Vanhurskauttamisdebatti (4. vastauspuheenvuoro, Topi)

Kiitos viestistäsi ja tästä asiallisesta & maltillisesta keskustelusta. Koitan nyt taas vuorostani vastata ja kommentoida.

Otan tähän ihan alkuun esiin yhden hyvin tärkeän asian: Vanhurskauttamista käsittelevät termit ovat oikeudellisia. Viittaan dikaiooo– (vanhurskauttaa) ja logizomai– (lukea) verbeihin, mutten mene niihin tässä sen enempää, vaan voit itse halutessasi lukea noista ja koko dikaiosynee-sanueesta sanakirjoista. Mutta otan lainauksen H.E. Jacobsin kirjasta A Summary of the Christian Faith, (pp. 206–208), jossa on mainio kooste vanhurskauttamiseen liittyvästä juridisesta kontekstista:

““2. In what sense is it used in the treatment of the justification of man, the sinner, before God?

In the forensic sense. For this, the proofs are:

(a) The contrast made between “justify” and “condemn,” showing that they are contradictories.

Rom. 8:33, 34—“Who shall lay anything to the charge of God’s elect? It is God that justifieth. Who is he that condemneth?” 1:16—“The judgment came of one to condemnation; but the free gift came of many trespasses unto justification.” Matt. 12:37—“For by thy words shalt thou be justified and by thy words shalt thou be condemned.”

(b) The use of synonymous forensic phrases. In Ps. 143:2 it is synonymous with “enter not into judgment”; in John 3:18, with “not judged”; in John 5:24, with “not come into judgment.”

(c) The entire argument of the third and fourth chapters of Romans. We need cite but one verse:

Rom. 4:5—“To him that worketh not, but believeth on him that justifieth the ungodly, his faith is reckoned for righteousness.”

(d) All the factors of a court of justice are given in passages referring to justification.

The Judge.

Rom. 8:33—“It is God that justifieth.”

A Defendant.

Rom. 3:19—“That every mouth may be stopped, and all the world may be brought under judgment of God.”

A Plaintiff or Accuser.

John 5:45—“There is one that accuseth you, even Moses.”

A Witness.

Rom. 2:15—“Their conscience bearing witness.”

An Indictment.

Col. 2:14—“The bond written in ordinances that was against us.”

A Sentence.

Deut. 27:26—“Cursed is every one that continueth not in all things written in the book of the law to do them.”

A Code of Laws.

Deut. 27:26—“The book of the law.”

An Advocate.

1 John 2:2—“If any man sin we have an advocate with the Father.”

A Satisfaction.

Rom. 8:19—“Through the obedience of the one shall the many be made righteous.”

An Acquittal.

Rom. 8:1—“There is, therefore, no condemnation to them that are in Christ Jesus.” Ps. 32:1.””

Käsittääkseni sinulla on kolme pääongelmaa teologiassasi: 1) ilmoitusteologinen ongelma, 2) vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekoittaminen, ja 3) lain ja evankeliumin sekoittaminen. Kommentoin näitä tähän alkuun ihan kiteytetysti näitä:

1. Vaikka arvostatkin Raamattua ja siteeraat sitä, niin sinulla vaikuttaa olevan sen ohella paavi ja katolinen kirkko, jotka käenpojan tavoin pukkaavat yhden jos toisenkin raamatullisen totuuden pesästä pois (tämä koskee mm. keskeisiä oppeja syntiturmeluksesta, kääntymyksestä ja vanhurskauttamisesta). Sitten teillä on Raamatulle vieraita erikoisoppeja (kuten esim. oppi kiirastulesta), joiden perustelemiseksi vaikutatte harjoittavan aikamoista omaa skeemaanne tukevaa (mutta hataralta vaikuttavaa) eksegeesiä (esim. kiirastulen osalta) ja epäjohdonmukaista (esim. Marian synnittömyyden perusteleminen Eevan alkuvanhurskaudella, vaikka Eeva lankesi syntiin saaden aikaan koko maailmaan periturmeluksen) typologista tulkintaa. Tämän lisäksi te vaikutatte ohittavan selkeät täydellistä syntiturmelusta ja forenssista vanhurskauttamista opettavat kohdat. Te korvaatte ne suuntaamalla niiden sijaan katseenne paaveihinne, kirkolliskokouksiinne ja näiden esiin tuomaan ”kirkon uskoon”.
2. Prosessiluonteinen pelastusoppi tarkoittaa väistämättä vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekoittamista. Vaikka kuinka sanoisitte, että taustalla on ”ehättävä armo”, niin pelastukseen sekoittuu opissanne oleellisesti jotain enemmän kuin Kristuksen sovitustyön ansio. Joka sekoittaa vanhurskauttamisen ja pyhityksen, ajautuu lain tekojen oppiin tavalla (ihminen itse tekee ne omilla voimillaan) tai toisella (Jumala vaikuttaa ne ihmisessä joko yksin tai yhteistyössä ihmisen kanssa). Yhtä kaikki, kyse on ihmisessä tapahtuvista teoista ja hänessä tapahtuvasta jalostumisesta, joka on aivan eri asia kuin selkeä Raamatun sana: ”Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja” (Room. 3:28). Kirjoitin viime viestissäni joukon Hebrealaiskirjeen kohtia, jotka opettavat selkeästi Kristuksen kertakaikkista uhria, mutta sinä ohitit ne kaikki samoin kuin tuon (jo silloin ja nyt uudelleen) äsken mainitsemani Roomalaiskirjeen kohdankin.
3. Kun vanhurskauttamisoppi vääristyy prosessiksi, tähän liittyy aina lain ja evankeliumin sekoittaminen. Laki ei ainoastaan käske, kiellä ja tuomitse, vaan se kuolettaa. ”Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi” (2. Kor. 3:6), ”… ja minä kuolin. Niin kävi ilmi, että käskysana, joka oli oleva minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi. Sillä kun synti otti käskysanasta aiheen, petti se minut ja kuoletti minut käskysanan kautta” (Room. 7:10-11). Ei kuoletettu jalostu. Eikä Lasarus herännyt omilla voimillaan henkiin. Laki ei ainoastaan vaadi rakastamaan, vaan se vaatii täydellisyyttä: ”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on” (Matt. 5:48). Eikä laki suhteellista Jumalan pyhyyttä, vaan kirkastaa sitä: ”Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin” (Hebr. 10:31). Jos ihminen ei näitä kohtia sisäistä, laki jää hänen kohdallaan vaikutukseltaan vajaaksi sillä seurauksella, että käsitys evankeliumista vääristyy. Vajaa laki johtaa vajaaseen evankeliumiin, jonka luonne on muuttunut juuri siksi Herran apostolin tuomitsemaksi ”toisenlaiseksi evankeliumiksi” (Gal. 1:6), jonka avulla ihminen ei pelastu.

Ennen kuin palaan pelastusoppiin, niin kommentoin esiin nostamiasi muita asioita:

Miikka: ”Ajattelen myös, että yhtä hyvin sinun – kuin kenen tahansa – edustama uskontulkinta on järjen päättelyä, eikä tämä ole siis mitenkään kielteinen asia. Järki tarkoittaa kykyä tietää, ymmärtää ja tehdä sen avulla päätelmiä, ja ilman muuta se on keskeinen osa kaikessa Raamatun lukemisessa ja teologiassa ylipäätään. Me luemme Raamattua oman järkemme eli ymmärryksemme lävitse. En siis oikein innostu vastakkainasettelusta ”järjen päätelmien” ja ”selkeän sanan” välillä.”

En edusta ”ymmärryksestä irti olevaa uskoa” enkä ”aivouskoa”. Kun apostoli puhuu maahan hajotettavista ”järjen päätelmistä”, hän tarkoittaa sellaisia päätelmiä, jotka mestaroivat Jumalan sanaa ylhäältä päin. Pyhän Hengen vaikuttama hengellinen ymmärrys alistuu aina Jumalan sanan alle, kun taas järjen päätelmillään ihminen menee yli tai ohi kirjoitetun Jumalan sanan. Tottahan toki kristillinen usko on ymmärrettävää ja opin kokonaisuus muodostaa sopusointuisen harmonian (vaikkemme pystykään selittämään kaikkia Jumalan mysteereitä kuten esimerkiksi armonvalinnan, Jumalan kaikkivaltiuden, yleisen armon, yleisen pelastustahdon ja monergismin välistä jännitettä; kaikkia näitä Jumalan sana kuitenkin selvästi opettaa).

Miikka: ”Nikea-Konstantinopolin uskontunnustuksen mukaan kirkon tuntomerkit ovat: ’yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen.’”

Kyllä. Te vaan käsitettä sanan ”yleinen / katolinen” eri tavalla kuin me. Mitä taas vanhan kirkon tunnustusten pelastusoppiin tulee, niin sekä Apostolinen että Nikea-Konstantinopolin uskontunnustus kuvaavat pelastumisen syntien anteeksiantamukseksi. Mitään muita sanoja ne eivät henkilökohtaisesta pelastumisesta käytä. Kertoisitko minulle, miksei näissä kummassakaan puhuta pelastuksesta ihmisen pyhityksellisenä jalostumisprosessina, jos se kerran oli jo varhain ”kirkon usko”?

Miikka: ”Jumalan perhe on nimenomaan näkyvä sosiaalinen instituutio, johon yksilö liitetään kasteessa. Tähän perheeseen synnytään siis kasteen kautta samoin kuin luonnolliseen perheeseen synnytään synnytyksen kautta. Kaste ei siis liitä kastettavaa ensisijaisesti johonkin näkymättömään tai abstraktiin kirkkoon, vaan konkreettiseen ja näkyvään Jumalan perheeseen, joka on perustettu helluntaina, kun apostolit saivat Pyhän Hengen.”

Kuten kirjoitin, Kristuksen kirkko on sekä näkymätön (una sancta) että näkyvissä tuntomerkeissään tunnistettavissa oleva. Ei luterilaisuus kiellä Jumalan perhettä eikä kirkkoa jäsenistään koostuvana uloskutsuttujen (ekklesia) Herralle erotettuna (kyriake) joukkona. Mutta teidän oppinne paaviudesta johtaa siihen, että te vaikutatte pitkälti samaistavan Kristuksen kirkon roomalais-katolisen kirkkoinstituutionne kanssa, olipa jälkimmäinen sitten missä jamassa tahansa ja opettipa se mitä tahansa.

Miikka: ”Kuten olen kirjoittanut, katolinen usko lähtee siitä, että Pyhä Henki annettiin johtamaan koko perhettä yhdessä. ’Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen’ viittaa juuri kollektiiviseen johdatukseen. Toki tämä koskee myös yksilöitä, mutta ei irrallisina Jumalan kansasta, vaan osana Jumalan vaeltavaa kansaa eli kirkkoa. Kirkko on perhe, jolla on yksi Henki, joka johtaa kohti yhtä totuutta.”

Sinä puhut ihan asiaa, mutta käsität kirkon tarkoittavan eri asiaa kuin minä. Kun minä tarkoitan Kristuksen kirkolla niitä lampaita, jotka kuulevat hyvän Paimenen äänen, eli siis una sanctaa, niin sinä tarkoitat kirkolla roomalais-katolista kirkkoa. Kun tunnustamme Apostolisen uskontunnustuksen lopun kirkkokohdan, niin uskon kohteemme ovat kaksi eri asiaa.

Miikka: ”Tämä ei perustu siihen, että Jeesus olisi kristittyjen kanssa vain sikäli kun he osaavat tulkita oikein opillisia kysymyksiä, vaan ennen muuta Jeesuksen lupauksen sanoihin, joissa ei ole ehtoa.”

