Kiitos viestistäsi! Päädyn tässä vastauksessani hieman rikkomaan aiempaa rakennetta vastata kohta kohdalta puheenvuoroosi, jotta keskustelun seuraaminen helpottuisi. Yritän kuitenkin edelleen vastata kaikkiin esittämiisi kysymyksiin ja kiitän myös siitä, että olet huolellisesti tehnyt samoin.
Aloitan yleisellä huomiolla tähänastisesta keskustelustamme. Kirjoitat useassa kohtaa, että pitää seurata Raamatun ”selkeää sanaa”, eikä omia järjen päätelmiä. Esim.: ”Minä en ole Jumala, mutta olen sidottu hänen sanaansa. Mieluummin seuraan sitä kuin omia järjen päätelmiäni, jotka Jumalan sana kehottaa hajottamaan maahan.” Viittaat perusteeksi 2. Kor. 10:5: ”Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle.”
Ajattelen, että 2. Kor 10:5 konteksti puhuu järjen päätelmistä kielteisessä merkityksessä silloin, jos ne nousevat Jumalan tuntemista vastaan (vrt esim. ateismi), mutta tästä ei vielä seuraa, että järjen käyttö olisi aina jotenkin kielteistä. Itseasiassa myönnän ilman muuta, että kaikki esittämäni perustelut ovat järjen päätelmiä. Sitä tarkoitin, kun kirjoitin teologian loogisuudesta. Ajattelen myös, että yhtä hyvin sinun – kuin kenen tahansa – edustama uskontulkinta on järjen päättelyä, eikä tämä ole siis mitenkään kielteinen asia. Järki tarkoittaa kykyä tietää, ymmärtää ja tehdä sen avulla päätelmiä, ja ilman muuta se on keskeinen osa kaikessa Raamatun lukemisessa ja teologiassa ylipäätään. Me luemme Raamattua oman järkemme eli ymmärryksemme lävitse. En siis oikein innostu vastakkainasettelusta ”järjen päätelmien” ja ”selkeän sanan” välillä. Allekirjoitan samat prinsiipit Raamatun yksinkertaisimmasta tulkinnasta, jossa huomioidaan laaja kuva ja yksittäisen raamatunkohdan asiayhteys, sekä UT:n tulkinnassa VT jne. En usko, että välillämme on tässä suhteessa eroa periaatteellisella tasolla.
Kirkosta
Lähden itse siitä näkökulmasta, että kirkko on sosiaalinen rakenne eli instituutio, sillä se on uusi Israel, Jumalan oma perhe, Pyhän Hengen temppeli ja Kristuksen ruumis maan päällä (raamatunkohdat ed. puheenvuorossa). Toki tällä Jumalan perheellä on tietyt tuntomerkit. Nikea-Konstantinopolin uskontunnustuksen mukaan kirkon tuntomerkit ovat: ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen.”
Näistä tuntomerkeistä huolimatta kirkkoa ei voi mielestäni ymmärtää oikein, jos sitä ei liitetä kiinteästi juuri sosiaaliseen rakenteeseen eli instituutioon. Tästä seuraa muutama tärkeä näkökohta.
Ensimmäinen on kirkon ykseys. Juuri Jumalan omaisuuskansan ja perheen näkökulmasta näkyvä ykseys on luovuttamaton osa kirkkoa. Kirjoittaahan Paavali: ”Niin kehoitan siis minä… kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä: yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste;” (Ef. 4:1-5)
Edellä Paavali perustelee pyrkimystä taistella kirkon näkyvän ykseyden puolesta sillä, että kirkko on Kristuksen ruumis, joka on yksi, ja tähän yhteen ruumiiseen liittää yksi kaste. Lisäksi tällä ruumiilla on yksi Henki. Nähdäkseni Paavali puhuu tässä kirkosta nimenomaan näkyvänä sosiaalisena instituutiona, koskapa hän painottaa sosiaalisten suhteiden vaalimista rakkauden hengessä: ”kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa”. Näkökulma ei ole yksilössä vaan yhteisössä. Lisäksi voidaan ottaa Jeesuksen opettama rukous : ”Isä meidän…” Tämä ohjaa ajatukset myös yhteen perheeseen, jolla on yksi Isä. Kyse on perhesuhteesta.
Jumalan perhe on nimenomaan näkyvä sosiaalinen instituutio, johon yksilö liitetään kasteessa. Tähän perheeseen synnytään siis kasteen kautta samoin kuin luonnolliseen perheeseen synnytään synnytyksen kautta. Kaste ei siis liitä kastettavaa ensisijaisesti johonkin näkymättömään tai abstraktiin kirkkoon, vaan konkreettiseen ja näkyvään Jumalan perheeseen, joka on perustettu helluntaina, kun apostolit saivat Pyhän Hengen.
Kuten olen kirjoittanut, katolinen usko lähtee siitä, että Pyhä Henki annettiin johtamaan koko perhettä yhdessä. ”Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen” viittaa juuri kollektiiviseen johdatukseen. Toki tämä koskee myös yksilöitä, mutta ei irrallisina Jumalan kansasta, vaan osana Jumalan vaeltavaa kansaa eli kirkkoa. Kirkko on perhe, jolla on yksi Henki, joka johtaa kohti yhtä totuutta.
Katolinen usko lähtee myös siitä, että Kristus on lupauksena mukaan tämän perheen kanssa maailman loppuun asti. ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti” viittaa kollektiivisesti koko kirkkoon. Tämä ei perustu siihen, että Jeesus olisi kristittyjen kanssa vain sikäli kun he osaavat tulkita oikein opillisia kysymyksiä, vaan ennen muuta Jeesuksen lupauksen sanoihin, joissa ei ole ehtoa. Ja tästä lupauksesta seuraa myös se, että voidaan luottaa kristinuskon sisältökysymysten totuudellisuuteen kirkossa, sillä Kristus on luvannut olla kirkon kanssa.
Jos otetaan vielä henkilökohtainen näkökulma, niin toki on niin, että kaikki Jumalan perheeseen kasteen kautta kuuluvat eivät lopulta pelastu. Kirkossa on aina ollut niitä, jotka eivät usko ja ovat vain ulkonaisesti tämän Jumalan perheen jäseniä. Jeesuksen vertauksen vilja ja rikkavilja ovat Jumalan perheessä sekaisin loppuun asti (vrt. esim Juudas). Kirkossa on myös vääriä opettajia. Nämä eivät silti tee tyhjäksi Jeesuksen lupausta olla kirkon kanssa maailman loppuun asti.
Topi: ”Mutta jos kerran samaistat Kristuksen kirkon Rooman kirkkoon, niin mitä sinun mieltäsi ovat ortodoksiset kirkot? Entäpä koptikirkko, joka kristologisesta ontumisestaan huolimatta on vanha kuin mikä, ja jolla on jopa oma paavinsa?”
