Väitetään, että Länsimaissa on käynnissä yhteiskunnan ja valtionkirkkojen sekularisoituminen ja liberalisoituminen. Tämä näkyy monessa asiassa kuten siinä, että muut maailman uskonnot ja ideologiat saavat kannatusta lännessä kristinuskon lisäksi ja usein hieman poleemisestikin kristinuskoon nähden, tai joskus jopa kristillisen kirkon sisällä. Valtioiden ja kirkkojen päätöksenteko pohjautuu yhä useammin muihin arvoihin kuin konservatiivisiin kristillisiin arvoihin. Esimerkiksi avioliiton muuttaminen sukupuolineutraaliksi, kuvaa mielestäni hyvin uusia liberaaleja tuulia lainsäädännössä. Mutta miksi Länsimaat luopuvat kristinuskosta? Miksi valtionkirkot luopuvat perinteisestä kristinuskosta ja siirtyvät liberaaliin tulkintaan seuraten laajempaa yhteiskunnallista kehitystä?

Jotta voisimme ymmärtää yhteiskuntamme kehitystä paremmin, niin meidän tulisi tutustua historiaan ja siihen, mistä yhteiskuntaamme mullistavat aatteet ovat peräisin. Taustalla on ainakin 1700-luvun valistuksen aika, joka alkoi korostaa ihmisen järkeä kaiken tiedon mittarina. Samoihin aikoihin syntyi liberalismi, jossa alettiin korostaa vapautta ja tämä tarkoitti myös vapautta uskonnollisista perinteistä ja arvoista. Darwinismissa ”todistettiin”, että maailma on syntynyt itsestään, eikä Jumalaa tarvita sen luojaksi. Materialistinen kehitys teki monesta rikkaan ja tällaisena monen on vaikea käydä Jeesuksen opetuksen mukaisesti taivasten valtakuntaan, koska sydän kiinnittyi maallisiin aarteisiin. Nykyiseen yhteiskuntaamme ovat vaikuttaneet voimakkaasti myös maailmansodat kansanmurhineen, jotka ovat luoneet edellytyksiä liberaalien arvojen kasvulle ”ahdasmielisten” konservatiivisten arvojen sijaan. Lisäksi kaupungistuminen, teollistuminen ja feminismi ovat vaikuttaneet yhteiskuntaamme, ja sen perusyksikköön perheeseen. Äidit ovat siirtyneet yhä enemmän työelämään ja perinteinen perhekeskeisyys on vähentynyt. Lapset ovat siirtyneet yhteiskunnan kasvatettavaksi. Perhekoko on myös pienentynyt ja vastuu suvun vanhuksista on siirtynyt yhteiskunnalle. Samalla vanhusten yksinäisyys on lisääntynyt ja myös esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmat. Myös isien työt ovat siirtyneet kodin ulkopuolelle maataloudesta tehtaisiin.

Yhteiskunnallinen muutos ei vielä kuitenkaan selitä sitä, miksi kirkko irrottautuu päätöksissään vanhakirkollisista perinteistä. Suomessakin kirkolla olisi perustuslaillinen oikeus toimia perinteisen kristinuskon arvojen mukaisesti. Laki ei siis vaadi sitä tekemään omasta uskontulkinnasta ja perinteestä poikkeavia ratkaisuja. Kirkon sekularisoituminen Suomessa on kuitenkin ilmeistä, kun lukee vaikkapa kirkollisia uutisia ja kannanottoja. Naispappeus, eronneiden vihkiminen, homoliitot ja -siunaamiset, opillisten fundamenttien kuten Jeesuksen neitseestäsyntymisen inflaatio pappien keskuudessa, kirkon jalkautuminen hyväksyvästi kaikenlaisiin jumalattomiin tilaisuuksiin, maallisesta kontekstista otetut jumalanpalvelusmuodot, luopuminen luterilaisesta tunnustuksesta, konservatiivien erottaminen kirkosta ja pyhityselämän korvaaminen rajattomuudella ja suvaitsevaisuudella ovat esimerkkejä kirkon sekularisoitumisesta.

Raamattu antaa ohjeeksi mielestäni osuvasti aikamme tilanteeseen: ”Ja älkäät sovittako teitänne tämän maailman muodon jälkeen” (Room 12:2). Raamattu on konservatiivinen siinä mielessä, että se neuvoo kulkemaan vain Jeesus-tiellä, eikä sovittamaan omaa kaitaa tietä tämän maailman teiden kanssa. Jeesus opetti: ”Joka minua rakastaa, se pitää minun sanani” (Joh. 14:23) ja jatkoi: ”Joka ei minua rakasta, ei se minun sanojani kätke”. Kirkon haaste on siinä, ovatko Jeesuksen sanat kirkolle niin rakkaat ja kallisarvoiset, että se pysyy niissä riippumatta maailman virtauksista ja suosiosta, vai valitseeko se mieluummin mukautumisen tien. Ongelma mukautumisen tiessä on se, että silloin usko ja teot eivät ole enää sopusoinnussa apostolien opetuksen ja Jeesuksen sanojen kanssa.

