Kiitos jälleen viestistäsi! Ensin muutama pieni kommentti mariologiaan ja paaviuteen liittyen. Yleistät Neitsyt Mariaan Raamatun opetuksen ”kaikki ovat syntiä tehneet” sanoen, että ´kaikki´ pitää sisällään myös Neitsyt Marian, eikä tähän ole mitään poikkeusta. Katolisesta näkökulmasta ainakaan sikiöt, vastasyntyneet, vaikeasti kehitysvammaiset tai vaikkapa vaikeasti dementoituneet eivät voi tehdä syntiä (eli tekosyntejä), jos heillä ei ole ymmärrystä ja siinä mielessä tekoihin ei liity vapaaehtoista valintaa. Olisi mielestäni varsin vaikea perustella, mitä syntiä esimerkiksi 1kk ikäinen vastasyntynyt voi olla tehnyt, ja vielä vaikeampaa olisi uskoa, että kukaan oikeudenmukainen tuomari asettaisi tuota vastasyntynyttä ihmistä vastuuseen teoistaan, jotka tehdään vailla ymmärrystä. Näin ollen olen sitä mieltä, että tulisi varoa tekemästä liian pitkälle meneviä yleistyksiä, vaikka Raamattu käyttääkin termiä ´kaikki´. Ja jos on olemassa poikkeuksia, niin on mahdollista, että myös Neitsyt Maria on poikkeus.

Ja on vielä huomioitava, ettei Neitsyt Maria katolisen uskon mukaan ole poikkeus siksi, että hän olisi niin erinomainen ihminen itsessään, vaan koska hän on ´armoitettu´ tai ´täynnä armoa´(charitoo) (Luuk. 1:28) ja ´naisista siunatuin´ (Luuk. 1:42). Neitsyt Maria on perisynnitön, koska Jumala on täyttänyt koko hänen elämänsä ääriään myöten Kristuksen ansaitsemalla armolla sikiämisensä hetkestä asti, onhan hän ´naisista siunatuin´ eli vielä siunatumpi kuin Eeva, joka myös syntyi vailla perisyntiä.

Topi: ”Mitä taas vanhan kirkon tunnustusten pelastusoppiin tulee, niin sekä Apostolinen että Nikea-Konstantinopolin uskontunnustus kuvaavat pelastumisen syntien anteeksiantamukseksi. Mitään muita sanoja ne eivät henkilökohtaisesta pelastumisesta käytä. Kertoisitko minulle, miksei näissä kummassakaan puhuta pelastuksesta ihmisen pyhityksellisenä jalostumisprosessina, jos se kerran oli jo varhain ”kirkon usko”?”

Ei uskontunnustuksissa paljon muutakaan spesifisti sanota, mutta ei tämän perusteella tarvitse arvailla, millainen oli vanhan kirkon usko. Meillä on paljon lähteitä siitä, miten vanhassa kirkossa uskottiin, joihin perehtymällä asiaa voi tutkia.

Topi lainaa Peter de Rosaa: ”The Catholic church has made it a point of faith that popes are successors of St Peter as Bishop of Rome.”

Mielestäni Peter de Rosan argumentti paaviutta vastaan menee hieman ohi, kun hän perustelee, ettei Pietaria kutsuttu varhaisissa lähteissä Rooman piispaksi. Pietari oli apostolien johtaja koko kirkkoa varten, eikä ole sinänsä oleellista, missä kaupungissa hän toimi tai millä tittelillä häntä kutsuttiin. Ymmärtääkseni nimitys ´piispa´ (johdetaan sanasta episkopos, ´päällekatsoja´) kehittyi vasta myöhemmin kirkossa kuvaamaan apostolisen viran seuraajaa. Pietari asettui elämänsä lopulla historiallisten lähteiden mukaan Roomaan ja kuoli siellä. Oleellista on, miten hänen tehtävänsä ja sen eteenpäin välittyminen ymmärrettiin alkukirkossa. Yksi oleellinen kysymys on myös, mitä Pietarin jälkeen tulleet Rooman piispat ymmärsivät tehtävästään katolisessa kirkossa ja miten heidän arvovaltaansa tulkittiin laajemmin kirkossa. Esimerkiksi Klemens Roomalainen (1-101 jKr.) oli Rooman piispa ja Pietarin 4. seuraaja ja hän vaikutti ainakin ymmärtäneen tehtävänsä laajemmin kuin yhden paikallisen kaupungin piispana, jos lukee hänen kirjettään Korintin seurakunnalle. Häntä edeltäneeltä Linukselta tai Anacletukselta ei ole ilmeisesti jäänyt kirjallista materiaalia, jotta siitä voisi tehdä päätelmiä.

Topi: ”Myös luterilaisuus ajattelee papin toimivan ”Kristuksen persoonassa”. Mutta ehtoollisen konstituoiva tekijä ei ole pappi vaan Jumalan sana.”

Mitä ajattelet siitä, jos vaikka minä kotona asettaisin ehtoollisen sanomalla samat asetussanat kuin Jeesus? Olisiko kyseessä tällöin oikea reaalipreesens? Kyllä katolisuudessakin ehtoollisen konstituoi asetussana, mutta lisäksi tarvitaan apostolisen viran edustaja, antoihan Kristus ehtoollisen asettamisen apostolisen viran tehtäväksi. Minä taas en voisi saada tätä virkaa vain alkamalla toimittaa ehtoollista tai pyytämällä joitakin kavereita vihkimään minua papiksi, vaan ´kättenpäällepanemisen kautta´ sellaisilta piispoilta, jotka ovat apostolisen viran jatkumossa aina Kristukseen asti.

Topi: ”Mutta nimenomaan Eeva lankesi (1. Tim. 2:14). Huomaatko, miten teidän typologianne ontuu? Jos te näette Eevan Marian typoksena, niin ottakaa myös hänen lankeemuksensa huomioon tulkinnassanne.”

Typologinen tulkinta ei toki tarkoita sitä, että VT:n esikuvan ja sen UT:n täyttymyksen täytyisi olla täysin toisiaan vastaavia. Esimerkiksi Paavali opettaa Aadamista Kristuksen esikuvana eli typoksena ”… Aadam, joka on sen esikuva, joka oli tuleva.” (Room. 5:14). Ei tämä tarkoita sitä, että Aadamin elämä olisi yksi yhteen samanlainen Kristuksen elämän kanssa, sillä Aadam lankesi ja Kristus ei langennut, vaan sovitti Aadamin ja kaikkien ihmisten synnit. Esimerkiksi Irenaeus opetti: ”Huomaamme siis Neitsyt Marian olleen tottelevainen, kun hän sanoi: ’Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.’ Eeva taas oli tottelematon, hän ei totellut ollessaan yhä neitsyt. Niin kuin hän, joka oli silloin vielä neitsyt, vaikka Aadam oli hänen miehensä, niin myös Maria oli kihlattu miehelle mutta kuitenkin neitsyt. Hän sai tottelevaisuudellaan aikaan hänen oman ja koko ihmiskunnan pelastuksen. Näin Eevan tottelemattomuuden solmun avasi Marian tottelevaisuus. Minkä neitsyt Eeva sitoi epäuskollaan, Neitsyt Maria avasi uskollaan.” (Against Heresies 3:22:24)

Topi: ”Yhtäältä opetat Marian olleen synnitön ja toisaalla puhut hänen puhdistamisestaan? Tätä logiikkaa on vaikea ymmärtää.”

Katolinen opetus on, että Kristuksen ansaitsema armo vaikutti Neitsyt Mariaan niin, että hän oli ´täynnä armoa´ eli anteeksiantamusta ja voimaa uuteen elämään. Tämä ei koske vain jotakin tiettyä ajanjaksoa hänen elämässään, koska silloin ei voitaisi käyttää sanaa ´täynnä´, vaan tämä armolla täyttäminen koskee koko Neitsyt Marian elämää sikiämisen hetkestä taivaaseen ottamiseen. Tämän takia Neitsyt Maria oli kokonaan synnitön ja vailla minkäänlaista synnin tahraa. Esim. Ambrosius Milanolainen (340-397 jKr.) opetti: ”Maria, neitsyt, joka ei ole vain saastumaton, vaan jonka armo teki koskemattomaksi, vapaaksi kaikesta synnin tahrasta.” (Kommentaari Psalmiin 118 22:30)

Topi: ”Me voimme pyytää esirukousta toisilta kristityiltä täällä maan päällä, mutta me emme rukoile heitä rukoilemaan puolestamme. Meidän ei tule turvautua kehenkään luotuun olentoon vaan yksin Jumalaan.”

Pitäisi määritellä, mitä tarkoittaa ´rukoileminen´? Inhimillisessä kontekstissa se voi olla kunnioittavaa anomista, esim. lääkärinä minulle voidaan sanoa: ”minä rukoilen, että autat minua” ilman, että potilaan intentio on pitää minua Jumalana. Lisäksi esirukoisten pyytäminen on myös eräällä tavalla toiseen turvautumista myös silloin, kun esirukouksia pyydetään toisilta ihmisiltä maan päällä. Jos pyytää joltakulta apua, on se aina myös turvautumista. Tällöinkään intentio ei ole automaattisesti se, että pitäisi toista Jumalana. Siksi katolinen opetus erottaa toisistaan ´kunnioittamisen´ ja ´palvonnan´ eli ´Jumalana kunnioittamisen´, mitkä ovat kaksi eri asiaa. Ja on selvää, ettei pyhiä tule palvoa, koska he ovat luotuja, vaikka heihin voidaan turvautua esirukoilijoina.

