Kategoria: Kirjaesittelyt

Kristinuskon suuntauksia on lukuisia, mutta mistä voimme tietää, mikä on se oikea, kysyy kirkkohistorian emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffman tuoreessa kirjassaan Mitä on oikea kristinusko? (Väyläkirjat, 2022). Millä perustalla kirkko on siis apostolien ajoista asti operoinut, kun se on opettanut Jeesuksen ilmoitusta, syventänyt sitä aikojen saatossa ja tehnyt rajanvetoa harhaoppeihin?

Lähtökohta

Etsiessään vastausta kysymykseen oikeasta kristinuskosta Arffman lähtee siitä, että uskottavin vastaus löytyy palaamalla alkuun. Hän ei siis lähde vertailemaan yksittäisten kristillisten suuntausten opetuksia etsimällä niiden perusteita Raamatusta, sillä kaikki kristilliset suuntaukset perustelevat oppejaan Raamatulla. Raamatun auktoriteetti onkin Arffmanin mukaan aina ”tulkittua auktoriteettia”. Kirja ei opeta kenellekään totuutta sellaisenaan ilman selittäjää. Ja jos ei lähdetä siitä, että oikea kristinusko löydettiin vasta vuosisatoja, jopa -tuhansia myöhemmin, on järkevintä syventyä tarkemmin alkukirkon kristilliseen maisemaan: Mihin auktoriteettiin varhaiskirkon kristityt luottivat? Miksi?

”Kristinusko ei ole kirjauskonto”

Arffman kritisoi kestämättömäksi sellaista periaatetta, että oikea kristinusko löydetään pelkästään Raamatun avulla. Sen sijaan varhaiset kristityt eivät voineet useista syistä perustaa uskoaan yksin Raamattuun, esimerkiksi siksi, ettei Uutta testamenttia yksinkertaisesti ollut vielä kirjoitettu. Jeesus ei jättänyt jälkeensä yhtään kirjaa. Kun kristittyjen yhteisön piirissä myöhemmin syntyi myös tekstejä, piti kristittyjen jollakin auktoriteetilla päästä yhteiseen käsitykseen siitä, mitä kirjoituksia alettiin pitää kirkon pyhinä kirjoituksina. Kenellä oli auktoriteetti päättää siitä ja mihin perustuen? Seurakunnissa kiersi nimittäin paljon sellaisiakin kirjeitä, jotka eivät lopulta päätyneen Uuden testamentin kaanoniin. Lisäksi oli myös harhaopettajia omine kirjoituksineen.

Arffman kuvaa, että ensin oli suullinen perintö ja käsitys siitä, mitä kristinusko on. Tämä perustui Jeesuksen apostoleille antaman opetuksen muistitietoon, jota he sitten opettivat perustamissaan seurakunnissa. Kaikkiin kysymyksiin ei ollut kuitenkaan suoraa vastausta Jeesuksen opetuksista, vaan pian jouduttiin soveltamaan, ikään kuin extrapoloimaan Jeesuksen antaman opin pohjalta. Lisäksi oli myös ilmestyksiä ja yliluonnollisia kokemuksia, mutta mikä arvovalta näille oli annettava? Kuinka velvoittavina ne tuli ymmärtää koko varhaiskirkolle? Kuka sen päätti? Ja kun käsitys Raamatun kaanonista alkoi vakiintua 300-luvulla, ei kristinuskosta silti muodostunut kirjauskontoa. Se ei siirtynyt operoimaan Uuden testamentin kirjakokoelman myötä toisenlaisella perustalla oikean uskon määrittelyssä kuin varhaisempina vuosina. Pikemminkin pyhä kirja oli ilmentymää siitä uskosta, joka jo oli olemassa, mutta ei ollut kuitenkaan tyhjentävä esitys. Ja se millaiseksi kristinusko muotoutui, liittyi viime kädessä uskoon Pyhän Hengen johdatuksesta.

Aluksi kristillistä oppia ja elämäntapaa koskevia kysymyksiä oli helppoa kysyä Jeesuksen tunteneilta opetuslapsilta, jotka olivat eläneet tiiviisti Jeesuksen kanssa tämän julkisen elämän ajan ja tunsivat parhaiten Jeesuksen opetuksen perinnön. Mutta entä sitten, kun apostolit olivat poistuneet tästä ajasta, viimeisinkin noin 60-luvun tienoilla? Keneltä silloin voitiin kysyä? Muodostuisiko kristinuskosta vain ”joukko eri tavalla organisoituneita seurakuntia ja uskon tulkintoja”, Arffman kysyy? Miten koko kirkko voisi pysyä yhdessä?

On ilmeistä, että kirkolle tarvittiin ”arvovaltainen johto”, johon kristityt ja koko kirkko voisivat luottaa kristinuskon määrittelyä koskevissa kysymyksissä.

Kuka johtaa?

Arffman lainaa Cyprianusta (v. 251): ”Yhden [Pietarin] varaan hän [Jeesus] rakentaa kirkkonsa ja yhden käskee kaitsemaan lampaitaan [Joh. 21:15-17]. Ja vaikka hän antaa kaikille apostoleille samanlaisen vallan, hän kuitenkin pystyttää yhden istuimen ja osoittaa arvovallallaan ykseyden alkuperän ja perusteen. Myös muut [apostolit] olivat toki samaa kuin Pietari, mutta johtoasema (primatus) annetaan Pietarille ja yksi kirkko osoitetaan yhdestä istuimesta (cathedra) käsin.”

Arffmanin mukaan kirkon kestävänä perustana ja ”pylväinä” nähtiin varhaiskirkossa apostolien perustamat seurakunnat, joiden piispoissa nähtiin jatkuvan Jeesuksen apostoleille antama tehtävä opettaa oikeaa kristinuskoa. Samoin Pietarille annetun kaitsentatehtävän nähtiin Arffmanin mukaan jatkuvan Rooman seurakunnassa ja sen piispassa, jonka johtoasemaa tai arvovaltaa ei mikään katolinen seurakunta kiistänyt. Pietarin tehtävä taas johdettiin Jeesuksen sanoista: ”Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle (petra) minä rakennan kirkkoni.”

