Neokatekumenaalinen tie – kokemus, vastaus kritiikkiin ja toive

Tien perustaja Kikon maalaus, Wikipedia

Oli harmaa lokakuinen päivä vuonna 2017. Työskentelin terveyskeskuslääkärinä Ristiinan terveysasemalla. Olin juuri päättämässä työpäivääni, kun hoitaja tuli huoneeseen: ”Tuolta tuli joku äiti lapsensa kanssa, joka on sairaana. Ehditkö vielä katsoa?” Tottakai ehdin. Espanjasta kotoisin oleva äiti tuli muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa vastaanotolleni. Tutkittuani lapsen ja määrättyäni tarvittavan hoidon en voinut olla kysymättä ihmetellen, että mitä he tekivät Ristiinassa, joka on pieni taajama Mikkelin maaseudulla. Hämmästykseni kasvoi, kun sain kuulla, että he olivat juuri muuttaneet Ristiinaan yhdeksän lapsensa kanssa. He olivat katolisen kirkon lähetystyöntekijöitä ja kuuluivat suuntaukseen Neokatekumenaalinen tie (lyh. Tie). Vaihdoimme yhteystiedot ja halusin kutsua perheen kylään.

Vierailu järjestyi ja tutustuimme espanjalaisen munakkaan (Tortilla Españolan) ja hyvän viinin äärellä. Oli mielenkiintoista kuulla, kuinka perhe oli tarjoutunut lähetystyöhön ja kohde valikoitui hatusta vedetyllä lapulla (kyllä, luit oikein!), jossa luki Mikkeli. Espanjan auringon lämpö vaihtui loskan ja kaamoksen aikaa odottavaan Suomeen.

Saimme myös kutsun lauantai-iltana vietettävään messuun, jota he kutsuivat eukaristian juhlaksi. Olin silloin vielä luterilainen, enkä ollut tottunut siihen, että jumalanpalvelusta kutsuttiin juhlaksi, vaikka sitähän messu juuri on: Kristuksen ylösnousemuksen juhla.

Eukaristia pidettiin koululta vuokratussa liikuntasalissa. Mukana oli muutamia perheitä ja pappi. Alttari oli koristeltu kukilla ja siinä oli seitsenhaarainen kynttilä, mikä toi mieleen kristinuskon juutalaisen perinnön. Alttari oli sijoitettu keskelle ja penkit sen ympärille. Idea on, ettei kirkkokansa ole vain liturgiaa seuraava yleisö, vaan yhteisö. Yhteisöllisyyttä tuki myös se, että ennen lukukappaleita joku maallikoista esitti tekstiin ennalta pohdittuja johdantosanoja ja evankeliumitekstin jälkeen kukin sai vapaasti kertoa, mitä tekstit puhuivat omaan elämään, ennen varsinaista saarnaa. Hämmästykseni oli suurta, sillä olin pitänyt katolista kirkkoa klerikaalisempana eli pappiskeskeisempänä kuin luterilaista kirkkoa.

Saarnan jälkeen oli esirukoukset, joissa kukin sai vuorollaan rukoilla vapain sanoin omia aiheitaan kädet kohotettuina, minkä päätteeksi rukoilija lausui: ”tätä minä rukoilen”, seurakunnan vastatessa: ”kuule meitä Herra.” Myös lapset rukoilivat.

Seuraavaksi oli ”rauhan tervehdys”, joka annettiin poskisuudelmana kaikkien osanottajien kesken. Taas hämmästys, mikä kääntyi puhuttelevaksi veljeyttä korostavaksi piirteeksi. Luterilaisessa jumalanpalveluksessa en ollut koskaan törmännyt ”rauhan tervehdykseen”, vaikka luin myöhemmin, että periaatteessa se ei ollut vierasta luterilaiseenkaan perintöön.

