Kiitos edelleen viestistäsi! Jatkan vastaamista kohta kohdalta.
Topi: ”Kyllä Kristus kirkkoaan (una sancta) johtaa sanallaan. Hänhän on luvannut olla sen kanssa maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Mutta hän johtaa sekä yksittäistä kristittyä että useamman kristityn joukkoa.”
Minua kiinnostaisi tietää, miten tämä ´sanan kautta johtaminen´ mielestäsi menee käytännössä? Katolinen usko korostaa sitä, että Pyhä Henki johtaa koko kirkkoa, joka ei ole vain näkymätön, vaan näkyvä instituutio, jolla on kalleimpana aarteenaan Jumalan sana ja lisäksi esimerkiksi myös piispallinen hierarkia, sakramentit jne. Perusteena on esimerkiksi se, että kun Raamatussa kuvataan kirkkoa, niin sille annetaan sellaisia attribuutteja, jotka sen ajan ihmiset ymmärsivät konkreettisina ja näkyvinä, kuten:
”Ettekö tiedä, että te [Paavali puhuu seurakunnalle] olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?” (1. Kor. 3:16)
- Kirkko on siis temppeli, jossa Jumala asuu. Se paikka, jossa Jumalan Henki asuu, ei ole enää Jerusalemin temppeli, vaan kirkko. Jerusalemin temppeli taas oli konkreettinen, näkyvä paikka, kuten on kirkkokin.
”Te, jotka ennen ”ette olleet kansa”, mutta nyt olette ”Jumalan kansa”” (1. Piet. 2:10)
- Kirje on kohdistettu seurakunnalle, josta puhutaan Jumalan kansana. Paavalin kirjeissä on myös paljon opetusta siitä, että kirkko on uusi Israel, Jumalan oma perhe. Sekä ´perhe´ että ´kansa´ viittaavat konkreettiseen ja näkyvään sosiaaliseen rakenteeseen. Siksi kirkko on ennen kaikkea näkyvä instituutio.
”Mutta te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä.” (1. Kor. 12:27)
- Kirkon sanotaan olevan myös Kristuksen ruumis eli se samaistuu mitä läheisimmin itseensä Kristukseen, joka on kirkon kanssa ja sen pää (Ef. 5:23). Voitaisiin kai sanoa, että kirkko on eräällä tavalla Kristuksen inkarnaation jatkumista historiassa. Edelleen kyse on hyvin konkreettisesta ja näkyvästä asiasta.
Kun Jeesus perusti kirkon, hän asetti sille apostolit, ja heidän johtajaksi Pietarin (tästä olemme kai samaa mieltä?). Toki sitten apostolien saarnan kautta kirkkoon liitettiin kasteessa uusia jäseniä, jotka uskoivat. Lisäksi ensimmäisten apostolien kirkossa oli läsnä Neitsyt Maria, Jeesuksen äiti. Apostolit taas asettivat kirkkoon seuraajiaan: Paavali vihki apostoliseen virkaan Timoteuksen (2. Tim. 1:6), ensimmäiset apostolit Mattiaan (Apt. 1:24-25). Tämä kirkko on toki näkyvä instituutio, koska sillä on hyvin konkreettinen sosiaalinen rakenne ja jatkumo historiassa. Se ei mielestäni ole vain näkymätön idea, vaan kyllä voidaan sanoa, että Jeesus perusti kirkostaan ihan oikean ja näkyvän sosiaalinen instituution.
Nyt katolisessa kirkossa uskotaan, että tämä sama instituutio yhä jatkuu katolisessa kirkossa ja tämä on myös historiallinen väite (esimerkiksi Pietarin seuraajien luettelo on historiallinen väite). Sillä on samassa apostolisessa virassa toimivia piispoja, joita johtaa Pietarin seuraaja. Lisäksi Neitsyt Marian läsnäolo on vahva, kuten apostolien ajan kirkossa. Sakramentit toimivat ja liittävät kirkkoon uusia jäseniä. Kirkon institutionaalisen luonteen vuoksi kirkko ei ole sellainen, joka välähdyksen omaisesti toteutuisi siellä täällä kirkon historiassa ja olisi perimmäiseltä olemukseltaan näkymätön, vaan kirkolla on jatkumo. Tuonelan portit eivät ole voittaneet sitä, siis kirkkoa joka on näkyvä instituutio.
Luterilainen kirkko-oppi eroaa toki edellä esitetystä katolisesta opetuksesta. Topilta tahtoisin kysyä, miten Kristuksen lupaus ”sitä eivät tuonelan portit voita” tarkoittaa luterilaisesta näkökulmasta? Jos se tarkoittaa sitä, että katolisen kirkon sisällä olisi ollut kaikkina aikoina luterilaisella tavalla uskova yhteisö/sisäpiiri (jonka Pyhä Henki olisi johtanut oikeaan uskoon koko kirkon sijaan), niin eikö tämä ole historiallinen väite? Miten tämä suhteutuu sen kanssa, että luterilaisuudessa ajateltiin oikean evankeliumin menneen perustavalla tavalla metsään (ns. rappioteoria) jo melko varhain?
Luterilainen professori David P. Scaer kirjoittaa: ”Ei ollut kyse siitä, että luterilaiset olisivat opettaneet jotakin uutta. Niin he eivät tehneet. Sen sijaan he opettivat vanhurskauttamista näkökulmasta, joka oli ollut kirkossa käyttämättömänä vuosisatojen ajan aina varhaisesta apostolien jälkeisestä ajasta lähtien. Melkein 1500 vuotta kirkossa oli laajalle levinnyt käsitys, että teot myötävaikuttivat ihmisen pelastukseen.” (Sisälle Tunnustuskirjojen historiaan, David P. Scaer, Concordia 2018, s.56)
En itsekään ole tietoinen että kirkon historiassa ennen 1500-lukua olisi opetettu luterilaisittain vanhurskauttamisesta. Jos nyt oikea kirkko toteutuisi vain siellä, missä opetetaan luterilaista vanhurskauttamisoppia, niin eikö se tarkoittaisi, että tuonelan portit voittivat kirkon jopa 1500 vuodeksi, kunnes Luther ymmärsi vanhurskauttamisen oikein?
Topi: ”Missään ei sanota, että ”kirkko on totuus” eikä ”yksittäinen kristitty on totuus”.”
Joo, ei toki sanota. Katolisen uskon mukaan 1) Jeesus Kristus on ”tie, totuus ja elämä” 2) Jeesus Kristus on kirkon pää ja varjelee sitä totuudessa Pyhän Hengen voimalla 3) Kirkko on väline, joka välittää tätä totuutta ihmisille saarnaamalla evankeliumia Kristuksesta ja jakamalla hänet ihmisille pyhissä sakramenteissa. Eikä katolinen kirkko opeta, että kirkko olisi totuus itsessään, mutta koska kirkko todella on Kristuksen ruumis maan päällä Pyhän Hengen kautta, kirkko johtaa tuntemaan totuuden ja ottamaan sen vastaan.
Topi: ” Apostolin virka on jo lakannut, apostolinen saarnavirka puolestaan jatkuu.”
Mutta jos kyse on virasta, eikä vain tehtävästä, niin eikö olisi loogisempaa ymmärtää sen jatkuvan? Eikö tehtävän ja viran ero ole se, että tehtävä liittyy johonkin tiettyyn ajalliseen kontekstiin ja päättyy, kun tehtävä on suoritettu ja toisaalta virka on pysyvä sosiaalinen rakenne? Kun Raamattu puhuu paimenista/ seurakunnan kaitsijan virasta (episkopos), tarkoittaa se nähdäkseni samaa apostolista virkaa, jonka Kristus itse asetti, ja johon muut piispat/ paimenet asettivat virkaan vihittävän kätten päällepanemisen kautta (2. Tim. 1:6). Vai mihin perustuu luterilainen tulkinta, että tämä virka olisi lakannut, kun apostoleista aika jätti? Missä Raamattu siis erottelee apostolisen viran ja saarnaviran toisistaan? Entä kuka saarnaviran olisi asettanut, jos kyse olisi eri asiasta kuin apostolinen virka?
Topi: ”Autenttinen kristinuskon tulkinta löytyy Jumalan sanasta, joka itse tulkitsee itseään juurikin Pyhän Hengen avatessa sanaansa sen lukijalle uskon kautta. Raamattu on selvä. Se on riittävä.”
Tästä seuraa paljon kysymyksiä. Ensiksi ajattelen, että kaikkien protestanttisten kirkkokuntien perusoletus on tällainen. Kun nyt protestanttisia kirkkokuntia on aika paljon (jopa tuhansia), ja hyvin monet pyrkivät rukouksessa vilpittömästi tulkitsemaan Raamattua oikein, niin miksi tulkinnat eroavat toisistaan ja syntyy uusia kirkkokuntia, jotka kokevat ymmärtäneet juuri sen oikean tulkinnan, kun muut eivät? Minusta vaikuttaa siltä, että Raamattua ei ole empiirisesti ihan niin helppoa tulkita.
Sanot, että Pyhä Henki avaa sanaa. Näin itsekin uskon. Ymmärrän, ettei tämä liity kuitenkaan pelkästään henkilökohtaiseen raamatuntulkintaan, sillä Pyhä Henki annettiin koko kirkolle yhteisesti. Siksi on tärkeää kokoontua koko kirkon kattavaan ekumeeniseen kirkolliskokoukseen muutaman hengen kokoontumisen sijaan. Nähdäkseni meillä ei ole takeita siitä, että kun muutama kristitty kokoontuu yhteen lukemaan Raamattua, löytyisi oikea autenttinen tulkinta, varsinkin jos tuo tulkinta eroaa paljon aikaisemmasta koko kirkon uskontulkinnasta (regula fidei). Sen sijaan ollaan paljon varmemmilla vesillä, jos koko kirkko, kaikki sen piispat, kokoontuvat yhteen tulkitsemaan sanaa ja rukoilemaan Pyhän Hengen johdatusta. Mielestäni voidaan uskottavasti sanoa, että nämä ekumeeniset kirkolliskokoukset yhä jatkuvat katolisessa kirkossa. Ymmärtääkseni esimerkiksi ortodoksikirkossa ei ole 1054 jKr. suuren skisman jälkeen onnistuttu saamaan ekumeenista kirkolliskokousta aikaan. Pienemmät paikalliset kirkolliskokoukset toki ovat myös tärkeitä, mutta niillä ei voida katsoa olevan samassa mielessä koko kirkkoa koskevaa arvovaltaa.
