Pyhän Henrikin katedraali Helsingissä

Viime vuosina katolisen kirkon maine nopeiten kasvavana kirkkokuntana Suomessa on saanut näkyvyyttä mediassa. Monet tunnetut nimet ovat kääntyneet katolisuuteen ja kääntymyskertomuksia on jaettu runsaasti. Kirjoitin itsekin omasta kääntymyksestäni sellaisen 7 vuotta sitten. Nyt leikkisästi sanoen ekaluokkalaisen iässä olen huomannut, ettei tämä yhteinen hengellinen kotimme ole kuitenkaan vailla ongelmia. Tässä kirjoituksessa haluan pureutua siihen, mistä vähemmän kirjoitetaan.

Mutta miksi kirjoittaa tällaisesta näkökulmasta? Ensiksi koen olevani velkaa luterilaisille veljilleni, joita vastaan olen argumentoinut lukuisissa asiayhteyksissä. Minulla on myös monia kristittyjä ystäviä, jotka ovat alkuun nähdäkseni avoimesti pohtineet katolista kirkkoa omaksi vaihtoehdoksi, mutta jättäneet silti kääntymättä. Nämä syyt ansaitsevat huomioita, ja ovat mielestäni uskottavia. Toiseksi ajattelen, että ekumenia ja aito kristittyjen välinen yhteys rakentuu paitsi luottamukselle, myös aidolle läpinäkyvyydelle ja rehellisyydelle. En pidä siitä, jos viestinnässä on kaksoismerkityksiä.

Suhde luterilaisiin?

Katolinen kirkko on viime vuosina näyttäytynyt erityisen ekumeeniseksi kirkoksi suhteessa luterilaiseen kansankirkoon. Katolisen kirkon piispa Raimo Goyarrolan virallisella Facebook-tilillä on huomattava määrä ekumeenisia päivityksiä ev.-lut. pappien ja piispojen kanssa. Suomea tituleerataan ekumenian mallimaaksi. Esimerkiksi joka tammikuu katolis- luterilainen ryhmä matkustaa Vatikaaniin kasvavan yhteyden merkkinä. On yhteinen julistus vanhurskauttamisesta ym. asiakirjoja, joissa kirkkojen väliset erot on saatu näyttämään jopa saivartelulta. Kuitenkin vähemmän – jos lainkaan – on saanut näkyvyyttä ekumenia opillisesti lähempänä katolista kirkkoa mm. moraalikysymyksissä olevien liikkeiden, kuten ev-lut. kirkon eri herätysliikkeiden tai vaikkapa Lähetyshiippakunnan kanssa. Miksi? En tiedä, mutta katolisessa kirkossa on varmasti tehty tietoinen valinta, millaista julkisuuskuvaa halutaan rakentaa.

lähde: Wikipedia

Jo kauan kristittyjen välinen ykseys on ollut lähellä omaakin sydäntäni. En siis näe kristittyjen välistä yhteyttä ongelmaksi. Päinvastoin. Yhteys tulisi kuitenkin perustua paitsi rakkauteen, myös totuuteen. Jälkimmäinen vaatii erityisesti avoimuutta, koska aito yhteys ei perustu kuitenkaan kompromisseille.

Olen pohtinut, mitä katolisessa kirkossa on tapahtunut, koska asennoituminen on muuttunut niin radikaalisti. Ymmärtääkseni kirkon virallisen opetuksen mukaan luterilainen pappi ei ole edelleenkään ”oikea pappi” sanan katolisessa merkityksessä. Tästä seuraa, ettei katolisesta näkökulmasta esimerkiksi luterilainen ehtoollinen ole oikea ehtoollinen. Aiemmin katolilainen kristitty ei saanut myöskään kirkon opetuksen mukaan osallistua luterilaisiin jumalanpalveluksiin ym. tilaisuuksiin tai edes rukoilla muiden kristittyjen kanssa (mm. vuoden 1917 Codex Iuris Canonici, Kaanon 1258). Aiemmin kirkossa opetettiin selkeästi, ettei kukaan muu kristitty, paitsi katolilainen, voi pelastua ellei liity katoliseen kirkkoon. Nämä ovat teologisesti varsin suuria asioita.

