Mikä on oikein ja mikä väärin? Missä menee synnin raja? Mitä on vanhurskas elämä? Alkuun totean, että moraalikysymysten määrittelyssä on monenlaisia näkökulmia, kuten sosiologinen tai filosofinen näkökulma. Uskovan ihmisen lähtökohta on kuitenkin etsiä ennenkaikkea Raamatusta vastausta eettisiin kysymyksiin. Uskovan tulisi ojentautua elämässään ilolla juuri Jumalan sanan mukaan (Hepr. 11:1). Siksi se on tässäkin kirjoituksessa lähtökohtana. Luulen että näitä kysymyksiä pohtiessa on yleensä ainakin kolme ongelmaa, jotka tekevät vastauksen hahmottamisesta vaikeaa tai epämääräistä.

Ensimmäiseksi ongelmaksi kutsuisin etiikan yksityisasiaistamista. Etiikasta ja synnin määrittelemisestä tehdään jokaisen yksityisasia. Tätä perustellaan kenties sellaisilla kristillisillä hyveillä, kuten toisen kunnioittamisella tai lähimmäisen rakastamisella. Jumalan käskyt ja säädökset eivät enää olekaan yleisiä ja kaikkia koskevia. Samalla kuitenkin etiikasta tulee tulkinnanvaraista ja keskustelua hallitsee se, ettei kenelläkään olisi oikeutta puuttua toisen asioihin, ja kertoa mitä Raamattu opettaa. Tällöin laiminlyödään kristityn velvollisuus kehottaa ja varoittaa uskonveljiä ja -siskoja (Tiit. 2:15, Hepr. 10:24). Raamattu kehottaa uskovaa nimittäin selkeästi myös tarvittaessa varoittamaan kristittyä veljeään, jos tämä elää jumalattomasti (Tiit. 3:10). Mikäli meillä taas ei ole käsitystä niin oikeasta etiikasta kuin velvollisuudesta varoittaa veljeämme, niin luulemme, että on Raamatullisempaa tai kristillisempää suvaita ja rakastaa katumatonta ja harhassa elävää veljeä, mutta samalla myös hiljaisesti painaa villasella valoon tuomatonta syntiä. Tällöin tulemme Raamatun mukaan myös osalliseksi veljemme synnistä. (2. Joh 1:11)

Raamattu kuvaa oikean ja väärän kysymykset selkeästi ja ilman yksilökeskeistä tulkinnanvaraisuutta tai suhteellisuutta. Jumalan laki ja ohjeet vanhurskaaseen elämään eivät ole vaikeita ymmärtää. Näin Jumala itse sanoo lain antamisen yhteydessä (5. Moos 30:11). Oikean ja väärän määrittely ei ole jokaisen ihmisen tulkinnanvarainen oma asia, mutta jokainen kyllä vastaa itse omasta elämästään kerran Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla. Toiseksi ongelmaksi kristillisen etiikan hahmottamisessa kutsuisin sitä, että etiikasta tehdään harmaata mustavalkoisuuden sijasta. Tarkoitan tällä sellaista hahmottamistapaa, että Raamattu ei antaisi kovin selkeitä ”aina ja kaikkialla” voimassa olevia eettisiä ohjeita, vaan pikemminkin periaatteita, joita tulee omassa elämässä soveltaa. Tällöin ei itseasiassa ole tärkeää se, mitä Raamattu varsinaisesti opettaa, vaan se mikä periaate on tuon opetuksen takana. Olennaista ei tällöin ole itse tekomme, vaan pikemminkin motiivimme.  Tämä nostaa tärkeämmäksi asiaksi ihmisen oman viisauden nähdä Sanan taakse, kuin mahdollisuuden antaa itse Sanan ohjata omaa elämää. Oman viisautensa sokaisemana moni ei enää huomaa, jos tuo itse muodostettu periaate sotii itse Sanaa vastaan, josta se on johdettu.

Kolmanneksi ongelmaksi näen seikan, jota nimittäisin vastuustaluopumiseksi. Olemme täysin Raamatullisia, jos sanomme, että meissä asuu perisynti, jonka takia teemme syntiä, siis yksittäisiä Jumalan tahdon vastaisia tekoja, jotka ovat väärin Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan. Olemme täysin Raamatullisia, jos sanomme, että perkaamalla tekosyntejä elämästämme huomaamme tehtävän lopulta mahdottomaksi, koska synti asuu niin syvällä meissä (Room. 7:17). Teemme kuitenkin kohtalokkaan erehdyksen, jos päättelemme tästä, ettei yksittäisillä tekosynneillä ole merkitystä, koska olemme kuitenkin syntisiä pohjiamme myöten. Tällöin luovumme oman elämämme vastuusta. Jumalalle, joka tuomitsee meidät jokaisen turhan sanammekin perusteella (Matt 12:36), ei ole samantekevää se, miten elämme suhteessa Hänen lakiinsa ja kehotuksiinsa, jotka Raamatussa on ilmoitettu. Vaikka meissä asuu perisynti, niin olemme teoistamme vastuussa, eikä Jumala piittaa tekosyistämme tai vilpittömistä selityksistämme liittyen siihen, miksi olemme tehneet syntiä. Tässä suhteessa Kaikkivaltias ei ole myötätuntoinen ja ymmärtäväinen tai sano: ”Kyllä minä ymmärrän, että Aadamin rikkomuksen takia sinäkin syntiä teet. Mene siis Herrasi iloon, sillä en minä sinua teoistasi vastuuseen vaadi!” Jeesus kysyy pikemminkin: ”Kuka teki Isäni tahdon?” (Matt. 21:31) ja ”Ei jokainen joka sanoo minulle ´Herra, Herra´pidä tuleman taivaan valtakuntaan; mutta joka tekee minun isäni tahdon, joka on taivaassa” (Matt. 7:21).

Raamatun etiikka ei siis ole yksityisasia, jota kukin – varsinkaan uskovainen – saisi noudattaa siinä määrin kuin haluaa. Uskovat ovatkin siksi kutsuttuja kristittyinä elämään pyhää elämää ja tekemään elämässään oikeita valintoja eettisissä kysymyksissä (Tiit. 2:11-12). Näin he kirkastavat Kristusta ruumiissaan (1 Kor 6:20). Näin he todistavat Herrastaan ja uskostaan pimeän maailman keskellä (Matt 5:16). Raamattu on myös selkeä kuvatessaan sitä, mikä on syntiä ja Jumalan tahdon vastaista, ja toisaalta kuvatessaan sen tien, jota kristityn kuuluisi ilolla vaeltaa. Siksi meidän ei tule vaihtaa selviä Raamatun kehotuksia ja käskyjä omatekoisiin periaatteisiin ja omaan viisauteemme. Lisäksi Raamattu kyllä kuvaa kaikki ihmiset syntymästään saakka syntisinä, mutta tämä perisynti – jolle ei toki mahda mitään – ei vedä pois meidän vastuutamme siitä mitä me teemme ja miten me elämme. Siksi elävässä uskossa oleva ihminen taistelee aina syntiä, lihaa ja maailmaa vastaan. Elävään uskoon kuuluu ja siitä seuraa kilvoitus.