Kuukausi: elokuu 2017

Väitetään, että Länsimaissa on käynnissä yhteiskunnan ja valtionkirkkojen sekularisoituminen ja liberalisoituminen. Tämä näkyy monessa asiassa kuten siinä, että muut maailman uskonnot ja ideologiat saavat kannatusta lännessä kristinuskon lisäksi ja usein hieman poleemisestikin kristinuskoon nähden, tai joskus jopa kristillisen kirkon sisällä. Valtioiden ja kirkkojen päätöksenteko pohjautuu yhä useammin muihin arvoihin kuin konservatiivisiin kristillisiin arvoihin. Esimerkiksi avioliiton muuttaminen sukupuolineutraaliksi, kuvaa mielestäni hyvin uusia liberaaleja tuulia lainsäädännössä. Mutta miksi Länsimaat luopuvat kristinuskosta? Miksi valtionkirkot luopuvat perinteisestä kristinuskosta ja siirtyvät liberaaliin tulkintaan seuraten laajempaa yhteiskunnallista kehitystä?

Jotta voisimme ymmärtää yhteiskuntamme kehitystä paremmin, niin meidän tulisi tutustua historiaan ja siihen, mistä yhteiskuntaamme mullistavat aatteet ovat peräisin. Taustalla on ainakin 1700-luvun valistuksen aika, joka alkoi korostaa ihmisen järkeä kaiken tiedon mittarina. Samoihin aikoihin syntyi liberalismi, jossa alettiin korostaa vapautta ja tämä tarkoitti myös vapautta uskonnollisista perinteistä ja arvoista. Darwinismissa ”todistettiin”, että maailma on syntynyt itsestään, eikä Jumalaa tarvita sen luojaksi. Materialistinen kehitys teki monesta rikkaan ja tällaisena monen on vaikea käydä Jeesuksen opetuksen mukaisesti taivasten valtakuntaan, koska sydän kiinnittyi maallisiin aarteisiin. Nykyiseen yhteiskuntaamme ovat vaikuttaneet voimakkaasti myös maailmansodat kansanmurhineen, jotka ovat luoneet edellytyksiä liberaalien arvojen kasvulle ”ahdasmielisten” konservatiivisten arvojen sijaan. Lisäksi kaupungistuminen, teollistuminen ja feminismi ovat vaikuttaneet yhteiskuntaamme, ja sen perusyksikköön perheeseen. Äidit ovat siirtyneet yhä enemmän työelämään ja perinteinen perhekeskeisyys on vähentynyt. Lapset ovat siirtyneet yhteiskunnan kasvatettavaksi. Perhekoko on myös pienentynyt ja vastuu suvun vanhuksista on siirtynyt yhteiskunnalle. Samalla vanhusten yksinäisyys on lisääntynyt ja myös esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmat. Myös isien työt ovat siirtyneet kodin ulkopuolelle maataloudesta tehtaisiin.

Yhteiskunnallinen muutos ei vielä kuitenkaan selitä sitä, miksi kirkko irrottautuu päätöksissään vanhakirkollisista perinteistä. Suomessakin kirkolla olisi perustuslaillinen oikeus toimia perinteisen kristinuskon arvojen mukaisesti. Laki ei siis vaadi sitä tekemään omasta uskontulkinnasta ja perinteestä poikkeavia ratkaisuja. Kirkon sekularisoituminen Suomessa on kuitenkin ilmeistä, kun lukee vaikkapa kirkollisia uutisia ja kannanottoja. Naispappeus, eronneiden vihkiminen, homoliitot ja -siunaamiset, opillisten fundamenttien kuten Jeesuksen neitseestäsyntymisen inflaatio pappien keskuudessa, kirkon jalkautuminen hyväksyvästi kaikenlaisiin jumalattomiin tilaisuuksiin, maallisesta kontekstista otetut jumalanpalvelusmuodot, luopuminen luterilaisesta tunnustuksesta, konservatiivien erottaminen kirkosta ja pyhityselämän korvaaminen rajattomuudella ja suvaitsevaisuudella ovat esimerkkejä kirkon sekularisoitumisesta.