Vanhurskauttamisoppiin liittyen kysyisin, eikö Pyhä Henki ole avannut sanaa ennen 1500-lukua, kun vanhurskauttamista ymmärrettiin eri tavalla kuin Luther sen ymmärsi?
Entä Raamatun selkeys. Voin allekirjoittaa sen tiettyyn pisteeseen asti, sillä kun tarkastelee kaikkia kristinuskon suuntauksia, niin onhan niissä hyvin paljon yhteistä. Mutta entä ne ylitsepääsemättömät erot, jotka jakavat kristittyjä? Jos Raamattu on niin selvä, että hullukin sen ymmärtää, kuten kirjoitat, niin miksi sitä ei sitten ymmärretä samalla tavalla kaikkialla? Miksi on eri näkemyksiä esimerkiksi kasteesta? Minusta empiria todistaa, että Raamattu ei ole niin selkeä, vaikka toki ajattelen, että se sisältää vain yhden totuuden. En siis kannata relativismia.
Topi: ”Ja kun sinä vaikutat samaistavan apostolisen kirkon Rooman kirkon kanssa, niin kysyn kaksi kysymystä: 1) Miksi juuri Rooma eikä vähintään yhtä vanha Konstantinopoli?, ja 2) Eikö teillä Rooman kirkon sisällä ole vuosisatojen saatossa ollut melkoinen ihan virallisten oppien ”tulkintojen meri”?”
1) Pietarin viran tähden. Toki apostolisia istuimia oli useita, ja kaikilla on korkea arvovalta, mutta jos niistä on yksi valittava, mielestäni Pietarin istuin on uskottavin ja nautti alkukirkossakin suurinta arvovaltaa. Nähdäkseni ortodoksisen ja katolisen kirkon ero ei ole kovin suuri ja katolisella puolella ekumeeninen yhdistymisen pyrkimys vaikuttaa suuremmalta. Itse en näe teologista syytä, miksi kirkkojen pitäisi olla erillään.
2) Katolinen usko on, että oppi ei muutu, vaan sen tarkentuu. Totuus Kristuksessa on tietysti aina ollut olemassa, mutta kirkossa tuo sama totuus kirkastuu, kun sitä opitaan ymmärtämään paremmin (kyse on samasta asiasta, josta me molemmat kirjoitimme kolminaisuusopin kirkastumiseen liittyen: aluksi oli hapuilua, myöhemmin asia määriteltiin tarkemmin). Pitäisi tietysti käsitellä tätä aihetta yksi oppi kerrallaan tarkastellen sen kehitystä kirkon historian aikana, mutta siihen tarvittaisiin uusi debatti.
Topi: ”Ja sitten on lisäksi koko joukko erityisoppeja, joille ei löydy Jumalan sanan pohjaa. Esim. Marian synnittömyys, paavin erehtymättömyys (ex cathedra), paavin oleminen Kristuksen sijainen maan päällä, kiirastuli, aneet jne.”
Edellä luetellut opit ovat mielestäni johdonmukaisia palasia siinä ”opin ruumiissa” (corpus doctrinae), joka perustuu sanaan ja voidaan niitä toki perustella erikseen myös Raamatulla. Jos oppi A johdetaan Raamatusta ja sitä seuraa johdonmukaisesti B, on myös B hyväksyttävä, vaikka sillä ei olisi eksplisiittistä raamatullista pohjaa. Teologian on oltava johdonmukaista. Marian perisynnittömyys perustuu kristologiaan ja erityisesti siihen, että Neitsyt Maria on Jumalanäiti. Lisäksi ekklessiologiaan ja siinä erityisesti siihen, että Neitsyt Maria on kirkon typos eli esikuva. Paavin erehtymättömyys perustuu Pyhän Hengen erehtymättömyyteen ja siihen, että Pyhä Henki johtaa kirkkoa, jonka johtajaksi asetettiin Pietarin virka. Paavi Kristuksen sijaisena perustuu Jeesuksen antamaan auktoriteettiin ja erityisesti siihen vanhatestamentilliseen esikuvaan, jossa Daavidin valtakunnalla oli myös sijainen (hovin päällikkö), jos kuningas ei ollut paikalla, ja tämän merkiksi hänelle annettiin Daavidin valtakunnan avain (Jes. 20:20-22), jolla ”hän avaa, eikä kukaan sulje, hän sulkee, eikä kukaan avaa.” Tämä taas viittaa juuri auktoriteettiin, eikä ensisijassa niinkään synninpäästöön tai lain ja evankeliumin erottamiseen luterilaisessa mielessä. Jeesus Kristus, Daavidin poika, on todella voideltu messiaaksi eli kuninkaaksi ja on luontevaa, että hän astuessaan taivaaseen, viittaa ”taivasten valtakunnan avaimilla” juuri vanhaan testamenttiin, jossa hovin päällikkö Eljakimille annettiin Daavidin huoneen avain merkiksi auktoriteetista Daavidin valtakunnassa.
Kiirastuli taas on johdonmukainen katolisen vanhurskauttamisopin seuraus ja sille voidaan nähdä myös raamatullinen alkuperä (1. Kor. 3:11-15). Kyseisessä raamatunkohdassa ne pelastuvat ´tulen läpi´, jotka ovat rakentaneet elämänsä Kristus-perustalle, mutta joiden elämä on tehty oljista. ”Aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan”, viittaa juuri siihen, mitä siinä kirjaimellisesti sanotaan eli mitä me Kristus-perustalla olemme saaneet tässä elämässä aikaan (vrt. esim. Jeesuksen leiviskä-vertaus). Jos emme paljoa mitään, pelastumme tulen läpi Kristus-perustan tähden. Tuli taas viittaa puhdistumiseen. Tuli polttaa epäpyhän ja puhdistaa tästä.
Lyhyesti aneista. Aneet liittyvät synnin ajalliseen rangaistukseen ja ne määritellään näin: ”Syyllisyyden puolesta jo poispyyhittyjen syntien ajallisesta rangaistuksesta Jumalan edessä saatu vapautus, jonka oikein asennoitunut kristitty saa määrätyillä ehdoilla kirkon avulla.” Synnistä seuraa Raamatussa sekä syyllisyys että rangaistus.
”Silloin Daavid sanoi Natanille: ’Olen tehnyt syntiä Herraa vastaan.’ Natan vastasi: ’Herra vapauttaa nyt sinut tästä synnistä, eikä sinun tarvitse kuolla. Mutta koska olet tällä teolla rikkonut pahasti Herraa vastaan, niin sinulle syntynyt poika kuolee.’” (2. Sam. 12:13–14)
Esimerkiksi tästä Raamatunkohdasta voidaan lukea, että Daavid tuli syntinsä vuoksi syylliseksi Jumalan edessä. Anteeksiantamus tarkoittaa tästä syyllisyydestä vapauttamista. Kun Daavidin synti annettiin anteeksi, hänestä tuli syytön. Synti ei voi siis enää häntä syyttää. Kuitenkin oli myös toinen seuraus: ”sinulle syntynyt poika kuolee.” Synnistä seurasi ajallinen rangaistus. Kun katolisuudessa puhutaan synnin hyvittämisestä, ei se liity synnin ikuiseen rangaistukseen, sillä yksin Jeesus Kristus voi vapauttaa synnin ikuisesta rangaistuksesta eli tuomiosta kadotukseen. Sen sijaan hyvittäminen liittyy synnin ajallisiin rangaistuksiin. Isä antaa varmasti anteeksi, jos lapsi heittää kiven naapurin ikkunaan ja katuu pyytäen tätä anteeksi, mutta sen jälkeen mennään naapuriin ja ostetaan uusi ikkuna, tai tehdään jotakin muuta hyvää naapurin puolesta, jotta rikkomus hyvitetään. Samoin on laita silloin, kun rikomme lähimmäistämme vastaan ja Jumalaa vastaan. Teon hyvittäminen ei liity anteeksiantamuksen ansaitsemiseen, vaan rikkomuksen aikaansaaman ajallisen pahan hyvittämiseen. Juuri tämä hyvittäminen on katolisen uskon mukaan hyvin terveellistä sielulle, joka oppii tekemään pahan sijaan hyvää. Ehkä lapsikaan ei heitä enää niin herkästi kiveä naapurin ikkunaan, jos muistaa kuinka hänen piti edellisellä kerralla tehdä naapurille kovasti töitä rikkomuksensa tähden.
Laupeuden teko on siis yksi tapa hyvittää tehtyjä rikkomuksia. Esimerkiksi almujen antaminen on yksi tällainen laupeuden teko. Se voi olla esimerkiksi rahan antamista köyhien tai kirkon hyväksi. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että almuja antamalla ansaittaisiin pisteitä taivaaseen tai Jumalan anteeksiantoa. Sen sijaan kyse on siitä, että hyvitetään syyllisyyden puolesta jo anteeksisaatuja rikkomuksia.
