Olen muutamaan kertaan katsellut vuosi sitten pidettyä STI:n paneelikeskustelua aiheesta Hajoaako kirkko. Paneelista on jäänyt mieleen ev.-lut. kirkon kirkkoherra Jouni Turtiaisen väite, jossa hän sanoo, että uskonpuhdistuksessa kirkko on jo hajonnut ja paneelin jokainen protestanttisen ryhmän edustaja on osoitus haavasta Kristuksen ruumiissa. Intuitiivisesti hänen kommenttiaan on helppoa sympatisoida. LHPK:n dekaani Juhana Pohjola vastasi Jounille paneelissa, ettei kirkko ole suinkaan hajonnut, vaan että Kristuksen ruumis on yhä yksi, koska se on uskon todellisuus. Nähdäkseni Juhanan vastaus ei oikein kohtaa Jounin esittämää ongelmaa, ellei sitten haluta ajatella, ettei näkyvän kirkon tarvitse olla yhtä, kunhan se vain on yhteydessä näkymättömään kirkkoon, joka on yksi.

Onko Kristuksen ruumiissa siis haava? Kun vastaamme tähän kysymykseen, tulee meidän ensin vastata siihen: mikä on Kristuksen ruumis? Paavali kirjoittaa seurakunnalle: ”Mutta te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä.” (1. Kor. 12:27). Nähdäkseni Jouni viittaa Kristuksen ruumiilla juuri pyhiin ihmisiin, jotka uskon ja pyhien sakramenttien kautta tulevat Kristuksen ruumiiksi, Hänen jäsenikseen. Näin ollen ihmisten väliset sosiaaliset ongelmat, kiistat ja hajaannukset voidaan nähdä haavoiksi Kristuksen ruumiissa, jonka tulisi näiden sijaan puhaltaa yhteen hiileen rakkaudessa ja olla yksi, kuten ruumis on yksi toimiva kokonaisuus.

Juuri ykseyteen, rauhaan ja sopuun Paavalikin kehottaa Kristuksen seurakuntaa: ”Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä: yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.” (Ef. 4:1-6).

Myös Jeesus rukoili ylimmäispapillisessa rukouksessaan kirkkonsa ykseyden puolesta: ”Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä – minä heissä, ja sinä minussa – että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.” (Joh. 17:22-23).

Jeesuksen sydämellä näytti olevan syvä huoli kirkon hajaannuksista ja riidoista, mitkä ovat ongelma juuri sen todistuksen kannalta, minkä kirkon tulisi antaa maailman silmissä Jumalasta. Jeesuksen mukaan kirkon tulisi olla yhtä rakkaudessa samalla tavalla kuin Jumala on yksi, jotta maailma voisi ymmärtää evankeliumin. Kirkko – siis ne pyhät ihmiset, joissa Kristus asuu – edustaa maailmassa Kristusta. Jokainen kirkon jäsen on Kristuksen jäsen ja siis kutsuttu olemaan Kristus läheisilleen. On siksi elintärkeää, että kirkko eläisi rakkaudessa ja totuudessa kuten Kristus eli, sillä Jumalan rakkaus paljastui Kristuksessa. Riidat ja epäsopu eivät kuulu rakkauteen ja antavat siksi maailman silmissä väärän todistuksen Jumalasta ja koko evankeliumista. Maailma voi oppia tuntemaan evankeliumin juuri kirkon todistuksen kautta, ja siksi kirkon antama todistus, niin sanoissa kuin teoissa, on hyvin tärkeä: jos kirkko on keskenään kiistelevä ja riitelevä, sen antama todistus rauhan evankeliumista ja rakkauden Jumalasta on sangen ristiriitainen.

Kun tarkastelemme maailmanlaajaa kristikuntaa, voimme todeta että kirkko on kovin hajallaan. Kirkko on täynnä ryhmittymiä, jotka eivät jaa ehtoollisyhteyttä ja joilla on käynnissä jatkuvat oppikiistat, joissa veli tai sisko julistetaan harhaoppiseksi, jos hän ei jaa samaa uskonymmärrystä. Lisäksi maailmanlaajan kirkon sisällä on myös sosiaalisia riitoja, joissa kiistojen kärki ei ole opissa, vaan henkilöissä. Lisäksi kun sukset ovat lähteneet eri suuntiin, löytyy tämän jälkeen aina myös oppiperustelut sille, miksi toinen on harhaoppinen ja häntä tulee karttaa. Kristuksen ruumiissa, kun se ymmärretään maailmanlaajaksi pyhien yhteisöksi, on siis todella kipeä haava ja hajaannus, eikä kirkko ole maailman silmissä yksi, kuten Jeesus rukoili.

