Kuukausi: huhtikuu 2017

Mistä lahkolaisuudessa on kysymys? Kuinka hengellisen väkivallan voi erottaa terveestä hengellisyydestä? Ottaako Raamattu kantaa lahkolaisuuteen? Paavalin vastaus Apostolien teoissa maaherra Tertullukselle ollessaan syytettynä oli seuraava: ”Mutta sen minä sinulle tunnustan, että minä sitä tietä vaeltaen, jota he lahkoksi kutsuvat, niin palvelen isieni Jumalaa.” Paavali toi esille sen, että juutalaiset pitivät kristinuskoa lahkona eli harhaoppina. Väitettiinhän kristinuskossa, että Jeesus oli Messias, eli profeettojen kautta juutalaisille luvattu kuningas, joka pelastaisi kansansa sen synneistä. Tätä juutalaiset eivät uskoneet, ja siksi he eivät ottaneet Jeesusta vastaan, vaan ristiinnaulitsivat hänet jumalanpilkkaajana (Joh. 1:11). Onko kristinusko siis juutalaisuudesta irtautunut lahko? Kysymys voitaisiin esittää myös näin: Onko Jeesus Jumalan poika, juutalaisille luvattu messias? Jos vastaamme myöntävästi, niin emme voi pitää kristinuskoa lahkona.

Lahkoiksi kutsutaan myös kristinuskosta irtautuneita yhteisöjä, jotka eivät usko ja opeta Jeesuksesta samoin kuin Jeesus itse, apostolit ja alkukirkon uskontunnustukset. Pietari ennustaa, että seurakunnasta nousee vääriä opettajia, eriseuralaisia, jotka kieltävät Herran (2. Piet. 2:1). He siis opettavat Herrasta Jeesuksesta toisin kuin Raamattu opettaa ja jakamaton kirkko on aina opettanut. Tällaisia kristillisperäisiä lahkoja voisi nimetä ainakin mormonikirkon ja jehovan todistajat. Heidän oppinsa poikkeaa selvästi kristinuskon opista. Pietari opettaa, että nämä ihmiset ”saattavat itsellensä nopean kadotuksen” kieltäessään Herransa, ja sen että Jeesus on ainoa tie taivaaseen.

Luin vastikään lehdestä jutun, jossa kerrottiin ihmeparantajista ja huijarisaarnaajista. Nämä opettajat lupaavat paranemisihmeitä ja muita yliluonnollisia merkkejä tapahtuvan tilaisuuksissaan. Heidän kokouksissaan sataa kuulemma kultahippuja ja miljoonia ihmisiä tulee uskoon. Tällaiset tapahtumat vetävät puoleensa valtavasti ihmisiä. Moni uskoo vilpittömästi näiden opettajien tarinoihin. Toisaalta moni saattaa pettyä näiden ihmisten toiminnan kautta koko kristilliseen uskoon ja ajatella: ”Ei Jumala tahdokaan minua parantaa tai auttaa”, jos parantumista ei tapahdukaan. Lehtijutussa näiden saarnaajien johtamat liikkeet rinnastettiin lahkoihin. Kuinka näihin tulisi suhtautua? Minkälaiseen kristillisyyteen he ihmisiä ohjaavat? Mielestäni Sananlaskujen kirjasta löytyy kohta, josta voimme lähteä varovasti liikkeelle.

”Eriseurainen etsii mitä hänelle kelpaa, ja sekoittaa itsensä kaikkiin asioihin” (Sananl. 18:1). Lahko on ryhmittymä, joka eroaa yleisestä ja yhteisestä kirkosta. Lahkoa voidaan siksi nimittää myös eriseuraksi, kuten se on Raamatussa myös käännetty. Eriseurainen etsii omaa kunniaa, ja hän valikoi oppiaan. Eriseuraisille ei kelpaa kokonainen Jumalan Sana, vaan hän poimii sieltä tietyt kohdat, joita korostaa, ja toisia kohtia hän saattaa jopa halveksia. Eriseurainen myös korostaa itseään ja, kuten Sana sanoo, sekoittaa itsensä kaikkiin asioihin. Lahkot syntyvät usein vahvojen ja karismaattisten johtajien ympärille. Ytimessä ei ole Jumalan Sana, vaan lahkon johtaja. Ihmisiä ei johdateta syvempään Sanan tuntemiseen, vaan kuuliaisuuteen lahkon johtajille. Jos siis toiminnan keskiössä ei ole Jumalan sana, ja sen ei anneta ohjata kokonaisuudessaan toimintaa, vaan päähuomio on jossakin muualla, niin silloin kannattaa olla varovainen. Tällainen eriseuran henki kuuluu Raamatun mukaan lihan tekoihin, ja siksi jokainen ihminen on sille altis (Gal. 5:19-20).

