Kategoria: Blogeja katolilaisena

Kristinuskon suuntauksia on lukuisia, mutta mistä voimme tietää, mikä on se oikea, kysyy kirkkohistorian emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffman tuoreessa kirjassaan Mitä on oikea kristinusko? (Väyläkirjat, 2022). Millä perustalla kirkko on siis apostolien ajoista asti operoinut, kun se on opettanut Jeesuksen ilmoitusta, syventänyt sitä aikojen saatossa ja tehnyt rajanvetoa harhaoppeihin?

Lähtökohta

Etsiessään vastausta kysymykseen oikeasta kristinuskosta Arffman lähtee siitä, että uskottavin vastaus löytyy palaamalla alkuun. Hän ei siis lähde vertailemaan yksittäisten kristillisten suuntausten opetuksia etsimällä niiden perusteita Raamatusta, sillä kaikki kristilliset suuntaukset perustelevat oppejaan Raamatulla. Raamatun auktoriteetti onkin Arffmanin mukaan aina ”tulkittua auktoriteettia”. Kirja ei opeta kenellekään totuutta sellaisenaan ilman selittäjää. Ja jos ei lähdetä siitä, että oikea kristinusko löydettiin vasta vuosisatoja, jopa -tuhansia myöhemmin, on järkevintä syventyä tarkemmin alkukirkon kristilliseen maisemaan: Mihin auktoriteettiin varhaiskirkon kristityt luottivat? Miksi?

”Kristinusko ei ole kirjauskonto”

Arffman kritisoi kestämättömäksi sellaista periaatetta, että oikea kristinusko löydetään pelkästään Raamatun avulla. Sen sijaan varhaiset kristityt eivät voineet useista syistä perustaa uskoaan yksin Raamattuun, esimerkiksi siksi, ettei Uutta testamenttia yksinkertaisesti ollut vielä kirjoitettu. Jeesus ei jättänyt jälkeensä yhtään kirjaa. Kun kristittyjen yhteisön piirissä myöhemmin syntyi myös tekstejä, piti kristittyjen jollakin auktoriteetilla päästä yhteiseen käsitykseen siitä, mitä kirjoituksia alettiin pitää kirkon pyhinä kirjoituksina. Kenellä oli auktoriteetti päättää siitä ja mihin perustuen? Seurakunnissa kiersi nimittäin paljon sellaisiakin kirjeitä, jotka eivät lopulta päätyneen Uuden testamentin kaanoniin. Lisäksi oli myös harhaopettajia omine kirjoituksineen.

Arffman kuvaa, että ensin oli suullinen perintö ja käsitys siitä, mitä kristinusko on. Tämä perustui Jeesuksen apostoleille antaman opetuksen muistitietoon, jota he sitten opettivat perustamissaan seurakunnissa. Kaikkiin kysymyksiin ei ollut kuitenkaan suoraa vastausta Jeesuksen opetuksista, vaan pian jouduttiin soveltamaan, ikään kuin extrapoloimaan Jeesuksen antaman opin pohjalta. Lisäksi oli myös ilmestyksiä ja yliluonnollisia kokemuksia, mutta mikä arvovalta näille oli annettava? Kuinka velvoittavina ne tuli ymmärtää koko varhaiskirkolle? Kuka sen päätti? Ja kun käsitys Raamatun kaanonista alkoi vakiintua 300-luvulla, ei kristinuskosta silti muodostunut kirjauskontoa. Se ei siirtynyt operoimaan Uuden testamentin kirjakokoelman myötä toisenlaisella perustalla oikean uskon määrittelyssä kuin varhaisempina vuosina. Pikemminkin pyhä kirja oli ilmentymää siitä uskosta, joka jo oli olemassa, mutta ei ollut kuitenkaan tyhjentävä esitys. Ja se millaiseksi kristinusko muotoutui, liittyi viime kädessä uskoon Pyhän Hengen johdatuksesta.

Aluksi kristillistä oppia ja elämäntapaa koskevia kysymyksiä oli helppoa kysyä Jeesuksen tunteneilta opetuslapsilta, jotka olivat eläneet tiiviisti Jeesuksen kanssa tämän julkisen elämän ajan ja tunsivat parhaiten Jeesuksen opetuksen perinnön. Mutta entä sitten, kun apostolit olivat poistuneet tästä ajasta, viimeisinkin noin 60-luvun tienoilla? Keneltä silloin voitiin kysyä? Muodostuisiko kristinuskosta vain ”joukko eri tavalla organisoituneita seurakuntia ja uskon tulkintoja”, Arffman kysyy? Miten koko kirkko voisi pysyä yhdessä?

On ilmeistä, että kirkolle tarvittiin ”arvovaltainen johto”, johon kristityt ja koko kirkko voisivat luottaa kristinuskon määrittelyä koskevissa kysymyksissä.

Kuka johtaa?

Arffman lainaa Cyprianusta (v. 251): ”Yhden [Pietarin] varaan hän [Jeesus] rakentaa kirkkonsa ja yhden käskee kaitsemaan lampaitaan [Joh. 21:15-17]. Ja vaikka hän antaa kaikille apostoleille samanlaisen vallan, hän kuitenkin pystyttää yhden istuimen ja osoittaa arvovallallaan ykseyden alkuperän ja perusteen. Myös muut [apostolit] olivat toki samaa kuin Pietari, mutta johtoasema (primatus) annetaan Pietarille ja yksi kirkko osoitetaan yhdestä istuimesta (cathedra) käsin.”

Arffmanin mukaan kirkon kestävänä perustana ja ”pylväinä” nähtiin varhaiskirkossa apostolien perustamat seurakunnat, joiden piispoissa nähtiin jatkuvan Jeesuksen apostoleille antama tehtävä opettaa oikeaa kristinuskoa. Samoin Pietarille annetun kaitsentatehtävän nähtiin Arffmanin mukaan jatkuvan Rooman seurakunnassa ja sen piispassa, jonka johtoasemaa tai arvovaltaa ei mikään katolinen seurakunta kiistänyt. Pietarin tehtävä taas johdettiin Jeesuksen sanoista: ”Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle (petra) minä rakennan kirkkoni.”

Hajaannusta, ristiriitoja ja johtopäätös

Kristinuskon historia on kuitenkin sangen moniulotteinen. Arffman piirtää 240 sivuisessa kirjassaan kuitenkin varsin syvällisesti kristinuskon kehityksen suuret linjat, mutta ottaa esille myös esimerkkejä, kuinka myöhemmin sille, mitä on oikea kristinusko ja miten se voidaan tietää, tarjottiin myös muunlaista perustaa. Arffman selvittää, miksi hän ei usko kestävän perustan löytyvän esimerkiksi Konstantinopolista (tai Moskovasta?) taikka erilaisista kokemuksellisuuteen ja vahvoihin karismaattisiin johtajiin pohjautuvista liikkeistä. Niinpä viimeisessä tilinpäätös -kappaleessa alkaa hahmottua enää vain yksi selkeä johtopäätös kirjan kysymykseen siitä, mitä on oikea kristinusko ja millä perustalla se seisoo.

Taivasolento – kirja ihmisestä

On 18.8.2021

Loppuvuodesta 2020 Juho Sankamolta ilmestyi uusi kirja Taivasolento – kirja ihmisestä (Perussanoma). Kirja kuvaa pohdiskelevalla, elävällä ja myös henkilökohtaisella otteella ihmiselämän syvällisiä kysymyksiä: Mikä on ihminen? Millainen on ihminen? Mistä löytää elämän tarkoitus? Vastauksia etsitään Raamatun, filosofian, järjen, kirkon suurten opettajien ja sosiologian näkökulmista. Kokonaisuus on helppolukuinen ja kirja on kuin traktaatti, jonka voisi ojentaa melkeinpä kenen tahansa lukijan käteen.

Olet arvokas!

On ekumeenisesti upea asia, että luterilainen kustannusyhtiö Perussanoma julkaisee myös katolisen kirjailijan kirjoja. Aiemmin tällainen katolilais-luterilainen yhteistyö olisi voinut herättää allergiaa. Yhteistyö onkin hyvä osoitus siitä, että kristittyjen välillä on paljon enemmän yhteistä kuin eroja. Tämä on erityisen totta, kun puhutaan kristillisestä ihmiskäsityksestä.

Juho kuvaa loistavasti, miten kristillinen ihmisarvo ei ole ihmisen erilaisten ominaisuuksien, kuten vaikkapa hyödyllisyyden varassa, vaan tekijänsä varassa. Käsitys siitä, että Jumala on luonut ihmisen, antaa ihmiselle valtavan suuren arvon. Arvottomasta maan tomusta syntyy arvokas Jumalan kuva. Esimerkiksi materialismissa ihmisen arvo ei ole itsessään tomua kummempaa.

Kainin ja Abelin esimerkin kautta Juho myös muistuttaa, ettei edes kuolema hävitä ihmistä lopullisesti. Kun Kain surmasi Abelin, huusi tämän veri taivaaseen asti, eikä Kain voinut tukkia Jumalan korvia. Ihminen ei voi peruuttaa ihmisen luomista. Ihminen on ikuisuusolento.

Missä olet ihminen?

Kirkkoisä Augustinus kirjoitti, että ihmisen sielu on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa. Tämä johtuu siitä, että ihminen on luotu taivasta varten. Ihminen on taivasolento. Kainin tavoin me ihmiset olemme kuitenkin enemmän tai vähemmän hukassa Jumalalta ja itseltämme. Kuka minä oikeastaan olen? Miksi minut on luotu?

Juha nostaa esille niljakkaan Klonkun, joka on J. R. R. Tolkienin kirjasarjasta Taru sormusten herrasta. Klonkku oli joutunut veljensä murhan ja varkauden takia pahuuden valtaan. Hän oli kadottanut itsensä. Silti kaikki toivo ei ollut mennyttä! Viisas Gandalf muistutti, että Klonkun sielussa oli vielä jäljellä vapaa sopukka: ”Yksi sen sielun sopukoista kuului vielä sille itselleen, ja sieltä pilkisti valo kuin ovenraosta. Oikeastaan siitä oli miellyttävää kuulla taas ystävällinen ääni, joka toi mieleen muistoja tuulesta ja puista ja auringon valaisemista ruohikoista ja muista unohtuneista asioista.”

Juho kirjoittaa, että Jumalan kadottaminen on itsensä kadottamista. Jumalan löytäminen voisi siis lähteä oman itsensä löytämisestä. Aivan kuin Klonkku itse kutsui hukkaan joutunutta Klonkkua tulemaan takaisin kotiin, takaisin itseensä. Aivan kuin tuhlaajapoika meni ensin itseensä ja ajatteli: ”Nyt minä lähden isäni luo.” Juho rohkaisee: ”Ole kerrankin oma itsesi. Kuuntele omaa sydäntäsi! Hän lainaa pastori Richard Wurmbrandia: ”Et ole koskaan oma itsesi, Jumalan kuvaksi luotu säteilevä olento, ellet tule Jeesuksen tykö.”

Jeesus – täydellinen ihminen

Raamatun keskeisenä teemana Juho näkee ihmisen ja Jumalan välisen suhteen. Tämä suhde on kaikista läheisin ja intensiivisin, kun Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi Neitsyt Marian kohdussa. Jumala tuli ihmisenä etsimään ihmistä. Jeesus lähestyy meitä! Juho kuvaa koskettavasti, kuinka Jumala tulee Jeesuksessa etsimään hukassa olevia ihmisiä. Koko huikean suuressa ja äärettömässä universumissa ihminen on Jumalan silmäterä – Hänen äärettömän kiinnostuksensa ja rakkautensa kohde. ”On uskomatonta ajatella, että sinussa on jotain niin ihmeellistä, että Jumala etsii ja kutsuu sinua”, Juho kirjoittaa.