Suhtautuminen on muuttunut erityisesti Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen, minkä asiakirjoissa luterilaisia kristittyjä kutsutaan jo ”erossa oleviksi veljiksi.” Minua itseasiassa ilahduttaa tämä kehitys. En henkilökohtaisesti voisi sitoutua kirkolliskokousta edeltäneeseen linjaan. Katolinen kirkko kuitenkin opettaa, ettei sen oppi koskaan muutu. Tästä on erotettava opin syveneminen/ tarkentuminen, joka ei välttämättä vielä tarkoita, että itse oppi olisi muuttunut. Mutta se, mikä mielestäni edeltävässä kysymyksessä todella on muuttunut, on se, tarvitseeko pelastuakseen kuulua katoliseen kirkkoon. Aiemmin tarvitsi, nykyään ei. Entä onko tämä kristinuskon kannalta tärkeä, ns. opillinen kysymys? Mielestäni mitä oleellisin. Kristinuskon tärkein opetus on, miten voidaan päästä taivaaseen.

Kirkon oppi saattaakin välillä olla kuin liukas saippuapala. Se, mitä on sanottu vaikkapa 1900-luvun alussa, ei välttämättä pidäkään enää lainkaan paikkansa. Lisäksi näyttää siltä, että suhtautuminen ”selkeisiinkin ohjeisiin” on monesti sangen joustavaa ja saattaa riippua siitä, keneltä papilta/piispalta tai jopa paavilta asiaa kysyy. Luterilaiselta suunnalta on esitetty aiheellinen kysymys: mikä lopulta on kussakin asiassa kirkon virallinen linja? Se mitä on kirjoitettu 1500-luvulla, 2000-luvulla, se mitä pappi A vastaa vai se mitä pappi B vastaa? Ymmärtänet asian monitahoisuuden.

Paaviutta esitetään ratkaisuksi kirkon suunnan määrittäjänä, mutta miten se käytännössä toimii? Viime aikojen paavit ovat antaneet varsin monitulkintaisia lausuntoja tai sitten ongelmiin/ kriiseihin ei näytetä puututtavan, vaan niiden annetaan olla. Monet käännynnäiset vetoavat kirkon viralliseen linjaan, joka on kirjoitettuna vaikkapa katekismuksessa. Näin olen itsekin tehnyt. Tämä on kuitenkin hieman naiivia, jos kirkon hierarkiassa korkeassa asemassa olevat näyttävät suhtautuvat katekismukseenkin sangen joustavasti. Konkreettisina esimerkkeinä esimerkiksi Saksan katolisten piispojen linjaukset vaikkapa avioliittoetiikkaan liittyen.

 

Avioero, ehkäisy ja avoimuus elämälle?

lähde: Pixabay

Siirryn seuraavaksi muutamaan spesifiin moraalikysymykseen. En siksi, että ne olisivat välttämättä kaikkein oleellisimpia, vaan koska olen niihin sangen hyvin perehtynyt.

Katolinen kirkko pitää nähdäkseni kaikkein tiukimmin kiinni – ainakin teoriassa – siitä Jeesuksen opetuksesta, ettei avioeroa sallita. Toisin sanoen, jos eroaa, niin katolisen kirkon opin mukaan ei voi mennä uudestaan naimisiin. Jumalan edessä sanottu aamen on luja ja pitävä, vai onko sittenkään?

Katolisessa kirkossa on toimielin, jolta voi pyytää avioeron sattuessa avioliiton tutkimista. Tämä prosessi taas voi johtaa siihen, että avioliitto voidaan todeta jo alun perin pätemättömäksi, joten uuden avioliiton solmiminen avioeron sattuessa tulee luvalliseksi. Luterilainen kristitty voisi aiheesta pitää tätä menettelyä hieman kyseenalaisena.

Pidän itse kuitenkin tätä menettelyä sangen tarpeellisena. Todellisuudessa voi nimittäin olla aivan hyvin mahdollista, ettei alttarilla Jumalan edessä solmittu avioliitto olekaan oikea avioliitto. Näin on esimerkiksi silloin, jos toinen puolisoista on vaikkapa pakotettu vihkimykseen. Avioliittosuostumus voidaan antaa vain, jos ymmärretään asian merkitys ja se tehdään vapaasti, ilman pakkoa. Vala on tällöin pätevä. Lisäksi luulisi, että suurimmissa osissa tapauksista näin on.

On kuitenkin sangen vaikea ymmärtää, miten voi olla mahdollista, että avioliiton tukimisen lopputulos on niin usein sellainen (tilastollisesti jopa 80-90%), että aiempi avioliitto mitätöidään. Se ei siis ollutkaan todellinen avioliitto. Näin tapahtuu vaikka avioliiton solmimista on voinut edeltää esimerkiksi asiallinen keskustelu papin kanssa, jossa hän on selittänyt asian merkityksen, ja kyse on aikuisista ihmisistä. Lisäksi voitaneen olettaa, että luterilaisessakin kirkossa papin edessä solmittu avioliitto, jonka kaavassa sanotaan ”kunnes kuolema teidät erottaa”, viittaa intentionaalisesti avioliiton elinikäisyyteen. Maallisen oikeuden edessä tällaista valaa arvioitaisiin varmasti paljon tiukemmin kuin kirkon omassa tuomioistuimessa.

