Alkukirkon salaisuus (kirja-arvio)

On herkullinen kysymys pohtia, millainen oli alkukirkko? Oliko alussa kenties karsimaattisia ylistyskokouksia, jäyhiä liturgisia jumalanpalveluksia vai salaperäistä idän mystiikkaa suitsutuksineen? Vai ehkä kaikkia? Entä miten alkukristityt uskoivat ja elivät? TT Juho Sankamon kirjassa Alkukirkon salaisuus (Perussanoma, 2018) sukelletaan alkukirkon maailmaan Uuden testamentin kirjojen syntymisen aikaan ja lähdetään selvittämään kristillisen identiteetin kannalta isoa kysymystä: millainen oli se kristillinen kirkko, jonka Jeesus perusti?

Jo alkuun Juho myöntää, että kirjan kirjoittaminen on ollut siinä mielessä vaikeaa, koska ”kirkko on erittäin salaperäinen. Siitä on vaikeaa saada otetta.” Jos eksegetiikan alalta Jeesus-tutkimuksesta väitellyt tohtori toteaa näin, tulee itselleni mieleen suhtautua kysymykseen alkukirkosta suurella nöyryydellä ja avoimuudella. Ilman avointa asennetta voi vaarana olla, että näkee alkukirkon sellaisena, kuin haluaa sen nähdä, ei välttämättä sellaisena kuin se on ollut.

Kyriake – Herran oma

Kirkko, Kyriake, tarkoittaa Herralle kuuluvaa. Juho muistuttaa, ettei kirkko ole kenenkään ihmisen omaisuutta, ei edes paavin. Jeesus sanoikin Pietarille: ”Kaitse minun lampaitani.” Kirkko kuuluu Kristukselle, eikä Kristusta voi erottaa Hänen kirkostaan, vaikka suosittu slogan kuuluukin: ”Kyllä Kristus, ei kirkko!” Ehkä tällaisen ajattelutavan taustalla voi olla käsitys, ettei kirkkoa tarvita mihinkään, koska voin uskoa yksinäni esimerkiksi pelkän Raamatun avulla. Tämä ajatus ei voisi kuitenkaan olla kauempana alkukirkon uskosta.

Samalla Juho ei pelkää tunnustaa, ettei kirkon ainoa vihollinen ole maailma, vaan se kärsii omien jäsentensä synneistä ja heikkouksista. Esille nostetaan esimerkiksi katolisen kirkon viimeaikainen pedofiliaskandaali ja siihen liittynyt salailu. ”Susia on piispojen kaavuissa. Näin on aina ollut. Suuria ja kauheita kriisejä on ollut ennenkin”, Juho kirjoittaa. Kirkon sisällä olevasta pahuudesta huolimatta Juho luo toiveikkaan katseen tulevaisuuteen: ”Itse olen luottavainen sen suhteen, että Kristus voittaa tämän sodan, sillä myös hän on tuon lauman keskellä.” Sudet tai Juudas Iskariot, eivät tarkoita, että koko kirkko olisi hylättävä. Päinvastoin – Jeesus itse lupasi, etteivät tuonelan portit voita kirkkoa. Kirkko on yhä Kristuksen oma.

Kirkon tunnuspiirteet

Juho nostaa esille kirkon tunnuspiirteet Nikea-Konstantinopolin uskontunnutuksesta (381 jKr.): ”Uskomme yhden, pyhä, katolisen ja apostolisen kirkon.” Uskontunnustuksessa kirkko ja Pyhä Henki ovat yhdistyneet toisiinsa. Juho kirjoittaa, ettei Pyhä Henki ole koditon henki, vaan se on ottanut kirkon kodikseen. Pyhä Henki on ikään kuin Kristuksen ruumiin eli seurakunnan sielu. Kirkkoisä Irenaeus kirjoittaa 180-luvulla: ”Missä on kirkko, siellä on myös Jumalan Henki ja missä on Jumalan Henki, siellä on kirkko.”

Jeesus rukoili ylimmäispapillisessa rukouksessaan kirkon ykseyden puolesta: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä.” Myös Paavalille kirkon ykseys oli hyvin tärkeä arvo, joka tulee esille monissa kirjeissä, mm. ehtoolliseen liittyen: ”Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä me tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” Kirkkoa ei saa jakaa, sillä Kristuksella on vain yksi ruumis, eikä ole olemassa monia pyhiä henkiä, vaan vain yksi Pyhä Henki.

Kirkko on myös pyhä, koska Pyhä Henki pyhittää sen läsnäolollaan. Jokaisessa messussa veisataan Jumalalle: ”Sinä yksin olet pyhä, sinä yksin olet Herra, sinä yksin olet korkein, Jeesus Kristus.” Kirkon ainoa pyhyyden lähde on Jeesus Kristus. Tämän lisäksi kirkko kutsuu jäseniään pyhyyteen. Paavali kirjoittaa: ”Niinkuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette.” Jeesuksen ja armon tähden pyhittyminen on mahdollista. Juho lainaa runoilija Leon Bloytä: ”Ainut suuri tragedia elämässä on se, jos ihmisestä ei tule pyhimystä.”

