Elämme aikaa, jossa Raamattu on kohta painettu jokaiselle kielelle. Tämä tuntuu nopeasti ajateltuna hyvältä asialta, ja niin se onkin. Tämä on kuitenkin jotakin uutta kristillisen kirkon historiassa. Esimerkiksi Suomessa virsikirja oli vielä muutama sata vuotta sitten yleisempi joka kodin kirja, eikä Raamattua edes löytynyt kristittyjen tuvista. Lisäksi ennen uskonpuhdistusta Raamattua ei edes ollut käännetty kansankielellä. Vasta uskonpuhdistuksessa Raamattuja alettiin painamaan kansankielelle, jotta jokainen maallikko voisi lukea Raamattua. Tätä vauhditti myös kirjapainon kehitys. Tästä herää kuitenkin kysymys: Miten kristillinen seurakunta on säilyttänyt uskonsa Kristukseen ilman Raamattua? Miten kirkko on 1500 vuotta ennen uskonpuhdistusta säilyttänyt uskonsa, jos Jumalan sanaa ei ole ollut kodeissa saatavilla? Vastaus on mielestäni ihmisen kokoinen evankeliumi.

Kristus asuu Pyhän Henkensä kautta uskovissa. Sana asuu uskovien suussa ja sydämessä. Se on se sovituksen evankeliumin sana, joka voi pelastaa syntisen ihmisen elävään uskoon. Usko syntyy kuulemisesta. Väitän, että on huomattavasti helpompi uskoa evankeliumin saarna, kun joku uskovainen sen todistaa sinulle omakohtaisesti, kuin lukea se Raamatusta tai kuulla se yleisenä julistuksena radiosta tai jopa kirkosta. Jos uskovan ihmisen elämä saa heijastaa armollista rakkauden Jumalaa ja tehdä näin vaikutuksen epäuskoiseen ihmiseen, niin hän voi kristityn elämän kautta oppia tuntemaan Paavalin opettaman salaisuuden: ”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa.” Katsomalla Kristuksen seuraajien elämää, voi löytää itsensä Kristuksen, koska Kristus asuu uskovissa ihmisissä. Tämä ei voi olla näkymättä uskovan elämässä. Kristus tuli maailmaan ihmisenä, ihmisen kokoisena ja muotoisena. Ihmisenä hänet juuri voitiin löytää ja tuntea, eikä vain kirjaimena paperilla. Nykyäänkin Kristus voidaan löytää ihmisen kokoisena ja muotoisena, koska Kristus asuu todellisesti uskon kautta kristityissä. Raamattu opettaa: ”Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:16).

Tämä ei kuitenkaan väheksy sitä, että Raamatun lukeminenkin on tärkeää. Päinvastoin. Raamattu sisältää Totuuden sanan ja opettaa tuntemaan sen tien, jota Kristus käski seuraajiensa vaeltaa. Näin Raamattu saa ohjata taivaan tien kulkijoita elämään kilvoituksessa Jumalan rakkauden ja Kristuksen esikuvan mukaan. Siksi Raamattua on tärkeä lukea kotona, ja opettaa sitä myös lapsille. On kuitenkin kristillisen uskon helmi ja taivaan valtakunnan kätketty aarre, että Kristuksen saa löytää toisesta uskovasta, jolle voi tunnustaa omat syntinsä ja saada häneltä synninpäästön ja rohkaisun turvautumaan evankeliumiin. Yksin uskominen pelkän Raamatun sanan äärellä on kovin vaikeaa. Siksi Kristuskaan ei lähettänyt taivaasta Mormonin kirjan tapaista kirjaa alas maailmaan, joka kirkastaisi ihmisille elävän uskon. Sen sijaan hän astui alas taivaasta yhdeksi meistä – ihmiseksi. Ihmisenä hän kykeni kärsimään rangaistuksen syntiemme edestä. Tätä ihmiskunnan syntivelkaa ei kyetty maksamaan millään muulla hinnalla, kuin täydellisen ihmisruumiin kärsimisellä ja kuolemalla. Tämä rangaistus oli ihmiselle liian raskas kantaa. Vain ihmiseksi syntynyt Jumala kykeni siihen.