Kaikki hyvä perustuu Jumalaan, joka on luvannut pitää huolta ja johtaa. Mutta kyllä tietenkin opilla väliä on. Se ilmaisee, onko uskon kohde oikea vai väärä. Rukoilevaiset veisaavat taivaasta aivan oikein: ”Ja niillä on sinne osallisuus, joilla on usko oikee…”. Oikea usko puolestaan on aina raamatullista ja apostolista. Sen ainoa mitta ja määrittäjä on Jumalan pyhä sana. Tuo sana on itsessään selkeä. Raamattu kaikessa rikkaudessaan on vaikeine kohtineenkin selvää sanaa. Sitä voidaan ymmärtää, kun siinä asuva Pyhä Henki itse sanaansa avaa. Se ei siis ole sillä tavalla epäselvä, että se vaatisi jonkun inhimillisen auktoriteetin itseään avaamaan ja selittämään.

Ei Pyhä Henki johda sivuuttaen sanaansa. Kun hän johtaa kaikkeen totuuteen, hän ohjaa ymmärtämään sanaansa oikein. Ja hän kirkastaa nimenomaan Kristusta Vapahtajana (Joh. 16:14). Puhdasta evankeliumia ei siis voida ohittaa, kun mietitään Pyhän Hengen työtä. Myös antikristuksia on olemassa (1. Joh. 2:18). Jumalan sana kertoo antikristuksen asettuvan jopa Jumalan temppeliin: ”Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennen kuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala.” (2. Tess. 2:3-4).

Miikka: ”Kirkossa on myös vääriä opettajia. Nämä eivät silti tee tyhjäksi Jeesuksen lupausta olla kirkon kanssa maailman loppuun asti.”

Sinä puhut taas instituutiosta. Jos et olisi katolinen vaan kansankirkollinen luterilainen, niin voisit sanoa juuri nuo samat sanat Suomen ev. lut. kirkosta. Suomen kansankirkon liberaalit piispatkin voivat noin sanoa, sillä he korostavat instituutiotaan samaistamalla sen jollain kumman tavalla Kristuksen kirkon kanssa. Jeesuksen oikeat opetuslapset puolestaan tunnistetaan siitä, että he pitävät hänen sanansa: ”Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani, ja minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä asumaan.” (Joh. 14:23). Pyhä Henki johtaa Jeesuksen sanan luo, sillä hänen sanoissaan me kuulemme Hyvän paimenen äänen: ”Minun lampaani kuulevat minun ääneni. Minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. (Joh. 10:27).

Miikka: ”Katolinen usko lähtee tietysti siitä, että sillä on sosiaalisen instituution näkökulmasta jatkuvuus helluntaihin saakka. Mielestäni tämä on historiallisesti uskottavaa. Kyse on samasta instituutiosta, joka Kristus perusti.”

Tuo on rohkea tulkinta, johon opissanne liittyy uskomus paavien katkeamattomasta ketjusta tuon instituution johtajina. Entinen katolinen pappi Peter de Rosa kirjoittaa puolestaan seuraavasti:

”For example, how long did Peter live in Rome? There was a late fourth-century report that he was there for twenty-five years, but there is no historical basis for this. What is known is that, about the year 58, Paul the Apostle wrote another of his letters, this time to the Romans.

In it, he greeted entire households and mentioned twenty-nine individuals by name. But he did not salute Peter. That is surely an astonishing omission if Peter was residing there and was Bishop of Rome. Further, Eusebius of Caesaria, acknowledged to be the rather of Church History, writing about the year 300, said: ‘Peter is reported to have preached to the Jews throughout Pontius, Galatia, Bithynia, Cappadocia and, about the end of his days, tarrying at Rome, was crucified.’ Today, historians suggest that Peter lived in Rome for three or four years at most. There is no record that he took charge of the community there. It cannot have been automatic. He had not even been bishop in Jerusalem after Jesus’ death. James, the Lord’s brother, was. Then there is this startling fact: in the earliest lists of bishops of Rome, Peter’s name never appeared. For example, Irenaeus, Bishop of Lyons from 178-200, was the disciple of Polycarp, Bishop of Smyrna, who was himself a disciple of John the Apostle. He enumerated all the Roman bishops up to the twelfth, Eleutherius. According to Irenaeus, the first bishop of Rome was not Peter or Paul but Linus. The Apostolic Constitution in the year 270 also named Linus as first bishop of Rome, appointed by St Paul. After Linus came Clement, chosen by Peter. The mystery deepens. In all his writings, Eusebius never once spoke of Peter as Bishop of Rome.

How is this to be explained? It seems that in the minds of the early Christian commentators the apostles were in a class apart. They did not belong to any particular church, not even when they ‘planted’ it, that is, founded it, as Paul did throughout Asia Minor. The apostles belonged to the whole church. Being an apostle precluded a man from being bishop of one place. Peter, too, whatever momentous decisions he made in Jerusalem, Antioch and elsewhere, remained an apostle of the entire community.

The Catholic church has made it a point of faith that popes are successors of St Peter as Bishop of Rome. But Peter never had that title; he was only invested with it centuries after he died. Naturally, he would have had immense moral authority in the Jewish-Christian community in Rome but, unlike Paul who was a Roman citizen, he would have been a foreigner there. Almost two thousand years later, another foreigner, a man from a far country, sits in what is known as Peter’s Chair, as the strains of a Palestrina motet soar up into the dome.” (Peter de Rosa, Vicars of Christ, ss. 16-17).

Miikka: ”Onko tässä ristiriita kirkon ja Kristuksen välillä? Onko kirkko Kristuksen kilpailija?”

Todellinen Kristuksen kirkko (johon kuuluvat vain ne, joilla on oikea Pyhän Hengen synnyttämä usko evankeliumiin) ei ole kilpailija, mutta jokin kirkkoinstituutio voi kyllä olla, jos se sivuuttaa Jumalan sanan joko hylkäämällä sen itsessään tai tulkitsemalla sitä väärin. Ydinkysymys siis on: Pitäytyykö instituutio Kristuksen sanoissa ja niiden ilmaisemassa oikeassa opissa vai ei?

Miikka: ”Katolisuudessa ajatellaan, että pappi toimii Kristuksen persoonassa (in persona Christi) asettaessaan ehtoollisen sakramentin. Siksi hän voi sanoa: ”Tämä on minun ruumiini.” Tässä hän ei kuitenkaan toimi Kristuksen kilpailijana vaan pikemminkin Kristus toimii hänen kauttaan.”

Myös luterilaisuus ajattelee papin toimivan ”Kristuksen persoonassa”. Mutta ehtoollisen konstituoiva tekijä ei ole pappi vaan Jumalan sana. Augustinus opetti oikein: Kun sana yhtyy aineeseen, syntyy sakramentti (Accedit verbum ad elementum et fit sacramentum). Näin ollen emme ole donatolaisia, kun opetamme, että myös epäuskoisen papin oikein toimittama sakramentti on aito sakramentti, vaikkei jumalaton epäuskoinen tietenkään ”Kristuksen persoonassa” voi toimia. Kuten huomaat, taas fokuksemme menee Jumalan sanaan.

Miikka: ”Pikemminkin paavius ymmärretään niin, että Pyhä Henki toimii ja kokoaa universaalin kirkon yhteen paavin primaatin kautta ja tämän tehtävän uskotaan olevan Kristuksen asettama.”

Niin, te uskotte niin, mutta Jumalan sanan perikooppipohja tälle uskomukselle on kapea ja nuokin harvat perikoopit te tulkitsette omalla tavallanne. En ole kirkkohistorijoitsija, mutta tietysti on helppo ajatella, että jos todellakin opetetaan Pietarin ja Paavalin olleen ensimmäisiä Rooman paaveja, niin kun kerran Jumalan sanan pohjaa sille ei ole, niin pitäisi olla edes vankka historian evidenssi. Viittaan tässä yllä esittämääni de Rosan tekstiin.

Miikka: ”Luultavasti ongelmasi sijaisuuden (vicar of Christ) ymmärtämisessä liittyy siihen, että ymmärrät tämän tehtävän korvaavan Kristuksen tyyliin: Kristusta ei enää tarvita, koska on paavi.”

En ajattele aivan näin. Vaan ajattelen niin, että 1) paavit ovat historian vuosisatoina opettaneet Kristuksen sanan vastaisesti, ja 2) Kristus ei tarvitse tänne maan päälle ketään tiettyä ihmistä sijaisekseen.

Miikka: ”Paavi ei ole pelastuksen perusta, vaan kirkolle annettu johtaja, Pietarin seuraaja (katolisen uskon mukaan). Kysymys paavista kirkon kalliona liittyy siihen, millaiseksi rakenteeksi Kristus perusti kirkon. Toki Kristus on kirkon ainoa kulmakivi, mutta Hän nähdäkseni ilmaisi, että kirkko rakentuu tämän kulmakiven varaan siten, että Pietarin virka johtaa kirkkoa. Ihmistä ei tulekaan katsoa ikään kuin hän itsessään olisi jotakin. Kaikki perustuu Kristuksen asetukseen ja lupaukseen.”

Jos kerran paavi (eli siis Pietari, jonka perillisiä uskotte paavienne olevan) ei ole perusta, niin etkö sinä aiemmin juuri perustanut oppisi paaviudesta siihen, että Pietari-kalliolle kirkko on rakennettu? Mitä muuta kallio tässä tarkoittaa kuin perustaa?

Miikka: ”Luterilainen ratkaisu puhua Mariasta syntisenä on myös eräs tulkinnallinen ratkaisu Raamatun tekstien äärellä, jossa yleistetään ilmeisesti Paavalin kuvaus ”kaikki ovat pois poikenneet” myös Neitsyt Mariaan. Mielestäni katolinen käsitys Neitsyt Mariasta perisynnittömänä, puhtaana ja tahrattomana neitsyenä (Kristuksen ansioiden tähden), mikä saa tukea jo varhaiskirkosta…”

Mutta saako se tukea Jumalan sanasta, joka opettaa, että 1) vain Jumala yksin on pyhä (”Sillä sinä yksin olet pyhä”, Ilm. 15:4), 2) kukaan elävä ei ole luonnostaan vanhurskas Jumalan edessä (”Älä käy tuomille palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi”, Ps. 143:2), 3) kaikki ovat syntiä tehneet (”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla”, Room. 3:23), ja 4) synnin kautta kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, sillä yhden lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi (”… niin kuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet… samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi…”, Room. 5:10, 18).

Teidän johtopäätöksenne Marian perisynnittömyydestä juontuu päättelystä, ettei Kristus olisi voinut ottaa synnitöntä ihmisluontoa syntien anteeksiantamuksen kautta pyhästä Mariasta, vaan että Marian olisi välttämättä tarvinnut olla olemuksellisesti synnitön. Tällaista opetusta ei kuitenkaan Jumalan sanasta löydy. Sen sijaan löytyy edellä mainitut kohdat, jotka opettavat, että vain Jumala on pyhä ja kaikki luonnolliset ihmiset syntisiä. Huomaatko, että te seuraatte itse tekemäänne teoriaa ohi selvien Jumalan sanan kohtien?

Miikka: ”uutena Eevana (ja jo ensimmäinen Eeva syntyi ilman perisyntiä)”

Mutta nimenomaan Eeva lankesi (1. Tim. 2:14). Huomaatko, miten teidän typologianne ontuu? Jos te näette Eevan Marian typoksena, niin ottakaa myös hänen lankeemuksensa huomioon tulkinnassanne. Anekdoottina sanottakoon: Käännäpä toisin päin ”AVE MARIA”, niin saat ”AIRAM EVA”. Ei ollut kovin valoisa maailman tulevaisuuden kannalta se synnin pimeys, johon Eevan lankeemuksen valo meidät kaikki johti. No, en minä oppiani sanaleikkeihin perusta, enkä halua tällä olla viemässä mitään pois Herran äidin kunnioitettavuudesta. Mutta sen vaan sanon, että typologioiden loogisuuden suhteen kannattaa katsoa vähän syvemmälle.