Mikä ratkaisuksi? Monesti on ehdotettu, ja protestanttisuudessa myös käytännössä sovellettukin ratkaisua, jossa yksinkertaisesti vain puretaan raja-aidat ja aletaan viettää yhteistä ehtoollista. Ymmärrän tämä ratkaisun vilpittömyyttä, mutta minusta se on älyllisesti hieman epärehellinen. Kirkko ei muutu todellisesti yhdeksi niin yksinkertaisella ratkaisulla, että oppikiistat vain lakaistaan maton alle.  Toinen vaihtoehto, jota myös paljon esiintyy, on pitää omaa uskonyhteisöä eksklusiivisesti puhdasoppisena tai jopa ainoana pelastuvien yhteisönä maailmassa. Tällöin maailma rajataan jyrkästi meihin ja muihin, ja ainoaa ekumeniaa on se, että muut liittyisivät meihin. Tätäkin ratkaisua on usein älyllisesti hyvin vaikeaa perustella varsinkaan niiden kirkkojen osalta, jotka eivät edusta kirkon historian läpäisevää jatkumoa alkukirkkoon, ja usein tärkein peruste onkin vain oma kokemus, jolla jakoa tehdään.

Näiden vaihtoehtojen sijaan pitäisi löytää kestävämpi ja tyydyttävämpi ratkaisu ykseydelle. Minusta kestävä ekumenia voisi lähteä avautumaan laajentamalla näkökulmaa siten, että katsoisimme nykyhetken sijaan kirkon 2000 vuotista historiaa, ja pohtisimme ekumeniaa sen avaamien näkökulmien valossa.

Ensimmäinen isompi haava Kristuksen maanpäälliseen kirkkoruumiiseen syntyi vuonna 1054, kun idän ja lännen kirkko julistivat toisensa kirkonkiroukseen ns. filioque-kiistassa. Hajaannus oli  toisaalta myös poliittinen ja henkilöihin liittyvä, eikä pelkästään teologinen. Itäinen ja läntinen kristikunta olivat kasvaneet erilleen jo pidemmän aikaa. Toisaalta katoliset ja ortodoksit ovat ilahduttavasti lähentyneet toisiaan ja kirkot ovatkin purkaneet kirkonkiroukset vuonna 1965. Lisäksi katolinen ja ortodoksinen kirkko tunnustavat molemmin puolin toistensa pappeuden ja esimerkiksi ehtoollisen pätevyyden, ja ehtoollisyhteys näiden vanhojen kirkkojen kesken onkin luvanvaraisesti mahdollista (näin kommentoi mm. Suomen katolisen kirkon piispa Teemu Sippo täällä).

Kristikunnan voisi siis jakaa karkeasti vanhoihin kirkkoihin (ortodoksinen ja katolinen kirkko) ja uusiin kirkkoihin (protestanttiset kirkot). Vanhat kirkot ovat periaatteessa yhtä, joskin erojakin löytyy. Suurin haava Kristuksen maanpäällisessä kirkkoruumiissa onkin protestanttien keskuudessa ja varsinkin protestanttien ja näiden äitikirkon eli katolisen kirkon välillä, mistä protestanttiset kirkot ovat eriytyneet omiksi kirkoikseen. Tämä haava katolisten ja protestanttien välillä on nähdäkseni merkittävin jo siitäkin syystä, että se koskettaa niin isoa joukkoa kristittyjä. Katolisia on maailmassa noin miljardi ja protestantteja yhteen laskettuna noin puoli miljardia (lähde). Esimerkiksi ortodokseja on noin 250 miljoonaa, joten läntisen kristikunnan repeämä koskettaa suhteessa suurempaa osaa kristikuntaa.

