Kolmannen kirjoitukseni kristilliseen etiikkaan ja vanhurskaaseen elämään liittyen on tarkoitus pohtia, miten käytännössä elää elämää Kristusta seuraten ja kilvoitella parannuksessa ja uskossa. Toivon, että kirjoituksen päämääränä on edelleen kääntyä Jumalan Sanan puoleen ja etsiä sieltä vastausta, voimaa ja virvoitusta. Minusta avain kilvoituselämään kätkeytyykin juuri Jeesuksen sanoihin: ”Ilman minua te ette voi mitään tehdä” (Joh. 15:5) Uskovan on minusta tärkeää ymmärtää oma paikkansa pyhityksessä sillä kaikki hänen osakseen tuleva pyhyys ja hänen kauttaan toteutuvat hyvät vanhurskaat teot ovat hänelle vieraita, lahjaksi saatuja, Jumalan armon vaikuttamia ja ihmisen itsensä ulkopuolelta tulevia. Jos ja kun me kykenemme hyvään, niin se tapahtuu, koska ”Hän (Jumala) on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19).

Ensiksi olisi tärkeää tietää miksi on itse osallinen tuosta ”Jumalan rakkaudesta”, josta pyhä Johannes kirjoittaa. Tämän oppii tietämään, kun lukee Raamatusta Golgatan pitkäperjantain tapahtumista ja Jeesuksen kärsimyksestä ja ymmärtää, että se kaikki tapahtui meidän tähtemme. Lisäksi olisi hyvä olla varmuus siitä, missä ja miten tuosta Jumalan rakkaudesta pääsee itse osalliseksi, koska se ei vielä riitä autuuteen, että tietää historiallisena tietona Jeesuksesta. Luterilaisena olen oppinut itse etsimään Jumalan rakkautta omalle kohdalleni Sanan lupauksista, ripin synninpäästön sanoista, kasteen armoliitosta ja ehtoollisen sakramentista. Näissä Jumalan rakkaus tulee konkreettiseksi juuri minun ja sinun kohdallesi. Nämä vaikuttavat myös sisäistä rauhaa ja pelastusvarmuutta. Kun uskova ymmärtää riippuvuutensa Jumalan armosta, niin hän tulee riippuvaiseksi myös Sanasta ja sakramenteista, joiden kautta Jumala meitä Pyhällä Hengellä ja uskolla täyttää.

Raamattu kuvaa kristityn elämää tiellä kulkemiseksi. Uskovia onkin kutsuttu ”sen tien kulkijoiksi”. Jeesus itse sanoi olevansa tie. Hän on ainoa tie taivaaseen, Isän Jumalan tykö (Joh. 14:6). Se joka on Jeesuksessa, on matkalla. Matka kuvastaa keskeneräisyyttä – ei olla vielä perillä. ”Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme” (Ef. 2:10). Kun elämme elämäämme uskossa ja yhteydessä Kristukseen seurakunnan, Sanan ja sakramenttien kautta, niin saamme luottaa, että Jumala käyttää meitä työrukkasinaan täällä ajassa. Törmäämme arjessamme monenlaisiin tilanteisiin, joissa saamme antaa kristillisen uskomme vaikuttaa sanoihimme ja tekoihimme. Kenenkään kuorma ei ole tässä tehtävässä liian raskas (Matt. 11:30). Jeesuksen antama ies on sovelias ja keveä kantaa. ”Sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen” (Fil 2:13).

Inhimillisesti me mittaamme usein hyviä tekoja siten, kuinka näyttäviä ne ovat ja kuinka paljon hyvää ne saavat mitattavasti aikaan. Jumala ei kuitenkaan toimi näin, ja siksi ei meidänkään tulisi näin toimia. Jeesus opetti, että köyhän lesken kaksi ropoa olivat enemmän kuin rikkaiden moninkertainen uhrilahja. Leiviskävertauksessa Jeesus opetti, että meitä kiitetään vain siitä, jos me olemme olleet ”vähässä uskollisia” (Matt 25). Jumalan valtakunnassa ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Meidän tuleekin olla juuri uskollisia ja kuuliaisia Jumalan sanalle ja luottaa pikemminkin Jumalan mahdollisuuksiin kuin omiin mahdollisuuksiimme. Meiltä kysytään uskollisuutta. Sen lisäksi meidän tulee olla hyviin tekoihin valmistautuneet (2. Tim 2:21) ja aina valmiita toivomme perustuksesta vastaamaan (1. Piet 3:15). Tämä on aktiivisuutta Jumalan valtakunnan työssä.