Kuukausi: kesäkuu 2017

Jatkan aiheeseen ”Lapset ovat Jumalan lahja” liittyen pohtimalla, onko avioparin oikein kieltäytyä ottamasta vastaan lapsia, jos Jumala niitä antaisi. Onko siis oikein käyttää jotakin ehkäisymenetelmää ja nauttia näin avio-onnesta, mutta pienentää keinotekoisesti lapsen saamisen todennäköisyys minimiin. Tässä yhteydessä tarkoitan ehkäisyllä munasolun ja siittiösolun kohtaamisen estäviä menetelmiä, mm. kondomia ja sterilisaatiota. Mielestäni on selvää, että ”Älä tapa”- käsky kieltää kaikki ne menetelmät, joissa tuhotaan jo hedelmöittynyt munasolu. Näin tapahtuu esimerkiksi jälkiehkäisypillereissä, kuparikierukassa ja abortissa, mutta näin voi tapahtua myös hormonaalisissa ehkäisymenetelmissä, kuten hormonikierukassa, e-pillereissä, minipillereissä ja ehkäisykapselissa. Varmuudella ei lääketieteellisestä näkökulmasta voida sanoa, etteivät hormonaaliset ehkäisymenetelmät vahingoittaisi jo hedelmöittynyttä munasolua.

Raamattu ei suoraan kiellä ehkäisyn käyttämistä, mikä ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö Raamatulla olisi tähän asiaan mitään sanottavaa. Kirkko on esimerkiksi nähnyt alusta asti Raamatullisesti perusteltuna myös sen, että apostolinen virka on vain miehille tai että uskovien kotien lapset tulee kastaa, vaikka näitäkään ei varsinaisesti suoraan sellaisenaan löydetä Raamatusta, varsinkaan jos on jo ennalta päätetty miten ne Raamatusta tulisi löytyä. Jos irrotamme Raamatun sen varhaisesta kontekstista ja tulkintaperinteestä, niin meidän voi olla vaikeaa löytää sen alkuperäistä sanomaa. Esimerkiksi nykyisestä modernin ajan ehkäisymyönteisestä ilmapiiristä käsin meidän voi olla vaikea ymmärtää sitä, että Raamatun käyttämä käsite ”seksuaalinen haureus” voisi sisältää myös kaikenlaisen ehkäisyn käytön, koska se on Jumalan luomiskäskyn vastaista seksuaalisuutta samoin kuin vaikkapa homoseksuaalisuus. Varhainen kirkko kuitenkin rohkeni nimittää ehkäisyä murhaksi tai kuten Luther: ”Sodoman synniksi” eli homoseksuaalisuuteen verrattavissa olevaksi teoksi. Kenties he ymmärsivät alkuperäisemmin Raamatun sanoman.

Ehkäisyyn perehtyessä meidän täytyy siis tutkia sitä, mitä Raamattu kokonaisuudessaan opettaa perheestä, avioliitosta ja lasten saamisesta. Lisäksi jokaisen kristityn on hyvä tutkia, mitä kirkko ja aiemmat kristityt ovat ehkäisystä ajatelleet. Ehkäisyn idea ei ole 1900-luvun keksintö, vaikkakin ehkäisymenetelmät ovat nykyään huomattavasti edistyneemmät. Ehkäisyn historia ulottuu aina muinaiseen Mesopotamiaan ja Egyptiin saakka. Tuolloin ehkäistiin mm. keskeytetyn yhdynnän, voiteiden, lääkkeiden ja erilaisten perversioiden avulla, joissa seksiaktissa vältettiin siementen päätyminen ”oikeaan osoitteeseen”.  Voidaan siis sanoa, että ehkäisyn idea oli myös Raamatun ja varhaiskirkon aikana hyvin tunnettu.