Hajaannusta, ristiriitoja ja johtopäätös

Kristinuskon historia on kuitenkin sangen moniulotteinen. Arffman piirtää 240 sivuisessa kirjassaan kuitenkin varsin syvällisesti kristinuskon kehityksen suuret linjat, mutta ottaa esille myös esimerkkejä, kuinka myöhemmin sille, mitä on oikea kristinusko ja miten se voidaan tietää, tarjottiin myös muunlaista perustaa. Arffman selvittää, miksi hän ei usko kestävän perustan löytyvän esimerkiksi Konstantinopolista (tai  Moskovasta?) taikka erilaisista kokemuksellisuuteen ja vahvoihin karismaattisiin johtajiin pohjautuvista liikkeistä. Niinpä viimeisessä tilinpäätös -kappaleessa alkaa hahmottua enää vain yksi selkeä johtopäätös kirjan kysymykseen siitä, mitä on oikea kristinusko ja millä perustalla se seisoo.

Loppuvuodesta 2020 Juho Sankamolta ilmestyi uusi kirja Taivasolento – kirja ihmisestä (Perussanoma). Kirja kuvaa pohdiskelevalla, elävällä ja myös henkilökohtaisella otteella ihmiselämän syvällisiä kysymyksiä: Mikä on ihminen? Millainen on ihminen? Mistä löytää elämän tarkoitus? Vastauksia etsitään Raamatun, filosofian, järjen, kirkon suurten opettajien ja sosiologian näkökulmista. Kokonaisuus on helppolukuinen ja kirja on kuin traktaatti, jonka voisi ojentaa melkeinpä kenen tahansa lukijan käteen.

Olet arvokas!

On ekumeenisesti upea asia, että luterilainen kustannusyhtiö Perussanoma julkaisee myös katolisen kirjailijan kirjoja. Aiemmin tällainen katolilais-luterilainen yhteistyö olisi voinut herättää allergiaa. Yhteistyö onkin hyvä osoitus siitä, että kristittyjen välillä on paljon enemmän yhteistä kuin eroja. Tämä on erityisen totta, kun puhutaan kristillisestä ihmiskäsityksestä.

Juho kuvaa loistavasti, miten kristillinen ihmisarvo ei ole ihmisen erilaisten ominaisuuksien, kuten vaikkapa hyödyllisyyden varassa, vaan tekijänsä varassa. Käsitys siitä, että Jumala on luonut ihmisen, antaa ihmiselle valtavan suuren arvon. Arvottomasta maan tomusta syntyy arvokas Jumalan kuva. Esimerkiksi materialismissa ihmisen arvo ei ole itsessään tomua kummempaa.

Kainin ja Abelin esimerkin kautta Juho myös muistuttaa, ettei edes kuolema hävitä ihmistä lopullisesti. Kun Kain surmasi Abelin, huusi tämän veri taivaaseen asti, eikä Kain voinut tukkia Jumalan korvia. Ihminen ei voi peruuttaa ihmisen luomista. Ihminen on ikuisuusolento.

Missä olet ihminen?

Kirkkoisä Augustinus kirjoitti, että ihmisen sielu on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa. Tämä johtuu siitä, että ihminen on luotu taivasta varten. Ihminen on taivasolento. Kainin tavoin me ihmiset olemme kuitenkin enemmän tai vähemmän hukassa Jumalalta ja itseltämme. Kuka minä oikeastaan olen? Miksi minut on luotu?

Juha nostaa esille niljakkaan Klonkun, joka on J. R. R. Tolkienin kirjasarjasta Taru sormusten herrasta. Klonkku oli joutunut veljensä murhan ja varkauden takia pahuuden valtaan. Hän oli kadottanut itsensä. Silti kaikki toivo ei ollut mennyttä! Viisas Gandalf muistutti, että Klonkun sielussa oli vielä jäljellä vapaa sopukka: ”Yksi sen sielun sopukoista kuului vielä sille itselleen, ja sieltä pilkisti valo kuin ovenraosta. Oikeastaan siitä oli miellyttävää kuulla taas ystävällinen ääni, joka toi mieleen muistoja tuulesta ja puista ja auringon valaisemista ruohikoista ja muista unohtuneista asioista.”

Juho kirjoittaa, että Jumalan kadottaminen on itsensä kadottamista. Jumalan löytäminen voisi siis lähteä oman itsensä löytämisestä. Aivan kuin Klonkku itse kutsui hukkaan joutunutta Klonkkua tulemaan takaisin kotiin, takaisin itseensä. Aivan kuin tuhlaajapoika meni ensin itseensä ja ajatteli: ”Nyt minä lähden isäni luo.” Juho rohkaisee: ”Ole kerrankin oma itsesi. Kuuntele omaa sydäntäsi! Hän lainaa pastori Richard Wurmbrandia: ”Et ole koskaan oma itsesi, Jumalan kuvaksi luotu säteilevä olento, ellet tule Jeesuksen tykö.”

Jeesus – täydellinen ihminen

Raamatun keskeisenä teemana Juho näkee ihmisen ja Jumalan välisen suhteen. Tämä suhde on kaikista läheisin ja intensiivisin, kun Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi Neitsyt Marian kohdussa. Jumala tuli ihmisenä etsimään ihmistä. Jeesus lähestyy meitä! Juho kuvaa koskettavasti, kuinka Jumala tulee Jeesuksessa etsimään hukassa olevia ihmisiä. Koko huikean suuressa ja äärettömässä universumissa ihminen on Jumalan silmäterä – Hänen äärettömän kiinnostuksensa ja rakkautensa kohde. ”On uskomatonta ajatella, että sinussa on jotain niin ihmeellistä, että Jumala etsii ja kutsuu sinua”, Juho kirjoittaa.

Kirkkoisä Basileios Suuri liitti ihmisen mittaamattoman arvon juuri Jeesukseen ja hänen ristiinsä: ”Ihminen, huomioi arvokkuutesi, muista hinta, joka sinusta on maksettu.” Juho nostaa tämän esille parhaana ihmisarvopuntarina – vaa´assa painavat Kristuksen teot, eivät sinun omat ansiosi, ja ne osoittavat ihmisen suunnattoman arvon.

Muistamme Raamatusta myös pahasti köyryssä kulkevan naisen, jonka Jeesus paransi ja nainen kykeni oikaisemaan selkänsä. Tässä Juho näkee upeasti viittauksen Jeesuksen missioon: Hän on tullut suoristamaan meitä vääräksi vääntyneitä ihmisiä kaikkeen komeuteensa.

