Lyhennelmä viime blogistani julkaistiin Uudessa Tiessä vastineena Leifin pääkirjoitukseen ja samassa yhteydessä Leifin vastaus minulle. Kiitän mahdollisuudesta tällaiseen tunnustuskuntien väliseen dialogiin Uudessa Tiessä ja ajattelin vielä lyhyesti kommentoida Leifin vastausta kirjoitukseeni.
Raamatun kaanon
Leif kirjoittaa, ”on totta, että apogryfikirjoja luettiin jo ennen 1546. Protestantit eivät ole koskaan vastustaneet niiden lukemista, vaan ainoastaan niiden liittämistä Pyhän Hengen inspiroimien kirjojen joukkoon.”
Ajattelen, että kirkko on erityisellä tavalla läsnä ajassa ja paikassa, silloin kun seurakunta kokoontuu yhteen viettämään pyhää messua. Lukukappaleissa on läsnä kirjoitettu sana ja eukaristiassa läsnä elävä Sana, Jeesus Kristus. Se, mitä tekstejä messussa luetaan ikään kuin piirtää esiin sen praksiksen eli käytännön, mitä tekstejä kirkossa kunnioitetaan pyhinä kirjoituksina. Olen tietoinen, että esim alkukirkossa luettiin messussa joitakin tekstejä, vaikkapa Klemensin kirjeitä, joita ei nykyisin kuitenkaan lueta ymmärtääkseni missään päin kristikuntaa varsinaisesti pyhiin kirjoituksiin.
Alkukirkko käytti varsin yleisesti Septuagintaa (johon kuuluivat myös deuterokanoniset kirjat) messussa. Tämä praksis on yhä läsnä katolisessa (ja ortodoksisessa kirkossa). Esimerkiksi Siirakin kirjaa luetaan yhä messussa ynnä muita deuterokanonisia kirjoja. En ole varma, missä vaiheessa tämä muuttui protestanttisissa kirkoissa, mutta ymmärtääkseni niitä ei kuitenkaan enää yleisesti lueta protestanttisissa jumalanpalveluksissa ja muissa kokouksissa. (Korjatkaa jos olen väärässä.)
Mielestäni kysymys Raamatun kaanonista ei ole ihan yksinkertainen. Leif kirjoittaa, ”Raamatun kirjat olivat Jumalan sanaa välittömästi, kun ne kirjoitettiin, ei vasta silloin, kun kirkko vastaanotti ne ja tunnisti (ei valinnut eikä päättänyt) ne Jumalan sanaksi.”
Tähän yhdyn täysin. Mielestäni todellinen haaste on kuitenkin se, miten pyhät kirjoitukset tunnistetaan pyhiksi kirjoituksiksi, eikä sitä tulisi ohittaa liian kevyesti. Tämä kysymys ratkeaisi helposti, jos Raamattu olisi pudonnut sellaisenaan taivaasta. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja siksi kysymys vaatii enemmän paneutumista.
On erilaisia kriteerejä, joita voidaan antaa sille, miten erilaiset kirjoitukset voidaan tunnistaa Jumalan sanaksi. Ongelma on kuitenkin se, kun protestanttisesta näkökulmasta Raamattu on kirkon ainoa erehtymätön auktoriteetti, eikä Raamattu itsessään ota kantaa kaanonin rajoihin, ei meille jää periaatteessa mahdollisuutta erehtymättömästi tunnistaa, mitkä kirjat kuuluvat Raamatun kaanoniin ja mitkä eivät. Erilaisia kriteerejä voidaan antaa, mutta antavatko ne lopulta 100 % varmuutta, jos kriteereissä onkin erehdytty? Asia ratkeaisi helposti, jos vaikkapa Paavali olisi antanut Pyhän Hengen inspiroimana Roomalaiskirjeessä listan siitä, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun. Näin ei kuitenkaan ole ja niinpä kaanonkysymyksen ratkaisua on välttämättä etsittävä Raamatun ulkopuolelta. Väitän, että luterilaiset uskovat usein hyvin samalla tavalla kuin seuraavassa kuvaan, vaikka sitä on vaikea perustella yksin Raamattu -periaatteesta käsin.
Katolisesta näkökulmasta luotetaan siihen, että Pyhä Henki johdattaa kirkkoa, joka ei ole vain näkymätön idea tai uskovien sisäinen kokemus, vaan tässä maailmassa, ajassa ja paikassa näkyvä struktuuri ja instituutio, jolla on piispallinen hierarkia, mutta myös katkeamaton jatkumo ajassa taaksepäin Kristukseen saakka. Näin ollen luotetaan Pyhän Hengen johdatukseen erityisesti silloin, kun kirkko kokoontuu yhteen kirkolliskokouksissa rukoilemaan johdatusta ja tekemään päätöksiä siitä, mihin suuntaan jatketaan. Siksi luotetaan siihen, että kirkolliskokouksissa on voitu Pyhän Hengen johdatuksessa tietää Raamatun kaanonista se, mikä on tarpeellista, jotta voidaan tuntea ja jatkaa kulkua kohti ”kaikkea totuutta”, kuten Kristus lupasi.
Esimerkiksi Hippon (393 jKr.) ja Karthagon (397jKr.) synodeissa hyväksyttiin myös deuterokanoniset kirjat osaksi pyhiä tekstejä ja tämä vahvistettiin myöhemmin Trentossa, kun reformaattorit lähtivät eri tielle. Synodeilla taas on kirkossa suurempi arvovalta, kuin vaikkapa yksittäisillä opettajilla, jos he kritisoivat synodien päätöksiä.
Mistä voi olla varma?
Leif kirjoittaa, että katolisuudessa ”traditio on toinen ilmoituksen lähde” ja jatkaa ettei katolilainen kristitty voi ammentaa varmuuttaan kaikista ilmoitetuista asioista yksin Raamatusta.
On totta, että katolisesta näkökulmasta tarvitaan molemmat: Raamattu ja traditio. Katolisen uskon mukaan Pyhä Henki on inspiroinut Raamatun kirjojen kirjoittajia, mutta myös kirkon uskon ja elämän kehittymistä läpi vuosisatojen mm. niin, että kirkko on voinut tunnistaa erehtymättömästi, mitkä kirjat kuuluvat Uuteen testamenttiin ja myöhemmin, miten noita tekstejä olisi tulkittava. Jeesus sanoi, etteivät opetuslapset voineet kantaa kaikkea, mitä hän olisi halunnut heille opettaa (Joh. 16:12). Siksi tarvittiin Pyhä Henki (Joh.16:13), joka osoittaisi tietä eteenpäin, kun Kristus nousi taivaaseen. Katolisesta näkökulmasta tästä seuraa se, että 1) kristinusko on dynaamista: se elää, kehittyy ja kasvaa ja 2) kristinusko on samaan aikaan staattista: se rakentaa vanhan varaan ja päälle, eikä synnytä ristiriitaa vanhan kanssa. Miksi? Koska Pyhä Henki on Totuuden Henki, eikä voi olla itsensä kanssa ristiriidassa. Jos Pyhä Henki todella toimii näin, on siitä mielestäni tehtävä se johtopäätös, ettei voida hylätä traditiota, kuten ei Raamattuakaan, vaan on pidettävä molemmat.