Ane käsitetään kuitenkin laajemmin, sillä kirkossa myös kiirastulessa olevan sielun syntien ajallisia rangaistuksia voidaan hyvittää:
”Juudaksen miehet menivät hakemaan ruumiit viedäkseen ne sukulaisten joukkoon esi-isien hautaan… Silloin he huomasivat, että jokaisella kaatuneella oli vaatteidensa alla jamnialaisten epäjumalille omistettuja taikakaluja. Laki kieltää juutalaisilta sellaiset, ja kaikki ymmärsivätkin, että juuri niiden tähden nuo miehet olivat kaatuneet. He ylistivät Herraa… ja rukoilivat hartaasti, että hän pyyhkisi miesten rikkomuksen kokonaan pois. Sitten Juudas pani toimeen kaikkia miehiä koskevan rahankeräyksen ja lähetti rahat, noin kaksituhatta hopeadrakmaa, Jerusalemiin syntiuhrin toimittamista varten. Siinä hän teki hyvin ja viisaasti. Näin toimiessaan hän ajatteli ylösnousemusta – olisikin ollut turhaa ja typerää rukoilla kuolleiden puolesta, jos hän ei olisi uskonut kaatuneiden nousevan kuolleista. Hänellä oli myös mielessään se ihana palkinto, joka odottaa uskossa pois nukkuvia. Miten pyhästi ja hurskaasti hän ajattelikaan! Hän halusi, että kuolleet pääsisivät vapaiksi synnistään, ja siksi hän toimitutti sovitusuhrin.” (2. Makk. 12:38-46)
Juudas ei voinut toki tietää, miten Jumala tuomitsisi nämä taistelussa kaatuneet ihmiset. Hänellä oli silti luja luottamus Jumalaan. Hän tunsi nämä israelilaiset veljinä ja sisarinaan, jotka olivat jostakin syystä, ehkä heikkoudestaan, langenneet ennen kuolemaansa epäjumalanpalvelukseen. Tästä huolimatta hän luotti, että he olivat olleet Jumalan valittua kansaa, ja Israelin Jumalan ystäviä, ja että Jumala voisi vielä armahtaa heitä kuoleman jälkeen, jotta kuolleet pääsisivät vapaaksi synnin rangaistuksesta. Tätä hän halusi edesauttaa toimittamalla syntiuhrin rukouksessa kuolleiden puolesta. Voidaan sanoa, että Juudas luotti, että israelilaiset olivat ”armon tilassa”, vaikkakaan eivät täysin puhtaita ja synnittömiä kuollessaan. Siksi hän uhrasi heidän puolestaan syntiuhrin. Juuri tämä idea on aneessa. Raamattu myös toteaa Juudaksen menettelytavan oikeaksi: ”Miten pyhästi ja hurskaasti hän ajattelikaan!”
Topi: Onhan se nyt Jumalan sanan pohjalta aivan selvää, ettei ”sielu taivaaseen vilahda, kun raha kirstuun kilahtaa”
Kyseessä on katolisen aneopin väärinkäytös, jonka takia paavi Pius V lopetti rahaan sidotut aneet v. 1567. Periaatteessa hyvitys synnin ajallisista rangaistuksista voidaan saada myös almuja antamalla sekä itselle että kiirastulessa olevalle sielulle (ja täydellisen aneen kyseessä ollessa tämä sielu vilahtaa kiirastulesta taivaaseen, koska hänen pyhityksensä on valmis). Jos on varastanut ja saanut esimerkiksi ripissä varkauden anteeksi, on vain oikein, jos antaa rahat tämän jälkeen takaisin tai jos se ei ole mahdollista, antaa rahaa esimerkiksi köyhille. Näin sielu oppii varastamisen sijaan anteliaisuutta ja hyvittää rikkomuksen ajallisen rangaistuksen. Kuitenkin katolisessa kirkossa rahaan sidottuja aneita markkinoitiin myös väärin ja niihin liittyi väärinymmärrystä. Katolisessa kirkossa ei kuitenkaan koskaan ole opetettu, että rahalla voisi ostaa taivaspaikkaa.
Topi: ”Voisitko kertoa yhdenkin raamatunkohdan, jossa apostolien jälkeisen ajan paavien (ihan ensimmäisestä lähtien) virka samaistetaan apostolin virkaan?”
Viittaan edellä ja aiemmassa kirjoituksessani esittämiini perusteluihin siitä, että apostolinen virka käsitettiin nimenomaan viraksi, ei tehtäväksi, ja viralle valittiin seuraajia. Raamatussa tämä näkyy siinä että Juudaksen tilalle valittiin apostolinvirkaan Mattias ja vaikkapa siinä, että Paavali kutsui itseään myös apostoliksi, vaikka hän ei kuulunut kahteentoista ensimmäiseen apostoliin. Paavali taas asetti apostolinvirkaan Timoteuksen. Alkukirkon usko oli, että apostolinen virka jatkui heidän seuraajissaan (esimerkkinä edellisen puheenvuoron lainaus Irenaeukselta). Toki on luonnollista ajatella, että tämä viran jatkuminen koski myös apostoli Pietaria. Eksplisiittistä raamatunkohtaa siitä ei toki ole, jossa kuvattaisiin kuka jatkoi Pietarin virassa.
Topi: ”En ole itse kovin mieltynyt siihen, että kaikki Raamatun sisältämät asiat pitäisi saada minun järkeeni mahtumaan. Kumarran mysteerin edessä.”
Topi: ”Luterilaisuus haluaa seurata Raamattua, vaikka joutuukin tunnustamaan rationaalisen vaikeuden. Jumalan on valinnut pelastuvat taivaaseen. Koko pelastuksen vaikuttaa alusta loppuun asti yksin armo. Kadotukseen joutuvat sinne kokonaan omasta syystään. Armo ja sovitus ovat yleisiä. Ja pelastustahto on yleinen. Tämä on kokonaisuudessaan mysteeri, joka ei aukea järjellemme. Se on vaan uskottava Jumalan sanan perusteella.”
Ymmärrän, että järki ja logiikka ovat Jumalan lahjoja, eivätkä ne ole uskon vastakohtia tai kilpailijoita. Kun Jumala ilmoittaa totuutensa Raamatussa, tarvitsemme sen vastaanottamiseen ja omaksumiseen järkeä (kyky tietää ja ymmärtää) ja logiikkaa (kyky päättelyyn eli johtopäätösten tekemiseen). Tietysti tarvitsemme Pyhän Hengen valaisua, mutta tämä tarkoittaa sitä, että Pyhä Henki valaisee luonnollisen järkemme kykyä ymmärtää, eikä siitä että usko olisi jotenkin mielivaltaista tai ei-järkeenkäypää. Kun Raamattu käyttää Jumalasta esimerkiksi käsitettä Isä, ei kyse ole vain mielivaltaisesta käsitteestä, vaan käsitteestä, jonka kautta voimme ymmärtää Jumalan olemusta. Me olemme kaikki olleet kerran lapsia ja sen myötä meillä on todennäköisesti jokin kokemus isästä. Toki isä on voinut kuolla, mutta silloinkin saattaa olla isoisä tai kasvatti-isä. Ja vaikka tämä isä olisi ollut hyvinkin vajavainen, on hän kuitenkin ollut meille isä, jonka kautta saamme aavistuksen siitä, millainen voisi olla täydellisen rakastava isä, jollainen Jumala on. Edellisellä esimerkillä tahdon tarkoittaa, että jotta voimme ylipäätään tehdä mitään johtopäätöksiä Raamatun äärellä, on meidän voitava olla loogisia. Jumalan sana ei siis ole mielivaltaista, ristiriitaista ja epäloogista, vaan johdonmukaista. Isä tarkoittaa käsitteenä samaa kuin meidän kokemusmaailmassamme, eikä termin merkitys irtoa siitä todellisuudesta, jossa voimme sen kokemuksemme kautta käsittää.
Tai jos sanotaan, että Jumala on oikeudenmukainen, on voitava termi oikeudenmukainen ymmärtää, kuten se loogisesti merkitsee oikeustajumme mukaan, muutoin termin käyttö olisi mieletöntä. Voimme esimerkiksi kysyä olisiko sellainen isä oikeudenmukainen, joka ei antaisi kaikille lapsilleen yhtä paljon ruokaa tai mahdollisuutta harrastuksiin. Samoin voimme kysyä, miten termi oikeudenmukainen sopii sellaisen jumalakäsitykseen, jossa Jumala ei antaisi kaikille yhtäläistä mahdollisuutta elää yhteydessä Häneen ja pelastua, vaan vain osalle ihmisistä?
Myönnän tietysti, että en itsekään ymmärrä kaikkea, mitä Raamattu sisältää. En esimerkiksi ymmärrä, miten Jeesus on läsnä eukaristiassa. Pidän kuitenkin kiinni siitä, että opin on oltava looginen, sillä Jumala itse on Logos (Järki), eikä hän varmasti opeta epäloogisesti. Se että kristinuskoon jää myös mysteeri, jota ymmärryksemme ei täysin tavoita, eli ole ristiriidassa logiikan kanssa. Jeesuksen läsnäolo yhtäaikaa taivaassa Isän oikealla puolella ja ehtoollisleivässä ei ole loogisesti ristiriitaista, sillä Jeesus ei ole jumalallisen luontonsa puolesta sidottu aikaan tai paikkaan, kuten me ihmisinä olemme. Mysteeri ei siis liity nähdäkseni siihen, että hyväksyttäisiin looginen ristiriita, koska ei tämä ole mysteeri lainkaan vaan mahdottomuus ja sen hyväksyminen edellyttäisi logiikan sääntöjen kumoamista, jolloin meillä ei ole enää mahdollista luottaa mihinkään teologisiin johtopäätöksiin.
Myönnät, että luterilainen vanhurskauttamisoppi ei ole rationaalisesti looginen, mutta näet monergismille ja luterilaiselle predestinaatio-opille kuitenkin niin vahvat eksegeettiset perusteet muutamista Raamatun kohdista, että tuosta opista on pidettävä kiinni. Itse ajattelen, että jos jokin oppi on epälooginen eli loogisesti ristiriitainen, ei se voi olla Jumalasta lähtöisin oleva opetus. Lisäksi esitin vaihtoehtoisen tavan tulkita luterilaisen predestinaatio-opin mainitsemiasi sedes doctrinae -kohtia. Ajattelen, ettei luterilainen tapa ole Raamatun äärellä ainoa mahdollinen tapa ymmärtää noita kohtia. Esiymmärrys ja taustaoletukset vaikuttavat aika paljon tulkinnallisiin johtopäätöksiin.