Neokatekumenaalinen eukaristia, Wikipedia

Eukaristian laulut säestettiin kitaralla ja mukana oli myös rytmisoittimia, kuten Djemberumpu ja tamburiini, sekä taputukset käsillä. Laulut olivat melodialtaan kauniita (ks esim tämä) ja niissä puhutteli erityisesti se, että sanoitukset olivat usein sanasta sanaan otettu suoraan Raamatun teksteistä. Pohdin, että eikö luterilainen kirkko kutsunut itseään juuri Sanan kirkoksi, mutta silti virret olivat Neokatekumenaalisen tien lauluihin verrattuna varsin valmiiksi pureskeltua luterilaista teologiaa erityisesti vanhurskauttamisopista. Sen sijaan Tien lauluissa kuului pelkkä Jumalan sana, ilman tulkintaa ja selityksiä.

Eukaristian eli ehtoollisen vietossa kiinnitti huomioni ehtoollisleipä, joka oli aina vuorollaan jonkun maallikon kotonaan tarkkojen ohjeiden mukaan leipoma happamaton eli kohottamaton leipä. Tämä korosti sitä, kuinka ”kaikki tulivat osallisiksi yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:17) En tiedä miksi, mutta kaikista kokemistani katolisista messukäytännöistä juuri Neokatekumenaalinen eukaristia tuo vahvimmin mieleeni Jeesuksen viettämässä viimeistä ateriaa opetuslastensa kanssa. Lisäksi malja jaettiin yhdestä suuresta maljasta kaikille, ei ollut erillispikareita. Tämäkin korosti messukansan yhteisöllisyyttä.

Eukaristia päättyi lähettämissanojen jälkeen tanssiin alttarin ympärillä. Tämä oli ikään kuin kiitoksen osoitus siitä ihmeestä, joka alttarilla tapahtui, kun Kristus palveli yhteisöään leivän ja viinin muodossa, sekä lähetti heidät olemaan ”toinen Kristus” läheisilleen. Kyse oli varsin hillitystä ja yksinkertaisesta eleestä, minkä takia tanssi sopi mielestäni hyvin messun päätökseen.

Kokemukseni tästä ensimmäisestä katolisesta messusta oli lopulta niin vahva, että se osaltaan johti minun ja koko perheeni kääntymykseen myöhemmin. Kuitenkaan ilman yhdeksänlapsisen perheen uhrausta lähteä kotimaastaan minusta ei ehkä koskaan olisi tullut katolilaista. En nimittäin usko, että ilman sisäistä kokemusta ja vakuuttumista kirkon todellisuudesta, pelkkien älyllisten argumenttien takia kenestäkään voisi tulla katolilaista.

Kritiikki

Olen myöhemmin saanut lukea lähinnä netistä jonkin verran kritiikkiä Neokatekumenaalisesta tiestä. Luulen että monien ennakkoluulot Tietä kohtaan kumpuavat osittain tästä kritiikistä. Kritiikki suuntautuu pääasiassa kahteen asiaan, jotka ovat Tien varsin erilainen liturgia sekä erillisyys muusta katolisen kirkon toiminnasta. Vastaan näihin havaintoihin katolilaisena kristittynä, joka on kääntymyksen jälkeen käynyt Tien katekeesit (eräänlainen Tien johdantokurssi) ja osallistunut Tien toimintaan sikäli kun se on mahdollistunut.

Tridentiininen messu, Wikipedia

Lähden liikkeelle hieman kauempaa. Katolisessa kirkossa on ollut käytössä Trenton kirkolliskokouksen jälkeen 1500-luvulta alkaen tridentiininen messu (ns. vanha messu). Tridentiinisessä messussa käytetään latinan kieltä messukielenä ja alttari on kohden itää, mikä tarkoittaa sitä, että pappi on selin kirkkokansaa kohden suurimman osan ajasta. Lisäksi pappi lukee monet messun rukoukset usein kuiskaten vain Jumalalle, eikä kirkkokansa kuule niitä. Vanhassa messussa ei ole mukana yhteisöllisiä elementtejä, vaan pääpaino on siinä, että seurakuntalainen tulee vähän kuin yksityisesti kohtaamaan ja rukoilemaan Jumalaa. Käsite ”vanha” on sikäli harhaanjohtava, että tämän messukäytännön juuret eivät ymmärtääkseni ulotu suoranaisesti 1500-lukua kauemmas.