Raamattu antaa ohjeeksi mielestäni osuvasti aikamme tilanteeseen: ”Ja älkäät sovittako teitänne tämän maailman muodon jälkeen” (Room 12:2). Raamattu on konservatiivinen siinä mielessä, että se neuvoo kulkemaan vain Jeesus-tiellä, eikä sovittamaan omaa kaitaa tietä tämän maailman teiden kanssa. Jeesus opetti: ”Joka minua rakastaa, se pitää minun sanani” (Joh. 14:23) ja jatkoi: ”Joka ei minua rakasta, ei se minun sanojani kätke”. Kirkon haaste on siinä, ovatko Jeesuksen sanat kirkolle niin rakkaat ja kallisarvoiset, että se pysyy niissä riippumatta maailman virtauksista ja suosiosta, vai valitseeko se mieluummin mukautumisen tien. Ongelma mukautumisen tiessä on se, että silloin usko ja teot eivät ole enää sopusoinnussa apostolien opetuksen ja Jeesuksen sanojen kanssa.

Jeesus sanoi apostoleilleen: ”Joka teitä kuulee, se minua kuulee, ja joka teidät katsoo ylön, se katsoo ylön minun; mutta joka minun katsoo ylön, hän katsoo ylön sen, joka minun lähetti” (Luuk. 10:16). Ne, jotka kuulevat apostoleja ja heidän opetustaan, kuulevat itse Kristusta, joka heidät lähetti. Joka taas hylkää apostolisen opin, se hylkää ja ylenkatsoo itsensä Kristuksen, koskapa ei ota vastaan Hänen lähettämiään ja valtuuttamiaan evankeliumin julistajia. Kirkon liberalisoitumisen ongelman ydin on mielestäni juuri tässä: apostolisen opin ylenkatsomisessa ja hukkaamisessa. Samalla kaitaa tietä levennetään ilman Kaikkivaltiaan lupaa. Tällöin ei ole enää mitään takeita siitä, missä määrin kirkko johdattaa ihmisiä pelastukseen, ja kuka herra kirkossa hallitsee. Jos Kristus on kirkon Herra, niin kirkko on alisteinen Kristuksen sanoille. Muutoin kirkko on Kristuksen herra.

Kaiken sekularisoitumisen keskellä herää muutama kysymys: Jos yhteiskunnassamme kirkko ja kristityt eivät pidä esillä kristillisiä arvoja, niin kuka sitten? Jos Suomen piispat eivät näe syntiä enää syntinä, niin miten valtion virkamiehet voisivat nähdä? Jos suola muuttuu mauttomaksi, niin miten sitten suolataan? Jos valo muuttuu itse pimeydeksi, niin miten pimeässä olevia voisi johdattaa tuntemaan valon ja totuuden?

Ymmärrän, että monilla maallistuneen kansankirkon konservatiivisilla kristityillä on vaikeat oltavat. On varmasti hirvittävää elää keskellä muutosta, jota ei halua. Moni varmasti rukoilee muutosta kirkon maallistumista vastaan. Kuitenkin hiljaisuus on myöntymisen merkki, ja jos kynttilä on vakan alla, niin pimeys vallitsee. Jos Sanaa ei nosteta esille keskusteluissa, niin mielipiteet ja lihan mieli vallitsevat. Siksi on tärkeää olla rohkea ja pitää Sanasta kiinni sanoissa ja ennen kaikkea teoissa. Muuten voi käydä niin, että mukautuu itsekin. Kun omat teot muuttuvat, niin pikkuhiljaa myös ajatukset muuttuvat ja lopulta oma usko muuttuu. Tämä johtuu siitä, että on psyykelle kestämätön tilanne, jos omat ajatukset ja teot ovat pidemmän päälle ristiriidassa. Siksi täytyy ensin saada toinen muuttamaan tekojaan, jos haluaa hänen muuttavan ajatustapojaan. Muutos kulkeekin yhteistyön ja suvaitsemisen kautta hyväksymiseen ja lopulta Sanan vesittämiseen – siis tekojen kautta ajattelutapojen muuttumiseen. Kun rukoilemme muutosta ja herätystä kirkollemme ja kansallemme, niin voisimme miettiä kuinka itse voisimme olla tuo muutos ja kuinka itse voisimme toimia niin kuin valvovien kristittyjen tulee toimia. Voisitko sinä siis olla rukouksiesi rukousvastaus?