Topi: ”Kuten yllä kirjoitin, niin sinun uskosi kohde on paaviuden instituutio. Mutta aika kaksijakoisella tavalla kirjoitat, että se on samaan aikaan erehtymätön ja erehtyvä, jos nyt oikein yllä olevan tulkitsen. Voisitko tarkentaa, missä paavin istuin erehtyy ja missä ei?”
Paavi voi erehtyä monessa asiassa. Jos hän esimerkiksi ajaisi autonsa huoltoon ja sanoisi, että vika on jarruissa, koska auto vinkuu ja vika olikin huollon jälkeen laakereissa, on hän toki erehtynyt. Samoin hän voi erehtyä, jos hän esimerkiksi ottaisi kantaa politiikkaan. Silti vetäessään yhteen kristinuskon oikean sisällön hän paremminkin vain vahvistaa sen uskon, joka kirkolla on jo ollut. Hän toteaa jonkin opetuksen olevan totuudenmukainen kristinuskon opetus. Tässä hän toimii koko kirkon uskon äänenä tiiviissä yhteydessä koko kirkon kanssa, eikä irrallisena suvereniteettina tai yhden henkilön ”kirkkona”.
Topi: ”Tarkoitatko siis, että paaviin yhteydessä oleva piispakollegio ja kirkko on erehtymätön vai että se ei sitä ole?”
Vastaan: Erehtymätön Pyhän Hengen johdatuksen takia. Oppi ei kuitenkaan avaudu kuin monoliitti, vaan pikemminkin kuin puu, joka kasvaa ja kehittyy, mutta säilyy olemukseltaan silti samana ja muuttumattomana. Männystä ei kasva koivua ajan kuluessa. Silti täysikasvuinen mänty on hieman erilainen kuin männyn taimi. Katolinen opin kehitys on nähdäkseni johdonmukaista ja loogista rakentaen apostolisen uskon perustalle.
Topi vastaa: ”se on uskon asia” tähän kysymykseen: ”mistä voidaan tietää varmasti, että nykyisessä muodossa oleva Uusi testamentti ja vain se on inspiroitua Jumalan sanaa Vanhan testamentin ohella.”
Kysyn: Mikä on tämän uskon peruste? Koska uskot luterilaisessa muodossa olevan Raamatun, ja vain sen, olevan ainoa tässä maailmassa oleva inspiroitu Jumalan sana, niin mihin tämä uskosi perustuu?
Viittaat Raamatun vaikutuksiin, eli siihen että se synnyttää uskoa. Pohdin, riittääkö tämä kestäväksi perustaksi kaanonkysymykseen, sillä esimerkiksi monella muullakin kirjalla voi olla yksilön kokemuksessa sama vaikutus. Esimerkiksi monen todistuspuheenvuoron sisältävän kirjan kautta useilla ihmisellä on herännyt usko siihen, että kristinusko on totta, eikä se silti tarkoita, että esimerkiksi Nicky Cruzin ´Juokse poika juokse´ olisi Jumalan sanaa. Ehdotatko siis, että kaanonkysymys ratkeaa luotettavasti, kun tarkataan yksilön sisäistä subjektiivista kokemusta?
Topi: ”Koitin aikaisemmassa viestissäni sanoa, että Raamatun kanoniset kirjat itse todistivat oman apostolisuutensa.”
Miten se tapahtuu? Miten Raamatun kanoniset kirjat todistavat itse oman jumalallisen inspiraationsa?
Topi: ”Mitä tuohon ”vain Pietarille” -ilmaisuusi tulee, niin samat avaimet annettiin muillekin apostoleille (Joh. 20:23).”
Kyse on siis tästä raamatunkohdasta: ”Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.”” (Joh. 20:22-23)
Ymmärrän siten, että tässä annetaan apostoleille valta antaa syntejä anteeksi. Tietysti voidaan tulkita, että kyse on (synnin)päästöavaimesta (tosin Raamattu ei tee tällaista määritelmää ja erottelua, vaan se on syntynyt myöhemmin), joka olisi sama avain kuin Pietarille annettiin. Silti Raamatussa vain Pietarille annettiin ”taivasten valtakunnan avaimet”, niin että käytetään eksplisiittisesti käsitettä avain. Jos minä annan sinulle oman taloni avaimet, kun lähden lomamatkalle, niin sinulla on sen myötä valta kodissani hoitaa kotini asioita, kunnes palaan lomalta. Sinä olet avaintenhaltijana kotini sijainen, joka avaa tai sulkee etuoven ja määrää, mitä kotiini tulee sisään tai sieltä lähtee ulos. Tällaisen auktoriteetin Jeesus nähdäkseni antoi Pietarille Jumalan huoneessa, joka on kirkko. Tulkitsen siis edellä lainattua Joh. 20 raamatunkohtaa niin, että siinä puhutaan erityisesti ripistä. Vain Jumala voi antaa syntejä anteeksi, siksi juutalaiset paheksuivat Jeesusta, joka antoi syntejä anteeksi. Tällä hän osoitti toimivansa Jumalan auktoriteetilla. Tämän auktoriteetin hän antoi taas apostoliselle viralle.
Topi: ”Jos näin olisi, niin miksi Herra sitten sanoo rakentavansa kirkkonsa ”tälle kalliolle” eikä ”sinun persoonallesi”?”
Jeesus puhui arameaa ja siksi kyseisessä kohdassa Pietarin (kreikaksi Petros, josta johdetaan nimi Pietari suomen kieleen, tarkoittaa kalliota) ja kallion yhteys on selkeämpi sen ajan puhekielessä. Jeesus sanoi: Sinä olet Keefas (arameaksi tarkoittaa kalliota) ja tälle keefaalle minä rakennan kirkkoni. Suomeksi kyseinen jae voitaisiin siis myös kääntää: Sinä olet Kallio ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni.
On huomattava, että Jeesus oli itse antanut Simonille uuden nimen Keefas eli Kallio: ”Jeesus kiinnitti katseensa häneen ja sanoi: ”Sinä olet Simon, Johanneksen poika; sinun nimesi on oleva Keefas”, joka käännettynä on Pietari.” (Joh. 1:42) Tämä nimenmuutos ei toki liittynyt pelkästään Simonin tunnustukseen, vaan siihen tehtävään, jonka hän sai kirkossa. Jeesus teki hänestä kallion ja antoi Simonille nimen, joka viittaa hänen kutsumukseensa kirkon kalliona. Jälleen voidaan huomauttaa ettei katolisuudessa tehdä vastakkainasettelua ”joko tai” -tyyliin eli Pietari tai hänen tunnustuksensa vaan ”sekä että” -tyyliin Pietari, joka tunnustaa. Kyseistä nimenmuutosta ja sen merkitystä Jumalan antamassa kutsumuksessa voidaa verrata myös VT:ssä Abramin nimenmuutokseen Aabrahamiksi. Aabraham tarkoittaa kansojen paljouden isää ja Jumala muutti hänen nimensä, koska hän todella teki Aabrahamista kansojen paljouden isän.
Jos irrotamme kyseisessä Matt. 16:18 raamatunkohdassa Pietarin tunnustuksen kokonaan irti Pietarin persoonasta, niin mikä merkitys sille on ymmärrettävä, että Jeesus antoi Simonille uuden nimen Simon Pietari eli Simon Kallio? Miksi Simonille annettiin uusi nimi?
Entä olisiko kohta ymmärrettävämpi, jos Jeesus olisi antanut Pietarille uuden nimen vaikkapa Matti? Ja sanoisi: Sinä olet Matti ja tälle matille minä rakennan kirkkoni?
Mielestäni katolinen tulkinta nousee kyseisen raamatunjakeen Matt. 16:18 omasta kontekstista. Toki tämä ei ole ainoa Pietarin virkaan liittyvä kohta Raamatussa, eikä paaviuden tulkinta perustu pelkästään tämän raamatunkohdan varaan. Pietarin erityisasema johtavana apostolina tulee esille esimerkiksi hänen mainitsemisena aina ensimmäisenä apostolina, kun Raamatussa luetellaan apostoleja (esim. Luuk. 6). Ei ole sattumaa, että Pietari mainitaan aina ensimmäisenä, vaan se liittyy pikemminkin siihen, että hänellä oli johtava asema apostolien joukossa.
Topi: ”Kun tunnet paaviuden historiaa paremmin kuin minä, niin osaat varmaan paremmin sanoa, että kuinka moni paavi on opettanut ei-forenssista vanhurskauttamisoppia, synergismiä ja hyvien tekojen ansiollisuutta?”
Mielestäni voidaan argumentoida, että katolisen kirkon vanhurskauttamisoppi sopii paremmin kirkon yleiseen uskoon ennen 1500-luvun reformaatiota ja reformaattoreiden monergistista tulkintaa, joka erosi aiemmasta uskosta. Eli kyllä näitä opettajia ja paaveja löytyy.
Esimerkiksi voidaan ottaa esille Orangen kirkolliskokous 529 jKr, jossa tuomittiin pelagiolaisuus harhaoppina. Pelagiolaisuus väitti lyhyesti sanottuna, että ihminen voi pelastua ja tulla Jumalan tykö, ilman Jumalan armon apua pelkällä vapaalla valinnallaan. Vaikka kirkolliskokouksessa tämä tuomittiin harhaoppina esimerkiksi Augustinuksen teologiaan vedoten, kirkko ei kuitenkaan kieltänyt vapaata tahtoa, joka myötävaikuttaa pelastumisessa ja hyvissä teoissa.
Orangen kirkolliskokouksessa vedettiin vapaan tahdon ja predestinaation suhdetta yhteen mm. seuraavasti: 1) Aadamin synnin takia kuolema ja synti tulivat hänen perillistensä osaksi. 2) Ihmisen vapaa tahto on sen vuoksi niin turmeltunut ja heikentynyt, että hän ei voi uskoa tai vielä vähemmän rakastaa Jumalaa ilman Jumalan armon tukea ja apua. 3) VT:n pyhät omistivat ansionsa yksin armolle, eivätkä luonnolliselle hyvälle. 4) Kasteen armo mahdollistaa kaikkia kristittyjä Jumalan armon ja yhteistyön avulla saavuttamaan ne velvollisuudet, jotka ovat välttämättömiä pelastumista varten. 5) Ennaltamäärääminen pahaan kiellettiin kammottavana oppina. 6) Jokaisessa hyvässä teossa ensimmäinen impulssi tulee Jumalalta, ja tämä impulssi yllyttää meitä etsimään kastetta Hänen avullaan ja täyttämään velvollisuutemme. (Ks. J. N. D. Kelly, Early Christian Doctrines, s. 371-372).