Topi lainaa Pieperiä: ”Vanhan Testamentin apokryfikirjojen kohdalla sen sijaan tämä historiallinen todistus puuttuu. Niitä eivät juutalaisten seurakunta eikä Kristus ole tunnustaneet kanonisiksi…”

On huomioitava, että Palestiinan ulkopuolella asuneet juutalaiset, jotka eivät osanneet hepreaa, käyttivät Septuagintaa, eikä Jeesus mitenkään spesifisti rajannut deuterokanonisia kirjoja pois, kun hän viittasi ´pyhiin kirjoituksiin´. On myös huomioitava, että juutalaiset alkoivat painottaa Tanakia eli heprealaista VT:n kaanonia vasta myöhemmin, noin 100 jKr, kun kristityt taas ottivat yleisesti käyttöön Septuaginta-version VT:n kaanonista.

Sitten varsinaiseen aiheeseen. Yleisellä tasolla sanoisin, että minusta puhumme tällä hetkellä jonkin verran toistemme ohitse ja tekisi mieli monessa kohtaa vain vastata: katso aiemmat viestini. Ehkä sinulla on sama tunne. Luulen että siihen on osittain syynä, että nämä viestit ovat varsin laajoja ja sama kasetti alkaa helposti pyöriä kun pääsee vauhtiin.

Annat minulle yhä kritiikkiä siitä, että katolinen vanhurskauttamisoppi sysäisi syrjään Kristuksen sovitustyön tai tekisi tyhjäksi anteeksiantamuksen täydellisyyden. Aiemmissa viesteissäni olen yrittänyt perustella, miksi en näe tätä kritiikkiä oikeutettuna. Lyhyesti sanottuna on totta katolisestakin perspektiivistä, että anteeksiantamus on täydellistä. Jos esimerkiksi ripittäydyn, saan aina absoluution eli syntien anteeksiantamuksen osakseni, joka on täydellinen. Se perustuu Jeesuksen ristintyön ansioon, joka toki on ”kertakaikkinen uhri”. Muuta uhria ei tarvita. Tämä yksi ja sama rakkauden täydellinen uhri ristillä riittää. Jeesus sovitti ristillä kaikkien ihmisten kaikki synnit ansaiten riittävän armon kaikkien pelastamiseksi, ja tämä syntien anteeksiantamuksen armo luetaan osakseni synninpäästön sanoissa. Mitään ei siis jää vajaaksi.

Kun poistun rippituolista, olen armahdettu. Jos teen lievää syntiä, mutta kadun ja pyydän sitä anteeksi vaikkapa yksityisessä rukouksessa Jumalan edessä, saan yhä uskoa syntini anteeksi.

Edellisen kirjoituksesi perusteella näytät hyväksyvän opetuksen kuolemansynnistä eli siis siitä, että jos kristitty tekee tieten tahtoen vakavan rikkomuksen lähimmäistä vastaan, niin hän voi menettää Pyhän Hengen ja pelastuksen lahjan. Kun uskot ennaltamääräämiseen, niin kysyisin sinulta, voiko tällainen ´pelastukseen ennaltamäärätty´ tehdä kuolemansynnin ja menettää pelastuksen lahjan? Jos voi, niin eikö pelastuminen riipu tällöin kahdesta asiasta: 1) siitä että Jumala antaa pelastavan uskon lahjaksi niille, joille hän on sen ennaltamäärännyt ja 2) ihminen ei menetä tätä lahjaa kuolemansyntiä tekemällä? Onko kyse pelastumisessa siis sekä Jumalan työstä että ihmisen työstä olla tekemättä kuolemansyntiä?

Katolisen uskon mukaan (tämä on jo vanhan kertausta) ketään ei ole sillä tavalla määrätty pelastumaan, ettei hän voisi myös menettää tätä pelastuksen lahjaa, jos hän tahtoo elää erossa Jumalasta ja tehdä kuolemansynnin lähimmäistään vastaan. Lisäksi Jumala ei mielivaltaisesti valikoi joitakin pelastukseen ja jätä toisia vaille mitään mahdollisuutta pelastua. Tällainen opetus olisi suuressa ristiriidassa Jumalan hyvyyden, oikeudenmukaisuuden ja rakkaudellisuuden kanssa. Jumala voi kyllä ennaltanähdä/ -tietää, ketkä pelastuvat, mutta tämä on eri asia, kuin että Jumala aktiivisesti ennaltamääräisi jotkut pelastumaan (ja loput joutuisivat kadotukseen ilman, että heillä olisi edes mahdollisuutta pelastua).

Minäkin uskon sanainspiraatioon. Allekirjoitan sen, että yksittäisillä Raamatun sanoilla on tärkeä merkitys. Tahdon hieman puolustautua niitä kritiikkejäsi vastaan, kun kirjoitat minun tekevän Raamatun yli meneviä ”järjen päätelmiä” tai selittelevän joitakin kohtia ”vastoin Raamatun selvää opetusta.”

Sanoisin, etten näe tällaista kritiikkiä kovinkaan hedelmällisenä, sillä kyseessä on ennemmin retoriikka kuin argumentaatio. Ajattelen, että teemme molemmat sellaisia järjen päätelmiä, jotka ovat tietyssä mielessä eksplisiittisen ja kontekstuaalisen Raamatun oman ilmoituksen laajempaa tulkintaa/ soveltamista. Annamme termeille tietyn merkityksen, joka sopii laajempaan viitekehykseen. Otat esimerkiksi esille tämän kohdan: ”Autuaat [μακαριος, makarios] ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!” (Room. 4:7-8). Kerrot sitten, että autuas tarkoittaa samaa kuin vanhurskas/ Jumalalle kelpaava/ pelastettu. Sitten vedät kohdan yhteen siten, että kyse on ”vanhurskauttamisen selvästä määritelmästä” ikään kuin se olisi ristiriidassa sen kanssa, mitä olen kirjoittanut katolisesta vanhurskauttamisopista. Tässä termeille on jo sisäänluettu mielestäni aika paljon sellaista päättelyä, mitä teksti ei itsessään eksplisiittisesti sano. En kuitenkaan esitä tätä kritiikkinä, vaan pikemminkin huomiona.

Kysymykseksi nousee, sopiiko edellä mainittu kohta katoliseen vanhurskauttamisoppiin. Voidaanko sanoa, että olen esimerkiksi ripin jälkeen autuas, jos olen saanut ripissä täydellisen synninpäästön? Voidaanko näin sanoa, vaikka tiedänkin, että jos nyt kuolisin, tarvitsisin vielä puhdistusta kiirastulessa, koskapa en ole pyhityksessä täydellinen, enkä osaa vielä rakastaa yhtä puhtaasti kuin Jeesus? Tämä riippuu siitä, mitä merkityksiä luemme termin ´autuas´ sisään. Jos ´autuaalla´ tarkoitetaan yliluonnollisesti onnellista, niin se on varmasti totta, että ole ripin jälkeen autuas. En kuitenkaan sanoisi, että olen ripin jälkeen vuoren varmasti pelastettu, koskapa minulla on mahdollisuus langeta kuolemansyntiin niin kauan kuin elän. Olen kuitenkin ´pelastuksen tilassa´, mutta vasta taivaassa voin kiittää Jumalaa pelastuksestani. Nähdäkseni katolisesta näkökulmasta lopulliseen pelastukseen ei voi muuta kuin suhtautua nöyrästi ja samalla anoa Jumalalta armoa, jotta hän veisi minussa ”alkamansa työn päätökseen” ja voisin pelastua.

Sitten Raamatussa termiä ´autuas´ (μακαριος, makarios) käytetään myös sellaisessa asiayhteydessä, ettei sen suoraviivainen tulkinta edellä kuvaamallasi tavalla oikein ole mahdollista. Esimerkiksi Jeesus opettaa: ”Autuaita [μακαριος, makarios] ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.” (Matt. 5:8) Kysymykseksi nousee: mitä tarkoittaa olla puhdassydäminen? Jos esimerkiksi tähän kohtaan luetaan sisään luterilainen käsitys vieraasta vanhurskaudesta (joka ei muuta sydäntä puhtaaksi vaan peittää sen likaisuuden), niin se vaikuttaisi enemmän ´vaikeiden kohtien harmonisoinnilta oman esiymmärryksen valossa´ kuin Raamatun sanan yksinkertaisimmalta tulkinnalta. Katolisesta näkökulmasta ihmisen sydämestä/ sisimmästä voi todella tulla pyhittävän armon avulla ´puhdassydäminen´, kun armo on saanut viedä työnsä loppuun, jolloin ihminen on valmis ´näkemään Jumalan´.