Jeesus ei tuonut maailmaan huijarisaarnaajien markkinoimaa sirkusta, jossa mennään ihmeet, merkit, temput ja kultahiput edellä. Uskoakseni nämä houkutukset ovat pääasiassa ihmisten lihallisuudesta lähtöisin, mutta myös eksyttäjästä eli perkeleestä. Jeesus toi seuraajilleen ristin ja kristillinen kirkko on aina ymmärtänyt, että kirkon suuruus kätkeytyy vainoihin ja ahdistuksiin, joissa Jeesus on läsnä. Jeesus sanoi opetuslapsilleen, jotka olivat innostuneita siitä, kuinka riivaajatkin olivat heille alamaisia, kun he toimivat Jeesuksen nimessä, että: ”Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuna taivaissa.” Jeesus johdatti pääasian äärelle, kun opetuslasten jalat irtaantuivat maasta. Tuo pääasia on syntien anteeksiantamus Jeesuksen verihaavojen tähden. Pääasia on se että nimi on kirjoitettuna elämän kirjassa, eivätkä voimateot. Voimateot eivät synnytä elävää uskoa, vaan Sanan kautta toimiva Pyhä Henki (Luuk 16:30-31). Sanan kautta Pyhä Henki kehoittaa parannukseen, Herran pelkoon ja nöyryyteen. Meidän tulee heittäytyä Sanan varaan, eikä rakentaa uskoamme voimatekojen ja ihmeiden varaan.

Paavali opettaa 1 Tim. 3:ssa, että seurakunnan kaitsijaksi ei saa valita vastakääntynyttä, sillä hänellä on suurempana vaarana ylpistyä. Paitsi että pidempään uskossa ollut on ehtinyt juurtua Sanaan ja terveeseen oppiin, niin hänestä on ehtinyt tulla myös riittävä todistus seurakunnalle siitä, onko hän sovelias johtamaan seurakuntaa. Vastakääntyneiltä puuttuvat molemmat, ja he ovat siksi ”juurettomina” alttiimpia lihan teoille, ja siis myös lahkolaishengelle. Ehkäpä juuri siksi Jaakob opettaa, että seurakunnan opettajaksi ei tule kovin monen pyrkiä. Opettajuuteen kuuluu nimittäin aina vastuu siitä, mitä opettaa ja sen mukainen kovempi tuomio (Jaak. 3:1). Luultavasti monet lahkot olisi voitu välttää, jos lahkon johtajat olisivat suostuneet ensin oppilaiksi, ja siis seurakunnallisen paimenviran kaitsettaviksi.

Kristinusko ei pakota ihmistä mihinkään. Se ei anna katteettomia lupauksia, sillä Jumalan lupaukset Raamatussa ovat luotettavia. Ihmisten lupaukset taas voivat pettää, ja siksi ihmisen ei tulekaan luvata Jumalan nimissä sellaista, mitä Sana ei lupaa. Ei Sana esimerkiksi lupaa, että kaikki sairaat paranevat, joiden puolesta rukoillaan. Toki kaikki on Jumalalle mahdollista. Jumalan rakkaus ei myöskään vaadi ihmiseltä mitään. Syntien anteeksiantamus ja Pyhän Hengen osallisuus pikemminkin vapauttavat synnin orjuudesta Jumalan lapsen vapauteen. Ihmisten lihallisuus ja syntisyys ovat syitä siihen, että kristinuskon nimissä on syyllistytty myös hengelliseen väkivaltaan. Kovin toisenlaiset ovat Kristuksen sanat omilleen: ”Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.”