Topi: ”Tai kuinka moni on opettanut aneilla voitavan vaikuttaa pelastumiseen tai kuinka moni on opettanut Neitsyt Marian ja pyhimysten rukoilemista?”
Katolisessa kirkossa ei ole opetettu, että aneet vaikuttaisivat pelastumiseen synnin aiheuttamalta ikuiselta rangaistukselta eli kadotukselta, vaan ne liittyvät synnin ajallisiin seurauksiin ja niiden hyvittämiseen, kuten edellä kirjoitin. Pyhimysten ja Neitsyt Marian rukoileminen taas tarkoittaa syvimmiltään esirukoisten pyytämistä, vaikka tätä ei eritellä, vaan puhutaan vain rukouksesta. Tämä taas on aivan varhaista kristinuskoa. Esimerkiksi jo 200-luvulta on löydetty varhaiskristittyjen rukous Jumalanäidille:
”Sinun turviisi pakenemme pyhä Jumalansynnyttäjä. Älä hylkää rukouksiamme, vaan varjele meidät kaikista vaaroista, kunnioitettu ja siunattu Neitsyt Maria.”
Topi: ”Tai kuinka moni paavi opettaa olevansa (ei pelkästään Pietarin vaan) Kristuksen sijainen maan päällä?”
On huomattava, ettei sijaisuus nosta paavia Kristuksen vertaiseksi. Opettajan sijainenkin on koulussa vain sijainen, joka tosin hoitaa opettajan tehtävää, kun hän ei ole paikalla. Hän jakaa opettajan auktoriteetin luokassa, mutta ei ole opettajan yläpuolella. Ja kun opettaja palaa takaisin, loppuu tuo sijaisuus ja tehtävä. Kristuksen sijaisuus ei nosta paavia Jumalaksi, joka tietysti olisi 1. käskyn rikkomus. Paavia ei palvota kuin Jumalaa, vaikka tietysti hänen saamaansa kutsua ja tehtävää kirkossa arvostetaan ja kunnioitetaan.
Topi: ”Mihin sinä tätä paaviuden jalustalle nostamista mielesi maisemassa tarvitset, eli mitä tarvetta se psykodynamiikkasi kokonaisuudessa palvelee?”
Kääntymyksestäni on pieni kuvaus kirjassa Kaikki tiet vievät Roomaan. Tarkempi psykodynaamiikkani analyysi ei mielestäni palvele tätä debattia, vaan kiinnostavampaa on keskustella niistä teologisista perusteista, joita olemme käsitelleet.
Topi: ”Tavallaan olen kanssasi samaa mieltä, jos kyseessä on sellainen usko, joka ei usko Raamatun erehtymättömyyteen”
Varmasti et tarkoittanut tätä niin, mutta katolisessa kirkossa Raamattu on ilman muuta erehtymätön, koska sen luonne on jumalallinen ja inspiroitu. Mitä on tämä erehtymättömyys on tietysti seuraava kysymys, sillä Raamatun sisältä voidaan löytää ristiriitoja, kuten kirkonkin elämästä. Mielestäni paras selitys on, että Jumala omaksuu Raamatussa sellaisen tavan ilmaista itsensä, että voimme sen ymmärtää. Silti Pyhän Hengen ilmoittama totuus ei ole ristiriitainen tai järjetön. Raamatussa voidaan myös nähdä tietty Jumalan pedagogiikkaa, eikä tämä merkitse ristiriitaa, vaan sitä että Jumala astuu alas meidän luoksemme.
Esimerkiksi Genesiksessä Jumala näyttää asettavan selvästi avioliiton yhden naisen ja yhden miehen välille, mutta myöhemmin vanhassa liitossa Jumala sietää myös moniavioisuutta, jossa esimerkiksi monilla Israelin kuninkaalla oli useampi vaimo. Sitten evankeliumeissa Jeesus opettaa selvästi yksiavioisuutta. Onko siis Raamatussa ristiriita, kun ensin asetetaan yksiavioisuus, sitten myös moniavioisuus käy, mutta taas palataan yksiavioisuuteen, eikä uudessa liitossa enää suvaita moniavioisuutta? Mielestäni ei ole ristiriitaa, vaan tietty Jumalan johdatuksen pedagogiikka. Jumala johdattaa kohti totuutta, mutta prosessi voi olla monella tavalla vaillinainen, eikä tämä silti tarkoita etteikö olisi mitään yhtä totuutta tai totuus olisi relatiivista. Samaa voi soveltaa myös siihen prosessiin, jossa totuus Kristuksesta on avautunut ja kehittynyt kirkon historiassa.
Topi: ”Mariologiaan tässä sen enempää menemättä kysyn, että kun Herran enkeli kieltää Johannesta kumartamasta itseään (Ilm. 22:8-9), niin miten te voitte rukoilla Mariaa?”
Ilm. 22:8-9 kyse on palvomisesta: ”Ja minä, Johannes, olen se, joka tämän kuulin ja näin. Ja kun olin sen kuullut ja nähnyt, minä lankesin maahan kumartuakseni sen enkelin jalkojen eteen, joka tämän minulle näytti.” Kumartuminen (προσκυνεω, proskuneo) käännetään esimerkiksi King Jamesin versiossa -> worship (palvoa). Katolinen opetus on, ettei ketään muuta kuin yksin Jumalaa saa palvoa. Kunnioittaminen ei ole palvomista. Eikä kaikki kumartaminen myöskään ole palvomista, sillä joissain kulttuureissa se on ihan normaali tervehdys, eikä se tarkoita että pidettäisiin toista Jumalana. Ulkonaisen teon sijaan palvominen on nähdäkseni paremmin sisäinen intentio, joka toki näkyy teoissa. Esirukousten pyytäminen pyhiltä ja Neitsyt Marialta, ei ole palvomista ja heidän Jumalana kunniottamistaan. Voin pyytää joltakulta apua, eikä tämä merkitse, että pitäisin häntä välttämättä kaikkivaltiaana Jumalana, vaan pikemminkin Jumalan työtoverina. Tässä ei ole loogista ristiriitaa.
Topi: ”Oppia armonvalinnasta ei pidä lähestyä mistään muusta kuin Jeesuksen armosta käsin.”
Näetkö siinä ristiriitaa Jumalan oikeudenmukaisuuden kanssa, että Jumala valitsisi ennalta toiset taivaaseen, eikä lopuilla ole valinnan puutteen takia edes mahdollisuutta pelastua? Otetaan vertaus esimerkiksi haaksirikkoutuneesta laivasta ja koko laivan miehistö joutuu veden varaan. Sitten paikalle tulee pelastusveneellä ensihoitaja, jolla olisi tilaa pelastusveneessä kaikille ja mahdollisuus nostaa pelastusrenkaan avulla kaikki veden varassa olevat miehistön jäsenet turvaan. Kuitenkin tämä henkilö heittää pelastusrenkaan vain osalle jättäen loput hukkumaan. Toimiiko hän silloin oikeudenmukaisesti ja rakastavasti?
Nyt tiedämme, että Jumala on täydellisen rakastava isä ja aina oikeudenmukainen. Edellisessä vertauksessa katolisesta näkökulmasta hän toimii niin, että hän heittää kaikille pelastusrenkaan ja huutaa: ”ota kiinni, muutoin hukut.” Kaikilla on mahdollisuus pelastautua, eivätkä he voi millään tavalla sanoa, että tämä pelastus olisi heidän ansiotaan, jos tarttuvat pelastusrenkaaseen. Kunnia pelastumisesta kuuluu yksin vertauksen ensihoitajalle. Silti osa miehistöstä saattaa torjua pelastusrenkaan ja pyrkiä esimerkiksi itse uimaan rantaan ja hukkua tällä matkalla. Tällöin hukkumisen syy on heissä itsessään, jos he torjuivat ensihoitajan tarjoaman pelastumisen pelastusrenkaan kautta. Ensimmäisessä esimerkkitilanteessa hukkumisen syy ei ole kuitenkaan miehistössä, vaan ensihoitajassa, joka vain mielivaltaisesti valitsee kenelle hän heittää pelastusrenkaan jättäen loput hukkumaan.
Voimme ottaa esille tässä yhteydessä ne, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia ja heillä ei ole ollut mahdollista oppia tuntemaan kristinuskon Jumalaa ja Vapahtajaa Jeesusta Kristusta. Tarkoittaako tämä, ettei heillä ole ollut mitään mahdollisuutta pelastua? Katolisen uskon mukaan ei tarkoita, jos nämä ovat etsineet vilpittömästi totuutta ja pyrkineet elämään sen mukaan. Totuuden ymmärtämisen aste tai kasteen puuttuminen ei ole välttämättä ratkaisevaa pelastumisen kannalta: ”Joka vanhurskauteen ja laupeuteen pyrkii, se löytää elämän, vanhurskauden ja kunnian.” (San. 21:21)
Tai: ”Sillä kun pakanat, joilla ei lakia ole, luonnostansa tekevät, mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei lakia ole, ovat itse itsellensä laki ja osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä, kun heidän omatuntonsa myötä-todistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä – sinä päivänä, jona Jumala on tuomitseva ihmisten salaisuudet Kristuksen Jeesuksen kautta, minun evankeliumini mukaan.” (Room. 2:24-26)
Pakanoilla ei ollut Mooseksen lakia, eikä kymmentä käskyä, mutta heidätkin on luotu Jumalan kuvaksi ja tarkoitettu Jumalan yhteyteen. Heillä on omatunto, luonnollinen kaipaus Luojansa yhteyteen ja yleinen ilmoitus luomakunnassa, joka todistaa Luojan tekoja. Heillä on näiden lahjojen kautta mahdollisuus olla avoimia Jumalalle ja ojentautua sen mukaan. Silti kaikki pelastuminen tapahtuu yksin Kristuksen kautta, vaikka tiedollinen yhteys Häneen olisi kovin vajavaista.