Myöhemmin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen 1960-luvulta alkaen messukäytäntöä on uudistettu, eikä tridentiininen messu ole enää ainoa katolisen kirkon hyväksymä tapa viettää messua. Itseasiassa vanha messu on jäänyt vähemmistöön, ja sitä voidaan nykyään viettää vain piispan erillisellä luvalla. Tämä johtuu ymmärtääkseni siitä, että vanhaa messua kannattavaan traditionalismin ilmiöön liittyy jonkin verran skismaa katolisen kirkon johdon kanssa eli kyse ei ole vain makuasiasta messun muodon suhteen, vaan tietynlaisesta asennoitumisesta kirkkoa ja sen johtoa kohtaan. Iloitsen kuitenkin, että vanhan messun ystäville on Suomessakin järjestetty mahdollisuus tämän messun viettoon.

Katolisessa kirkossa on tärkeää, että kirkossa toimitaan paavin ja piispojen kaitsennassa. Tämä koskee erityisesti pyhää messua, joka on kirkon elämän huippu. Neokatekumenaalisen tien liturgiset käytännöt ovatkin saaneet paavillisen hyväksynnän, eikä kyse ole siten skismaattisesta liikkeestä kirkon sisällä. Esimerkiksi Youtubesta löytyy video, jossa paavi Johannes Paavali II on itsekin viettänyt Neokatekumenaalisen tien eukaristian. Tämä on käytännössä vahva paavillinen tuen ilmaus Neokatekumenaaliselle tielle.

Novus Ordo messu, jossa alttari on kohden kansaa. Wikipedia

Katolisen kirkon konservatiivisemmissa piireissä on Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen syntynyt kriittisyyttä liturgisille uudistuksille, joita kirkolliskokouksessa tehtiin. Osaa katolilaisista puhuttelee edelleen enemmän ns. vanhan messun liturgia ja Novus Ordoakin kohtaan on esitetty kritiikkiä. Novus Ordo tarkoittaa nykyään tavallisimmin käytössä olevaa messun muotoa katolisessa kirkossa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että vanhasta messusta vielä enemmän poikkeavaan Neokatekumenaalisen tien liturgiaan saatetaan suhtautua oudoksuen, vaikka sen liturgiset eroavaisuudet ovatkin perusteltuja ja harkittuja.

Tulen itse katoliseen kirkkoon tunnustuksellisesta luterilaisuudesta, jossa messun muotoon suhtaudutaan melko konservatiivisesti eli haluten pitäytyä vanhoihin käytäntöihin. Itse en ole oikein koskaan tuntenut omakseni sitä, miksi ulkonaiseen muotoon tulisi suhtautua kovin ahdaskatseisesti, onhan messun sisältö oleellisempi asia. Itseasiassa katolisuudessa minua on puhutellut juuri avarakatseisuus erilaisten teologisten tulokulmien ja perinteiden suhteen – Pyhä Henki puhaltaa missä tahtoo ja hedelmistään puu tunnetaan. Katolisessa kirkossa erilaiset traditiot ja liturgiset muodot tuovat parhaimmillaan esille kirkon moninaisuutta, mikä tapahtuu kuitenkin ykseydessä. Kaikkia ei ole veistetty samasta puusta, eikä heitä tule siksi pakottaa samaan muottiin oman uskonkokemuksen kustannuksella.

Toinen kritiikin kohde Neokatekumenaalisessa tiessä on ollut Neokatekumenaalisten yhteisöjen erillisyys muun hiippakunnan elämästä. Yhteisöt viettävät eukaristiaa lauantai-iltana eli sunnuntain aattona, mikä korvaa velvollisuuden osallistua ns. hiippakuntamessuun sunnuntaina. Niinpä Tien jäseniä ei monesti näy sunnuntaimessussa.