Lopuksi lainaan Paavalia: ”Mutta meidän, jotka väkevät olemme, tulee heikkoin voimattomuutta kärsiä, eikä itsellemme kelvata. Niin jokainen meistä kelvatkoon lähimmäisellemme siinä, mikä hyvä on, parannukseksi” (Room. 15). Luther selittää tätä siten, että jokaisen tulee kärsiä sitä, jos ja kun uskonsisaren elämässä on vielä paljon vajavaisuutta ja syntiä. Pyhitys jää kaikilla tässä elämässä aina vajaaksi. Eri asia on se, jos ei edes eletä parannuksessa, mutta siitä tässä kohdassa ei ole kyse. Mielestäni vikaan mennään, jos uskonyhteisössä ei ole tilaa kasvaa uskossa ja pyhityksessä, vaan kaikilta vaaditaan samaa standardia. Tällöin ollaan lähellä farisealaisuutta, ja pyhitys ei ole enää Jumalan vapauttavan armon vaikuttamaa, vaan lain ja perinnäissäädösten ikeeseen orjuuttamista. Ainoa tapa pitää uskonyhteisö evankeliumin vapaudessa, mutta oikeaan suuntaan parannuksessa matkaa tekevänä, on noudattaa tätä Paavalin ohjetta. Minusta tuntuu että lahkolaishengessä tästä Raamatun neuvosta on oikaistu.

Kuinka tarkasti meidän tulee suhtautua Raamattuun? Voimmeko tehdä kompromisseja niissä asioissa, joissa Sana on selkeä? Onko Raamattu kulttuurisidonnainen kirja, jossa on aikansa eläneitä ohjeita ja sääntöjä? Pitääkö jokaisena aikana ihmisten muotoilla ja ymmärtää sen sanoma uudelleen? Nähdäkseni meillä on vastausvaihtoehtona kaksi keskenään vastakkaista näkemystä, liberaali ja konservatiivinen näkemys. Toinen nojaa vallitseviin muotivirtauksiin ja ns. ajan henkeen, toinen taas klassisiin kristinuskon totena pidettyihin väittämiin välittämättä nykykulttuurin paineesta muokata kristinuskosta salonkikelpoisempi.

Juuri muuttunut avioliittolaki on synnyttänyt keskustelua ev. lut. kirkossa siitä, pitäisikö samaa sukupuolta olevia pareja alkaa vihkiä kirkossa. Oikeastaan kirkossa on jo vihitty tällaisia pareja ja vielä pidempään siunattu. Kirkon liberaalien leirissä liputetaan vihkimisen puolesta ja konservatiivien leirissä asiaa kauhistellaan. 1. Kor 6. opettaa selvästi, että homoseksuaalisuus on synti ja vastoin Jumalan luomistarkoitusta, ja että kukaan synnissä elävä ei peri taivaan valtakuntaa. Tässä on se ero, että kukaan tosi kristitty ei tietoisesti elä synnissä, vaikka voikin syntiin langeta. Vanhurskas nousee synnistä ja pyrkii sen hylkäämään (Sananl. 24:16). Jumala loi ainoan mahdollisen seksuaalisen suhteen avioliittoon miehen ja naisen välille. Siis myös kaikki avioliiton ulkopuolinen yhdyselämä on Raamatun mukaan syntiä. Tässä mielessä ihmisellä ei ole oikeutta seksuaalisuuteensa. Jos tämä hätkähdyttää, niin oikeastaan kenelläkään ihmisellä ei ole edes oikeutta omaan elämäänsä. Elämä on lahja ja laina Jumalalta, ja joudumme kerran luopumaan siitä.