Tiivistän alkuun kirjoitukseni ”Lapset ovat Jumalan lahja” pääkohdat. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja antoi heille tehtävän: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa.” Kaikkivaltias antoi siis luomalleen ihmiselle ensimmäiseksi elämäntehtäväksi lisääntymisen, johon liittyy myös olennaisesti lasten kasvattaminen. On myös tärkeä havainto, jonka katolinen blogisti Emil Anton tekee, että Jumala olisi voinut luoda kaikki ihmiset kerralla, mutta hän luokin vain kaksi ihmistä ja koko muun ihmissuvun heidän kanssaan yhteistyössä! Ensimmäinen Mooseksen kirja kuvaa tämän maan täyttymisen tapahtumista ja Jumalan käskyn noudattamista. Raamatun kuvatessa ihmissuvun lisääntymistä toistuu siinä lukuisia kertoja: ”ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä.” Maa alkoi vilistä lapsia! Avioparin seksuaalisuuden luonnollinen seuraus ovat lapset ja tämä on Jumalan hyvä luomissuunnitelma. Mutta milloin maa on täynnä? Sitä Jumala ei kertonut. Jo Aristoteles ja Platon argumentoivat maan ylikansoittumisen puolesta, joten nykyinen ”maa ei enää kestä enempää ihmisiä”-väite on hyvin vanha. Psalmeissa lapsia sanotaan Herran lahjoiksi ja nähdään positiivisesti lasten suuri lukumäärä. Vanhan testamentin kirjoituksissa lapsettomuus oli häpeä, kun taas lapset nähtiin suurena Jumalan ajallisena siunauksena. Tätä kuvaa mm. Raakelin sanat Jaakobille: ”Hanki minulle lapsia, muuten minä kuolen” (1 Moos. 30:1)

Yhteiskunnassamme tämä Raamatun positiivinen suhtautuminen lapsiin Herran lahjoina ja aviosiunauksena on muuttunut kielteiseksi. Perhesuunnittelu ja ehkäiseminen nähdään luonnollisena osana vastuullista aikuisuutta, ja suuret perheet nähdään vinksahtaneina tai jopa vastuuttomina. Nykyään sanotaan itsestään selvyytenä, että lapsia tehdään, eikä kuten aiemmin, että lapsia saadaan lahjana. Ihmisestä on näin tullut luoja, ja Jumala on syrjäytetty elämän antajana. Luomistyö on muuttunut niin itsestään selväksi, ettei siinä enää nähdä mitään luomisihmettä. Kaikki syyt ehkäisylle ovat yhteiskunnassamme myös samanarvoisia. Syyksi käy esimerkiksi huono elämäntilanne, uran luominen tai lapsen aiheuttama vaiva. Tällöin nähdään, että on moraalisesti oikein käyttää ehkäisyä. Joku voisi erehtyä luulemaan sitä jopa kristilliseksi, koska ehkäisyn käyttäminen on verhottu hyveelliseksi ja vastuulliseksi toiminnaksi. Ehkäisyn ideologia on kuitenkin täysin Jumalan tahdon ja luomissuunnitelman vastainen. Se on lähtöisin maailmasta ja ihmisen kapinasta Jumalaa vastaan lahjojen antajana.

Ehkäisyä käytettäessä ihmisellä on yksinoikeus päättää kuinka monta lasta hänen perheeseensä sopii, eikä hän toimi enää Luojansa työtoverina ja luota yksin Jumalaan lahjojen antajana. Ehkäisyä käytettäessä ihmisen itsekäs tahto päättää omista asioista ja kutsumuksista nousee korkeammalle kuin Jumalan jatkuvan luomistyön kunnioittaminen perheen luonnollisen kasvun kautta. Lisäksi ehkäisyä käytettäessä seksuaalisuuden pääasialliseksi päämääräksi muodostuu yhteys ja nautinto, ja siitä irrotetaan keinotekoisesti jälkeläisten saaminen. Tämä johtaa siihen, että seksuaalisuuden merkitystä aletaan määritellä kohti yksilöiden itsekästä oikeutta, kun taas Raamatun mukaan se on Jumalan antama lahja aviopareille, ei yksilöille, ja että siihen liittyy vastuu jälkikasvusta. Lisäksi ehkäisyn yleistyminen helpottaa nykyisen yhteiskuntamme seksuaalimoraalin löystymistä, esiaviollisia suhteita ja pettämistä. En väitä, etteikö näitä ongelmia olisi ollut aiemminkin, mutta väitän, että ehkäisyn käytön lisääntyminen on helpottanut lankeamista näihin synteihin.