Kirkkoisä Basileios Suuri liitti ihmisen mittaamattoman arvon juuri Jeesukseen ja hänen ristiinsä: ”Ihminen, huomioi arvokkuutesi, muista hinta, joka sinusta on maksettu.” Juho nostaa tämän esille parhaana ihmisarvopuntarina – vaa´assa painavat Kristuksen teot, eivät sinun omat ansiosi, ja ne osoittavat ihmisen suunnattoman arvon.

Muistamme Raamatusta myös pahasti köyryssä kulkevan naisen, jonka Jeesus paransi ja nainen kykeni oikaisemaan selkänsä. Tässä Juho näkee upeasti viittauksen Jeesuksen missioon: Hän on tullut suoristamaan meitä vääräksi vääntyneitä ihmisiä kaikkeen komeuteensa.

Kohti yhteyttä ja avoimuutta

Otan vielä esille yhden yksityiskohdan. Juho kirjoittaa, ettei avoimuus ole missään niin voimakasta kuin Kristuksen kirkossa. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoinen ajatus. Jumalassa ihminen voi löytää paitsi itsensä, myös Jumalan isyyden kautta veljeyden kaikkien ihmisten kanssa. Itseensä käpertymisen sijaan ihminen voi Jeesuksen kautta löytää yhteyden toisiin ihmisiin veljinään ja sisarinaan. Juuri kirkossa tämä on totta valtavalla tavalla. Kirkko on auki kaikille kansoille kaikkina aikoina ja se kokoaa yhdeksi ruumiiksi kaikki pyhät kaikilta aikakausilta. Kirkko on auki taivaaseen saakka! Tällaista avoimuutta ja yhteyttä et löydä muualta.

Kirjan Taivasolento aihe on tietysti hyvin laaja – ihminen. Mielestäni Juho onnistuu silti hyvin käsittelemään aihetta kristinuskon näkökulmasta ottaen samalla esille myös konkretiaa ja muita ihmiselämän osa-alueita ja rajapintoja. Myös erilaisia pommeja käsitellään, kuten väestöpommia, seksuaalivallankumouksen pommia ja eläkepommia. On luonnollista, että aiheen valtavan laajuuden vuoksi kaikkeen ei voida mennä kovin syvälle. Ehkä kirjaan Taivasolento voisi odottaa jopa jatko-osaa.

Alkukirkon salaisuus (kirja-arvio)

On 26.2.2021

On herkullinen kysymys pohtia, millainen oli alkukirkko? Oliko alussa kenties karsimaattisia ylistyskokouksia, jäyhiä liturgisia jumalanpalveluksia vai salaperäistä idän mystiikkaa suitsutuksineen? Vai ehkä kaikkia? Entä miten alkukristityt uskoivat ja elivät? TT Juho Sankamon kirjassa Alkukirkon salaisuus (Perussanoma, 2018) sukelletaan alkukirkon maailmaan Uuden testamentin kirjojen syntymisen aikaan ja lähdetään selvittämään kristillisen identiteetin kannalta isoa kysymystä: millainen oli se kristillinen kirkko, jonka Jeesus perusti?

Jo alkuun Juho myöntää, että kirjan kirjoittaminen on ollut siinä mielessä vaikeaa, koska ”kirkko on erittäin salaperäinen. Siitä on vaikeaa saada otetta.” Jos eksegetiikan alalta Jeesus-tutkimuksesta väitellyt tohtori toteaa näin, tulee itselleni mieleen suhtautua kysymykseen alkukirkosta suurella nöyryydellä ja avoimuudella. Ilman avointa asennetta voi vaarana olla, että näkee alkukirkon sellaisena, kuin haluaa sen nähdä, ei välttämättä sellaisena kuin se on ollut.

Kyriake – Herran oma

Kirkko, Kyriake, tarkoittaa Herralle kuuluvaa. Juho muistuttaa, ettei kirkko ole kenenkään ihmisen omaisuutta, ei edes paavin. Jeesus sanoikin Pietarille: ”Kaitse minun lampaitani.” Kirkko kuuluu Kristukselle, eikä Kristusta voi erottaa Hänen kirkostaan, vaikka suosittu slogan kuuluukin: ”Kyllä Kristus, ei kirkko!” Ehkä tällaisen ajattelutavan taustalla voi olla käsitys, ettei kirkkoa tarvita mihinkään, koska voin uskoa yksinäni esimerkiksi pelkän Raamatun avulla. Tämä ajatus ei voisi kuitenkaan olla kauempana alkukirkon uskosta.

Samalla Juho ei pelkää tunnustaa, ettei kirkon ainoa vihollinen ole maailma, vaan se kärsii omien jäsentensä synneistä ja heikkouksista. Esille nostetaan esimerkiksi katolisen kirkon viimeaikainen pedofiliaskandaali ja siihen liittynyt salailu. ”Susia on piispojen kaavuissa. Näin on aina ollut. Suuria ja kauheita kriisejä on ollut ennenkin”, Juho kirjoittaa. Kirkon sisällä olevasta pahuudesta huolimatta Juho luo toiveikkaan katseen tulevaisuuteen: ”Itse olen luottavainen sen suhteen, että Kristus voittaa tämän sodan, sillä myös hän on tuon lauman keskellä.” Sudet tai Juudas Iskariot, eivät tarkoita, että koko kirkko olisi hylättävä. Päinvastoin – Jeesus itse lupasi, etteivät tuonelan portit voita kirkkoa. Kirkko on yhä Kristuksen oma.

Kirkon tunnuspiirteet

Juho nostaa esille kirkon tunnuspiirteet Nikea-Konstantinopolin uskontunnutuksesta (381 jKr.): ”Uskomme yhden, pyhä, katolisen ja apostolisen kirkon.” Uskontunnustuksessa kirkko ja Pyhä Henki ovat yhdistyneet toisiinsa. Juho kirjoittaa, ettei Pyhä Henki ole koditon henki, vaan se on ottanut kirkon kodikseen. Pyhä Henki on ikään kuin Kristuksen ruumiin eli seurakunnan sielu. Kirkkoisä Irenaeus kirjoittaa 180-luvulla: ”Missä on kirkko, siellä on myös Jumalan Henki ja missä on Jumalan Henki, siellä on kirkko.”

Jeesus rukoili ylimmäispapillisessa rukouksessaan kirkon ykseyden puolesta: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä.” Myös Paavalille kirkon ykseys oli hyvin tärkeä arvo, joka tulee esille monissa kirjeissä, mm. ehtoolliseen liittyen: ”Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä me tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” Kirkkoa ei saa jakaa, sillä Kristuksella on vain yksi ruumis, eikä ole olemassa monia pyhiä henkiä, vaan vain yksi Pyhä Henki.

Kirkko on myös pyhä, koska Pyhä Henki pyhittää sen läsnäolollaan. Jokaisessa messussa veisataan Jumalalle: ”Sinä yksin olet pyhä, sinä yksin olet Herra, sinä yksin olet korkein, Jeesus Kristus.” Kirkon ainoa pyhyyden lähde on Jeesus Kristus. Tämän lisäksi kirkko kutsuu jäseniään pyhyyteen. Paavali kirjoittaa: ”Niinkuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette.” Jeesuksen ja armon tähden pyhittyminen on mahdollista. Juho lainaa runoilija Leon Bloytä: ”Ainut suuri tragedia elämässä on se, jos ihmisestä ei tule pyhimystä.”

Kirkon katolinen luonne taas viittaa siihen, että kirkko on levinnyt jo helluntaista alkaen kaikkialle maailmaan – ”yli maan piirin” – ja se opettaa koko evankeliumia – täydellisesti ja kokonaisena. Sillä on kaikki dogmit, sakramentit ja armot. Kyrillos Jerusalemilainen kirjoittaa: ”Älä kysele pelkästään, missä on kirkkorakennus, äläkä pelkästään, missä on seurakunta, vaan missä on pyhä, katolinen kirkko. Juuri se on tämän kaikkien meidän äitimme oma nimi, äitimme, joka on Herramme Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainosyntyisen Pojan morsian.”

Kirkko on lopuksi myös apostolinen. Jeesus asetti kirkolleen johtajat sanoen: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin minä lähetän teidät.” Hän lupasi, että Pyhä Henki johdattaisi kirkon apostoleja. Kirkon apostolisuus tarkoittaa uskollista apostolisen opin vaalimista sekä sitä, että kirkon johdossa ovat apostolien seuraajat eli piispat, sillä apostolien kuollessa heidän Kristukselta peräisin olevaa apostolista virkaansa jatkamaan valittiin seuraajia, kuten jo uudesta testamentista näemme.

Pohdin kerran tätä kirkon apostolista luonnetta ystäväni kanssa. Monesti protestattisesta näkökulmasta saatetaan ajatella, että vain uskon sisältö on tärkeää, ei niinkään virka. Katolisesta näkökulmasta asiaa taas saatetaan kärjistää niin, että vain virka olisi tärkeää. Oikeastaan kuitenkin molemmat ovat elintärkeitä. Virka on ikään kuin astia, joka ylläpitää ja kannattelee uskonsisältöä. Ilman astiaa sen sisältö karkaisi kakenlaisten tulkintojen ja oppien sekamelskaan. Siksi myös virka on tärkeä, josta muodostuu hierarkkinen kirkko ja sen järjestys. Sen avulla kokonaiskirkko voi säilyttää ykseyden ja siirtää saman uskonsisällön – kokonaisena ja ehyenä – eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

Kirkko – Jumalan oma kansa

Kun Jeesus kokosi itselleen 12 apostolia, on tässä viittaus Israelin kansan kahteentoista heimoon. Jeesus lähetti lisäksi nämä 12 apostoliaan tekemään kaikista kansoista opetuslapsiaan, mikä viittaa hajallaan olevien Israelin heimojen kokoamiseen. Pietari kirjoittaa seurakunnasta eli kirkosta: ”Te olette valittu suku… Jumalan oma kansa.” Juho viittaakin, että Jeesus-yhteisö ei ole vain yksi lahko tai synagogayhteisö juutalaisuudessa, vaan se väittää olevansa – ei enempää eikä vähempää kuin – Jumalan oma kansa, qahal Israel.

Kun Jerusalemin temppeli tuhoutui noin 500-luvulla eKr., Jumalan läsnäolon, Shekhinan, paikka temppelin kaikkein pyhimmässä oli kadonnut. Jumalan läsnäolon menettäminen oli tietysti dramaattista. Siksi rakennettiin uusi temppeli eli Jerusalemin toinen temppeli ja Israelin kansa odotti Herran laskeutumista ja ilmestymistä temppeliin – kansansa keskuuteen.

Jeesus nasaretilainen oli tuo odotettu uusi Jumalan läsnäolon paikka maan päällä. Hän oli ”kävelevä temppeli”. Jeesuksen astuttua taivaaseen helluntaina Pyhä Henki laskeutui kirkkoon, joka on Kristuksen ruumis. Paavali kirjoittaakin: ”Mehän olemme elävän Jumalan temppeli.” Tämä on tärkeää, sillä onhan temppeli ollut vanhasta testamentista alkaen syntien anteeksisaamisen paikka maan päällä.

On mielenkiintoista, että Jeesus rakensi lisäksi kirkkonsa Pietarin varaan: ”Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” Pietari tarkoittaa kalliota. Tällä kalliolla tuonelan portit eivät voita kirkkoa. Pietarille annettiin myös ”taivasten valtakunnan avaimet”, jossa on viittaus Vanhan testamentin Daavidin huoneen hovin päämiehen virkaan. Daavidin poika, Kuningas-Jeesus valitsi hovinsa päälliköksi Simonin, jonka nimen hän muutti kallioksi, Pietariksi, ja jonka hän jätti huolehtimaan valtakuntansa tehtävistä astuttuaan taivaaseen.