Jos kirkko lakkaa julistamasta syntiä synniksi ja saarnaamasta lakia, niin seurakuntalaisille käy siten, että pikkuhiljaa he alkavat pitää syntisiä tekojaan pienempinä synteinä ja sitten eivät enää synteinä lainkaan. Tällöinen omien tekojen ja ajatusten välinen ristiriita poistuu ja psyykeen on helpompi olla. Kuitenkin Paavali vastustaa tällaista mukautumista. Hän kuvaa, että uskovan elämä on loppuun saakka ahdistavan ristiriidan kanssa elämistä, jossa liha sotii henkeä vastaan (Room. 8:6). Paavali kuvasi tekevänsä itse sitä, mitä ei tahtonut. Siitä hän päätteli synnin asuvan hänessä. Tahto hänellä oli elää hengen mielen mukaan. Jos haluamme jatkossakin tahtoa elää hengen mukaan ja murehduttaa omantuntomme siitä synnistä mitä elämässämme näemme ja tarvita Kristusta Vapahtajaksemme, niin meidän on kuultava sitä Hyvän Paimenen ääntä, jossa saarnataan synti synniksi ja armo armoksi. Muuten mekin jälki-kristillistymme.

Kuka Jeesus on? Kuka Jumala on? Kuka Pyhä Henki on? Miten maailma on syntynyt ja miten kaikki tulee päättymään? Miksi Jeesus tuli maailmaan? Mikä seurakunta oikeastaan on? Miten ihminen voi pelastua? Mikä on seurakunnan ja kristityn tehtävä maailmassa? Jokainen kristitty vastaa näihin kysymyksiin jollakin tavalla. Haluan kysyä tässä kirjoituksessani: millä tavalla sinä vastaat? Toisin sanoen, mikä on sinun uskontunnustuksesi? Mikä on siis kristillisen uskosi sisältö?

Monesti on ajateltu, että Raamattu on riittävä uskontunnustus. Ekumeenisessa kristillisyydessä asetetaan usein Raamattu ainoaksi tunnustukseksi ja pyritään asettamaan syrjään eri kirkkokuntien uskontunnustukset. Sanotaan, että Raamattu riittää ja erilaiset uskontunnustukset ovat vain turhia lisäyksiä, jotka vääristävät tavalla tai toisella Raamatun alkuperäisen sanoman ymmärtämistä. Itseasiassa yliopistoeksegetiikan eli akateemisen Raamatun tulkinnan tavoitteena on tarkastella Raamattua riippumattomuudesta käsin ilman minkäänlaista tunnustusta. Tämä on mielestäni ylevä periaate, mutta mielestäni ainakin ideaalina mahdotonta toteuttaa. Jokainen Raamatun tekstin ja historian tulkitsija astuu nimittäin tekstiin oman persoonansa kanssa. Riippumatonta ihmistä ei olekaan. Myöskään tunnustuksetonta ihmistä ei ole. Kaikilla ihmisillä on jokin näkökulma – omat silmälasit – siis oma persoonallisuus, hengellinen tausta ja ennakko-olettamukset, joiden läpi hän katsoo Raamattua. Jos kirkkokuntien uskontunnustuslasit riisutaankin, niin nämä omat silmälasit jäävät väistämättä jäljelle. Objektiivisuus on hyvä tavoite, mutta parhaimmillaankin siihen pääseminen on kovin rajallista.

