Kuukausi: syyskuu 2017

Ihmisen autuuden kannalta ratkaiseva kysymys on: kuka voi antaa synnit anteeksi? Jos synnit eivät ole anteeksi, niin ei voi päästä taivaaseen. Taivaaseen ei näet oteta mitään epäpuhdasta tai epäpyhää. Sekään ei vielä riitä, jos tietää että Jeesus voi antaa synnit anteeksi, jos ei tiedä missä Jeesus on konkreettisesti antamassa syntejä anteeksi. Pitääkö ihmisen matkustaa 2000 vuotta ajassa taaksepäin saadakseen syntinsä Jeesukselta anteeksi? Vai mitä Raamattu ja kirkko opettaa? Kuka voi siis antaa synnit anteeksi?

On aluksi tärkeää muistaa, että Jeesus antoi syntejä anteeksi eläessään maan päällä. Tämä synnytti kohinaa Jeesuksen aikana. Fariseukset ja kirjanoppineet vastustivat Jeesusta, sanoen ettei kukaan muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi. Tätä varten ylipappi uhrasi Suurena sovintopäivänä eli seitsemännen kuun kymmenentenä päivänä syntiuhrin Herralle, koko kansan syntien edestä (3. Moos. 16). Tällöin kansa paastosi. Jeesuksen toiminta jakaa syntien anteeksiantamusta oli siis juutalaisuudesta poikkeavaa ja herätti kysymyksiä: millä oikeudella Jeesus näin toimi? Jeesus sanoi, että Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maanpäällä. Jumalana Hänellä oli myös valta antaa syntejä anteeksi julistamalla synninpäästöjä. Tätä Hän ei kuitenkaan tehnyt ilmaiseksi, sillä Hän itse kärsi kaikkien syntien rangaistuksen Golgatalla. Voisi ajatella, ettei Hän varmasti jakanut synninpäästöjä kevyin sydämin, sillä Getsemanessakin Hän hikoili verta sen tuskan takia, joka häntä odotti Jerusalemissa.

Kun Jeesus astui taivaaseen, niin hän antoi vallan antaa syntejä anteeksi yhdelletoista apostolilleen sanoen: ” Ottakaa Pyhä Henki, joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joille te ne pidätte, niille ne ovat pidetyt” (Joh. 20:23). Näin Jeesuksen aloittama toiminta jatkui Hänen taivaaseenastumisensa jälkeen apostolien työn kautta. Kirkko onkin liittänyt avainten vallan ja syntien anteeksiantamisen vallan apostolisen viran tehtäviin. Tämä tehtävä on kulkenut kättenpäällepanemisen kautta paimenvirkaan kuuluvana tehtävänä sukupolvelta toiselle. Joskus avaimet on otettu apostoliselta viralta yleisen pappeuden eli seurakuntalaisten hoitoon, mutta tälle käytännölle ei ole ymmärtääkseni kovin vahvoja kirkkohistoriallisia perusteluja ja Jeesuskin antoi synninpäästön avaimet vain apostoleilleen, ei kaikille seuraajilleen.

Kun haluat siis saada varmasti syntisi anteeksi ja löytää Jeesuksen anteeksiantamuksen synneistäsi nykyaikana, niin minun neuvoni on, että etsiydyt paimenen luokse, joka edustaa oikeaa ja alkuperäistä apostolista virkaa ajassamme. Kun pyydät ja saat häneltä synninpäästön, niin se on itsensä Kristuksen synninpäästö.  Jeesus nimittäin opetti apostoleilleen: ”Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa” (Matt. 18:18).

Lopuksi siteeraan Tunnustuskirjojen Augsburgin tunnustusta, joka nivoo ripin ja parannuksen mielestäni hyvin yhteen: ” Ripistä seurakuntamme opettavat, että yksityinen synninpäästö tulee säilyttää seurakunnissa, vaikka kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei ole välttämätöntä. Se on näet psalmin mukaan mahdotontakin: ”Erhetykset (Ps. 19:13) kuka ymmärtää? Parannuksesta seurakuntamme opettavat, että ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja että kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen. Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta. Tämän jälkeen tulee seurata hyvien tekojen, jotka ovat parannuksen hedelmiä.”

Harjoittaessani lääkärin ammattia olen monesti tullut ajatelleeksi, että monenlaisten vaivojen perimmäinen huoli taitaa olla kuolemanpelko. Varsinkin tämä näkyy ikäihmisten kohdalla, kun oma elämä käy vanhuuden vaivojen takia rajallisemmaksi. Silloin tukeudutaan lääkäriin, jolta haetaan usein rohkaisua ja ollaan tyytyväisiä siihen, kun lääkäri toteaa, että terveys vaikuttaa vakaalta ja veriarvot ovat kunnossa. Huolet unohtuvat vähäksi aikaa ja elämä jatkuu. Kuolema ei sittenkään vielä tule. Myös nuoret kärsivät kuolemanpelosta. Syöpää pelätään ja se on usein taustalla olevana huolena, kun tullaan kertomaan vaivoista vastaanotolle. Entä jos minulla onkin vakava kuolemaan johtava sairaus? Entä jos elämäni päättyy? Onkohan tämä patti tai tämä luomi syöpää?

