Uuden Tien pitkäaikainen päätoimittaja Leif Nummela perustelee lyhyesti pääkirjoituksessaan 19.7.23, miksi hänen mukaansa katolinen kirkko ei ole yksin Raamattuun pitäytyvälle kristitylle vaihtoehto. Tällä hän viittaa osittain emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffmanin hiljattaiseen liittymiseen katoliseen kirkkoon ja kirjaan Mistä tiedämme mitä on oikea kristinusko? Vastaan tässä kirjoituksessa Nummelalle entisen luterilaisen, kansanlähetysläisen ja nykyisen katolilaisen näkökulmasta. Samalla muistelen Kansanlähetystä lämpimin ajatuksin. Paljon huikeita muistoja!

”Vähintään yhtä jakautunut ja moraalisesti yhtä rappeutunut”

Leif viittaa kirjotuksessaan, että katolinen kirkko on teologisesti yhtä jakautunut ja moraalisesti yhtä rappeutunut kuin luterilainen kirkko. Olen pitkälti samaa mieltä tietyin tarkennuksin. On selvää, että reformaatio (tai uskonpuhdistus, riippuen näkökulmasta), ei synnyttänyt täydellistä kirkkoa teologisesti tai moraalisesti 1500-luvulla. Yhtä selvää on, että katolisessa kirkossa on tehty paljon syntiä reformaatiota ennen ja sen jälkeen: hyväksikäyttöskandaali tulee varmasti ensimmäisenä mieleen. Tämä ei ole sinänsä yllättävää: Jeesuksen vertauksen vilja ja rikkavilja kasvavat paitsi kirkossa, myös meissä itsessämme samaan aikaan, loppuun asti. Täydellistä yhteisöä tai kirkkoa ei ole. Uskoa tarvitsee jatkuvasti puhdistaa, jotta kirkosta ja meistä itsestämme heijastuisi itsekkyytemme sijaan Kristuksen rakkaus.

Myös teologisesti monet suuntaukset haluaisivat viedä katolista kirkkoa hyvin eri suuntiin. Saksa on yksi puheenaihe. Kirkon sisällä on sekä progressiivista että traditionaalista ajattelua. Jämähtäminen pelkkään taustapeiliin katsomiseen ja vanhojen ”hyvien aikojen” muisteluun ei liene tarpeen: Pyhä Henki on elävä Henki, joka luo uutta. Jokaisella aikakaudella on myös omat haasteensa ja voidaan sanoa, että uskolla on sekä staattinen että dynaaminen ulottuvuutensa. Jokaisessa kirkkokunnassa (ei vain katolisessa kirkossa) on nähtävissä tietty opin kehittymisen prosessi: uudet kysymykset tarvitsevat uudet vastaukset. Silti katolisella kirkolla on yksi paavi ja laivalla yksi kapteeni. Jos on erimielisyyksiä, niitä ratkotaan kirkolliskokouksissa, kuten Jerusalemissa aikanaan (Apt. 15). Jos kapteeni on kärsivällinen, eikä heitä laivasta jokaista, jonka teologia haiskahtaa epäilyttävältä, on tämä kapteenin asia. Yksittäisen katolilaisen tehtävä on rukoilla, sillä ilman Jumalaa tämä laiva tuskin saavuttaa määränpäätänsä, kuten mikään muukaan myöhemmin syntynyt laiva.

”Erikokoinen Raamattu”

Leif viittaa yhtenä erona katolisen kirkon Raamatun kaanonin sisältämiin deuterokanonisiin kirjoihin, joita luterilaisesta Raamatun versiosta ei enää löydy. Ko. kirjoja ei kuitenkaan liitetty Raamattuun vasta 1546 jKr., vaan tekstejä on luettu kirkossa jo sitä ennen. Deuterokanoniset kirjat kuuluvat VT:n kreikannokseen Septuagintaan, jota on luettu alusta asti niin idässä kuin lännessä. Suurempi kysymys on kuitenkin, mitkä kirjat ylipäätään kuuluvat Raamattuun? Mikä auktoriteetti sen päättää? Kysymys Raamatun kaanonista edellyttää nähdäkseni siihen uskomista, että Raamatun ulkopuolinen taho on Pyhän Hengen johdatuksessa osannut tehdä oikeat valinnat. Luterilaiset luottavat vain eri tahoon kuin katolinen kirkko uskoo, mutta ”yksin Raamattu” ei kysymystä ratkaise.

”Yksin Raamattu”- ja ”Raamatun selkeys”- periaatteet

Katolisessa kirkossa Raamattua kunnioitetaan Jumalan sanana. Tämä on korkein mahdollinen auktoriteetti, mitä mikään teksti voi saada. Esim. paavin kiertokirjeet eivät ole Jumalan sanaa. Lisäksi kirkon opetusvirka ei ole Jumalan sanan yläpuolella, vaan selittää ja tulkitsee Jumalan sanaa Pyhän Hengen johdatuksessa. Näin ollen ei voi olla ristiriitaa Raamatun ilmoituksen ja kirkon opetuksen välillä. Jos olisi, ylittäisi tulkitsijan auktoriteetti Raamatun auktoriteetin.