Toinen esimerkki voitaisiin ottaa tästä: ””Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.” (Matt. 12:32) ”, johon toteat, että kyse on retorisesta tehokeinosta, eikä kohtaa tule tulkita kirjaimellisesti niin, että ´tulevassa´ ajassa voisi saada syntejä anteeksi. Sanoisin vain, että tulkinta riippuu tässäkin enemmän esi-/ kokonaisymmärryksestä. Minulla ei ole sinänsä mitään eksegeesiäsi vastaan. Mutta entä jos kyse ei olekaan vain retoriikasta, vaan siitä, että joitakin syntejä voitaisiin saada anteeksi myös ´tulevassa´, niin kuin kohta vaikuttaisi antavan ymmärtää? Eikö retorinen tulkinta nouse ennemmin omasta tarpeesta selittää kyseinen kohta niin, että se sopii omaan esiymmärrykseen tekstistä?

Viittaat argumentaatiossasi myös aika paljon siihen, jos jossakin tietyssä kohdassa ei eksplisiittisesti opeteta jostakin katolisen uskon kohdasta tavalla A, niin tuo tapa A ei voisi olla totta. Tämä ei ole kuitenkaan johdonmukaista päättelyä. Esimerkiksi viittaat: ”Hebrealaiskirje opettaa aivan selvästi: ”Ja samoin kuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio, samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.” (Hebr. 9:27-28). Ei tässä mitään kiirastulesta puhuta, vaan siitä, että kuoleman jälkeen tulee tuomio.”

Mielestäni tällainen argumentaatio ei ole kuitenkaan vakuuttavaa. Jos muodostan väitteen ”Sateenkaari on kaareva” ei tästä voida päätellä, ettei sateenkaaressa olisi myös eri värejä. Väitteessäni ei yksinkertaisesti oteta kantaa väreihin, joten väitelauseeni perusteella sateenkaaren väreistä ei voida tehdä tulkintaa. Nyt Raamatussakin on kohtia, jotka kuvaavat vaikkapa sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, eri näkökulmista. Nämä eivät poissulje toisiaan, eikä niiden perusteella voida tehdä sinänsä poissulkevaa tulkintaa muusta kuin mitä tekstissä varsinaisesti sanotaan.

Edellisessä raamatunkohdassa ei ole katolisen uskon kannalta ristiriitaa, sillä myös katolisen uskon mukaan heti kuoleman jälkeen on henkilökohtainen tuomio, jossa ratkeaa sielun kohtalo. Joko sielu menee kadotukseen, jos ihminen on torjunut elämässään Jumalan tarjoaman armon tai sitten sielu menee taivaaseen / kiirastulen kautta taivaaseen, jos ihminen on ottanut armon vastaan, eikä ole torjunut sitä. Sielulla on siis kaksi mahdollista määränpäätä, eikä määränpää voi enää vaihtua kuoleman jälkeen, sillä jokaisen ihmisen elämä ratkaisee sen, onko hän ottanut Jumalan tarjoaman kutsun vastaan vai torjunut sen. Edellä mainitun kohdan perusteella ei voida nähdäkseni tehdä argumentaatiota kiirastulen puolesta, eikä sitä vastaan, koska siinä ei puhuta kiirastulesta.

Kirjoitan itse näin: ”…esimerkiksi kiirastuli välittää puhdistavaa armoa uskossa kuolleeseen, jotta muutos Kristuksen kuvan kaltaiseksi tulisi täydelliseksi. Tämä ei tee tyhjäksi sovitustyötä, vaan välittää sovitustyön armon sielun osaksi niin, että hänestä tulisi pyhityksessä täydellinen ja valmis astumaan taivaan iloon.” Tähän vastaat: ”Eli tuossa jatkossasi sitten paljastuukin, että jollain kumman tavalla oletkin irrottanut armon Kristuksen sovitustyön ansiosta, vaikkei niitä koskaan voi toisistaan irrottaa. Mutta koska irrotat, niin käsityksesi armosta vääristyy. Ja sitten tulee jotain ihan oudon kuuloista eli ajatus kiirastulesta ikään kuin armonvälineenä (juuri edellähän puhuit kasteesta, joka oikeasti on armonväline). Mihin ihmeeseen tämä perustuu? Ei ainakaan mihinkään Jumalan sanan kohtaan minun tietääkseni.”

En nyt oikein saa kiinni, miten olen irrottanut armon Kristuksen sovitustyön ansiosta. Enkö kirjoittanut, että kiirastulessa on kyse nimenomaan Kristuksen sovitustyön armon välittymisestä sieluun siten, että se tulee pyhityksessä täydelliseksi?

Vertasin kiirastulta ja armovälineitä (sakramentit) keskenään siinä mielessä, että armovälineet eivät ole ristiriidassa Kristuksen sovitustyön kanssa, koska ne välittävät tuon armon ihmiseen. Sama asia tapahtuu kiirastulessa, joka on tila, jossa armo vie pyhityksen loppuun kuoleman jälkeen ennen taivasta. Kyse kiirastulessa on pyhittävästä armosta, ei mistään toisesta uhrista tms. Ja tämän armon Kristus on ansainnut ristinkuolemallaan riittämään kaikille maailman ihmisille, jos he tahtovat ottaa sen vastaan. Kysymys on siksi ansion näkökulmasta yksin Kristuksesta, ei mistään muusta.

Topi kirjoittaa:

”Otan uudelleen esiin aiemmin esittämäni raamatunkohdat, sillä et niihin ole vielä vastannut:

*”meni… oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään saaden aikaan iankaikkisen lunastuksen” (Hebr. 9:12). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä ”kerta kaikkiaan” Kristus sai aikaan ”iankaikkisen lunastuksen”.

*”on Kristuksen veri… puhdistava meidän omattuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa” (Hebr. 9:14). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä tulen sijaan ”Kristuksen veri puhdistaa” omattunnot ja se tekee sen nimenomaan vapauttamalla ”kuolleista teoista”.

*”sen tähden hän on uuden liiton välimies, että, koska hänen kuolemansa on tapahtunut lunastukseksi ensimmäisen liiton aikaisista rikkomuksista, ne jotka ovat kutsutut, saisivat luvatun iankaikkisen perinnön.” (Hebr. 9:15) === > Ei tarvita kiirastulta, sillä lunastus on jo suoritettu ”ensimmäisen liiton” eli lain liiton aikaisista rikkomuksista, jotta saisimme ”iankaikkisen elämän” (suoraan eikä minkään prosessiivisen puhdistuskärsimyksen kautta).

*”hän on yhden ainoan kerran maailmanaikojen lopulla ilmestynyt, poistaakseen synnin uhraamalla itsensä” (Hebr. 9:26). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä hän on ”yhden ainoan kerran” tullut ”poistamaan synnin” (koko maailman synnin) ”uhraamalla itsensä” (ei tarvita eikä saa olla enää mitään muita uhreja).

*”me olemme pyhitetyt (tarkoittaa tässä pelastumista) Jeesuksen Kristuksen uhrilla kerta kaikkiaan” (Hebr. 10:10). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä Kristuksen uhri riittää ”kerta kaikkiaan” (siis uhri tapahtui yhden kerran kaikille riittävästi).

*”hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään” (Hebr. 10:14). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä ”yhdellä ainoalla uhrilla” (ei taaskaan mitään muita uhreja) hän ”on täydellisiksi tehnyt” (siis jo tehnyt täydellisiksi objektiivisesti; tämä ei tule oikein ymmärretyksi mitenkään muuten kuin valmiin armon hyväksi lukemisen eli imputaation kautta).

*”’heidän syntejään ja laittomuuksiaan minä en enää muista’. Mutta missä nämä ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää tarvita” (Hebr. 10:17-18). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä Jumala ei ”enää muista” (eli hän siis on antanut anteeksi) syntejä, eikä siksi ”uhria enää tarvita” (tämä sulkee pois kaikki muut uhrit ja myös ihmisteot, olipa sitten kyse lain tekojen tekemisestä tai rakkauden kautta jalostumisesta ennen tai jälkeen ajan rajan).

*”meillä on Jeesuksen veren kautta pääsy kaikkein pyhimpään” (Hebr. 10:19). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä ”Jeesuksen veri” riittää (ja yksin se, ei mikään muu) suoraan pääsyyn ”kaikkein pyhimpään” (joka on Jumalan läsnäolon paikka eli taivas).