On kuitenkin ilahduttavaa, että jatkuvan pirstaloitumisen ohella kristikunnassa esiintyy myös ekumeenisia yhdistymisen pyrkimyksiä. Moni kristitty on ymmärtänyt Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen sisällön ja pyrkii toimimaan kristittyjen ykseyden puolesta. Nämä pyrkimykset ovat aina hyviä ja jaloja. Ne ovat pyrkimystä palata aikaan, jolloin kirkko oli todella ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen” kirkko, jolla oli yksi yhteinen ehtoollispöytä, eikä Kristuksen ruumis ollut jaettu. Nykyisissä protestanttisten kirkkojen ekumeenisissa pyrkimyksissä on kuitenkin mielestäni usein eräs ongelma, minkä takia ne eivät ole (ainakaan vielä) kyenneet tarjoamaan ratkaisua kristikunnan hajaannukseen. Hahmotan tätä ongelmaa seuraavalla esimerkillä:

Olipa kerran tiivis ystäväporukka. Kuten yleensä, tälläkin porukalla oli muutama johtaja ja muut käyttivät vähemmän valtaa siinä, mitä porukalla kulloinkin tehtiin. Eräänä päivänä johtajien välille syntyi kiistaa ja ystäväporukka jakautui puoliksi ryhmiin A ja B. Toinen puoli asettui toisen johtajan taakse, toinen puoli toisen. Näiden kahden ryhmän välit kylmenivät ja ryhmät etääntyivät toisistaan. Lisäksi tapahtui, että toisen ryhmän (B) sisällä syntyi vielä kiistaa, ja tästä ryhmästä erosi pieni osaryhmä c. Tämä osaryhmä osoittautui melko riitaisaksi ja jakaantui vielä lukuisiin pienempiin ryhmittymiin: e, f, g jne.

Alkuperäisen ryhmän kaksi johtajaa saivat kuitenkin pitkän ajan päästä sovittua riitansa ja nämä kaksi alkuperäistä ryhmää A ja B lähentyivät toisiaan, joskaan eivät enää vuosien erossa olon jälkeen palanneet täysin yhteen. Koossa – tai ainakin melkein koossa – oli siis jälleen alkuperäinen ystäväporukka (A+B). Tästä ystäväporukasta kuitenkin puuttui se osaryhmä c, joka oli erkaantunut toisen johtajan alaisesta ryhmästä, ja oli tämänkin jälkeen jakaantunut vielä monta kertaa.

Tämän hajallaan olevan osaryhmän c sisällä syntyi kuitenkin ajatus yhdistymisestä. Ystävyyttä syntyikin osaryhmien hajallaan olevien ryhmien (e, f, g jne.) kesken, mutta alkuperäiseen ystäväporukkaan nämä eivät palanneet, eikä moni enää edes hahmottanut, että kerran oli ollut olemassa vain yksi yhteinen ystäväporukka, ja tämä ystäväporukka oli tietyllä tapaa yhä olemassa (A+B). Sen sijaan nämä ryhmät (e, f, g jne.) pyrkivät elämään kuin mitään yhteistä ystäväporukkaa ei olisi alun perin ollutkaan.

Mikä tämän esimerkin tarkoitus oli? Ajattelen, että niin pitkään kun protestanttisuuden ekumeeniset pyrkimykset eivät tähtää alkuperäisen katolisen kirkon yhteyteen palaamiseen, eivät nämä ponnistelut riitä korjaamaan niitä haavoja, joita hajaannukset ovat synnyttäneet Kristus-ruumiiseen. Jos haluamme aidosti olla jälleen ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen” kirkko, tulisi meidän aidosti pyrkiä palaamaan sen äitikirkon helmaan, josta on lähdetty. Katolisen ja ortodoksisen kirkon sovinto vuonna 1965 osoittaa, että kirkkojen lähentyminen on mahdollista.

Kristuksen kirkkoruumiin kipeä haava (vai jopa amputaatio?) tulee esille varsinkin ehtoollisyhteyden puuttumisessa. Ehtoollinen ei ole koskaan pelkkä yksilöateria, vaan sillä on aina myös kirkollinen ulottuvuus. Siksi jokainen protestanttinen ehtoollinen, joka vietetään erossa katolisesta kirkosta, lausuu julki sen tunnustuksen, että on järjestettävä oma ehtoollinen, koska ”alkuperäisen ystäväporukan” ateriayhteyteen ei voi palata. Jaettu ehtoollispöytä piirtää esiin kipeän haavan Kristuksen kirkkoruumiissa ja lausuu: emme ole yhtä. Lisäksi tämä haava ei parane sillä, jos protestantit löytävät ekumeenista yhteyttä keskenään (mikä toki sekin on arvokasta), vaan ratkaisu olisi pikemminkin se, että löydettäisiin omat juuret katolisesta kirkosta, ja voitaisiin pohtia aidosti paluuta äitikirkon yhteyteen.

