Kuukausi: toukokuu 2017

Kirkolla on aina missio. Jeesus lähetti opetuslapset kaikkeen maailmaan saarnaamaan evankeliumia ja kastamaan. Kirkon missio onkin viedä evankeliumia eteenpäin kaikkialle maailmaan. Tätä tehtävää varten kirkolla on paimenet ja seurakuntalaiset. Lähetyskäsky on annettu koko kirkolle, mutta paimenet ja seurakuntalaiset toteuttavat sitä eri tavoin. Varsinainen lähetyskäsky sisältää käskyn kastaa ja opettaa, ja käsky kohdistettiin apostoleille, seurakunnan kaitsijoille. Näitä apostolisia tehtäviä varten kirkolla on paimenen virka, joka on näitä käskyjä toteuttanut. Näin kirkko on lähetyskäskyn läpi historiansa tulkinnut ja siksi sakramenttien (kaste ja ehtoollinen) toimitus on ollut alusta asti paimenien tehtävä. Toisaalta lähetyskäsky kuuluu myös seurakuntalaisille, jotka pyhänä papistona on kutsuttu kuuluttamaan Herransa töitä maailmassa (1. Piet. 2:9). Heitä ei ole kutsuttu kastamaan tai kaitsemaan seurakuntia, kuten apostolit ja heitä seuraavat paimenet on kutsuttu, vaan todistamaan Herrastaan sanoilla ja teoilla (Matt. 5:16). Tässä kirjoituksessa pohdin, miten kirkko toteuttaa lähetystehtäväänsä maailmassa.

Kysyn aluksi: mikä on evankeliumi? Miten evankeliumi voi mennä eteenpäin? Luterilaisena ajattelen, että evankeliumi on Raamatun mukaan ilosanoma Jeesuksesta vanhan testamentin profetioiden täyttymyksenä, messiaana, joka kuoli syntiemme puolesta ja nousi ylös haudasta voittaen perkeleen ja kuoleman vallan. Evankeliumi ei ole kuitenkaan pelkkä sanoma tai historiallinen tieto Jeesuksesta, vaan se on aina myös julistus ja kutsu, joka ulottuu historiasta nykyhetkeen. Evankeliumi kutsuu uskomaan Kristukseen ja kuulumaan uskon kautta Jumalan valtakuntaan. Evankeliumi ei siis ole pelkkää informaatiota, vaan Paavali opettaa, että evankeliumi on Jumalan voima, joka tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat (Room. 1:16). Evankeliumi jakaa kaksiteräisen miekan tavoin ihmiset kahteen leiriin: niihin jotka sen uskovat, ja saavat synninpäästön, ja niihin jotka epäuskon tähden hylkäävät evankeliumin ja sen välittämän pelastuksen.

Lisäksi evankeliumia ei kerrota, vaan se julistetaan. Ero on siinä, että julistus välittää pelastava evankeliumin ja syntien anteeksiantamuksen kuulijalle omakohtaisesti ja Pyhä Henki synnyttää julistuksen kautta uskon kuulijan sydämessä. Jeesus lähetti apostolit päästämään kuulijoita synneistään evankeliumia julistamalla (Joh. 20:23). Kukaan ei pääse synneistään, jos hän vaikkapa lukee Jeesuksesta historian kirjoista. Voit kuulla evankeliumin julistamisen sunnuntaisin Kristuksen kirkossa synninpäästön sanoissa, ja siellä missä Pyhästä Hengestä osallisia ihmisiä on kaikkialla maailmassa. Julistus on vastausta kysymykseen, saanko minä uskoa synnit anteeksi. Evankeliumi vastaa, että Jeesuksen veri riittää puhdistamaan kaikesta synnistä.