Riittääkö Raamattu ainoaksi tunnustukseksi? Joku saattaa sanoa, että minä en edusta mitään tunnustuskuntaa, olen vain kristitty. Jos pyydämme häntä vastaamaan kuitenkin aloituskappaleessa oleviin kysymyksiin, niin huomaamme, että tällaisella ”vain kristitylläkin” on jokin näkökulma Raamatun sisältöön, ja siis jokin tunnustus ja käsitys siitä, mitä Raamattu opettaa. On minusta tärkeää karistaa ajatuksista harhakuvitelma, että voisi olla riippumaton yli-ihminen. Tärkeämpää onkin pysähtyä tutkimaan sitä, mikä on oma tunnustus, ja mistä se on lähtöisin. Millaisesta kristillisyydestä on omaksunut Raamatun tulkinnan periaatteita ja vaikutteita? Miten nuo periaatteet kestävät kirkkohistoriallisessa tarkastelussa, eli ovatko ne jonkinlaisia kirkkohistoriallisia uutuuksia vai vanhaa klassista kristillistä uskoa. Pitää muistaa, että Raamattu on myös Jehovan todistajien ja Mormonien pyhä kirja, ja lisäksi Vanha testamentti on Juutalaisuuden ja Islamin pyhä kirja. Silti nämä eivät ole kristinuskoa. Raamattu ei siis yksinään, ainakaan kovin steriilinä kirkkohistoriallisesta tulkintaperinteestä, ole riittävä uskontunnustus.

Raamattu sisältää monta Jumalan kansan uskontunnustusta. Israel tunnusti uskonsa näin: ”Kuule Israel, Herra meidän Jumalamme on yksi (ainoa) Herra” (5. Moos. 6:4). Tästä tunnustuksesta käsin he tulkitsivat Vanhaa testamenttia. Uudessa liitossa uskontunnustus kuului näin: ”Jeesus on Herra” (1. Kor 12:3). Tämä tunnustus erotti kristityt juutalaisista, jotka eivät tätä tunnusta. Tämä on toki kovin lyhyt uskontunnustus ja liittyy siihen, että Jeesus on vanhan testamentin profetioiden täyttymys, siis messias eli Kristus. Jos ei tunne vanhaa testamenttia, niin tämän uskontunnustuksen sisältö jää vaikeaksi ymmärtää. Alkukirkon aikana syntyi myös kolme uskontunnustusta: Apostolinen uskontunnustus, Nikea-Konstantinopolin uskontunnustus ja Athanasioksen uskontunnustus. Nämä kolme uskontunnustusta ovat apostolien perustalle lasketun jakamattoman alkukirkon – jolle Jeesus jätti Pyhän Henkensä luvaten Hänen johdattavan heidät kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13) – määritelmiä oikeasta kristinuskosta ja ne on muodostettu suhteessa vääriin kirkkoihin ja harhaopettajiin. Esimerkiksi areiolaisuudessa (kuten nykypäivän Jehovan todistajilla ja Islamissa) opetettiin, että Jeesus ei ole samanlainen Jumala kuin Isä, vaan luotu olento. Tämä oppi tuomittiin harhaksi Athanasioksen uskontunnustuksessa.

Löydämme siis Raamatusta ja kirkon historiasta mallin määritellä oman uskomme Jumalaan ja siihen mikä on Raamatun kokonaisilmoitus ja -sanoma. Katsotaan seuraavaksi ns. ekumeenisen liikkeen ”tunnustuksetonta” uskontunnustusta. Onko siinä minkäänlaisia silmälaseja tai ennakko-olettamuksia? Mainitsen, muutamia ekumeenisen liikkeen uskontunnustuksia, joita on hyvä koetella: Kristillinen yhteys on tärkeämpää kuin yksimielisyys opillisista asioista. Evankeliumin eteenpäin vieminen on tärkeämpää kuin sen ymmärtäminen mitä oikea usko on ja miten se syntyy. Rakkaus on tärkeämpää kuin Raamatun neuvojen mukainen vaellus syntiä ja Jumalan tahdon vastaisia asioita karttaen. Sama ehtoollispöytä on tärkeämpää kuin Raamatun opetus siitä, että ehtoollisen voi syödä myös tuomiokseen. Yhteinen tekeminen on tärkeämpää kuin yhteinen usko. Henkinen Jeesus-suhde on tärkeämpaa kuin konkreettiset ja aineelliset sakramentit.

