Kuukausi: joulukuu 2016

Länsimaisessa ihmiskäsityksessä ihannoidaan yksilökeskeisyyttä. Aikamme suurimpia arvoja on yksilön vapaus, jota ei saisi rajoittaa mikään ulkopuolelta tuleva tekijä, vaan ihmisen tulisi itse saada päättää kaikesta ja olla riippumaton valinnoissaan. Kuitenkin täysi riippumattomuus on minusta mahdottomuus ja kaikkien valintojen ja motiivien taustalla voidaan nähdä ulkoapäin tulevia vaikuttavia tekijöitä. Kyse on enempi siitä, mistä yksilö ne ammentaa, kuin siitä että toiset olisivat riippumattomampia yksilövapaudessaan kuin toiset.

Usko, kristillinen elämäntapa ja kristilliset arvot eivät ole muodissa nykyisin. Moni kristitty pitääkin nykyistä länsimaista kulttuuriamme jälkikristillisenä. Se tarkoittaa mm. sitä, että yhteiskunnallisia päätöksiä ja lakeja ei ohjaa enää Raamatun arvot, vaan jotkin muut periaatteet. Kristilliset arvot nähdään vanhanaikaisina kun niitä peilataan modernista yksilönvapausideologiasta käsin. Ihminen, joka ei edes usko, että on olemassa kaiken Luoja, ei luonnollisesti voi hyväksyä, että tuo Luoja tietäisi paremmin, mikä on hänelle parhaaksi, kuin hän itse. Siksi Raamatun ohjeet vanhurskaaseen ja hyvään elämään ihmisten ja Jumalan edessä on nähty tarpeettomiksi.

Ajan henki saattaa tehdä vaikeaksi nähdä myös kristillisen yhteisön, siis seurakunnan, tärkeyden omassa uskonelämässä. Usko on toki henkilökohtainen, mutta usko tarvitsee syntyäkseen ja vahvistuakseen seurakunnan, jonka kautta Pyhä Henki toimii. Usko oli Raamatun aikana yhteisöllinen asia ja se ilmeni juuri kuulumisena seurakuntaan. Eihän alkuseurakunnassa edes ollut vielä omia Raamattuja ja omia tulkintoja Raamatusta tai kristinuskosta. Moni ei silloin edes osannut lukea tai kirjoittaa! Oli vain yhteisön oma suullinen uskontunnustus, johon yhdyttiin. Jeesuksen opetukset, evankeliumi ja synninpäästön sanat kulkivat uskovien suussa ja sydämissä, ennen kuin niitä alettiin kirjoittamaan myös paperille. Uskovat kokoontuivat sananopetuksen, rukouksen ja ehtoollisen äärelle (Apt 2:42). Kristittyjen armolahjat palvelivat yhteisöä, eikä niitä lähdetty harjoittamaan muualle omaan uuteen seurakuntaan.

Olen tullut siihen käsitykseen, että uskova tarvitsee yhteisön ja muut kristityt ympärilleen, koska vihollisemme perkele käy ympärillämme kuin kiljuva jalopeura etsien kenet hän saisi niellä (1 Piet. 5:8). Kristitty tarvitsee muita uskovia ympärilleen, jotka kehottavat valvomaan ja kilvoittelemaan uskossa. Näin Pietarikin kirjeessään kehotti veljiä ja sisariaan: ”olkaa raittiit, valvokaa.” Nykyajan postmoderni ”minä itse”- ihminen tarvitsee nöyryyttä kilvoitellakseen siinä, kun Paavali opettaa, että: ”Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme.” Tällöin on opeteltava elämään jännitteessä, joka omasta itsestäkin löytyy. Jännite on siinä, että ihminen on samaan aikaan lihassaan syntinen ja itsekäs, mutta Kristuksen tähden vanhurskas ja pyhä. Seurakuntakaan ei ole pelkästään täydellisten ja pyhien, vaan syntisten ja vajavaisten ihmisten muodostama yhteisö, jotka anteeksiantamuksesta osallisina kuuluvat samaan perheeseen.