Lopuksi

Pidin Alkukirkon salaisuuden erityisenä ansiona sitä, että kirja vältti polemiikin ja pysyi neutraalina tehtävässään tutkia alkukirkon uskoa. Moni kysymys jäi myös avoimeksi. Nostan tässä suhteessa hattua Juholle, sillä katolilaiseksi siirtyneeltä luterilaiselta papilta olisi voinut odottaa muutakin.

Millainen oli siis alkukirkko? Jos tämä kysymys kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän sujuvaan, jännittävään ja helppolukuiseen kirjaan.

”Se on nähnyt kaikki aikakaudet. Se on pystyssä vieläkin. Kristuksen kirkko ei ole aikansa lapsi, vaan Jumalan lapsi. Kristuksen kirkkoa voidaan verrata pieneen taimeen tai siemeneen. Ei ole luonnollista, että siemen pysyy aina pienenä ja samanlaisena. Sen kuuluu kasvaa ja kehittyä oman luontonsa mukaisesti. Näin uskollisesti Kristuksen kirkko kasvaa jatkuvasti ja kuitenkin se säilyttää koko ajan alkuperäisen DNA:nsa, luontonsa ja apostolisen uskonsa.”

Hävinneiden näkökulma reformaatioon

On 30.4.2020

Katolinen pappi ja Uppsalan yliopiston aate- ja oppihistorian professori Magnus Nymanin kirja Hävinneiden historia esittää katolisen näkökulman reformaatioon Pohjolassa. Historia on yleensä voittajien kirjoittamaa ja niinpä meillekin on Suomessa tutumpi se tarina reformaatiosta, jossa katolisen kirkon keskiaikaiseen säkkipimeyteen syttyy Lutherin löytöjen myötä evankeliumin kirkas valo, eikä tätä valoa saanut enää sammumaan antikristukseksi muuttunut ilkeä paavi ja hänen hirmuvaltansa. Tällainen propagandistinen kieli antaa kuitenkin yksipuolisen näkökulman 1500-luvun tapahtumiin. Kiistoissa on nimittäin aina kaksi osapuolta: yksin on mahdotonta riidellä. Hävinneiden historia avaa kiistan hävinneen osapuolen tuntoja Pohjolassa.

Millainen oli keskiajan katolinen kirkko?

Kukaan ei varmasti kiistä, etteikö katolisessa kirkossa olisi ollut myös ongelmia 1500-luvulla tai sitä ennen tai sen jälkeen. Jokaisella aikakaudella on ollut varmasti omat synnit, virheet ja ongelmansa. Mutta oliko keskiaikainen katolinen kirkko kuin pingottunut mätäpaise, jolla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin puhjeta ja synnyttää reformaatio? Tällainen käsitys ei Nymanin mukaan ole nykyisen historiantuntemuksen perusteella oikeutettu tai objektiivinen. Hän kirjoittaa, ettei uudempi tutkimus tavallisesti hyväksy tällaista näkemystä, vaan ”kirkko oli suuressa määrin elävä ja dynaaminen ja nautti suurta kansan tukea.” (s. 19)

Vadstenan luostari Ruotsissa. (Wikimedia Commons, Sniper Zeta)

Samoin nykytutkimus on osoittanut, että katolisten luostareiden väitetty rappio ja siveettömyys ovat vahvasti väritetty kuva todellisuudesta. Tikunnokkaan voidaan tietysti nostaa muutama häpeällinen skandaali, mutta ne tuskin antavat oikeaa kokonaiskuvaa siitä rikkaasta uskonnollisesta ja kulttuurisesta perinnöstä, jota luostarit vaalivat. Keskiajalla luostarit ylläpitivät kouluja ja sairaaloita, toivat Ruotsi-Suomeen uutta tekniikkaa, ylläpitivät kansainvälisiä kontakteja, vaalivat laajoja kirjastoja, tekivät käännöstyötä, harjoittivat maanviljelystä, ylläpitivät apteekkeja jne. Luostarit olivat monessa mielessä sivistyksen kehtoja ja sääntökuntalaiset olivat arvostettuja – ei latinan, vaan kansankielisinä – sananjulistajina. Yleisesti arvostettiin myös luostareiden harjoittamaa rukouselämää, mietiskelyä ja spiritualiteettia, minkä ajateltiin olevan kansakunnan parhaaksi.

Luther-kysymys

Augustinolaismunkki Martti Luther aloitti katolisen kirkon kritiikin naulaamalla vuonna 1517 Wittenbergin linnankirkon oveen 95 teesiä, joissa hän mm. vastusti aneita. Dominikaani Johann Tetzel johti tuolloin anekampanjaa ja anekirjeiden myynnistä saadut varat käytettiin mm. Pietarinkirkon kunnostukseen. Aneiden vastustuksessaan Luther ei ollut sinällään yksin, mutta katolisesta näkökulmasta huolta herätti jo varhain Lutherin uhmakas asennoituminen kirkon opetusvirkaa ja hierarkiaa vastaan (s. 59). Tilanne eskaloitui melko nopeasti ja paavi julisti Lutherin pannaan vuonna 1521, kun taas Luther julisti paavin olevan antikristus.

Kuva anekaupasta, Wikimedia Commons

Vuonna 1527 karmeliittaveli Paulus Helgesenin mukaan oli ongelmallista, etteivät luterilaiset reformaattorit hyväksyneet mitään muuta raamatuntulkintaa ohjeellisena kuin omansa. Tätä kuvaa erään saarnaajan kysymys Lutherille: ”Onko hän todella ainoa ”joka on vetänyt Raamatun esiin penkin alta”? ”Tahdotko sinä yksin omistaa taivaan?” (s. 171) Katolisesta näkökulmasta kirkko ja Raamattu kuuluivat yhteen, eikä toista ollut olemassa ilman toista. Kirkon ja Raamatun asettaminen vastakkain johtaisi ongelmiin. Lutherin ajatus taas oli, että tosi kirkko oli näkymätön ja Raamatun sana oli niin puhdas ja selkeä, ettei sen ymmärtämiseen tarvittu pappeja tai professoreita. Katolisella puolella Raamattua pidettiin myös ”itsestään selvänä johtotähtenä”, mutta juuri sen takia Raamatun tulkintaa ei voitu irrottaa kirkosta ja opetusvirasta. Muutoin vaihtoehtona olisi täydellinen kaaos, joka saattaisi johtaa kristikunnan hajoamiseen.

Katoliset teologit kokivat myös, etteivät reformaattorit esitelleet katolista oppia täysin oikein. Paulus Helgesen esimerkiksi kirjoitti, ettei katolisessa kirkossa kukaan ollut koskaan väittänyt, että teot ansaitsisivat autuuden, eivät edes innokkaimmat anekauppiaat. Sen sijaan Helgesenin mukaan anekauppiaat ”eivät myöskään tahdo sanoa muuta kuin, että se on Jumalan armoa ja laupeutta, että me vahvistumme hyvissä töissä.” (s. 188). Eikä katolinen kirkko tietysti koskaan vastustanut ”Raamatun sanan ja puhtaan evankeliumin julistusta” – päinvastoin. Tällainen kieli on pikemminkin poleemista taisteluretoriikkaa.

Ruotsi-Suomen uskon puhdistus

Nyman kirjoittaa, että ”reformaatio Ruotsissa toteutettiin pakkotoimenpitein ja vastoin väestön enemmistön tahtoa” (s. 254). Kansan syvät rivit olivat ”vanhan uskon” eli katolisuuden puolella vielä pitkälle 1600-lukua. Ruusukko oli käytössä, vainajille rukoiltiin armoa, pyhimyksiä kunnioitettiin ja tervehdys ”Suojelkoon sinua Jumala ja hänen Äitinsä” oli aivan tavallinen. Itselleni tuli yllätyksenä, että tavallinen rahvas oli usein myös vanhan latinalaisen messun puolella (s. 104).

Piispa Henrik kastaa ensimmäisiä suomalaisia 1100-luvulla, Wikimedia Commons

Ruotsi-Suomen reformaatio olikin pitkälti kuningas Kustaa Vaasan käynnistämä kirkkopoliittinen ratkaisu, jossa valtion päämies sai lisää valtaa katkaisemalla Ruotsin kirkon yhteyden yleismaailmalliseen kirkkoon ja anastamalla kirkon omaisuuden itselleen. Ajatuksena oli myös, että maan paikallinen hallitsija olisi yleismaailmallisen kirkon sijaan paras mies arvioimaan uskontoon liittyviä opillisia kysymyksiä.

Niinpä käynnistyivät ”puhdistukset”, joissa oli tavoitteena repiä vanha katolinen usko juurineen maasta ja korvata se luterilaisella uskolla. Tämä synnytti kansassa kapinamieltä, sillä ”vanha usko” oli heille yhä rakas. Esimerkiksi Upsalan ulkopuolella pitäjäläiset pystyttivät uudelleen poikki hakatun krusifiksin ja saivat siitä maksettavaksi 3000 markan sakon (hevonen maksoi 3 markkaa). Tuohon aikaan kaikkialle maahan oli pystytetty krusifikseja muistuttamaan kansalaisia Ristiinnaulitusta. Lisäksi ruotsalainen reformaattori Nicolaus Palladius valitteli, kuinka monet kantoivat ja rukoilivat avoimesti ruusukkoa (s. 99).

Reformaation edetessä katoliset papit menettivät virkojaan, osa vangittiin ja monet saivat lähteä maasta. Myös teloitukset olivat yksi keino aikaansaada uskon muuttumista Ruotsi-Suomessa. Esimerkiksi kaksi talonpoikaa pääsivät hengestään, kun he kertoivat saaneensa pyhältä Neitsyeltä sanoman, jossa mm. kehotettiin palvelemaan Jumalaa ja Mariaa sekä paastoamaan edelleen perjantaisin. Samoin yhdeksänlapsisen raumalaisperheen innokas poika Johannes Jussoila menehtyi kidutuksen seurauksiin vuonna 1604 valmistuttuaan katoliseksi papiksi. Hämeenlinnaan karkotettu ja virkansa menettänyt pappi Hans Pauli kirjoitti: ”Saatana on tämän hajaannuksen kautta onnistunut voitoksensa saamaan aikaan totisesti yhtä kummallisen kuin tappavan sielujen teurastuksen kokonaisilla alueilla” (s. 108).

Giljotiini, Wikimedia Commons

Vuodesta 1617 alkaen Ruotsin valtakunnassa oli rikos olla katolilainen, mistä seurasi kuolemanrangaistus. Esimerkiksi vuonna 1624 Tukholman kuninkaallinen sihteeri Göran Bähr ja Södertäljen pormestari Zacharias Anthelius mestattiin roomalaiskatolilaisina rukoiltuaan viimeisiksi sanoikseen kuninkaan ja kuningattaren puolesta.

Trenton toivo

Reformaattoreiden tavoitteena oli kutsua koolle uusi kirkolliskokous ja tämä toteutuikin Trentossa vuonna 1545-1563. Trenton kirkolliskokous oli odotettu toivonpilkahdus uskonnollisen hajaannuksen keskellä: sen toivottiin palauttavan jälleen kristikunnan ykseys Pohjolassa. Valitettavasti Pohjolasta kuitenkin kieltäydyttiin osallistumasta konsiiliin.

Trentossa säädettiin mm. täydellinen kielto aneiden myymiselle. Lisäksi todettiin vanhurskauttamisoppiin liittyen, ettei kukaan voisi pelkästä ”vapaasta tahdosta ilman Jumalan armoa” tulla vanhurskaaksi, ja että ihminen on vapaa vastaamaan Jumalalle joko kyllä tai ei. Pelastuminen säilyi vapaana armolahjana, joka ei kuitenkaan tehnyt tyhjäksi ihmisen tahdonvapautta. Reformaattoreiden yksin Raamattu -tulkintaperiaatteeseen liittyen konsiili tuli vastaan protestantteja ja painotti Raamatun ainutlaatuista asemaa kirkossa sekä sitä, että sen tulkinnassa kirkon traditio oli säilyttänyt monia ohjeita, joita ei voitu laiminlyödä. Samoin ne oppilauseet, jotka oli tehty kristikunnan ylimmässä päättävässä elimessä eli kirkolliskokouksessa, olivat osa Pyhän Hengen johtamaa traditiota, jota ei voitu hylätä. Olihan Jeesus luvannut, että Pyhä Henki johtaisi kirkkoa totuuden täyteyteen.