Ekumenian taustalla voidaan nähdä vaikutteita laajemmasta modernista ajattelusta. Mainitsen kaksi ”ismiä”: relativismi ja eksistentialismi. Relativismi korostaa, että yhtä oikeaa totuutta ei olekaan. On vain erilaisia käsityksiä, jotka ovat yhtä arvokkaita. Kun tarkastelee maailmanlaajuista kristillisyyttä, niin voi olla kiusaus alkaa kannattaa relativismia, ja ajatella näin: mikään kirkko ei ole oikea ja mikään tunnustus ei ole oikeampi kuin toinen, vaan kaikki tunnustukset ovat yhtä arvokkaita tai yhtä oikeassa, kukin omalla paikallaan. Tämä nöyrältä kuulostava kommentti saa ainakin minut miettimään, voiko joku ihminen olla niin objektiivinen, että pystyy olemaan tästä varma. Eksistentialismissa taas arvostetaan sitä, mitä Raamattu ja kristinusko tarkoittavat yksilölle. Silloin voidaan ajatella näin: Jumala on kirkastanut MINULLE tämä asian näin ja tämä tulkinta on MINUN totuuteni. Tällöin ei niin haittaa olla esim. ehtoollisyhteydessä muiden eri tavalla ajattelevien uskovien kanssa, koska kaikessa on kyse siitä, mitä usko MINULLE merkitsee, eikä siitä, mitä kristinuskon tulisi tarkoittaa koko uskonyhteisöä sitovasti. Tässä kannassa minua huolestuttaa se, viekö tämä ”MINUN usko” taivaaseen, siis onko se oikea kristillinen ja pelastava usko.

On tärkeä huomata, että Raamattu ei opeta kumpaakaan näistä -ismeistä. Raamattu opettaa eksklusiivista kristinuskoa, jossa on vain yksi tie, yksi ainoa oikea usko, yksi ainoa Kristuksen oppi ja evankeliumi, joka vie taivaaseen. Sen ulkopuolella ei ole pelastusta. Raamattu myös varoittaa muuttamasta evankeliumia, muuttamasta Kristuksen oppia ja koskemasta Raamatun ilmoitukseen. Millä tahansa uskolla ei siis tulla autuaaksi. Raamattu ei myöskään korosta vain yksilön uskoa tai henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen, vaan yksilön uskoa osana seurakuntayhteisöä. Siksi luterilaisessa seurakunnassa lausutaan kirkon uskontunnustus yhteen ääneen.

Eikö sitten esimerkiksi luterilaiset tunnustuskirjat ole samalla tavalla eksistentiaalisesta näkökulmasta ajatellen vain yhden pienen ryhmät (Luther ja kumppanit) Raamatuntulkintaa koko isossa maailmanlaajassa kristillisessä kirkossa. Miksi ne olisivat jotenkin parempi tulkinta Raamatusta kuin jokin muu tulkinta? On hyvä huomata, että ilman perusteita luterilaiset tunnustuskirjat eivät oletusarvoisesti olekaan sen parempi tunnustus kuin mikään muukaan tunnustus. Ne ovat kuitenkin totuudelliset, koska ne saavat perustelunsa Raamatusta, alkukirkon uskontunnustuksista ja kirkon Sananmukaisesta traditiosta. Mikäli niitä päätyy pitämään oikeana Kristuksen kirkon tunnustuksena, niin asia ei ole sen vähäisempi, kuin että niiden opetuksen kanssa on valmis astumaan viimeiselle tuomiolle. Toisaalta, jos ne päätyy hylkäämään ei-Raamatullisina ja päätyy toisenlaiseen tunnustukseen, niin joka tapauksessa viimeiselle tuomiolle astutaan jonkin tunnustuksen varassa. Asiaan ei tule minusta suhtautua siksi yhtään kevyemmin, kuin oman sielunsa pelastumiseen.

