Pälkäneen kivikirkko on rakennettu 1500-luvun alussa vanhan, ilmeisesti rautakaudelta peräisin olevan kalmiston paikalle. Rakentaminen kuitenkin keskeytyi reformaation myötä ja kirkko autioitui lopulta kokonaan 1800-luvulla, kun Pälkäneelle rakennettiin uusi kirkko. Kivikirkon katto romahti joulukuussa 1890.
Katolisen perinteen mukaisesti kirkolle nimetään aina joku taivaallinen suojelija. Pälkäneen kivikirkon suojelija on – ei enempää, eikä vähempää – kuin arkkienkeli Mikael, jonka kerrotaan ilmestyskirjassa käyvän taistelua itseään saatanaa vastaan. Kivikirkolla on siis varsin raamatullinen ja mahtipontinen suojelija.
Puhuttelevat rauniot
Ajan usein Pälkäneen kirkkoraunion ohitse, kun menen Tampereelle messuun. Joka kerta katseeni kääntyy 12-tien pohjoispuolen raunioihin ja pohdin alueen katolista historiaa. On vaikuttavaa elää lähellä tällaisia jättimäisiä kristinuskon maanmerkkejä, ja silti ne kalpenevat suurten eurooppalaisten katedraalien rinnalla. Kivikirkoissa on mielestäni jotakin hyvin suomalaista: sisua, vaatimattomuutta ja karua kauneutta.
Paholaisen kirjeopisto
Olen lukenut C. S. Lewisin kirjaa Paholaisen kirjeopisto. Kirja kuvaa, miten demonit lähettävät kirjeitä toisilleen ihmisten kiusaamisesta. Kaiken tarkoitus on ohjata ihmisiä poispäin Jumalasta, Hyvyydestä ja Totuudesta. Kirja on erinomainen, suosittelen lukemaan!
Yksi mielenkiintoinen ajatus on, että demonien tarkoitus on saada ihmiset olemaan ajattelematta liikaa. Tätä varten on erilaisia kikkoja, kuten maailmallisuus. Ajatteleminen on kuitenkin demonien kannalta ongelmallista, sillä se ohjaa luonnostaan dialogiin totuuden kanssa, tai ainakin etsimään totuutta. Ja tässä dialogissa pahan voimat eivät pärjää, sillä ne viihtyvät mielummin hämärässä, jossa ei pohdita liikaa elämän suuria kysymyksiä.
Siksi on paikallaan myös katolinen rukous pyhälle Mikaelille:
”Pyhä Mikael, arkkienkeli, puolusta
meitä taistelussa ja ole suojanamme
paholaisen juonia ja pahuutta vastaan.
Nöyrästi rukoilemme: ojentakoon
Jumala häntä.
Ja sinä, taivaan joukkojen päämies,
syökse Jumalan voimalla helvettiin
saatana ja muut pahat henget, jotka
kiertelevät maailmaa sielujen
kadotukseksi.
Amen.”
Vapaan tahdon lahja
Erilaisten ihmisiä orjuuttavien siteiden keskellä ihmisellä on kuitenkin yksi ominaisuus, jonka edessä pahuus on voimatonta. Tämä on vapaan tahdon lahja: ”Herra loi ihmisen… Hän antoi heille vapaan tahdon.” (Siirak 1:6). Siksi heikkouksistamme ja virheistämme huolimatta voimme pyrkiä kohti hyvyyttä. Voimme pyrkiä tahtomaan sitä, mikä on oikein.
Armon valo ja voima
Isä Oskari kiteyttää armon valoksi ja voimaksi. Suomalaisessa luterilaisessa perinteessä armo on ymmärretty pitkälti syntien anteeksiantamukseksi, mutta ehkä se voidaan ymmärtää myös laajemmin valoksi, joka valaisee ymmärrystämme kohti totuutta ja voimaksi, joka vapauttaa tahtoamme kohti hyvyyttä. Tämä tekee nähdäkseni armosta konkreettisemman asian, joka liittyy kiinteämmin jokapäiväiseen arjen elämäämme.
Tähän liittyen Paavali kirjoittaa: ”Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen… Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta… Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:18, 21, 24)
Katolisesta näkökulmasta pelastuminen on sitä, että Jumala vuodattaa meihin armon, joka tekee työtään meissä. Tämä ei vain pyyhi pois syyllisyyttämme, vaan antaa sekä valoa, jotta voisimme kasvaa Totuuden eli Kristuksen ymmärryksessä ja voimaa, jotta voisimme kasvaa hyvissä teoissa ja rakkaudessa. Näin armosta Kristuksessa tulee koko elämämme voima ja keskus, ja se pelastaa meidät synnistä, joka kahlitsee ja orjuuttaa vapauttamme.