Miikka: ”Ja jos Kristus pyhittää ja puhdistaa seurakunnan, morsiamensa, sanan kautta (Ef. 5:26), niin eikö lihaksi tullut Sana pyhitä ja puhdista Neitsyt Mariaa, jonka Jumala teki arvolliseksi Sanan asuinsijaksi, kun Jeesus siksi Pyhästä Hengestä Neitsyt Marian kohdussa.”

Mitä puhdistusta periturmeluksesta ja tekosynneistäkin vapaa tarvitsisi? Huomaatko ristiriidan sanoissasi? Yhtäältä opetat Marian olleen synnitön ja toisaalla puhut hänen puhdistamisestaan? Tätä logiikkaa on vaikea ymmärtää. Mutta kyllä, nimenomaan Jumalan armo puhdisti hänet antamalla synnit anteeksi. Tästä on selkeä Raamatun todistus, että Maria sai Jumalan armon: ”Niin enkeli sanoi hänelle: ’Älä pelkää Maria; sillä sinä olet saanut armon Jumalan edessä.’” (Luuk. 1:30). Jumalan edessä (coram Deo) saatu armo on vanhurskauttavaa armoa.

Miikka: ”Silti huomauttaisin, että Neitsyt Marian pitäminen syntisenä, ei perustu sekään eksplisiittisiin sedes doctrinae -kohtiin.”

Katso edellä yllä olevat raamatunkohdat, jotka ilmaisevat, että 1) yksin Jumala on pyhä, 2) yksikään elävä ei ole vanhurskas hänen edessään, 3) kaikki ihmiset (paitsi Kristus) ovat syntiä tehneet, ja 4) Aadamin lankeemus koitui kaikille kadotukseksi (mikä ei tietenkään voisi olla totta sellaisen kohdalla, joka ei ole syntinen). Nämä sanat ”yksin”, ”yksikään”, ”kaikki” ja ”kaikille” joko uskotaan tai sitten ne selitetään jotenkin tyhjiksi. En tiedä, uskotko sanainspiraatioon, mutta sellainen joka uskoo, ottaa nimenomaan Raamatun yksittäiset sanat huomioon ollen niiden suhteen tarkka.

Miikka: ”Pyhien esirukoukset eivät toki kilpaile Jumalan kunniasta, vaan ovat sen osoitus, että Jumala on kutsunut heidät osallisiksi omasta elämästään.”

Pyhät taivaassa osaavat rukoilla puolestamme ilman, että me heitä rukoilisimme tai heihin turvautuisimme. Meidän tulee rukoilla vain Jumalaa.

Miikka: ”Samasta syystä pyydetään apua, kun pyydämme esirukousta toisilta kristityiltä. Pyhien rukous voidaan nähdä jopa tärkeämpänä, koska he ovat taivaassa ja hallitsevat yhdessä Kristuksen kanssa.”

Esirukouksen pyytämisestä täällä maan päällä opettaa Jumalan sana: ”Sitten vielä veljet, rukoilkaa meidän edestämme, että Herran sana nopeasti leviäisi…” (2. Tess. 3:1). Esirukouksen pyytäminen tapahtuu inhimillisen viestinnän kautta. Me voimme pyytää esirukousta toisilta kristityiltä täällä maan päällä, mutta me emme rukoile heitä rukoilemaan puolestamme. Meidän ei tule turvautua kehenkään luotuun olentoon vaan yksin Jumalaan.

Raamattu opettaa selkeästi: ”Herraa, sinun Jumalaasi, tulee sinun kumartaa ja häntä ainoata palvella” (Matt. 4:10) ja ”Minä lankesin hänen jalkojensa juureen, kumartaen rukoillakseni häntä. Mutta hän sanoi minulle: Varo, ettet sitä tee! Minä olen sinun ja sinun veljiesi kanssapalvelija, niiden, joilla on Jeesuksen todistus. Kumarra ja rukoile Jumalaa!” (Ilm.19:10). Näiden raamatunjakeiden valossa meidän tulee kaikkea rukoilua arvioida. Nämä kaksi kohtaa kertovat yhdessä selkeästi, että kumartavan turvautumisen kohde saa olla ainoastaan Jumala.

Miikka: ”Jos tähän otetaan mukaan kirkkohistoriallinen näkökulma, niin voimme löytää eri kirkkoisiltä erilaisia käsityksiä siitä, mitkä kirjat tulisi sisällyttää Raamatun kaanoniin.”

Myönnän auliisti, että tämä on vaikea kysymys, enkä ole kaanon-kysymykseen kaikkein eniten syventynyt. Harva muukaan on. Johann Gerhard puolestaan on käsitellyt tätäkin kysymystä laajasti. Viittaan hänen dogmatiikkaansa. Sen raamattu-osa on suomennettu (Oppi Jumalan sanasta, Sley-Kirjat), ja siinä Gerhard käsittelee kanonisten kirjojen ja apokryfikirjojen kysymystä lähes 50 sivua (sivut 63-109).

Miikka: ”Mielestäni katolisuus seuraa alkukirkollisempaa tapaa sisällyttää Raamatun kaanoniin ne kirjat, jotka ovat nauttineet laajinta arvovaltaa koko katolisessa kirkossa alusta asti.”

Luterilaisen kannan kiteyttää Franz Pieper: ”Vanhan Testamentin Raamatusta meillä on juutalaisen seurakunnan todistus sekä Kristuksen ja hänen apostoliensa todistus… Jos juutalaiset olisivat kaanoninsa kohdalla erehtyneet, ei Kristus olisi niin ehdottomasti ja varauksetta viitannut juutalaisten käsissä olevaan Raamattuun ja sen raukeamattomuuteen, kuin niin monissa raamatunkohdissa kerrotaan (Luuk. 16:29; 24:44; Joh. 5:39; 10:35). Vanhan Testamentin apokryfikirjojen kohdalla sen sijaan tämä historiallinen todistus puuttuu. Niitä eivät juutalaisten seurakunta eikä Kristus ole tunnustaneet kanonisiksi…” (Kristillinen dogmatiikka, 116, Sley-Kirjat, 1995).

Miikka: ”Jo Raamatun omankin ilmoituksen perusteella tulkintaan tarvitaan Pyhä Henki. Olemme keskustelleet jo paljon siitä, millä tavalla uskomme Pyhän Hengen johdattaneen kirkon tulkintaa, eikä minulla taida olla siihen enää uutta sanottavaa. Itseäni vakuuttaa enemmän sellainen tulkinta, jota kristityt ovat laajalti seuranneet läpi kirkon historian kuin sellainen, jota vaikkapa suomalainen Teppo tulkitsee omassa yksityisessä kammiossaan, jos hän päätyy eri linjoille ´kirkon yleisen uskon´ kanssa.”

Ymmärrän kyllä, ettei fokus ole Matissa, Tepossa eikä Sepossa, mutta sen tulee olla itse Raamatun tekstissä. Kun me tässä nyt varsinaisesti vanhurskauttamisesta keskustelemme, niin kyllä oppi pitää omaksua ottamalla Jumalan sanan kohdat tosissaan. Olet aiemmin ilmaissut, ettei vanhurskauttaminen ole vain syntien peittämistä. Minä puolestani olen viitannut esim. kohtaan: ”Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!” (Room. 4:7-8). Nämä ovat läpeensä forenssisia ilmaisuja. Autuas on vanhurskas eli Jumalalle kelvollinen eli pelastettu. Jos sinun mainitsemasi ”kirkon yleinen usko” ei näitä Herra apostolin sanoja osaa oikein tulkita, niin voin vaan vastata, että seuraan Herran apostolin inspiroituja ja selviä sanoja ennemmin kuin sinun kirkkosi yleistä uskoa, sillä Kristuksen kirkko on apostolien ja profeettojen perustukselle rakennettu (Ef. 2:20), ja tässä meillä on Herran apostolin aivan selvä määritelmä vanhurskauttamisesta. Sitä ei tarvitse tulkita sen enempää, sisälukutaito ja Pyhä Henki riittävät. Jos sinä ihan rehellisesti jäät näiden jakeiden alle ilman mitään kirkkohistorian tai oman instituutiosi esiymmärryksiä, niin miten ne sinulle avautuvat?

Ja sitten voit jatkaa rehellistä Jumalan sanan alla olemista seuraavilla jakeilla: ”ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää. Sen tähden se luettiinkin hänelle (Aabrahamille) vanhurskaudeksi. Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin, vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.” (Room. 4:21-25). Tässä voimme löytää yleisen vanhurskauttamisen ja sen imputatiivisen hyväksi lukemisen uskon kautta. Ei tätä tarvitse tulkita vuosisatojen pimeyksillä eikä valoilla, vaan nämä sanat itsessään riittävät. Miten sinä nämä jakeet ymmärrät?

Miikka: ”Lisäksi voidaan ottaa: ”Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.” (Matt. 12:32) Tästä voidaan ymmärtää, että joitakin syntejä saadaan anteeksi tässä maailmassa ja joitakin on mahdollista saada anteeksi vielä tulevassa, sillä jos tulevassa ei olisi mahdollista saada syntejä lainkaan anteeksi, miksi siitä erikseen mainittaisiin.”

Tuo on hyvin rohkeaa tulkintaa. Otan esimerkin: Isä lupaa pikkupojalle, että jos tämä ei enää näpistele naapurikaupasta, niin poika pääsee elämänsä ensimmäistä kertaa ruotsinlaivalle seuraavalla lomalla. No, poika lankeaa varastamaan, jonka jälkeen isä toteaa pettyneenä: ”Et pääse laivalle, lentokoneeseen etkä kuurakettiin!” Missään kohden ei kuitenkaan ollut tarkoituksenakaan lähteä lentomatkalle, kuuhun lentämisestä puhumattakaan. Isä vaan käytti retoriikkaa tehostaakseen viestinsä sisältöä.

Ei Raamatun kokonaisopetus opeta, että syntejä saataisiin anteeksi ajan rajan tuolla puolella. Jos luemme vaikkapa vertauksen rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31), niin emme löydä ajan rajan tuolta puolen mitään uutta anteeksiantamusta tai synnin sovittamisen mahdollisuutta. Samainen Hebrealaiskirje opettaa aivan selvästi: ”Ja samoin kuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio, samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.” (Hebr. 9:27-28). Ei tässä mitään kiirastulesta puhuta, vaan siitä, että kuoleman jälkeen tulee tuomio. Mutta se sanotaan, että tuosta tuomiosta pelastutaan siitä syystä, että Kristus otti ristin puulla pois synnit.

Miikka: ”Kysymys on siitä, miten tuo Kristuksen ansaitsema armo, joka puhdistaa ihmisen kaikesta synnistä, välitetään ihmisen osaksi. Kaste välittää uudestisyntymisen pesuna Kristuksen sovitustyön ansion”

Tähän saakka tämä näyttää menevän aivan oikein. Mutta sitten jatkuukin jotain muuta:

Miikka: ”…esimerkiksi kiirastuli välittää puhdistavaa armoa uskossa kuolleeseen, jotta muutos Kristuksen kuvan kaltaiseksi tulisi täydelliseksi. Tämä ei tee tyhjäksi sovitustyötä, vaan välittää sovitustyön armon sielun osaksi niin, että hänestä tulisi pyhityksessä täydellinen ja valmis astumaan taivaan iloon.”

Eli tuossa jatkossasi sitten paljastuukin, että jollain kumman tavalla oletkin irrottanut armon Kristuksen sovitustyön ansiosta, vaikkei niitä koskaan voi toisistaan irrottaa. Mutta koska irrotat, niin käsityksesi armosta vääristyy. Ja sitten tulee jotain ihan oudon kuuloista eli ajatus kiirastulesta ikään kuin armonvälineenä (juuri edellähän puhuit kasteesta, joka oikeasti on armonväline). Mihin ihmeeseen tämä perustuu? Ei ainakaan mihinkään Jumalan sanan kohtaan minun tietääkseni.