Neokatekumenaalisen tien pääpaino on uskonelämän yhteisöllisyydessä. Suhde Jumalaan ei ole vain vertikaalista eli ikään kuin omaa hartauden harjoitusta Jumalan kanssa, vaan myös horisontaalista eli yhteisen uskon jakamista ja toinen toisemme hengellistä tukemista. Siksi Tien eukaristiaa vietetään pienemmässä yhteisössä tai jos jäseniä on enemmän, syntyy useampia yhteisöjä. Yhteisön pienempi koko sallii paremmin hengellisten asioiden jakamisen, yhteisen rukouksen ja tiiviimmän suhteen.

Hiippakuntamessuun saattaa Suomessa osallistua paikkakunnasta riippuen helposti yli sata katolilaista. Tämä ei ole optimaalista siitä näkökulmasta, jos tulisi rakentaa yhteisöllisyyttä ja osallisuuden kokemusta. Lisäksi Suomessa on eri kielisiä messuja eri kansalaisuuksille, ja niissä on omia erityispiirteitä. Olin kerran mukana afrikkalaisen yhteisön messussa, jossa oli karismaattisempi henki ja eloisampi musiikki. En näe tätä lähtökohtaisesti kirkon yhtenäisyyttä rikkovana ongelmana, vaan pikemminkin rikkautena.

Ilman omaa yhteisöllisempää viiteryhmää katolisessakin kirkossa voi jäädä helposti yksin, eikä kirkkokahvit korjaa tätä tilannetta, sillä ne ovat enemmän maallinen kuin hengellinen tapaaminen. En ole esimerkiksi koskaan nähnyt että kirkkokahveilla rukoiltaisiin yhdessä. Sen sijaan Tien eukaristiassa jaetaan yhdessä kokemuksia siitä, miten lukukappaleet ja evankeliumi koskettavat omaa elämää ja osallistutaan rukoukseen pelkän kuuntelemisen sijaan.

Opus Dein kirkko Roomassa, Wikimedia commons

Katolisen kirkon rikkaus on mielestäni siinä, että se sulkee sisäänsä monenlaisia ihmisiä eri taustoista. Lisäksi on monenlaisia karismoja eli armolahjoja, liikkeitä ja kutsumuksia. Esimerkiksi Opus Dei on toinen Suomessakin toimiva katolinen liike, joka toimii hiippakunnan elämän rinnalla. Se järjestää toimintaa osin rinnakkain hiippakunnan toiminnan kanssa. En näe tätä erillisyyttä ongelmana, päinvastoin rikkautena. Pyhä Henki on selvästi antanut kirkkoon erilaisia lahjoja. Oleellista on, toimivatko nämä erilaiset karismat ja yhteisöt rakkaudessa yhden katolisen kirkon hyväksi, jota paavi johtaa. Silmä ei voi sanoa kädelle: ”en tarvitse sinua” (1. Kor. 12:21).

On lisäksi organisointikysymys, miten hyvin erilaiset karismat saadaan toimimaan seurakunnissa yhteen. Tässä katolisella kirkolla voisi olla opittavaa luterilaisesta sisarkirkosta, jossa on Suomessa pidempi tausta paikallisseurakunnan ja samalla alueella toimivien pienempien herätysliikkeiden yhteiselosta. Itseasiassa ajattelen, että katolisella kirkolla on paljon suurempi mahdollisuus onnistua, koska jaettu usko ja oppi ovat kaikissa eri karismoissa ja suuntauksissa samoja, ja laivaa ohjaa yksi kapteeni, paavi, joka sanoo viimeisen sanan.

