Länsimaisessa ihmiskäsityksessä ihannoidaan yksilökeskeisyyttä. Aikamme suurimpia arvoja on yksilön vapaus, jota ei saisi rajoittaa mikään ulkopuolelta tuleva tekijä, vaan ihmisen tulisi itse saada päättää kaikesta ja olla riippumaton valinnoissaan. Kuitenkin täysi riippumattomuus on minusta mahdottomuus ja kaikkien valintojen ja motiivien taustalla voidaan nähdä ulkoapäin tulevia vaikuttavia tekijöitä. Kyse on enempi siitä, mistä yksilö ne ammentaa, kuin siitä että toiset olisivat riippumattomampia yksilövapaudessaan kuin toiset.

Usko, kristillinen elämäntapa ja kristilliset arvot eivät ole muodissa nykyisin. Moni kristitty pitääkin nykyistä länsimaista kulttuuriamme jälkikristillisenä. Se tarkoittaa mm. sitä, että yhteiskunnallisia päätöksiä ja lakeja ei ohjaa enää Raamatun arvot, vaan jotkin muut periaatteet. Kristilliset arvot nähdään vanhanaikaisina kun niitä peilataan modernista yksilönvapausideologiasta käsin. Ihminen, joka ei edes usko, että on olemassa kaiken Luoja, ei luonnollisesti voi hyväksyä, että tuo Luoja tietäisi paremmin, mikä on hänelle parhaaksi, kuin hän itse. Siksi Raamatun ohjeet vanhurskaaseen ja hyvään elämään ihmisten ja Jumalan edessä on nähty tarpeettomiksi.

Ajan henki saattaa tehdä vaikeaksi nähdä myös kristillisen yhteisön, siis seurakunnan, tärkeyden omassa uskonelämässä. Usko on toki henkilökohtainen, mutta usko tarvitsee syntyäkseen ja vahvistuakseen seurakunnan, jonka kautta Pyhä Henki toimii. Usko oli Raamatun aikana yhteisöllinen asia ja se ilmeni juuri kuulumisena seurakuntaan. Eihän alkuseurakunnassa edes ollut vielä omia Raamattuja ja omia tulkintoja Raamatusta tai kristinuskosta. Moni ei silloin edes osannut lukea tai kirjoittaa! Oli vain yhteisön oma suullinen uskontunnustus, johon yhdyttiin. Jeesuksen opetukset, evankeliumi ja synninpäästön sanat kulkivat uskovien suussa ja sydämissä, ennen kuin niitä alettiin kirjoittamaan myös paperille. Uskovat kokoontuivat sananopetuksen, rukouksen ja ehtoollisen äärelle (Apt 2:42). Kristittyjen armolahjat palvelivat yhteisöä, eikä niitä lähdetty harjoittamaan muualle omaan uuteen seurakuntaan.

Olen tullut siihen käsitykseen, että uskova tarvitsee yhteisön ja muut kristityt ympärilleen, koska vihollisemme perkele käy ympärillämme kuin kiljuva jalopeura etsien kenet hän saisi niellä (1 Piet. 5:8). Kristitty tarvitsee muita uskovia ympärilleen, jotka kehottavat valvomaan ja kilvoittelemaan uskossa. Näin Pietarikin kirjeessään kehotti veljiä ja sisariaan: ”olkaa raittiit, valvokaa.” Nykyajan postmoderni ”minä itse”- ihminen tarvitsee nöyryyttä kilvoitellakseen siinä, kun Paavali opettaa, että: ”Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme.” Tällöin on opeteltava elämään jännitteessä, joka omasta itsestäkin löytyy. Jännite on siinä, että ihminen on samaan aikaan lihassaan syntinen ja itsekäs, mutta Kristuksen tähden vanhurskas ja pyhä. Seurakuntakaan ei ole pelkästään täydellisten ja pyhien, vaan syntisten ja vajavaisten ihmisten muodostama yhteisö, jotka anteeksiantamuksesta osallisina kuuluvat samaan perheeseen.