Olen viime aikoina koittanut tutkia kirkkomme suuria herätyksiä Suomessa ja ymmärtää, mistä niissä on ollut kysymys. Meillä on Suomessa luterilaisen kirkon sisällä koettu ainakin sellaisia herätyksiä, jotka kantavat nykyisin nimiä: rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus, lestadiolaisuus ja viidesläisyys. Lisäksi meillä on esimerkiksi Helena Konttisen uukuniemeläisyys yhden mainitakseni ja muita monia pienempiä herätyksiä. Mistä herätyksessä ja heräämisessä on oikein kysymys? Mitä sinä vastaisit?

Näen itse että hengellisessä heräämisessä ihmiselle tapahtuu asenteellinen ja kokemuksellinen mielenmuutos – jokin sydämessä ja mielessä liikahtaa. Jos kyseessä on Raamatullinen mielenmuutos, niin tämän mielenmuutoksen saa aikaan Kristuksen sanat, joista syntyy synnintunto, usko ja herääminen valvomaan. Valvomista on kuuliaisuus Jumalan Sanaa kohtaan ja kilvoitus syntiä vastaan. Kaiken synnyttää siis Jumalan Sanan kuuleminen ja se, että Pyhä Henki sen kautta pääsee ihmisessä vaikuttamaan. Herätys ei voi perustua siksi minusta mihinkään muuhun kuin Jumalan Sanaan. Kyse on myös siitä, että Sana tulee eläväksi ja meidän ihmisten elämäksi – siis sulautuu meihin (Hepr 4:2). Sana siis osuu ja uppoaa sydämeen, eikä vain ”hauki on kala” lauseen viereiseen aivosoluun. Tässä yhteydessä on minusta hyvä muistaa, että eksymisessä ja harhaan joutumisessa on myös kyse mielenmuutoksesta, mutta erilaisesta mielenmuutoksesta kuin heräämisessä (1 Joh. 4:6).

Näen Raamatullisessa herätyksessä olevan syvimmiltään kysymyksen siitä, että ihminen herää tuntemaan omat syntinsä (Joh 16:8). Kun saa armon tajuta omat syntinsä, ja löytää synninpäästön omalle kohdalleen Jeesuksen veriarmon perusteella ja saa uskoa syntinsä anteeksi, niin on löydetty rauha Jumalan kanssa. Silloin on herätty myös valvomaan ja kilvoittelemaan. ”Viisas pelkää ja karttaa pahaa, mutta tyhmä on huoleton ja suruton”, sanotaan Sananlaskuissa. Tätä on minusta valvominen: siis jatkuvaa parannusta, synnintuntoa ja syntien anteeksi saamista. Tässä on minusta herätyksen ydin.

Nukkuva ihminen, on ”huoleton ja suruton”. Nukkuva ihminen on osaton myös Jumalan armosta ja taivaan kirkkaudesta. Hänen tiensä on ”vaivaan vievä”, kuten Psalmissa sanotaan. Siksi valvovan kristityn sydämen tila ei voi olla ”huoleton ja suruton”. Valvova kristitty ahkeroitsee kuuliaisuudessa ”pelolla ja vavistuksella, että hän pelastuisi.” (Fil 2:12) Pelastuminen on yksin armosta ja yksin uskon kautta. Valvovan kristityn sydämessä asuu Jumalaa kunnioittava nöyrä arkuus ja ”Jumalan pelko”, kuten Sananlaskuissa opetetaan. Hän tuntee surua siitä, kun omassa elämässä on vielä monenlaista vikaa ja syntiä, mutta iloa siitä, että saa uskoa kaiken anteeksi.