Katolinen usko lähtee tietysti siitä, että sillä on sosiaalisen instituution näkökulmasta jatkuvuus helluntaihin saakka. Mielestäni tämä on historiallisesti uskottavaa. Kyse on samasta instituutiosta, joka Kristus perusti.
Katolisesta näkökulmasta ortodoksisella kirkolla on myös samanlainen apostolisen viran jatkuvuus ja hyvin pitkälti samanlainen käsitys uskosta ja esimerkiksi sakramenteista. Sanoisin omana mielipiteenäni, että ortodoksikirkko on osa katolista kirkkoa, joskin niiden välillä on jännite, jota painotetaan ehkä vahvemmin ortodoksisen kirkon puolella. Piispan luvalla esimerkiksi ehtoollisyhteyskin on yksittäistapauksissakin mahdollinen. Koptikirkon ja muiden orientaaliortodoksisten kirkkojen, jotka erkaantuivat paavin istuimen yhteydestä jo varhain, varsinaista syytä olla erossa katolisesta kirkosta en tunne kovin hyvin. Ainakin osa koptikirkosta on palannut paavin istuimen yhteyteen. Ymmärtääkseni koptikirkon kristologiset linjaukset liittyvät ainakin osittain erilaiseen käsitteiden käyttöön, enkä ole varma onko todellista eroa opissa, jos sitä tarkastellaan näin retrospektiivisesti.
Topi: ”Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus” (1. Tim. 2:5). Tämä pätee yhtä. Mitään Kristuksen sijaista ei tarvita, vaikka hänet otettiinkin taivaisiin. Hänhän on itse Pyhän Henkensä kautta sanassaan ja sakramenteissaan läsnä täällä maan päällä. Hän on luvannut olla oikein uskovan kirkkonsa (en tarkoita nyt mitään kirkkokuntaa) kanssa joka päivä maailman loppuun asti (Matt. 28:20).
Kristus on toki ainoa välimies Jumalan ja ihmisten välillä myös katolisen uskon mukaan. Kristus on se Pyhän Hengen temppeli, joka korvasi vanhan liiton temppelin Jumalan asuinsijana maan päällä. Kuitenkin myös uuden liiton kirkon opetetaan olevan Pyhän Hengen temppeli ja Kristuksen ruumis, johon yksittäiset kristityt kuuluvat samoin kuin jäsenet ruumiiseen. Onko tässä ristiriita kirkon ja Kristuksen välillä? Onko kirkko Kristuksen kilpailija?
Entä pappi, joka asettaa ehtoollisen sakramentin lausuen: ”Tämä on minun ruumiini.” Onko hän Kristuksen ainoan välimieheyden kilpailija, kun hän toimittaa Kristuksen antamaa tehtävää ja toimii eräässä mielessään hänen sijassaan? Katolisuudessa ajatellaan, että pappi toimii Kristuksen persoonassa (in persona Christi) asettaessaan ehtoollisen sakramentin. Siksi hän voi sanoa: ”Tämä on minun ruumiini.” Tässä hän ei kuitenkaan toimi Kristuksen kilpailijana vaan pikemminkin Kristus toimii hänen kauttaan.
Näiden molempien esimerkkien kautta voidaan ymmärtää, miten myöskään paaviuden tehtävä ei ole Kristuksen kilpailija. Pikemminkin paavius ymmärretään niin, että Pyhä Henki toimii ja kokoaa universaalin kirkon yhteen paavin primaatin kautta ja tämän tehtävän uskotaan olevan Kristuksen asettama. Luultavasti ongelmasi sijaisuuden (vicar of Christ) ymmärtämisessä liittyy siihen, että ymmärrät tämän tehtävän korvaavan Kristuksen tyyliin: Kristusta ei enää tarvita, koska on paavi. Katolisuudessa sitä ei ymmärretä tässä merkityksessä: Paavi ei korvaa Kristusta, vaan toimii Kristuksen antamassa tehtävässä koko lauman kaitsijana: ”kaitse minun lampaitani.” (Joh. 21:16) Vaikka kirkossa on paimenia tai paimenten paimen (paavi), ei tämä ole ristiriidassa sen kanssa, että Kristus on todellinen ylipaimen, jolle paavi on kuuliainen.
Topi :”Ja lisäksi Rooman kirkosta löytyy sama liberaalisuuden spektri sateenkaaren eri väreissä, joka löytyy protestantismistakin. Eikä paavi oli tuota sateenkaarten kirjoa hallintaansa käytännössä saanut. Tulee mieleen biisin sanat ”antaa kaikkien kukkien kukkia vaan…” – ja tämä koskee sekä paavin kirkkoa että protestanttisia kirkkoja. Ainoa keino välttää tämä on palata takaisin Raamattuun ja sen ilmoittamaan selkeään ja muuttumattomaan oppiin.”
Kyllä kirkko tarvitsee jatkuvaa sydämen kääntymystä. Tässä mielessä on varmasti totta, että jatkuvasti tulisi katsoa uskon alkajaan ja uudistua uskossa Kristukseen.
Paavista
Topi: ”Raamatun selvä sana sanoo, että kirkko on ”apostolien ja profeettojen perustukselle perustettu kulmakivenä itse Kristus Jeesus” (Ef. 2:20) ja että ”muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus” (1. Kor. 3:11). Tuon samaisen luvun 1. Kor. 3 alussa Herran apostoli Paavali nimenomaan ohjaa katsomaan poispäin ihmisistä (esim. Paavali ja Apollos) Jumalan armoon. ”Niin ei siis istuttaja ole mitään eikä kastelijakaan vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä… Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus (eli siis Kristuksen kirkko). Sen Jumalan armon mukaan, joka on minulle annettu, minä olen taitavan rakentajan tavoin pannut perustuksen…” (1. Kor. 3:7-10). Paavali siis laittoi perustuksen Jumalan sanalla, eikä tuo perustus ollut kukaan ihminen vaan Kristus Jeesus. Paavali käyttää sanaa perustus. Mutta hän ei sano, että hän laittoi Pietarin perustukseksi. Hän ei puhu koko Pietarista yhtään mitään.”
Kuten kirjoitat, Paavali toteaa: ”Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus.” (j. 9) Se, että Kristus on pelastuksen ainoa perusta ja kirkon kulmakivi ei ole nähdäkseni ristiriidassa sen kanssa, että kirkolla on ”Jumalan työtovereita”, jollainen myös paavi on. Paavi ei ole pelastuksen perusta, vaan kirkolle annettu johtaja, Pietarin seuraaja (katolisen uskon mukaan). Kysymys paavista kirkon kalliona liittyy siihen, millaiseksi rakenteeksi Kristus perusti kirkon. Toki Kristus on kirkon ainoa kulmakivi, mutta Hän nähdäkseni ilmaisi, että kirkko rakentuu tämän kulmakiven varaan siten, että Pietarin virka johtaa kirkkoa. Ihmistä ei tulekaan katsoa ikään kuin hän itsessään olisi jotakin. Kaikki perustuu Kristuksen asetukseen ja lupaukseen.
