Raamattu opettaa, että kukaan uudestisyntymätön ei voi uskoa ja pelastua (Joh. 3:5). Pelastuminen vaatii siis uuden syntymän, uuden elämän, uskon lahjan. Uudestisyntyminen on siis välttämätöntä jos haluaa pelastua. Uudestisyntynyt ihminen on uusi luomus, hänessä on tapahtunut radikaali muutos pelastumattoman tilasta pelastuvan ihmisen tilaan. Tämä on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua! On vain kaksi tietä, jota ihminen kulkee: toinen vie taivaaseen, toinen kadotukseen. Toinen elämään, toinen kuolemaan. Toinen tulee ristin luo, toinen pakenee ristiä. On vain kaksi tilaa pelastumisen suhteen: toinen otetaan, toinen jätetään (Matt. 24:40). Joka uskoo Jeesukseen Herranaan ja Vapahtajanaan, ja joka on näin saanut uskon kautta syntinsä anteeksi, on uusi luomus ja pelastettu Jeesuksen ristintyön tähden (2. Kor. 5:17). Usko on ainoa vedenjakaja iankaikkisuuden suhteen. Se joka uskoo, ja on kastettu, pääsee taivaaseen, mutta joka ei usko, tuomitaan kadotukseen.

Usko syntyy Jumalan sanan kuulemisen kautta (Room. 10:17). Sanan saarnaa kuullessa sydämessä voi Pyhän Hengen vaikutuksesta herätä usko Vapahtajaan ja turvautuminen Häneen syntien anteeksiantajana. Usko turvautuu Kristukseen juuri syntien sovittajana. ”Katso, minä lasken Siioniin valitun kiven, kalliin kulmakiven; ja joka häneen uskoo, ei ole häpeään joutuva” (1. Piet. 2:6) Paavali saarnasi: ”Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehottaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.” (2. Kor. 5:20). Sanan saarna tähtää tähän kutsuun tulla Jeesuksen tykö, tulla pelastetuksi, ottaa vastaan syntien anteeksiantamus Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Jeesuksessa on syntien anteeksiantamus ja uusi elämä. Epäuskossa tai kuolleessa uskossa ihminen nukkuu synnin unta ja on matkalla kadotukseen. Silloin ei auta se, vaikka kävisi joka sunnuntai kirkossa ehtoollisella tai vaikka olisi lapsena kastettu. Kaste ilman uskoa ei pelasta ja ehtoollinen ilman sydämen uskoa on tuomioksi (1. Kor. 11:27). Luther opettaa: ”Eihän kaste vähääkään hyödytä ilman uskoa, vaan se on kuin kirje, johon sinetti ripustetaan, mutta itse kirjeeseen ei ole mitään kirjoitettuna. Sillä ihmisellä siis, jolla on se merkki, jota me nimitämme sakramentiksi, mutta ei uskoa, on pelkkä sinetti kirjeineen, jossa ei ole mitään kirjoitusta.”

Tunnustuskirjat toteavat Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa: ”Tämä omakohtainen usko, jolla itsekukin uskoo saavansa synnit anteeksi Kristuksen tähden ja sen, että Jumala on hänelle Kristuksen tähden leppynyt ja sovitettu, saavuttaa syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauttaa meidät. Ja koska se katumuksessa, toisin sanoen kauhistusten keskellä, lohduttaa ja rohkaisee sydämen, se synnyttää meidät uudesti ja antaa meille Pyhän Hengen, niin että sitten voimme täyttää Jumalan lakia, nimittäin rakastaa Jumalaa, pelätä häntä oikealla tavalla, todella päätellä, että Jumala meitä kuulee, ja olla kaikissa ahdistuksissamme Jumalalle kuuliaisia, kuoletta pahaa himoa jne.”

Isossa katekismuksessa opetetaan: ”Pyhällä Hengellä on maailmassa sitä varten erityinen yhteisö, äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä.” Seurakunta-äiti synnyttää siis sanan saarnan kautta uusia Jumalan lapsia. Kasteessa sanan saarnan vastaanottaneet otetaan hyvän omantunnon liittoon Jumalan kanssa (1. Piet. 3:21). Kasteessa heidän uskonsa vahvistetaan ja sinetöidään. Kastevesi hukuttaa heistä synnin, jotta he tämän jälkeen vaeltaisivat uusina luomuksina hyvissä teoissa syntiä karttaen ja lankeemuksiaan anteeksi pyydellen. On huomioitava, että lapsikaste on edelleen voimassa niille, jotka tekevät parannuksen aikuisina. Heitä ei tarvitse kastaa uudestaan. Jumala on nimittäin uskollinen, ja siksi kaste säilyttää pätevyytensä. Aikuisena parannuksen tehneet palaavat lapsikasteen armoliittoon.

Luther saarnaa: ”Jumala on aina sanansa rinnalle antanut ulkonaisen merkin voimakkaasti tehostamaan hänen sanaansa, niin että me vahvistuisimme sydämissämme emmekä, sanaa epäillen, horjuisi. Niinpä hän Nooalle antoi taivaalla näkyvän sateenkaaren sen merkiksi, että oli pitävä sanansa eikä enää vedenpaisumuksella hävittävä maata. Näin sateenkaari oli Nooalle ja on meillekin aivan kuin sinetti tai leima; kirjettäkin kirjoitettaessa siihen painetaan kirjoituksen varmemmaksi vakuudeksi leima. Ja aivan samoin kuin valtaherroilla on omat eri väriset vaakunansa tai tunnuksensa, joista heidät tunnetaan, samoin Jumalakin on tehnyt meille: hän on vahvistanut sanansa merkeillä kuin sineteillä ikään, ettemme mitenkään epäilisi. Aabrahamille hän antoi ympärileikkauksen sen merkiksi, että Kristus oli tuleva siunaamaan maailman. Samoin Kristus on tehnyt tässä, lupaukseensa: »Joka uskoo ja kastetaan, se tulee autuaaksi» lisäämällä ulkonaisen merkin, nimittäin kasteen ja lisäksi leivän ja viinin sakramentin, käytettäväksi erikoisesti kiusauksissa ja kuoleman korvalla vahvistamaan uskoamme ja vaatimalla vaatien muistuttamaan Jumalaa hänen lupauksestansa.”

Lainaan lopuksi vielä Augsburgin tunnustuksen puolustusta, jossa kerrotaan, miten pelastava usko syntyy ja miten ihminen syntyy uudesti: ”Parannussaarna, joka osoittaa meidät syyllisiksi, saattaa omattunnot todellisten ja vakavien kauhistusten valtaan. Näin pelästytettyjen sydänten on määrä taas saada lohdutus. Se tapahtuu, jos he uskovat Kristuksen lupaukseen, että meillä hänen tähtensä on syntien anteeksantamus. Tämä usko, joka noiden ahdistusten alaista ihmistä rohkaisee ja lohduttaa, ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauttaa ja tekee eläväksi. Juuri tämä lohdutus tietää uutta, hengellistä elämää.”

”Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.” (2. Kor. 5:17) Uskon kautta Kristus asuu sydämissämme (Ef. 3:17). Näin me olemme Kristuksessa ja Hän meissä. Epäusko taas erottaa meidät Kristuksesta. Toiset kieltävät uskonsa sanoillaan, toiset elämällään. Molemmat ovat epäuskon ja väärän rauhan lapsia. Kilvoitelkaamme siksi sen puolesta, että säilytämme hyvän omantunnon ja uskon, jotta pääsemme kerran perille taivaaseen. (1. Tim 1:18-19)