Moni herätys on lähtenyt liikkeelle parannukseen kehoittamisesta. On itketty syntejä, pyydetty niitä anteeksi polvillaan ja uskottu armon riittävän heikoimmallekin. ”Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi”, saarnasi Jeesus. Siellä mistä löydät synnintuntoisia ihmisiä, synninhätää, kilvoittelevaa mieltä ja katumusta ristin juurella, olet löytänyt herätyksen lähteen. Siellä Pyhä Henki toimii elävästi. Siellä Jeesus saa pestä syntejä pois ja armahtaa kiusattuja ihmisiä. Siellä Jeesus kehottaa rakkaasti: ”mene äläkä enää syntiä tee”, ja ”joka tunnustaa ja hylkää, se saa armon.”

Valvova kristitty haluaa vaeltaa puhtaalla omallatunnolla (Hepr 13:18). Tämä ei tarkoita, että valvova kristitty olisi synnitön. Tämä tarkoittaa kuitenkin, että valvova kristitty elää anteeksiantamuksessa joka päivä. Virressä lauletaan: ”kun synti kietoo ahdistaa, Jeesuksen veri puhdistaa, Jeesuksen veri puhdistaa.” Kun omatunto on tullut murheelliseksi synnistä, niin sitä saa pestä Kristuksen veriarmossa. ”Ilman verenvuodatusta ei ole anteeksiantamusta” (Hepr 9:22). ”Autuas se jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty” (Ps. 32:1) Se, jonka synnit ovat anteeksiannetut, saa tuntea iloa ja rauhaa omassa tunnossa, jollaista rauhaa ei maailman ihmisellä ole. Se joka on armahdettu synneistään, on matkalla taivaan kirkkauteen.

Isä meidän rukouksessa Jeesus opettaa pyytämään syntejä anteeksi. Daavidkin rukoili psalmilaulun sanoin: ”Herra, anna anteeksi minun syntivelkani, sillä se on suuri.” Kun näin rukoilee, niin saa luottaa siihen, mitä Jeesus sanoo: ”Jos te anotte jotakin minun nimessäni niin minä sen teen.” Kirkossakin ripissä yhdymme rukoukseen: ”Armahda minua vaivaista syntistä, ja katsahda puoleeni laupeutesi silmin.” Kun näin teemme, niin meillä on varmasti tulevaisuus ja toivo!

”Tuo on vain sinun tulkintaasi” on yleinen lausahdus, jos ollaan jostakin Raamatun opetuksesta eri mieltä. Se ei kuitenkaan ole hyvä lausahdus, jos oikeussalissa syytetty sanoisi sen tuomarille sen jälkeen kun hänet on tuomittu. Se ei ole hyvä lausahdus, jos sen sanoisi tentin jälkeen opettajalle, joka on korjannut tenttisi ja antanut vastauksestasi nolla pistettä. Se ei myöskään ole hyvä lausahdus, jos sen sanoisi presidentin vaalien ääntenlaskijalle, silloin kun on eri mieltä vaalivoittajasta.

Se, että tulkitsemme monia asioita usein eri tavalla, ei toki tarkoita että itse asiat olisivat suhteellisia. Karttaakin voi tulkita monella tavalla, vaikka siitä ei ole tahallaan tehty sekavaa, ja määränpäähän pääsee vain jos tulkitsija tulkitsee oikein. Samoin on Raamatun kanssa. Tärkein tulkintaperiaate on minusta rehellisyys. Tekstin kirjoittajalla on usein tietty viesti tai ajatus, jonka hän välittää. Lukijan tehtävä on selvittää se. Samoin on Raamatun eri tekstien kanssa. Niissä kirjoittaja välittää tiettyä viestiä – sanoilla, lauseilla, tyylilajeilla, painotuksilla ja kokonaisuudella. Hän olettaa että lukija ymmärtää sanojen merkityksen, tyylilajin ja kontekstin tietyllä tavalla. Hän olettaa, että tekstin lukija pelaa samojen pelisääntöjen mukaan kuin hän. Kun luemme Raamattua, niin ymmärrämme usein yksittäisten sanojen merkityksen oikein, mutta meidän voi olla vaikeampi länsimaisesta kulttuuristamme käsin asettua siihen kontekstiin, joka Raamatun kirjoittamisaikana oli.