Topi: ”Mutta kun Herra Jeesus on paikalla. Ei tarvita sijaisia… Mutta reaalipreesensiin uskovat kristityt eivät tarvitse mitään sijaisia, sillä Kristus itse on sanassaan ja sakramenteissaan todellisesti läsnä.”
Jeesus on kyllä paikalla sakramentaalisesti, esim. ehtoollisessa leivän ja viinin muodossa. Jeesus ei ole kuitenkaan paikalla jumalihmisen muodossa, kuten ennen taivaaseen astumistaan. Reaalipreesensiin uskovatkin tarvitsevat papin toimittamaan sakramentin, joka toimii Jeesuksen sijassa ja persoonassa.
Neitsyt Mariasta
Topi: ”Mutta eikö johdonmukaisuuden nimissä myös Marian äidin olisi pitänyt olla perisynnistä vapaa? Mitä vastaat tähän? Jos Kristuksen synnittömän ihmisluonnon ottaminen syntisestä Mariasta on teille järjellinen mahdottomuus, niin eikö sitä pitäisi olla myös Marian synnittömän ihmisluonnon ottaminen syntisestä äidistään? Raamattu puolestaan ei missään opeta Marian synnittömyyttä. Perisynnittömyyshän tarkoittaisi myös tekosynnittömyyttä. Vain Jumala on synnitön.”
Sanoisin ensimmäiseen kysymykseen, ettei se ole järjellinen mahdottomuus. Luterilainen ratkaisu puhua Mariasta syntisenä on myös eräs tulkinnallinen ratkaisu Raamatun tekstien äärellä, jossa yleistetään ilmeisesti Paavalin kuvaus ”kaikki ovat pois poikenneet” myös Neitsyt Mariaan. Mielestäni katolinen käsitys Neitsyt Mariasta perisynnittömänä, puhtaana ja tahrattomana neitsyenä (Kristuksen ansioiden tähden), mikä saa tukea jo varhaiskirkosta, ja johon ymmärtääkseni myös Luther uskoi, sopii Raamatun kontekstuaaliseen tulkintaan, jossa Neitsyt Maria nähdään uuden liiton liitonarkkina (ja jo ensimmäinen liitonarkki piti valmistaa täydelliseksi), uutena Eevana (ja jo ensimmäinen Eeva syntyi ilman perisyntiä) ja kirkon typoksena (jonka Paavali haluaa olevan myös ´puhdas neitsyt´).
Kirkosta puhutaan Raamatussa Kristuksen morsiamena (Ef. 5:32, 2. Kor. 11:2) ja Paavali tahtoo kihlata tämän seurakunta-morsiamen Kristukselle kuin ´puhtaan neitsyen´. Myös Neitsyt Maria on Pyhän Hengen morsian (Pyhä Henki tuli Neitsyt Marian ylle ja hän tuli raskaaksi), jonka Jumala valmisti oman Sanansa synnyttäjäksi. Tässä on siis analogia Pyhälle Hengelle kihlatun Neitsyt Marian ja hääjuhlaa vielä odottavan Kristuksen seurakunnan välillä, ja myös seurakunnasta kirjoitetaan ´puhtaana neitsyenä´.
Lisäksi Neitsyt Maria kantoi Kristusta, kuten ensimmäinen liitonarkki kantoi messiasprofetioita: mannaa (Kristus opetti itsestään mannan täyttymyksenä, elämän leipänä), lain taulua eli Jumalan sanaa (Jeesus on lihaksi tullut Sana) ja Aaronin sauvaa (Kristus on ylipappi) (Hepr. 9:4). Kantaessaan Kristusta Neitsyt Maria on vanhan liiton liitonarkin täyttymys, ja jos vanhan piti olla täydellinen, niin kuinka paljon enemmän uuden, josta vanha oli vain varjokuva.
Ja jos Kristus pyhittää ja puhdistaa seurakunnan, morsiamensa, sanan kautta (Ef. 5:26), niin eikö lihaksi tullut Sana pyhitä ja puhdista Neitsyt Mariaa, jonka Jumala teki arvolliseksi Sanan asuinsijaksi, kun Jeesus siksi Pyhästä Hengestä Neitsyt Marian kohdussa. Ja jos jo Jeesuksen koskettaminen uskossa paransi verenvuorosta kärsineen naisen, niin kuinka paljon enemmän Sanan voima vaikutti uskovaan Neitsyt Mariaan, kun Jeesus kasvoi hänen kohdussaan ja verenkierto yhdisti heidät toisiinsa. Neitsyt Maria ja Jeesus ovat samaa DNA:ta, lihaa ja verta, ja biologian näkökulmasta se munasolu, josta Jeesus syntyi, oli olemassa jo silloin, kun Neitsyt Maria oli vielä pienenä sikiönä äitinsä pyhän Annan kohdussa.
En usko, että tällainen kontekstuaalinen ja typologinen raamatunlukutapa vaikuttaa välttämättä merkittävältä, jos etsii eksplisiittisiä sedes doctrinae -kohtia ja hylkää kaiken sellaisen sisällön, josta ei löydy tueksi selkeää ja yksiselitteistä raamatunkohtaa. Silti huomauttaisin, että Neitsyt Marian pitäminen syntisenä, ei perustu sekään eksplisiittisiin sedes doctrinae -kohtiin. Pikemminkin se perustuu siihen, että Paavalin luonnehdinnat ihmisen syntisyydestä liitetään myös Neitsyt Mariaan niin, ettei hänen käsitetä olevan poikkeus tähän sääntöön. Neitsyt Maria Jumalanäitinä on kuitenkin jotain niin poikkeuksellista koko maailmankaikkeuden historiassa, että olisi mielestäni rohkeaa tulkita hänen olleen vain tavallinen syntinen ihminen.
Mariologiaan liittyen voisin vielä heittää, että meillä on Johanneksen ilmestyksessä kuvaus Neitsyt Mariasta, joka on taivaassa: ”Ja näkyi suuri merkki taivaassa: vaimo, vaatetettu auringolla, ja kuu hänen jalkojensa alla, ja hänen päässään seppeleenä kaksitoista tähteä.” (Ilm. 12:1) Kun luetaan lukua 12 eteenpäin, käy selväksi, että tämä vaimo on Neitsyt Maria, koska hän ”synnytti poikalapsen, joka on kaitseva kaikkia pakanakansoja rautaisella valtikalla”. Tämä ”rautaisella valtikalla kaitseva poikalapsi” on viittaus messiaspsalmiin (Psalmi 2) eli kyse on Jeesuksesta. Tällöin Ilmestyskirjan vaimo, joka tuon poikalapsen synnytti, on Neitsyt Maria. Ja hänet Johannes näkee taivaassa.