Jäljelle jää toivo… ja Hämeenlinnan profetia

Hämeenlinnan vaakuna, Wikimedia Commons

Hävinneiden historia oli itselleni mielenkiintoinen lukuelämys, josta opin paljon uutta reformaation ajasta. Aikalaiskuvaukset ja kirjeet auttoivat eläytymään ajanjaksoon katolisesta näkökulmasta. Samalla kirja auttoi hieman ymmärtämään sitä tulehtunutta taustaa, jonka myötä katolisuus joutui Pohjolassa vainon kautta vähemmistökirkon asemaan. Tuntuu surulliselta, että Pohjolan kristillisyys irtaantui näkyvästä yleismaailmallisesta kirkosta ja muuttui paikalliseksi ja jännitteiseksi.

Lopuksi on hyvä muistaa, että toki katoliselta puolelta voidaan yhtä lailla nostaa esille teloituksia, ymmärtämättömyyttä ja tylyjä lausuntoja. Nymankin toteaa, ettei reformaatiossa oikeastaan ollut kuin hävinneitä osapuolia. On ikävää, että kiista reformaatiossa jäi voimaan – ainakin toistaiseksi. Olemmehan kaikki kasteen kautta sisaruksia samassa perheessä.

Toivoa kuitenkin on olemassa! Eikä toivo ole koskaan turhaa, sillä kristityillä on tätä varten yliluonnollinen lahja: rakkauden henki. Rakkaus vetää kohti ykseyttä. Uskon, että lopulta rakkaus voi voittaa kiistakysymykset ja sisarukset voivat jälleen löytää tien palata yhteen kirkkoon ja uskoon. Itseasiassa näin on profetoitu pappi Hans Paulin kirjeessä Hämeenlinnasta vuonna 1556, mihin päätän tämän kirja-esittelyn:

”Jotkut ovat muuten – vanhojen lupausten herättämän palavan toivon rohkaisemina – ennustaneet meille selviä merkkejä onnellisemmasta ajasta, jolloin skisma on poistettu ja kaikki mikä on tuhottu saatetaan entiselleen. Voi meitä kurjia kuolevaisia, nyt kaikki tämä pitkittyy, kun synnit asettavat lujan esteen. Siksi me kaikki kärsimme, koska pitkä odotus ahdistaa sydäntä” (s. 109)

Tabernaakkeli, jossa Kristuksen kaikkein pyhintä ruumista säilytetään. (Wikimedia Commons, Radek Linner)

Kristittyjen ykseys

On 16.1.2020

Kohta alkaa taas ekumeeninen rukousviikko (18.-25.1.). Ajattelin nostaa sen myötä esille muutamia positiivisia kokemuksia eri kristillisistä seurakunnista ja yhteisöistä, joihin olen matkan varrella saanut tutustua. Katolisesta näkökulmasta ei ole ongelma tunnustaa, että Pyhän Hengen toimintaa ja todellisia kristittyjä on myös katolisen kirkon ulkopuolella (ja tämän voi helposti myös kokea!). Lisäksi yhden ainoan elävän Jumalan palvelijoita voi olla jopa eri uskonnoissa! Edellä sanotulla en toki tahdo olla suhteellistamassa katolista opetusta kirkosta Kristuksen ruumiina ja pelastuksen ainoana välineenä maailmassa.

Yllä oleva kuva näyttää mielestäni koskettavasti, mikä ekumenian tarkoitus on. Kristittyjen tavoite olisi löytää toisensa saman perheen lapsina, joita sitoo yhteen rakkaus yhteiseen Isään ja veljeys Jeesuksen kanssa. Varsinkin Jumalan perheen näkökulmasta kristittyjen hajaannus on hyvin kipeä asia.

Luterilaisuus

Tunnen itse parhaiten luterilaisen kristillisyyden mm. tunnustuksellisen luterilaisuuden ja eri herätysliikkeiden (OPKO, Kansanlähetys) kautta. Päällimmäisenä tunteena luterilaisuudesta tulee mieleeni turvallisuus, empatia ja hyväksyntä. Luterilaiseen jumalanpalvelukseen on helppoa tulla ja tietää jo etukäteen melko hyvin, mitä on luvassa. Opetus on monesti tasapainoista ja Raamattua arvostetaan hyvin paljon: kaikki opetukset pyritään perustelemaan ainakin jollakin tapaa Raamatulla.

Lisäksi ainakin tunnustuksellisella luterilaisella puolella turvallisuutta luo myös halu pysyä 1500-luvulla kirjoitetuissa Tunnustuskirjoissa ilman, että oppia muutetaan uskoon tai moraaliin liittyvissä kysymyksissä. Halutaan siis pysyä siinä uskonkäsityksessä, kuten on ennen uskottu. ”Myös isämme uskoivat ennen” virressä 178 lauletaan (se on muuten lempivirsiäni).

Kokemukseni mukaan kovin paljoa luterilaisuudessa ei puhuta ennen 1500-lukua eläneistä kristityistä, opettajista ja isistä. Luther, Gerhard ja Chemnitz tunnetaan hyvin, mutta seuraava tunnetumpi nimi lienee 300-luvulla elänyt Augustinus, johon myös Tunnustuskirjoissa viitataan. Ehkäpä ekumeniaa katolisen kirkon suuntaan voisikin auttaa parempi tutustuminen ennen 1500-lukua eläneisiin pyhiin, heidän uskoonsa sekä hartauselämään. Myös he ovat ”isiä, jotka uskoivat ennen.” Ja melko katolilaisia ”isiä” olivatkin..

Vapaakirkollisuus

Olen käynyt jonkin verran myös Vapaakirkon ja Helluntaikirkon tilaisuuksissa. Erityisesti tykkään kyseisissä seurakunnissa ylistyksestä ja henkilökohtaisen ratkaisun, sekä kristillisen elämäntavan painottamisesta. Koen, että vapaakirkollinen ihmiskäsitys tulee monella tapaa melko lähelle katolista ihmiskäsitystä. Molemmissa esimerkiksi ajatellaan, että ihmisen on tärkeää kääntyä elämässään Jumalan puoleen. Jos luterilaisuudessa painottuu melko yksipuolisesti se, että Jumala lähestyy ihmistä, eikä ihminen Jumalaa, niin vapaissa suunnissa nähdään myös tärkeänä se, että ihminen voi ylentää sydämensä kohti Jumalaa.

Tämä näkyy esimerkiksi ylistyslauluissa, joissa ymmärtääkseni juuri haetaan (ja minusta usein myös saavutetaan) harrasta tunnelmaa, jotta ihminen voisi paremmin keskittyä Jumalaan ja esimerkiksi olemaan kiitollinen Jumalan antamista lahjoista. Katolisuudessakin nähdään monet konkreettiset asiat tärkeiksi (kuten esimerkiksi paasto, ristinmerkit, kieltäymykset yms.), jotta sydämemme voisi elää lähempänä Jumalaa ja antautua enemmän Jeesuksen seuraamiseen.

Vapaakirkollisuudessa minua puhuttelee myös uskon käytännöllisyys. Lähimmäistyö ja konkreettinen arjen palvelu nähdään tärkeänä ja seurakunta tarjoaa tässä usein myös monia mahdollisuuksia tuoda omaa kutsumustaan käytäntöön.

Ajattelen itse, että vapaakirkollisuutta voisi auttaa ekumeniassa katoliseen suuntaan sakramenttien arvon näkeminen käytännön kristillisen elämän kannalta. Katolilaisena olen kokenut, että esimerkiksi eukaristian sakramentti ja siihen liittyvä pyhyyden kokeminen sekä ripin sakramentti ovat valtava apu arjen kristillisessä elämässä. Ne ovat kuin yliluonnollista energiaa (jota voisi nimittää myös armoksi), jotta voin kasvaa kristittynä kohti Jeesusta. On vaikeaa ajatella, miten voisi kasvaa pyhyydessä, jos nämä kristinuskon pyhyyden elementit jätettäisiin syrjään. (Enkä nyt halua sanoa, että olisin jotenkin erityisen pyhä. Olen vain kokenut suurta apua siitä, että voin vähintään viikoittain polvistua ja palvoa Kristusta ruumiillisena messussa, sekä ottaa hostiassa vastaan Hänen kaikkein pyhimmän sakramenttinsa – Hänen ruumiinsa.)

Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus on luterilaisen kirkon herätysliike, mutta käsittelen sen oman otsikon alla. Olen käynyt jonkin verran esimerkiksi Rauhanyhdistyksellä seuroissa, sekä myös esikoislestadiolaisissa seuroissa. Lestadiolaisuudessa minua puhuttelee erityisesti vahva yhteisöllisyys ja perhe-etiikka (en tosin tiedä mitä se tällä hetkellä käytännössä on). Liikkeen piirissä tapaa paljon suuria perheitä ja ehkäisyyn suhtaudutaan yleensä kriittisesti.

Lestadiolaisuudessa minua puhuttelee myös synninpäästön korostus. Olen itsekin ennen katoliseen kirkkoon liittämistä usein pyytänyt synninpäästöä seuroissa ja puhuja on julistanut syntini anteeksi ”Jeesuksen nimessä ja veressä.”

Lisäksi lestadiolaisuudessa opin sen nähdäkseni hyvin Raamattuun sopivan ajatuksen, että on olemassa vain ”yksi joukko” ja että Jumalan valtakunta ymmärretään konkreettisena, näkyvänä ja löydettävissä olevana rakenteena maan päällä. Olisin varmaan itsekin lestadiolainen, jos olisin voinut uskoa, että: ”Tämä se on. Tämä on Jumalan valtakunta maan päällä, jolla on jatkumo Jeesuksen perustamaan kirkkoon.” Koin kuitenkin, ettei lestadiolaisseuroissa ollut läsnä kaksituhatvuotisen kirkon todellisuus ja tämä esti minua uskomasta, että vain Rauhanyhdistyksellä voisi olla Kristuksen perustama kirkko.

Annan siitä huolimatta vahvan plussan lestadiolaiselle seurakuntaopille, vaikka olenkin kriittinen. Yleensä protestanttisuudessa nimittäin kirkkokäsitys leijuu kuin ilmassa ja Kristuksen ruumis ymmärretään vain abstraktiona tai näkymättömänä ”uskon todellisuutena”, jota on vaikea hahmottaa. Lestadiolaisuutta ja katolilaisuutta yhdistää molempia usko siihen, että: ”Tämä se on. Tämä on Kristuksen perustama näkyvä kirkko (tai lestadiolaisuudessa sanottaisiin seurakunta) maan päällä. Tämä on Kristuksen ruumis, Pyhän Hengen temppeli ja Jumalan kansa, joka yhä kantaa Kristuksen lupausta siitä, etteivät tuonelan portit saa sitä valtaansa.” Toki lestadiolaisuudessa uskotaan, ettei rauhanyhdistyksen ulkopuolelta löydy eläviä uskovia, kun taas katolisuudessa ajatellaan, että jopa pakanauskonnoista voi löytyä niitä, jotka voivat pelastua etsiessään sydämessään totuutta ja Jumalaa.

Lestadiolaisuutta voisi auttaa ekumeniassa katolisen kirkon kanssa sen yhteisen uskon jakaminen, että molempien kirkkojen piirissä kasvaa suuria perheitä ja molemmissa kirkoissa kannatetaan perinteistä seksuaalietiikkaa. Jos muissa kirkoissa onkin vähitellen löysennetty opetusta perhe-etiikasta, on lestadiolaisuus pysynyt vielä hyvin lähellä ”isien uskoa”.