Puhdasoppinen kirkko on myös aina vastustanut ehkäisyä. Kirkkoisä Krysostomos saarnasi 300-luvulla ehkäisyä vastaan mm. näin: ”Miksi kylvät sinne, missä pelto on halukas tuhoamaan hedelmän? Sinne missä on steriloivia rohtoja? Sinne missä on murha ennen syntymää?” Kirkkoisä Augustinus saarnasi: ”Oletan siis että vaikka et makaa vaimosi kanssa jälkikasvun saamiseksi, et myöskään himon vuoksi yritä estää jälkikasvun saamista pahalla rukouksella tai pahalla teolla. Vaikka niitä jotka tekevät näin kutsutaan mieheksi ja vaimoksi, eivät he ole sitä.” Luther opetti aiheesta mm. näin: ”Tämä on inhottava synti, paljon pahempi kuin sukurutsaus tai huorinteko. Minä sanon sitä hekumoitsemiseksi, jopa Sodoman synniksi. Siinä mies ryhtyy naiseen, siis makaa hänen kanssaan ja yhtyy häneen, mutta kun on päästy siemensyöksyyn, antaakin siemenen mennä maahan, ettei nainen tulisi raskaaksi.” Luther jatkaa toisaalla: ”Sillä tuo sana, minkä Jumala sanoo: »Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää», ei ole käsky, vaan enemmän kuin käsky, nimittäin jumalallinen teko, jonka estäminen tai laiminlyöminen ei ole meidän vallassamme.”

Isossa katekismuksessa Luther kuvaa avioliittoa kaikista korkeimpana ja siunatuimpana säätynä ja elämänmuotona. Ison katekismuksen ja Raamatun mukaan avioliitto on myös välttämätön elämänmuoto ihmisten lihallisuuden tähden, jotta ihmiset voisivat elää ainakin helpommin puhtaasti ja siveellisesti, koska vain harvoilla on naimattomuuden armolahja. Luther kirjoittaa myös, että muista säädyistä huolimatta miesten ja naisten on välttämätöntä mennä naimisiin eli avioliiton säätyyn, koska siihen heidät on luotu. Avioliiton yhdyselämän tarkoitus ei Lutherin mukaan ole itsekäs, vaikkakin se hänen mukaansa helpottaa ulkonaisesti siveellistä elämää. Aviopuolisoiden tulee tyytyä avioliiton yhdyselämään, eivätkä he saa harjoittaa haureutta ajatuksin ja teoin muussa kontekstissa, vaan seksuaalisuuden tulee toteutua ainoastaan miehen ja vaimon välillä. Luther myös kirjoittaa, että avioliitto ei ole mitään intohimon leikkiä, vaan se on jumalallisen vakava asia ja hän alleviivaa, että siinä on ennen kaikkea kysymys lasten kasvattamisesta, mikä on jaloin kutsumus ja tehtävä maan päällä. Tämä ajatus tulee ilmi myös Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa, jossa sanotaan: ”Luomiskertomus opettaa, että ihmiset on luotu siinä tarkoituksessa, että he olisivat hedelmälliset ja että kumpikin sukupuoli luonnonmukaisesti tuntisi toiseensa kohdistuvaa viettiä.”

Raamatussa kuvataan myös tilanne, jossa Oonan ei halunnut siittää veljensä leskelle lasta, ja hän käytti ehkäisymenetelmänä keskeytettyä yhdyntää (1. Moos 38:8-10). Tämä teko oli Herran silmissä paha ja Herra antoi Oonanin kuolla. Oonan otti tässä veljensä vaimosta seksuaalisen nautinnon, mutta poisti yhdyselämästä Jumalan mahdollisuuden luoda uutta elämää käyttäessään aikansa ehkäisymenetelmää. Hän rikkoi tietoisesti Jumalan hyvää luomistahtoa vastaan, mutta samalla myös suvunjatkamisvelvollisuuttaan vastaan. Oonanin synti ei Lutherin ja kirkkoisien tulkinnan mukaan ollut vain kapinoiminen suvunjatkamisvelvollisuutta vastaan, vaan juuri teko eli keskeytetty yhdyntä oli väärin Herran silmissä. Tekstin äärellä voitaisiin toisaalta kysyä olisiko Oonania rankaistu kuolemalla, jos hän ei olisi lainkaan yhtynyt veljensä vaimoon? Vastaus on, että ei olisi, vaan siitä oli säädetty Mooseksen laissa toisenlainen rangaistus, ks. 5. Moos. 25:7-10. Oonanin kuolema johtui siis ehkäisyn käyttämisestä. Tämä sopii toki Vanhan testamentin kuvaan, jossa Jumala hävitti Sodoman ja Gomorran sen syntivelan tähden. Uudessa testamentissa Juudaksen kirjeessä kerrotaan, että syynä olivat mm. haureus ja luonnottomat lihanhimot.