Topi: ”Itse ajattelen näin simppelisti: ”Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat Henki ja ovat elämä”. Sanat lähtivät Jeesuksen suusta ulos. Pyhä Henki lähti siis Jeesuksen sanojen mukana Pojasta. Lisäksi on seuraava kohta: ”Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ’Ottakaan Pyhä Henki…’” (Joh. 20:22). On loogista ajatella, että puhalluksen mukana Pyhä Henki lähti Jeesuksesta.”
Ajattelen samoin, että näiden kohtien valossa voidaan perustella filioque -lisäystä, varsinkin Joh. 20:22. Tuo oli hyvä huomio!
Topi: ”No, kun ehtoollista ei ole annettu vain saarnaviralle vaan koko seurakunnalle (ks. 1. Kor. 11:26-28)”
Totta. Paavali lainaa Jeesuksen sanoja kohdassa 1. Kor. 11:26-28. Kun Jeesus asetti ehtoollisen olivat paikalla 12 apostolia. ”Sillä niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan”. Asiayhteydessä ´te´ viittaa kahteentoista apostoliin ja katolisessa kirkossa pappi eli apostolisen viran edustaja nauttii aina pyhän sakramentin molemmissa muodoissa täyttäen Kristuksen käskyn. Kirkossa sitten sovellettiin nämä Jeesuksen sanat käytäntöön eli niistä tehtiin yleinen ohje, miten toimitaan, kun paikalla on sekä apostolisen viran edustaja, että kansa (jota ei ollut paikalla, kun Jeesus asetti ehtoollisen sakramentin). Kristuksen koko jumaluus on fyysisesti läsnä sekä leivässä että viinissä. Kummastakaan muodosta ei puutu mitään, vaan se sisältää kokonaisen Kristuksen, eikä Kristus ole jaettu. Jos kansa nauttii vain yhdessä muodossa, he saavat koko Jeesuksen. Kuten sanoin niin kannatan itse käytäntöä jakaa kahdessa muodossa, mutten näe siinä teologista ongelmaa, että jaetaan vain yhdessä muodossa eli pelkässä leivän tai viinin muodossa.
Topi: ”Kyllä armo puhdistaa kaikesta synnistä (1. Joh. 1:7), mutta kristitty on samaan aikaan sekä kokonaan armahdettu eli vanhurskas että kokonaan turmeltunut (simul iustus et peccator)… Kristityssä on sekä vanha ihminen (turmeltunut luonto eli liha) ja uusi ihminen (joka on Jumalan armon vaikutusta).”
Ajattelen, että ihminen on ruumiin, sielun ja hengen ykseys. Ihmisen henki ei ole vain jokin tietty osa ruumiissa, vaan paremminkin niin, että ihminen on ruumiillistunut henki. Siis ruumis ja henki ovat yhtä. Tahto on ihmisen kyky tehdä valintoja eri vaihtoehtojen välillä.
Liha/ lihan mieli ei viittaa nähdäkseni ensisijassa ruumiiseen ikään kuin irrallaan hengestä, vaan koko ihmiseen. Voitaisiin sanoa, että erityisesti sielu on ihmisyyden tärkein ulottuvuus, sillä se on kuolematon, ja tahto on juuri sielun kyky. Kuolema tarkoittaakin ikuisen sielun ja materiaalisen ruumiin erkaantumista toisistaan. Ensiksi mainittu ei lakkaa olemasta, mutta ruumis häviää vähitellen hajoamisprosessien kautta.
Tämä ihmisen liha, siis koko ihminen, on katolisen uskon mukaan perisynnin alainen, ja perisynti tarkoittaa sekä 1) syyllisyyttä, että 2) heikkoutta langeta syntiin. Sanoisin, että empiirisesti periturmelus ei ole ihan niin totaalista kuin luterilaisuudessa korostetaan, sillä esimerkiksi tunnen monia hyviä ihmisiä, jotka elävät sangen kunnollista elämää ja rakastavat lapsiaan ja tekevät hyvää lähimmäisilleen, vaikka heillä ei olisi ulkonaista kristillistä vakaumusta. Mielestäni olisi väärin väittää heidän olevan maksimaalisen pahoja ihmisiä ja se olisi sangen ristiriidassa kokemusmaailmamme kanssa. Maksimaalisen turmeltuneelta ihmiseltä kuulostaisi pikemminkin sarjamurhaaja tai pedofiili, jolla ei ole lainkaan katumusta tai empatiaa.
Raamatussa toki sanotaan, ettei kukaan etsi Jumalaa ja kaikki ihmiset ovat käyneet kelvottomiksi (ks. Topin viittaamat raamatunkohdat). Mielestäni on perusteltua kuitenkin ymmärtää, että näissä käytetään jonkin asteista hyperbolaa eli liioittelua. Hyperbola on viestinnän keino vahvistaa jotakin kirjoittajan päämäärää, mutta se kuvaa todellisuutta liioiteltuna. Kuvataanhan Raamatussa myös monia vanhurskaista ihmisistä, jotka etsivät todella Jumalaa. Esimerkiksi Job: ”Herra kysyi: ”Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.”” (Job. 1:8) Tässä Jumala itse toteaa, että Job oli vilpitön ja nuhteeton ja karttoi pahaa. Tämä ei oikein sovi Paavalin kuvaukseen, jossa ”kaikki ovat tyynni kelvottomaksi käyneet” (Room. 3:12), ellei sitten ole kyse jossain määrin hyperbolasta. Ja vaikka tässä ei olisikaan kyse hyperbolasta, niin totesin jo edellisessä puheenvuorossa, että katolisen uskon mukaan kukaan ihminen ei vailla Jumalan armon apua kykene omin luonnollisin voimin etsimään Jumalaa. Sanonta ”armo ei kumoa luontoa, vaan täydellistää sen” tarkoittaa, että armo vahvistaa luonnollisia kykyjä siten, että ihminen todella kykenee etsimään Jumalaa ja ojentautumaan Häntä kohti.
Mielestäni edellä sanotulla on tärkeä merkitys erityisesti kristityn hengellisen itsetunnon kanssa. En missään nimessä kiistä, etteikö kristityn elämässä tulisi myös niitä hetkiä, kun kokee Paavalin tavoin: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei.” (Room. 7:18) Kyllä minulla on ainakin näitä hetkiä, kun kaikki tuntuu menevän pieleen vaikka kuinka yrittää. Näissä tilanteissa olen kuitenkin kokenut usein erityistä armon apua ja voimaa, joka antaa voimaa rakkauteen. Se taas tuo todellisen ilon epätoivon sijaan.
Palaan katoliseen ihmiskäsitykseen. Kun Raamatussa sanotaan, että kaste pesee puhtaaksi (Tiit. 3:5), ymmärretään tämä niin, että kaste todella pesee juuri lihasta eli koko ihmisestä pois kaiken synnin syyllisyyden, niin ettei synti enää voi syyttää. Nähdäkseni katolinen kastekäsitys on tässä mielessä voimakkaampi/ kokonaisvaltaisempi, mikäli luterilaisuudessa ajatellaan, ettei kaste pese puhtaaksi lihan syyllisyyttä. Toki kasteen jälkeen lihalla eli koko ihmisellä (ruumis+sielu+henki) on edelleen lihan taipumukset, mutta ei syyllisyyttä, koska se on saatu anteeksi.
Topi: ”Joudun tässä kohtaa kriittisesti sanomaan, että kun homoseksuaalisuuden suhteen usein kuulee sanottavan, ”ettei homoseksuaalinen taipumus ole syntiä vaan vasta sen harjoittaminen”, niin tämä lause ei mene luterilaisen syntiopin mukaan oikein. Myös Jumalan sanan vastainen viehtymys on syntiä.”
Hyvä esimerkki ja se taitaa osoittaa, että moni luterilainen ajattelee luonnostaan varsin katolisesti.
Topi: ”Kleptomaanikin tekee himossaan syntiä, vaikkei varastamaan lankeaisikaan.”
Kleptomania on eräänlainen sairaus tai pakko-oireinen häiriö, joka ilmenee varasteluna. Katolisuudessa synti ymmärretään niin, että se on Jumalaa ja lähimmäistä vastaan rikkomista, joka tehdään tietoisena teon vääryydestä ja vapaaehtoisesti (eli tahto suostuu siihen vapaasti ilman voimakasta ulkonaista vaikuttavaa tekijää). Vahinko ei esimerkiksi ole syntiä. Jos taas ihminen tekee väärin sairauden takia ilman ymmärrystä teon vääryydestä, on hän syyntakeeton. Ihminen ei siis tee väärin täysin tietoisesti ja vapaaehtoisesti, koskapa väärän toiminnan aiheuttaa sairaus. Hänen tekonsa ei ole siis täysin vapaa. Jos teko ei ole ollenkaan vapaa, vaan se on esimerkiksi täysin sairaudesta johtuvaa, ei siitä seuraa syyllisyyttä lainkaan. Tätä voidaan soveltaa myös esimerkiksi totaalisesti dementoituneen ihmisen tekoihin.
Miten tätä voidaan perustella? Esimerkiksi siten, että Jumala on oikeudenmukainen, mikä tarkoittaa oikein tuomitsemista. Maallisessakin tuomioistuimessa huomioidaan rikosten olosuhteet ja rikollinen voidaan tuomita syyntakeettomaksi, jos hän ei ole tehnyt tekoaan vapaasti. Mitä suurempi on vapaaehtoisuuden aste, sitä vakavampi on rangaistus. Taposta ei saa samaa rangaistusta kuin murhasta, sillä murhaa edeltää suunnitelmallisuus, mikä on osoitus suuremmasta vapaaehtoisuudesta. Tämä sopii yhteen inhimillisen oikeustajun kanssa.