Ehkä huomaat pointtini jos vaihdat kiirastulen tilalle jonkin muun Jumalan armoa välittävän asian, vaikkapa kasteen. Kysymys on siitä, miten Jeesuksen ristinkuoleman ansio tulee ihmisen osaksi ja hyödyksi. Armoa välittävät välineet (sakramentit) tai tila (kiirastuli), eivät ole ristiriidassa Jeesuksen sovituskuoleman kanssa. Sakramentit välittävät siis armon. Esimerkiksi kaste lahjoittaa Pyhän Hengen, joka alkaa tehdä ihmisen sisimmässä pyhittävää työtään. Alkaa kilvoitus kohti ´puhdassydämisyyttä´, jossa paheet alkavat tuntua vääriltä, koska Jumala vaikuttaa rakkautta lähimmäisiin ja sen avulla voi ymmärtää, kuinka paheet satuttavat toisia. Samasta Pyhän Hengen alkamasta pyhittävästä työstä on kyse myös kiirastulessa, jossa Pyhä Henki vie tuon pyhityksen loppuun kuoleman jälkeen, jotta ihmisen sisimmästä tulee ´puhdassydäminen´ ja autuas (viittaan edellä lainaamaani Matt. 5:8). En ymmärrä, miten näet tämän olevan jotenkin ristiriidassa noiden edellä lainaamiesi raamatunkohtien tai Kristuksen kertakaikkisen uhrin tai anteeksiantamuksen täydellisyyden kanssa.

Ja etkö itsekin kirjoita muutoksesta kuoleman jälkeen? Kirjoitat: ”Luterilaisuuden mukaan muutos tapahtuu sillä hetkellä, kun ihminen siirtyy ajasta iankaikkisuuteen, sillä syntinen liha katoaa kristitystä hänen siirtyessään syntien anteeksiantamuksen voimasta iankaikkiseen elämään.”

Olen ymmärtänyt, että viittaat tuolla ´syntinen liha´ ihmiseen, jossa vallitsee perisynnin pahat taipumukset, joita nimität syntiturmelukseksi. Olen ymmärtänyt, että kasteessa sinunkin mukaasi tämä ´perisyntinen liha´ ei ole kuitenkaan enää syyllinen Jumalan edessä, koska kaste on pessyt perityn syyllisyyden kokonaan pois. Katolisuudessa tätä ´perisyntistä lihaa´ kuvataan kasteen jälkeen termillä ´paha taipumus´ (concupiscence), koska erilaisen termin käytöllä tahdotaan ilmaista, että ihminen ei ole enää kasteen jälkeen syyllinen perisyntiin, vaikka hänessä yhä on perisynnin turmeleva vaikutus jäljellä. En näe kuitenkaan välillämme oleellista eroa, jos sinunkaan mukaasi tuo ´vanha luonto´ tai ´syntinen liha´, joka meihin kasteen jälkeen jää, ei ole enää kasteen lahjoittaman anteeksiantamuksen jälkeen syyllinen Jumalan edessä.

Kiirastuli taas on juuri sitä, että ´paha taipumus´ katoaa ja tilalle tulee ´hyvä taipumus´. Rakkaudettomuus ja itsekkyys vaihtuvat Kristuksen kaltaiseen kykyyn rakastaa. Kyse on siis muutoksesta, josta sinäkin kirjoitat.

Topi: ”Vanhurskauttamista käsittelevät termit ovat oikeudellisia.”

Olen samaa mieltä. Ymmärtäisin itse termin vanhurskas tarkoittavan ´oikeaa Jumalan silmien edessä´ tai ´oikeamielistä´. Jos sanotaan, että Jumala on vanhurskas, viittaa se oikeudenmukaisuuteen, siihen että Jumala toimii oikein ja tuomitsee oikein. Jos sanotaan, että ihminen tekee vanhurskautta, viittaa se siihen, että ihminen tekee sitä, mikä on oikein Jumalan silmissä. Jos ihminen on vanhurskas, on hän Jumalan silmissä ´oikea´.

Se ihminen, joka on uskon ja kasteen kautta otettu Jumalan armoliittoon ja lapseuteen on ilman muuta ´oikea´ ja vanhurskas Jumalan silmissä, vaikka hän vasta opettelisi rakastamaan. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö hänestä voisi tulla vanhurskaampi, kun pyhittävä armo saa tehdä hänen sisimmässään työtään ja hän kasvaa vanhurskaudessa. Perustelen edellä sanottua mm. seuraavilla raamatunkohdilla:

”Hän tuomitsee maanpiirin vanhurskaasti, langettaa kansoille oikeat tuomiot.” (Ps. 9:9) Jumalan vanhurskaus on oikein tuomitsemista.

”Riemuitkaa Herrasta, te vanhurskaat, oikeamieliset, ylistäkää häntä!” (Ps. 22:1) Kohta rinnastaa vanhurskaan ja oikeamielisen.

”Vanhurskaan suu puhuu viisautta, hänen kielensä kertoo, mikä on oikein.” (Ps. 37:30) Kohta ilmaisee miten vanhurskas ihminen toimii ja toisaalta, mistä voidaan tunnistaa vanhurskas ihminen. Vastaavaa opettaa: ”Vanhurskas on anteeksiantava ja laupias.” (Ps. 112:4)

”Vanhurskas se, joka nuhteettomasti elää” (Sn. 20:7) Kohta antaa ymmärtää, että vanhurskaus on sitä, että elää oikein ja tekee oikein. Tällöin on Jumalan silmissä ´oikea´.

”Avatkaa portit, että vanhurskas kansa saa astua sisään, kansa, jonka uskollisuus ei horju.” (Jes. 26:2) Vanhurskaus rinnastetaan uskollisuuteen.

””Ihminen, kun jokin maa tekee syntiä minua vastaan ja on minulle uskoton, minä kohotan käteni ja rankaisen sitä… Mutta jos siellä on kolme sellaista miestä kuin Nooa, Daniel ja Job, nämä kolme säästyvät vanhurskautensa tähden. Näin sanoo Herra Jumala. ” (Hes. 14:13-14) Mitä oli tämä Nooan vanhurskaus? Raamatussa sanotaan: ”Nooa oli aikalaistensa joukossa ainoa oikeamielinen ja nuhteeton, ja hän vaelsi Jumalalle kuuliaisena.” (1. Moos. 5:9) Nooan vanhurskaus oli sisimmän oikeamielisyyttä ja nuhteetonta vaellusta Herran edessä.

”Te näette jälleen eron vanhurskaan ja jumalattoman välillä. Te näette, kuka on palvellut Jumalaa ja kuka ei ole häntä palvellut.” (Mal. 3:18) Vanhurskaan vastakohta on jumalaton. Mikä on vanhurskaan ja jumalattoman keskinäinen ero? Se, että toinen palvelee Jumalaa ja toinen taas ei palvele. Jumalaton ei välitä Jumalasta ja Jumalan käskyistä.

”Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia.” (Room. 2:13) Sydämen oikeamielisyys ja vanhurskaus näkyy teoissa.

Näitä kohtia voidaan mielestäni vetää yhteen siten, että vanhurskaus on sisimmän oikeamielisyyttä, uskollisuutta ja kuuliaisuutta Jumalan tahdolle. Se on nuhteetonta vaellusta, anteeksiantavaa mieltä, laupeutta, oikein puhumista, lain noudattamista jne.

Tästä seuraa kysymys, kuka on vanhurskas? Kenen sydän on niin puhdas, että häneen sopivat Jeesuksen sanat: ”autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan”? Kuka elää oikein Jumalan silmissä? Kuka rakastaa lähimmäistään kuten itseään?

Nämä kysymyksen voisi tiivistää opetuslasten tavoin kysymykseksi: kuka voi pelastua? Jeesus vastaa: ” ”Ihmisille se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle; sillä Jumalalle on kaikki mahdollista”.”

Yksin lain tai oikean moraalitiedon avulla ihmisen on mahdotonta tulla vanhurskaaksi eli oikeamieliseksi, jos hän yrittää tulla vanhurskaaksi ilman Jumalaa ja armoa. Jumalan armon avulla se on kuitenkin mahdollista. Esimerkiksi kaste on todella yksin Kristuksen ristintyön ansioon perustuva armoväline, jossa ihminen otetaan Jumalan lapseuteen ja hän saa lahjaksi Pyhän Hengen, joka aloittaa pyhittävän työnsä. Missä on sitten yhteistyö ja synergismi? Jos puhutaan aikuisesta ihmisestä, niin kai jokainen voi päättää meneekö hän kasteelle ja haluaako hän tulla kasteen kautta Jumalan lapseksi. Ei ihminen ole robotti, vaan vapaan tahdon olento. Toki tätä kaikkea edeltää ensin usko (aikuisella), mutta samalla ihmisen tahdon akti, jossa hän toimii uskon mukaan ja menee kasteelle. Mutta ei kyse ole silti siitä, että kasteen vastaanottaminen olisi jokin ihmisen ansio tai lisä, joka tekisi tyhjäksi Kristuksen ansaitseman sovituskuoleman täydellisyyden.

Lisäksi kasteen jälkeenkään ihminen ei kykene omin voimin tulemaan oikeamielisemmäksi tai pyhemmäksi. Ilman Pyhää Henkeä muutos eli pyhitys ei ole mahdollista, vaikka kuinka yrittäisi. Tämä on tärkeä pointti, sillä se saa suuntaamaan katseen jatkuvasti Kristukseen ja armoon, josta kaikki riippuu.