Kohti yhteyttä ja avoimuutta

Otan vielä esille yhden yksityiskohdan. Juho kirjoittaa, ettei avoimuus ole missään niin voimakasta kuin Kristuksen kirkossa. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoinen ajatus. Jumalassa ihminen voi löytää paitsi itsensä, myös Jumalan isyyden kautta veljeyden kaikkien ihmisten kanssa. Itseensä käpertymisen sijaan ihminen voi Jeesuksen kautta löytää yhteyden toisiin ihmisiin veljinään ja sisarinaan. Juuri kirkossa tämä on totta valtavalla tavalla. Kirkko on auki kaikille kansoille kaikkina aikoina ja se kokoaa yhdeksi ruumiiksi kaikki pyhät kaikilta aikakausilta. Kirkko on auki taivaaseen saakka! Tällaista avoimuutta ja yhteyttä et löydä muualta.

Kirjan Taivasolento aihe on tietysti hyvin laaja – ihminen. Mielestäni Juho onnistuu silti hyvin käsittelemään aihetta kristinuskon näkökulmasta ottaen samalla esille myös konkretiaa ja muita ihmiselämän osa-alueita ja rajapintoja. Myös erilaisia pommeja käsitellään, kuten väestöpommia, seksuaalivallankumouksen pommia ja eläkepommia. On luonnollista, että aiheen valtavan laajuuden vuoksi kaikkeen ei voida mennä kovin syvälle. Ehkä kirjaan Taivasolento voisi odottaa jopa jatko-osaa.

On herkullinen kysymys pohtia, millainen oli alkukirkko? Oliko alussa kenties karsimaattisia ylistyskokouksia, jäyhiä liturgisia jumalanpalveluksia vai salaperäistä idän mystiikkaa suitsutuksineen? Vai ehkä kaikkia? Entä miten alkukristityt uskoivat ja elivät? TT Juho Sankamon kirjassa Alkukirkon salaisuus (Perussanoma, 2018) sukelletaan alkukirkon maailmaan Uuden testamentin kirjojen syntymisen aikaan ja lähdetään selvittämään kristillisen identiteetin kannalta isoa kysymystä: millainen oli se kristillinen kirkko, jonka Jeesus perusti?

Jo alkuun Juho myöntää, että kirjan kirjoittaminen on ollut siinä mielessä vaikeaa, koska ”kirkko on erittäin salaperäinen. Siitä on vaikeaa saada otetta.” Jos eksegetiikan alalta Jeesus-tutkimuksesta väitellyt tohtori toteaa näin, tulee itselleni mieleen suhtautua kysymykseen alkukirkosta suurella nöyryydellä ja avoimuudella. Ilman avointa asennetta voi vaarana olla, että näkee alkukirkon sellaisena, kuin haluaa sen nähdä, ei välttämättä sellaisena kuin se on ollut.

Kyriake – Herran oma

Kirkko, Kyriake, tarkoittaa Herralle kuuluvaa. Juho muistuttaa, ettei kirkko ole kenenkään ihmisen omaisuutta, ei edes paavin. Jeesus sanoikin Pietarille: ”Kaitse minun lampaitani.” Kirkko kuuluu Kristukselle, eikä Kristusta voi erottaa Hänen kirkostaan, vaikka suosittu slogan kuuluukin: ”Kyllä Kristus, ei kirkko!” Ehkä tällaisen ajattelutavan taustalla voi olla käsitys, ettei kirkkoa tarvita mihinkään, koska voin uskoa yksinäni esimerkiksi pelkän Raamatun avulla. Tämä ajatus ei voisi kuitenkaan olla kauempana alkukirkon uskosta.

Samalla Juho ei pelkää tunnustaa, ettei kirkon ainoa vihollinen ole maailma, vaan se kärsii omien jäsentensä synneistä ja heikkouksista. Esille nostetaan esimerkiksi katolisen kirkon viimeaikainen pedofiliaskandaali ja siihen liittynyt salailu. ”Susia on piispojen kaavuissa. Näin on aina ollut. Suuria ja kauheita kriisejä on ollut ennenkin”, Juho kirjoittaa. Kirkon sisällä olevasta pahuudesta huolimatta Juho luo toiveikkaan katseen tulevaisuuteen: ”Itse olen luottavainen sen suhteen, että Kristus voittaa tämän sodan, sillä myös hän on tuon lauman keskellä.” Sudet tai Juudas Iskariot, eivät tarkoita, että koko kirkko olisi hylättävä. Päinvastoin – Jeesus itse lupasi, etteivät tuonelan portit voita kirkkoa. Kirkko on yhä Kristuksen oma.

Kirkon tunnuspiirteet

Juho nostaa esille kirkon tunnuspiirteet Nikea-Konstantinopolin uskontunnutuksesta (381 jKr.): ”Uskomme yhden, pyhä, katolisen ja apostolisen kirkon.” Uskontunnustuksessa kirkko ja Pyhä Henki ovat yhdistyneet toisiinsa. Juho kirjoittaa, ettei Pyhä Henki ole koditon henki, vaan se on ottanut kirkon kodikseen. Pyhä Henki on ikään kuin Kristuksen ruumiin eli seurakunnan sielu. Kirkkoisä Irenaeus kirjoittaa 180-luvulla: ”Missä on kirkko, siellä on myös Jumalan Henki ja missä on Jumalan Henki, siellä on kirkko.”

Jeesus rukoili ylimmäispapillisessa rukouksessaan kirkon ykseyden puolesta: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä.” Myös Paavalille kirkon ykseys oli hyvin tärkeä arvo, joka tulee esille monissa kirjeissä, mm. ehtoolliseen liittyen: ”Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä me tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” Kirkkoa ei saa jakaa, sillä Kristuksella on vain yksi ruumis, eikä ole olemassa monia pyhiä henkiä, vaan vain yksi Pyhä Henki.

Kirkko on myös pyhä, koska Pyhä Henki pyhittää sen läsnäolollaan. Jokaisessa messussa veisataan Jumalalle: ”Sinä yksin olet pyhä, sinä yksin olet Herra, sinä yksin olet korkein, Jeesus Kristus.” Kirkon ainoa pyhyyden lähde on Jeesus Kristus. Tämän lisäksi kirkko kutsuu jäseniään pyhyyteen. Paavali kirjoittaa: ”Niinkuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette.” Jeesuksen ja armon tähden pyhittyminen on mahdollista. Juho lainaa runoilija Leon Bloytä: ”Ainut suuri tragedia elämässä on se, jos ihmisestä ei tule pyhimystä.”