Miikka: ”Toki katolisuudessa ajatellaan, että kiirastuleen liittyy myös kärsimys. Jos esimerkiksi ylpeys muuttuu pyhityksessä/ kiirastulessa nöyryydeksi, voi tähän liittyä ainakin sellainen kärsimys, että ihmisen usko omaan itseensä ja kykyihinsä murenee. Tämä kärsimys on kuitenkin kaunis asia, sillä se vapauttaa ihmisen rakastamaan toista ylpeyden ja itsekeskeisyyden sijaan. Tällöin sielu voi vasta todella iloita.”

Edelleen kysyn, että eikö Kristuksen kertakaikkinen uhri riitä, kun tarvitsette kiirastulen sen lisäksi? Eikö riitä syntien anteeksiantamus, vaikka Raamattu siitä niin kovin paljon ja lukuisissa kohdissa puhuu? Otan uudelleen esiin aiemmin esittämäni raamatunkohdat, sillä et niihin ole vielä vastannut:

*”meni… oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään saaden aikaan iankaikkisen lunastuksen” (Hebr. 9:12). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä ”kerta kaikkiaan” Kristus sai aikaan ”iankaikkisen lunastuksen”.

*”on Kristuksen veri… puhdistava meidän omattuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa” (Hebr. 9:14). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä tulen sijaan ”Kristuksen veri puhdistaa” omattunnot ja se tekee sen nimenomaan vapauttamalla ”kuolleista teoista”.

*”sen tähden hän on uuden liiton välimies, että, koska hänen kuolemansa on tapahtunut lunastukseksi ensimmäisen liiton aikaisista rikkomuksista, ne jotka ovat kutsutut, saisivat luvatun iankaikkisen perinnön.” (Hebr. 9:15) === > Ei tarvita kiirastulta, sillä lunastus on jo suoritettu ”ensimmäisen liiton” eli lain liiton aikaisista rikkomuksista, jotta saisimme ”iankaikkisen elämän” (suoraan eikä minkään prosessiivisen puhdistuskärsimyksen kautta).

*”hän on yhden ainoan kerran maailmanaikojen lopulla ilmestynyt, poistaakseen synnin uhraamalla itsensä” (Hebr. 9:26). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä hän on ”yhden ainoan kerran” tullut ”poistamaan synnin” (koko maailman synnin) ”uhraamalla itsensä” (ei tarvita eikä saa olla enää mitään muita uhreja).

*”me olemme pyhitetyt (tarkoittaa tässä pelastumista) Jeesuksen Kristuksen uhrilla kerta kaikkiaan” (Hebr. 10:10). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä Kristuksen uhri riittää ”kerta kaikkiaan” (siis uhri tapahtui yhden kerran kaikille riittävästi).

*”hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään” (Hebr. 10:14). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä ”yhdellä ainoalla uhrilla” (ei taaskaan mitään muita uhreja) hän ”on täydellisiksi tehnyt” (siis jo tehnyt täydellisiksi objektiivisesti; tämä ei tule oikein ymmärretyksi mitenkään muuten kuin valmiin armon hyväksi lukemisen eli imputaation kautta).

*”’heidän syntejään ja laittomuuksiaan minä en enää muista’. Mutta missä nämä ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää tarvita” (Hebr. 10:17-18). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä Jumala ei ”enää muista” (eli hän siis on antanut anteeksi) syntejä, eikä siksi ”uhria enää tarvita” (tämä sulkee pois kaikki muut uhrit ja myös ihmisteot, olipa sitten kyse lain tekojen tekemisestä tai rakkauden kautta jalostumisesta ennen tai jälkeen ajan rajan).

*”meillä on Jeesuksen veren kautta pääsy kaikkein pyhimpään” (Hebr. 10:19). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä ”Jeesuksen veri” riittää (ja yksin se, ei mikään muu) suoraan pääsyyn ”kaikkein pyhimpään” (joka on Jumalan läsnäolon paikka eli taivas).

Nyt kysyn, että jos jäät taas ihan rehellisesti näiden sanojen alle unohtaen sivuun kaikki hämärät ja vähemmän hämärät ”kirkon uskot”, niin miten nämä sanat ymmärrät? Pyhä Henki asuu näissä Jumalan sanoissa ja johtaa totuuteen. Mutta meidän ei tule järjellämme selviä sanansa kohtia muuttaa eikä väännellä.

Miikka: ”Ehkä tärkeää olisi ymmärtää, että katolisuudessa armo ei tarkoita vain synnin aiheuttaman syyllisyyden anteeksisaamista, vaan myös voimaa pyhitykseen. Armo ymmärretään siis laajemmin ja kiirastulessa armo liittyy jälkimmäiseen.”

Ei luterilaisuudessakaan armon vaikutukset rajoitu pelkkään syntien anteeksiantamukseen, vaan armolla (ja itse asiassa vain sillä) on pyhitystä tuottava voima. Mutta kun puhutaan pelastumisesta, ei armosta pelastuminen tarkoita pyhityksen kautta pelastumista, vaan syntien anteeksiantamuksen tähden pelastumista. Mikä siinä on, ettei tämä valmis pelastus teille kelpaa?

Miikka: ”On kuitenkin käsitys, että jos vertaa kristityn tilaa nyt (pahoja taipumuksia, heikkouksia jne) siihen mitä hän on kerran taivaassa (täydellisen hyvä, pyhä ja Kristuksen kaltainen), niin on täytynyt tapahtua sisimmän muutos (pyhitys). Ja jos tuo muutos, jonka pyhittävä armo vaikuttaa, ei ole valmis vielä tässä ajassa, täytyy sen jatkua ajan rajan tuolla puolen ennentaivasta. Tätä muutoksen paikkaa, jossa pyhittävä armo vie pyhityksen täydellisesti loppuun ennen taivasta, kutsutaan kiirastuleksi.”

Luterilaisuuden mukaan muutos tapahtuu sillä hetkellä, kun ihminen siirtyy ajasta iankaikkisuuteen, sillä syntinen liha katoaa kristitystä hänen siirtyessään syntien anteeksiantamuksen voimasta iankaikkiseen elämään. Mitään muutosta ihmisen hengellisessä tilassa ei voi tapahtua ajan rajan tuolla puolen.

Kuoleman ja viimeisen tuomion välissä ihmiset ovat joko taivaan tai kadotuksen ”esipihassa” eli välitilassa. Taivasta edeltävä välitila on taivaan kaltainen ja kadotusta edeltävä välitila on kadotuksen kaltainen. Mitään siirtymistä toisesta toiseen ei voi tapahtua. Kristuksen sanat ristin ryövärille, että tuona samana kuolinpäivänä hänen piti oleman paratiisissa, viittaa juurikin tähän taivaan esikartanoon. Ylösnousemuksen päivään asti sielut ovat jommassakummassa paikassa riippuen yksin siitä, ovatko he saaneet syntinsä uskon kautta anteeksi vai eivät. Ylösnousemuksen päivänä ruumiit sitten yhtyvät ihmisten henkiin, ja sitten pidetään viimeinen tuomio.

Herran apostoli opettaa tästä selkeästi: ”Niin on myös kuolleitten ylösnousemus: kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa… kylvetään sielullinen ruumis (joka siis vielä on turmeltunut), nousee hengellinen ruumis (joka on turmeluksesta vapaa)… ’Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä sielu’; viimeisestä Aadamista (Kristuksesta) tuli eläväksi tekevä henki… Mutta tämän minä sanon, veljet, ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta. Katso, minä sanon teille salaisuuden, emme kaikki kuolemaan nuku, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, viimeisen pasunan soidessa; sillä pasuna soi, ja kuolleet nousevat katoamattomina, ja me muutumme.” (1. Kor. 15:42-51).

Tuo ylläoleva kohta on syvällinen ja ehkä vaikeankin tuntuinen. Se kuitenkin opettaa, ettei ihmisen liha eli hänen vanha ihmisensä pääse taivaaseen. Ylösnousemusruumis on ajalliseen verrattuna muuttunut ainakin siten, että syntiturmelus on jäänyt pois.

Miikka: ”Luterilaisen käsityksen mukaan taivaan perii vain ´uusi ihminen´, kun vanha jää ajan rajan tälle puolen. Kysymyksesi nousee, mikä on tämä uusi ihminen ja mikä suhde sillä on vanhaan. Katolisessa ihmiskäsityksessä on vain ´yksi ihminen´, josta tulee Jumalan lapseksi ottamisen ja pyhityksen kautta lopulta täydellinen astumaan taivaan iloon.”

Myös luterilaisen opin mukaan on vain yksi ihminen. Hän on kuitenkin luonnostaan niin turmeltunut, että synti on turmellut hänet hengellisesti kokonaan. Synti on läpäissyt hänet kuin tuli raudan, kun se kuumuudesta hehkuu. Kuitenkin tuli on eri asia kuin rauta (rauta on Jumalan luomaa, tuli puolestaan perkeleen aikaansaannosta), mutta niitä ei voida erottaa toisistaan niin kauan, kuin rauta hehkuu (ja rauta hehkuu vanhan ihmisen turmeluksena kristityssä hänen uuden ihmisensä pyhityksestä huolimatta tämän ajallisen elämän loppuun asti). Uusi ihminen on se, mistä apostoli Paavali käyttää ilmaisua ”sisällinen ihminen” (Room. 7:22), joka anteeksiantavan armon voimasta on ihmiseen syntynyt, ja siten ihmisestä on siis tullut ”hengellinen ihminen”. Ihmisestä voi siis tulla hengellinen vain syntien anteeksiantamuksen kautta.

Hengellisessä ihmisessä (eli siis uskovassa kristityssä) asuu Jumalan Pyhä Henki, joka armonsa eli syntien anteeksiantamuksen kautta synnyttää ihmiseen hengellisen todellisuuden, jota uudeksi ihmiseksi kutsutaan. Mutta turmeltuneen luontonsa osalta kristittykin on vielä ”lihallinen, myyty synnin alaisuuteen” (Room. 7:14). Turmeltuneen luontonsa puolesta hän on edelleen kokonaan syntinen, mutta syntien anteeksiantamuksen tähden hän on kokonaan vanhurskas Jumalan edessä. Tämä on mahdollista vain siksi, että Kristuksen vieras vanhurskaus (iustitia aliena) on hänelle uskon kautta luettu.

Ja tämä hyväksi lukeminen on mahdollista vain siksi, että Jumalan Karitsa ”otti pois maailman synnin” (Joh. 1:29). Hän on koko maailman syntien sovitus (1. Joh. 2:2), sillä ”Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.” (2. Kor. 5:19). Juuri tuon sovituksen sanan eli syntien anteeksiantamuksen julistaminen synnyttää elävän uskon, jonka kautta Jumala vanhurskauttaa jumalattoman ihmisen.

Raamattu opettaa tämän selvästi: ”… joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room. 4:5). Vanhurskautettunakin hänessä on kokonaan turmeltunut liha (eli vanha ihminen) jäljellä, mutta hän on saanut sen tuottaman syyllisyyden anteeksi. Ja tuon vanhurskauttamisen seurauksena hänessä on myös uusi hengellinen todellisuus eli ”hengellinen ihminen”, joka Jumalan armon voimasta taistelee tuota turmeltunutta luontoa vastaan, mutta tämä taistelu ei kuulu vanhurskauttamiseen vaan pyhitykseen.

Koska te ette tätä simul iustus et peccator –todellisuutta käsitä, teidän vanhurskauttamisoppinne vääristyy pyhitysprosessiksi, jonka mukaan kristitty ihminen olisi osittain vanhurskas ja osittain syntinen. Pyhityksen näkökulmasta näin onkin, muttei vanhurskauttamisen näkökulmasta. Kun Jeesus antaa synnit anteeksi, hän ei koskaan anna osaa synneistä anteeksi vaan aina kaikki. Se on kaikki tai ei mitään. Armo on täydellinen, ei koskaan osittainen.