Raamatun kirjoittajien ajattelun taustalla vaikuttaisi olevan ns. luonnonoikeusajattelu. Tämä näkyy mm. Roomalaiskirjeen alussa, jossa Paavali kirjoittaa siitä, että on olemassa luonnollista ja luonnonvastaista seksuaalisuutta. Ajatus on, että Jumala on luonut luomakunnan toimimaan tietyllä (luonnollisella) tavalla, mikä on hyvää ja oikein. Toisaalta taas luonnonvastaiset asiat on nähty syntinä ja Jumalan tahdon vastaisina. Tällainen moraalilaki on kirjoitettuna jokaisen Jumalan luoman ihmisen sydämeen (Room. 2:14-15). Toki syntiinlankeemuksen takia tämä ihmisen sydämeen kirjoitettu moraalilaki on epätarkka, ja tarvitsee siksi rinnalleen Raamatun ilmoituksen Jumalan tahdosta. Juuri kirkkoisät ovatkin argumentoineet ehkäisyä vastaan tästä luonnonoikeusajattelusta käsin. Esimerkiksi kirkkoisä Cyril Jerusalemilainen kirjoittaa, että ”ehkäisy on vastoin luontoa”, siis vastoin Jumalan hyvää luomisjärjestystä.

Lisäksi Uudessa testamentissa Paavali argumentoi aikansa gnostilaisuutta vastaan opettaessaan, että nainen pelastuu lastensynnyttämisen kautta (1. Tim 2:15). Gnostilaisuudessa materiaalinen maailma nähtiin pahana, ja korostettiin henkisyyttä. Lasten synnyttäminen oli siinä pahimpia syntejä, koska siinä gnostilaisen ajatuksen mukaan lisää sieluja kahlittiin materiaaliseen ruumiiseen. Ruumis nähtiin pahana, ja siitä tuli pikemmin päästä eroon. Raamatun tutkijoiden mukaan Paavali argumentoi tuossa Timoteuskirjeen kohdassa juuri tätä gnostilaista ajatusta vastaan korostamalla asiaa päivastaisella tavalla: Synnyttäminen ei ole syntiä, eikä siitä joudu kadotukseen, vaan pikemminkin se pelastaa naisen ja on näin ollen äärimmäisen hyvä ja positiivinen asia!

Yhteenvetona totean, että seksuaalisuus on Jumalan lahja aviopuolisoille, jonka luonnollinen seuraus ovat lapset, jos Jumala niitä suo. Lasten ehkäiseminen on tämän seksuaalisuuden lahjan käyttämistä itsekkäästi ja itseasiassa kapinaa Jumalan luomissuunnitelmaa ja hyvää tahtoa vastaan. Synti taas ei ole mitään muuta kuin ihmisen halua nousta itse jumalaksi kapinaan Jumalaa vastaan. Aiempi kirkon todistus on myös selvästi ehkäisyvastainen ja ehkäisyn idean synnillistävä. Siksi rohkaisen muita kristittyjä tällä kirjoituksellani pitämään kiinni vanhakirkollisesta yksiäänisestä seksuaalieettisestä normista, jonka mukaan lasten ehkäiseminen ei ole Jumalaan luottaville kristityille vaihtoehto. Lisäksi Lutherin opetuksilla ehkäisyyn liittyen tulisi olla suuri auktoriteetti kaikille niille kristityille, jotka luterilaisiksi tunnustautuvat.

Myönnän, että edellä esittämäni kanta on selvästi yleistä ilmapiiriä vastaan, niin ei-uskovien kuin kristittyjenkin keskuudessa. Joku saattaa pitää tätä kantaa ahdistavanakin tai ahdasmielisenä, mikä on täysin ymmärrettävää. Olen kuitenkin päätynyt tähän näkemykseen, koska koen että se on Raamatun oikea opetus aiheesta ja rehellisesti sanottuna paljon vakuuttavampi kuin ehkäisymyönteinen kanta, jonka koen ottavan perustelunsa maailmasta ja ihmisen järkeilystä Jumalan Sanan ja sitä oikein tulkitsevan kirkon tradition sijaan. Mitä sinä ajattelet? Saat perustella myös vastakkaista näkemystä, jos olet sellaiseen päätynyt?

Lähteet:

Contraception and Christendom: Historic position of the church and biblical analysis – David S. Hasselbrook

The Christian Case Against Contraception: Making the Case from Historical, Biblical, Systematic, and Practical Theology & Ethics – Bryan C. Hodge

Should Christian Couples Use Contraception? What the Bible, the Church’s Witness, and Natural Law Have to Say about Birth Control – Pr. H. R. Curtis linkki

Guidance on Contraceptive methods – World Relief Human Care (LCMS) linkki

Olen viime kirjoituksissani korostanut armovälineitä Jumalan pelastavina lahjoina. On aiheellista kysyä, pelastaako kaste ja ehtoollisen nauttiminen sitten automaattisesti ihmisen. Jos kerran kasteessa uudestisynnytään Jumalan lapseksi ja vieläpä täysin Jumalan vaikutuksesta, niin voiko kukaan kastettu joutua kadotukseen? Jos kerran Johanneksen evankeliumissa opetetaan, että se pelastuu, joka syö Ihmisen Pojan lihan ja juo Hänen verensä, niin voiko sellainen ihminen olla pelastumatta, joka on elämänsä aikana käynyt ehtoollisella?