En jälleen usko, että tämä on tarpeeksi yksiselitteinen sedes doctrinae -kohta Neitsyt Marian taivaaseenottamisen puolesta. Silti se ainakin haastaa sellaisen käsityksen, että Neitsyt Marian ruumis olisi maatunut jonnekkin tänne maapallolle, ja Neitsyt Maria vielä odottaisi tuomiota, eikä olisi ruumiineen sieluineen taivaassa. Ja voisi tietysti kysyä, miten paljon tällaiselle käsitykselle on eksplisiittistä raamatullista tukea? Tai historiallista tukea? Miksi esimerkiksi varhaiskirkossa ei tunneta Neitsyt Marian hautapaikkaa tai hänen maallisen jäämistönsä kunnioittavaa perinnettä, vaikka esimerkiksi apostolien hautapaikoille kehittyi tapa tehdä pyhiinvaelluksia.
Topi: ”Miksi paeta Marian helmoihin, kun voi turvautua suoraan Kristukseen? Te nostatte tavallisen ihmisen (Marian) Jumalan sijaan. Tämä on epäjumalanpalvelusta. Rukoukset tulee osoittaa yksin Jumalalle, ei kenellekään muulle.”
Kysymys ei ole siitä, että joko Neitsyt Maria tai Jumala. Olen samaa mieltä, että jos nostaisi kenen tahansa luodun Jumalan sijaan, kysymys olisi epäjumalanpalveluksesta. Neitsyt Marian (kuten kaikkien edesmenneiden pyhien) avun merkitys liittyy kirkon (joka jatkuu ajan rajan tuolle puolen) ykseyteen. Kirkko on Kristuksen ruumis, jossa jokainen jäsen on tärkeä ja vuorovaikutuksessa toistensa kanssa yhteisen pelastumisen hyväksi. Rukous yhdistää kristityt (myös edesmenneet) toisiinsa.
Taivaassa olevien pyhien merkitys käy esille myös näistä jakeista: ”Ja minä näin valtaistuimia, ja he istuivat niille, ja heille annettiin tuomiovalta; ja minä näin niiden sielut, jotka olivat teloitetut Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden… ja he virkosivat eloon ja hallitsivat Kristuksen kanssa tuhannen vuotta… he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat hänen kanssaan ne tuhannen vuotta.” (Ilm. 20:4, 6) Pyhät hallitsevat yhdessä Kristuksen kanssa, mikä merkitsee, että Kristus jakaa heidän kanssaan näitä tehtäviä. Pyhien esirukoukset eivät toki kilpaile Jumalan kunniasta, vaan ovat sen osoitus, että Jumala on kutsunut heidät osallisiksi omasta elämästään.
Ajanrajan tuolle puolelle siirtyneen Jumalan kansan rukousten puolesta opettaa esim: ”Kaikkivaltias Herra, Israelin Jumala, kuule kansamme kuolleitten rukous.” (Baruk. 3:4) Jos joku Kristuksen ruumiin jäsen menehtyy eli siirtyy ajan rajan tuolle puolen, on hän yhä jäsen Kristuksen ruumiissa toimien esirukouksen kautta ajassa olevien kristittyjen hyväksi. Neitsyt Maria, kirkon ja jokaisen kristityn taivaallinen äiti (koska kasteen kautta olemme liitetyt Kristukseen ja kaikki mikä on hänen, on myös meidän, kuten hänen äitinsä Neitsyt Maria) on tällainen esirukoilija.
Topi: ”Väitätkö sinä kirkkain silmin, ettei Rooman kirkossa palvota Mariaa? Mutta edelleenkin kysyn: Miksi pyytää Marialta apua, kun voi pyytää sitä suoraan Kristukselta?”
Ei Neitsyt Mariaa tule palvoa ja pitää Jumalana, sillä hän on luotu. Jos joku katolilainen palvoisi Neitsyt Mariaa, toimii hän yksiselitteisesti katolista opetusta vastaan. Neitsyt Mariaa tulee toki kunnioittaa, eikä se vähennä Jumalan kunniaa. Jos ajatellaan, että taiteilija luo jonkin taideteoksen ja kehumme tuota teosta, eikö se korota taiteilijaa ja anna tunnustusta hänelle? Samalla logiikalla Neitsyt Marian kunnioittaminen antaa kunnian Jumalalle, joka on luonut Neitsyt Marian.
Samasta syystä pyydetään apua, kun pyydämme esirukousta toisilta kristityiltä. Pyhien rukous voidaan nähdä jopa tärkeämpänä, koska he ovat taivaassa ja hallitsevat yhdessä Kristuksen kanssa. Lisäksi Kaanaan häissä Neitsyt Maria sai Jeesuksen muuttamaan mieltään, vaikka ”hänen aikansa ei ollut vielä tullut”, ja Jeesus muutti veden viiniksi, jotta juhlat jatkuivat (Joh. 2). Jeesuksen äidillä on erityinen vaikutus poikaansa Jeesukseen.
Raamatun kaanonista
Topi: ”Pyhä Henki on vuosituhansien ajan todistanut itse sanansa luotettavuudesta yksittäisille ihmisille, jotka ovat saaneet Pyhän Hengen Jumalan sanan kautta. ”Uskon tulee kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room. 10:17)… Ei tämä tietenkään ole lopulta järjen vaan uskon asia. Joko uskot tai et usko. Jos uskot, uskot johonkin uskon kohteeseen tai sitten johonkin toiseen.”
Jos tähän otetaan mukaan kirkkohistoriallinen näkökulma, niin voimme löytää eri kirkkoisiltä erilaisia käsityksiä siitä, mitkä kirjat tulisi sisällyttää Raamatun kaanoniin. Hieronymos (342-420 jKr.) kannatti Septuaginnan sijaan suppeampaan hebrealaista vanhan testamentin kaanonia, mutta hyväksyi Barukin kirjan. Sen sijaan esimerkiksi Augustinus (354-430 jKr.) kannatti Septuagintaa kokonaisuudessaan (sisältäen myös ns. deuterokanoniset kirjat). Augustinuksen periaate oli lukea kaanoniin ne kirjat, jotka yleisesti hyväksyttiin katolisissa seurakunnissa, vaikka ihan kaikkialla niitä ei olisikaan hyväksytty (On christian doctrine, kirja II, 8). On myös tunnettua että kreikankielisillä alueilla kirkossa käytettiin yleisesti Septuaginnan versiota vanhasta testamentista. Lisäksi Hippon (393 jKr.) ja Karthagon (397 jKr.) kirkolliskokouksissa kaanoniin luettiin mukaan myös vanhan testamentin deuterokanoniset kirjat. Ja vaikka näiden arvovaltaa ei samassa mielessä protestanttisissa kirkoissa seurattaisikaan, ilmaisevat ne kuitenkin tuolloisen kristikunnan yleisen käsityksen Raamatun kaanonista, jota sitten Trentossa (1545-1563) seurattiin.