Jeesus sanoi apostoleilleen: ”Joka teitä kuulee, se minua kuulee, ja joka teidät katsoo ylön, se katsoo ylön minun; mutta joka minun katsoo ylön, hän katsoo ylön sen, joka minun lähetti” (Luuk. 10:16). Ne, jotka kuulevat apostoleja ja heidän opetustaan, kuulevat itse Kristusta, joka heidät lähetti. Joka taas hylkää apostolisen opin, se hylkää ja ylenkatsoo itsensä Kristuksen, koskapa ei ota vastaan Hänen lähettämiään ja valtuuttamiaan evankeliumin julistajia. Kirkon liberalisoitumisen ongelman ydin on mielestäni juuri tässä: apostolisen opin ylenkatsomisessa ja hukkaamisessa. Samalla kaitaa tietä levennetään ilman Kaikkivaltiaan lupaa. Tällöin ei ole enää mitään takeita siitä, missä määrin kirkko johdattaa ihmisiä pelastukseen, ja kuka herra kirkossa hallitsee. Jos Kristus on kirkon Herra, niin kirkko on alisteinen Kristuksen sanoille. Muutoin kirkko on Kristuksen herra.

Kaiken sekularisoitumisen keskellä herää muutama kysymys: Jos yhteiskunnassamme kirkko ja kristityt eivät pidä esillä kristillisiä arvoja, niin kuka sitten? Jos Suomen piispat eivät näe syntiä enää syntinä, niin miten valtion virkamiehet voisivat nähdä? Jos suola muuttuu mauttomaksi, niin miten sitten suolataan? Jos valo muuttuu itse pimeydeksi, niin miten pimeässä olevia voisi johdattaa tuntemaan valon ja totuuden?

Ymmärrän, että monilla maallistuneen kansankirkon konservatiivisilla kristityillä on vaikeat oltavat. On varmasti hirvittävää elää keskellä muutosta, jota ei halua. Moni varmasti rukoilee muutosta kirkon maallistumista vastaan. Kuitenkin hiljaisuus on myöntymisen merkki, ja jos kynttilä on vakan alla, niin pimeys vallitsee. Jos Sanaa ei nosteta esille keskusteluissa, niin mielipiteet ja lihan mieli vallitsevat. Siksi on tärkeää olla rohkea ja pitää Sanasta kiinni sanoissa ja ennen kaikkea teoissa. Muuten voi käydä niin, että mukautuu itsekin. Kun omat teot muuttuvat, niin pikkuhiljaa myös ajatukset muuttuvat ja lopulta oma usko muuttuu. Tämä johtuu siitä, että on psyykelle kestämätön tilanne, jos omat ajatukset ja teot ovat pidemmän päälle ristiriidassa. Siksi täytyy ensin saada toinen muuttamaan tekojaan, jos haluaa hänen muuttavan ajatustapojaan. Muutos kulkeekin yhteistyön ja suvaitsemisen kautta hyväksymiseen ja lopulta Sanan vesittämiseen – siis tekojen kautta ajattelutapojen muuttumiseen. Kun rukoilemme muutosta ja herätystä kirkollemme ja kansallemme, niin voisimme miettiä kuinka itse voisimme olla tuo muutos ja kuinka itse voisimme toimia niin kuin valvovien kristittyjen tulee toimia. Voisitko sinä siis olla rukouksiesi rukousvastaus?

Jos kirkko lakkaa julistamasta syntiä synniksi ja saarnaamasta lakia, niin seurakuntalaisille käy siten, että pikkuhiljaa he alkavat pitää syntisiä tekojaan pienempinä synteinä ja sitten eivät enää synteinä lainkaan. Tällöinen omien tekojen ja ajatusten välinen ristiriita poistuu ja psyykeen on helpompi olla. Kuitenkin Paavali vastustaa tällaista mukautumista. Hän kuvaa, että uskovan elämä on loppuun saakka ahdistavan ristiriidan kanssa elämistä, jossa liha sotii henkeä vastaan (Room. 8:6). Paavali kuvasi tekevänsä itse sitä, mitä ei tahtonut. Siitä hän päätteli synnin asuvan hänessä. Tahto hänellä oli elää hengen mielen mukaan. Jos haluamme jatkossakin tahtoa elää hengen mukaan ja murehduttaa omantuntomme siitä synnistä mitä elämässämme näemme ja tarvita Kristusta Vapahtajaksemme, niin meidän on kuultava sitä Hyvän Paimenen ääntä, jossa saarnataan synti synniksi ja armo armoksi. Muuten mekin jälki-kristillistymme.