Otan vielä esille yhden yhteisöllisyyteen liittyvän piirteen, nimittäin yksilön haavoittuvuuden. Tämä ei koske vain Neokatekumenaalista tietä, vaan kaikkea sellaista hengellisyyttä, jossa ollaan tiiviimmin vuorovaikutuksessa toisten kanssa, eikä messuun mennä vain istumaan ja sitten lähdetä pois sanomatta sanaakaan toisille. Omien intiimien kokemusten jakaminen asettaa oman itsen haavoittuvaan asemaan. Tällöin on mahdollista että voi tulla myös pettymyksiä ja voimakkaita kielteisiä kokemuksia. Osan entisten Neokatekumenaalisen tien jäsenien kriittisistä kirjoituksista laittaisin tähän kategoriaan. Hengellinen ohjaus maallikkojen kesken on myös valtasuhde, jota voidaan käyttää joskus väärinkin, jos ei osata tunnistaa toisen rajoja ja herkkyyttä. Parhaimmillaan se on veljeyttä ja tukea, joka kantaa vaikeina aikoina. Pahimmillaan se voi olla myös haavoittavaa. Mutta vaikka synti rikkoo myös kristittyjen välejä, on yksi kristinuskon keskeisimpiä sanomia juuri rakkaus, joka voi palauttaa veljeyden yhden Isän lapsille, jotka tekevät matkaa yhdessä armon voimasta. ”Katsokaa kuinka on kaunista olla veljen kanssa…” (Ps. 133)

Toive

Erityisesti edellisen paavi Franciscuksen aikana alettiin katolisessa kirkossa painottaa synodaalisuutta, missä tarkoitus on lisätä yhteisöllisyyttä ja maallikoiden vastuuta kirkossa. Kirkko ei ole vain paavin, piispojen ja pappien projekti, vaikka he ovatkin oleellisen tärkeitä hierarkkisessa kirkossa. Pyhä Henki toimii kuitenkin koko kirkossa, johon kuuluvat myös maallikot. Niinpä maallikot, heidän kutsumukset, karismat ja aloitteet ovat tärkeitä, ja tähän suuntaan katolista kirkkoa on haluttu viime aikoina uudistaa.

Myös Suomessa katolisen kirkon pastoraalisuunnitelmaan on kirjattu nämä synodaalisen kirkon tavoitteet. Olen iloinnut tästä kehityksestä.

Neokatekumenaalisen tien tunnus

Neokatekumenaalinen tie on erityisesti maallikkoliike, yksi monista sellaisista, ja siinä tavoitteena on uskon syventäminen ja kasvu pienissä yhteisöissä. Lisäksi Tie on sangen missionaarinen ja siinä tehdään esimerkiksi katuevankeliointia ja ovelta ovelle evankeliointia Tien oman hengellisyyden mukaisesti. Erityisesti tämä puhuttelee ja on tärkeää nuorille, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että Tien piiristä on tullut huomattavan paljon pappiskutsumuksia. Suomessa toimiva katolisen kirkon pappisseminaari Redemptoris Mater on juuri Neokatekumenaalisen tien pappisseminaari, jossa on monia upeita nuoria miehiä opiskelemassa tähän vaativaan kutsumukseen.

Toiveeni ja rukoukseni on, että synodaalisessa kirkossa olisi yhä tilaa Neokatekumenaaliselle tielle. Uskon että Tiellä voisi olla paljon annettavaa Suomessa ja monet sen työn hedelmät ovat hyviä. Yhteistyö ja parempi integroituminen paikallisseurakuntiin on tärkeää ja molemminpuolinen prosessi. Neokatekumenaalisen tien idea on toimia periferiassa, siellä missä ei ole vielä katolisen kirkon läsnäoloa ja vahvaa kulttuuria tai se on sammunut esimerkiksi maallistumisen takia. Suomi on tällainen periferia, jossa joskus synkkään ja monotoniseen hengellisyyteen voisi tuoda evankeliumin iloa tällainen värikäs ja joskus kovaääninenkin spiritualiteetti.