Kirkon katolinen luonne taas viittaa siihen, että kirkko on levinnyt jo helluntaista alkaen kaikkialle maailmaan – ”yli maan piirin” – ja se opettaa koko evankeliumia – täydellisesti ja kokonaisena. Sillä on kaikki dogmit, sakramentit ja armot. Kyrillos Jerusalemilainen kirjoittaa: ”Älä kysele pelkästään, missä on kirkkorakennus, äläkä pelkästään, missä on seurakunta, vaan missä on pyhä, katolinen kirkko. Juuri se on tämän kaikkien meidän äitimme oma nimi, äitimme, joka on Herramme Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainosyntyisen Pojan morsian.”

Kirkko on lopuksi myös apostolinen. Jeesus asetti kirkolleen johtajat sanoen: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin minä lähetän teidät.” Hän lupasi, että Pyhä Henki johdattaisi kirkon apostoleja. Kirkon apostolisuus tarkoittaa uskollista apostolisen opin vaalimista sekä sitä, että kirkon johdossa ovat apostolien seuraajat eli piispat, sillä apostolien kuollessa heidän Kristukselta peräisin olevaa apostolista virkaansa jatkamaan valittiin seuraajia, kuten jo uudesta testamentista näemme.

Pohdin kerran tätä kirkon apostolista luonnetta ystäväni kanssa. Monesti protestattisesta näkökulmasta saatetaan ajatella, että vain uskon sisältö on tärkeää, ei niinkään virka. Katolisesta näkökulmasta asiaa taas saatetaan kärjistää niin, että vain virka olisi tärkeää. Oikeastaan kuitenkin molemmat ovat elintärkeitä. Virka on ikään kuin astia, joka ylläpitää ja kannattelee uskonsisältöä. Ilman astiaa sen sisältö karkaisi kakenlaisten tulkintojen ja oppien sekamelskaan. Siksi myös virka on tärkeä, josta muodostuu hierarkkinen kirkko ja sen järjestys. Sen avulla kokonaiskirkko voi säilyttää ykseyden ja siirtää saman uskonsisällön – kokonaisena ja ehyenä –  eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

Kirkko – Jumalan oma kansa

Kun Jeesus kokosi itselleen 12 apostolia, on tässä viittaus Israelin kansan kahteentoista heimoon. Jeesus lähetti lisäksi nämä 12 apostoliaan tekemään kaikista kansoista opetuslapsiaan, mikä viittaa hajallaan olevien Israelin heimojen kokoamiseen. Pietari kirjoittaa seurakunnasta eli kirkosta: ”Te olette valittu suku… Jumalan oma kansa.” Juho viittaakin, että Jeesus-yhteisö ei ole vain yksi lahko tai synagogayhteisö juutalaisuudessa, vaan se väittää olevansa – ei enempää eikä vähempää kuin – Jumalan oma kansa, qahal Israel.

Kun Jerusalemin temppeli tuhoutui noin 500-luvulla eKr., Jumalan läsnäolon, Shekhinan, paikka temppelin kaikkein pyhimmässä oli kadonnut. Jumalan läsnäolon menettäminen oli tietysti dramaattista. Siksi rakennettiin uusi temppeli eli Jerusalemin toinen temppeli ja Israelin kansa odotti Herran laskeutumista ja ilmestymistä temppeliin – kansansa keskuuteen.

Jeesus nasaretilainen oli tuo odotettu uusi Jumalan läsnäolon paikka maan päällä. Hän oli ”kävelevä temppeli”. Jeesuksen astuttua taivaaseen helluntaina Pyhä Henki laskeutui kirkkoon, joka on Kristuksen ruumis. Paavali kirjoittaakin: ”Mehän olemme elävän Jumalan temppeli.” Tämä on tärkeää, sillä onhan temppeli ollut vanhasta testamentista alkaen syntien anteeksisaamisen paikka maan päällä.

On mielenkiintoista, että Jeesus rakensi lisäksi kirkkonsa Pietarin varaan: ”Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” Pietari tarkoittaa kalliota. Tällä kalliolla tuonelan portit eivät voita kirkkoa. Pietarille annettiin myös ”taivasten valtakunnan avaimet”, jossa on viittaus Vanhan testamentin Daavidin huoneen hovin päämiehen virkaan. Daavidin poika, Kuningas-Jeesus valitsi hovinsa päälliköksi Simonin, jonka nimen hän muutti kallioksi, Pietariksi, ja jonka hän jätti huolehtimaan valtakuntansa tehtävistä astuttuaan taivaaseen.

Lopuksi

Pidin Alkukirkon salaisuuden erityisenä ansiona sitä, että kirja vältti polemiikin ja pysyi neutraalina tehtävässään tutkia alkukirkon uskoa. Moni kysymys jäi myös avoimeksi. Nostan tässä suhteessa hattua Juholle, sillä katolilaiseksi siirtyneeltä luterilaiselta papilta olisi voinut odottaa muutakin.

Millainen oli siis alkukirkko? Jos tämä kysymys kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän sujuvaan, jännittävään ja helppolukuiseen kirjaan.

”Se on nähnyt kaikki aikakaudet. Se on pystyssä vieläkin. Kristuksen kirkko ei ole aikansa lapsi, vaan Jumalan lapsi. Kristuksen kirkkoa voidaan verrata pieneen taimeen tai siemeneen. Ei ole luonnollista, että siemen pysyy aina pienenä ja samanlaisena. Sen kuuluu kasvaa ja kehittyä oman luontonsa mukaisesti. Näin uskollisesti Kristuksen kirkko kasvaa jatkuvasti ja kuitenkin se säilyttää koko ajan alkuperäisen DNA:nsa, luontonsa ja apostolisen uskonsa.”

Katolinen pappi ja Uppsalan yliopiston aate- ja oppihistorian professori Magnus Nymanin kirja Hävinneiden historia esittää katolisen näkökulman reformaatioon Pohjolassa. Historia on yleensä voittajien kirjoittamaa ja niinpä meillekin on Suomessa tutumpi se tarina reformaatiosta, jossa katolisen kirkon keskiaikaiseen säkkipimeyteen syttyy Lutherin löytöjen myötä evankeliumin kirkas valo, eikä tätä valoa saanut enää sammumaan antikristukseksi muuttunut ilkeä paavi ja hänen hirmuvaltansa. Tällainen propagandistinen kieli antaa kuitenkin yksipuolisen näkökulman 1500-luvun tapahtumiin. Kiistoissa on nimittäin aina kaksi osapuolta: yksin on mahdotonta riidellä. Hävinneiden historia avaa kiistan hävinneen osapuolen tuntoja Pohjolassa.

