Kuukausi: huhtikuu 2020

Katolinen pappi ja Uppsalan yliopiston aate- ja oppihistorian professori Magnus Nymanin kirja Hävinneiden historia esittää katolisen näkökulman reformaatioon Pohjolassa. Historia on yleensä voittajien kirjoittamaa ja niinpä meillekin on Suomessa tutumpi se tarina reformaatiosta, jossa katolisen kirkon keskiaikaiseen säkkipimeyteen syttyy Lutherin löytöjen myötä evankeliumin kirkas valo, eikä tätä valoa saanut enää sammumaan antikristukseksi muuttunut ilkeä paavi ja hänen hirmuvaltansa. Tällainen propagandistinen kieli antaa kuitenkin yksipuolisen näkökulman 1500-luvun tapahtumiin. Kiistoissa on nimittäin aina kaksi osapuolta: yksin on mahdotonta riidellä. Hävinneiden historia avaa kiistan hävinneen osapuolen tuntoja Pohjolassa.

Millainen oli keskiajan katolinen kirkko?

Kukaan ei varmasti kiistä, etteikö katolisessa kirkossa olisi ollut myös ongelmia 1500-luvulla tai sitä ennen tai sen jälkeen. Jokaisella aikakaudella on ollut varmasti omat synnit, virheet ja ongelmansa. Mutta oliko keskiaikainen katolinen kirkko kuin pingottunut mätäpaise, jolla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin puhjeta ja synnyttää reformaatio? Tällainen käsitys ei Nymanin mukaan ole nykyisen historiantuntemuksen perusteella oikeutettu tai objektiivinen. Hän kirjoittaa, ettei uudempi tutkimus tavallisesti hyväksy tällaista näkemystä, vaan ”kirkko oli suuressa määrin elävä ja dynaaminen ja nautti suurta kansan tukea.” (s. 19)

Vadstenan luostari Ruotsissa. (Wikimedia Commons, Sniper Zeta)

Samoin nykytutkimus on osoittanut, että katolisten luostareiden väitetty rappio ja siveettömyys ovat vahvasti väritetty kuva todellisuudesta. Tikunnokkaan voidaan tietysti nostaa muutama häpeällinen skandaali, mutta ne tuskin antavat oikeaa kokonaiskuvaa siitä rikkaasta uskonnollisesta ja kulttuurisesta perinnöstä, jota luostarit vaalivat. Keskiajalla luostarit ylläpitivät kouluja ja sairaaloita, toivat Ruotsi-Suomeen uutta tekniikkaa, ylläpitivät kansainvälisiä kontakteja, vaalivat laajoja kirjastoja, tekivät käännöstyötä, harjoittivat maanviljelystä, ylläpitivät apteekkeja jne. Luostarit olivat monessa mielessä sivistyksen kehtoja ja sääntökuntalaiset olivat arvostettuja – ei latinan, vaan kansankielisinä – sananjulistajina. Yleisesti arvostettiin myös luostareiden harjoittamaa rukouselämää, mietiskelyä ja spiritualiteettia, minkä ajateltiin olevan kansakunnan parhaaksi.

Luther-kysymys

Augustinolaismunkki Martti Luther aloitti katolisen kirkon kritiikin naulaamalla vuonna 1517 Wittenbergin linnankirkon oveen 95 teesiä, joissa hän mm. vastusti aneita. Dominikaani Johann Tetzel johti tuolloin anekampanjaa ja anekirjeiden myynnistä saadut varat käytettiin mm. Pietarinkirkon kunnostukseen. Aneiden vastustuksessaan Luther ei ollut sinällään yksin, mutta katolisesta näkökulmasta huolta herätti jo varhain Lutherin uhmakas asennoituminen kirkon opetusvirkaa ja hierarkiaa vastaan (s. 59). Tilanne eskaloitui melko nopeasti ja paavi julisti Lutherin pannaan vuonna 1521, kun taas Luther julisti paavin olevan antikristus.

Kuva anekaupasta, Wikimedia Commons

Vuonna 1527 karmeliittaveli Paulus Helgesenin mukaan oli ongelmallista, etteivät luterilaiset reformaattorit hyväksyneet mitään muuta raamatuntulkintaa ohjeellisena kuin omansa. Tätä kuvaa erään saarnaajan kysymys Lutherille: ”Onko hän todella ainoa ”joka on vetänyt Raamatun esiin penkin alta”? ”Tahdotko sinä yksin omistaa taivaan?” (s. 171) Katolisesta näkökulmasta kirkko ja Raamattu kuuluivat yhteen, eikä toista ollut olemassa ilman toista. Kirkon ja Raamatun asettaminen vastakkain johtaisi ongelmiin. Lutherin ajatus taas oli, että tosi kirkko oli näkymätön ja Raamatun sana oli niin puhdas ja selkeä, ettei sen ymmärtämiseen tarvittu pappeja tai professoreita. Katolisella puolella Raamattua pidettiin myös ”itsestään selvänä johtotähtenä”, mutta juuri sen takia Raamatun tulkintaa ei voitu irrottaa kirkosta ja opetusvirasta. Muutoin vaihtoehtona olisi täydellinen kaaos, joka saattaisi johtaa kristikunnan hajoamiseen.

