Olen viime kirjoituksissani korostanut armovälineitä Jumalan pelastavina lahjoina. On aiheellista kysyä, pelastaako kaste ja ehtoollisen nauttiminen sitten automaattisesti ihmisen. Jos kerran kasteessa uudestisynnytään Jumalan lapseksi ja vieläpä täysin Jumalan vaikutuksesta, niin voiko kukaan kastettu joutua kadotukseen? Jos kerran Johanneksen evankeliumissa opetetaan, että se pelastuu, joka syö Ihmisen Pojan lihan ja juo Hänen verensä, niin voiko sellainen ihminen olla pelastumatta, joka on elämänsä aikana käynyt ehtoollisella?

Monesti katuville syntisille halutaan saarnata evankeliumia niin ylitsevuotavasti, että he tulisivat täysin vakuuttuneeksi pelastumisestaan ja armon riittämisestä. Jos tämä johtaa lain saarnan vähenemiseen, niin väitän, että kuulija saattaa ymmärtää evankeliumin jopa mitätöivän lain ja kilvoituselämän ja hän saattaa tehdä sen johtopäätöksen, että muulla ei ole väliä kunhan vain on kastettu ja käy säännöllisesti ehtoollisella. Näen tässä vaarallisen harhatien, joka johtaa raskaisiin silmiin, passiivisiin jäseniin ja veltostuvaan tahtoon, ja lopulta synnin uneen nukahtamiseen. Synti taas johtaa epäuskoon, ja epäusko kadotukseen. Luther taisteli omana aikanaan ns. antinomisteja eli lainhylkääjiä vastaan. Paavali kirjoittaa: ”Teemmekö me lain tyhjäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme lain.” Tässä kirjoituksessa pohdin, uskon lahjan menettämistä ja sitä, mitä neuvoja Raamattu antaa siihen, ettei sellaista pääsisi tapahtumaan kenellekään. Ajattelen siis että kaste ja ehtoollinen eivät automaattisesti pelasta ketään ilman oikeaa ja jatkuvaa uskoa. Vaikka armonvälineet välittävät armoa syntisille, niin ne eivät käännytä ketään väkivalloin oikeaan pelastavaan uskoon.

Aloitan Lutherista, joka on luonnollisesti luterilaisen kirkon suurin Raamattua selittävä auktoriteetti. Jo Lutherin aikana esiintyi käsitys, että sakramentit vaikuttivat ilman uskoa ns. tehtyinä tekoina eli pelastavat ihmiset automaattisesti. Luther opetti, että ilman uskoa sakramentti on hyödytön ja, että ”ei sakramentti, vaan usko sakramenttiin vanhurskauttaa.” Asian voisi ilmaista näin: kaste pelastaa uskovan, mutta ei epäuskoista, ja ehtoollisella uskova saa syntinsä anteeksi, mutta epäuskoinen tuomion, kuten Paavali opettaa. (1 Kor. 11:29). Luterilainen oppi pelastuksesta ja sakramenteista on siis Jeesuksen sanojen mukainen: ”Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Epäusko on siis kadotukseeen joutumisen syy, ei kastamattomuus, ja toisaalta uskova pääsee taivaaseen kasteen armoliiton takia. Kaste ei ole turha, koska se pelastaa uskovan.

Mikä on ihmisen osa pelastuksessa? Jos ajattelisimme, että ihminen pelastuu kasteen takia tehtynä tekona ilman uskoa, niin meidän olisi vaikea olla kallistumatta ns. miekkalähetystyön käytölle. Miekkalähetystyö oli kristinuskon lähetystyön muoto keskiajalla. Siinä ihmisiä kastettiin väkivalloin, ja ajateltiin, että kaste pelasti kastetut ilman uskoa. Apostolin näyttivät täysin toisenlaisen mallin lähetystyölle. He saarnasivat: ”Tehkäät parannus, antakaan jokainen itsensä kastaa Jeesuksen Kristuksen nimeen, syntein anteeksi antamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan” (Apt. 2:38). Ketään ei kastattu väkivaltaisesti, vaan vapaaehtoisesti. Lisäksi syntien anteeksisaamisen ehto ei ollut pelkästään kaste, vaan myös parannuksen tekeminen, kuten edellisestä kohdasta näemme. ”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty, mutta joka ne tunnustaa, ja hylkää, se saa armon” (Sananl. 28:13). Kenenkään sielun autuudeksi ei siis Raamatun mukaan riitä pelkkä kaste ilman parannusta.