Jos avioliiton pätevyyden tutkimuksen lopputulos on usein tai jopa lähes aina sellainen, että aiempi avioliitto mitätöidään jo alun perin pätemättömänä, seuraa tästä varsin painavia kysymyksiä. Yksi sellainen voi olla oman avioliiton pohtiminen. Onko se pätevä katolisen kirkon silmissä, jos se tutkittaisiin? Ajattelen, että avioliittoinstituution määre ”kunnes kuolema meidät erottaa” kokee inflaation, jos aina voidaan löytää perusteita mitätöidä aiempi avioliitto. Ei katolisen kirkon ”kielteistä” suhtautumista avioeroon ainakaan kannata mainostaa niille kristityille, jotka etsivät katolisesta kirkosta konservatiivisempaa avioliittoteologiaa.

Entä kysymys ehkäisyn käytöstä? Vuonna 1968 paavi Paavali VI julkaisi kiertokirjeen, jossa hän kirkon virallisena suunnan näyttäjänä opetti, että kaikki keinotekoiset ehkäisykeinot ovat katolilaisille luvattomia. Ainoa sallittu perhesuunnittelun keino – pätevien syiden vallitessa – on luonnollinen perhesuunnittelu. Samoin opetti esimerkiksi paavi Johannes Paavali II kiertokirjeessään Familiaris Consortio.

Kuitenkin tänä päivänä syntyvyys on romahtanut katolisessa kirkossa aivan kuten muuallakin yhteiskunnassa ja tilastollisesti katolilaiset avioparit käyttävät keinotekoista ehkäisyä yhtä paljon kuin ei-katolilaiset. Lisäksi luonnollisen perhesuunnittelun käyttö on yhtä marginaalista katolilaisten keskuudessa kuin ei-katolilaisten keskuudessa. Katolinen kirkko onkin suhtautunut asiaan varsin suvaitsevaisesti ja kirkon ohjeissa on tullut hiljattain lievennytyksiä aiheen suhteen. Esimerkiksi paavillinen Elämän akatemia (Etica Teologica della Vita) julkaisi 2022 teologisen dokumentin/ kirjan, jossa pohdittiin keinotekoisen ehkäisyn käyttöä varovaisen myönteisessä valossa tietyissä tilanteissa, joskin varsin tulkinnanvaraisesti. Ryhmä katolisia lääkäreitä ja etiikan asiantuntijoita tutki tuon dokumentin ja totesi sen olevan ristiriidassa kirkon aiempien opetusten mm. Humanae Vitaen ja Familiaris Consortion kanssa (lähde:An Evaluation of Controversial Statements in Etica Teologica Della Vita – PMC ).

Kirkon virallisen ehkäisyopetuksen ja käytännön välillä näyttää olevan radikaali ristiriita. Aiheesta vallitsee lähes totaalinen vaikeneminen ja jopa vastakkaisia kannanottoja on esitetty kirkossa korkealta taholta. Tarkoittaako tämä ristiriidan hiljaista hyväksymistä? En tiedä. Onko kirkon ehkäisykielteisen opetuksen annettu hiljalleen painua unholaan ja samalla painotetaan pastoraalisuuden nimissä sallivampaa linjaa? En tiedä. Minusta avoimuus elämälle on kuitenkin kuollut kirjain, jos siitä ei opeteta ja tarjota käytännön apua aviopareille. Jälleen kaipaisin johdonmukaisempaa ja avoimempaa linjaa siitä, missä katolinen kirkko menee tämän aiheen kanssa, jota on ainakin aiemmin kirkossa kutsuttu synniksi.

