitä muodostua tapa pitää kesä- tai syysseurat kerran vuodessa? Älä katso kotiasi ja epäile sen soveltuvuutta, sillä seuroja on pidetty historian aikana niin vankiloista ja bunkkereista aina uppoavan Titanicin kannelle asti, ja pääasia on Jumalan Sana, eivät taulut ja seinät. Meillä pidetään Rahulan kylässä kesäseurat joka kesä. Toivotan kaikki niihin tervetulleiksi!

”Antakaa Kristuksen Sanan asua runsaana keskuudessanne” (Kol. 3:16).