Mielekäs, onnellinen ja turvallinen elämä vaatii taakseen elämän jatkuvuuden kokemuksen. Tätä jatkuvuutta terveys juuri on. Uhkakuvat ja pelot heikentävät elämisen laatua ja sairastumisen pelko voi viedä elämän ilon kokonaan pois. Tilanne on toinen, kun ollaan saattohoidossa ja kuolema on konkreettisemmin läsnä. Tällöin elämän jatkuvuus rikkoutuu ja jokainen päivä vie ajatuksissa lähemmäs kuolemaa. Tilanne järkyttää aina, olipa kyse vanhuksesta tai sairaasta lapsesta, jota saattohoidetaan. Tällaisissa tilanteissa elämä saattaa tuntua epäoikeudenmukaiselta. Kuitenkin se on varmaa – olipa asia sitten enemmän tai vähemmän tiedostettua – että kaikki kuolevat kerran. Lääkärinä minulla ei ole kestävää vastausta kuolemanpelon ongelmaan – ainakaan sellaista, joka tyynnyttää huolestuneimmatkin ihmiset.

Raamatusta sen sijaan löydän kuolemanpelkoon kestävän avun. Kaste kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja turvautuminen Jeesukseen syntien sovittajana tuovat toivon iankaikkisesta elämästä, jota ei lääketiede tunne. Eikä se voikaan tuntea, koska kyse on uskon asiasta ja lääketiede tutkii vain asioita, joita voidaan tämän elämän rajojen sisällä kokeellisesti toistaa ja tutkia. Kuolemasta ei saada tietoa empiirisillä tutkimuksilla. Jeesus opetti: ”Ja älkäät peljätkö niitä, jotka ruumiin tappavat, ja ei voi sielua tappaa; mutta peljätkäät enemmin sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa” (Matt. 10:28). Sairaudet, syöpä, väkivallan teot ja onnettomuudet voivat viedä ihmiseltä hengen, mutta Jeesuksen mukaan näitä ei kuitenkaan tarvitse pelätä. Ennemmin tulee pelätä Jumalaa, joka voi tuomita sielun helvettiin. Jos asiat ovat kunnossa Jumalan kanssa, niin kristityllä ei ole mitään todellista syytä pelätä kuolemaa, koska se on vain siirtymistä Kristuksen luokse (Fil. 1:23).

Vaikka kristitylle kuolema onkin Paavalin sanoin voitto (Fil 1:21), niin silti kristityn tulee kunnioittaa elämää, koska Jumala kunnioittaa sitä. Kuolemaa ei tule tieten tahtoen jouduttaa esimerkiksi elämällä vastuuttomasti kuin veitsen terällä. Paholainen kiusasi Jeesustakin heittäytymään rotkoon vedoten siihen, että enkelit kuitenkin varjelisivat häntä (Matt. 4:6). Jeesus ei kuitenkaan lähtenyt näin leikkimään Jumalan varjeluksella, eikä meidänkään siksi tule lähteä. On toisaalta myös totta, että Kristuksen evankeliumin tähden kristityt ovat kautta aikojen kuuliaisuudesta lähetyskäskylle joutuneet asettamaan itsensä hengenvaaraan, jotta evankeliumi voisi mennä eteenpäin. Tällöin ei ole voitu muuta kuin luottaa Jumalan johdatukseen ja siihen, että elämä on aina viimekädessä Jumalan kädessä.

Kristityn ei tarvitse siis pelätä kuolemaa. Elämä on lahjaa Jumalalta ja se on aina Jumalan kädessä. Sairaudet ja kuolema ovat syntiinlankeemuksen seurausta, mutta niidenkin kohdatessa voi opetella kiittämään Jumalaa elämän antajana. Lääkärinä voi tehdä paljon edistääkseen terveyttä ja elämän jatkuvuuden kokemusta, mutta nämä eivät kuitenkaan tuo syvintä rauhaa kuolemanpelon kanssa kamppaileville ihmisille. Tämän rauhan voi tuoda vain haavoitettu Kristus, Jumalan Poika, joka on sinunkin syntisi ristillä sovittanut. Hän on kuollut puolestasi, jotta sinun ei tarvitsisi kuolla iankaikkisesti.