Teidän ongelmanne näyttää olevan myös se, että jotenkin te vaikutatte irrottavan Kristuksen sovitustyön ansion (jolla armo ansaittiin) ihmisen henkilökohtaisesta vanhurskauttamisesta (jossa tuo valmis armo tulee ihmisen hyödyksi). Näitä kahta ei kuitenkaan voida irrottaa toisistaan vanhurskauttamisopin vääristymättä. Mutta koska te irrotatte ne toisistaan, vanhurskauttaminen muuttuu opissanne pyhitysprosessiksi.

Miikka: ”Toki tähän ´yhteen ihmiseen´ pätee Paavalin kuvaus sisällisestä vanhan luonnon (pahat taipumukset) ja uuden luonnon (Pyhän Hengen vaikuttama rakkaus) taistelusta (Room. 7). Tätä ei kuitenkaan käsitetä niin, että ihmisyys olisi jaettu kahteen osaan, joista vain toinen perisi taivaan ja toinen kadotettaisiin. Sen sijaan tämä ´yksi ihminen´ perii taivaan, kun se on Pyhän Hengen vaikuttavan läsnäolon kautta pyhittynyt täydelliseksi.”

Ihmisen turmelus ei ole vain ”pahoja taipumuksia”, vaan se on totaalista syntiturmelusta, joka on tulen lailla läpäissyt raudan. Tuo tuli sammuu kuitenkin kristityn ihmisen olemuksesta vasta iankaikkisuuden rajalla, vaikka hän onkin saanut kaiken jo anteeksi. Kaikki Jumalan luoma kuitenkin pelastuu kristityssä ihmisessä taivaaseen. Turmelus poistuu rajalla, muttei synti olekaan Jumalan luomaa. Jumala ei ole synnin alkusyy.

Koska teillä on puutteellinen ja vajaa syntikäsitys, te luisutte käsittämään vanhurskauttamisen pyhittymisprosessiksi. Ja koska tuo pyhitys ei tule täällä maan päällä valmiiksi, te joudutte kehittelemään kiirastulioppinne, jota Jumalan sana ei opeta lainkaan. Mitä taas Roomalaiskirjeen 7. luvun loppuun tulee, niin käydään se nyt läpi perusteellisesti. Paavali puhuu siinä itsestään kristittynä:

7:14 ”Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen.”: Hän opettaa tässä periturmelustaan tunnustaen olevansa luonnostaan lihallinen eli turmeltunut, mikä tarkoittaa synninalaisuutta eli syntisyyttä.

7:15 ”Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen.”: Uuden ihmisensä puolesta hän ei tunne omakseen sitä, mitä hän vanhan ihmisensä puolesta tekee. Uuden ihmisensä puolesta hän vihaa sitä, mitä vanhan ihmisensä puolesta tekee.

7:16 ”Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä.”: Hänen uusi ihmisensä ei tee syntiä eikä tahdo sitä, mutta vanhan ihmisensä puolesta hän tekee syntiä. Uusi ihminen puolestaan myöntää, että laki on hyvä.

7:17 ”Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu.”: Hänen uusi ihmisensä ei tee syntiä, mutta hänen vanhassa ihmisessään asuu synti (periturmelus), joka tekee syntejä (tekosyntejä).

7:18 ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei”: Uuden ihmisensä puolesta hän tietää, ettei hänen vanhassa ihmisessään asuu mitään hyvää. Uuden ihmisen puolesta hänellä on kyllä tahto hyvään, mutta vanhan ihmisensä tähden hänellä ei ole voimaa hyvän toteuttamiseen. 

7:19 ”sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” Uuden ihmisensä puolesta hän tahtoo tehdä hyvää, mutta vanhan ihmisensä puolesta hän ei tee hyvää vaan pahaa, jota hän uuden ihmisensä puolesta ei halua tehdä.

7:20 ”Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu”: Vanha ihminen ei tee sitä, mitä uusi ihminen tahtoo. Eikä syntiä tee uusi ihminen vaan vanha ihminen, joka on läpeensä syntinen.

7:21 ”Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni;”: Uuden ihmisensä puolesta hän haluaa tehdä hyvää, ja sen puolesta hän myös huomaa, että vanhassa ihmisessään paha riippuu kiinni.

7:22 ”sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin,”: Sisällinen ihminen tarkoittaa Jumalan Hengen vaikuttamaa uutta ihmistä, joka ilolla yhtyy Jumalan lakiin.

7:23 ”mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.”: Apostoli käyttää tässä kuvakieltä. Jäsenet kuvaavat tässä vanhaa ihmistä ja mieli uutta ihmistä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että vain ruumis olisi turmeltunut ja mieli turmeluksesta vapaa, vaan perisynnin turmelus koskee ruumiin lisäksi myös ihmisen henkisiä kykyjä. Herra itse ilmaisee tämän: ”Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset…” (Matt. 15:19).

7:24 ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?”: Ruumis on kuoleman ruumis synnin tähden. Syntiinlankeemuksen kauttahan kuolema tuli maailmaan. Synnin palkka on kuolema (Room. 6:23). Mutta, kuten edellä Herra apostolin sanoista toisaalla kävi ilmi, ylösnousemuksessa nousee ylös synnistä vapaa, muuttunut ylösnousemusruumis. 

7:25 ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”: Tässä hän puhuu itsestään yhtenä kokonaisena ihmisenä, joka uuden ihmisensä puolesta palvelee Jumalan lakia, mutta vanhan ihmisensä puolesta synnin lakia.

Miikka: ”Taidat tarkoittaa, että jos ei usko luterilaiseen oppiin vanhurskauttamisesta ja esimerkiksi monergismiin, niin ei pelastu? Jos näin, niin eikö pelastuminen ole silloin kiinni siitä, että pystyy uskomaan johonkin dogmaattiseen muotoiluun?”

Itse asiassa en juurikaan tarkoita, että pelastuksen ehto olisi johonkin tiettyyn kognitiivisesti korkean tason dogmaattiseen muotoiluun kykeneminen (mutta sitä tarkoitan, ettei synergismiin sydämessään uskominen pelasta). Mutta toki uskon kohteella väliä on, sillä sen pitää olla oikea eli Kristuksen hankkima syntien anteeksiantamus. Mutta ei pelastuksen ehto ole, että pitää pystyä täyttämään jokin vaikean dogmaattisen formuloinnin mitta tiedollisesti. Eiväthän esim. lapset eivätkä kaikki aikuisetkaan monimutkaisiin opillisiin muotoiluihin kykene. Ratkaisevaa on, onko ihminen osallinen syntien anteeksiantamuksesta. Jumalan sana opettaa tämän selvästi: ”…hän uskoi meille sovituksen sanan… kehotamme teitä vastaanottamaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi.” (2. Kor. 5:19, 6:1). Sovituksen sana on sana syntien anteeksiantamuksesta. Osalliseksi anteeksiantamuksesta tullaan huolimalla se uskon kautta.

Miikka: ”Kyllä katolisuudessakin pelastumisen suhteen luotetaan yksin Kristukseen, eikä omaan itseensä, vaikka synergismi eli ihmisen vastuu ja tahdonvapaus armon tukemana tunnustetaankin. Jeesus Kristus on ainoa tie taivaaseen myös katolisen uskon mukaan. Jumalan armo on ainoa vaikuttava syy, joka voi ihmisen pelastaa”

Mutta ongelma on, että te käsitätte pelastuksessa armon tarkoittavan jotain muuta tai enemmän kuin pelkkä syntien anteeksiantamus Kristuksen sovitustyön ansion tähden.

Miikka: ”Kyse on siitä, ottaako ihminen tämän armon vastaan vai päättääkö hän torjua sen sinnikkäästi. Kyse on siitä, päättääkö ihminen valita tieten tahtoen eron Jumalasta vai ottaa Jumalan tarjoaman kutsun vastaan elää Hänen yhteydessään. Tämä on katolisen uskon mukaan ihmisen tahdonvapauden piiriin kuuluva asia, kuten olen kirjoittanut.”

Juuri oppi tahdon vapaudesta tekee armon ihmisestä riippuvaiseksi ja muuttaa näin ollen sen luonteen. Toki sen luonteen muuttavat myös armon käsittäminen vuodatetuksi ja pelastuksen ymmärtäminen epätäydellisen eteneväksi prosessiksi. Voin kysyä teikäläisiltä ja helluntailaisilta saman kysymyksen: Voitteko te syvässä heikkoudessa ja sielun pimeässä yössä rakentaa mitään oman valintanne tai tahdonratkaisunne varaan?

Miikka: ”Olen koittanut edellä perustella että Kristuksesta kaikessa juuri on kysymys. Armo siis toki riittää, mutta nähdäkseni pyhitys (jota siis armo vaikuttaa, mutta jossa myös ihmisen tahto on mukana) on ennen kaikkea prosessi siitä syystä, että muutos voisi olla pysyvää.”

Edelleenkin teidän armonne on sisällöltään eri kuin luterilaisten armo. Pysyvyydestä puolestaan olen kanssasi eri mieltä: Ei mikään ihmisessä tapahtuva muutos ole varmuudella pysyvää. Sen sijaan Jumalan suusta lausuttu syntien anteeksiantamuksen sana on pysyvä, sillä se perustuu Kristuksen täytettyyn työhön, jota ei mikään voi tehdä tyhjäksi, sillä se on jo tapahtunut ja valmiiksi tullut. ”Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa, eikä lukenut heille heidän syntejään…” (2. Kor. 5:19). Tässä on pysyvyys, joka kestää, kun kaikki muu karisee, haihtuu ja katoaa.

Miikka: ”Näet sekavana siis sen, että sielu voisi olla samaan aikaan ”armon tilassa”, mutta ei vielä täysin puhdas/ täydellisen pyhittynyt? Tämä on nähdäkseni ymmärrettävää luterilaisesta näkökulmasta, jossa armo ja vanhurskaus käsitetään ikään kuin peitteeksi, joka peittää syntisen ja siksi Jumala näkee ihmisen tämän puhtaan peitteen läpi täysin pyhänä ja puhtaana, vaikka sen alla ihminen on yhä epäpuhdas ja syntinen (ja näiden takia ilmeisesti myös syyllinen?).”

Kyllä, näen sen sekavaksi ja harhaoppiseksi teologiaksi syystä, että te ymmärrätte ”armon tilan” anteeksiantamuksen alla olemisen sijaan ”pyhityksen tilaksi”. Olen jo monta kertaa ottanut esiin lauseen, jossa autuas ihminen kuvataan sellaiseksi ”jonka rikokset ovat anteeksi annettu ja joiden synnit ovat peitetyt… jolle Herra ei lue syntiä” (Room. 4:7-8). Nämä ovat forenssisia ilmauksia, jotka kaikki puhuvat samasta asiasta.

Ja hieman aiemmin sanotaan: ”Sillä mitä Raamattu sanoo? ’Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi’. Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niin kuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja” (Room. 4:3-6).

Miksi sinä vastustat selkeää apostolista opetusta opettamalla jotain muuta kuin syntien peittämistä, vaikka Herran apostoli opettaa juurikin sitä? Etkö huomaa, että kysymys on itsessään jumalattoman ihmisen vanhurskauttamisesta lukemisen kautta? Ja etkö huomaa, että tämä uskon kautta vanhurskauttaminen on vastakohta tekojen vanhurskaudelle eli töiden tekemiselle? Ja edelleen, etkö huomaa, ettei tässä puhuta mitään pyhittymisprosesseista, ja että teidän tapanne sekoittaa vanhurskauttamiseen pyhitys on juurikin tuota ”töiden tekemistä” eli tekojen oppia?

Miikka: ”Käytät ilmeisesti käsitettä ”armon tila” kuvaamaan ihmistä, jonka peittää tämä (vieraan) vanhurskauden vaate, ja siksi ihminen ei voi olla samaan aikaan sekä ”armon tilassa” että epäpuhdas, jos häntä katsellaan ikään kuin ulkoapäin?”