Toisaalta luterilainen opetus korostaa ns. sidottua ratkaisuvaltaa. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ei voi päättää alkaa uskoa noin vain, vaan usko on Pyhän Hengen lahjaa, jonka Jumalan Sana vaikuttaa. Sanan saarnan ulkopuolella ei siis ole varmuudella Pyhän Hengen eläväksi tekevää ja uskoa synnyttävää toimintaa. ”Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room 10:17). Tämä ei kuitenkaan johda edellä kuvattuun harhaoppiin, että usko syntyisi automaattisesti Sanan ja sakramenttien kautta. Sidotun ratkaisuvallan oppi ennemminkin kuvaa sitä, kenenkä ansio uskon syntyminen on, eikä sitä ole tarkoitettu opetukseksi siitä, miten epäuskoisia tulisi evankelioida tai miten uskovia tulisi rohkaista kilvoitukseen. Apostolit ja Raamattu julistavat: ”Ole siis ahkera ja tee parannus” (Ilm. 3:19). Julistus ei vetoa ennaltamääräämiseen tai oleta ihmistä täydellisen passiiviseksi eli kykenemättömäksi tekemään parannusta, vaan yksinkertaisesti julistaa tekemään parannuksen. Toisaalta Raamattu julistaa uskoville: ”Olkaa raittiit, valvokaa” (1. Piet. 5:8). Ei Raamattu julista ihmistä kykenemättömäksi valvomaan uskossa, jonka kaste tehtynä tekona automaattisesti pelastaa, vaan Raamattu kehottaa yskinkertaisesti valvomaan ja kilvoittelemaan.

Myöskään se, että on kerran ollut kastettu ja uskova ei takaa sitä, että varmasti pelastuisi. Raamatun mukaan uskosta voi luopua ja uskon lahjan voi myös menettää. Pyhän Hengen tuli voi sammua sydämestä ja synnin uneen voi nukahtaa ja tulla penseäksi, suruttomaksi ja välinpitämättömäksi Jeesuksen ja pelastumisen suhteen. Jeesus kertoi tähän liittyen vertauksen kymmenestä neitsyestä, ja näistä viiden neitsyen öljy loppui heidän öljylampustaan (Matt. 25). Kun ylkä saapui, niin nämä neitsyet, joiden öljy oli loppunut, joutuivat taivasten valtakunnan ulkopuolelle ja kuulivat hirvittävät sanat: ”Totisesti minä sanon teille: minä en tunne teitä.” Öljy kuvaa Pyhää Henkeä ja uskoa. Viisi tyhmää neitsyttä menettivät uskonsa ja joutuivat kadotukseen. ”Henki sanoo selkiästi, että viimeisillä ajoilla muutamat luopuvat uskosta ja ottavat vaarin viettelevistä hengistä ja perkeleiden opetuksista” (1. Tim. 4:1). ”Katsokaat, rakkaat veljet, ettei teissä joskus olisi kelläkään paha, uskotoin sydän, joka elävästä Jumalasta luopuis” (Hepr. 3:12).

Jumalan valtakunta kutsuu ihmisiä pelastukseen synninpäästön sanan ja sakramenttien kautta. Se ei pakota ketään väkivalloin uskomaan. Jumalan valtakunnalla on rajat: toinen otetaan ja toinen jätetään. Jumalan valtakunta kehoittaa tekemään parannuksen ja uskomaan Kristukseen. Tämä on se lain ja evankeliumin todellisuus, jota kristillinen kirkko on velvoitettu Jeesuksen nimessä saarnaamaan, kunnes kirkon Herra saapuu noutamaan uskovat iäisiin hääjuhliin ja ovi taivaaseen suljetaan ikuisesti kiinni.