Nyt jos Jumala on täydellisen oikeudenmukainen tuomari, niin mitä ajattelisit maallisessa tuomioistuimesta sellaisesta tuomarista, joka langettaa vakavimman tuomion kaikille syytetyille (myös esimerkiksi lapsille) jopa pikkurikoksista. Entä jos mieleltään sairas, joka esimerkiksi varastaa, koska ei ymmärrä tämän olevan väärin, tuomitaan kuolemaan, toimiiko tuomari oikeudenmukaisesti? Minusta ei. Aiemmin puhuin siitä, että Raamatun käsitteet tulisi ymmärtää johdonmukaisesti niin, että niiden merkitys on sama kuin meidän kokemusmaailmassamme. Jos taas Raamatun käsitteet erkaantuvat meidän kokemusmaailmastamme, tulee niistä mielivaltaisia. Tällöin käsite oikeudenmukainen, ei välttämättä enää tarkoita mitään sellaista, joka olisi meidän oikeustajumme mukainen. Tällöin koko termistä tulee mielivaltainen.
Topi lainaa Raamattua, kun ehdotan, ettei Galatalaiskirjeen pihvi ole välttämättä uskon ja tekojen vastakkainasettelu luterilaisessa mielessä: ”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinanaulittuna. Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?” (Gal. 3:1-2)
Paavali nähdäkseni perustelee, ettei Jumalan kansa saanut Pyhää Henkeä noudattamalla Mooseksen lakia, vaan se annettiin lupauksen sanan ja sen uskomisen perusteella. Nähdäkseni tämä jae ei muuta sitä tulkintaa, jonka esitin edellisessä viestissäni Galatalaiskirjeessä. Oleellista on, mitä termillä ´lain teot´ymmärretään.
Topi: ”Lain toista käyttöä on seuraava jae: ”Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee.” (Gal. 3:10). Hän jatkaa: ”Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ’vanhurskas on elävä uskosta’” (Gal. 3.11).”
Mooseksen lakia tuli Paavalin mukaan noudattaa juutalaisuudessa kokonaisuudessaan, eikä vain osittain. Siksi oli myös juutalaisestakin näkökulmasta virheellistä vaatia pakanakristityiltä joitakin juutalaisen lain vaatimuksia, kuten ympärileikkausta, mutta ei koko lain kaikkien säädöksien noudattamista. Todellinen juutalaisuus ei ollut tällaista, vaan piti pitää kiinni koko Mooseksen laista. Usko Kristukseen taas on koko vanhurskauttamisen edellytys. En siis oikein näe ristiriitaa katolisen vanhurskauttamisopin kannalta. Ei katolinen opetus kiellä sitä, että usko olisi välttämätöntä vanhurskauttamisessa, jota ei saada Mooseksen lakia noudattamalla. Sen sijaan katolinen tulkinta on, ettei kyse ole ´yksin uskosta´ ilman rakkautta. Ei voida siis ajatella, että vanhurskauttamiseen riittää, kunhan vain pidän totena kristinuskon sanomaa, ilman että pyrin myös seuraamaan sen opetusta ja rakastamaan toisia ihmisiä. Tätä Jaakobin opettaa:
”Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet — pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat. Mutta etkö sinä tyhjänpäiväinen ihminen tahdo tietää, että ilman tekoja usko on hyödytön?” (Jaak. 2:19-20)
Kun Raamattu puhuu teoista, ei se aina viittaa yksinomaan Mooseksen lakiin kaikkine säädöksineen. Nimenomaan näitä tekoja, kuten ympärileikkausta jne., ei enää tarvita, koska Jumalan omaisuuskansaan ei kuuluta Mooseksen lain ja juutalaiseksi kääntymisen, vaan uskon kautta Kristukseen. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, ettei uskoon kuuluisi mitään tekoja tai inhimillisen tahdon toimintaa. Rakkaus ja rakastaminen on oleellinen osa vanhurskauttamista, eikä ´yksin usko´hyödytä, kuten Jaakob jatkaa: ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä yksin uskosta.” (Jaak. 2:24) Juuri näihin rakkauden tekoihin kristityt ovat suorastaan velvoitettuja Jumalan armon avulla ja tukemina.
Topi viittaa: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.” (Ef. 2:8-9)
Ymmärrän tämän niin, että edes rakkauden teot eivät ansaitse pelastumista, joka on lahjaa. Katolisuudessa pelastumisen lahjan tarjoaminen on Jumalan armelias aloite, jota hän tarjoaa kaikille. Tämän lahjan vastaanottaminen tai torjuminen ei ole mitenkään ansiollista, vaikka ihmisellä on vapaus päättää, haluaako hän ottaa tämän lahjan vastaan vai ei. Jumalan armoa tai pelastuksen lahjaa ei käsitetä sellaiseksi suvereeniksi voimaksi, joka ajaisi ihmisen vapaan tahdon ylitse (eli kumoaisi luonnon) ja pakottaisi sen välttämättömästi johonkin ratkaisuun. Katolisuus ei edusta myöskään sellaista, että ihmisen pitäisi yrittää teoillaan kelvata Jumalalle.
Olemme pyörineet tässä keskustelussa lähinnä Paavalin kirjeissä, joten ehkä kannattasi ottaa vielä esille, mitä Jeesus itse opettaa evankeliumeissa.
Jeesus esimerkiksi opettaa: ”Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias.” (Matt. 10:38)
Emme kai me voi sanoa, että olemme jo 100 % soveliaita Jeesukselle, kunhan vain uskomme Jeesukseen, mutta tähän ei liity millään tavalla se, että meidän tarvitsisi myös seurata Jeesuksen antamaa opetusta ja yrittää elää hänen opetustensa mukaan.
Entä opetus tekojen mukaan tuomitsemisesta: ”Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.” (Matt. 16:27)
Tai: ”’Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.’… Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: ’Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle’. (Matt. 25:34-36, 40)
Eikö Jeesus opeta täysin eksplisiittisesti että meidän tuomitaan tekojemme mukaan. On huomattava, ettei Jeesus viittaa näillä teoilla Mooseksen lakiin kaikkine säädöksineen, mikä kuului juutalaisuuteen. Sen sijaan hän viittaa koko lain ytimeen, rakkauteen. Raamattu opettaa, että meidät tuomitaan näiden rakkauden tekojen perusteella.
Nähdäkseni voidaan siis todeta, että pelastumiseen kuuluvat myös rakkauden teot, joita tehdään Jumalan armon avun varassa ja tuella.
Topi: ”Lain Jumala vihaa vanhurskaudessaan sekä syntiä että syntistä.”
Missä Raamatussa sanotaan, että Jumala vihaa syntistä ihmistä, eikä vain syntiä? Eikö pikemminkin sanota, että Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä: ” Siinä on rakkaus-ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10) Jumala rakastaa ihmistä niin paljon, että hän on valmis kärsimään ja kuolemaan ristillä syntisten edestä. Jumala siis rakastaa ihmistä uhrautuvasti, itseään säästämättä, täydellisellä tavalla.
Tarkoitatko siis että Jumala sekä vihaa että rakastaa syntistä ihmistä samaan aikaan? Miten nämä ovat sovitettavissa samanaikaisesti yhteen?
Mielestäni paras tapa tulkita Jumalan vihaa, on niin, että Jumala vihaa juuri syntiä. Synti on kuin sairaus, josta me kärsimme. Jumalan viha tätä syntisairautta kohtaan nousee ennen kaikkea rakkaudesta, koska tuo sairaus satuttaa meitä, ja estää meitä olemasta onnellisia. Jos lapseni on sairas, haluaisin, että hän tulisi terveeksi, koska rakastan tätä. Tällöin voidaan sanoa, että vihaan sairautta juuri siksi, että rakastan lastani: en haluaisi hänen kärsivän. Samoin Jumala rakastaa syntistä, mutta vihaa syntiä, koska se haavoittaa, orjuuttaa ja satuttaa meitä tehden meistä onnettomia.
Topi: ”Mutta sinä itse kuvaat yllä hämmennyksesi syyn: ”pyhityksessä tai pelastumisessa” (te vaikutatte jotenkin sotkevan ja sekoittavan ja samaistavan nämä toisiinsa”
Synnin voidaan ajatella olevan vakava kuolemaan johtava sairaus, josta Jumala haluaa meidät parantaa. Pyhitys taas on parantumisprosessi tästä sairaudesta. Jumala avaa mätäpaiseet ja puhdistaa ne, sitoo haavat ja lääkitsee niitä. Armo on tämä lääke. Kun ihminen on sitten tullut täysin terveeksi, on hän sanan varsinaisessa mielessä pelastunut tuolta kuolemaan johtavalta sairaudelta. Hän saa tämän jälkeen terveen paperit. Pelastumiseen kuuluu siksi pyhitys, jossa synnin sairauteen liittyvät paheet muuttuvat hyveiksi armon avulla. Paheet ja pahat teot taas orjuuttavat meitä, emmekä voi olla todella onnellisia ja vapaita, ellemme ensin pääse kokonaan eroon tuosta orjuuttavasta sairaudesta.
Topi: ”Kyllä luterilaisuuskin puhuu (ja paljon) lahjan (joka on syntien anteeksintamus) vastaanottamisesta (yksin uskon kautta, jolla on puhtaasti välineellinen luonne), mutta kun te ette näytä tunnustavan, että usko on yksin Jumalan teko, niin tästä syntyy ongelma.”
Mutta luterilaisuus opettaa, että ihminen ei ole millään tavalla tahdollaan aktiivinen tuossa lahjan vastaanottamisessa, vaan Jumala tekee sen valituissa ihmisessä, mutta ei kaikissa ihmisissä?
”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt”. (Joh. 6:29)
Jos ihminen on ymmärryksensä silmiltä sokea ja Jumala avaa hänen silmänsä niin, että hän voi nähdä Jeesuksen olevan se luvattu messias, josta profeetat ennustivat, ja uskoa tähän, niin toki tämä on Jumalan teko. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö ihminen voisi torjua tämän luvatun Messiaan ja hänen sanomansa ja jatkaa elämäänsä ikään kuin olisi yhä sokea.