Syntisen luontonsa puolesta ihminen on ja pysyy turmeltuneena syntisenä, mutta armon tilassa oleminen tarkoittaa armon alla olemista, jolloin Kristuksen vanhurskauden vaatteen suojassa Jumala näkee ihmisen turmeluksen sijaan Poikansa vanhurskauden, joka on syntiselle luettu ja hänen päälleen puettu.

Miikka: ”Katolinen käsitys liittää armon ja vanhurskauden peitettä laajemmin ´vuodatettuun armoon´ (esim. Room 5:5), joka kiinnittyy ja vuodatetaan ihmisen sisimpään.”

Kyllä luterilainen oppi tunnustaa auliisti Jumalan rakkauden vuodattamisen kristityn (eli siis ihmisen, joka on saanut syntinsä anteeksi eli tullut lukemisen kautta vanhurskaaksi) sydämeen. Kyse ei vuodattamisessa kuitenkaan ole vanhurskauttamisesta vaan sen seurauksesta. Tuota Room. 5:5 on edeltänyt Room. 4, jonka jakeita juuri yllä lainasin. Ongelma on teidän opissanne siinä, ettei teidän opissanne riitä luettu vanhurskaus pelastumiseen, vaan te sekoitatte siihen vuodatuksia, prosesseja ja pyhittymisiä. Room. 5:5 ei ole mikään ongelma, jos vanhurskauttaminen ja pyhitys osataan erottaa toisistaan.

Miikka: ”Ihmisen sisimmässä siis joko on tämä pyhittävä armo tai sitten ei, jos ihminen torjuu sen tahdollaan. Jos ihmisen sisimmässä on tämä armo, hän on ”armon tilassa”, ja hänellä on ´pelastuksen pantti´.”

Mikä pelastuksen pantti se sellainen on, joka on vajaa ja epätäydellinen?

Miikka: ”Tämä pyhittävä armo ei ole kuitenkaan vain peite, vaan myös voima, joka muuttaa ihmistä pahasta pyhäksi ja epäpuhtaasta puhtaaksi, ja kyse on prosessista.”

Juuri tämä lauseesi osoittaa, miten sekoitat vanhurskauttamisen ja pyhityksen toisiinsa. Pyhitys ei ole lainkaan peite, sillä vain luettu Kristuksen täydellinen vanhurskauden vaate voi olla peite. Eikä tuo syntien anteeksisaaminen ole prosessi vaan piste. Ja vain tuon syntien anteeksiantamuksen kautta voi mahdollistua pyhitys. Mutta kun te yhdistätte vanhurskauden ja pyhityksen yhdeksi ja samaksi asiaksi, niin pelastusopistanne tulee turmeltuneelle ja itsessään jumalattomalle ihmiselle mahdoton tehtävä.

Miikka: ”Tästä näkökulmasta ihminen voi olla samaan aikaan sekä ”armon tilassa” että vielä osittain epäpuhdas, jos pyhityksen prosessi on kesken.”

”Jos pyhityksen prosessi on vielä kesken”… Kenellä se ei olisi kesken hamaan hautaan tai paruusian päivään asti? Toiseksi, on kaksi ihan eri asiaa opettaa 1) ”armon tilan” olevan kiirastuleen johtava pyhitysprosessi, tai 2) opettaa ”armon tilan” olevan syntien anteeksiantamuksen tähden valmis Jumalan mielisuosio, joka johtaa suoraan taivaan kirkkauteen.

Miikka: ”Alkuperäiseen kysymykseen en vielä saanut vastausta: eli miten voidaan hyväksyä sellainen oppi, joka on rationaalisesti epälooginen?”

Miksi jotkut pelastuvat ja toiset eivät? Tähän on koitettu vastata kolmella eri tavalla: 1) opettamalla vapaata tahtoa ja synergiaa (roomalaiskatoliset, ortodoksit ja arminolaiset), 2) opettamalla kaksinkertaista predestinaatiota sekä siihen liittyen vain valittuihin rajoitettua pelastustahtoa ja jopa rajoitettua sovitusta (kalvinistit), ja 3) opettamalla yksinkertaista predestinaatiota (luterilaiset) siitäkin huolimatta, ettei järkemme pysty dilemmaa ratkaisemaan, mutta Jumalan sana opettaa selkeästi rajattua valintaa, yleistä sovitusta, yleistä pelastustahtoa ja Jumalan yksinvaikuttavuutta yksittäisen ihmisen pelastumisessa uskon synnyttäjänä ja ylläpitäjänä.

Selitysmallit 1 ja 2 joutuvat kieltämään tai väkinäisesti selittämään pois tiettyjä raamatunkohtia. Selitysmalli 3 puolestaan joutuu Jumalan mysteerin ja hänen pyhän sanansa edessä ottamaan hattunsa pois, hajottamaan maahan järkensä päätelmät, ja kumartamaan syvään.

Miikka: ”Taidat painottaa enemmän uskon tiedollista puolta kuin minä. Eli pitää tuntea ja allekirjoittaa oikea oppi, jotta voisi pelastua? Voisin kysyä, miten pienet lapset tai kehitysvammaiset voivat pelastua, jos eivät kykene ymmärtämään oppia?”

Koitin vastata jo edellä tähän. En minä aseta jotain kognitiivisia tikapuita ihmisen pelastuksen ehdoksi. Toki aikuisen ja tiedollisen ihmisen kohdalla usko pitää sisällään myös tiedon Jeesuksesta. Mutta kun Jumala kasteessa lahjoittaa armonsa synnyttämällä vauvan sydämeen uskon, ei se ole tiedollista uskoa vaan Jumalan mysteeri. Voin anonyymisti kertoa, että noin 20 vuotta sitten pidin yksityisrippikoulua eräälle kehitysvammaiselle ihmiselle. En muista tarkkaan kysymystäni (koskiko se taivaaseen pääsemistä vai taivaassa olemista tms.), mutta vastauksensa muistan: ”Olla Jeesuksen sylissä”. Tämä riittää. Jeesuksen sylissä ei nimittäin voida olla ilman, että ollaan saatu Jeesukselta anteeksi.

Tähän sopii hyvin Raamatun kuvaus Jeesuksesta hyvänä paimenena: ”Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä.” (Joh. 10:11) ja ”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten” (Luuk. 15:4-5). Ei lampaalta kysytä kognitiivisia suorituksia. Paimen kantaa kotiin. Sitä on olla Jeesuksen sylissä ja pelastua.

Miikka: ”Totta. Lisäksi on myös käytännön esimerkkejä runsaasti siitä, että Kristus on lähestynyt ihmisiä henkilökohtaisen ilmestyksen kautta, kuten Paavalia matkalla Damaskokseen.”

Tuossa ilmestymisessä oli kyse erityisestä ilmoituksesta, sillä kyseessä oli apostoliksi kutsuminen.

Miikka: ”Viittaat Room. 3:12 ja tulkitset sen liittyvän hengelliseen turmelukseen, mutta samalla myönnät, että inhimillisesti katsoen ihminen voi olla hurskas. Kirjoitatko vielä hieman tarkemmin, mitä on sinusta hengellinen ja mitä inhimillinen turmelus, eli miten näet niiden eron? Jos esimerkiksi pakana tekee hyvää lähimmäiselleen, onko se Jumalan silmissä hyvä teko?”

Kaikki turmelus on hengellistä (sillä jokainen synti rikkoo ihmisen hengellisen suhteen Jumalaan) ja ihmisen kyseessä ollen se on myös inhimillistä. Mutta kun puhutaan ihmisen hengellisten kykyjen turmeltuneisuudesta, tarkoitetaan jumala-suhteeseen liittyviä asioita. Tämä on totaalista. Inhimillisten kykyjen turmeltuneisuus puolestaan tarkoittaa, että elämämme täällä suhteessa kanssaihmisiimme on vakavasti synnin vaurioittamaa, mutta toki ihminen voi itsekkyydestään huolimatta tiettyyn rajaan asti tehdä inhimillistä hyvää. Tästä Raamattu opettaa seuraavassa kohdassa: ”Vai kuka teistä on se ihminen, joka antaa pojallensa kiven, kun tämä pyytää häneltä leipää, taikka, kun hän pyytää kalaa, antaa hänelle käärmeen?” (Matt. 7:9-10).

Miikka: ”Tulkitsetko itse Room 3. siten, ettei kukaan ihminen maapallolla tee hyvää ja vain alinomaa rientää pettämään lähimmäisiään ja juoksee vuodattamaan verta? Huomaa, että Paavali puhuu tässä sellaisista teoista, jotka ovat suhteeseen muihin ihmisiin, ei vain suhteessa Jumalaan.”

Tarkoittanet näitä jakeita: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, kielellänsä he pettävät, kyykäärmeen myrkkyä on heidän huultensa alla; heidän suunsa on täynnä kirousta ja katkeruutta. Heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta, hävitys ja kurjuus on heidän teillänsä, ja rauhan tietä he eivät tunne. Ei ole Jumalan pelko heidän silmäinsä edessä.” (Room. 3: 10-18).

Käsitän tämän kuvaavan ensisijaisesti perikoopin alun mukaisesti nimenomaan ihmisen turmelusta Jumalan edessä eli hänen kyvyttömyyttään suhteessa Jumalaan. Toki tekosynnit sitten ovat seurausta tästä periturmeluksesta. Mutta ei tämä teksti sitä tarkoita, että kaikki olisivat psykopaatteja ja konkreettisia massamurhaajia, eikä se tarkoita täydellistä kykenemättömyyttä tehdä mitään inhimillistä hyvää. Fokus on ihmisen jumalattomuudessa Jumalan edessä. Toisaalta, kun maailmaamme katsoo, niin aika hullu paikka tämä ihmisen julmuuden ja pahuuden vuoksi vaikuttaa olevan.

Lisäksi on huomioitava, että vuorisaarnassaan Jeesus itse vetää lain paljon tiukemmalle käskyjä selittäessään, kuin mihin kuulijat olivat tottuneet. Murhaaja ei ole vain konkreettinen murhaaja vaan Herran apostolin mukaan myös veljensä vihaaja on murhaaja (1. Joh. 3:15). Käsittääkseni joudumme kaikki pienelle paikalle myös inhimillisten kykyjemme osalta noiden jakeiden alla, jos vaan ymmärrämme Jumalan pyhyyttä ja vanhurskautta sekä omaa syntisyyttämme riittävästi.

Miikka: ”Tässä mielessä tarkoitin, että Paavalin sanat olisi tulkittava pikemminkin yleisellä tasolla kuvauksena ihmiskunnasta, mutta niiden soveltaminen suoraviivaisesti jokaiseen ihmiseen henkilökohtaisesti voi olla liioiteltua.”

Kyllä tuo vertikaalinen, jumala-suhdetta koskeva ulottuvuus pitää tulkita ihan sellaisena, kuin se on kirjoitettu. Ja sen pitää käsittää koskevan jokaista. Tuo perikooppi on yhdessä Room. 7. luvun lopun kanssa raamatullisen syntiopin helmiä. Ja kyllä horisontaalinenkin ulottuvuus totta puhuu. Toki pitää ymmärtää, että vaikka syntiturmelus on yleinen ja täydellinen, niin sen ilmentymät tekosyntien kohdalla vaihtelevat suurestikin, ja tämä on yhteydessä sekä ihmisen elämän kuormitustilanteeseen että hänen psyykkiseen rakentumisasteeseensa. Me olemme luonnostamme kaikki multipotentteja pahaan myös horisontaalisella tasolla. Mutta tämä ei tarkoita, että kaikki tekisimme koko ajan graaveimpia ja räikeimpiä rikkomuksia lähimmäisiämme vastaan.