Leifin viittaama ”Yksin Raamattu” -periaate vaatisikin mielestäni perinpohjaisemman terminologisen avauksen: mitä se oikeasti tarkoittaa? Uskon että luterilainen raamatuntulkinta perustuu Raamattuun siinä missä katolinen tai helluntalainen tulkinta. Jos ”yksin Raamattu” tarkoittaa biblisismiä eli sitä, että kaikki sellainen kristinuskon sisältö olisi hylättävä, jota ei suoraan sanota tai käsketä Raamatussa, en usko että tällaisesta näkökulmasta luterilaistakaan kirkkoa voisi pitää vaihtoehtona. Jos ”yksin Raamattu” tarkoittaa sitä, että hylätään vain sellainen kristinuskon sisältö, joka on ristiriidassa Raamatun suoran ilmoituksen kanssa, en näe mitään estettä koetella katolista uskoa tarkemmin ja kysyä avoimemmin, mihin esim. opetus Mariasta ja paavista perustuu. Tarjolla on nimittäin paljon syvällistä raamattuteologiaa Scott Hahnista alkaen.

Entä ”Raamatun selkeys”? Kaipaisin tarkempaa määrittelyä siitä, mitä sillä tarkoitetaan. Viitaako se siihen, että Raamattua on hyvin yksinkertaista tulkita (ja vika on sinussa jos et tulkitse samalla tavalla kuin vastapuoli) vai onko kyse ennemmin ideasta, joka ei kuitenkaan konkretisoidu empiirisessä todellisuudessa, koska ihmisen ymmärrys on vajavainen? Jos jälkimmäinen on totta, niin mikä jää tällöin kyseisen periaatteen anniksi? Empiria tuntuisi osoittavan mieluummin toiseen suuntaan kuin Raamatun selkeyden suuntaan, sillä eri kristityt tulkitsevat Raamattua monesti hyvin eri tavalla.

Ja eikö Raamattu lisäksi todista, että sen avautuminen vaatii Pyhää Henkeä? Entä miten se käytännössä tapahtuu? Miten Pyhä Henki toimii, jotta Raamatun tulkinta avautuu oikeaan suuntaan? Nähdäkseni protestanttisella puolella katsotaan enemmän yksilöä ja hänen kokemustaan kun taas katolilainen katsoo kirkkoa, opetusvirkaa ja aiempaa uskontodistusta kirkon historiassa, sillä hän uskoo Pyhän Hengen johtaneen tulkintaa myös ennen meidän aikaamme. Nähdäkseni tästä johtuu katolisen kirkon suurempi arvostus traditiota kohtaan.

On myös huomattava, ettei meistä kellään ole suoraa pääsyä Raamatun autenttiseen tulkintaan, ellemme sitten usko, että olemme ainoita henkilöitä, joilla on Pyhä Henki. Eikä Raamattu ole puhuva kirja, vaan teksti. Puhuja on aina tulkitsija, ellei hän sitten lue Raamattua sen alkukielellä ilman mitään omia johtopäätöksiä. Siksi on vain erilaisia perusteluja ja erilainen usko siitä, mikä on se auktoriteetti, jonka kautta Pyhä Henki on avannut Raamatun meille siten, että voimme sen ymmärtää. Nähdäkseni kiistely Raamatun tulkinnasta ei ole kovin hedelmällistä. Pikemminkin hedelmällistä olisi kysyä avoimesti toisen perusteluja ja sitten kuulla, mitä toinen sanoo. Ja on myös selvää, että toisista teemoista on Raamatussa enemmän materiaalia, kuin toisista teemoista. Olennaista on, mikä on totta, ja miten voimme sen tietää.

Lopuksi

Koen, ettei minun tarvinnut luopua ”yksin Raamatusta”, kun tulin katolilaiseksi. Raamatun ymmärrykseni on kuitenkin tietyssä mielessä laajentunut. Monet katoliset uskonkohdat, joihin Leifkin viittaa, mm. paavius ja mariologia, perustuvat Raamatun typologiseen tulkintaan. Tämä tarkoittaa sitä, että VT:a tulkitaan UT:n esikuvana. Tätä tulkintaa esitettiin harvoin luterilaisuudessa, minkä johdosta monet uuden testamentin kohdat saattoivat jäädä käsittämättömäksi. Raamatun typologinen tulkinta on kuitenkin läsnä jo monilla varhaiskirkon kirkkoisillä ja antoihan tällaiseen Raamatun tulkintaan mallin jo Kristus itse, kun hän selitti, miten laki ja profeetat kertoivat hänestä. Myös Paavali tulkitsee Raamattua typologisesti (ks. esim Room. 5, jossa Aadam tulkitaan Jeesuksen esikuvaksi). Tai Pietari, joka tulkitsee vedenpaisumuksen kasteen esikuvaksi (1. Piet. 3). Voidaan siis sanoa, että Raamatun typologinen tulkinta on varsin raamatullinen tulkintatapa, eikä sitä ole nähdäkseni syytä hylätä.