Mikä on siis sinun uskontunnustuksesi ja mille perustalle se on laskettu?

Artikkelissa ”Pelastavatko kaste ja ehtoollinen?” käsittelin noita armovälineitä negaatiosta käsin. Tällainen lähestymistapa ei kuitenkaan yksinomaisena tee oikeutta noille sakramenteille ja aion siksi nyt käsitellä kastetta luterilaisesta tunnustuksesta ja Raamatun ilmoituksesta käsin. Mitä siis kaste vaikuttaa tai hyödyttää? Onko se pelastuksen sakramentti, jossa ihminen syntyy Jumalan lapseksi vai onko se tunnustautumisen teko, jossa ihminen tunnustaa tai sinetöi, jo aiemmin hänessä syttyneen pelastavan uskon Kristukseen.

Lähden liikkeelle Lutherin kasteopista Isossa katekismuksessa: ”Kasteen voima, vaikutus, hyöty, hedelmä ja päämäärä on siinä, että se pelastaa. Eihän ketään sitä varten kasteta, että hänestä tulisi ruhtinas, vaan niin kuin sana kuuluu, että hän pelastuisi. Pelastuminen taas, kuten hyvin tiedämme, ei ole mitään muuta kuin vapautumista synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, pääsy Kristuksen valtakuntaan ja iankaikkinen elämä hänen kanssaan.” Luther sanoo kasteen pelastavan ihmisen ja siirtävän hänet maailmasta ja perkeleen valtakunnasta Jumalan armon valtakuntaan.

Kaste perustuu Jeesuksen käskyyn: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19). Markus kirjoittaa evankeliumissaan asian näin: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Luukas taas päättää evankeliuminsa näihin Jeesuksen sanoihin: ”Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista,  ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista. Te olette tämän todistajat.” Johannes päättää evankeliuminsa Pietarin lähettämiseen kysyessään kolmesti häneltä rakastaako hän Jeesusta ja antaessaan kolme kehotusta: kaitse minun lampaitani, ruoki minun lampaitani ja seuraa minua (Joh. 21).

Kaikki evankeliumin kirjoittajat ovat siis päättäneet evankeliuminsa siihen, kun Jeesus lähetti opetuslapsensa maailmaan, ja Matteus sekä Markus kirjoittavat Jeesuksen kastekäskystä. Kun Jeesus astui taivaaseen, niin hän jätti opetuslapsensa jatkamaan työtään evankeliumin eli syntien anteeksiantamuksen ilosanoman eteenpäin viejinä. Tähän työhön kuului ihmisten tekeminen opetuslapsiksi eli Jeesuksen seuraajiksi kaikkialla maailmassa kasteen ja opettamisen kautta. Tämä tarkoittaa Jumalan lapseksi synnyttämistä, ja kehottamista seuraamaan Jeesusta Jumalan lapsena. Tämä on myös parannussaarnaa, jossa ihmisiä kutsutaan kääntymään synneistään Pelastajan puoleen ja saamaan syntinsä anteeksi kasteen kautta. Parannus ei tarkoita, että ihmisen tulisi ensin parantaa itsensä ja sitten vasta tulla Jeesuksen luokse. Jumalan vanhurskauden omistamiselle ei ole ennakkoehtoja, eikä mikään oma teko voi tehdä siitä suurempaa tai pyhempää vanhurskautta. Se on jo täydellistä vanhurskautta, jonka saa kasteen kautta omakseen. Ei kuitenkaan kätkettäväksi, vaan elettäväksi ja julistettavaksi.