Miikka: ”Kun kirjoitit aiemmin luterilaisesta simul justus et peccator -käsityksestä, ymmärsin että luterilaisen käsityksen mukaan kasteen jälkeen kristitty on sekä kokonaan vanhurskas että yhä kokonaan syntinen/ turmeltunut, ja tätä turmeltuneisuutta seuraa myös syyllisyys (kasteesta huolimatta). Hän olisi siis samaan aikaan syyllinen ja vanhurskas/ syytön. Onko nyt siis kuitenkin niin, että kasteen jälkeen ”vanha luonto”, ei ole enää syyllinen Jumalan edessä perisynnin takia?”

On käsittääkseni huomattava, että Raamatun pohjalta kristittyä ihmistä voidaan kuvata eri vinkkeleistä: 1) vanhan ihmisen näkökulmasta, 2) uuden ihmisen näkökulmasta, ja 3) kokonaisuuden näkökulmasta. Tämä tulee esiin hyvin juuri tuossa yllä olevassa Room. 7. luvun perikoopissa. Vanha luonto säilyy syntisenä hautaan asti, sillä liha ei jalostu eikä pääse taivaaseen. Mutta ihminen on saanut koko syntiturmeluksensa anteeksi, ja tämän anteeksiantamuksen seurauksena hänessä on syntynyt uusi ihminen, joka taistelee tuota vanhaa ihmistä vastaan. Simul iustus et peccator koskee nimenomaan ihmistä kokonaisuutena. Hän on luonnostaan täysin syntinen, mutta vanhurskas hän on kokonaan imputaation eli Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksi lukemisen kautta. Käsittääkseni teille tämä simul-ajatus on vaikea käsittää juuri siksi, ettette te tunnusta vanhurskauttamisen olevan remissio peccatorum et imputatio iustitia aliena Christi. Kun käsitätte tämän sijaan vanhurskauttamisen olemukselliseksi muutokseksi eli pyhittymisprosessiksi, on teidän luonnollisestikin vaikea mahduttaa samaan kuvaan, että kristitty on simul iustus et peccator.

Miikka: ”Olemmeko siis molemmat samaa mieltä siitä, että (vaikka sanot että yksinusko pelastaa), niin tarvitaan lisäksi rakkaus, eikä pelkkä usko (totenapitäminen jne.) ilman rakkautta riitä? Kuten olen jo kirjoittanut, niin näen uskon lahjana ja rakkaus lähtee myös alkujaan Jumalasta ikään kuin auringon säde joka saa sydämen hehkumaan ja rakastamaan. Eromme lienee vain siinä, miten ymmärrämme ihmisen tahdonvapauden roolin uskossa ja rakkaudessa?”

Käsittääkseni meillä on eri käsitykset siitä, mikä pelastavan uskon olemus on. Minä erotan rakkauden uskosta, vaikken irrota sitä siitä. Usko ei ole rakkautta, mutta sitä seuraa rakkaus. Usko on anteeksiantamuksen omistamista. Sillä on puhtaasti välineellinen luonne pelastuksessa. Kun usko omistaa Pyhän Hengen vaikutuksesta ristiinnaulitun ja syntimme sovittaneen Kristuksen, kyse ei ole kuolleesta totena pitämisestä vaan Pyhän Hengen ihmeestä. Elävää uskoa seuraavat aina uskon hedelmät, joihin luetaan esimerkiksi rakkaus, hyvät teot ja uusi kuuliaisuus Jumalan laille. Usko ilman sitä seuraavaa rakkautta ei ole elävää uskoa, muttei usko pelasta rakkautena vaan siksi, että se huolii nautintoon Kristuksen sovitustyön ansion.

Käsittääkseni teidän teologianne ongelmia ovat pelastusopin suhteen sellaisten asioiden yhdistäminen tai samaistaminen toisiinsa, jotka kuitenkin ovat kaksi eri asiaa ja lisäksi vielä selkeässä syy-seuraus –suhteessa toisiinsa. Näitä ovat esimerkiksi vanhurskauttaminen ja pyhitys sekä usko ja rakkaus. Vanhurskauttaminen syntien anteeksiantamuksena on ensin, pyhitys seuraa sitten. Ja usko valmiin pelastuksen omistamisena on ensin, rakkaus seuraa sitten.

Miikka: ”Pohdin, mikä siinä on erityinen ongelma? Ymmärtääkseni myös sinun uskosi mukaan pelastava usko ei esiinny koskaan yksinään ilman rakkautta eli rakkaus on hyvin oleellista tässä kokonaisuudessa ja hyväksyt varmasti senkin, että kristittyjä tulee kehottaa rakkauden tekoihin.”

Ongelma on, jos vanhurskauttamisen ajatellaan tapahtuvat ihmisessä sen sijaan, että se tapahtuisi ihmisen ulkopuolella. Kun Jeesus sanoi ihmiselle ”Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt. 9:2), tämä anteeksiantamus tapahtui ihmisen ulkopuolella Jumalan sydämessä. Armonväline eli tässä tapauksessa Jumalan julistettu sana välitti tuon anteeksiantamuksen ihmiselle hänen ulkopuoleltaan, jossa se oli jo tapahtunut. Anteeksiantamus oli hetkessä tapahtuva ja täydellinen. Teidän pelastusoppinne mukaan pelastus tapahtuu ihmisessä, eikä se ole täydellinen eikä myöskään hetkessä tapahtuva vaan pikkuhiljaa etenevä (tai taantuva) prosessi, joka ei koskaan tule täällä maan päällä valmiiksi (koska, vaikka uskoisittekin jonkun hyvin pyhittyneen saattavan pelastua ilman kiirastulta, niin ihmisen syntiturmeluksen ja Jumalan pyhyyden vakavasti ottava huomaa, että tämä on mahdotonta, koska se vaatisi ihmiseltä täydellistä synnittömyyttä; eikä se vaatisi täydellistä synnittömyyttä vain joskus tulevaisuudessa vaan myös menneisyydessä, eli ihminen ei olisi saanut koskaan tehdä yhtään pienintäkään syntiä; ja tämä tällainen ajattelu on Eedenin paratiisin jälkeen täyttä utopiaa). Ei Pyhälle Jumalalle kelpaa syntisen ihmisen rakkaudet minkään muun kuin Poikansa ansion tähden. Kristuksen ansiota taas ei ihminen voi saada aikaan omilla rakkauksillaan. Se saadaan omaksi yksin uskon kautta. Ei Raamattu opeta, että ”Aabraham rakasti ja se jalosti hänet vanhurskaaksi”.

Miikka: ”Vielä kerran tuohon, mikä määrä rakkautta riittää. Ei siis ole mitään tiettyä määrää rakkauden tekoja, jotka tulisi täyttää, jotta voisi sanoa: ’Noniin oma osuus on hoidettu, jotta pääsen taivaaseen.’”

Mutta jos Jumala kerran on pyhä ja vanhurskas, niin eikö tuo vaikuta aika leväperäiseltä ajattelulta? Mikä määrä rahaa riittää vapauttamaan velkavankeudesta? Juuri tasan tarkkaan se summa, jonka ihminen on velkaa. Onko syntisestä maksamaan syntivelkaansa? Ei ole alkuunkaan. Tämän vuoksi tarvitsemme Kristusta, joka maksoi syntivelkamme ja vapautti meidät. Juuri siksi hän on sanan varsinaisessa merkityksessä Vapahtaja.

Jos objektiivinen, yleinen armo sysätään syrjään puhuttaessa henkilökohtaisesta vanhurskauttamisesta, joudutaan aina suuriin teologisiin vaikeuksiin ja mennään harhaan. Ei Kristuksen pelastustyö ollut vain joku mahdollisuus, vaan hänen suorittamansa sijaishyvitys on itse tuo pelastus. Osalliseksi siitä tullaan uskomalla se. Manna laskeutui taivaasta alas. Ihmiset hyötyivät siitä ja jäivät eloon, kun se heille kelpasi tulemalla nautintoon. Ei ihmisillä ollut voimia itsessään millekään muutokselle, sillä he olivat nälissään. Ruuan piti laskeutua taivaasta alas ihmisten kuivaan erämaahan. Taivaallinen manna pelasti heidät, jos se heille kelpasi. Näin on armonkin laita. Armo on kuin manna. Ja usko on kuin tuota mannan syömistä, muttei syöminen pelasta ansiollisena tekona, vaan yksin ruoka pelastaa.

Miikka: ”Kasteen kautta Jumalan lapseksi tulleen ihmisen sisimmässä on pyhittävä armo ja tämä takaa pääsyn kerran taivaaseen. Tästä voi jo nyt iloita: Olen Jumalan lapsi, taivas on valmiina.”

Mutta mitä tuo pyhittävä armo tarkoittaa? Pelkkää ehättävää mahdollistajaako? Jos se sitä tarkoittaa, niin ihminen ei ole vielä sen perusteella Jumalan lapsi, sillä vain sillä on Isä, jolla on Jumalan Poika: ”Jolla Poika on, sillä on elämä; jolla Jumalan Poikaa ei ole, sillä ei ole elämää.” (1. Joh. 5:12). Jumalan Poikaa puolestaan ei voida omistaa muuta kuin ristiinnaulittuna. Ristillä tapahtui koko maailman syntien sovitus, ja kun Kristus nousi kuolleista, tapahtui objektiivinen vanhurskauttaminen. Jeesus on ”alttiiksi annettu meidän rikkomustemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.” (Room. 4:25). ”Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa, eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan…” (2. Kor. 5:19). Lukematta jättäminen tarkoittaa anteeksiantamusta eli vanhurskauttamista. Meidän on syytä seurata Herran apostolia, joka oli päättänyt olla tuntematta mitään muuta kuin Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulittuna (1. Kor. 2:2).

Mikään epäpyhä tai vajaa ei voi kestää Jumalan pyhyyden edessä. Laki on armoton: ”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on” (Matt. 5:48), ”Sillä joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin” (Jaak. 2:10), ”Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee.’” (Gal. 3:10) ja ”Eikä sinne ole pääsevä mitään epäpyhää…” (Ilm. 21:27).

Mikään vaillinainen pyhittävä armo ilman Kristuksen sovitustyön ansiota ja sen perusteella saatua Jumalan täydellistä mielisuosiota ei todellakaan takaa pääsyä taivaaseen. Kaste lahjoittaa pelastuksen, mutta tuo pelastus ei ole mikään pyhitysprosessin mahdollisuus vaan Kristuksen vanhurskauden vaate, joka valmistettiin ristillä, lahjoitetaan kasteessa, ja puetaan päälle uskossa.

Miikka: ”Rippi on tärkeä, mutta periaatteessa pelastuminen ei riipu siitä. Jos tulee esimerkiksi vakavan synnin jälkeen katumukseen ja lähtee autolla kirkolle tarkoituksena ripittäytyä ja ajaa kolarin jossa menee henki, niin toki se riittää, että halusi ripittäytyä. Voimme luottaa että Jumala on oikeudenmukainen.”

Ripin synninpäästön sana on sentään armonväline, joskaan meillä ei ole mitään korvarippipakkoa vaan pikemminkin mahdollisuus. Mutta mitä katumukseen tulee, niin emme me katumuksillammekaan voi Jumalan mielisuosiota ansaita. Emmekä aikeillamme mennä ripittäytymään. Ainoa käypä valuutta on tämä: ”Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh. 1:7). Onkin sanottu, ettei Jumala tarvitse meidän katumustamme, mutta me tarvitsemme sitä itse.

Miikka: ”Pelastusvarmuus liittyy luottamukseen Jumalaan ja Hänen uskollisuuteensa. Tässä mielessä voi olla varma, että Jumala ei hylkää.”