 

Suhtautuminen konservatiivisiin katolilaisiin?

lähde: Wikipedia

Monet konservatiiviset katolilaiset (tarkoitan erityisesti ns. traditionalisteja) vieroksuvat kirkon piirissä tehtyjä muutoksia esimerkiksi liturgiaan liittyen. He käyvät mieluummin ns. vanhassa messussa, jossa pappi toimittaa messun latinaksi vanhan kaavan mukaan. Kyse ei ole pelkästään mieltymyksestä tietynlaiseen messuun, vaan monesti konservatiivisesta suhtautumisesta ennen Vatikaanin II:n kirkolliskokousta edeltäneeseen aikaan. Viime vuosina näitä ”perinteisiä katolilaisia” on kuitenkin alettu melko tiukasti suitsia. Heidän tila kirkon sisällä on käynyt ahtaammaksi. Onpa katolisessa kirkossa erotettukin tällaisia traditionaalisia pappeja (mm. SSPX). SSPX pappisveljeskunta erotettiin, koska he vihkivät Sveitsissä uusia piispoja ilman paavin lupaa. Kyse ei ollut siis sinänsä opillisesta asiasta vaan kuuliaisuuden puutteesta paavin auktoriteetille ja kirkon järjestykselle.

Tällainen toiminta olisi ymmärrettävää, jos paavin ohjeille tottelemattomia pappeja ja piispoja kohdeltaisiin tasavertaisesti. Samaan aikaan kuitenkin monet kirkon virallisesta linjasta poikkeavaa, sangen liberaalia linjaa ajavat papit ja piispat saavat toimia ilman seuraamuksia. Esimerkiksi Saksan piispainkokous on julkaissut ohjeistuksen eronneiden ja samaa sukupuolta olevien parien siunauksista kirkossa (”Segen gibt der Liebe Kraft”) ja esimerkiksi naisten vihkimystä papin virkaan tuetaan avoimesti. Nämä ohjeistukset eivät ole kuitenkaan johtaneet samanlaisiin seuraamuksiin kuin SSPX:n tapauksessa, vaikka kysymys on kirkon virallista moraaliopetusta ja pappisvirkaa koskevista opillisista kysymyksistä, ei vain muodollisesta kuuliaisuuden puutteesta.

Tästä herää kysymys, onko opillinen poikkeaminen kirkon linjasta vähemmän vakavaa kuin pelkän kirkollisen järjestyksen rikkominen? Entä miltä tämä näyttäytyy sellaisen katolisuutta pohtivan kristityn silmissä, joka on ehkä vaihtamassa kirkkokuntaa perinteisemmän ja raamatullisemman opetuksen toivossa. Ei mielestäni kovin uskottavalta.

Tunnustavan luterilaisen tai muun perinteisen kristityn suunnalta voidaan aiheesta kysyä: miten paavin virka suojelee kirkkoa opillisilta erehdyksiltä? Jos toisessa maassa opetetaan saman kirkon sisällä vastakkaisesti tietyistä moraalikysymyksistä, niin miten voidaan edelleen luottaa siihen, että paavius varjelee kirkon opillista ykseyttä. Esimerkiksi Saksassa homopari voi saada kirkon sisällä siunauksen suhteelleen varsin kirkollisin menoin, kun taas vaikkapa Afrikassa tämä ei ole alkuunkaan sallittua. Vai onko institutionaalinen yhteys prioriteetti opillisen ykseyden kustannuksella?

 

Suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus suhteessa muihin, mutta entä omiin?

Vuonna 2016 katolis-luterilainen ryhmä Suomesta, jota johtivat ev.-lut. piispa Irja Askola, ortodoksinen piispa Ambrosius ja silloinen katolinen piispa Teemu Sippo vieraili Vatikaanissa tavan mukaan tammikuussa. Paavin audienssin jälkeen oli katolinen messu, jossa jaettiin ehtoollinen Kotimaa-lehden mukaan myös luterilaisille. Oliko tämä silkkaa huolimattomuutta vai jonkinlaista ehtoollisvieraanvaraisuutta – en tiedä – mutta virallista ehtoollisyhteyttä katolisen ja luterilaisen kirkon välillä ei ole? Tuskin kyse oli kuitenkaan tietämättömyydestä, kuten on vedottu, pukeutuihan mm. piispa Irja Askola piispallisesti.

Kun samaan aikaan katolisen kirkon yhteydestä on erotettu konservatiivinen SSPX pappisliike ennemmin muotovirheen (luvaton piispan vihkimys) kuin opillisen syyn takia, herättää se kysymyksiä. Miksi konservatiivit ovat kirkolle ongelma, kun samaan aikaan opillista joustavuutta ja myötätuntoa tuntuu löytyvän suhteessa varsin liberaalia kristinuskontulkintaa edustaviin kristittyihin? Kohdellaanko katolisen kirkon erilaisia sisäisiä ryhmittymiä ja karismoja tasavertaisesti?