Onko tämä nyt siis ristiriidassa esim. tämän opetuksen kanssa: ” Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi; te olette langenneet pois armosta.” (Gal. 5:4)

Paavali opettaa selkeästi ettei lain tekojen kautta tulla vanhurskaaksi ilman Kristusta. Jos ihminen valitsee pyrkiä vanhurskauteen omin avuin ilman Kristusta, hän päätyy vertauskuvallisesti ilmaistuna opettelemaan lentämistä ilman lentokonetta. Hän on mahdottoman tehtävän edessä, eikä hän nouse irti maasta, vaikka kuinka heiluttaisi käsiään. Mutta jos hän ymmärtää, että Kristus antaa vanhurskaaksi tulemista varten armonsa, joka on kuin lentokone, hän näkee, että vain tämän armon kautta hän voi tulla vanhurskaaksi tai oppia lentämään.

Mihin tarvitaan uskoa? Jos näet lentokoneen, mutta et usko, että sillä voisi lentää, etkä sitten mene lentokoneeseen sisälle ja käynnistä konetta, niin et pääse lentoon. Ei lentokoneesta ole hyötyä, jos ei usko, että sillä voisi lentää. Eikä uskostakaan ole hyötyä, jos ei toimi sen mukaisesti. Mutta jos uskoo ja uskon motivoimana astuu koneeseen sisään, käynnistää koneen ja aloittaa nousukiidon, niin voi todella oppia lentämään. Usko johtaa siis tekoihin, mutta ei automaattisesti. Päätös on meidän. Tällä tahdon kuvata, että ilman uskoa on mahdotonta tulla vanhurskaaksi tai päästä lentoon. Jos ei usko Jumalaan tai Raamattuun, niin esimerkiksi Jumalan käskyjen mukaan toimiminen ei tunnu varmasti mielekkäältä. Usko on siksi portti kaikkeen tekemiseen.

Topi: ”Mutta kun puhutaan pelastumisesta, ei armosta pelastuminen tarkoita pyhityksen kautta pelastumista, vaan syntien anteeksiantamuksen tähden pelastumista. Mikä siinä on, ettei tämä valmis pelastus teille kelpaa?”

Pitäisi varmaan keskustella siitä, mitä on pelastuminen. Ensiksi kysyisin, mitä virkaa on luterilaisesta näkökulmasta pyhittymisellä, jos se ei liity pelastumiseen? (Näin tuon kirjoituksesi ymmärsin).

Otetaan esimerkki sairaasta ihmisestä, jolla on syöpä. Katolisesta näkökulmasta synti on juuri tällainen kuolemaan johtava sairaus, joka meissä on syntymästämme saakka. Jumalan armo taas on kuin lääke, joka parantaa tältä syntisairaudelta. Kirkko on sairaala, jossa sairaita lääkitään armolla. Ihminen on parantunut vasta, kun syöpä on kaikkine etäpesäkkeineen ja soluineen kokonaan lähtenyt hänestä ja hän on täysin terve. Pyhittyminen ymmärretään katolisesta näkökulmasta täksi parantumiseksi.

Katolisesta näkökulmasta synnymme siis syöpäsairaina kaikki sairaalan ulkopuolella. Emme voi parantaa itsestämme tätä sairautta omilla voimillamme, vaan tarvitsemme lääkäriä (Kristus) ja lääkettä (armo). Nyt lääkäri kulkee kaduilla kutsuen ihmisiä sairaalaan ja tehden heille diagnoosin heidän oireidensa perusteella (vastaavasti kuten laki näyttää meille syntisairautemme). Lääkäri sanoo: ”Katso ihoasi, etkö näe kuinka etäpesäkkeet kasvavat ihosi lävitse. Tule mukaani sairaalaan, niin voin auttaa sinua.” Toiset kutsutut sanovat: ”Emme tarvitse sinua, ei meitä oikeasti mikään vaivaa, mene pois.” Toiset havahtuvat sairauteensa ja lähtevät lääkärin mukaan sairaalaan.

Sairaalan ovella potilaille puetaan valkoiset sairaalavaatteet (vrt. kaste). He tulevat sairaalan potilaiksi (vrt. kuuluminen Jumalan kansaan). Tämän jälkeen alkaa lääkitseminen ja hoitaminen. Paraneminen on vähittäistä (vrt. pyhittyminen). Armo kuitenkin tekee työtään ja sytostaatit tehoavat. Aina se ei välttämättä potilaasta siltä tunnu, kun hän katsoo itseään, mutta silti toivoa pitää yllä lääkärin läsnäolo sairaalassa. Syöpäsolut alkavat kuolla ja elämä alkaa voittaa kuolemaan johtavan sairauden. Pikkuhiljaa olo paranee, oireet lievittyvät. Toisinaan olo on taas kurja, syöpäsolut muistuttavat olemassaolostaan. Jotkut potilaat lähtevät sairaalasta. Entinen elämä sairaalan ulkopuolella vetää heitä puoleensa. He saattavat unohtaa koko sairauden olemassaolon ja sen, kuinka riippuvaisia he ovat lääkäristä (Kristus) ja lääkkeistä (armo). Heillä on vapaus lähteä, lääkäri ei pakota heitä jäämään. Osa kuitenkin jää. Lopulta viimeisinkin syöpäsolu on lähtenyt. Haavat paranevat. Lopulta sairautta ei enää ole ja ihminen on pelastunut syövältä.

Kuten kaikissa vertauksissa, niin tässäkin on puutteita. Ehkä tämän avulla voidaan kuitenkin ymmärtää, ettei pelastuminen ole vain syntisairauden peittämistä vaan sen todellista parantumista ja sisimmän puhdistumista, jota pyhitys juuri on. Ei syöpään sairastunut ihminen ole vielä terve, jos hänelle puetaan valkoiset vaatteet ylle. Valkoiset vaatteet ovat kuitenkin tae lopullisesta pelastumisesta, jos ihminen ei päätä itse lähteä sairaalasta ja jättää koko hommaa kesken.

Topi: ”Kun Jeesus antaa synnit anteeksi, hän ei koskaan anna osaa synneistä anteeksi vaan aina kaikki. Se on kaikki tai ei mitään. Armo on täydellinen, ei koskaan osittainen.”

Olen samaa mieltä.

Topi: ”Juuri oppi tahdon vapaudesta tekee armon ihmisestä riippuvaiseksi ja muuttaa näin ollen sen luonteen.”

Tavallaan ymmärrän pointtisi. Luterilaisuudessa armo ymmärretään suvereeniksi voimaksi, joka ajaa ihmisen tahdonvapauden yli ja vaikuttaa väistämättä pelastumisen toisissa, kun taas loput eivät saa tuota lahjaa. Katolisuudessa armo on Jumalan lahja, jota tarjotaan kaikille, mutta ihmiselle jää tahdonvapaus joko ottaa armo vastaan tai torjua se. Nähdäkseni tämä on luterilaisen ja katolisen vanhurskauttamisopin selkein eroavaisuus. Mielestäni käytännön julistuksen tasolla esim. monissa luterilaisen kirkon herätysliikkeissä armo-oppi ymmärretään melko katolisella tavalla, vaikka luterilaisuuden virallinen käsitys on puhdas monergismi.

Topi: ”Koska teillä on puutteellinen ja vajaa syntikäsitys, te luisutte käsittämään vanhurskauttamisen pyhittymisprosessiksi.”

Kerrotko vielä, miten syntikäsitys on puutteellinen? Kirjoitat: ”Ihmisen turmelus ei ole vain ”pahoja taipumuksia”, vaan se on totaalista syntiturmelusta, joka on tulen lailla läpäissyt raudan.” En saa oikein kiinni mikä on sinun pointtisi. Millaisen käsitteellisen eron näet ´pahoilla taipumuksilla´ ja ´totaalisella syntiturmeluksella´?

Topi: ”Mutta ongelma on, että te käsitätte pelastuksessa armon tarkoittavan jotain muuta tai enemmän kuin pelkkä syntien anteeksiantamus Kristuksen sovitustyön ansion tähden.”

Yritän ymmärtää edellä sanomaasi konkretian kautta. Jos tunnustat syntisi ja pyydät niitä anteeksi, niin oletko silloin pelastettu niin, ettet voi enää sen jälkeen joutua kadotukseen vaikka tekisit kuinka pahaa syntiä?

En näe eroa välillämme siinä, että uskomme molemmat anteeksiantamuksen olevan täydellistä eli kaikki synnin syyllisyys on anteeksi annettua, kun pyydämme Jumalalta anteeksi. Mutta käyttäisin itse termiä pelastettu vasta silloin, kun sitä ei voida enää menettää, eli vasta kun sielu on taivaassa. Tätä ennen olemme pikemminkin pelastuksen tilassa, muttemme vielä lopullisesti pelastettuja. Lisäksi olemme nähdäkseni samaa mieltä siitä, että jos kuolemme pelastuksen tilassa, johtaa tämä aina varmasti lopulliseen pelastumiseen. Miten itse asian näet?

Topi: ”Voitteko te syvässä heikkoudessa ja sielun pimeässä yössä rakentaa mitään oman valintanne tai tahdonratkaisunne varaan?”