Kirkon katolinen luonne taas viittaa siihen, että kirkko on levinnyt jo helluntaista alkaen kaikkialle maailmaan – ”yli maan piirin” – ja se opettaa koko evankeliumia – täydellisesti ja kokonaisena. Sillä on kaikki dogmit, sakramentit ja armot. Kyrillos Jerusalemilainen kirjoittaa: ”Älä kysele pelkästään, missä on kirkkorakennus, äläkä pelkästään, missä on seurakunta, vaan missä on pyhä, katolinen kirkko. Juuri se on tämän kaikkien meidän äitimme oma nimi, äitimme, joka on Herramme Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainosyntyisen Pojan morsian.”

Kirkko on lopuksi myös apostolinen. Jeesus asetti kirkolleen johtajat sanoen: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin minä lähetän teidät.” Hän lupasi, että Pyhä Henki johdattaisi kirkon apostoleja. Kirkon apostolisuus tarkoittaa uskollista apostolisen opin vaalimista sekä sitä, että kirkon johdossa ovat apostolien seuraajat eli piispat, sillä apostolien kuollessa heidän Kristukselta peräisin olevaa apostolista virkaansa jatkamaan valittiin seuraajia, kuten jo uudesta testamentista näemme.

Pohdin kerran tätä kirkon apostolista luonnetta ystäväni kanssa. Monesti protestattisesta näkökulmasta saatetaan ajatella, että vain uskon sisältö on tärkeää, ei niinkään virka. Katolisesta näkökulmasta asiaa taas saatetaan kärjistää niin, että vain virka olisi tärkeää. Oikeastaan kuitenkin molemmat ovat elintärkeitä. Virka on ikään kuin astia, joka ylläpitää ja kannattelee uskonsisältöä. Ilman astiaa sen sisältö karkaisi kakenlaisten tulkintojen ja oppien sekamelskaan. Siksi myös virka on tärkeä, josta muodostuu hierarkkinen kirkko ja sen järjestys. Sen avulla kokonaiskirkko voi säilyttää ykseyden ja siirtää saman uskonsisällön – kokonaisena ja ehyenä –  eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

Kirkko – Jumalan oma kansa

Kun Jeesus kokosi itselleen 12 apostolia, on tässä viittaus Israelin kansan kahteentoista heimoon. Jeesus lähetti lisäksi nämä 12 apostoliaan tekemään kaikista kansoista opetuslapsiaan, mikä viittaa hajallaan olevien Israelin heimojen kokoamiseen. Pietari kirjoittaa seurakunnasta eli kirkosta: ”Te olette valittu suku… Jumalan oma kansa.” Juho viittaakin, että Jeesus-yhteisö ei ole vain yksi lahko tai synagogayhteisö juutalaisuudessa, vaan se väittää olevansa – ei enempää eikä vähempää kuin – Jumalan oma kansa, qahal Israel.

Kun Jerusalemin temppeli tuhoutui noin 500-luvulla eKr., Jumalan läsnäolon, Shekhinan, paikka temppelin kaikkein pyhimmässä oli kadonnut. Jumalan läsnäolon menettäminen oli tietysti dramaattista. Siksi rakennettiin uusi temppeli eli Jerusalemin toinen temppeli ja Israelin kansa odotti Herran laskeutumista ja ilmestymistä temppeliin – kansansa keskuuteen.

Jeesus nasaretilainen oli tuo odotettu uusi Jumalan läsnäolon paikka maan päällä. Hän oli ”kävelevä temppeli”. Jeesuksen astuttua taivaaseen helluntaina Pyhä Henki laskeutui kirkkoon, joka on Kristuksen ruumis. Paavali kirjoittaakin: ”Mehän olemme elävän Jumalan temppeli.” Tämä on tärkeää, sillä onhan temppeli ollut vanhasta testamentista alkaen syntien anteeksisaamisen paikka maan päällä.

On mielenkiintoista, että Jeesus rakensi lisäksi kirkkonsa Pietarin varaan: ”Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” Pietari tarkoittaa kalliota. Tällä kalliolla tuonelan portit eivät voita kirkkoa. Pietarille annettiin myös ”taivasten valtakunnan avaimet”, jossa on viittaus Vanhan testamentin Daavidin huoneen hovin päämiehen virkaan. Daavidin poika, Kuningas-Jeesus valitsi hovinsa päälliköksi Simonin, jonka nimen hän muutti kallioksi, Pietariksi, ja jonka hän jätti huolehtimaan valtakuntansa tehtävistä astuttuaan taivaaseen.

Lopuksi

Pidin Alkukirkon salaisuuden erityisenä ansiona sitä, että kirja vältti polemiikin ja pysyi neutraalina tehtävässään tutkia alkukirkon uskoa. Moni kysymys jäi myös avoimeksi. Nostan tässä suhteessa hattua Juholle, sillä katolilaiseksi siirtyneeltä luterilaiselta papilta olisi voinut odottaa muutakin.

Millainen oli siis alkukirkko? Jos tämä kysymys kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän sujuvaan, jännittävään ja helppolukuiseen kirjaan.

”Se on nähnyt kaikki aikakaudet. Se on pystyssä vieläkin. Kristuksen kirkko ei ole aikansa lapsi, vaan Jumalan lapsi. Kristuksen kirkkoa voidaan verrata pieneen taimeen tai siemeneen. Ei ole luonnollista, että siemen pysyy aina pienenä ja samanlaisena. Sen kuuluu kasvaa ja kehittyä oman luontonsa mukaisesti. Näin uskollisesti Kristuksen kirkko kasvaa jatkuvasti ja kuitenkin se säilyttää koko ajan alkuperäisen DNA:nsa, luontonsa ja apostolisen uskonsa.”