Miten evankeliumi voi sitten mennä eteenpäin? Kuka sitä julistaa?  Yksinkertainen vastaus on Kristuksen kirkko. Jeesus on antanut apostoleille Pyhän Henkensä ja synninpäästön sanat, siis taivaan valtakunnan avaimet. Saarnatessaan evankeliumia syntien anteeksiantamuksesta apostolien teoissa kuvataan, kuinka parannuksen tehneet kastettiin ja liitettiin kirkkoon. Evankeliumi menee eteenpäin, kun kirkkoon liittyy ihmisiä kasteen kautta. Kirkko on todellisten uskovien yhteisö. Se on pelastusyhteisö – Ylkää odottava Kristuksen morsian. Kasteessa Paavalin opetuksen mukaan kastettava puetaan Kristukseen ja liitetään seurakuntaruumiiseen (Gal. 3:27, 1. Kor. 12:13). Tämä Kristus-puku eli matkavaate on se vanhurskauden vaate, joka pyhittää kastetun, ja tekee hänestä taivaskelpoisen. Kasteessa saa lahjaksi myös Pyhän Hengen. Jeesuksen asettama kaste on nimittäin Pyhän Hengen kaste, kuten Johannes kastaja opetti. Se on uudestisyntyminen perkeleen valtakunnasta Jumalan valtakuntaan.

Vedessä kastettu seurakunta, joka uskoo Jeesukseen jatkuvasti, on se taivaaseen matkalla oleva piskuinen joukko, joka on Jumalan valtakunta maan päällä. Seurakunnan pyhittää synninpäästön sanat ja pyhät sakramentit. Sen pyhyys ei lähde koskaan siitä itsestään, sen omasta vaelluksesta, vaan tulee siihen ulkopuolelta ja on lähtöisin Jumalasta. Pyhien sakramenttien ja saarnatun evankeliumin ulkopuolella ei ole mitään takeita pelastumisesta, vaikka puhetta Jeesuksesta saattaa olla paljonkin.

Kirkko on ekklesia, maailmasta uloskutsuttujen joukko, siis sakramenttien pyhittämät tosiuskovat, jotka seuraavat Herraansa. Sakramenttien pyhittämät ihmiset, jotka vaeltavat maailmassa, epäuskossa ja harhaopeissa, eivät ole todellinen kirkko, vaan eksyneitä, luopuneita ja kadotukseen matkalla olevia synnin uneen nukahtaneita ihmisiä. Sakramenttien halveksijat eivät myöskään ole todellinen Kristuksen kirkko. Toisaalta Jeesuksen opetusten mukaan lustetta, siis epäuskoisia, on viimeiseen tuomioon asti todellisen seurakunnan seassa, kunnes viimeisellä tuomiolla suuri Tuomari ne erottaa oikealle ja vasemmalle puolelleen. Kirkon tehtävä ei ole tuomita, vaan kutsua pelastuksen osallisuuteen kastamalla ja julistamalla lakia sekä evankeliumia.

Kirkon missio on nyt tavoittaa evankeliumilla sekä luopuneita että pakanoita. Luterilaisittain kyse on synninpäästön sanojen ja pyhien sakramenttien pelastavan voiman tuomisesta kadotukseen matkalla olevien keskuuteen. Ensisijaisesti nämä ovat käytössä jumalanpalveluksissa. Luterilaista lähetystyötä ei ole pelkkä humanitäärinen apu ilman Sanaa ja sakramentteja. Myöskään erilaiset reformoidulta kirkolta kopioidut evankelioimiskampanjat eivät ole luterilaista lähetystyötä, jos nämä kampanjat eivät tähtää siihen, että synnintuntoiset ihmiset tulevat Jumalan pelastustyöstä osallisiksi Kristuksen kirkon pyhien armovälineiden kautta. Voisi sanoa, että luterilainen missio on aina kytköksissä tiiviisti seurakuntaelämään, jolla on puhdas evankeliumi ja pyhät sakramentit. Näin on siksi, että pelastava usko ei synny oman järkeilyn tuloksena ikään kuin tiedollisena prosessina, vaan luterilaisen ymmärryksen mukaan todellinen kääntymys on lahjaa, jonka evankeliumin saarnan ja sakramenttien kautta toimiva Pyhä Henki synnyttää.