Juuri näin, mutta sitten pitää kysyä, että millä perusteella? Pyhän Jumalan eteen ei kävellä kuin Esson baariin. Luonnostaan ihmisen on ”hirmuista langeta elävän Jumalan käsiin” (Hebr. 10:31). Kun puhutaan luottamuksen kohteesta, niin se voi olla vain sovitettu Jumala. Kristus on syntiemme sovitus (1. Joh. 2:2), ja ”ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamusta” (Hebr. 9:22). Jumala on uskollinen omilleen eli vanhurskautetuille. Esiripun taakse Jumalan pyhyyteen voidaan mennä vain Karitsan veren kautta. ”Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa (siis pois otti) maailman synnin” (Joh. 1:29). Meillä ei ole mitään oikeutta syntisinä lähestyä luottamuksillamme Jumalaa ilman Kristusta ja hänen täydellistä anteeksiantamustaan. Herra sanoo: ”Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Hän sanoi myös: ”Se on täytetty.” (Joh. 19:30).

Miikka: ”Jumala ei kuitenkaan tahdo etsiä ihmisestä syitä hänen hukuttamisekseen, vaan Hän haluaa etsiä pikemminkin syitä Hänen pelastamisekseen.”

Meistä ei löydy mitään syytä, jonka perusteella voisimme pelastua. Syy löytyy Golgatalta.

Miikka: ”Tuomari on Jeesus, joka on ollut myös täydellinen ihminen, ja hän tuntee ihmisyyden heikkoudet ja haasteet: ’Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.’ (Hepr. 4:15)”

Nimenomaan, ylimmäinen pappi, joka meni ”oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkein pyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen” (Hebr. 9:12). Hänen sijaishyvityksensä on täydellinen, ja se voidaan saarnata kenelle vaan täysin valmiina.

Miikka: ”Mitä ajattelet siitä, että myös Jeesus on ollut kiusattu, jos ajattelet, että jo kiusaus olisi syntiä, eikä vasta sen mukaan toimiminen?”

Ei ulkopuolelta tuleva kiusaus vielä itsessään ole syntiä. Mutta kun ihmistä kiusaa maailman ja perkeleen lisäksi hänen oma lihansa, joka on siis hänessä itsessään, niin tuo lihan turmelus on itsessään syntiä.

Miikka: ”Minkä ymmärrät muuten olevan kuolemansynti?”

Ymmärrän sen olevan sellainen synti, jonka myötä kristitty ihminen menettää uskon ja Pyhän Hengen (ja samalla siis uuden ihmisensä). Ei-kristityn eli pelastavasta uskosta osattoman kohdalla jokainen synti on kuolemansynti, sillä jokaisen synnin palkka on kuolema (Joh. 6:23). Jos kristitty lankeaa tieten tahtoen graaviin syntiin, eikä tee siitä nopeasti parannusta, hän voi menettää Pyhän Hengen. Tällöin on kyse kuolemansynnistä, sillä sen vuoksi hengellinen elämä kuolee hänestä. Käsittääkseni graaviin syntiin lankeamista kuitenkin usein seuraa lihan ja Hengen välinen taistelu. Jompikumpi sitten voittaa, eli joko ihminen taipuu katumukseen ja uskoon tai sitten hän paatuu.

On varottava sekä legalismia että antinomismia. Jokainen synti on itsessään kadottava. Mutta tietysti voidaan ajatella, että on sellaisia syntejä, joissa itsepintaisesti ja tietoisesti pysyminen karkottaa Pyhän Hengen. Otan graaveina esimerkkeinä esiin palkkamurhaajana tai parittajana toimimisen. Mutta kyllä Pyhän Hengen voi menettää paljon siistimpiäkin syntejä suruttomasti hellien ja niissä katumattomana itsepintaisesti pysyen.

Miikka: ”Pelastuminen tapahtuu Kristuksen ristintyön ansion perusteella. Enempää en sanoisi, jos pitää vain yhdellä virkkeellä sanoa.”

Hyvä. Seuraava kysymys: Antoiko Jumala Kristuksen ristintyön ansion perusteella koko maailmalle objektiivisesti synnin anteeksi?

Miikka: ”Se, että Jumalan viha pysyy synnintekijän päällä, ei vielä vastaa kysymykseen, vihaako Jumala syntiä vai syntistä ihmistä. Kun puhuimme aiemmin hengellisestä itsetunnosta, niin toki tämä kysymys on aika merkityksellinen sen kannalta: vihaako Jumala minua, jos teen väärin vai vihaako Jumala sitä tekoa, jonka olen tehnyt, ja samalla rakastaa minua, vaikka olen tehnyt väärin.”

Tämä riittää minulle: ”Ja Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne, joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, sen hengen hallitsijan, mukaan, joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa, joiden joukossa mekin kaikki ennen vaelsimme lihamme himoissa, noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niin kuin muutkin…” (Ef. 2:1-3). Myös helvetti ilmaisee Jumalan vihan. Ei hän sinne rakkaudesta ihmisiä tuomitse.

Miikka: ”Mielestäni jumalakuva on aika ristiriitainen ja epäyhtenäinen, jos Jumalan uskotaan samaan aikaan sekä rakastavan että vihaavan ihmistä itseään. Jos tämä viedään perheeseen, niin millainen isä vihaisi lapsiaan, jos nämä tekevätkin väärin? Mielestäni aika rakkaudeton isä. Sen sijaan Jumala on Raamatussa isä, joka on täydellinen rakkaus.”

Ymmärrän tämän psykologian. Emme kuitenkaan pääse Jumalan ilmoitusta pidemmälle. Joko tyydymme siihen tai sitten emme tyydy. Luterilaisuus ei kiellä sitä, että Jumala on rakkaus, sillä se on raamatullinen totuus. Mutta luterilaisuus ei myöskään kiellä sitä, että Jumala on vanhurskas, sillä sekin on raamatullinen totuus. Jumalan sana puhuu hyvin paljon sekä Jumalan vanhurskaudesta että hänen rakkaudestaan. Lain ja evankeliumin erottaminen on avain tähän lukkoon. Jos ihminen on lain alla (siis armosta osaton), hän ei voi kestää Jumalan vanhurskautta, niin kuin emme voi auringonkaan kirkkautta ja kuumuutta kestää. Mutta jos ihminen on armon alla, hänelle on luettu Kristuksen täydellinen vanhurskaus, jonka kautta Jumalan rakkauden lämmön kohtaamme, ja joka toimii suojana Jumalan lain tuomiota ja hänen vanhurskaan vihansa kuumuutta vastaan.

Miikka: ”Onko sinun mielestäsi aito luterilainen käsitys todella, että Jumala vihaisi syntistä, eikä vain syntiä? En muista Tunnustuskirjoista löytyneen tällaista opetusta, mutta siitä on aikaa kun olen ne kahlannut läpi useamman kerran.”

”Koska siis ihmiset eivät voi omien voimiensa varassa täyttää Jumalan lakia, vaan kaikki ovat synnin alaisia ja vikapäitä iankaikkisen vihan ja kuoleman rangaistukseen, me emme voi lain kautta vapautua synnistä emmekä tulla vanhurskaiksi” (AC, IV, 40)

”Tunnustan olevani syntinen ja ansainneeni iankaikkisen vihan enkä voi sinun vihaasi torjumaan asettaa omaa vanhurskauttani enkä omia ansioitani. Sen tähden myönnän, että sinä olet vanhurskas tuomitessasi ja rangaistessasi meitä.” (AC, XII, 108)

”Ihminen ei ole noudattanut Jumalan lakia vaan on rikkonut sen. Hänen turmeltunut luontonsa, hänen ajatuksensa, sanansa ja tekonsa ovat ristiriidassa lain vaatimusten kanssa. Siitä syystä ihminen on Jumalan vihan alainen, kuolemaan, ajallisiin vaivoihin ja helvetin tuleen tuomittu olento. Tässä tilanteessa evankeliumin varsinainen tehtävä on opettaa, mitä ihmisen tulee uskoa saadakseen Jumalalta syntinsä anteeksi. Hänen tulee uskoa, että Jumalan Poika, meidän Herramme Kristus otti taakakseen lain määräämän kirouksen ja kantoi sen, sovitti kaikki syntimme ja maksoi velkamme, niin että me yksin hänen kauttaan saamme Jumalalta armon ja syntien anteeksiantamuksen, kun uskomme häneen, ja että me kuolemasta ja kaikista synnin rangaistuksista pelastuen tulemme iankaikkisesti autuaiksi.” (FC, SD, 5, 20)

Miikka: ”Kyllä katolisen uskon mukaan armo on täydellinen syntien anteeksiantamus Kristuksen sovituskuoleman tähden. Sen lisäksi armo on myös voima, joka vaikuttaa pyhittymistä. Mielestäni se käy ilmi esimerkiksi tästä raamatunkohdasta: ”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille  ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa” (Tiit. 2:11-12)”

Jos (sanojasi lainaten) Jumalan ”armo on täydellinen (!) syntien anteeksi anteeksiantamus Kristuksen sovituskuoleman tähden”, niin miksi te opetatte pelastuksen tapahtuvan prosessina vajavuuksineen ja kiirastulineen? Tuo sitaattisi osoittaa selkeästi, miten te sotkette toisiinsa vanhurskauttamisen ja pyhityksen. Sitä vaan ihmettelen, että mistä syystä, kun molemmat ovat totta toisistaan erotettuinakin. Tuo Herran apostolin Tiitukselle kirjoittama sana ilmaisee ne molemmat: ”Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille” (=objektiivinen vanhurskauttaminen), ”… ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa” (=pyhitys). Henkilökohtainen vanhurskauttaminen eli objektiivisesta, valmiista armosta uskon kautta osalliseksi tuleminen puuttuu tuosta jakeesta. Mutta se löytyy lukuisista muista raamatunkohdista. Ja se sijoittuu noiden kahden väliin.

Miikka: ”Jos armo = syntien anteeksiantamus, niin miten tästä näkökulmasta armo kasvattaa meitä hylkäämään pahuuden ja elämään hyvyydessä.”

Juuri siksi, että evankeliumi on Jumalan voima (Room. 1:16). Evankeliumi julistaa Jumalan anteeksiantavan rakkauden Kristuksen sovitustyön ansion tähden. ”Sen tähden minä sanon sinulle: tämän paljot synnit ovat anteeksi annetut: hänhän näet rakasti paljon; mutta jolle vähän anteeksi annetaan, se rakastaa vähän.” (Luuk. 7:47). Kun ei tarvitse pelätä lain alla, on vapaampi rakastamaan lähimmäisiään. ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta.” (1. Joh.4:18). Ei evankeliumin ole tarkoitus johtaa antinomismiin. Luterilaiseen uskoon sisältyvät myös opit pyhityksestä, lain kolmannesta käytöstä ja uudesta kuuliaisuudesta. Näitä ei vaan sisällytetä eikä sotketa vanhurskauttamiseen.

Miikka: ”Uskomme ilmeisesti enemmän armon voimaan pyhityksessä. Pyhityksen päämäärä on nähdäkseni se, että voisimme rakastaa toista ihmistä yhtä täydellisesti kuin Jeesus. Voiko sinusta kukaan rakastaa toista täydellisellä tavalla tässä elämässä? Jeesus määrittelee täydellisen rakkauden: ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä.” (Joh. 15:13) Esimerkiksi monet pyhät ovat kuolleet antaessaan henkensä toisen edestä. Uskon, että heissä rakkaus on tullut täydelliseksi ja he pääsevät tästä elämästä suoraan taivaaseen, ilman että he tarvitsevat puhdistamoa ennen taivasta.”

Mihin nuo pyhät tarvitsevat yllä mainitsemaasi armoa, joka ”on täydellinen syntien anteeksi anteeksiantamus Kristuksen sovituskuoleman tähden”, jos he kerran pääsevät taivaaseen paljon syntejä tehneinä ja turmeltuneina ihmisinä sen perusteella ja sen teon tähden, että antavat yhdessä aktissa henkensä kaverinsa puolesta?

Nyt tuli pitkä teksti. Tridentinumin kommentoinnin joudun jättämään myöhemmäksi.