Otan esille yhden esimerkin. Jos suomalainen duunari, kiinalainen pankkiiri ja afrikkalainen sotilas lukevat vaikkapa kirjan Taru sormusten herrasta, niin kirjasta nousee varmasti noille lukijoille erilaisia asioita esille ja kirja synnyttää erilaisia mielleyhtymiä, tunteita ja erilaisen kokemuksen. Kirja puhuu näille ihmisille eri tavalla, johtuen näiden ihmisten erilaisista taustoista. Kuitenkin nämä ihmiset voivat keskustella kirjan juonesta, merkityksestä ja pointeista ja ymmärtää ne samalla tavalla, mutta ehkä hieman eri näkökulmista. Ainakaan heidän käsityksensä kirjan loppuratkaisusta tuskin poikkeavat toisistaan siten, että ne ovat ristiriidassa keskenään, tai ristiriidassa J.R.R. Tolkienin viestin kanssa.

Raamatun kirjoittajilla oli siis mielessään tietty viesti, jota he välittivät, kirjoittaessaan Raamatun eri tekstejä. Tehtävänämme on selvittää tuo viesti oikein. Nuo sanat ovat väline, jotka välittävät viestiä. ”Tuo on vain sinun tulkintaasi” ei siksi ole kovin hedelmällinen lausahdus tai keskustelun avaus, olipa kyse sitten Raamatusta tai Taru sormusten herrasta. Raamattua lukiessa tulisi toimia ihan normaalien tekstin tulkitsemisen pelisääntöjen mukaan, kuten mitä tahansa tekstiä lukiessa. Toisaalta tämä ei vielä riitä, koska Raamattu on oman opetuksensa mukaan Pyhän Hengen inspiroimana syntynyt kirja ja se ei myöskään aukea ilman Pyhää Henkeä.

Kuka sitten selittää ja tulkitsee Raamattua oikein? Kenen tulkinta on Pyhän Hengen johdattamana syntynyt?

Itseäni on auttanut sen asian ymmärtäminen, että en ole mikään objektiivinen tulkitsija. Minun tulkintani ei ole välttämättä tismalleen juuri se mitä  kirjoittaja on tarkoittanut. Itseasiassa Raamattu todistaa, että tietomme on vajavaista (1 Kor 13:9). Näkökykymme ja ymmärryksemme on vajavaista. Siksi meidän tulisi minusta rukoilla ymmärrystä ja Pyhän Hengen johdatusta, kun luemme Raamattua. 1 Kor 2:14 ”Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla”. Jeesus nimittää Pyhää Henkeä totuuden Hengeksi, joka johtaa uskovansa kaikkeen totuuteen. Tätä meidän tulee rukoilla lukiessamme Raamattua!

Lisäksi kirkko on ollut olemassa jo 2000 vuotta! Jumala on Pyhän Henkensä kautta johdattanut kansaansa meidän aikaamme asti, eikä jätä Sanansa mukaan työtään kesken. Jos siis Raamatuntulkintamme ei saisi lainkaan kannatusta kirkon historian Raamatunymmärrykseen peilaten, niin meidän tulisi minusta olla nöyriä ja miettiä: olenko todella niin erityinen, että Jumala ei ole avannut tätä asiaa kenellekään toiselle kirkon historiassa aiemmin tällä tavalla kuin nyt itse tätä tulkitsen.

Minusta siis Raamatun tulkinnassamme tärkeimmät tulkintaperiaatteet on rehellisyys, rukous ja tradition kunnioittaminen. Suurin ongelmamme tulkitessamme Raamattua on meissä asuva synti ja itsekeskeisyys.