Monesti katuville syntisille halutaan saarnata evankeliumia niin ylitsevuotavasti, että he tulisivat täysin vakuuttuneeksi pelastumisestaan ja armon riittämisestä. Jos tämä johtaa lain saarnan vähenemiseen, niin väitän, että kuulija saattaa ymmärtää evankeliumin jopa mitätöivän lain ja kilvoituselämän ja hän saattaa tehdä sen johtopäätöksen, että muulla ei ole väliä kunhan vain on kastettu ja käy säännöllisesti ehtoollisella. Näen tässä vaarallisen harhatien, joka johtaa raskaisiin silmiin, passiivisiin jäseniin ja veltostuvaan tahtoon, ja lopulta synnin uneen nukahtamiseen. Synti taas johtaa epäuskoon, ja epäusko kadotukseen. Luther taisteli omana aikanaan ns. antinomisteja eli lainhylkääjiä vastaan. Paavali kirjoittaa: ”Teemmekö me lain tyhjäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme lain.” Tässä kirjoituksessa pohdin, uskon lahjan menettämistä ja sitä, mitä neuvoja Raamattu antaa siihen, ettei sellaista pääsisi tapahtumaan kenellekään. Ajattelen siis että kaste ja ehtoollinen eivät automaattisesti pelasta ketään ilman oikeaa ja jatkuvaa uskoa. Vaikka armonvälineet välittävät armoa syntisille, niin ne eivät käännytä ketään väkivalloin oikeaan pelastavaan uskoon.

Aloitan Lutherista, joka on luonnollisesti luterilaisen kirkon suurin Raamattua selittävä auktoriteetti. Jo Lutherin aikana esiintyi käsitys, että sakramentit vaikuttivat ilman uskoa ns. tehtyinä tekoina eli pelastavat ihmiset automaattisesti. Luther opetti, että ilman uskoa sakramentti on hyödytön ja, että ”ei sakramentti, vaan usko sakramenttiin vanhurskauttaa.” Asian voisi ilmaista näin: kaste pelastaa uskovan, mutta ei epäuskoista, ja ehtoollisella uskova saa syntinsä anteeksi, mutta epäuskoinen tuomion, kuten Paavali opettaa. (1 Kor. 11:29). Luterilainen oppi pelastuksesta ja sakramenteista on siis Jeesuksen sanojen mukainen: ”Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Epäusko on siis kadotukseeen joutumisen syy, ei kastamattomuus, ja toisaalta uskova pääsee taivaaseen kasteen armoliiton takia. Kaste ei ole turha, koska se pelastaa uskovan.

Mikä on ihmisen osa pelastuksessa? Jos ajattelisimme, että ihminen pelastuu kasteen takia tehtynä tekona ilman uskoa, niin meidän olisi vaikea olla kallistumatta ns. miekkalähetystyön käytölle. Miekkalähetystyö oli kristinuskon lähetystyön muoto keskiajalla. Siinä ihmisiä kastettiin väkivalloin, ja ajateltiin, että kaste pelasti kastetut ilman uskoa. Apostolin näyttivät täysin toisenlaisen mallin lähetystyölle. He saarnasivat: ”Tehkäät parannus, antakaan jokainen itsensä kastaa Jeesuksen Kristuksen nimeen, syntein anteeksi antamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan” (Apt. 2:38). Ketään ei kastattu väkivaltaisesti, vaan vapaaehtoisesti. Lisäksi syntien anteeksisaamisen ehto ei ollut pelkästään kaste, vaan myös parannuksen tekeminen, kuten edellisestä kohdasta näemme. ”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty, mutta joka ne tunnustaa, ja hylkää, se saa armon” (Sananl. 28:13). Kenenkään sielun autuudeksi ei siis Raamatun mukaan riitä pelkkä kaste ilman parannusta.