Millainen on sitten luterilainen missio käytännössä? Ajattelen, että missionäärisyys syntyy, kun Sanan ja sakramenttien kautta pelastuksesta osalliset ihmiset tajuavat vastuunsa Kristuksen seuraajina, ja heissä syttyy halu kertoa muillekin siitä, miten ihminen voi pelastua perkeleen vallasta Jumalan lapseksi. Kun ekklesia lähtee joka sunnuntai kirkosta kaikkeen maailmaan tämän vastuunsa kokien ja kadotukseen matkalla olevista hätää tuntien, niin ajattelen, että se on paljon suurempaa ja aidompaa lähetystyötä, kuin megaevankelioimistapahtumien järjestäminen tai vaikkapa kristinuskon markkinoiminen mainonnan kautta. Mikäli edellä mainittuja metodeja halutaan lisäksi käyttää, niin tärkeää on, ettei niiden kautta johdeta kristittyjä kauemmas luterilaisista uskon aarteista, vaan lähemmäksi niitä.

Isak Ervastin virressä 1700-luvulta lauletaan uskovan elämään kuuluvista ahdistuksista. ”Murhe täällä painaa meitä, pelko aina ahdistaa, synnin suuruus kauhistaa. Siksi sielu kyyneleitä vuodattaa saa vaivoissaan, murehtia kurjuuttaan” (virsi 355) Säkeen pääasiallinen viesti on mielestäni se, kuinka syntiturmelus ahdistaa uskovia. Epäuskoisia synti ei samalla tavalla murehduta. Miten uskovan tulisi siis suhtautua ahdistuksiin? Tulisiko niitä vältellä? Mitä on ahdistus ja mistä se tulee?

Psykologisesti ahdistus on tunne, joka johtuu ristiriidasta. Ristiriita voi syntyä esimerkiksi oman ihanneminän ja omien kykyjen välisestä ristiriidasta. Tällöin ahdistusta aiheuttaa ristiriita siinä, mitä haluaisi olla suhteessa siihen mitä havainnoi olevansa. Ristiriita voi myös olla omien ominaisuuksien ja ympäristön luomien paineiden välillä. Monia nuoria ahdistaa esimerkiksi oma ulkonäkö, ja tätä ahdistusta aiheuttaa monesti ympäristön luomat ulkonäköpaineet. Joskus ahdistuksen aiheuttamaa ristiriitaa ei osata nimetä. Tällöin ahdistus voi pitkittyä ja aiheuttaa fyysisiä oireita kuten vatsakipuja.

Nähdäkseni myös kristityllä ahdistus liittyy ristiriitaan. Omassa elämässä voi olla asioita jotka ovat ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. Tällöin syntyy ahdistusta. Oma syntisyys ahdistaa, kun Jumalan sana saa kirkastaa Jumalan tahdon mukaista tietä ja saa huomata, ettei ole vaeltanut Jumalan tahdon mukaisesti. ”Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaa parannuksen” (2. Kor 7:10). Parannus on sitä, että syntejä pyydetään ja uskotaan anteeksi ja kilvoitellaan Jumalan tahdon mukaisessa elämässä niitä syntejä vastaan, jotka ovat omantunnon murehduttaneet.

Toisaalta kaikki kristityn ahdistukset eivät ole ”Jumalan mielen mukaista murhetta”. Jumalan mielen mukaista murhetta on vain se murhe, jonka Sanan kautta toimiva Pyhä Henki omassa tunnossa synnyttää. Kaikki uskovan murhe ei ole tällaista murhetta, jolle löytyy alkuunpanija Sanasta. Kristityn voi olla joskus vaikea erottaa Jumalan vaikuttamaa murhetta muista murheista. On esimerkiksi asioita, joita Raamattu ei sano yskiselitteisesti synniksi, ja joita on sen vuoksi nimitetty ehdonvallan asioiksi. Raamattu ei esimerkiksi anna tarkkoja ohjeita ulkonäköön liittyen, mutta toteaa, että ”älkääkä niin pitäkö lihastanne huolta, että himot heräävät.” Tässä neuvossa kilvoittelevien uskovien, tulee myös kilvoitella toinen toisensa kunnioittamisessa (Room. 12:10). Myöskään vahvempien ei tule olle heikommille loukkaukseksi (1. Kor. 8:9). Joskus voimakas murehtiminen hengellisissä asioissa voi kertoa vääristyneestä Jumalakuvasta tai siitä, että evankeliumin vapauttavaa sanomaa ja armoa ei ole ymmärretty oikein.