Mielestäni on tärkeää opettaa pelastumisesta ja ihmisen vastuusta samoin, kuten Raamatussa opetetaan: ”Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte.” (Fil. 2:12). Julistuksessa ei tule siis häivyttää ihmisen vastuuta, mikä voi johtaa passivoitumiseen.

Sielun syvässä heikkoudessa kannattaa muistaa, että Jumala on juuri heikoissa väkevä. Oikea pyhitys ei ole sitä, että rakentaisi jotakin hyvän elämän kulissia tai alkaisi turvautua itseensä ja omiin kykyihinsä. Sen sijaan se on sen ymmärtämistä, että Jumala on uskollinen ja kaikki riippuu armosta, jota ilman ”emme voi mitään tehdä”. Tämä on todellista nöyryyttä ja pyhyyttä.

Tärkeää on myös ymmärtää, ettei Jumala ole sellainen isä, joka asettaisi jatkuvasti riman niin korkealle, jotta epäonnistuisimme. Uskon, että Jumala iloitsee jo yrityksestämme, sillä minäkin iloitsen, jos lapseni yrittävät tehdä hyvää ja olla ystävällisiä, vaikka se menisi pieleen. Ja Jumala on äärettömästi parempi isä kuin minä. Masennus ja epätoivo voivat johtua joskus vääristyneestä itsetunnosta, jossa Jumalan ymmärretään olevan vain vihainen, vaikka yrittäisimme kilvoitella hyvyydessä. Tai että Jumala vain etsisi teoistamme vääriä motiiveja ja vajavuuksia, joiden johdosta kaikki tavoittelemamme hyvä olisi vain saastaista ja likaista. Sen sijaan sanotaan, että: ”Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee.” (Sef. 3:17) Sielun synkkyydessä kannattaa muistaa, että Jumala iloitsee meistä, jos tahdomme seurata hänen tahtoaan, vaikka se menisi kuinka metsään.

Sielun syvässä yössä kannattaa myös muistaa, ettemme ole koskaan yksin, vaan Kristus on kanssamme. Jumala on luvannut auttaa meitä: ”Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa.” (Hepr. 2:18)

Lisäksi ei kannata luopua toivosta, sillä Jumala lupaa valmistaa pääsyn kiusauksesta ja auttaa jopa niin, ettemme koskaan lankeaisi: ”Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.” (1. Kor. 10:13) tai: ”Koska hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan… Pyrkikää sentähden, veljet, sitä enemmän tekemään kutsumisenne ja valitsemisenne lujaksi; sillä jos sen teette, ette koskaan lankea.” (2. Piet. 1:3, 10)

Topi: ”Tähän sopii hyvin Raamatun kuvaus Jeesuksesta hyvänä paimenena: ”Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä.” (Joh. 10:11) ja ”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten” (Luuk. 15:4-5). Ei lampaalta kysytä kognitiivisia suorituksia. Paimen kantaa kotiin. Sitä on olla Jeesuksen sylissä ja pelastua.”

Tähän sanon kanssasi aamenen.

Topi: ”Ongelma on, jos vanhurskauttamisen ajatellaan tapahtuvat ihmisessä sen sijaan, että se tapahtuisi ihmisen ulkopuolella.”

Tässä meillä on nähdäkseni eri näkökulma. Itse sanoisin, että synnin ongelmaa ei ole vielä ratkaistu ihmisen sisimmässä, jos paha julistetaan pyhäksi ilman, että Jumala myös muuttaa tuon pahan todellisesti pyhäksi. Me kärsimme meissä asuvasta synnistä, ja jos joku lääkäri julistaa syöpäpotilaan terveeksi, niin ei se ilman hoitoa vielä potilasta itseään auta. Jumala on kiinnostunut parantumisestamme, eikä vain syntisairautemme peittämisestä. Olisiko synnin ongelma ratkaistu vain siten, että meidät julistetaan itsemme ulkopuolella synteinemme pyhiksi ja se siitä? Uskon Raamatun perusteella, että Jumala on vielä laupiaampi eli hän julistaa meidät kasteessa lapsikseen (mikä on jo autuuden ja vanhurskauden olotila) ja uudistaa/ parantaa koko vanhan ihmisemme, jotta se todella muuttuu pyhäksi, eikä sitä tarvitse kadottaa. Jeesus opetti: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat… En minä ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä” (Matt. 9:12,13) Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa ”ettei katoava peri katoamatonta”, sillä kysymys on uudistuneesta ja syntisairaudesta parantuneesta ´hengellisestä ihmisestä´, vaikkakin edelleen samasta ihmisestä, joka olemme kokoajan olleet.

Topi: ”Kyllä, näen sen sekavaksi ja harhaoppiseksi teologiaksi syystä, että te ymmärrätte ”armon tilan” anteeksiantamuksen alla olemisen sijaan ”pyhityksen tilaksi”.”

Mutta pyhityksen tila on tietysti samalla myös anteeksiantamuksen alla olemista. Anteeksiantamus liittyy syyllisyyden poispyyhkiytymiseen ja se on täydellistä. Jos on langennut kuolemansyntiin, Pyhä Henki saadaan takaisin anteeksiantamuksen kautta ripissä. Ja kun eletään elämää Pyhä Hengen kanssa ja pyritään ojentautumaan Pyhän Hengen vaikuttaman rakkauden mukaan, ollaan edelleen anteeksiantamuksen alla. Jos langetaan, seuraa tekosyntiä syyllisyys ja jälleen tarvitaan anteeksiantamusta. En oikein käsitä, mikä tässä on sinusta harhaoppista.

Topi lainaa: ” ”Sillä mitä Raamattu sanoo? ’Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi’. Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niin kuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja” (Room. 4:3-6).”

Olen kirjoittanut tähän ja vastaaviin raamatunkohtiin liittyen, että tulkinnan avain on nähdäkseni se, mihin ´töillä´ viitataan ja miten nämä ´teot´ ymmärrämme.  Mielestäni kyseisen kohdan jatko avaa tarkemmin, mihin ´töihin´ Paavali viittaa: ”Koskeeko sitten tämä autuaaksi ylistäminen ainoastaan ympärileikattuja, vai eikö ympärileikkaamattomiakin? Sanommehan: ”Aabrahamille luettiin usko vanhurskaudeksi”.” (j. 9) Lisäksi on huomattava, että puhuessaan uskosta Paavali ei puhu ´yksin uskosta´ siten, että hän rajaisi pois rakkautta. Toisaalla hän opettaa rakkauden olevan suurempaa kuin uskon: ”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13:13)

Ymmärrän siis Paavalin viittaavan tuon raamatunkohdan kontekstissa ´töillä´ siihen, että pyrkii tulemaan vanhurskaaksi eli ´oikeaksi Jumalan silmissä´ Mooseksen lakia noudattamalla omin voimin ilman Jumalan apua ja armoa. Jumalan silmissä ei kuitenkaan voi tulla ´oikeaksi´, jos ei ota vastaan Kristusta ja armoa uskon kautta. Mutta juuri uskon ja kasteen kautta Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen tullaan Jumalan silmissä ´oikeaksi´ ja päästään lapsen asemaan. Kyse on siitä, että Jumalan armolupaukset tulevat kasteen kautta ihmisen osaksi. Hänet otetaan jäseneksi uuden liiton Jumalan kansaan. Tällöin esimerkiksi ympärileikkauksen ym. ´töiden´ vaatiminen, jotka liittyivät vanhaan liittoon, ei ole enää mielekästä, vaan jopa Kristuksesta tulevan vanhurskauden torjumista ja vanhaan liittoon palaamista, joka ei voinut tehdä eläväksi. Jumalalla on kuitenkin kokoajan ollut tarkoituksena, että hänen kansansa on kuin lamppu, jota ei laiteta vakan alle tai vuorella loistava kaupunki, joka säteilee maailmaan Jumalan valoa, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta, jotta Jumalan tuntemus leviäisi: ”Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:16) Tämä kansa vaeltaa yhdessä Kristuksen kanssa, joka on tuon armon ainoa lähde.

´Töitä´ ei nähdäkseni ole mielekästä tulkita niin, että se viittaisi kaikkeen ihmisen tahdonalaiseen toimintaan, vaan töiden konteksti on Mooseksen laki. Jos tästä näkökulmasta lukee Galatalaiskirjeen tai Roomalaiskirjeen, eivät ne ole mitenkään ristiriidassa katolisen uskon kanssa. Sen sijaan ´töiden´ tulkitseminen kaikeksi ihmisen tahdonalaiseksi toiminnaksi aiheuttaisi mielestäni aika paljon hämmennystä Raamatun äärellä, sillä uskoonkin liittyy ihmisen tahdonalaista toimintaa ja varsinkin siihen, että elää tuon uskon mukaan, joka on Jaakobin opetuksen mukaan olennaisen tärkeää: ”usko ilman tekoja on kuollut” jne.

Topi: ”Miksi sinä vastustat selkeää apostolista opetusta opettamalla jotain muuta kuin syntien peittämistä, vaikka Herran apostoli opettaa juurikin sitä?”