Toisaalta luterilainen opetus korostaa ns. sidottua ratkaisuvaltaa. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ei voi päättää alkaa uskoa noin vain, vaan usko on Pyhän Hengen lahjaa, jonka Jumalan Sana vaikuttaa. Sanan saarnan ulkopuolella ei siis ole varmuudella Pyhän Hengen eläväksi tekevää ja uskoa synnyttävää toimintaa. ”Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room 10:17). Tämä ei kuitenkaan johda edellä kuvattuun harhaoppiin, että usko syntyisi automaattisesti Sanan ja sakramenttien kautta. Sidotun ratkaisuvallan oppi ennemminkin kuvaa sitä, kenenkä ansio uskon syntyminen on, eikä sitä ole tarkoitettu opetukseksi siitä, miten epäuskoisia tulisi evankelioida tai miten uskovia tulisi rohkaista kilvoitukseen. Apostolit ja Raamattu julistavat: ”Ole siis ahkera ja tee parannus” (Ilm. 3:19). Julistus ei vetoa ennaltamääräämiseen tai oleta ihmistä täydellisen passiiviseksi eli kykenemättömäksi tekemään parannusta, vaan yksinkertaisesti julistaa tekemään parannuksen. Toisaalta Raamattu julistaa uskoville: ”Olkaa raittiit, valvokaa” (1. Piet. 5:8). Ei Raamattu julista ihmistä kykenemättömäksi valvomaan uskossa, jonka kaste tehtynä tekona automaattisesti pelastaa, vaan Raamattu kehottaa yskinkertaisesti valvomaan ja kilvoittelemaan.

Myöskään se, että on kerran ollut kastettu ja uskova ei takaa sitä, että varmasti pelastuisi. Raamatun mukaan uskosta voi luopua ja uskon lahjan voi myös menettää. Pyhän Hengen tuli voi sammua sydämestä ja synnin uneen voi nukahtaa ja tulla penseäksi, suruttomaksi ja välinpitämättömäksi Jeesuksen ja pelastumisen suhteen. Jeesus kertoi tähän liittyen vertauksen kymmenestä neitsyestä, ja näistä viiden neitsyen öljy loppui heidän öljylampustaan (Matt. 25). Kun ylkä saapui, niin nämä neitsyet, joiden öljy oli loppunut, joutuivat taivasten valtakunnan ulkopuolelle ja kuulivat hirvittävät sanat: ”Totisesti minä sanon teille: minä en tunne teitä.” Öljy kuvaa Pyhää Henkeä ja uskoa. Viisi tyhmää neitsyttä menettivät uskonsa ja joutuivat kadotukseen. ”Henki sanoo selkiästi, että viimeisillä ajoilla muutamat luopuvat uskosta ja ottavat vaarin viettelevistä hengistä ja perkeleiden opetuksista” (1. Tim. 4:1). ”Katsokaat, rakkaat veljet, ettei teissä joskus olisi kelläkään paha, uskotoin sydän, joka elävästä Jumalasta luopuis” (Hepr. 3:12).

Jumalan valtakunta kutsuu ihmisiä pelastukseen synninpäästön sanan ja sakramenttien kautta. Se ei pakota ketään väkivalloin uskomaan. Jumalan valtakunnalla on rajat: toinen otetaan ja toinen jätetään. Jumalan valtakunta kehoittaa tekemään parannuksen ja uskomaan Kristukseen. Tämä on se lain ja evankeliumin todellisuus, jota kristillinen kirkko on velvoitettu Jeesuksen nimessä saarnaamaan, kunnes kirkon Herra saapuu noutamaan uskovat iäisiin hääjuhliin ja ovi taivaaseen suljetaan ikuisesti kiinni.

Katselin internetistä veljeni suosittelemana ohjelman Täällä Pohjantähden alla, jossa Arman tutustui vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Ohjelman nimi on Suviseurat ja sen voi katsoa Ruudusta. Ohjelman lopuksi Arman esitti mielenkiintoisen väitteen. Vapaasti lainaten hän totesi jotenkin näin, että hänen mielestään usko on universaali ja henkilökohtainen asia, jota uskonnot pyrkivät rajoittamaan ja kahlitsemaankin. Tämän voisi kaiketi ymmärtää myös siten, että usko on jokaisen sisällinen asia ja uskonto on ulkoinen ja opillinen asia. Usko on intuitiivista ja uskonto muodollista. Usko hänen määritelmästään käsin luo Jumalan ja maailmankatsomuksen vapaasti ja yksilöllisesti, kun taas uskonto on ikäänkuin valmis paketti, jonka voi hyväksyä ja sisäistää tai olla hyväksymättä.

