Monet uskovat pohtivat armolahjoja; millaisia ne ovat, miten ja missä niitä tulisi käyttää? Näissä pohdinnoissa näyttää monelle muodostuneen kanta, että armolahjat eivät toimi luterilaisessa kirkossa ja luterilainen seurakunta ei ole tässä mielessä karismaattinen. Tai ainakaan armolahjat eivät toimi niin hyvin kuin niiden pitäisi. Karismaattinen liike on tässä mielessä siis vaikuttanut valtavan paljon monen kristityn, ja varsinkin nuoren kristityn, mielipiteeseen ja ihanteeseen armolahjojen käytöstä. Tässä kirjoituksessa tarkoitukseni ei ole luterilaisena vikoilla karismaatikkoja, vaan pohtia sitä: löytyykö luterilaisuudesta armolahjoja?

Luterilaisessa tunnustuksessa, johon siis luterilainen oppi perustuu, ei ole tarkemmin määritelty armolahjoja ja niiden käyttöä. Tunnustuskirjat määrittelevät kuitenkin sen, mikä on kirkko, ja tästä on minusta hyvä lähteä liikkeelle: ”Kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö” ja ”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” Eli tunnustuskirjat painottavat sitä, että a) kirkko on yhteisö ja b) sen synnyttävät Sana ja sakramentit. Minusta tärkeää onkin nähdä kirkosta nämä molemmat puolet. Näin hahmotetaan sitä oikein. Jos ymmärrämme sen, että kirkko on varsinaisesti nimenomaan yhteisö, niin alamme kaivata myös armolahjoja, jotka rakentavat juuri yhteisöllisyyttä ja seurakuntalaisten välistä vuorovaikutusta. Mikäli olemme Raamatullisia, niin emme saa kuitenkaan antaa yhteisön rakennuspalikoille, siis armolahjoille, sitä sijaa, mikä kuuluu Sanalla ja sakramenteille. Toisin sanoen armolahjat eivät luo kirkkoa, vaan ovat pikemminkin sen seuraus.

Kritiikki luterilaisuutta kohtaan osuu mielestäni kärjeltään juuri kohdan a) jättämiselle vähäiselle huomiolle tai jopa laiminlyömiselle kokonaan. Tätä kritiikkiä on esitetty melkein koko luterilaisen kirkon olemassaolon ajan pietistien, herätysliikkeiden ja reformoitujen kristittyjen keskuudessa. Tiivistän kritiikin näin: luterilainen kirkko on tapakristillinen ja siltä puuttuu aito sydämen kristillisyys ja elävä yhteys seurakuntalaisten kesken. Tässä valossa on ehkä helpompi hahmottaa, miksi monen mielestä sieltä puuttuvat myös armolahjat. Lienee totta se, että kohtaa b) on painotettu kohdan a) kustannuksella. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska ilman b):tä ei meillä olisi koko kristillistä kirkkoa. Toisaalta tämän ei kuitenkaan saisi johtaa sen unohtamiseen, mikä kirkko varsinaisesti tunnustuskirjojen ja Raamatun mukaan on – siis pyhien yhteisö, Kristuksen ruumis ja elävistä kivistä rakentuva temppeli.

Kun ymmärrämme, mitkä tuntomerkit tekevät kirkosta kirkon ja minkä varassa jokaisen seurakuntalaisen pyhyys ja vanhurskaus on, niin voimme alkaa rakentaa turvallisesti yhteyttä myös kristittyjen kesken siten kuin Raamatussa kuvataan. 1. Kor. 12:4 ”Lahjat ovat moninaiset, mutta yksi on Henki” ja 1. Kor 12:11: ”Mutta nämät kaikki se yksi Henki vaikuttaa, jakaen kullekin omansa niinkuin hän tahtoo.” Ensimmäisen korinttolaiskirjeen 12. luvussa Paavali kuvaa seurakuntaa ruumiina, jossa jokaisella – siis jokaisella – on oma tärkeä – siis elintärkeä – tehtävä ja lahja seurakuntaruumiin rakentamiseksi. Nämä lahjat jakaa Pyhä Henki, jossa seurakunta on yhdeksi ruumiiksi kastettu (jae 13). Kaste (sakramentti) siis luo seurakuntaruumiin (yhteisö), jonka rakentamiseen Pyhä Henki varustaa kunkin lahjoillaan.