Vaikuttaa siltä, että tulkitset minua hieman mustavalkoisesti. Raamatussa on useita näkökulmia anteeksiantamukseen, armoon ja vanhurskauteen, jotka ovat nähdäkseni samaan aikaan totta. Yksi kuva on tämä: ”Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty!” (Ps. 32:1) Toinen on esimerkiksi tämä: ”Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni.” (Ps. 51:4) Kolmas on tämä: ” Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä sinun syntejäsi muista.” (Jes. 42:25) Anteeksiantamuksesta käytetään kielikuvia ´peittää´, ´pestä puhtaaksi´, ´pyyhkiä pois´. Toki tuo kielikuva synnin peittämisestä sopii luterilaiseen käsitykseen vieraan vanhurskauden peitteestä. Mielestäni jälkimmäiset kielikuvat viittaavat myös sisimmän puhdistukseen, ja siksi sanoin, että kyse on pelkkää peitettä laajemmasta asiasta. Jumala tahtoo peittää meidän pyhyydellä ja puhtaudella sisintämme myöten ja siksi kyse vanhurskauttamisessa ja pelastumisessa on koko sisimpämme uudistumisesta ja pyhittymisestä, eikä vain synnin ulkonaisesta peittämisestä.

Topi: ”Kyllä luterilainen oppi tunnustaa auliisti Jumalan rakkauden vuodattamisen kristityn (eli siis ihmisen, joka on saanut syntinsä anteeksi eli tullut lukemisen kautta vanhurskaaksi) sydämeen. Kyse ei vuodattamisessa kuitenkaan ole vanhurskauttamisesta vaan sen seurauksesta.”

En periaatteessa näe ongelmaa siinä erottelussa, kun kirjoitat rakkauden vuodattamisen olevan vanhurskauttamisen seuraus. Oleellista on minusta, että ei kielletä sisimpään vuodatetun armon olemassaoloa ja olennaisuutta pelastumisessa. Minusta asiaa voidaan siis lähestyä myös tuosta näkökulmasta. Ilmaisisin itse asian näin: Ihminen uskoo Jumalan armolupaukset kasteeseen liittyen ja menee kasteelle. Usko motivoi (aikuisella) tahdon toimintaa eli kasteelle menemistä, mutta kyse ei ole missään määrin ansiosta, vaan lahjan vastaanottamisesta. Kasteessa ihminen otetaan Jumalan lapseksi ja Jumalan armoliittoon. Kasteessa kristityn sisimpään vuodatetaan armo ja Pyhän Hengen pyhittävä läsnäolo (jota kuvataan katolisuudessa käsitteellä ´pyhittävä armo´). Kasteessa myös synnytään uudesti, mikä pesee kokonaan pois kaiken lihan syyllisyyden Jumalan edessä, mutta lihan vaikutus silti jää tähän ´uuteen ihmiseen´, kutsutaan sitä sitten pahoiksi taipumuksiksi tai turmelevaksi voimaksi tai syntiturmelukseksi. Itse kutsuisin ´pahoiksi taipumuksiksi´, sillä syntiin liittyy käsitteellisesti syyllisyys, jota ei kuitenkaan kasteen jälkeen enää ole, onhan se annettu kasteessa anteeksi.

Luterilaisuudessa kristitty käsitetään täydellisen vanhurskaaksi jo silloin, kun hänet otetaan uskon ja kasteen kautta Jumalan armoliittoon. Tätä perustellaan sillä, että Kristuksen ansiot peittävät syntisyyden, kun ihminen turvautuu Kristukseen. Itse sanoisin, että Kristuksen ansio pesee pois perisynnin ja myös ennen kastetta tehtyjen tekosyntien syyllisyyden. Ihmisestä tulee Kristuksen ansioiden tähden syytön Jumalan edessä, eikä iankaikkinen kadotustuomio voi kohdata häntä. Voidaan myös sanoa että kasteessa ihminen on jo pelastettu, sillä koska ei ole syyllisyyttä, ei ole enää kadotustuomiota. Hän ei ole kuitenkaan lopullisesti pelastettu, sillä lopullisesti pelastunut hän on vasta taivaassa, sillä eläessään ihminen voi vielä torjua armon ja langeta sellaiseen vakavaan syntiin, jossa hän menettää Pyhän Hengen ja ´pelastuksen pantin´.

Katolisesta näkökulmasta ihmistä voidaan kutsua vanhurskaaksi, kun hänen asemansa on muuttunut Jumalan edessä, ja hän on Jumalan lapsen asemassa kasteen ansiosta. Jumalan lapsi on ´oikea Jumalan silmissä´ eli vanhurskas, vaikka hän ei olisi sisimmältään vielä täysin pyhimys. Jumalan lapsen päämäärä on kuitenkin pyhitys, jossa pyhittävä armo tekee työtään, mutta myös ihmisen tahto on mukana. Armo ei pakota, vaan on kuin bensaa autossa, jota ilman autolla ei pääse senttiäkään pidemmälle. Itsessään bensa ei kuitenkaan vielä saa rakastamaan, vaan on vielä käynnistettävä auto ja alettava ajaa. Pyhittävä armo motivoi ja tehostaa rakkautta ja on varsinaisesti kaiken hengellisen kasvun ainoa vaikuttava syy.

En erota pyhittymistä ja vanhurskaudessa kasvamista toisistaan, koska ne tarkoittavat nähdäkseni lopulta samaa asiaa. Vanhurskas ihminen on Jumalan silmissä ´oikea´ ja myös oikeamielinen (sisimmän ominaisuus, jossa armo efektiivisesti kasvattaa), joka ei tarkoita vain ulkonaista statusta, vaan myös sydämen puhtautta rakastaa. Nähdäkseni luterilaisuus puhuu vanhurskaudesta pelkästään statustilana, kun taas katolisuus puhuu sekä statustilana (Olen Jumalan lapsi eli vanhurskas eli oikea Jumalan silmissä) että pyhityksenä (kasvan Jumalan lapsena armon avulla pyhityksessä eli tulen vanhurskaammaksi eli oikeamielisemmäksi).

Vanhurskaudessa voidaan siis kasvaa, mikä ilmaisee sen, että ihminen tulee oikeamielisemmäksi ja hänen sydämensä muuttuu lähemmäs Kristuksen sydäntä. ”Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa” (2. Tim. 3:16) Jos vanhurskaus termi ymmärretään vain statustilana Jumalan edessä, niin on vaikea ymmärtää, miten siinä voitaisiin kasvaa, kuten edellä olevassa kohdassa kuvataan.

Topi: ”Tarkoittanet näitä jakeita: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, kielellänsä he pettävät, kyykäärmeen myrkkyä on heidän huultensa alla; heidän suunsa on täynnä kirousta ja katkeruutta. Heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta, hävitys ja kurjuus on heidän teillänsä, ja rauhan tietä he eivät tunne. Ei ole Jumalan pelko heidän silmäinsä edessä.” (Room. 3: 10-18)… Mutta ei tämä teksti sitä tarkoita, että kaikki olisivat psykopaatteja ja konkreettisia massamurhaajia, eikä se tarkoita täydellistä kykenemättömyyttä tehdä mitään inhimillistä hyvää. ”

Olemme varmaan sitten aika samaa mieltä tämän tekstin tulkinnasta. Eli kun sanotaan ”heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta”, niin ei tätä kohtaa tule tulkita kirjaimellisesti niin, että kaikki vain kokoajan juoksisivat vuodattamassa verta. Tai jos sanotaan ”ei ole ketään vanhurskasta” tämä kohta opettaa, ettei kukaan voi olla itsessään vanhurskas ilman Jumalaa ja armoa. Mutta Jumalan armon avulla voi olla vanhurskas, kuten Job tai Nooa, joiden nuhteettomuudesta Raamattu todistaa.

Topi: ”Mutta kun te yhdistätte vanhurskauden ja pyhityksen yhdeksi ja samaksi asiaksi, niin pelastusopistanne tulee turmeltuneelle ja itsessään jumalattomalle ihmiselle mahdoton tehtävä.”

Mihin unohdit pyhittävän armon? En sanokaan että pyhitys olisi ihmiselle itsessään mahdollista, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista. Ks. vertaukseni edellä, jossa yritämme päästä lentoon ilman lentokonetta tai ajaa autoa ilman bensaa. Samalla tavalla pyhitys ei onnistu ilman armoa, vaan se nojaa armoon.

Topi lainaa ensin sanomaani ja sitten jatkaa: ”Jos pyhityksen prosessi on vielä kesken”… Kenellä se ei olisi kesken hamaan hautaan tai paruusian päivään asti?

Koska Jumalalle kaikki on mahdollista ja armo vaikuttaa pyhitystä, niin katolisuudessa ei aseteta tälle rajoja, jonka yli pyhittävä armo ei voisi tehdä työtään tässä ajassa. Jos katsomme armon voimaan, on mahdollista pyhittyä niin, ettei tarvita enää puhdistusta kiirastulessa, vaan sielu voi päästä kuoleman jälkeen suoraan taivaaseen.