Liberaali kristinusko

Haluan sanoa jotakin positiivista myös liberaaleista kristityistä. Myönnän, että tämä on hiukan keinotekoinen kategoria, sillä ymmärrän sen yhteisön sijaan tarkoittavan tietynlaista ajattelutapaa. Siksi annan muutaman esimerkin, mitä itse tarkoitan termillä. Usein liberaalit kristityt kannattavat monia sellaisia asioita, joita perinteinen kristinusko ei ole kannattanut. Esimerkiksi eronneiden uudelleen vihkimistä, homoliittoja, ehkäisyä tai avoliittojen hyväksymistä jne.

Liberaalissa kristinuskon suuntauksessa minua puhuttelee se, että se on niin innokkaasti ja empaattisesti ihmisen puolella. Ajattelen silti, että tämä ampuu tietyllä tavalla yli ja kääntyy lopulta itseään vastaan, jonka takia näen liberaalissa kristinuskon suuntauksessa myös sellaista, mikä on lopulta vahingollista ihmiselle ja pahimmassa tapauksessa vastustaa ihmisen tietä kohti Jumalaa. Koen, että liberaali kristinuskon suuntaus voi olla tietynlainen vastareaktio jyrkälle konservatismille, joka suhtautuu kylmästi ihmiseen. Ajattelen, että liberaalia kristinuskoa voisi auttaa lähentymään katolisen uskon ja moraalikäsityksen suuntaan sen painottaminen, että ihminen on monesti prosessissa kohti pyhyyttä, jossa voimme nähdä useita erilaisia tasoja. Mutta emme saisi silti tämän verukkeella sekoittaa keskenään pyhää ja pahaa, oikeaa ja väärää, totuutta ja valhetta.

Katolisuus

Lopuksi vielä sana katolisuudesta ekumeenisesta näkökulmasta. Katolisuus tarkoittaa uskon universaaliutta. Kyse ei ole vain siitä, että olemme yhtä tässä ajassa toisten kristittyjen kanssa, vaan siitä, että olemme yhtä myös aiemmin eläneiden kristittyjen kanssa. Kirkko on jo 2000 vuotta vanha! Tämä ykseys tarkoittaa sekä ykseyttä samassa uskossa, että ykseyttä samassa kirkkorakenteessa, jossa on mm. piispan viran jatkumo apostoleihin. Emme voi sulkea kristinuskon ulkopuolelle jotakin sellaista, mihin kristityt ovat 2000 vuotta uskoneet, jos mielimme olla katolisia eli universaaleja kristittyjä.

Protestanttisesta näkökulmasta edellä sanottu on ehkä katolisen kirkon ekumenian suurimpana esteenä. Protestanteille kävisi riisuttu versio katolisuudesta, mutta ei koko kakku (eri protestanttiset seurakunnat riisuisivat pois eri asioita katolisesta uskosta, sen mukaan minkä ymmärtävät raamatulliseksi ja epäraamatulliseksi ainekseksi). Toisaalta hyväkin puoli tässä on. Katolinen usko on lopulta hyvin laaja. Pyhä Josemaria Escriva kirjoittaa, että ”maailmanlaajuinen.” Siksi, jokainen protestanttinen kristitty voisi ehkä löytää oman paikkansa katolisen kirkon yhteydestä, jossa on jo valmiiksi hyvin monenkirjava joukko erilaisia uskon ilmaisutapoja, muotoja ja painotuksia, mutta silti aidosti yksi katolinen usko. Ehkä tämän voisi lopulta tehdä luopumatta siitä, mikä itselle on kristinuskossa puhuttelevaa ja tärkeää.

Katolilaisena uskon, ettei katolinen kirkko ole sen synneistä ja pahuudesta huolimatta muuttunut antikristuksen temppeliksi, kuten monet reformaattorit ajattelivat. Sen sijaan uskon, että se oli silloin ja on yhä Kristuksen morsian ja se kirkko, jonka Jeesus itse perusti, ja jota Hän ei ole hylännyt, ja joka laivan kölin tavoin johtaa kristittyjä kohti pyhyyttä ja Jumalaa.

En näe oikeana tienä lähteä perustamaan uutta kirkkoa pahentuen esimerkiksi kirkossa esiintyvästä lusteesta, josta Jeesuskin ennusti, sillä uusi kirkkorakenne tietää aina uutta auktoriteettia kristikansassa ja uutta repeämää Jumalan perheessä. Sen sijaan ajattelen, että oikea tie on rukoilla ja pysyä sen auktoriteetin yhteydessä, jolle Jeesus jätti taivasten valtakunnan avaimet merkiksi auktoriteetista kirkossa. Siksi ajattelen, että Pietarin ja hänen seuraajansa (paavi) tehtävän tunnustaminen kirkon viimeisenä auktoriteettina ovat ainoa tie lopulliseen ja näkyvään ykseyteen. Tästä uskosta huolimatta empatisoin kovasti niitä kristittyjä, jotka uskovat toisin.

Rukoilkaamme joka tapauksessa ykseyttä Jeesuksen sanoin:

”Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt.”

Jääkiekko ja pyhät

On 8.10.2019

Entisenä jääkiekkoilijana olen seurannut mielenkiinnolla useiden suomalaisten nousua NHL:ään. Katsomme Youtubesta lähes päivittäin poikieni kanssa NHL:ssä pelaavien suomalaisten tekemät maalit. ”Onko Patrik Laine tehnyt maaleja? Entä Mikko Rantanen?” ovat usein aamun ensimmäisiä kysymyksiä, kun pojat syövät aamupuuroa. Mielenkiintoa lisää entisestään se, että pojat nousivat tänä vuonna itsekin kiekkokoulusta joukkueeseen ja harjoittelevat jääharjoitusten lisäksi päivittäin useita tunteja laukauksia ja kuvioita terassillamme, josta on muotoutunut kiekkostadion.

Yksi mielenkiintoinen ja tuore NHL-nimi on Kaapo Kakko, NHL:n varaustilaisuuden kakkosnimi! Katselin New York Rangersin avausshowta Madison Square Gardenilta ja pelaajien näyttävää sisääntuloa. Aika huikea show! 18 000-päinen yleisö hurraa, hienot valoefektit ja spektaakkelinomainen musiikki. Kun pelasin itse C-nuorten SM-sarjaa, oli katsojia korkeintaan muutama sata. Silti muistan elävästi tuon tunteen, mitä on kyyristyä aloitukseen, kun Final countdown soi ja yleisö kohisee! Kaapo Kakon fiilis New Yorkissa oli varmaan potenssiin kymmenen.

Maalit vs. hyvät teot

Jääkiekossa on kysymys lopulta aika maallisesta asiasta. Jääkiekko-ottelun voittaa se joukkue, joka tekee enemmän maaleja. Jääkiekon merkitys on myös suhteellinen eli se riippuu siitä, minkä merkityksen me sille annamme. Jääkiekolla on merkitystä esimerkiksi pelaajien kunnian ja palkan kannalta, mutta sillä ei ole itsessään tämän näkyvän todellisuuden ylittävää merkitystä: kuollessa ei lasketa, kuinka monta maalia joku teki tai paljonko +/- -sarake jäi pakkaselle.

Maalien sijaan kuollessamme lasketaan, olemmeko tehneet hyvää vai pahaa. ”Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan.” (Ilm. 20:12.)

Russell Crowen tähdittämässä elokuvassa Gladiator sanottiin: ”Mitä teemme ajassa, kaikuu ikuisuuteen.” Kun katsoin elokuvaa ensimmäisen kerran, minuun teki vaikutuksen se, kuinka syvä hengellinen sanoma tähän kätkeytyy: Ihminen ei ole maallinen olento, jonka teot ovat vain ”pölyä ja tuhkaa.” Sen sijaan hän on ikuisuusolento. Hänen tekonsa kaikuvat ikuisuuteen eli niillä on merkitystä ikuisuuden kannalta.

Jääkiekossa tehdyillä maaleilla on maallinen ja ohikiitävä merkitys pelaajien, joukkueen ja yleisön kannalta, mutta ajattele hyvän teon tai vastaavasti pahan teon eli synnin merkitystä. Tuo merkitys ei ole vain ohikiitävä, vaan iankaikkinen! Hyvän ja pahan teon merkitykset ylittävät tämän näkyvän todellisuuden. Siksi niitä ei voi verratakaan jääkiekossa tehdyn maalin merkitykseen.

Täysille vai tyhjille lehtereille?

Ajattele, kuinka paljon voimaa hurraava yleisö antaa jääkiekkopelaajille! Yleisö on todella kuin kuudes kenttäpelaaja! Vaikka jalat olisivat maitohapoilla, nostattaa yleisö taistelutahtoa ja voittamisen halua. On ihan eri asia pelata tyhjille lehtereille kuin täydelle stadionille! Tämä johtuu siitä, että ihminen on luotu sosiaaliseksi olennoksi.

Tuntuu kuitenkin hieman absurdilta, kun jääkiekkostadionilla tuhannet tai jopa kymmenet tuhannet ihmiset tsemppaavat ja hurraavat maaleille, joiden merkitys on suhteellinen ja pelkästään maallinen. Vielä absurdimmalta tuntuu se, että teemme usein ilman yleisöä ne maalejakin paljon tärkeämmät tekomme ja valintamme, joilla on merkitystä ikuisuuden kannalta. Vai teemmekö sittenkään?

Pyhien yleisö

Jokainen meistä elää keskellä jääkiekkopeliä tai pikemminkin sotaa: ”Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.” (Ef. 6:11-12).

Ja mikä parasta, tässä sodassa ei olla yksin! Ihminen on luonnostaan joukkuepelaaja. Siksi myöskään hengellistä sotaa pahuutta vastaan ei käydä yksin. Pelaamme nimittäin täysille lehtereille! Pyhien yhteys kantaa meitä! ”Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa.” (Hepr. 12:1).

Mutta keitä tuohon todistajien pilveen (tai hurraavaan yleisöön) kuuluu? Heprealaiskirje luettelee edellä vanhan liiton pyhiä: Aabelin, Eenokin, Noan, Abrahamin, Saaran, Jaakobin, Joosefin jne. Kaikki nämä pyhät ovat uskon kautta taistelleet hyvän puolesta ennen meitä. Ja nyt siirryttyään taivaan lehtereihin, he kannustavat meitä kilvoituksessamme! He rukoilevat puolestamme! Jos Madison Square Gardenin hurraahuudot ovat jotakin, niin kuinka paljon enemmän ympärillämme olevien pyhien rukoukset!

Pyhien rukoukset

Kun olin ensimmäisessä katolisen kirkon pääsiäisyön vigiliassa lauloimme rukouksen Litaniae Sancotrum. Tuossa alun perin 500-luvulta peräisin olevassa kirkon liturgisessa rukouksessa luetellaan suuri määrä vanhan ja uuden liiton pyhiä, sekä pyydetään heidän esirukouksiaan. Pyhä Maria, rukoile puolestamme. Pyhä Abraham, rukoile puolestamme. Pyhät Pietari ja Paavali, rukoilkaa puolestamme. Pyhä Justinus, rukoile puolestamme jne. Pääsiäisyön vigiliassa tajusin konkreettisesti, että pyhät ovat läsnä, koska he ovat Kristuksessa ja Kristus on läsnä pyhässä eukaristiassa!

Madison Square Gardenille mahtuu noin 18 000 katsojaa. Taivaallisilla lehtereillä kannustaa kuitenkin vielä monin verroin suurempi pyhien kansanjoukko, niin suuri, ettei sitä kukaan kykene laskemaan. Siinä on nimittäin ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista.