Samoin nytkin Kristuksen voi löytää ihmisen kokoisena. Evankeliumin sana saa tulla meidän ihmisten osaksi koko täyteydessään juuri uskovien ihmisten kautta. Siis elävän kirkon kautta, koska kirkko muodostuu elävistä kivistä, siis ihmisistä, jotka ovat saaneet vastaanottaa syntien anteeksiantamuksen ja Pyhän Hengen lahjan. Kirkon ydin eivät ole ulkonaiset muodot, vaan ne ihmiset, joissa Kristus asuu Pyhän Hengen kautta. ”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?” (1. Kor. 3:16). Eläminen osana Jumalan temppeliä uskon kautta sisältää myös vastuun, sillä kyseinen Raamatunkohta jatkuu: ”Jos joku turmelee Jumalan temppelin, on Jumala turmeleva hänet; sillä Jumalan temppeli on pyhä, ja sellaisia te olette.” (1. Kor. 3:17). Jos kristitty poikkeaa Jumalan tahdon tieltä ja tahraa oman ruumiinsa syntiin, eikä tee parannusta, niin Pyhä Henki pakenee hänestä. ”Siitä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan lapsia ja ketkä perkeleen lapsia. Kuka ikinä ei tee vanhurskautta, hän ei ole Jumalasta, ei myöskään se, joka ei veljeänsä rakasta.” (1. Joh. 3:10). Tällöin on kuitenkin aina mahdollista palata parannuksen ja syntien anteeksiuskomisen kautta osaksi elävän Jumalan temppeliä. Tämä on uuden hengellisen elämän alkamista maailmaan eksyneessä kadotuksen lapsessa. Tällöin perkeleen lapsi saa pukeutua Jumalan lahjavanhurskauteen ja elää myös todeksi tuota vanhurskauttaan rakastaen veljeään eli lähimmäistään. Hänestä tulee tällöin taas Jumalan lapsi uskon kautta.

Paavali koki tehtäväkseen valmistaa Herralle kansan, joka ahkeroitsee pyhityksessä ja hyvissä teoissa, jotta Kristus saisi muodon heissä. ”Nyt minä iloitsen kärsiessäni teidän tähtenne, ja mikä vielä puuttuu Kristuksen ahdistuksista, sen minä täytän lihassani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta, jonka palvelijaksi minä olen tullut Jumalan armotalouden mukaan, joka minulle on annettu teitä varten, täydellisesti julistaakseni Jumalan sanan, sen salaisuuden, joka on ollut kätkettynä ikuisista ajoista ja polvesta polveen, mutta joka nyt on ilmoitettu hänen pyhillensä,  joille Jumala tahtoi tehdä tiettäväksi, kuinka suuri pakanain keskuudessa on tämän salaisuuden kirkkaus: Kristus teissä, kirkkauden toivo. Ja häntä me julistamme, neuvoen jokaista ihmistä ja opettaen jokaista ihmistä kaikella viisaudella, asettaaksemme esiin jokaisen ihmisen täydellisenä Kristuksessa. Sitä varten minä vaivaa näenkin, taistellen hänen vaikutuksensa mukaan, joka minussa voimallisesti vaikuttaa.” (Kol. 1:24-29).

”Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte.” (Fil. 2:12). Paavali jätti kirjeissään seurakuntansa sen hyvän toivon varaan, että he eivät luopuisi uskostaan ja seuraisi elämässään tämän maailman ruhtinasta. On siunattu ja paras osa seurata elämässään Jeesusta Kristusta ja ahkeroida tässä uskossa lähimmäisten parhaaksi. Tällöin saamme loistaa Kristuksen rakkauden ja totuuden valoa lähimmäisillemme, jotta hekin voisivat löytää aarteen vajavaisessa saviastiassa: Kristuksen – kirkkauden toivon. ”Sillä Jumala, joka sanoi: ”Loistakoon valkeus pimeydestä”, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa. Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä. Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut. Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Sillä me, jotka elämme, olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa lihassamme näkyviin.” (2. Kor. 4: 6-11). Kristillinen elämä on Kristuksen kirkkauden säteilyn kasvamista Häneen uskovissa ihmisissä, niin sanoissa kuin teoissa, ovathan he uusia luomuksia Kristuksessa. ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.” (Joh. 3:30). Tämä on ristin kantamisen ja itsensä kieltämisen tie. Se on omien lihallisten himojen naulitsemista ristille, jotta Henki saisi hallita uskovissa. ”Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20)

On lopuksi paikallaan todeta, että tämä ei tarkoita uskovan ihmisen synnittömyyttä. Opettaahan Raamattu: ” Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä.” (1. Joh. 1:10). Tämä tarkoittaa kuitenkin synnin jättämistä ja lankeemusten tunnustamista, ja niistä nousemista. Opettaahan Raamattu: ”Kuka ikinä hänessä pysyy, hän ei tee syntiä; kuka ikinä syntiä tekee, hän ei ole häntä nähnyt eikä häntä tuntenut.” (1. Joh.3:6) Lisäksi Raamattu opettaa: ”Sillä seitsemästi vanhurskas lankeaa ja nousee jälleen, mutta jumalattomat suistuvat onnettomuuteen.” (Sananl. 24:16). Synnin jatkuva tekeminen ja syntielämän jatkuva jatkaminen ovat todistus paatumuksesta. Ne ovat todistus myös epäuskosta ja siitä, että tällaisen ihmisen herra on joku muu kuin Elämän ruhtinas, Jeesus Kristus. Kukaan ei voi nimittäin seurata kahta herraa. ”Joku ehkä sanoo: ”Sinulla on usko, ja minulla on teot”; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon. Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat. Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton? Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi.” (Jaak. 2:18-22). Usko näkyy teoissa ja teot todistavat uskosta. Ne antavat aina yhdenmukaisen todistuksen. Usko ilman tekoja on kuollutta uskoa. Tällaisesta uskosta ei sädehdi Kristus, kirkkauden toivo, lähimmäisten pelastukseksi ja Jumalan kunniaksi.