Muutama vuosikymmen aiemmin ev.lut. kirkossa hyväksyttiin naispappeus samankaltaisilla inhimillisillä ja Raamatun kulttuurisidonnaistaville perusteilla. Kerrotaan, että piispa Olavi Rimpiläinen poistui tuomiokirkosta ennen ehtoollisen alkamista vihittyään Jukka Paarman arkkipiispaksi. Syynä oli se, että ehtoolliselle osallistui myös naispappeja. Hän näytti esimerkillään tarkan ja vakavan suhtautumisensa Raamattuun Jumalan Sanana. Hän ei lähtenyt kompromissien tielle. 1. Tim 3:ssa sanotaan: ”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies.” Kyse naispappeuden hyväksymisessäkin on siis ennen muuta siitä, teemmekö Sanan kanssa kompromisseja vai pidämmekö tarkasti sen, niin kuin se on kirjoitettu.

Entä tuleeko mieluummin totella Jumalaa vai esivaltaa? Raamattu kehottaa olemaan esivallalle kuuliainen, mutta jos esivalta toimii Jumalan Sanaa ja tahtoa vastaan, niin ”enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä.” (Apt 5:29). Jos siis esivalta säätää, että ihmiselämän saa tappaa kohdussa tai vanhuudessa, niin niihin ei voi kristittynä suostua. Kun Jumala luo elämän, niin se on pyhä, eikä kenelläkään ole oikeutta sitä toiselta riistää. Rooman aikanakin kristityt tunnettiin siitä, että he ottivat kadulle heitettyjä orpolapsia ja -vauvoja hoitoonsa. Toivottavasti kristityt meidänkin aikoina tunnettaisiin siitä, että he eivät tee kompromisseja Jumalan Sanan kanssa.

”Sinä olet asetuksesi säätänyt, että niitä tarkasti noudatettaisiin.” (Ps. 119:4) Jumala ei säätänyt asetuksiaan ikään kuin vain hyviksi ohjenuoriksi, vaan kyse on paljon vakavammasta asiasta. Kyse on elämän ja kuoleman asiasta. Paavali kirjoittaa: ”Pitäkää itsenne synnille kuolleina, mutta Jumalalle elävinä Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 6:11). Raamattu opettaa, että synnin ja vääryyden tekijät eivät peri taivasten valtakuntaa. Jeesus opettaa, että ”pikemmin taivas ja maa hukkuu, kuin rahtukaan laista putoo.” Jumalan antama pyhä laki säilyy muuttumattomana maailman loppuun asti, eikä Jumala tee kompromisseja Sanansa kanssa. Tämä on lohdullista, koska se tarkoittaa, että hän on myös luotettava luvatessaan syntien anteeksiantamuksen kaikille niille, jotka tahtovat syntinsä valoon tuoda ja niitä anteeksi pyytää. Jos meinaamme luottaa evankeliumiin siitä mitään pois ottamatta, niin meidän ei tule myöskään ottaa laista mitään pois.

Vastaisin siis alussa esittämääni kysymykseen, että Jumalan pyhyys vaatii meiltä täydellistä tarkkuutta Raamatun lain ja neuvojen pitämisessä. Armo ei tee tyhjäksi lakia, vaan evankeliumi antaa voimaa lain noudattamiseen. Ihminen ei kuitenkaan muutu armahdettuna täydelliseksi, mutta elämän suunta kyllä muuttuu Pyhän Hengen vaikutuksesta. Eikä sekään tee tyhjäksi lakia, että vanhurskaat epätäydellisinä kompastelevat (Room. 7:11-12). Jokainen tulee kerran olemaan Jumalan edessä vastuussa siitä, miten Hänen sanoihinsa Raamatussa on suhtauduttu, niitä tarkattu ja niistä vaari otettu. Senkin joka seisoo Sanan kalliolla tulee katsoa ettei lankea. Ylpeys käy nimittäin lankeemuksen edellä. Silti rohkenen yhtyä siihen vanhojen näkemykseen, kun he sanovat liberaalia ”kristinuskoa” perkeleen eksytykseksi. Miksi? Koska siinä Jumalan Sana turhennetaan, kuten paratiisissa, kun käärme kysyi: ”Onko Jumala todella sanonut?”

Lopuksi meille jää tehtäväksi miettiä, haluammeko suostua käärmeen houkutukseen alkaa epäillä ja turhentaa Sanaa, vai pysyä sille uskollisena, vaikka se ei olisi muodikasta, tai se toisi jopa pilkkaa osaksemme. Jeesus sanoo: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani” (Joh. 8:31).