Mikä siis estää palaamisen katolisen kirkon yhteyteen? Eikö tämän pitäisi olla jokaisen ekumeniaan sydämen asiana suhtautuvan protestanttisen kristityn ensisijainen pyrkimys: koota taas yhteen ”alkuperäinen ystäväporukka” ja yksi jakamaton ehtoollispöytä? Tärkeimpiä esteitä yhdistymiselle ovat nähdäkseni protestanttiset ennakkoluulot ja mustamaalaavat stereotypiat katolisesta kirkosta: siellähän palvotaan Mariaa, ansaitaan pelastumista tekojen avulla ja pidetään paavia Jumalana. Jo pienikin tutustuminen katoliseen kirkkoon osoittaa tällaiset ennakkoluulot kuitenkin kovin epärehellisiksi (lue esimerkiksi katoliseksi kääntyneen Tuomas Nyyssölän blogia, josta saa nopeasti käsitystä katolisesta uskosta).

Toki ymmärrän, että protestanttisuudessa katolisesta kirkosta halutaan maalata jatkuvasti harhaoppinen ja huono kuva, sillä eikö esimerkiksi luterilaisen kirkon olemassaolon oikeutus ja identiteetti perustu pitkälti sille, että katolinen kirkko olisi harhaoppinen kirkko, jonka yhteydessä ei olisi siksi sallittua olla (”harhaoppista ihmistä karta” jne.). On kuitenkin hyvin epäkristillistä ylläpitää jatkuvasti vääristynyttä ja valheellista kuvaa toisesta kirkosta ja toisista kristityistä. Tämä on väärän todistuksen antamista toisesta eli syntiä. Oikean todistuksen antamisen tulisi sen sijaan perustua totuuteen, eikä toisen kirkon jatkuvaan esittämiseen epäobjektiivisessa ja kielteisessä valossa.

Kannustaisin tällä kirjoituksellani ekumeenisen rukousviikon kunniaksi jokaista protestanttista kristittyä pohtimaan: Mikä on katolinen kirkko? Mitä siellä oikeasti opetetaan? Millaista oli kristinusko ennen uskonpuhdistusta? Miksi minä olen protestantti, enkä kuulu siihen alkukirkkoon, jonka juuret ovat syvällä kirkon historiassa ulottuen aina apostolien aikoihin asti? Miksi edustan protestia kristikunnassa ja mikä on tuon protestin sisältö? Olenko varma siitä, että minulla on oikeus tuomita katolinen kirkko harhaoppiseksi kirkoksi? Ja jos en tuomitse, niin enkö kuitenkin tunnusta näin ottaessani vastaan protestanttisen ehtoollisen, joka on järjestetty, koska ei voida olla yhtä katolisen kirkon kanssa? Voinko pitää paavia Tunnustuskirjojen mukaisesti antikristuksena ja katolista kirkkoa antikristuksen valtakuntana? (linkki) Ja jos en voi, niin kuinka voin olla rehellisesti esimerkiksi tunnustuksellinen luterilainen, joka allekirjoittaa Tunnustuskirjat joka kohdassa?

Tutustuminen katoliseen kirkkoon voisi lähteä liikkeelle vaikka siitä havainnosta, että pelastumien perustuu sielläkin ”yksin uskoon, yksin armoon ja yksin Kristukseen”, eivätkä aneet ja kiirastuli ole evankeliumin vastaisia oppeja, vaan puhdasta armoa. Protestanttinen ns. evankelinen usko ei siis eroa tästä näkökulmasta katolisesta uskosta. Sen sijaan protestanttisessa perinteessä edellä mainitulle sloganille annetaan hieman toisenlainen merkityssisältö kuin katolisessa perinteessä. Tämä ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, että katolisuudessakin pelastus perustuu yksin Kristuksen ja armon varaan.