Pietari aloittaakin ensimmäisen parannussaarnansa näin: ” Tehkäät parannus, ja antakaan jokainen itsensä kastaa Jesuksen Kristuksen nimeen, syntein anteeksi antamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne on tämä lupaus annettu” (Apt. 2:38). Aptostolien teot jatkavat: ”Jotka siis mielellänsä hänen sanansa ottivat vastaan, ne kastettiin; ja sinä päivänä lisääntyi lähes kolmetuhatta sielua.” Pakanat kääntyivät Pietarin sanojen kuulemisen ja kasteen kautta. Pietarin saarnan lupauksen mukaan Pyhän Hengen lahja sisältyi kasteveteen, ja ne jotka Pietarin saarnan jälkeen kaipasivat tätä Pyhää Henkeä ja pelastusta, kastettiin eli synnytettiin Jumalan lapsiksi. Näin toteutuivat Jeesuksen sanat Nikodemukselle: ”ellei joku synny vedestä ja Hengestä ei hän taida Jumalan valtakuntaan sisälle tulla” Joh 3:5.

Paavali syventää kasteopetusta opettamalla siinä tapahtuvasta uudestisyntymisestä Jumalan lapseksi: ”Ettekö te tiedä, että me kaikki, jotka olemme Jesuksessa Kristuksessa kastetut, me olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin me olemme siis hänen kanssansa haudatut kasteen kautta kuolemaan: että niinkuin Kristus on kuolleista Isän kunnian kautta herätetty, niin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman” (Room. 6:3-4). Kasteessa vanha syntinen lihamme tulee siis osalliseksi Kristuksen ristinkuolemasta ja kuolee siinä yhdessä Kristuksen kanssa, ja kun hänet nostetaan vedestä niin hän on kokonaan uusi luomus Kristuksessa. Kasteen kautta ihmisen ruumis ja sielu tulevat siis osalliseksi Kristuksesta ja ovat tämän jälkeen uskon kautta Kristuksessa. ”Sentähden jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luontokappale; sillä vanhat ovat kadonneet, katso, kaikki ovat uudeksi tulleet” (2. Kor. 5).

Paavali jatkaa: ” Sillä me olemme myös yhdessä Hengessä kaikki yhdeksi ruumiiksi kastetut, sekä Juudalaiset että Grekiläiset, sekä orjat että vapaat, ja kaikki me olemme yhteen Henkeen juotetut” (1. Kor 12:13). Luku jatkuu: ”Mutta te olette Kristuksen ruumis ja jäsenet, jokainen osansa jälkeen.” Kaste on siis eläväksi tekevä portti seurakunnan yhteyteen. Se ei ole vain muodollista jäsenyyttä kirkko-organisaatioon, vaan todellista jäsenyyttä Kristus-ruumiiseen. Tällainen täysivaltainen tosijäsen on se, joka on Kristukseen kastettu, saanut siinä kaikki syntinsä anteeksi sekä syntynyt uudesti ja seuraa Herraansa kasteen armoliiton lapsena jatkuvassa syntien anteeksiantamuksen osallisuudessa.

Paavali kirjoittaa vielä: ”Laupiutensa kautta hän meidät autuaaksi teki, uuden syntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta” (Tiit 3:5). Uuden syntymisen peso vedestä ja hengestä Jumalan lapseksi, ja näin taivaan perilliseksi, sopii ennen muuta kasteeseen. Tuolla pesolla on myös tärkeä merkitys materiaaliselle ruumiillemme: se tullaan herättämään viimeisenä päivänä kirkastettuna ruumiina: ”Me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi, joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi” (Fil. 3:21).

Mitä siis kaste antaa? Minusta kyse on lahjasta, jota suurempaa ei voi saadakaan maan päällä. Siitä eläminen ja sen ymmärtäminen on koko elämän mittainen projekti. Se on myös kaiken kristillisen kilvoituselämän lähde, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.