Virsi 355 jatkuu: ”Rauhani on Jeesuksessa, täällä kulkiessani, täältä lähtiessäni. Suuren päivän saapuessa, pääsen mailta kyynelten, juhlariemuun pyhien.” Syntien anteeksiantamus saa aikaa levon ja rauhan. Jumalan valtakunta on ”vanhurskaus, ja rauha, ja ilo Pyhässä Hengessä” (Room. 14:17). Ahdistus ja suru eivät ole kristityn lopullisia tunteita. Kristityllä on toivo siitä, että kerran kyyneleet vaihtuvat ”juhlariemuun pyhien”. ”Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vetten lähteille, ja Jumala on pyyhkivä kaikki kyyneleet heidän silmistänsä” (Ilm. 7:17).

Millaista oli alkuseurakunnan kristillisyys? Millainen oli vainottu kristillinen kirkko Rooman vallan aikana? Entä millaiseksi kirkko muuttui, kun se sai Rooman valtion hyväksynnän 300-luvulla? Miten tämä historian havinoissa koeteltu kristillisyys on muuttunut nykypäivään tultaessa? En väitä olevani asiantuntija kirkkohistoriallisissa kysymyksissä, en lähellekään. Tämän myönnän tuntien samalla kiinnostusta tutkia kirkon historiaa, koska kristinusko ei ole juuretonta uskoa. Kristinusko ja kristillinen kirkko ovat siinä mielessä ajattomia ja muuttumattomia, koska Jumala ja Hänen Sanansa eivät muutu. Kristillinen kirkko rakentuu Jeesuksen laskemalle perustalle, jolle myös apostolit rakensivat seurakunnan. ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänäpänä ja myös ijankaikkisesti” (Hepr 13:8). Olemme turvassa, jos seisomme tällä perustalla.

”Lex orandi, lex credendi” tarkoittaa sitä, että rukouksen laki perustaa sen mitä uskotaan. Tämä lause on peräisin 400-luvun alun kirkosta ja sillä tarkoitetaan sitä, että kristillisyyden muoto on sidoksissa sen sisältöön. Jos muoto muuttuu, niin myös sisältö väistämättä muuttuu. Otan yhden esimerkin. Jos hautajaisissa laulettaisiin iloisia lauluja, pukeuduttaisiin verkkareihin ja kerrottaisiin vitsejä, niin sellaista pidettäisiin sopimattomana. Silloin muoto muuttaisi surujuhlan kevytmieliseksi ilojuhlaksi. Hautajaiset ovat kuitenkin vakava surujuhla ja muoto rakentuu sen sisällön ehdoilla. Kristillinen messu on vakava, mutta iloinen juhla, jossa Kristus tulee Sanan ja ehtoollisen kautta läsnäolevaksi. Tämän Kristuksen läsnäolon ehdoilla on kirkkohistorian aikana syntynyt messun juhlallinen muoto, jonka vakavuutta ei tulisi liian kevytmielisesti sivuuttaa.

Eikö sitten ole sama minkälaiset ovat ulkoiset puitteet, kunhan vain sanoma pysyy oikeana ja evankeliumi puhtaana? Periaatteessa tunnustuskirjoissakin sanotaan kirkon ykseyteen liittyen, että ”ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” Tärkeintä kirkon ykseyteen on ”yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” Luther pyrki itse uskonpuhdistuksessa poistamaan kirkosta Raamatunvastaisia oppeja kuten aneet. Hän ei kuitenkaan halunnut poistaa sellaisia inhimillisiä traditioita, jotka eivät olleet Raamatun Sanan vastaisia, kuten liturgiset traditiot tai jumalanpalvelusten kuvat, symbolit ja koristeet. Reformoitu kirkko riisui traditiota voimakkaammalla kädellä. Kun puhumme kirkon ykseydestä, niin kysymys ei ole vain ajankohtaisesti nykyisten kristillisten seurakuntien yhteydestä, vaan myös ykseydestä historialliseen katoliseen (=yleiseen) kristilliseen kirkkoon. Luulen että tämän seikan takia Luther teki vain välttämättömän kirkkoa puhdistaessaan, eikä toiminut yhtä radikaalisti kuin reformoidut.