Kysymys Raamatun kaanonista on ollut pitkään jossain määrin avoin. Apostoleilta ei ole esimerkiksi periytynyt listaa siitä, mitä kirjoja tulisi sisällyttää Vanhan testamentin kaanoniin ja tietysti uutta testamenttia ei tuolloin vielä ollut kanonisoituna.
En tiedä, onko tästä kaanonkysymyksestä kovin mielekästä jatkaa, jos se jää vain uskon asiaksi, ja esimerkiksi luterilaisuus seuraa Lutherin käsityksiä kaanonista, koska uskoo Pyhän Hengen kirkastaneen ne Lutherille oikein. Mielestäni katolisuus seuraa alkukirkollisempaa tapaa sisällyttää Raamatun kaanoniin ne kirjat, jotka ovat nauttineet laajinta arvovaltaa koko katolisessa kirkossa alusta asti.
Katolisen uskon näkökulmasta kaanonin lukkoonlyöminen ei ole ehkä edes kovin kriittistä ja sen osoittaa nähdäkseni se, että kysymys on ollut niin pitkään ainakin jossain määrin avoin. Sen sijaan näkisin, että reformaation yksin Raamattu -periaatteen valossa on kriittistä tietää, mitkä kirjat kuuluvat Raamatun kaanoniin, koska kirkossa ei ajatella olevan mitään muuta erehtymätöntä auktoriteettia kuin Raamattu.
Raamatun tulkinnasta
Topi: ”Lisäksi harhaoppeihin sisältyy usein inhimillistä vajavuutta. Ei olla vahvoja Raamatun sanassa (huono teologinen perehtyneisyys), ei tunnusteta sen jumalallisuutta (liberaaliteologia), eikä osata erottaa toisistaan oikein lakia ja evankeliumia (Rooman kirkko ja monet muut yhteisöt, joissa on suuri sekavuus tällä alueella). Lisäksi välillä nostetaan järki Jumalan sanan yläpuolelle (vrt. esim. kalvinistinen ehtoollisoppi).”
En oikein usko, että millään teologisella oppineisuudella voitaisiin välttää Raamatun tulkitseminen myös virheellisesti. Paljon todella viisaita, taitavia, vilpittömiä ja oppineita teologeja päätyy sangen erilaisiin johtopäätöksiin Raamatun äärellä. Jo Raamatun omankin ilmoituksen perusteella tulkintaan tarvitaan Pyhä Henki. Olemme keskustelleet jo paljon siitä, millä tavalla uskomme Pyhän Hengen johdattaneen kirkon tulkintaa, eikä minulla taida olla siihen enää uutta sanottavaa. Itseäni vakuuttaa enemmän sellainen tulkinta, jota kristityt ovat laajalti seuranneet läpi kirkon historian kuin sellainen, jota vaikkapa suomalainen Teppo tulkitsee omassa yksityisessä kammiossaan, jos hän päätyy eri linjoille ´kirkon yleisen uskon´ kanssa.
Topi: ”Kysymys pelastuksesta ratkaistaan Jumalan sanalla eikä jollain epämääräisellä ”kirkon yleisellä uskolla””
Kirkon yleinen usko on tärkeää, koska se piirtää esiin sen, miten Jumalan sana on laajalti avautunut kirkon historiassa kristityille. Siksi ymmärtääkseni luterilaisuudessakin painotetaan, että pitäisi pysyä siinä, mitä ”aina ja kaikkialla” kirkossa on opetettu. Mielestäni tämä on varsin katolinen ajatus.
Kiirastulesta
Topi viittaa 1. Kor. 3:11-15 tulkintaan kiirastulesta: ”Tässäkin kohtaa voidaan kysyä: Näin vähälläkö raamattu-aineksella te erikoisen harhaoppinne rakennatte?”
Tämä ei ole ainut teksti joka kiirastulesta puhuu tai ei puhu, riippuen miten tuo ”tulen läpi” tulkitaan. Toista kohtaa 2. Makk. 12:38-46 käsittelin jo edellisessä viestissäni. Lisäksi voidaan ottaa: ”Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.” (Matt. 12:32) Tästä voidaan ymmärtää, että joitakin syntejä saadaan anteeksi tässä maailmassa ja joitakin on mahdollista saada anteeksi vielä tulevassa, sillä jos tulevassa ei olisi mahdollista saada syntejä lainkaan anteeksi, miksi siitä erikseen mainittaisiin.
Topi: ”Mitä ajallisista rangaistuksista vapautumista ihminen enää ajan rajan tuolla puolen tarvitsisi (tehän sijoitatte kiirastulenne nimenomaan iankaikkisuuden puolelle)? Ja sitten vielä tärkeämpi kysymys: Mihin te sysäätte Kristuksen, joka on toimittanut puhdistuksen kaikista synneistä? Te ohitatte hänet ja teette tyhjäksi hänen sovitustyönsä ansion.”
Kysymys on siitä, miten tuo Kristuksen ansaitsema armo, joka puhdistaa ihmisen kaikesta synnistä, välitetään ihmisen osaksi. Kaste välittää uudestisyntymisen pesuna Kristuksen sovitustyön ansion, vaikka reformoidut kristityt taitavat joskus argumentoida kastetta vastaan ikäänkuin se tekisi tyhjäksi Kristuksen ansaitseman lunastuksen. Näin ei kuitenkaan katolisuudessa eikä luterilaisuudessakaan uskota, vaan niin, että kaste välittää Kristuksen ja liittää Kristukseen. Kaste välittää Jumalan armon. Katolisuudessa näitä armovälineitä on enemmän ja esimerkiksi kiirastuli välittää puhdistavaa armoa uskossa kuolleeseen, jotta muutos Kristuksen kuvan kaltaiseksi tulisi täydelliseksi. Tämä ei tee tyhjäksi sovitustyötä, vaan välittää sovitustyön armon sielun osaksi niin, että hänestä tulisi pyhityksessä täydellinen ja valmis astumaan taivaan iloon.
