Kuuntelin Oikeasti luterilainen -podcastin jakson Osa 112: Kristuksen asetus ja kysymys donatolaisuudesta. Siinä pastori Joel Kerosuo tuo esille mielenkiintoisen kysymyksen apostolisen viran ja ehtoollisen pätevyyden suhteesta. Tiivistettynä hän toteaa, että pätevä ehtoollinen ei luterilaisen näkökannan mukaan riipu pelkästään oikeista asetussanoista. Esimerkiksi hän nostaa, jos lapset leikkisivät ehtoollista ja sanoisivat ehtoollisen asetussanat, niin mitään ei noiden sanojen voimasta kuitenkaan vielä tapahdu, koska puuttuu oikea järjestys ja oikea virka. Samaan tapaan hän perustelee, että koska hänen mukaansa ev.-lut. kirkon naispapit eivät edusta oikeaa apostolista virkaa, niin heidän toimittamansa ehtoollinen ei ole pätevä. Tämä tarkoittaa sitä, että naispapin toimittama ehtoollinen ei ole Kerosuon mukaan oikea ehtoollinen. Ehtoollisaineet eivät siis muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Tämä johtuu siitä, että oikeiden asetussanojen lisäksi tarvitaan oikea apostolinen virka. Kerosuo viittaa siihen, että Jeesus Kristus antoi ehtoollisen toimittamisen käskyn apostoleilleen ja sitoi näin ollen oikean ehtoollisen viettämisen oikeaan apostoliseen virkaan.

Tämä perustelu sopii varsin hyvin yhteen katolisen uskon kanssa. Myös katolinen usko tunnustaa, että oikea ehtoollisen vietto vaatii oikean apostolisen viran. Maallikko ei voi saada aikaan ehtoollisaineiden muuttumista Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, vaikka hän sanoisi asetussanat aivan oikein, vaan ainoastaan apostoliseen virkaan vihitty pappi. Peruste nousee samasta Raamatun kohdasta, jossa Jeesus antoi ehtoollisen viettämisen tehtävän apostoleille ja oikeastaan vain heille sanoen ehtoollisen asettamisen jälkeen: ”Tehkää tämä minun muistokseni.” (Luuk. 22:19). Jeesuksen kanssa pääsiäisaterialla olivat läsnä apostolit (j. 14), joten on luontevinta tulkita Jeesuksen käskyä siten, ettei kuka tahansa voi asettaa ehtoollista, vaan ainoastaan apostolit ja heidän poismenonsa jälkeen heidän apostolisen virkansa seuraajat. Tälle tulkinnalle on myös vahva pohja/ traditio varhaiskirkon elämässä. (ks. esim. Apostoliset konstituutiot, 400 jKr.).

Jeesus Kristus, joka on ylimmäinen pappi Melkisedekin pappeuden mukaan, asetti apostolit uuden liiton papeiksi kantamaan ehtoollista yhä uudelleen Isän eteen Jumalalle mieluisana ja kertakaikkisena uhrina. Kuka tahansa maallikko ei ole osallinen tästä Jeesuksen asettamasta erityisestä pappeudesta, vaan apostolisen viran edustajat, jotka apostolit ja heidän seuraajansa ovat vihkineet tähän pappeuden virkaan kätten päällepanemisen kautta.

Jos pätevä ehtoollinen riippuu oikeasta pappeudesta, niin seuraava kysymys on, kuka sitten on oikein vihitty pappi? Voiko esimerkiksi jokin uskovien joukko pätevästi vihkiä jonkun veljen tähän virkaan irrallaan katolisesta eli universaalisesta kirkosta? Kerosuon vastauksesta en tiedä, mutta katolisesta näkökulmasta ei voi. Kirkossa on alusta asti toimittu niin, että apostolista virkaa edustava piispa on vihkinyt seuraajia apostoliseen virkaan tähän päivään saakka. Tällaista apostolisen viran jatkumoa eli suksessiota kuvaa jo Irenaeus (130-202 jKr.), kun hän kuvaa miten apostolinen virka välitettiin eteenpäin.

Seuraava kysymys on, onko esimerkiksi Kerosuolla itsellään oikea apostolinen virka? Ja jos on, niin millä perusteella? Tarkoitukseni ei ole provosoida tai ottaa siihen kantaa puolesta tai vastaan. Nämä kysymykset johtavat laajempien kokonaisuuksien äärelle, mutta kuten Kerosuo itsekin lausuu, ovat kriittisen tärkeitä kirkon elämässä.