Katoliset teologit kokivat myös, etteivät reformaattorit esitelleet katolista oppia täysin oikein. Paulus Helgesen esimerkiksi kirjoitti, ettei katolisessa kirkossa kukaan ollut koskaan väittänyt, että teot ansaitsisivat autuuden, eivät edes innokkaimmat anekauppiaat. Sen sijaan Helgesenin mukaan anekauppiaat ”eivät myöskään tahdo sanoa muuta kuin, että se on Jumalan armoa ja laupeutta, että me vahvistumme hyvissä töissä.” (s. 188). Eikä katolinen kirkko tietysti koskaan vastustanut ”Raamatun sanan ja puhtaan evankeliumin julistusta” – päinvastoin. Tällainen kieli on pikemminkin poleemista taisteluretoriikkaa.

Ruotsi-Suomen uskon puhdistus

Nyman kirjoittaa, että ”reformaatio Ruotsissa toteutettiin pakkotoimenpitein ja vastoin väestön enemmistön tahtoa” (s. 254). Kansan syvät rivit olivat ”vanhan uskon” eli katolisuuden puolella vielä pitkälle 1600-lukua. Ruusukko oli käytössä, vainajille rukoiltiin armoa, pyhimyksiä kunnioitettiin ja tervehdys ”Suojelkoon sinua Jumala ja hänen Äitinsä” oli aivan tavallinen. Itselleni tuli yllätyksenä, että tavallinen rahvas oli usein myös vanhan latinalaisen messun puolella (s. 104).

Piispa Henrik kastaa ensimmäisiä suomalaisia 1100-luvulla, Wikimedia Commons

Ruotsi-Suomen reformaatio olikin pitkälti kuningas Kustaa Vaasan käynnistämä kirkkopoliittinen ratkaisu, jossa valtion päämies sai lisää valtaa katkaisemalla Ruotsin kirkon yhteyden yleismaailmalliseen kirkkoon ja anastamalla kirkon omaisuuden itselleen. Ajatuksena oli myös, että maan paikallinen hallitsija olisi yleismaailmallisen kirkon sijaan paras mies arvioimaan uskontoon liittyviä opillisia kysymyksiä.

Niinpä käynnistyivät ”puhdistukset”, joissa oli tavoitteena repiä vanha katolinen usko juurineen maasta ja korvata se luterilaisella uskolla. Tämä synnytti kansassa kapinamieltä, sillä ”vanha usko” oli heille yhä rakas. Esimerkiksi Upsalan ulkopuolella pitäjäläiset pystyttivät uudelleen poikki hakatun krusifiksin ja saivat siitä maksettavaksi 3000 markan sakon (hevonen maksoi 3 markkaa). Tuohon aikaan kaikkialle maahan oli pystytetty krusifikseja muistuttamaan kansalaisia Ristiinnaulitusta. Lisäksi ruotsalainen reformaattori Nicolaus Palladius valitteli, kuinka monet kantoivat ja rukoilivat avoimesti ruusukkoa (s. 99).

Reformaation edetessä katoliset papit menettivät virkojaan, osa vangittiin ja monet saivat lähteä maasta. Myös teloitukset olivat yksi keino aikaansaada uskon muuttumista Ruotsi-Suomessa. Esimerkiksi kaksi talonpoikaa pääsivät hengestään, kun he kertoivat saaneensa pyhältä Neitsyeltä sanoman, jossa mm. kehotettiin palvelemaan Jumalaa ja Mariaa sekä paastoamaan edelleen perjantaisin. Samoin yhdeksänlapsisen raumalaisperheen innokas poika Johannes Jussoila menehtyi kidutuksen seurauksiin vuonna 1604 valmistuttuaan katoliseksi papiksi. Hämeenlinnaan karkotettu ja virkansa menettänyt pappi Hans Pauli kirjoitti: ”Saatana on tämän hajaannuksen kautta onnistunut voitoksensa saamaan aikaan totisesti yhtä kummallisen kuin tappavan sielujen teurastuksen kokonaisilla alueilla” (s. 108).