Topi: ”Puhut taivaasta täydellisen pyhityksen paikkana. Mutta entäpä se viimeinen veräjä ennen taivasta? Millä perusteella siitä päästään läpi taivaan kirkkauteen?”
Katolisen uskon mukaan kuolema päättää ihmisen elämän eli ajallisen vaelluksen ja tämän jälkeen sielun kannalta on olennaista, onko hän ottanut eläessään Jumalan armon vastaan vai torjunut sen. Eli onko hän eronnut tästä ajasta Jumalan ystävänä vai vihollisena. KKK toteaa: ”678. Asennoituminen lähimmäiseen paljastaa, onko ihminen ottanut vastaan vai torjunut Jumalan armon ja rakkauden.” Raamatun varoitukset helvetistä ovat kehotus käyttää tahdonvapautta vastuullisesti ja huomioida tässä elämässä oma ikuinen kohtalo.
Taivaaseen pääsevät ne, jotka ovat 1) eronneet tästä ajasta Jumalan ystävinä eli ”armon tilassa” ja 2) jotka ovat täydellisen puhdistuneita eli joissa pyhittävä armo on vienyt pyhityksen päätökseen. Mikäli pyhitys on kesken ja ihmisessä on vielä pahoja taipumuksia kuoleman hetkellä tai hyvitettäviä synnin ajallisia rangaistuksia, menee sielu kiirastuleen, jossa se saa olla kyllä ”varma ikuisesta pelastumisestaan”, kunhan on ensin käynyt läpi puhdistuksen (purgatorium).
Jumalan rakastaminen on oleellista pelastumisen kannalta, sillä: ”Joka ei rakasta, pysyy kuoleman vallassa. Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja, ja te tiedätte, ettei iankaikkinen elämä voi pysyä yhdessäkään murhaajassa” (1. Joh. 3:14–15). Emme siis voi olla Jumalan ystäviä tässä ajassa ja tulevassa, jos teemme vakavaa syntiä vapaasti ja tahallaan Jumalaa ja lähimmäistämme vastaan. Tällainen synti on Raamatun mukaan kuolemaksi. (Hepr. 10:26)
Topi: ”No kun katsot omaa vajavaista pyhitystäsi, niin mitä ajattelet, jos nyt kuolisit, niin kuinka kauan sinun pitäisi kiirastulessa kärventyä?”
Kiirastulen ajallisella kestolla ei ole sinänsä merkitystä, sillä ajattelen, että kiirastuli on positiivinen paikka, kuten sairaala sairaalle. Toki jokainen sairas potilas haluaisi varmasti olla niin lyhyen aikaa sairaalassa kuin mahdollista (parantumisen eteen tarvittavat toimenpiteet ja lääkkeet aiheuttavat esimerkiksi usein kärsimystä), mutta tärkeintä on päämäärä eli parantuminen. Olennaista on, että potilas voi luottaa lääkäriin ja siihen, että tämä osaa parantaa hänet.
Liittyen syntisen muutoksen Kristuksen kaltaiseksi Topi toteaa: ”Taivaassa tämä tulee valmiiksi.”
Tarkoitatko, että pyhitys tulee valmiiksi vasta taivaassa? Siis että taivaassa olisi aluksi syntiä ja paheita, kunnes ihminen on muuttunut täysin Kristuksen kaltaiseksi ja paheet ovat muuttuneet hyveiksi ja täydelliseksi kyvyksi rakastaa. Katolisessa uskossa tämän muutoksen on tapahduttava ennen taivasta, koska taivaassa ei ole oleva mitään epäpyhää.
Topi: ”Kumpaan luotat lopun hetkellä: täydelliseen anteeksiantamukseen koko turmeluksesi osalta vai johonkin omassa itsessäsi tapahtuneeseen vaillinaiseen pyhitysprosessiin?”
Vastaan: yksin Jumalan armoon, joka vaikuttaa syntien anteeksiantamuksen ja voiman uuteen elämään eli pyhityksen. Ei se, että vanhurskauttamiseen ja pelastumiseen ymmärretään kuuluvaksi rakkauden teot, johda automaattisesti siihen, että alkaisi luottaa omaan itseensä tai olisi vaarassa tulla ylpeäksi. Kokemukseni mukaan juuri päinvastoin, sillä sitä tärkeämmäksi Jumalan armo ja sen anominen muuttuu.
Topi: ”Mutta miksi teille ei riitä seuraava: ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: ’Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!’”?”
Nähdäkseni jälleen olennaisin kysymys on, mihin näillä ´töillä´ viitataan. Tuota raamatunkohtaa edeltää mm.: ”Mitä etuuksia on siis juutalaisilla, tai mitä hyötyä ympärileikkauksesta?… Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja. Vai onko Jumala yksistään juutalaisten Jumala? Eikö pakanainkin? On pakanainkin, koskapa Jumala on yksi, joka vanhurskauttaa ympärileikatut uskosta ja ympärileikkaamattomat uskon kautta. Teemmekö siis lain mitättömäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme lain.” (Room. 3)
Tässä vastakkainasettelu uskon ja tekojen suhteen liittyy nähdäkseni ympärileikkaukseen ja Mooseksen lakiin. Mooseksen laki ei vanhurskauta, sen sijaan uskon kautta tullaan Jumalan lapseksi ja kuulutaan Jumalan kanssaan, tähän ei tarvita ympärileikkausta, koskapa ”Jumala on yksi, joka vanhurskauttaa ympärileikatut uskosta ja ympärileikkaamattomat uskon kautta.”
Silti usko ei tee lakia mitättömäksi, vaan vahvistaa sen. Lain ydin on rakkaus, eikä se ole vanhentunut, vaikka Mooseksen laki sellaisenaan onkin vanhentunut.
Roomalaiskirje jatkuu: ”Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. (Room. 4:3) Sitten jatketaan: ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta. Mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi”
On olennaista, miten tämän Raamatun äärellä ymmärretään ´usko´. Abraham uskoi lupauksen sanaan ja toimi sen mukaan. Hän oli uskollinen/ kuuliainen Jumalalle, eikä pitänyt vain totena Jumalan sanoja. Heprealaiskirjeen määritelmän mukaan: ”usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1) Ja Jaakobin mukaan usko ilman tekoja on turhaa. Uskoon liittyy siis Jumalaan ja hänen ilmoitukseensa uskominen/ sen totena pitäminen ja ojentautuminen tämän uskon mukaan. Jos näiden välillä halutaan tehdä jyrkkä erottelu tyyliin: ensin tulee usko yksin, sitten rakkauden teot, en näe sitä välttämättä ongelmaksi katolisesta näkökulmasta. Ongelma on sen sijaan se, jos sanotaan, etteivät rakkauden teot kuulu vanhurskauttamiseen lainkaan tai, että yksin usko riittää ilma rakkautta.
Roomalaiskirje 4 jatkuu: ”Koskeeko sitten tämä autuaaksi ylistäminen ainoastaan ympärileikattuja, vai eikö ympärileikkaamattomiakin? Sanommehan: ”Aabrahamille luettiin usko vanhurskaudeksi”. Kuinka se sitten siksi luettiin? Hänen ollessaanko ympärileikattuna vai ympärileikkaamatonna? Ei ympärileikattuna, vaan ympärileikkaamatonna.”
On huomattava, että kirjeen asiayhteydessä Paavalilla näyttää olevan kokoajan mielessään vanhentunut Mooseksen laki ja sen säädökset, koskapa hän argumentoi koko ajan ympärileikkausta ym. juutalaisen lain säädöksiä vastaan. Tällöin on luontevaa tulkita, että Paavali viittaisi teoilla erityisesti Mooseksen lain tekoihin, eikä ylipäätään kaikkiin ihmisen tahdon akteihin. Tietysti Mooseksen lain yksi osa oli myös kymmenen käskyn laki (eikä vain seremonialaki), eikä Paavali useinkaan erottele näitä toisistaan. Jeesuksen opetuksen mukaan kymmenen käskyn lain ydin on Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen (Matt. 22:37-40). Nähdäkseni tähän lain ytimeen Paavali viittaa toteamalla: ”Teemmekö siis lain mitättömäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme lain”, sillä muutoin Paavali olisi ristiriitaisesti argumentoimassa jotakin sellaista vastaan, jonka hän seuraavassa vahvistaa. Paavali myös kirjoittaa Roomalaiskirjeen lopussa: ”Sentähden on rakkaus lain täyttämys” ja kehottaa seurakuntaa rakkauden tekoihin.
Mooseksen laki tuntuisi siis olevan se konteksti, jonka vastakohdaksi Paavali asettaa uskon, mutta tästä ei seuraa, että myös rakkauden teot olisivat uskon vastakohta. Pikemminkin ne kuuluvat uskoon ja näyttävät sen todeksi: Ihminen tekee ulkonaisesti sitä, mihin hän sydämessään uskoo. Ja kääntäen, jos ihminen uskoo, mutta kieltäytyy seuraamasta rakkauden tekoja, ei tämä yksin usko hyödytä häntä.
Uuden Tien pitkäaikainen päätoimittaja Leif Nummela perustelee lyhyesti pääkirjoituksessaan 19.7.23, miksi hänen mukaansa katolinen kirkko ei ole yksin Raamattuun pitäytyvälle kristitylle vaihtoehto. Tällä hän viittaa osittain emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffmanin hiljattaiseen liittymiseen katoliseen kirkkoon ja kirjaan 
Katolisessa kirkossa Raamattua kunnioitetaan Jumalan sanana. Tämä on korkein mahdollinen auktoriteetti, mitä mikään teksti voi saada. Esim. paavin kiertokirjeet eivät ole Jumalan sanaa. Lisäksi kirkon opetusvirka ei ole Jumalan sanan yläpuolella, vaan selittää ja tulkitsee Jumalan sanaa Pyhän Hengen johdatuksessa. Näin ollen ei voi olla ristiriitaa Raamatun ilmoituksen ja kirkon opetuksen välillä. Jos olisi, ylittäisi tulkitsijan auktoriteetti Raamatun auktoriteetin.