Ja mitä he kannustavat (tai rukoilevat)? Eivät varmasti maallisten, vaan taivaallisten maalien puolesta. He rukoilevat, että sinä et lankeaisi kiusaukseen. He rukoilevat, että sinä pitäisit itsesi puhtaana. He rukoilevat, että sinä et antaisi ruumistasi synnin orjaksi iankaikkiseksi kuolemaksi, vaan vanhurskauden palvelijaksi pyhitykseen. He rukoilevat, että sinä olisit Jeesuksen uskollinen todistaja ja pitäisit Jumalan käskyt. He rukoilevat, että Jumalasta virtaisi sinuun Kristuksen ansioiden tähden armoa ja voimaa rakastaa, kuten Kristus rakasti.

He siis rukoilevat, että keräisit aarteita taivaalliseen pistepörssiin tekemällä sitä, mikä on hyvää ja oikein.

Tunnustuksellisesta luterilaisuudesta katolilaiseksi

On 23.8.2019

Jos Jumala suo, minut liitetään pyhän katolisen kirkon täyteen yhteyteen 11.9. Kyseinen päivä tulee olemaan yksi oman elämäni tärkeimmistä päivistä kastepäivän ja hääpäivän ohella. Myös lasteni syntymäpäivät kuuluvat – tottakai – tärkeimpiin päiviin. Mietin pitkään, kirjoitanko kääntymykseni syistä julkisesti. Koko prosessin avaaminen blogissa olisi nimittäin mahdotonta. Olen kuitenkin päätynyt kirjoittamaan jotakin. Tähän minua ovat rohkaisseet useat kääntymyskertomukset (kirjoitin yhdestä esim. täällä). Niinpä, minäkin haluan todistaa Jumalan suurista töistä omassa elämässäni.

Oma tausta

Moni tuntee minut melko ehdottomana ja mustavalkoisena tyyppinä. Nämä ovat ominaisuuksia, joita yritän jatkuvasti hioa, mutta uskoakseni ehdottomuus – mikäli se ilmenee tinkimättömyytenä tai periksiantamattomuutena – voi olla myös vahvuus tai hyve. Luterilaisena olin melko ehdoton. En suhtautunut luterilaisuuteen vain yhtenä vaihtoehtoisena tunnustuskuntana, vaan ainoana oikea- ja puhdasoppisena tunnustuskuntana. Havaintoni mukaan tällainen suhtautuminen on melko yleistä niissä piireissä, josta olen tullut.

Vaikka ”oikeaoppisuus” määritti pitkälti hengellistä elämääni luterilaisena, olin myös kokenut luterilaisen ”armon evankeliumin” koskettavuuden. Olen kokenut Jeesuksen ristintyön ja ”veren evankeliumin” lohdullisuuden luterilaisuudessa. Koen siis, että tiedän, mikä on luterilaisuuden aarre. Eikä kyse ole vain tiedosta, vaan vahvasti omakohtaisesta kokemuksesta. Olen monta kertaa liikuttunut syntisyydestäni ja kokenut armon koskettavan.

Ristiriita

Maailmankuvani luterilaisena oli aukoton tai ainakin melkein. Sitten törmäsin kysymykseen ehkäisyn etiikasta, josta kirjoitin myöhemmin kirjan täällä (tässä myös video). Perehdyin kirkon historiaan eli traditioon ja havaitsin, millaista seksuaalietiikkaa kirkossa oli opetettu aiemmin. Huomasin ristiriidan siinä, mitä esimerkiksi luterilaisissa kirkoissa opetetaan seksuaalietiikasta tänä päivänä. Tätä ristiriitaa en noin vain kyennyt ohittamaan.

Eikä kyse ole vain siitä, onko ehkäisy ok vai ei. Kyse on paljon laajemmasta asiasta, nimittäin siitä, mitä tarkoittaa, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Kyse on kristillisestä antropologiasta eli siitä, mitä tarkoittaa olla luotu olento, jolla on ruumis, ja jonka päämääränä on pyhitys. Tällä kaikella on mielestäni lisäksi iso merkitys koko kristinuskon tulevaisuuden suhteen. Länsi on menettämässä Jumalan juuri perhe-etiikan suhteellistumisen ja vinoutumisen takia (tässä hyvä esittely erinomaiseen kirjaan aiheesta).

Tradition tuki raamatuntulkinnalle

Havaitsin keskustelun seksuaalietiikan tulkinnasta vaikeaksi protestanttisella maaperällä. Vaikka Raamattu tai ”yksin Raamattu” annetaan tulkinnan ainoaksi mitaksi, on kalibrointi silti vaikeaa, sillä Raamatun ja kristityn välissä on aina yksi asia: tulkinta. Tulkintaa vaikeuttaa lisäksi se, ettei Raamattu ole lakikirja, joka esittäisi eksaktisti täsmällisen vastauksen jokaiseen mahdolliseen asiaan.

Löysin tukea jalkojeni alle traditiosta. Tarkoitan tällä sitä ”miten ennen on uskottu.” Tämä on ollut mielenkiintoinen tutkimusmatka kirkon historiaan, jossa yksi asia tuntuu jo nyt aika selvältä: ennen on uskottu katolisesti. Toki ortodoksit ovat hyvin lähellä, josta henkilökohtaisesti iloitsen. Protestanttina joutuisin kuitenkin rakentamaan ”oikean opin” jatkumon maailmankuvallisesta kontekstista irrotettujen lainausten varaan, kuten minusta Tunnustuskirjoissa tehdään. Jos luterilaisena uskoo, että myös ennen 1500-lukua on ollut oikeaa kristinuskoa on vaikea löytää perusteluja sille, että se olisi ollut luterilaista. Luterilaisuus on nimittäin niiden piirteiden osalta, jotka erottavat sen katolisesta uskosta, syntynyt vasta 1500 vuotta kirkon syntymästä.

Toki katolinen traditio on rosoinen ja elävä. Kyse ei varmasti ole monoliitista, joka läpäisisi staattisesti kirkon historian. Sen sijaan kyse on elävästä tulkinnasta, joka avaa Kristuksen salaisuutta, kuten sipulista aukeaa uusia kerroksia. Raamatun typologinen tulkinta ja mariologia ovat tästä mielestäni kaunis ja rikas osoitus. Ja vaikka käytännöt, uskon ilmaisu ja sanoittaminen rikastuvat, on katolinen oppi silti muuttumaton. Raamattu on kokoajan uskon keskuksena.

Tradition varmuus on jatkumossa alkukirkon kanssa. Varmuus on Kristuksen lupauksessa: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuuna asti” ja Kristuksen sanoissa: ”Kun hän tulee Totuuden henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen.” Tässä jatkumossa katolinen kirkko on yhä, kun taas esimerkiksi luterilainen kirkko on jättänyt tämän yhteyden.

Miten löytää jälleen kristikunnan ykseys?

Surullinen asia protestanttisuudessa on se, että se kulkee jatkuvasti kohti suurempaa hajaannusta, kauemmas Jeesuksen rukouksesta: ”Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä.” (Joh. 17:11)

Protestanttisuuden henki on: en tarvitse kirkkoa tai opetusvirkaa, sillä voin tulkita Raamattua itse. Se mitä kirkko ja opetusvirka ovat Pyhän Hengen johtamina opettaneet vuosisadat ja jopa -tuhannet, ei merkitse mitään, kun minä voin tulkita Raamattua itse ja päättää, mitä tuo kirja opettaa. Protestanttisuuden henki on siis individualismi, eikä tarvitse siksi ihmetellä, miksi sen hedelmänä on hajaannus.

Mutta voisiko Jeesuksen rukous olla voimaton? Ehkä Jeesus ei perustanutkaan kirkkoa individualismin varaan, vaan opetusviran (magisterium) varaan, kun hän sanoi Pietarille: ”Kaitse minun lampaitani.” Jos taas seuraamme individualismia, ei ole lammasta eikä paimenta. Tällöin ei tunnusteta opetusviran auktoriteettia. Tällöin minä olen sekä paimen että ainoa auktoriteetti, jota seuraan, ei kirkko. Tällöin minä asetan oman raamatuntulkintani vaikka koko kirkon vuosituhantista opetustraditiota vastaan, ja jos se ei taivu minun tulkintaani, perustan uuden kirkon. Tällaisesta asenteesta syntyi nähdäkseni mm. luterilaisuus.

Ongelma on kuitenkin siinä, että kirkko on Kristuksen ja hän jätti kirkolleen piispanviran luvaten johdattaa koko piispakollegiota yhdessä kaikkeen totuuteen. Lisäksi Raamattu opettaa kunnioittamaan tätä Kristukselta peräisin olevaan virkaa: ”Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne.” (Hepr. 13:17) Kirkossa on alusta asti ollut hierarkia, mikä on Jumalan suuri viisaus, sillä onhan Hän tarkoittanut perheeseen ja yhteiskuntaankin hierarkian. Hierarkia varjelee ykseyttä mm. itsekkyyden voimilta, jotka ajavat ihmisiä erilleen.

Sitä paitsi Raamattu itse kumoaa individualismin kyvyn tulkita pyhiä kirjoituksia. Sen sijaan kirjoituksia pitää tulkita siinä Hengessä, jossa ne ovat syntyneet. Jeesus jätti apostoliselle opetusviralle Pyhän Hengen ja erityisen armon tulkita pyhiä kirjoituksia. Paavali opetti: ”Ja tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä; sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.” (2. Piet. 1:20-21)

Protestantista lampaaksi

Olen alkanut tajuamaan kuinka rajallinen ja sidonnainen ihminen olen. Minua sitoo tahtomattanikin tämän ajan ideologiat, kuten länsimainen moderni materialistinen maailmankuva. Minua sitoo oma kulttuurini, oma psykologiani ja koko elämäni konteksti. Minua sitoo myös sokea usko omiin kykyihini olla objektiivinen esimerkiksi siinä, miten tulkitsen Raamattua.

Olen todella lammas. Olen vain uskonut itsestäni paljon enemmän.

Tottakai edelleenkin koen tärkeäksi kouluttautumisen. Teologia innostaa minua valtavasti. Pyrin joka päivä lukemaan teologista kirjallisuutta 2-3 tuntia. Lisäksi kuuntelen työmatkoillani apologiaa eli uskon puolustusta jne.

Tarvitsen kuitenkin jonkin itseni ulkopuolisen mittapuun, jonka mukaan kalibroida. ”Yksin Raamattu” ei riitä, koska se ei ole koskaan yksin. ”Yksin Raamattu” -periaate on sokea oman tulkinnan ja kontekstin vaikutukselle. Siksi tarvitsen kirkon, opetusviran ja Pyhän Hengen johtaman tradition, joka läpäisee eri aikojen ideologiat, kulttuurit ja kontekstit. Ilman näitä pylväitä kirkon usko, oppi ja moraali ovat kuin tuuliviiri, joka on pohjaa vailla.

Ymmärsin, että ainoa tapa olla kuuliainen Kristuksen ylimmäispapilliselle rukoukselle on olla kuuliainen sille opetusviralle, jonka Hän perusti, ja johon Hän sitoi itsensä luvaten: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet, ja minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva sidottu taivaissa, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa.” (Mark. 16:18-19) Eli toisin sanoen liittyä siihen yhteen, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon, joka ei ole vain tämän ajan ja kulttuurin tuote, vaan universaali, läpäisten koko kirkon historian.

”Raamatunvastaiset opit”

Katolista kirkkoa syytetään lukuisista raamatunvastaisista opeista. Kaikkien syytösten läpikäyminen blogikirjoituksessa olisi mahdotonta, siksi otan yleisemmän näkökulman. Jos tutkimme protestanttisesta näkökulmasta katolisen kirkon ongelmallisia oppeja, ajattelen, että puhumme ennen kaikkea Raamatun tulkinnan ja opinmuodostuksen periaatteista ja laeista.