Millainen oli keskiajan katolinen kirkko?

Kukaan ei varmasti kiistä, etteikö katolisessa kirkossa olisi ollut myös ongelmia 1500-luvulla tai sitä ennen tai sen jälkeen. Jokaisella aikakaudella on ollut varmasti omat synnit, virheet ja ongelmansa. Mutta oliko keskiaikainen katolinen kirkko kuin pingottunut mätäpaise, jolla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin puhjeta ja synnyttää reformaatio? Tällainen käsitys ei Nymanin mukaan ole nykyisen historiantuntemuksen perusteella oikeutettu tai objektiivinen. Hän kirjoittaa, ettei uudempi tutkimus tavallisesti hyväksy tällaista näkemystä, vaan ”kirkko oli suuressa määrin elävä ja dynaaminen ja nautti suurta kansan tukea.” (s. 19)

Vadstenan luostari Ruotsissa. (Wikimedia Commons, Sniper Zeta)

Samoin nykytutkimus on osoittanut, että katolisten luostareiden väitetty rappio ja siveettömyys ovat vahvasti väritetty kuva todellisuudesta. Tikunnokkaan voidaan tietysti nostaa muutama häpeällinen skandaali, mutta ne tuskin antavat oikeaa kokonaiskuvaa siitä rikkaasta uskonnollisesta ja kulttuurisesta perinnöstä, jota luostarit vaalivat. Keskiajalla luostarit ylläpitivät kouluja ja sairaaloita, toivat Ruotsi-Suomeen uutta tekniikkaa, ylläpitivät kansainvälisiä kontakteja, vaalivat laajoja kirjastoja, tekivät käännöstyötä, harjoittivat maanviljelystä, ylläpitivät apteekkeja jne. Luostarit olivat monessa mielessä sivistyksen kehtoja ja sääntökuntalaiset olivat arvostettuja – ei latinan, vaan kansankielisinä – sananjulistajina. Yleisesti arvostettiin myös luostareiden harjoittamaa rukouselämää, mietiskelyä ja spiritualiteettia, minkä ajateltiin olevan kansakunnan parhaaksi.

Luther-kysymys

Augustinolaismunkki Martti Luther aloitti katolisen kirkon kritiikin naulaamalla vuonna 1517 Wittenbergin linnankirkon oveen 95 teesiä, joissa hän mm. vastusti aneita. Dominikaani Johann Tetzel johti tuolloin anekampanjaa ja anekirjeiden myynnistä saadut varat käytettiin mm. Pietarinkirkon kunnostukseen. Aneiden vastustuksessaan Luther ei ollut sinällään yksin, mutta katolisesta näkökulmasta huolta herätti jo varhain Lutherin uhmakas asennoituminen kirkon opetusvirkaa ja hierarkiaa vastaan (s. 59). Tilanne eskaloitui melko nopeasti ja paavi julisti Lutherin pannaan vuonna 1521, kun taas Luther julisti paavin olevan antikristus.

Kuva anekaupasta, Wikimedia Commons

Vuonna 1527 karmeliittaveli Paulus Helgesenin mukaan oli ongelmallista, etteivät luterilaiset reformaattorit hyväksyneet mitään muuta raamatuntulkintaa ohjeellisena kuin omansa. Tätä kuvaa erään saarnaajan kysymys Lutherille: ”Onko hän todella ainoa ”joka on vetänyt Raamatun esiin penkin alta”? ”Tahdotko sinä yksin omistaa taivaan?” (s. 171) Katolisesta näkökulmasta kirkko ja Raamattu kuuluivat yhteen, eikä toista ollut olemassa ilman toista. Kirkon ja Raamatun asettaminen vastakkain johtaisi ongelmiin. Lutherin ajatus taas oli, että tosi kirkko oli näkymätön ja Raamatun sana oli niin puhdas ja selkeä, ettei sen ymmärtämiseen tarvittu pappeja tai professoreita. Katolisella puolella Raamattua pidettiin myös ”itsestään selvänä johtotähtenä”, mutta juuri sen takia Raamatun tulkintaa ei voitu irrottaa kirkosta ja opetusvirasta. Muutoin vaihtoehtona olisi täydellinen kaaos, joka saattaisi johtaa kristikunnan hajoamiseen.

Katoliset teologit kokivat myös, etteivät reformaattorit esitelleet katolista oppia täysin oikein. Paulus Helgesen esimerkiksi kirjoitti, ettei katolisessa kirkossa kukaan ollut koskaan väittänyt, että teot ansaitsisivat autuuden, eivät edes innokkaimmat anekauppiaat. Sen sijaan Helgesenin mukaan anekauppiaat ”eivät myöskään tahdo sanoa muuta kuin, että se on Jumalan armoa ja laupeutta, että me vahvistumme hyvissä töissä.” (s. 188). Eikä katolinen kirkko tietysti koskaan vastustanut ”Raamatun sanan ja puhtaan evankeliumin julistusta” – päinvastoin. Tällainen kieli on pikemminkin poleemista taisteluretoriikkaa.

Ruotsi-Suomen uskon puhdistus

Nyman kirjoittaa, että ”reformaatio Ruotsissa toteutettiin pakkotoimenpitein ja vastoin väestön enemmistön tahtoa” (s. 254). Kansan syvät rivit olivat ”vanhan uskon” eli katolisuuden puolella vielä pitkälle 1600-lukua. Ruusukko oli käytössä, vainajille rukoiltiin armoa, pyhimyksiä kunnioitettiin ja tervehdys ”Suojelkoon sinua Jumala ja hänen Äitinsä” oli aivan tavallinen. Itselleni tuli yllätyksenä, että tavallinen rahvas oli usein myös vanhan latinalaisen messun puolella (s. 104).