Itselleni läheinen katolinen liike on neokatekumenaalinen tie. Kyseinen liike on uskollinen katoliselle opille ja se harjoittaa sangen esimerkillistä evankeliointityötä. Liikkeeseen kuuluu poikkeuksellisen paljon suuria perheitä ja sen piiristä nousee myös poikkeuksellisen paljon pappiskutsumuksia, mikä on arvokas asia kirkolle. Suomessakin ainoa toimiva pappisseminaari, joka kouluttaa uusia pappeja, on neokatekumenaalisen tien seminaari Redemptoris Mater. Esimerkiksi Helsingin hiippakunnan katolisista papeista noin 1/3 on neokatekumenaalisen tien pappeja, mikä on varsin huomattava määrä.

Myös tämä liike on kokenut rajoituksia niin koko katolisessa kirkossa kuin Helsingin hiippakunnassa. Esimerkiksi monissa Aasian maissa katoliset piispat ovat kieltäneet neokatekumenaalisen tien toiminnan. Suomessakaan neokatekumenaalisen tien toimintaa ei ole sallittu kaikissa seurakunnissa. En mene nyt tässä siihen, miten asiaa voitaisiin parantaa myös neokatekumenaalisen tien omalta puolelta. Mielestäni tällainen nihkeä suhtautuminen on kuitenkin erikoista, kun samalla huomioi, kuinka positiivisesti, suvaitsevaisesti ja avarakatseisesti katolisessa kirkossa, niin Suomessa kuin vaikkapa Aasiassa, suhtaudutaan muihin kirkkokuntiin tai muihin uskontokuntiin.

Mieleeni tulee lähes vastaava esimerkki Suomen ev.-lut. kirkosta, jossa eri herätysliikkeiden, kuten Sleyn tai Kansanlähetyksen toimintaa on viime aikoina rajoitettu tai jopa näiden liikkeiden messuyhteisöjen kokoontumisia kielletty. Syyksi vedotaan kirkon yhteneväisyyteen. Mielestäni on erikoista, että kirkon yhteyden kannalta ongelmallisia liikkeitä ovat ne, jotka pyrkivät olemaan uskollisia kirkon opetukselle, kun samaan aikaan luterilaisessa kirkossa sallitaan sellaisten pappien ja piispojen toiminta, jotka edustavat sangen erilaista, luterilaisten Tunnustuskirjojen vastaista oppia.

Mikä siis molemmissa kirkkokunnissa, niin katolisessa kuin luterilaisessa, on se oleellisin asia kirkon ykseydessä? Onko se perinteisen uskon vaaliminen, jos omatunto niin sanoo, ja sen mukaan toimiminen kirkkoa rakentaen omalla paikallaan? Vai onko se lopulta se, että säilytetään institutionaalinen ykseys keinolla millä hyvänsä ja tätä ykseyttä pyritään koko ajan laajentamaan suhteessa muihin kirkkokuntiin? Jälkimmäinen tavoite ei ole toki itsessään mitenkään väärin, mutta jos siitä tulee itseisarvo, joka ajaa jopa opillisten kysymysten edelle, ei tällainen ykseys perustu enää rakkauteen ja totuuteen. Jeesus rukoili ylimmäispapillisessa rukouksessaan tunnetusti kristittyjen ykseyden puolesta, mutta sanoi samalla, että se on yhteyttä Häneen, joka on itse tie, totuus ja elämä. Jos rakennamme yhteyden jonkin muun kuin totuuden varaan ja unohdamme Jeesuksen opetukset, niin yhteys Kristukseen vähenee ja voi katketa kokonaan. En usko, että tämä oli Jeesuksen rukouksen tarkoitus.

Jeesus ei pyrkinyt rakentamaan suurta ja näyttävää kirkkoa. Suurien massojen ja häikäisevän julkisuuskuvan sijaan häntä kiinnostivat yksilöt. Hän tuli kohtaamaan juuri heitä. Hän myös saarnasi tavoilla, jotka olivat joskus jopa epäsovinnaisia, mikä karkotti ihmisiä. Jopa läheisimmiltä opetuslapsiltaan Jeesus joutui kysymään: tahdotteko tekin lähteä pois. Jeesus uskalsi sanoa totuuden kaunistelematta, niin että se tuli kohti. Toisille se oli liikaa ja he lähtivät murheellisina pois. Toiset antautuivat Hänen seuraamiselleen. En tiedä tunnistanko aina tätä Jeesuksen esimerkkiä katolisesta kirkosta.

Astuessaan taivaaseen Jeesus käski seuraajiaan kastamaan ja opettamaan niin kuin hän itse oli opettanut. Jos suola käy mauttomaksi, ei se enää tee tehtäväänsä ja se käy turhaksi.