Giljotiini, Wikimedia Commons

Vuodesta 1617 alkaen Ruotsin valtakunnassa oli rikos olla katolilainen, mistä seurasi kuolemanrangaistus. Esimerkiksi vuonna 1624 Tukholman kuninkaallinen sihteeri Göran Bähr ja Södertäljen pormestari Zacharias Anthelius mestattiin roomalaiskatolilaisina rukoiltuaan viimeisiksi sanoikseen kuninkaan ja kuningattaren puolesta.

Trenton toivo

Reformaattoreiden tavoitteena oli kutsua koolle uusi kirkolliskokous ja tämä toteutuikin Trentossa vuonna 1545-1563. Trenton kirkolliskokous oli odotettu toivonpilkahdus uskonnollisen hajaannuksen keskellä: sen toivottiin palauttavan jälleen kristikunnan ykseys Pohjolassa. Valitettavasti Pohjolasta kuitenkin kieltäydyttiin osallistumasta konsiiliin.

Trentossa säädettiin mm. täydellinen kielto aneiden myymiselle. Lisäksi todettiin vanhurskauttamisoppiin liittyen, ettei kukaan voisi pelkästä ”vapaasta tahdosta ilman Jumalan armoa” tulla vanhurskaaksi, ja että ihminen on vapaa vastaamaan Jumalalle joko kyllä tai ei. Pelastuminen säilyi vapaana armolahjana, joka ei kuitenkaan tehnyt tyhjäksi ihmisen tahdonvapautta. Reformaattoreiden yksin Raamattu -tulkintaperiaatteeseen liittyen konsiili tuli vastaan protestantteja ja painotti Raamatun ainutlaatuista asemaa kirkossa sekä sitä, että sen tulkinnassa kirkon traditio oli säilyttänyt monia ohjeita, joita ei voitu laiminlyödä. Samoin ne oppilauseet, jotka oli tehty kristikunnan ylimmässä päättävässä elimessä eli kirkolliskokouksessa, olivat osa Pyhän Hengen johtamaa traditiota, jota ei voitu hylätä. Olihan Jeesus luvannut, että Pyhä Henki johtaisi kirkkoa totuuden täyteyteen.

Jäljelle jää toivo… ja Hämeenlinnan profetia

Hämeenlinnan vaakuna, Wikimedia Commons

Hävinneiden historia oli itselleni mielenkiintoinen lukuelämys, josta opin paljon uutta reformaation ajasta. Aikalaiskuvaukset ja kirjeet auttoivat eläytymään ajanjaksoon katolisesta näkökulmasta. Samalla kirja auttoi hieman ymmärtämään sitä tulehtunutta taustaa, jonka myötä katolisuus joutui Pohjolassa vainon kautta vähemmistökirkon asemaan. Tuntuu surulliselta, että Pohjolan kristillisyys irtaantui näkyvästä yleismaailmallisesta kirkosta ja muuttui paikalliseksi ja jännitteiseksi.

Lopuksi on hyvä muistaa, että toki katoliselta puolelta voidaan yhtä lailla nostaa esille teloituksia, ymmärtämättömyyttä ja tylyjä lausuntoja. Nymankin toteaa, ettei reformaatiossa oikeastaan ollut kuin hävinneitä osapuolia. On ikävää, että kiista reformaatiossa jäi voimaan – ainakin toistaiseksi. Olemmehan kaikki kasteen kautta sisaruksia samassa perheessä.

Toivoa kuitenkin on olemassa! Eikä toivo ole koskaan turhaa, sillä kristityillä on tätä varten yliluonnollinen lahja: rakkauden henki. Rakkaus vetää kohti ykseyttä. Uskon, että lopulta rakkaus voi voittaa kiistakysymykset ja sisarukset voivat jälleen löytää tien palata yhteen kirkkoon ja uskoon. Itseasiassa näin on profetoitu pappi Hans Paulin kirjeessä Hämeenlinnasta vuonna 1556, mihin päätän tämän kirja-esittelyn:

”Jotkut ovat muuten – vanhojen lupausten herättämän palavan toivon rohkaisemina – ennustaneet meille selviä merkkejä onnellisemmasta ajasta, jolloin skisma on poistettu ja kaikki mikä on tuhottu saatetaan entiselleen. Voi meitä kurjia kuolevaisia, nyt kaikki tämä pitkittyy, kun synnit asettavat lujan esteen. Siksi me kaikki kärsimme, koska pitkä odotus ahdistaa sydäntä” (s. 109)

Tabernaakkeli, jossa Kristuksen kaikkein pyhintä ruumista säilytetään. (Wikimedia Commons, Radek Linner)