Raamattu ei siis tunne sellaista kristittyä, joka käy vain kuluttamassa kirkon penkkejä, mutta ei itse millään tavalla ole osa tuota kirkkoa. Sen sijaan Raamattu puhuu elävistä kivistä. 1. Piet. 2: ”Ja myös te, niinkuin elävät kivet, rakentakaat teitänne hengelliseksi huoneeksi ja pyhäksi pappeudeksi uhraamaan hengellisiä uhreja”. Raamattu puhuu seurakunnasta, jossa ymmärretään myös sen yhteisöllinen ulottuvuus. Seurakunnasta, jossa tunnetaan siellä käyvät ihmiset. Seurakunnasta, jossa on tilaa rohkaisun ja nuhteen sanoille seurakuntalaisten kesken. Seurakunnasta, jossa kokoonnutaan rukoilemaan yhdessä. Seurakunnasta, jossa murretaan leipää yhdessä. Seurakunnasta, jossa opitaan tuntemaan Jumalan tahtoa ja kuullaan Sanan saarnaa yhdessä (Apt. 2:42).

Toisaalta Raamattu ei ohjaa kristittyjä kasvamaan kohti seurakuntaa, jossa jokainen toteuttaa vaativasti ja itsekkäästi omaa itseään, ilman kaitsentaa, järjestystä ja Raamatun neuvojen ja nuhteiden mukaan vaeltamista. ”Kaikki tapahtukoon soveliaasti ja säädyllisesti” (1 Kor. 14:40). Raamattu ei kehoita myöskään hillittömyyteen, vaan itsehillintään (2. Piet 1:5-6). Näin ollen uskovan ei tarvitse vaeltaa siten, että hän tulkitsee yliherkästi kaikenlaisia asioita Jumalan puheeksi tai vaikutuksiksi, joihin tulisi antautua harkitsemattomasti. Armolahjat on annettu muita varten, eikä niinkään niiden käyttäjää varten. Uskovan tulisikin rukoilla nöyryyttä ja rakkautta, ja sitä, että hän olisi valmis noita lahjoja vastaanottamaan, koska se voi tarkoittaa myös itsestä ja itselle tärkeistä asioista luopumista. Lisäksi ilman aitoa rakkautta olisimme vain heliseviä vaskia ja kiliseviä kulkusia (1. Kor 13:1), eikä palvelutyömme tuota kunniaa Jumalalle.

Yhteisönä rakentuminen on ilman muuta haaste seurakunnalle. Se haastaa yksilökeskeistä kertakäyttökulttuurin ihmistä sitoutumiseen ja oman paikkansa löytämiseen, sekä siinä pysymiseen. Se haastaa kiinnittämään huomiota vieressä istuvaan kirkkovieraaseen. Silloin armolahjat eivät ole tarpeettomia, vaan saamme olla ahkeria niiden anomisessa (1. Kor. 14:1). Niitä tarvitsevat ennen kaikkea veljemme ja sisaremme Kristuksessa, samoin kuten ruumiinjäsenet tarvitsevat toinen toisiaan pysyäkseen elossa.

Lopuksi ajattelin kysyä sinulta muutamia kysymyksiä, joiden avulla ehkä voisimme päästä eteenpäin armolahjoilla palvelemisen suhteen: Mikä on sinun kotikirkkosi? Kenen veljen tai sisaren vieressä sinä istut pyhäpäivästä toiseen? Mitkä ovat noiden kirkkovieraiden tarpeet, ja voisitko olla heitä palvelemassa tai auttamassa jotenkin? Voisitko rukoilla rakkautta tai tahtoa auttaa noita kirkkovieraita jos näitä hyveitä sinulta puuttuu? Ja jos tuo veli tai sisaresi ei tule joskus kirkkoon, niin soitatko hänelle kysyäksesi, onko kaikki hyvin? Voisitko sinä kutsua seurakuntasi kotiisi pitääksesi esimerkiksi kotiseurat, joissa voitte veisata, rukoilla ja kuulla Sanaa yhdessä? Voisitko näin avata ovesi evankeliumin esillä pitämiselle naapureidesi keskellä? Entä tiedätkö joitakin herätyksessä olevia ihmisiä, joille voisit kertoa Jeesuksen ristintyön armosta, ja joita voisit kutsua kirkkoon?

Lopuksi ottakaamme vaari siitä, kun Jeesus sanoo: ”kuin te olette kaikki tehneet, mitä teille käsketty on, niin sanokaat: me olemme kelvottomat palveliat: me teimme sen, minkä meidän piti tekemän.” Tehdessämme hyvää lähimmäisillemme jäämme vielä niin paljon velkaa ristillä tapetulle Karitsalle, että emme voi röyhistellä rintojamme teoillamme.