Piispa Henrik kastaa ensimmäisiä suomalaisia 1100-luvulla, Wikimedia Commons

Ruotsi-Suomen reformaatio olikin pitkälti kuningas Kustaa Vaasan käynnistämä kirkkopoliittinen ratkaisu, jossa valtion päämies sai lisää valtaa katkaisemalla Ruotsin kirkon yhteyden yleismaailmalliseen kirkkoon ja anastamalla kirkon omaisuuden itselleen. Ajatuksena oli myös, että maan paikallinen hallitsija olisi yleismaailmallisen kirkon sijaan paras mies arvioimaan uskontoon liittyviä opillisia kysymyksiä.

Niinpä käynnistyivät ”puhdistukset”, joissa oli tavoitteena repiä vanha katolinen usko juurineen maasta ja korvata se luterilaisella uskolla. Tämä synnytti kansassa kapinamieltä, sillä ”vanha usko” oli heille yhä rakas. Esimerkiksi Upsalan ulkopuolella pitäjäläiset pystyttivät uudelleen poikki hakatun krusifiksin ja saivat siitä maksettavaksi 3000 markan sakon (hevonen maksoi 3 markkaa). Tuohon aikaan kaikkialle maahan oli pystytetty krusifikseja muistuttamaan kansalaisia Ristiinnaulitusta. Lisäksi ruotsalainen reformaattori Nicolaus Palladius valitteli, kuinka monet kantoivat ja rukoilivat avoimesti ruusukkoa (s. 99).

Reformaation edetessä katoliset papit menettivät virkojaan, osa vangittiin ja monet saivat lähteä maasta. Myös teloitukset olivat yksi keino aikaansaada uskon muuttumista Ruotsi-Suomessa. Esimerkiksi kaksi talonpoikaa pääsivät hengestään, kun he kertoivat saaneensa pyhältä Neitsyeltä sanoman, jossa mm. kehotettiin palvelemaan Jumalaa ja Mariaa sekä paastoamaan edelleen perjantaisin. Samoin yhdeksänlapsisen raumalaisperheen innokas poika Johannes Jussoila menehtyi kidutuksen seurauksiin vuonna 1604 valmistuttuaan katoliseksi papiksi. Hämeenlinnaan karkotettu ja virkansa menettänyt pappi Hans Pauli kirjoitti: ”Saatana on tämän hajaannuksen kautta onnistunut voitoksensa saamaan aikaan totisesti yhtä kummallisen kuin tappavan sielujen teurastuksen kokonaisilla alueilla” (s. 108).

Giljotiini, Wikimedia Commons

Vuodesta 1617 alkaen Ruotsin valtakunnassa oli rikos olla katolilainen, mistä seurasi kuolemanrangaistus. Esimerkiksi vuonna 1624 Tukholman kuninkaallinen sihteeri Göran Bähr ja Södertäljen pormestari Zacharias Anthelius mestattiin roomalaiskatolilaisina rukoiltuaan viimeisiksi sanoikseen kuninkaan ja kuningattaren puolesta.

Trenton toivo

Reformaattoreiden tavoitteena oli kutsua koolle uusi kirkolliskokous ja tämä toteutuikin Trentossa vuonna 1545-1563. Trenton kirkolliskokous oli odotettu toivonpilkahdus uskonnollisen hajaannuksen keskellä: sen toivottiin palauttavan jälleen kristikunnan ykseys Pohjolassa. Valitettavasti Pohjolasta kuitenkin kieltäydyttiin osallistumasta konsiiliin.

Trentossa säädettiin mm. täydellinen kielto aneiden myymiselle. Lisäksi todettiin vanhurskauttamisoppiin liittyen, ettei kukaan voisi pelkästä ”vapaasta tahdosta ilman Jumalan armoa” tulla vanhurskaaksi, ja että ihminen on vapaa vastaamaan Jumalalle joko kyllä tai ei. Pelastuminen säilyi vapaana armolahjana, joka ei kuitenkaan tehnyt tyhjäksi ihmisen tahdonvapautta. Reformaattoreiden yksin Raamattu -tulkintaperiaatteeseen liittyen konsiili tuli vastaan protestantteja ja painotti Raamatun ainutlaatuista asemaa kirkossa sekä sitä, että sen tulkinnassa kirkon traditio oli säilyttänyt monia ohjeita, joita ei voitu laiminlyödä. Samoin ne oppilauseet, jotka oli tehty kristikunnan ylimmässä päättävässä elimessä eli kirkolliskokouksessa, olivat osa Pyhän Hengen johtamaa traditiota, jota ei voitu hylätä. Olihan Jeesus luvannut, että Pyhä Henki johtaisi kirkkoa totuuden täyteyteen.

Jäljelle jää toivo… ja Hämeenlinnan profetia

Hämeenlinnan vaakuna, Wikimedia Commons

Hävinneiden historia oli itselleni mielenkiintoinen lukuelämys, josta opin paljon uutta reformaation ajasta. Aikalaiskuvaukset ja kirjeet auttoivat eläytymään ajanjaksoon katolisesta näkökulmasta. Samalla kirja auttoi hieman ymmärtämään sitä tulehtunutta taustaa, jonka myötä katolisuus joutui Pohjolassa vainon kautta vähemmistökirkon asemaan. Tuntuu surulliselta, että Pohjolan kristillisyys irtaantui näkyvästä yleismaailmallisesta kirkosta ja muuttui paikalliseksi ja jännitteiseksi.

Lopuksi on hyvä muistaa, että toki katoliselta puolelta voidaan yhtä lailla nostaa esille teloituksia, ymmärtämättömyyttä ja tylyjä lausuntoja. Nymankin toteaa, ettei reformaatiossa oikeastaan ollut kuin hävinneitä osapuolia. On ikävää, että kiista reformaatiossa jäi voimaan – ainakin toistaiseksi. Olemmehan kaikki kasteen kautta sisaruksia samassa perheessä.