Ensiksi ajattelen, että opin leimaaminen raamatunvastaiseksi, vaatisi eksplisiittistä raamattunäyttöä. Tällaista protestanteilla ei ole kuitenkaan esittää, sillä katolinen usko ei ole raamatunvastaista. Otetaan esimerkki Marian perisynnittömyydestä. Raamattu yksinään ei ratkaise kiistattomasti kysymystä suuntaan eikä toiseen. Kysymys jää siis auki. Silti protestantit sanovat usein, että tämä katolinen oppi olisi raamatunvastainen. Se ei ole kuitenkaan totta, sillä pikemminkin pitäisi minusta sanoa, että Raamattu yksinään ei ratkaise kysymystä. Tällöin on myös mahdollista, että oppi on totta. Ainakaan se ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä raamatunvastainen.

Tästä päästään kysymykseen: onko jokaiselle opille löydyttävä kiistattomat ja suorat raamatunkohdat, jotta ne voidaan hyväksyä kirkon uskoon? Jos vastaamme kyllä, joudumme perustelemaan myös tämän suorilla ja kiistattomilla raamatunkohdilla. Missä Raamattu siis opettaa, että se olisi kristinuskon ainoa normi? Missä Raamattu opettaa, että kaikki kirkon opinkohdat on pystyttävä perustelemaan kiistattomasti yksin Raamatulla? Jos olemme rehellisiä (ja näin monet protestantitkin myöntävät, ks. esim. tämä) on vastaus: ei missään.

Esimerkiksi intellektuelli luterilainen apologeetta Jordan B. Cooper myöntää tämän ja vetoaa Raamatun erityislaatuisuuteen. Mielestäni argumentti ei kuitenkaan toimi yksin Raamattu -periaatteen puolesta, sillä myös katolisessa kirkossa Raamattu on erityislaatuinen. Tästä ei kuitenkaan poissulkevasti seuraa, ettei kirkolla voisi olla Raamatun lisäksi mitään muuta auktoriteettia, kuten opetusviran auktoriteettia.

Ja jos menemme Raamattuun itseensä, opettaa se myös opetusviran auktoriteettia: ”Vaikka toivon pian pääseväni sinun tykösi, kirjoitan sinulle tämän, että, jos viivyn, tietäisit, miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan kirkko, totuuden pylväs ja perustus.” (1. Tim. 3:14-15) On syytä huomata, ettei kyseisen Timoteuksen kirjeen kirjoittamisajankohtana vielä ollut Uutta testamenttia kanonisoituna kirjakokoelmana ja silti Paavali viittaa kirkkoon totuuden perustuksena. Kirjakokoelma nimeltä Uusi testamentti ei siis yksinään ole se perustus, jonka varassa kirkko ainoastaan seisoo.

Kyse katolisen kirkon ”raamatunvastaisissa” opetuksissa onkin mielestäni siitä, etteivät protestantit koe niitä riittävän perustelluiksi yksin Raamatun avulla. Loogisesti tämä ei kuitenkaan tee niistä vielä raamatunvastaisia. Minusta oleellisempaa onkin kysyä: ovatko katoliset opit totta? Kristinusko sitoutuu siihen, mikä on totta. Totuus on oleellisempi kysymys kuin se, ovatko katoliset opit ”raamatullisia” protestanttisessa mielessä, sillä koko reformaation pääperiaate Sola Scriptura ei ole ”raamatullinen” protestanttisessa mielessä. Se on nimittäin ristiriidassa itsensä kanssa, sillä se ei perustu yksin Raamattuun.

Minulla on protestanttinen tausta, joten en ihan noin vain luovuttanut Raamatun tulkitsemisen auktoriteettia opetusviralle eli paavin yhteydessä toimivalle piispakollegiolle. Halusin testata katolisen uskon itse. Niinpä olen käynyt katolisen opin läpi kohta kohdalta (esim. katekismuksen ja informaatiokurssin kautta) ja havaitsin, kuinka kaunis, harmoninen, syvä ja rikas se on. Jotta olisin voinut rehellisesti jatkaa protestanttina, olisi minun pitänyt voida jatkaa katolisen opin protestoimista raamatunvastaiseksi. Tähän en kuitenkaan löytänyt enää syytä.

Lisäksi ajattelen, ettei auktoriteetin tunnustamisen tarvitse johtaa sokeaan auktoriteetin seuraamiseen. Myös katolinen kirkko kannustaa henkilökohtaiseen Raamatun lukemiseen. Usko on siis sekä henkilökohtainen että yhteisöllinen asia. Ongelmia seuraa, jos se on pelkästään minun henkilökohtainen asiani, joka ei ole missään suhteessa kirkon katolisen uskon kanssa.

Vanhurskauttamisoppi

Kun STLK:n entinen kirkkokunnanjohtaja Mika Bergman ilmoitti julkisesti keväällä 2018 kääntymyksestään ortodoksiksi, kiinnostuin asiasta. Varsinkin Mikan julkisesti antamat perustelut kääntymykselleen olivat vakuuttavia. Huomasin lisäksi, että luterilaiset olivat hieman aseettomia hänen perustelujensa edessä. Kritiikki kohdistuikin enemmän pikkunyansseihin ja persoonaan, mutta kokonaisesitystä ei minusta oikein kohdattu vakuuttavasti. Olin lisäksi tavannut Mikan ja keskustellut hänen kanssaan. Olin huomannut että hän on tinkimätön omantunnon ihminen, jolla on integriteettiä tehdä isojakin ratkaisuja sen velvoittamana, minkä ymmärtää totuudeksi. Tällaiset ihmiset ovat nähdäkseni harvassa.

Mika kirjoitti, etteivät hyvät teot ja henkilökohtainen suhde Jumalaan istu oikein luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin. Syy on siinä, että luterilainen vanhurskauttamisoppi tulkitaan usein hyvin monergistisesti, mikä häivyttää tekojen merkityksen ja ihmisen vastuun suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiin. Tajusin, että Mika puki sanoiksi jotain, mitä olin pitkään pohtinut! Esimerkkejä voisi antaa paljonkin (tässä yksi saarna aiheesta: Usko ei ole henkilökohtainen suhde Jeesukseen). Tiedän että luterilaiset esittävät vastalauseen, mutta huomaan käytännössä kuitenkin suuren eron, jos vertaan luterilaista spiritualiteettia esimerkiksi katoliseen spiritualiteettiin.

Raamatun perusteella on kuitenkin vaikea tulla siihen johtopäätökseen, ettei teoilla olisi merkitystä pelastuksen kannalta. Esimerkki: ”Puhukaa niin ja tehkää niin kuin ne, jotka vapauden laki on tuomitseva. Sillä tuomio on laupeudeton sille, joka ei ole laupeutta tehnyt; laupeudelle tuomio koituu kerskaukseksi. Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ”Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne”, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.” (Jaak. 2:12-17)

Lisäksi Jeesus opettaa pelastumista tekojen mukaan: ”Ja hän on antanut hänelle vallan tuomita, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen. (Joh. 5:27-29) Voit katsoa tekojen ja uskon suhteesta myös: Matt. 16:27, Matt. 25:34-40, Luuk. 10:25-28, Room. 2:5-10, Piet. 1:16-17, Ilm. 20:12-13 ja Ilm. 22:12.

Uskoa, armoa ja tekoja ei ole minusta Raamatun valossa mielekästä asettaa luterilaisittain samaan kategoriaan, jossa ne kilpailevat keskenään. Ensiksikin kaikki on 100 %:sti armoa. Jumala on luonut meidät. Kaikki mitä meillä on, on lähtöisin Jumalasta. Emme voi sanoa, että mikään olisi varsinaisesti meidän omaamme. Tämä sama pätee siihen hyvään, mitä voimme tehdä. Kaikki hyvä on lähtöisin Jumalasta.

Ihminen ei ole kuitenkaan robotti, vaan Jumala on luonut hänet vapaaksi olennoksi (5. Moos. 30:11-16). Ihmisellä on vapaa tahto, sillä hänet on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Niinpä hänellä on myös vastuu siitä, mitä hän tekee. Niinpä usko, teot ja rakastaminen ovat myös aidosti inhimillistä toimintaa. Ihminen ei ole vain objekti, jota Jumalan armo liikuttaa, vaan hän on omien valintojensa subjekti. Täydellinen rakastaminen on kuitenkin synnin takia mahdollista vain Pyhän Hengen avulla, mutta silloinkin se on aidosti inhimillistä toimintaa. Siksi Raamattu kehottaa meitä niin paljon tekemään hyvää. Emme nimittäin tee hyvää noin vain luonnostamme, vaan tarvitsemme paljon armon apua ja Pyhän Henkeä voimaa. Tekeminen on kuitenkin aidosti vapaan tahtomme toimintaa, eikä pelkkä apu ja voima saa meitä automaattisesti liikkeelle.

Ihmisen vapaa tahto ja yhteistyö Jumalan kanssa esimerkiksi pyhityksessä ja pelastumisessa eivät kuitenkaan vähennä Jumalan kunniaa. Jos näin olisi, ei Jumala olisi voinut alun perinkään luoda ihmistä. Ihmisen luominen, pelastaminen ja pyhittäminen tarkoittavat nimittäin sitä, että Jumala jakaa oman kunniansa ihmisen kanssa.

Lopuksi vielä yksi asia. Entä jos lankeamme? Luterilaisuudessa pelastuminen on tunnetusti yksin armosta, mutta entä katolisuudessa. Jos menet ripittäytymään katoliselle isälle, sanooko hän sinulle: ”Tee tämä ja tuo, niin sitten ansaitset syntiesi anteeksiannon.” Ei tietenkään. Kyllä kaikki synnit saa anteeksi yksin Kristuksen tähden myös katolisessa rippituolissa. Tämän jälkeen otetaan kuitenkin vakavasti hyvät teot, rakastaminen, pyhittyminen ja se, että jokainen tehty synti rikkoo yhteyttämme Jumalaan. Silti Jumala on rakastava Isä, joka odottaa kärsivällisesti, että voisi olla meille laupias.

Ja katolisuudessa Jumala on muuten niin äärettömän rakastava Isä, ettei Hän suutu tai tule mustasukkaiseksi, vaikka lähestyisimme hengellistä äitiämme, Neitsyt Mariaa, ja pyytäisimme hänenkin esirukouksiaan. Onhan hän Jeesuksen äitinä myös meidän äitimme (ks. esim. tämä).

Miksi kääntymys?

Kun katolinen maailmankuva alkoi hahmottua, tuntui se siltä kuin olisin löytänyt tutusta ja turvallisesta huoneesta ikkunan, josta loisti valoa. Tässä valossa huomasin, että olin ollut eräällä tavalla rationalismin vanki. Tämä on toki hieman kärjistystä, mutta siinä on paljon totuutta. Tuossa valossa aloin havaita ongelmia ja ristiriitoja entisessä maailmankuvassani. Tuttu ja turvallinen huone alkoi vaikuttaa ahtaalta ja tunkkaiselta. Aloin kokea, ettei se ollutkaan koko totuus kristinuskosta tai universumista.

Lisäksi olen huomannut, kuinka heikko ja syntinen olen. Tarvitsen Jumalan armoa ihan kaikkeen. Silti ymmärrän, että minun päämääräni on muuttua pyhemmäksi. Tätä varten tarvitsen katolisen kirkon: oman sielunhoitajan, eukaristian, ripin lahjan, ruusukon, kirkon moraaliopetuksen ja kaiken sen viisauden, kokemuksen ja rikkauden, mitä 2000 vuotta vanhassa kirkossa on ihmisyydestä ja tiestä Isän tykö. Siksi haluan sydämestäni kääntyä katoliseen uskoon ja palata protestanttina Kotiin.

