Kuka Jeesus on? Kuka Jumala on? Kuka Pyhä Henki on? Miten maailma on syntynyt ja miten kaikki tulee päättymään? Miksi Jeesus tuli maailmaan? Mikä seurakunta oikeastaan on? Miten ihminen voi pelastua? Mikä on seurakunnan ja kristityn tehtävä maailmassa? Jokainen kristitty vastaa näihin kysymyksiin jollakin tavalla. Haluan kysyä tässä kirjoituksessani: millä tavalla sinä vastaat? Toisin sanoen, mikä on sinun uskontunnustuksesi? Mikä on siis kristillisen uskosi sisältö?

Monesti on ajateltu, että Raamattu on riittävä uskontunnustus. Ekumeenisessa kristillisyydessä asetetaan usein Raamattu ainoaksi tunnustukseksi ja pyritään asettamaan syrjään eri kirkkokuntien uskontunnustukset. Sanotaan, että Raamattu riittää ja erilaiset uskontunnustukset ovat vain turhia lisäyksiä, jotka vääristävät tavalla tai toisella Raamatun alkuperäisen sanoman ymmärtämistä. Itseasiassa yliopistoeksegetiikan eli akateemisen Raamatun tulkinnan tavoitteena on tarkastella Raamattua riippumattomuudesta käsin ilman minkäänlaista tunnustusta. Tämä on mielestäni ylevä periaate, mutta mielestäni ainakin ideaalina mahdotonta toteuttaa. Jokainen Raamatun tekstin ja historian tulkitsija astuu nimittäin tekstiin oman persoonansa kanssa. Riippumatonta ihmistä ei olekaan. Myöskään tunnustuksetonta ihmistä ei ole. Kaikilla ihmisillä on jokin näkökulma – omat silmälasit – siis oma persoonallisuus, hengellinen tausta ja ennakko-olettamukset, joiden läpi hän katsoo Raamattua. Jos kirkkokuntien uskontunnustuslasit riisutaankin, niin nämä omat silmälasit jäävät väistämättä jäljelle. Objektiivisuus on hyvä tavoite, mutta parhaimmillaankin siihen pääseminen on kovin rajallista.

Riittääkö Raamattu ainoaksi tunnustukseksi? Joku saattaa sanoa, että minä en edusta mitään tunnustuskuntaa, olen vain kristitty. Jos pyydämme häntä vastaamaan kuitenkin aloituskappaleessa oleviin kysymyksiin, niin huomaamme, että tällaisella ”vain kristitylläkin” on jokin näkökulma Raamatun sisältöön, ja siis jokin tunnustus ja käsitys siitä, mitä Raamattu opettaa. On minusta tärkeää karistaa ajatuksista harhakuvitelma, että voisi olla riippumaton yli-ihminen. Tärkeämpää onkin pysähtyä tutkimaan sitä, mikä on oma tunnustus, ja mistä se on lähtöisin. Millaisesta kristillisyydestä on omaksunut Raamatun tulkinnan periaatteita ja vaikutteita? Miten nuo periaatteet kestävät kirkkohistoriallisessa tarkastelussa, eli ovatko ne jonkinlaisia kirkkohistoriallisia uutuuksia vai vanhaa klassista kristillistä uskoa. Pitää muistaa, että Raamattu on myös Jehovan todistajien ja Mormonien pyhä kirja, ja lisäksi Vanha testamentti on Juutalaisuuden ja Islamin pyhä kirja. Silti nämä eivät ole kristinuskoa. Raamattu ei siis yksinään, ainakaan kovin steriilinä kirkkohistoriallisesta tulkintaperinteestä, ole riittävä uskontunnustus.

Raamattu sisältää monta Jumalan kansan uskontunnustusta. Israel tunnusti uskonsa näin: ”Kuule Israel, Herra meidän Jumalamme on yksi (ainoa) Herra” (5. Moos. 6:4). Tästä tunnustuksesta käsin he tulkitsivat Vanhaa testamenttia. Uudessa liitossa uskontunnustus kuului näin: ”Jeesus on Herra” (1. Kor 12:3). Tämä tunnustus erotti kristityt juutalaisista, jotka eivät tätä tunnusta. Tämä on toki kovin lyhyt uskontunnustus ja liittyy siihen, että Jeesus on vanhan testamentin profetioiden täyttymys, siis messias eli Kristus. Jos ei tunne vanhaa testamenttia, niin tämän uskontunnustuksen sisältö jää vaikeaksi ymmärtää. Alkukirkon aikana syntyi myös kolme uskontunnustusta: Apostolinen uskontunnustus, Nikea-Konstantinopolin uskontunnustus ja Athanasioksen uskontunnustus. Nämä kolme uskontunnustusta ovat apostolien perustalle lasketun jakamattoman alkukirkon – jolle Jeesus jätti Pyhän Henkensä luvaten Hänen johdattavan heidät kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13) – määritelmiä oikeasta kristinuskosta ja ne on muodostettu suhteessa vääriin kirkkoihin ja harhaopettajiin. Esimerkiksi areiolaisuudessa (kuten nykypäivän Jehovan todistajilla ja Islamissa) opetettiin, että Jeesus ei ole samanlainen Jumala kuin Isä, vaan luotu olento. Tämä oppi tuomittiin harhaksi Athanasioksen uskontunnustuksessa.