Toivoa kuitenkin on olemassa! Eikä toivo ole koskaan turhaa, sillä kristityillä on tätä varten yliluonnollinen lahja: rakkauden henki. Rakkaus vetää kohti ykseyttä. Uskon, että lopulta rakkaus voi voittaa kiistakysymykset ja sisarukset voivat jälleen löytää tien palata yhteen kirkkoon ja uskoon. Itseasiassa näin on profetoitu pappi Hans Paulin kirjeessä Hämeenlinnasta vuonna 1556, mihin päätän tämän kirja-esittelyn:

”Jotkut ovat muuten – vanhojen lupausten herättämän palavan toivon rohkaisemina – ennustaneet meille selviä merkkejä onnellisemmasta ajasta, jolloin skisma on poistettu ja kaikki mikä on tuhottu saatetaan entiselleen. Voi meitä kurjia kuolevaisia, nyt kaikki tämä pitkittyy, kun synnit asettavat lujan esteen. Siksi me kaikki kärsimme, koska pitkä odotus ahdistaa sydäntä” (s. 109)

Tabernaakkeli, jossa Kristuksen kaikkein pyhintä ruumista säilytetään. (Wikimedia Commons, Radek Linner)

Luin kesälomalla klassikkokirjan Rome Sweet Home, jonka kirjoittajat ovat Scott ja Kimberly Hahn. Kirja on kahden entisen protestantin matkakertomus katoliseen kirkkoon 80-luvun lopulla. Kirja oli minulle yksi niistä kirjoista, jota en voinut laskea käsistäni, ja luin sen melkein yhdeltä istumalta loppuun. Ja vaikka kirja on englanninkielinen, oli se sangen helppolukuinen heikommallakin englannin taidolla. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kristityille, varsinkin niille protestanteille, jotka eivät etsi vain parasta tunnustuskuntaa, vaan jotakin enemmän – Jumalan perhettä!

Kirjoittajat

Scott ja Kimberly Hahn olivat evankelikaaleja, jotka olivat innostuneita teologiasta ja ulospäin suuntautuvasta evankelioinnista. He opiskelivat teologiaa Gordon-Conwellin teologisessa seminaarissa. Valmistuttuaan Scotista tuli pastori presbyteerikirkkoon. Hän vastusti alkuun innokkaasti katolista kirkkoa ja katolisia oppeja. Hän esimerkiksi uskoi, että paavi on antikristus ja katolisia tulisi evankelioida, jotta he voisivat tulla uskoon. Kimberly suhtautui neutraalimmin katoliseen kirkkoon, mutta hänen taustansa presbyteerikodin tyttärenä oli vahva side protestanttisuuteen. Katolinen kirkko oli viimeinen kristillisistä kirkoista, joihin hän ja hänen perheensä olisivat hänen halunneet kuuluvan.

Ehkäisy ja liittoteologia

Avioiduttuaan Scotin kanssa vuonna 1979 Kimberly törmäsi teologian opinnoissaan sattumalta raskaudenehkäisyn etiikkaan. Hän alkoi tutkia opettiko Raamattu mitään tästä kysymyksestä. Scott piti tätä alkuun vain katolilaisten ongelmana ja tutkimusta ajanhukkana. Kun Kimberly tutki aihetta, hänelle kuitenkin selvisi, että koko kristikunta – kaikki sen eri tunnustuskunnat – olivat vastustaneet ehkäisyä 1930 luvulle saakka. Hän tutustui myös kirjaan Birth Control and the Marriage Covenant (suom. Ehkäisy ja aviollinen liitto), jonka on kirjoittanut John Kippley. Kun Kimberly mainitsi kirjasta Scotille, vasta silloin Scott kiinnostui: Mitä yhteyttä seksuaalisuudella ja avioliitolla olisi liittoteologian näkökulmasta?

Scott oli ollut jo aiemmin erityisen kiinnostunut liittoteologiasta. Siispä hän tarttui Kippleyn kirjaan, vaikka tämä olikin katolilainen, ja luki kirjan. Kippley argumentoi kirjassaan, että avioliitto on liitto, eikä sopimus. Raamatussa liitto koskettaa kokonaisia persoonia, sopimus asioita ja esineitä. Avioliitossa on kysymys oman persoonan jakamisesta kokonaan toiselle, ei vain asioiden ja palvelusten jakamisesta.

Kippley argumentoi lisäksi, että jokaisessa liitossa on jokin teko, jossa liitto kommunikoidaan näkyväksi ja uudistetaan. Uudessa testamentissa eli uudessa liitossa Kristuksen ja seurakunnan välinen liitto uudistetaan eukaristiassa, jossa Jumala antaa itsensä elämän leiväksi, jotta tämän uhrin kautta kristitty voisi antaa itsensä ja elämänsä uhrina Jumalalle. Avioliitossa liitto uudistetaan taas aviollisessa yhdynnässä, joka kommunikoi todeksi aviolupauksen jakaa itsensä kokonaisena lahjana toisen kanssa. Seksillä ja ehtoollisella on siis typologinen yhteys! Molemmat synnyttävät uutta elämää! Tällöin ehkäisyn, kuten esimerkiksi kondomin käyttö vertautuu siihen, että ehtoollisen jälkeen sylkisi siunatun öylätin lattialle.

Uusi liitto ja Jumalan perhe

Scott oli vaikuttunut Kippleyn argumentoinnista ja katolisen kirkon opetuksesta ehkäisyyn liittyen, mutta ajatteli alkuun: kyllä sokea koirakin löytää joskus luun. Teologisella oivalluksella oli kuitenkin vaikutus käytännön elämään, ehkäisystä luovuttiin ja lapsia syntyi kuusi.

Scotin pohdinta liittoteologian parissa jatkui. Hän alkoi katsoa koko Raamattua ja Jumalan pelastussuunnitelmaa liiton näkökulmasta. Protestanttisuudessa Lutherin ja Calvinin perintöä seuraten vanhurskauttamista katsotaan pitkälti sopimuksen ja oikeudellisen vaihtokaupan – ei siis liiton – näkökulmasta, jossa taivaallisessa oikeussalissa synti otetaan pois ja lahjavanhurskaus annetaan tilalle. Scott kuitenkin oivalsi, että liitossa on kysymys paljon enemmästä ja tällöin evankeliumikin on paljon enemmän kuin mitä protestanttisuudessa korostetaan. VT:ssä jumalallinen liitto tarkoitti, että Jumala oli israelilaisten Isä ja Israelin kansa Hänen perheensä. UT:ssa jumalallinen liitto tarkoittaa, että Jeesus jakaa itsensä meidän kanssamme, jotta meistä tulisi Hänessä Jumalan lapsia. Armo ei ole vain Jumalan suosiota, vaan lahja, joka tekee meidät Jumalan pojiksi ja tyttäriksi. Painopiste siirtyy taivaallisesta oikeusistuimesta taivaalliseen perheeseen – taivaallisesta tuomarista taivaalliseen Isään.