Onko kristinusko siis Armanin määritelmästä käsin usko vai uskonto? Pohtiessani tätä kysymystä hätkähdin ajatukseen, kuinka paljon kristinuskon nimen alla on opetusta, jossa kristinusko nähdään nimenomaan yksilöllisenä intuitiivisena uskona, omana henkilökohtaisena ei-opillisena Jumalasuhteena ja kokemuksellisena henkisenä asiana. Minun mielestäni kristinusko on Armanin määritelmää käyttäen ennemmin uskonto kuin usko, mutta ajattelen, ettei sitä voi verrata muihin maailmanuskontoihin sen erityisluonteensa takia, ja siksi hieman jopa häiritsee puhua kristinuskosta uskontona. Toisaalta kristinusko ei ole pelkästään ulkonaisiin menoihin rajoittuva uskonto, vaan siinä on tärkeää myös henkilökohtainen sisällinen uskonkokemus, joskaan se ei ole oikean kristillisen uskon varsinainen kriteeri. Tässä kirjoituksessa aion perustella tämän väitteeni. Ensin vielä kuitenkin havainnollistava esimerkki siitä, mitä tarkoitan.

Eräs tuttavani sanoi minulle: ”Eivät ihmiset halua uskontoa, vaan suhteen Jeesukseen. Ei ne halua mitään rituaaleja ja uskonnollisia menoja vaan kuulla, miten paljon Jeesus rakastaa heitä. Ei ne halua mitään muotomenoja, vaan ne haluaa tuntea ihmeet ja merkit, jotka evankeliumia seuraa. Mitä väliä sillä on monestiko on kastettu, kunhan vain uskoo Jeesukseen. Mitä väliä sillä on mitä ehtoollisesta ajatellaan, tärkeäähän on vain usko.” Minusta tällaisessa kommentissa on monia huolestuttavia piirteitä, mutta pointti on hieman eri sanamuodoin sama kuin Armanilla: intuitiivinen usko on tärkeää, ei opillinen uskonto. Ero tässä on toki se, että tuttavani etsi kuitenkin tuota uskoa Raamatusta, vaikkakin minun mielestäni huolestuttavan vapaamielisesti, kun taas Armanilla ei ymmärtääkseni ollut uskolleen mitään muita raameja kuin oma intuitio.

Kysymys kristinuskossa on ennenkaikkea siitä, miten Jumala on valmistanut pelastuksen ihmiselle, ja konkreettisesti siitä, miten ihminen voi päästä tuosta pelastuksesta itse osalliseksi. Se on Jumalan ilmoitusta itsestään, ei ihmisen kokemusta Jumalasta. Kristinusko ei ole menetelmä, jossa ihminen kiipeää lähemmäksi Jumalaa tai pääsee kosketuksiin jumaluuden kanssa. Tämä on nähdäkseni suurin ero kristinuskon ja muiden uskontojen välillä. Tästä luonteestaan johtuen kristinusko on tarkasti määritelty ja toisin sanoin opillinen, eikä vapaasti intuoitu ja subjektiivinen. Raamattu puhuu siitä, että vain yksi tie vie taivaaseen, eikä millä tahansa uskolla tulla autuaaksi, vaikka se olisi kuinka vilpitöntä tahansa. On vain yksi tie, on vain yksi oikea pelastava usko ja on vain yksi oikea oppi. Tie on Raamatun mukaan Kristus ja oppi on Kristus (2. Joh 1:9-10). Raamattu ei siis ole samanlainen kirja, kuin nykymaailman hengelliset oppaat ja ohjekirjat kohti syvempää hengellisyyttä. Se ei ole suuntanuoli joka ohjaa ihmistä etsimään totuutta ja Jumalaa oikeasta suunnasta. Raamattu on itse totuus. Jumala toimii Pyhän Henkensä kautta Sanassaan.