Toki katolisuudessa ajatellaan, että kiirastuleen liittyy myös kärsimys. Jos esimerkiksi ylpeys muuttuu pyhityksessä/ kiirastulessa nöyryydeksi, voi tähän liittyä ainakin sellainen kärsimys, että ihmisen usko omaan itseensä ja kykyihinsä murenee. Tämä kärsimys on kuitenkin kaunis asia, sillä se vapauttaa ihmisen rakastamaan toista ylpeyden ja itsekeskeisyyden sijaan. Tällöin sielu voi vasta todella iloita.
Ehkä tärkeää olisi ymmärtää, että katolisuudessa armo ei tarkoita vain synnin aiheuttaman syyllisyyden anteeksisaamista, vaan myös voimaa pyhitykseen. Armo ymmärretään siis laajemmin ja kiirastulessa armo liittyy jälkimmäiseen.
Topi: ”En voi mitenkään kuvitella positiiviseksi paikaksi joutua ihmisenä puhdistettavaksi Outokummun pataan.”
Siitä millainen paikka kiirastuli on, löytyy tietysti erilaisia käsityksiä, jotka lähenivät keskiajalla varmasti tuota kuvaustasi. Osa meni varmasti ns överiksi. Ei kirkolla mitään virallista oppia ole siitä millainen paikka kiirastuli tarkkaan ottaen on. On kuitenkin käsitys, että jos vertaa kristityn tilaa nyt (pahoja taipumuksia, heikkouksia jne) siihen mitä hän on kerran taivaassa (täydellisen hyvä, pyhä ja Kristuksen kaltainen), niin on täytynyt tapahtua sisimmän muutos (pyhitys). Ja jos tuo muutos, jonka pyhittävä armo vaikuttaa, ei ole valmis vielä tässä ajassa, täytyy sen jatkua ajan rajan tuolla puolen ennen taivasta. Tätä muutoksen paikkaa, jossa pyhittävä armo vie pyhityksen täydellisesti loppuun ennen taivasta, kutsutaan kiirastuleksi.
Luterilaisen käsityksen mukaan taivaan perii vain ´uusi ihminen´, kun vanha jää ajan rajan tälle puolen. Kysymyksesi nousee, mikä on tämä uusi ihminen ja mikä suhde sillä on vanhaan. Katolisessa ihmiskäsityksessä on vain ´yksi ihminen´, josta tulee Jumalan lapseksi ottamisen ja pyhityksen kautta lopulta täydellinen astumaan taivaan iloon. Toki tähän ´yhteen ihmiseen´ pätee Paavalin kuvaus sisällisestä vanhan luonnon (pahat taipumukset) ja uuden luonnon (Pyhän Hengen vaikuttama rakkaus) taistelusta (Room. 7). Tätä ei kuitenkaan käsitetä niin, että ihmisyys olisi jaettu kahteen osaan, joista vain toinen perisi taivaan ja toinen kadotettaisiin. Sen sijaan tämä ´yksi ihminen´ perii taivaan, kun se on Pyhän Hengen vaikuttavan läsnäolon kautta pyhittynyt täydelliseksi.
Vanhurskauttamisesta
Topi: ”Mutta jos sydämessään ihminen uskoo Kristuksen lahjavanhurskauden sijaan johonkin muuhun pelastuksen perustaan, niin hän ei pelastu.”
Taidat tarkoittaa, että jos ei usko luterilaiseen oppiin vanhurskauttamisesta ja esimerkiksi monergismiin, niin ei pelastu? Jos näin, niin eikö pelastuminen ole silloin kiinni siitä, että pystyy uskomaan johonkin dogmaattiseen muotoiluun?
Kyllä katolisuudessakin pelastumisen suhteen luotetaan yksin Kristukseen, eikä omaan itseensä, vaikka synergismi eli ihmisen vastuu ja tahdonvapaus armon tukemana tunnustetaankin. Jeesus Kristus on ainoa tie taivaaseen myös katolisen uskon mukaan. Jumalan armo on ainoa vaikuttava syy, joka voi ihmisen pelastaa (Tridentinum 6:7). Kyse on siitä, ottaako ihminen tämän armon vastaan vai päättääkö hän torjua sen sinnikkäästi. Kyse on siitä, päättääkö ihminen valita tieten tahtoen eron Jumalasta vai ottaa Jumalan tarjoaman kutsun vastaan elää Hänen yhteydessään. Tämä on katolisen uskon mukaan ihmisen tahdonvapauden piiriin kuuluva asia, kuten olen kirjoittanut.
Topi: ”Miksi teille ei riitä Jeesus Kristus ristiinnaulittuna?”
Olen koittanut edellä perustella että Kristuksesta kaikessa juuri on kysymys. Armo siis toki riittää, mutta nähdäkseni pyhitys (jota siis armo vaikuttaa, mutta jossa myös ihmisen tahto on mukana) on ennen kaikkea prosessi siitä syystä, että muutos voisi olla pysyvää. Jos on esimerkiksi varastanut, voi sielu oppia anteliaisuutta vain hyvittämällä tehtyä rikosta, kun se on jo saatu anteeksi. Näin anteliaisuudesta voi tulla vähitellen sielun pysyvä ominaisuus varastamisen sijaan. Armo auttaa tässä prosessissa esimerkiksi siten, että se vahvistaa rakkautta. Rakkauden kautta voi ymmärtää, että varastaminen loukkaa toista ihmistä ja hänen oikeuttaan omistamaansa omaisuuteen ja siksi se on väärin.
Topi: ”Tuo esittämäsi on aivan sekavaa pelastusoppia. Selitän tässä raamatullisen ja kristillisen kannan: Kuollessaan ihminen joko on armon tilassa (jolloin hän itsessään syntisenä on kuitenkin täysin puhdas Kristuksen vanhurskauden tähden, eikä tarvitse mitään muuta sovitusuhria enää pelastuakseen), tai sitten hän ei ole armon tilassa (jolloin mikään ihmisen tekemä uhri ei voi häntä enää auttaa).”
Näet sekavana siis sen, että sielu voisi olla samaan aikaan ”armon tilassa”, mutta ei vielä täysin puhdas/ täydellisen pyhittynyt? Tämä on nähdäkseni ymmärrettävää luterilaisesta näkökulmasta, jossa armo ja vanhurskaus käsitetään ikään kuin peitteeksi, joka peittää syntisen ja siksi Jumala näkee ihmisen tämän puhtaan peitteen läpi täysin pyhänä ja puhtaana, vaikka sen alla ihminen on yhä epäpuhdas ja syntinen (ja näiden takia ilmeisesti myös syyllinen?). Käytät ilmeisesti käsitettä ”armon tila” kuvaamaan ihmistä, jonka peittää tämä (vieraan) vanhurskauden vaate, ja siksi ihminen ei voi olla samaan aikaan sekä ”armon tilassa” että epäpuhdas, jos häntä katsellaan ikään kuin ulkoapäin?