Pitkä matka Roomaan

On 1.7.2019

Luin kesälomalla klassikkokirjan Rome Sweet Home, jonka kirjoittajat ovat Scott ja Kimberly Hahn. Kirja on kahden entisen protestantin matkakertomus katoliseen kirkkoon 80-luvun lopulla. Kirja oli minulle yksi niistä kirjoista, jota en voinut laskea käsistäni, ja luin sen melkein yhdeltä istumalta loppuun. Ja vaikka kirja on englanninkielinen, oli se sangen helppolukuinen heikommallakin englannin taidolla. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kristityille, varsinkin niille protestanteille, jotka eivät etsi vain parasta tunnustuskuntaa, vaan jotakin enemmän – Jumalan perhettä!

Kirjoittajat

Scott ja Kimberly Hahn olivat evankelikaaleja, jotka olivat innostuneita teologiasta ja ulospäin suuntautuvasta evankelioinnista. He opiskelivat teologiaa Gordon-Conwellin teologisessa seminaarissa. Valmistuttuaan Scotista tuli pastori presbyteerikirkkoon. Hän vastusti alkuun innokkaasti katolista kirkkoa ja katolisia oppeja. Hän esimerkiksi uskoi, että paavi on antikristus ja katolisia tulisi evankelioida, jotta he voisivat tulla uskoon. Kimberly suhtautui neutraalimmin katoliseen kirkkoon, mutta hänen taustansa presbyteerikodin tyttärenä oli vahva side protestanttisuuteen. Katolinen kirkko oli viimeinen kristillisistä kirkoista, joihin hän ja hänen perheensä olisivat hänen halunneet kuuluvan.

Ehkäisy ja liittoteologia

Avioiduttuaan Scotin kanssa vuonna 1979 Kimberly törmäsi teologian opinnoissaan sattumalta raskaudenehkäisyn etiikkaan. Hän alkoi tutkia opettiko Raamattu mitään tästä kysymyksestä. Scott piti tätä alkuun vain katolilaisten ongelmana ja tutkimusta ajanhukkana. Kun Kimberly tutki aihetta, hänelle kuitenkin selvisi, että koko kristikunta – kaikki sen eri tunnustuskunnat – olivat vastustaneet ehkäisyä 1930 luvulle saakka. Hän tutustui myös kirjaan Birth Control and the Marriage Covenant (suom. Ehkäisy ja aviollinen liitto), jonka on kirjoittanut John Kippley. Kun Kimberly mainitsi kirjasta Scotille, vasta silloin Scott kiinnostui: Mitä yhteyttä seksuaalisuudella ja avioliitolla olisi liittoteologian näkökulmasta?

Scott oli ollut jo aiemmin erityisen kiinnostunut liittoteologiasta. Siispä hän tarttui Kippleyn kirjaan, vaikka tämä olikin katolilainen, ja luki kirjan. Kippley argumentoi kirjassaan, että avioliitto on liitto, eikä sopimus. Raamatussa liitto koskettaa kokonaisia persoonia, sopimus asioita ja esineitä. Avioliitossa on kysymys oman persoonan jakamisesta kokonaan toiselle, ei vain asioiden ja palvelusten jakamisesta.

Kippley argumentoi lisäksi, että jokaisessa liitossa on jokin teko, jossa liitto kommunikoidaan näkyväksi ja uudistetaan. Uudessa testamentissa eli uudessa liitossa Kristuksen ja seurakunnan välinen liitto uudistetaan eukaristiassa, jossa Jumala antaa itsensä elämän leiväksi, jotta tämän uhrin kautta kristitty voisi antaa itsensä ja elämänsä uhrina Jumalalle. Avioliitossa liitto uudistetaan taas aviollisessa yhdynnässä, joka kommunikoi todeksi aviolupauksen jakaa itsensä kokonaisena lahjana toisen kanssa. Seksillä ja ehtoollisella on siis typologinen yhteys! Molemmat synnyttävät uutta elämää! Tällöin ehkäisyn, kuten esimerkiksi kondomin käyttö vertautuu siihen, että ehtoollisen jälkeen sylkisi siunatun öylätin lattialle.

Uusi liitto ja Jumalan perhe

Scott oli vaikuttunut Kippleyn argumentoinnista ja katolisen kirkon opetuksesta ehkäisyyn liittyen, mutta ajatteli alkuun: kyllä sokea koirakin löytää joskus luun. Teologisella oivalluksella oli kuitenkin vaikutus käytännön elämään, ehkäisystä luovuttiin ja lapsia syntyi kuusi.

Scotin pohdinta liittoteologian parissa jatkui. Hän alkoi katsoa koko Raamattua ja Jumalan pelastussuunnitelmaa liiton näkökulmasta. Protestanttisuudessa Lutherin ja Calvinin perintöä seuraten vanhurskauttamista katsotaan pitkälti sopimuksen ja oikeudellisen vaihtokaupan – ei siis liiton – näkökulmasta, jossa taivaallisessa oikeussalissa synti otetaan pois ja lahjavanhurskaus annetaan tilalle. Scott kuitenkin oivalsi, että liitossa on kysymys paljon enemmästä ja tällöin evankeliumikin on paljon enemmän kuin mitä protestanttisuudessa korostetaan. VT:ssä jumalallinen liitto tarkoitti, että Jumala oli israelilaisten Isä ja Israelin kansa Hänen perheensä. UT:ssa jumalallinen liitto tarkoittaa, että Jeesus jakaa itsensä meidän kanssamme, jotta meistä tulisi Hänessä Jumalan lapsia. Armo ei ole vain Jumalan suosiota, vaan lahja, joka tekee meidät Jumalan pojiksi ja tyttäriksi. Painopiste siirtyy taivaallisesta oikeusistuimesta taivaalliseen perheeseen – taivaallisesta tuomarista taivaalliseen Isään.

Lopputulemana Scott hylkäsi protestanttisen Sola fiden. Hän tajusi, että Sola fide on ristiriidassa Raamatun kanssa, jossa sanotaan: ”Ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” (Jaak. 2:24). Ainoa kohta, joka Raamatussa opetti ”yksin uskoa” puhui protestanttien sisältöprinsiippiä vastaan. Scott tulkitsi, että reformaattoreiden lempikappaleet, Roomalais- ja Galatalaiskirjeet, opettavat, että vanhurskauttaminen ei ole vain oikeudellinen status, vaan pääsy Jumalan lapseksi yksin armosta – siis liitto! Ja jumalallisen liiton kautta, Jumalan lapseus on paljon suurempi asia kuin pelkkä ”autuas vaihtokauppa” tai edes biologinen lapseus.

Lisäksi Paavali – jota Scott oli pitänyt ensimmäisenä Lutherina – kirjoittaa: ”Vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.” (1. Kor. 13:2) Protestanttisuus erottaa toisistaan vanhurskauttavan uskon ja rakkauden, mutta Paavali opettaa Jaakobin kanssa sopusoinnussa, että usko ilman rakkautta on hyödytön. Scott alkoi uskoa, ettei Paavali, opettanutkaan pelastumista Sola fide, yksin uskosta, siis ilman tekoja ja rakkautta, sillä vanhurskauttamisen ympäristö on perhe, ei niinkään oikeusistuin: teot, rakkaus, vuorovaikutus, vastuu, velvollisuudet ja aikuistumisen prosessi kuuluvat Isän ja lapsen väliseen suhteeseen, mutta oikeusistuimessa korostuu pelkkä ansaitsematon ja monergistinen suosio. Näin ollen suurin syy, joka jakoi kirkon 1500-luvulla, alkoi osoittautua Scotin mielessä historian suurimmaksi erehdykseksi.

Yksi Isä, yksi perhe, yksi kirkko

Entä miksi sanotaan isää, jolla on monta perhettä? – Roistoksi, Scott vastaa. Protestanttisuudessa kirkko-oppia katsotaan usein kriteerien näkökulmasta: kun tämä ja tuo kriteeri täyttyvät, kyseessä on elävä kristitty ja elävä kirkko (ks. esim tämä artikkeli). Kriteerien näkökulman puute on kuitenkin siinä, ettei se ole perheen näkökulma. Ja uudessa liitossa oli Scotin havainnon mukaan keskeistä juuri Jumalan perheeseen kuuluminen Jeesukseen liittymisen kautta. Scott ymmärsi, että katolisuudessa kirkkoa katsotaan juuri perheen näkökulmasta. Perhe ei ole näkymätön ja hengellinen, koska Paavali puhui Kristuksen kirkosta ruumiina. Ruumis on näkyvä ja konkreettinen. Jumalan perheellä on lisäksi jatkumo (suksessio), kuten maallisellakin perheellä on sukulaisuussuhde, eikä perhe toteudu siellä täällä kriteerien mukaan, vaan Jumalalla on vain yksi perhe, jonka Jeesus perusti. Perheen näkökulmasta jakautuneisuus on lisäksi sietämätön asia, sillä lasten riitely ei tuo kunniaa perheen Isälle.

Protestanttina Scott oli tottunut ajattelemaan, että Raamattu on totuuden pylväs ja perustus, mutta hämmästyksekseen hän löysikin Raamatusta toisen vastauksen: totuuden perustus on ekklesia, siis seurakunta, kirkko! (1. Tim. 3:15). Siis Jeesuksen perustama kirkko-instituutio, jolla on Raamattu, sakramentit ja apostolinen virka. Mutta missä tuo kirkko on? Minkä varaan Jeesus rakensi kirkkonsa? ”Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt. 16:18). Viime kädessä vain katolinen kirkko seisoo Pietarin, siis sen kallion varassa, jolle Kristus rakensi kirkkonsa, joka ei ole näkymätön, vaan näkyvä instituutio – Jumalan perhe, uusi Israel. Muut ovat lähteneet tästä perheestä.

Protestanttisuus rakentaa perustuksensa Sola scripturan (yksin Raamattu) varaan, ei Jumalan perheen, siis katolisen kirkko-instituution varaan, jolla on pyhän Raamatun lisäksi Pietarin virka, historiallinen traditio ja Pyhän Hengen johdatus. Kun Scott oli kerran luennoimassa (vielä protestanttina), eräs oppilas kysyi häneltä: mihin Sola scriptura perustuu Raamatussa? Scotin ensireaktio oli: olipa tyhmä kysymys. Tähän oppilas totesi: anna siis tyhmä vastaus. Vastauksen antaminen ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä Raamattu ei missään kohdin opeta, että sen tulisi olla kirkon ainoa auktoriteetti. Raamattu ei edes rajaa, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun, vaan kirkko, Jumalan perhe, on kanonisoinut Raamatun. Näin ollen Scott havaitsi, että Sola scriptura on ristiriidassa itsensä kanssa.

Sola Scripturan sijaan Jeesus asetti kirkolle, siis Jumalan perheelle, auktoriteetiksi apostolisen opetusviran Pietarin virkaan yhteydessä. Lisäksi Jeesus lupasi tälle kirkolle Totuuden Hengen, joka johdattaisi kirkon kaikkeen totuuteen.

Kääntymys

Tämän Jeesuksen perheen, jolla on isä Jumala, äiti Maria ja kaikkien pyhien yhteys, Scott löysi täyteydessään katolisesta kirkosta vuonna 1986 ja Kimberly 4 vuotta myöhemmin. Molemmat kokivat lopulta Jeesuksen kutsuvan heitä tulemaan kotiin, perheeseensä. Kirjasta voisi nostaa esille paljon muutakin mielenkiintoista, mutta ehkäpä vaikuttavin asia molempien kääntymyksessä oli se, että he löysivät Jeesuksen ruumiillisen läsnäolon katolisesta kirkosta. Jeesus ei ole nimittäin katolisessa kirkossa läsnä vain hengellisesti, vaan ruumiillisesti! Jeesuksen ruumis lepää katolisen kirkon tabernaakkelissa! Ja eukaristiassa Jeesus tulee ruumiillisesti asumaan sydämeemme, tehden meistä eläviä tabernaakkeleitaan. Tästä Johanneksen evankeliumin kuudes luku opettaa.

Ruusukko

On 10.5.2019