Kirkolle ja kristinuskolle on siis kehittynyt historian aikana tietty muoto eli perintö, jonka aiempien sukupolvien kristityt ovat siirtäneet eteenpäin viestikapulan tavoin ja rikastuttaneet sitä omalta osaltaan. Tähän muotoon liittyvät vanhan testamentin ajan synagogajumalanpalveluksista lähtöisin olevat liturgiat, kuten resitoitu psalmilaulanta ja myöhemmin siihen lisätyt muodot, kuten ordinariumlaulut, esim. ”Herra armahda”. Näihin yhtymällä kristitty yhtyy siis kaikkina aikoina jumalanpalvelusta viettäneen ”yhden, pyhän ja yhteisen” kirkon ääneen. Siis sen kirkon ääneen, joka on perustettu apostolien opetukselle ja jonka kulmakivenä on Jeesus Kristus. Minusta pitäisikin varoa liiallista jumalanpalvelusmuotojen uudistamista ja muuttamista, jotta yhteys tähän apostoliseen kirkkoon säilyy. Muotojen muuttamisessa on nimittäin vaarana se, että uudistettu muoto muuttaa vähitellen myös sisältöä ja kristittyjen käsitystä sisällöstä.

Kristinuskon nimen alla kulkee nykyään varsin erilaisia muotoja. On ortodoksisen kirkon mystiikkaa ja suitsutuksia, luterilaista virsilaulantaa ja liturgisia messuja, reformoituun kristillisyyteen pohjautuvia ylistyskokouksia, Toronto ”herätyksen” kaltaisia ilmiöitä nauruherätyksineen ja ”soukkauksineen” jne. Minusta tähän liittyen on sanottava kaksi asiaa. Ensiksi mikään inhimillinen muoto, tapa tai traditio ei synnytä ja ylläpidä pelastavaa uskoa. Usko syntyy vain Sanan kuulemisesta ja siitä, että se saa tehdä työtä kuulijan sydämessä (Room. 10:17). Muoto on pikemminkin seurausta Sanasta ja siitä, miten siihen suhtaudutaan. Muoto kantaa kuitenkin mukanaan paljon epäsuoraa viestintää, joka vaikuttaa siihen miten varsinainen sanallinen viestintä ymmärretään ja miten siihen suhtaudutaan. Se voi joko tukea Sanakeskeisyyttä tai olla viemässä huomiota jonnekin muualle. Sikäli muoto on siis opillinen ja siihen on siksi suhtauduttava vakavasti. Muoto vaikuttaa siihen millaiseen uskoon, oppiin ja elämään se johdattaa kuulijoita.

Toiseksi on sanottava, että muoto voi minusta olla myös johdattamassa eroon Sanasta, joka on Kristus (Joh. 1:14). Meidän tulee muistaa, että pimeyden ruhtinas valkeuden enkeliksi pukeutuneena yrittää horjuttaa kristillistä uskoa ja johtaa uskovia eksymykseen ja luopumukseen (2. Tess 2:11). Tämän tuo anti-kristus tekee Raamatun mukaan ovelasti, niin että varomattomat eivät edes huomaa, missä kohden totuus on vaihtunut eksytykseksi. Tähän hänellä on monenlaisia keinoja, joiden tuloksena Jumalan Sana vesittyy ja unohtuu, jonkin muun muka tärkeämmän ja suuremman tieltä. Jos uskonelämän ydin on jossakin muualla kuin Jumalan Sanassa, niin hälytyskellojen tulisi minusta soida. Ajattelen siis, että uskovien ei tulisi etsiä uskoonsa virvoitusta ja palavuutta mistään muualta kuin Sanasta. Kaikki uudet ilmiöt on tulkittava rohkeasti Sanan valossa. Mielestäni jatkuvalle uudistusten tielle lähtemisessä ei ole seurakunnalle mitään voitettavaa, päinvastoin valtavasti hukattavaa.