Katolinen käsitys liittää armon ja vanhurskauden peitettä laajemmin ´vuodatettuun armoon´ (esim. Room 5:5), joka kiinnittyy ja vuodatetaan ihmisen sisimpään. Ihmisen sisimmässä siis joko on tämä pyhittävä armo tai sitten ei, jos ihminen torjuu sen tahdollaan. Jos ihmisen sisimmässä on tämä armo, hän on ”armon tilassa”, ja hänellä on ´pelastuksen pantti´. Tämä pyhittävä armo ei ole kuitenkaan vain peite, vaan myös voima, joka muuttaa ihmistä pahasta pyhäksi ja epäpuhtaasta puhtaaksi, ja kyse on prosessista. Tästä näkökulmasta ihminen voi olla samaan aikaan sekä ”armon tilassa” että vielä osittain epäpuhdas, jos pyhityksen prosessi on kesken.
Mainitsemasi sekavuus liittynee siis nähdäkseni erilaiseen käsitteiden käyttöön.
Topi: ”No, onko teidän oppinne synergiasta looginen Jumalan sanan opettaman syntiturmeluksen totaalisuuden kanssa? Entäpä noiden mainitsemiesi ”muutamien” raamatunkohtien kanssa, jotka selkeästi opettavat armonvalintaa? Te voitte koittaa selitellä näitä oman mielenne mukaan kannaltanne parhain päin, mutta niin tekevät omilla tahoillaan myös liberaaliteologit.”
Uskon että olet todella vilpitön tulkinnassasi. Mielestäni hedelmällistä on kuitenkin keskustella asioista sillä tasolla, että kertoo, miten tietyt kohdat itse tulkitsee peilaten niitä vastapuolen tulkintaan. Noita yllä mainittuja kysymyksiä olen käsitellyt jo varsin laajasti aiemmissa puheenvuoroissani eli miten ymmärrän synergian sopivan Raamatun ilmoitukseen (ks. kirjoitukset liittyen mm. ennalta ehättävään armoon tai armon lahjaluonteeseen, jonka ihminen voi vastaanottaa tai torjua). Ehkä haaste on se, että nämä puheenvuorot ovat jo niin laajoja, että on vaikea muistaa mitä toinen on kirjoittanut. Luterilaisen predestinaatio-opin sedes doctrinae -kohtia käsittelin myös edellisissä puheenvuoroissani. Sen sijaan huomaan kirjoituksestasi, kuten lapseni joskus itselleni hauskasti toteaa: ”Vastasi kysymykseen kysymyksellä.” Alkuperäiseen kysymykseen en vielä saanut vastausta: eli miten voidaan hyväksyä sellainen oppi, joka on rationaalisesti epälooginen?
Topi: ”Pelastava usko on tietoa, suostumusta ja luottamusta (notitia, assensus et fiducia) Kristukseen.”
Mm. tästä ja muutamasta muusta kommentistasi ymmärrän, että taidat painottaa enemmän uskon tiedollista puolta kuin minä. Eli pitää tuntea ja allekirjoittaa oikea oppi, jotta voisi pelastua? Voisin kysyä, miten pienet lapset tai kehitysvammaiset voivat pelastua, jos eivät kykene ymmärtämään oppia?
Itse ajattelen, että yksin Kristuksen kautta pelastutaan, mutta tiedollinen yhteys Häneen voi olla hyvinkin vajaa, eikä tämä ole välttämättä ratkaisevaa. Esimerkiksi vanhassa testamentissakin pelastuttiin Kristuksen kautta, vaikka tiedollinen yhteys Kristukseen oli paljon ohuempi kuin uudessa liitossa. ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan” (Luuk. 12:48). Voitaisiin sanoa, että sellaiselta ihmiseltä, joka saa kuulla Kristuksesta ja joka kykenee tiedon kautta ymmärtämään oikea moraalin, myös vaaditaan enemmän.
Topi: ”Ei voi olla tiedollistakaan yhteyttä Herraan Jeesukseen, jos ei ole päässyt erityisen ilmoituksen kanssa kosketuksiin.”
Totta. Lisäksi on myös käytännön esimerkkejä runsaasti siitä, että Kristus on lähestynyt ihmisiä henkilökohtaisen ilmestyksen kautta, kuten Paavalia matkalla Damaskokseen.
Topi: ”Jumalan sana sanoo selvästi: ”Sillä ’jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu’. Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niin kuin kirjoitettu on: ’Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!’ Mutta eivät kaikki ole kuuliaisia evankeliumille. Sillä Esaias sanoo: ”Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?” Usko tulee siis kuulemista, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” (Room. 10:13-17).”
Tämä on hyvä perustelu sen puolesta, että evankeliumin, eli ilosanoman kuolleesta ja ylösnousseesta Jeesuksesta, vieminen eteenpäin on tärkeää.
Topi: ”Raamattu puhuu tässä Jobin kohdalla uskovasta ihmisestä, mutta toki hänessäkin oli vanha turmeltunut luontonsa, johon pätee Room. 3:12. Teidän ongelmanne näyttää olevan, että teidän on vaikea sisäistää, että uskova ihminen on simul iustus et peccator. Ja tämä tarkoittaa molempien totaalisuutta. Luonnostaan ihminen on hengellisesti totaatisen turmeltunut, mutta Kristukssa hän on kokonaan vanhurskas.”
Viittaat Room. 3:12 ja tulkitset sen liittyvän hengelliseen turmelukseen, mutta samalla myönnät, että inhimillisesti katsoen ihminen voi olla hurskas. Kirjoitatko vielä hieman tarkemmin, mitä on sinusta hengellinen ja mitä inhimillinen turmelus, eli miten näet niiden eron? Jos esimerkiksi pakana tekee hyvää lähimmäiselleen, onko se Jumalan silmissä hyvä teko?
Room. 3:ssa todetaan: ”ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään… kielellänsä he pettävät… Heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta… ”
Sanot minulle: ”Mutta jos luet em. raamatunkohdat, niin kuin ne kirjoitettu on, niin sitten joko uskot niiden sanat tai alat tulkitsemaan niitä siten, etteivät ne tarkoitakaan sitä, mitä ne faktuaalisesti sanovat, vaan että ne ovat liioitelmaa. Minä uskon, että ”niin kuin se kirjoitettu on, niin se myös paikkansa pitää””
Tulkitsetko itse Room 3. siten, ettei kukaan ihminen maapallolla tee hyvää ja vain alinomaa rientää pettämään lähimmäisiään ja juoksee vuodattamaan verta? Huomaa, että Paavali puhuu tässä sellaisista teoista, jotka ovat suhteeseen muihin ihmisiin, ei vain suhteessa Jumalaan.