Löydämme siis Raamatusta ja kirkon historiasta mallin määritellä oman uskomme Jumalaan ja siihen mikä on Raamatun kokonaisilmoitus ja -sanoma. Katsotaan seuraavaksi ns. ekumeenisen liikkeen ”tunnustuksetonta” uskontunnustusta. Onko siinä minkäänlaisia silmälaseja tai ennakko-olettamuksia? Mainitsen, muutamia ekumeenisen liikkeen uskontunnustuksia, joita on hyvä koetella: Kristillinen yhteys on tärkeämpää kuin yksimielisyys opillisista asioista. Evankeliumin eteenpäin vieminen on tärkeämpää kuin sen ymmärtäminen mitä oikea usko on ja miten se syntyy. Rakkaus on tärkeämpää kuin Raamatun neuvojen mukainen vaellus syntiä ja Jumalan tahdon vastaisia asioita karttaen. Sama ehtoollispöytä on tärkeämpää kuin Raamatun opetus siitä, että ehtoollisen voi syödä myös tuomiokseen. Yhteinen tekeminen on tärkeämpää kuin yhteinen usko. Henkinen Jeesus-suhde on tärkeämpaa kuin konkreettiset ja aineelliset sakramentit.

Ekumenian taustalla voidaan nähdä vaikutteita laajemmasta modernista ajattelusta. Mainitsen kaksi ”ismiä”: relativismi ja eksistentialismi. Relativismi korostaa, että yhtä oikeaa totuutta ei olekaan. On vain erilaisia käsityksiä, jotka ovat yhtä arvokkaita. Kun tarkastelee maailmanlaajuista kristillisyyttä, niin voi olla kiusaus alkaa kannattaa relativismia, ja ajatella näin: mikään kirkko ei ole oikea ja mikään tunnustus ei ole oikeampi kuin toinen, vaan kaikki tunnustukset ovat yhtä arvokkaita tai yhtä oikeassa, kukin omalla paikallaan. Tämä nöyrältä kuulostava kommentti saa ainakin minut miettimään, voiko joku ihminen olla niin objektiivinen, että pystyy olemaan tästä varma. Eksistentialismissa taas arvostetaan sitä, mitä Raamattu ja kristinusko tarkoittavat yksilölle. Silloin voidaan ajatella näin: Jumala on kirkastanut MINULLE tämä asian näin ja tämä tulkinta on MINUN totuuteni. Tällöin ei niin haittaa olla esim. ehtoollisyhteydessä muiden eri tavalla ajattelevien uskovien kanssa, koska kaikessa on kyse siitä, mitä usko MINULLE merkitsee, eikä siitä, mitä kristinuskon tulisi tarkoittaa koko uskonyhteisöä sitovasti. Tässä kannassa minua huolestuttaa se, viekö tämä ”MINUN usko” taivaaseen, siis onko se oikea kristillinen ja pelastava usko.

On tärkeä huomata, että Raamattu ei opeta kumpaakaan näistä -ismeistä. Raamattu opettaa eksklusiivista kristinuskoa, jossa on vain yksi tie, yksi ainoa oikea usko, yksi ainoa Kristuksen oppi ja evankeliumi, joka vie taivaaseen. Sen ulkopuolella ei ole pelastusta. Raamattu myös varoittaa muuttamasta evankeliumia, muuttamasta Kristuksen oppia ja koskemasta Raamatun ilmoitukseen. Millä tahansa uskolla ei siis tulla autuaaksi. Raamattu ei myöskään korosta vain yksilön uskoa tai henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen, vaan yksilön uskoa osana seurakuntayhteisöä. Siksi luterilaisessa seurakunnassa lausutaan kirkon uskontunnustus yhteen ääneen.

Eikö sitten esimerkiksi luterilaiset tunnustuskirjat ole samalla tavalla eksistentiaalisesta näkökulmasta ajatellen vain yhden pienen ryhmät (Luther ja kumppanit) Raamatuntulkintaa koko isossa maailmanlaajassa kristillisessä kirkossa. Miksi ne olisivat jotenkin parempi tulkinta Raamatusta kuin jokin muu tulkinta? On hyvä huomata, että ilman perusteita luterilaiset tunnustuskirjat eivät oletusarvoisesti olekaan sen parempi tunnustus kuin mikään muukaan tunnustus. Ne ovat kuitenkin totuudelliset, koska ne saavat perustelunsa Raamatusta, alkukirkon uskontunnustuksista ja kirkon Sananmukaisesta traditiosta. Mikäli niitä päätyy pitämään oikeana Kristuksen kirkon tunnustuksena, niin asia ei ole sen vähäisempi, kuin että niiden opetuksen kanssa on valmis astumaan viimeiselle tuomiolle. Toisaalta, jos ne päätyy hylkäämään ei-Raamatullisina ja päätyy toisenlaiseen tunnustukseen, niin joka tapauksessa viimeiselle tuomiolle astutaan jonkin tunnustuksen varassa. Asiaan ei tule minusta suhtautua siksi yhtään kevyemmin, kuin oman sielunsa pelastumiseen.

Mikä on siis sinun uskontunnustuksesi ja mille perustalle se on laskettu?