Alkukirkko näki Kristuksen opin tärkeänä. Kun harhaoppeja alkoi esiintyiä hämärtämässä sitä mikä on alkuperäinen Kristuksen oppi, niin sitä mukaa kirkko tarkensi oikean uskon tunnustusta. Varhaisessa Didakheen tekstissä eli apostolisessa opetuksessa opetetaan muun muassa, että vain kastettuja ja ripittäytyneitä saa päästää ehtoolliselle, että kaste pitää suorittaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen juoksevassa vedessä tai valelemalla, että seurakunnan vanhimmiksi eli paimeniksi tulee valita nöyriä miehiä, että ennen ehtoollista tulee lukea kiitosrukous, että Isä Meidän- rukous tulee lukea kolmesti päivässä ja että kristityn tulee seurata pyhää lakia elämässään ja esimerkiksi auttaa köyhiä ja hädässä olevia. Ihanne ei kuullosta olevan vapaassa, määrittelemättömässä ja henkisessä Jumalasuhteessa, vaan hyvin konkreettisissa asioissa, jotka voidaan silmillä nähdä, suulla maistaa, korvilla kuulla ja omilla käsillä tehdä. Sanalla sanoen kysymys Didakheessa ja muissa alkukirkon opillisissa muotoiluissa on siitä, että apostolit ja alkukirkon paimenet halusivat noudattaa Jeesuksen käskyä opettaa kristittyjä pitämään kaikki mitä Jeesus käski heidän pitää (Matt. 28:19-20). Sanotaanpa Didakheessa, että niitä profeettoja, jotka eivät opeta Didakheen opin mukaisesti, ei tule kuunnella, vaan he ovat vääriä profeettoja. Selvennykseksi mainitsen, että Didakhee ei ole Jumalan Sanaa, vaan kirkon tradition dokumentti, joka valottaa mielestäni erittäin tärkeällä tavalla sitä, miten alkukirkko ymmärsi Raamattua ja Jeesuksen opetuksia.

Raamatun opetuksen mukaan pelastava usko ei ole pelkkää tietoa ilman uskon omakohtaisuutta. Riivaajatkin tietävät Jumalasta, Jeesuksesta ja ristintyöstä, mutta ne eivät silti pelastu (Jaak. 2:19-20). Kuollut usko tietää kyllä pelastuksesta, mutta ei itse tarvitse sitä, eikä siksi halua omistaa sitä. Elävä usko turvautuu Sanan lupauksiin siitä, että Kristus lahjoittaa pelastuksensa syntiselle ihmiselle kasteen, ehtoollisen, synninpäästön sanojen, pyhän Raamatun ja näiden armovälineiden kautta toimivan Pyhän Hengen vaikuttaman uskon lahjan kautta. Nämä eivät ole vain kuolleita rituaaleja ja muotomenoja, vaan se pelastusrengas, jonka avulla Jumala vielä nytkin nostaa hukkuvia ihmisiä perkeleen vallasta omaan valtakuntaansa. Raamatullinen suhde Jumalaan voi toteutua vain näiden armovälineiden kautta. Muutoin Jumalan pyhyys on kaikille syntisille kadottavaa ja tuhoavaa, jos heillä ei ole yllään Kristuksen pyhyyttä, puhtautta ja vanhurskautta, jotka Jumala antaa syntisille armovälineidensä kautta.

Usko ei ole myöskään samanlaista kuin suhde mielikuvituskaveriin, jonka sanomisia täytyy arvailla ja ounastella, ja jonka tahdon saa kuvitella millaiseksi haluaa. Oikea usko sitoutuu siihen mitä Raamattu opettaa kokonaisuudessaan. Oikealla uskolla on siis muoto, jonka Raamattu pukee sanoiksi. Näin oikea usko alkaa hahmottua Sanan kautta, eikä sitä voi alkaa rakentaa itse sen näköiseksi kuin haluaa. Jos niin tekee on tullut rakentaneeksi jotain muuta kuin kristinuskon. Silloin on tullut tehneeksi jonkin muun tien, kuin sen tien, joka on Kristus. Kristusta ja tietä taivaaseen ei tehdä itse, kuten ladun voi raivata itse umpihankeen, vaan Kristus on valmis tie, jonka voi löytää.

Lopuksi haluan sanoa, että kristinusko ei ole pelkästään uskonto, tai Armanin määritelmän mukainen kahle, joka vangitsee kaiken vapaa, spontaanin, liikkuvan ja elävän. Oikeasta uskosta nimittäin seuraa rikas elämä ja aito elävä Jumalasuhde. Siitä seuraa kutsumus, johdatus, parannus ja kilvoitus. Myös rukous saa olla spontaania ja omilla sanoilla sanoitettua. Ero on siinä, että oikea usko ei rakenna perustustaan näiden subjektiivisten ja kokemuksellisten asioiden varaan, vaan pelkästään Sanan ja sen sisältämän Kristuksen opin varaan. Elävä kristillisyys syntyy vain tavallisilta ja joskus kuolleiltakin tuntuvien armovälineiden kautta. Ne taivuttelevat epäuskoista sydäntä uskomaan ja turvautumaan Jumalaan iankaikkiseksi pelastukseksi.