Topi: ”Vanha luonto säilyy syntisenä hautaan asti, sillä liha ei jalostu eikä pääse taivaaseen. Mutta ihminen on saanut koko syntiturmeluksensa anteeksi, ja tämän anteeksiantamuksen seurauksena hänessä on syntynyt uusi ihminen, joka taistelee tuota vanhaa ihmistä vastaan. Simul iustus et peccator koskee nimenomaan ihmistä kokonaisuutena. Hän on luonnostaan täysin syntinen, mutta vanhurskas hän on kokonaan imputaation eli Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksi lukemisen kautta. Käsittääkseni teille tämä simul-ajatus on vaikea käsittää juuri siksi, ettette te tunnusta vanhurskauttamisen olevan remissio peccatorum et imputatio iustitia aliena Christi.”

Mitä tarkoittaa ´vanha luonto´, jos ei ihmisen sisimmän heikkoutta langeta syntiin, itsekkäitä taipumuksia, rakkaudettomuutta ja voimattomuutta tehdä hyvää? Entä mitä tarkoitat, kun sanot, että kasteessa ihmisessä syntyy uusi ihminen? Etkö ajattele, että koko ihminen syntyy kasteessa uudesti? Entä mitä on kasteen jälkeen tämä kuvaamasi ihmisen syntisyys (simul peccator) ellei ´pahoja taipumuksia´?

Kirjoitat toisaalla, että kasteen jälkeen pahoista taipumuksista ja niihin liittyvistä kiusauksista langeta syntiin seuraa yhä syyllisyys. Minulle jää siksi hieman epäselväksi, millä tavalla ymmärrät kasteen pesevän pois perisynnin syyllisyyden. Perisynnistähän nuo kiusaukset ja pahat taipumukset johtuvat, ja jos ihminen on yhä syyllinen niiden takia, niin eikö ihminen saakaan kasteessa perisyntiä anteeksi?

Vielä kertaan: Perisynti tarkoittaa sekä perittyä syyllisyyttä, että pahoja taipumuksia ja yllykkeitä pahaan. Jos nyt vaikka joku aikuinen kääntyy kristityksi ja saa kasteen, mutta heti kasteen jälkeen huomaa itsessään kiusauksia eli perisynnin vaikutuksia, niin onko hän niiden takia yhä syyllinen Jumalan edessä? Katolisuuden mukaan ei ole, koska perisynti on saatu kokonaisuudessaan anteeksi, vaikka ihmiseen jää yhä perisynnin vaikutukset eli heikkous ja kiusaukset langeta pahaan. Eli tämä heikkous ja kiusaus langeta pahaan, ei aiheuta enää syyllisyyttä Jumalan edessä.

Minulle jää myös epäselväksi, mitä ymmärrät ihmisen sisimmässä aktuaalisesti tapahtuvan, kun hän pyhittyy, kun kirjoitat ettei ”liha jalostu ja pääse taivaaseen”? Itse ymmärrän, että ihminen nimenomaan jalostuu eli pahat taipumukset korvautuvat hyvillä taipumuksilla Jumalan pyhittävän armon voimasta. Siihen Paavali monesti kehottaa seurakuntaa: ”Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.” (1. Kor. 6:19-20) Tai: ”Sillä niinkuin te ennen annoitte jäsenenne saastaisuuden ja laittomuuden palvelijoiksi laittomuuteen, niin antakaa nyt jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen.” (Room. 6:19) Tai: ”Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hepr. 12:14)

Topi: ”Käsittääkseni meillä on eri käsitykset siitä, mikä pelastavan uskon olemus on. Minä erotan rakkauden uskosta, vaikken irrota sitä siitä. Usko ei ole rakkautta, mutta sitä seuraa rakkaus.”

Myös katolisuudessa usko ja rakkaus (ja toivo) ovat erillisiä Jumalan lahjoja, mutta kaikkia tarvitaan. Jaakobin kirjeessä opetetaan, ettei ´yksin usko´ ilman rakkautta mitään hyödytä.

Kun kirjoitat, että ´elävää uskoa´ seuraa automaattisesti hyvä teot, niin onko sinusta ihmisellä mahdollisuutta vaikuttaa siihen, onko hänen uskonsa elävää vai kuollutta? Vai tarkoitatko, että Jumala antaisi toisille ihmisille lahjaksi elävän ja toisille kuolleen uskon?

”Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ”Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne”, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut… Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi;” (Jaak. 2:14-17, 21-22)

Ymmärrän, että Jaakobin pointti on sanoa, että meidän tulisi tehdä uskon ja rakkauden motivoimina myös rakkauden tekoja, eikä elää rakkaudettomasti, sillä jos emme toimi tuon uskon mukaan, ei pelkkä usko meitä auta tai vanhurskauta. Nähdäkseni Jaakobin pointti ei ole sanoa, että toisilla nyt vain on sellainen (kuollut) usko, joka ei tuota hedelmää ja toisilla sellainen (elävä) usko, joka tuottaa automaattisesti hyvää hedelmää, ettekä voi siihen itse mitenkään vaikuttaa. Sen sijaan hän kehottaa seurakuntaa rakkauteen, jotta heidän uskonsa olisi elävää ja siitä olisi hyötyä ja se vanhurskauttaisi.

Topi: ”Mutta mitä tuo pyhittävä armo tarkoittaa? Pelkkää ehättävää mahdollistajaako? Jos se sitä tarkoittaa, niin ihminen ei ole vielä sen perusteella Jumalan lapsi, sillä vain sillä on Isä, jolla on Jumalan Poika.”

Pyhittävä armo tarkoittaa sitä, että Pyhä Henki asuu ihmisen sisimmässä. Ja kun ihmisen sisimmässä on Pyhä Henki, on tämä osallinen Jumalan omasta elämästä ja hän on näin ”oksastettu viinipuuhun”, joka on Kristus. Tällöin kaikki mikä on Kristuksen, on myös meidän eli Jumala on myös meidän isämme ja olemme hänen lapsiaan. Kristus on veljemme ja Neitsyt Maria äitimme. En oikein ymmärrä viimeisen lauseesi logiikkaa.

Topi: ”Mikään vaillinainen pyhittävä armo ilman Kristuksen sovitustyön ansiota ja sen perusteella saatua Jumalan täydellistä mielisuosiota ei todellakaan takaa pääsyä taivaaseen.”

Miksi käytät adjektiivia ”vaillinainen”?

Topi: ”Myös helvetti ilmaisee Jumalan vihan. Ei hän sinne rakkaudesta ihmisiä tuomitse.”

Ajattelen että silloinkin, kun Jumala tuomitsee jonkun helvettiin, ei hänen rakkautensa tuota sielua kohtaan ole muuttunut vihaksi. Sen sijaan kyse on siitä, että Jumala kunnioittaa tuon ihmisen tahtoa elää erossa Hänestä. Taivasta kuvataan Kristuksen ja seurakunnan hääjuhliksi. Kysymys ei ole pakkoavioliitosta, jossa morsian vietäisiin omaa tahtoaan vastaan vihille. Tämä olisi rakkauden irvikuva. Sen sijaan Jumalan rakkaus haluaa kyllä kutsua kaikki ihmiset ikuisesti lähelleen, mutta jos joku ei tahdo tulla, niin todellisessa rakkaudessa ei ole pakkoa. Jumala ei aktiivisesti luo helvettiä, vaan ero Jumalasta on automaattisesti helvetti. Helvetti on paikka, missä ei ole rakkautta, ystävyyttä, iloa, empatiaa, nöyryyttä jne., sillä siellä ei ole Jumalaa, josta kaikki hyvä on lähtöisin. Tietysti voidaan sanoa, että Jumala vihaa sitä syntiä, mitä ihminen tekee lähimmäistään vastaan, koska se satuttaa toista ihmistä, jota Jumala myös rakastaa. Siksi rikkomus lähimmäistä vastaan satuttaa aina myös Jumalan sydäntä: ”Jokainen, joka vihaa veljeänsä, on murhaaja; ja te tiedätte, ettei kenessäkään murhaajassa ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi” (1. Joh. 3:15) Jumalan viha selittyy aina Jumalan rakkaudella.

Topi: ”Seuraava kysymys: Antoiko Jumala Kristuksen ristintyön ansion perusteella koko maailmalle objektiivisesti synnin anteeksi?”

Kyllä. Kristus uhrasi itsensä täydellisenä rakkauden uhrina Isälle, joka on Isälle otollisempi uhri kuin kaikkien ihmisten kaikkina aikoina tekemät yhteenlasketut synnit. Kristuksen kärsimys ristillä koko ihmiskunnan puolesta on Jumalan rakkauden suurin ilmestys. Kristuksen täydellinen rakkauden uhri sovitti kaikkien ihmisten kaikkina aikoina tekemät yhteenlasketut synnit. Kristuksen uhri ansaitsi näin riittävän armon kaikkien ihmisten pelastukseksi. Jos jotkut kieltäytyvät tästä armosta, ei kyse ole siitä, etteikö Kristus olisi ansainnut riittävästi armoa myös heidän pelastamisekseen tai etteikö Kristus olisi uhrannut itsensä myös heidän puolestaan, vaan kyse on ihmisen vapaasta valinnasta.