Lopputulemana Scott hylkäsi protestanttisen Sola fiden. Hän tajusi, että Sola fide on ristiriidassa Raamatun kanssa, jossa sanotaan: ”Ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” (Jaak. 2:24). Ainoa kohta, joka Raamatussa opetti ”yksin uskoa” puhui protestanttien sisältöprinsiippiä vastaan. Scott tulkitsi, että reformaattoreiden lempikappaleet, Roomalais- ja Galatalaiskirjeet, opettavat, että vanhurskauttaminen ei ole vain oikeudellinen status, vaan pääsy Jumalan lapseksi yksin armosta – siis liitto! Ja jumalallisen liiton kautta, Jumalan lapseus on paljon suurempi asia kuin pelkkä ”autuas vaihtokauppa” tai edes biologinen lapseus.

Lisäksi Paavali – jota Scott oli pitänyt ensimmäisenä Lutherina – kirjoittaa: ”Vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.” (1. Kor. 13:2) Protestanttisuus erottaa toisistaan vanhurskauttavan uskon ja rakkauden, mutta Paavali opettaa Jaakobin kanssa sopusoinnussa, että usko ilman rakkautta on hyödytön. Scott alkoi uskoa, ettei Paavali, opettanutkaan pelastumista Sola fide, yksin uskosta, siis ilman tekoja ja rakkautta, sillä vanhurskauttamisen ympäristö on perhe, ei niinkään oikeusistuin: teot, rakkaus, vuorovaikutus, vastuu, velvollisuudet ja aikuistumisen prosessi kuuluvat Isän ja lapsen väliseen suhteeseen, mutta oikeusistuimessa korostuu pelkkä ansaitsematon ja monergistinen suosio. Näin ollen suurin syy, joka jakoi kirkon 1500-luvulla, alkoi osoittautua Scotin mielessä historian suurimmaksi erehdykseksi.

Yksi Isä, yksi perhe, yksi kirkko

Entä miksi sanotaan isää, jolla on monta perhettä? – Roistoksi, Scott vastaa. Protestanttisuudessa kirkko-oppia katsotaan usein kriteerien näkökulmasta: kun tämä ja tuo kriteeri täyttyvät, kyseessä on elävä kristitty ja elävä kirkko (ks. esim tämä artikkeli). Kriteerien näkökulman puute on kuitenkin siinä, ettei se ole perheen näkökulma. Ja uudessa liitossa oli Scotin havainnon mukaan keskeistä juuri Jumalan perheeseen kuuluminen Jeesukseen liittymisen kautta. Scott ymmärsi, että katolisuudessa kirkkoa katsotaan juuri perheen näkökulmasta. Perhe ei ole näkymätön ja hengellinen, koska Paavali puhui Kristuksen kirkosta ruumiina. Ruumis on näkyvä ja konkreettinen. Jumalan perheellä on lisäksi jatkumo (suksessio), kuten maallisellakin perheellä on sukulaisuussuhde, eikä perhe toteudu siellä täällä kriteerien mukaan, vaan Jumalalla on vain yksi perhe, jonka Jeesus perusti. Perheen näkökulmasta jakautuneisuus on lisäksi sietämätön asia, sillä lasten riitely ei tuo kunniaa perheen Isälle.

Protestanttina Scott oli tottunut ajattelemaan, että Raamattu on totuuden pylväs ja perustus, mutta hämmästyksekseen hän löysikin Raamatusta toisen vastauksen: totuuden perustus on ekklesia, siis seurakunta, kirkko! (1. Tim. 3:15). Siis Jeesuksen perustama kirkko-instituutio, jolla on Raamattu, sakramentit ja apostolinen virka. Mutta missä tuo kirkko on? Minkä varaan Jeesus rakensi kirkkonsa? ”Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt. 16:18). Viime kädessä vain katolinen kirkko seisoo Pietarin, siis sen kallion varassa, jolle Kristus rakensi kirkkonsa, joka ei ole näkymätön, vaan näkyvä instituutio – Jumalan perhe, uusi Israel. Muut ovat lähteneet tästä perheestä.

Protestanttisuus rakentaa perustuksensa Sola scripturan (yksin Raamattu) varaan, ei Jumalan perheen, siis katolisen kirkko-instituution varaan, jolla on pyhän Raamatun lisäksi Pietarin virka, historiallinen traditio ja Pyhän Hengen johdatus. Kun Scott oli kerran luennoimassa (vielä protestanttina), eräs oppilas kysyi häneltä: mihin Sola scriptura perustuu Raamatussa? Scotin ensireaktio oli: olipa tyhmä kysymys. Tähän oppilas totesi: anna siis tyhmä vastaus. Vastauksen antaminen ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä Raamattu ei missään kohdin opeta, että sen tulisi olla kirkon ainoa auktoriteetti. Raamattu ei edes rajaa, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun, vaan kirkko, Jumalan perhe, on kanonisoinut Raamatun. Näin ollen Scott havaitsi, että Sola scriptura on ristiriidassa itsensä kanssa.

Sola Scripturan sijaan Jeesus asetti kirkolle, siis Jumalan perheelle, auktoriteetiksi  apostolisen opetusviran Pietarin virkaan yhteydessä. Lisäksi Jeesus lupasi tälle kirkolle Totuuden Hengen, joka johdattaisi kirkon kaikkeen totuuteen.

Kääntymys

Tämän Jeesuksen perheen, jolla on isä Jumala, äiti Maria ja kaikkien pyhien yhteys, Scott löysi täyteydessään katolisesta kirkosta vuonna 1986 ja Kimberly 4 vuotta myöhemmin. Molemmat kokivat lopulta Jeesuksen kutsuvan heitä tulemaan kotiin, perheeseensä. Kirjasta voisi nostaa esille paljon muutakin mielenkiintoista, mutta ehkäpä vaikuttavin asia molempien kääntymyksessä oli se, että he löysivät Jeesuksen ruumiillisen läsnäolon katolisesta kirkosta. Jeesus ei ole nimittäin katolisessa kirkossa läsnä vain hengellisesti, vaan ruumiillisesti! Jeesuksen ruumis lepää katolisen kirkon tabernaakkelissa! Ja eukaristiassa Jeesus tulee ruumiillisesti asumaan sydämeemme, tehden meistä eläviä tabernaakkeleitaan. Tästä Johanneksen evankeliumin kuudes luku opettaa.