Mielestäni näitä Paavalin sanoja ei voida soveltaa kirjaimellisesti jokaiseen ihmiseen maapallolla täysin yksioikoisesti, sillä empiirisesti havaitsemme paljon hyviä tekoja myös niissä, jotka eivät usko, eikä ainakaan minun lähipiirissäni jokainen ”juokse ympäriinsä vuodattamassa verta.”
Tässä mielessä tarkoitin, että Paavalin sanat olisi tulkittava pikemminkin yleisellä tasolla kuvauksena ihmiskunnasta, mutta niiden soveltaminen suoraviivaisesti jokaiseen ihmiseen henkilökohtaisesti voi olla liioiteltua.
Topi: ”Olet näköjään ymmärtänyt väärin luterilaisen kastekäsityksen. Luterilaisen opin mukaan kaste pesee puhtaaksi aivan kaikesta syyllisyydestä.”
Kun kirjoitit aiemmin luterilaisesta simul iustus et peccator -käsityksestä, ymmärsin että luterilaisen käsityksen mukaan kasteen jälkeen kristitty on sekä kokonaan vanhurskas että yhä kokonaan syntinen/ turmeltunut, ja tätä turmeltuneisuutta seuraa myös syyllisyys (kasteesta huolimatta). Hän olisi siis samaan aikaan syyllinen ja vanhurskas/ syytön. Onko nyt siis kuitenkin niin, että kasteen jälkeen ”vanha luonto”, ei ole enää syyllinen Jumalan edessä perisynnin takia?
Topi: ”Jaakob puhuu uskovista ihmisistä, jotka jo ovat vanhurskautettuja yksin armosta. Heidän kohdallaan toki on niin, että elävä usko tuottaa aina myös hyvää hedelmää. Ei elävä usko ole kuollutta totena pitämistä. Mutta rakkautta ei saa sekoittaa uskoon. Armo on ennen uskoa, usko on ennen rakkautta. Armo (syntien täydellinen anteeksiantamus) -> usko (pelastuksen omistamisen väline) -> rakkaus (eli uusi kuuliaisuus). Tämä järjestys on pakko pitää selkeänä. Usko ei pelasta rakkautena vaan rakkauden kautta (Gal. 5:6).”
Tässä kohden en oikeastaan näe välillämme oleellista eroa, vaikka en ehkä tee yhtä voimakasta erottelua uskon ja rakkauden kesken kuin sinä, sillä myös uskossa turvautuminen Jumalaan kertoo luottamuksesta ja rakkaudesta. Olemmeko siis molemmat samaa mieltä siitä, että (vaikka sanot että yksin usko pelastaa), niin tarvitaan lisäksi rakkaus, eikä pelkkä usko (totenapitäminen jne.) ilman rakkautta riitä? Kuten olen jo kirjoittanut, niin näen uskon lahjana ja rakkaus lähtee myös alkujaan Jumalasta ikään kuin auringon säde joka saa sydämen hehkumaan ja rakastamaan. Eromme lienee vain siinä, miten ymmärrämme ihmisen tahdonvapauden roolin uskossa ja rakkaudessa?
Topi: ”Jaakobin kirjeen kohtaa olen selittänyt jo aiemmin. Sinun (ja teidän kirkkonne) ongelmasi on, että sekoitat vanhurskauttamisen ja pyhityksen keskenään. Kysynkin: Mikä määrä rakkautta mielestäsi kohdallasi riittää taivaaseen asti?”
Pohdin, mikä siinä on erityinen ongelma? Ymmärtääkseni myös sinun uskosi mukaan pelastava usko ei esiinny koskaan yksinään ilman rakkautta eli rakkaus on hyvin oleellista tässä kokonaisuudessa ja hyväksyt varmasti senkin, että kristittyjä tulee kehottaa rakkauden tekoihin.
Vielä kerran tuohon, mikä määrä rakkautta riittää. Ei siis ole mitään tiettyä määrää rakkauden tekoja, jotka tulisi täyttää, jotta voisi sanoa: ”Noniin oma osuus on hoidettu, jotta pääsen taivaaseen.”
Kasteen kautta Jumalan lapseksi tulleen ihmisen sisimmässä on pyhittävä armo ja tämä takaa pääsyn kerran taivaaseen. Tästä voi jo nyt iloita: Olen Jumalan lapsi, taivas on valmiina. Samalla katolinen kirkko opettaa, että tuon pelastuksen lahjan voi menettää tekemällä raskaan, vapaan ja tahallisen synnin ja olemalla tunnustamatta tätä. Synti lähimmäistä vastaan on aina myös syntiä Jumalaa vastaan opettihan Jeesus: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Rippi on tärkeä, mutta periaatteessa pelastuminen ei riipu siitä. Jos tulee esimerkiksi vakavan synnin jälkeen katumukseen ja lähtee autolla kirkolle tarkoituksena ripittäytyä ja ajaa kolarin jossa menee henki, niin toki se riittää, että halusi ripittäytyä. Voimme luottaa että Jumala on oikeudenmukainen.
Entä sitten tuo kuolemansynti? Varmaan moni elää esimerkiksi aviorikoksessa, jos on mennyt uudelleen naimisiin (esimerkiksi maistraatissa tai jossakin muussa kirkossa, jos ei ole katolilainen), kun edellinen puoliso on yhä elossa. Elääkö tämä ihminen tällöin automaattisesti aina kuolemansynnin tilassa, eikä hän voi siksi pelastua? En itse usko niin katolisen opin pohjalta.
Ensinnäkin monessa kristillisessä kirkkokunnassa ei opeteta kuten katolinen kirkko opettaa avioliitosta ja siksi ei ole ´oikeaa tietoa´ aviorikoksesta. Siitä seuraa, että tämä synti ei ole välttämättä sellainen synti, joka erottaisi todella Jumalasta ja iankaikkisen pelastumisen mahdollisuudesta. Kuolemansynnin tekeminen edellyttää ´tahallisuutta´ ja ´oikeaa tietoa´: ”Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä.” (Hepr. 10:26) Jos ei ole päässyt ´totuuden tuntoon´ siitä, että aviorikos on todella vakava synti, niin tämä synti ei ole välttämättä lopullisesti kuolemaksi. Jälleen voimme luottaa siihen, että Jumala on oikeudenmukainen.
Entä jos on alkoholisti ja elää elämänsä viinan huuruissa ja tekee kaikkea sellaista, mikä on vakavasti väärin lähimmäistä ja rakkautta kohtaan? Tarkoittaako se automaattisesti sitä, ettei voi pelastua. Taas: ei välttämättä. Alkoholismi on voimakkaana riippuvuutena sairaus, joka vaikuttaa niin, ettei teko ole vapaa ja ´tahallinen´ siinä merkityksessä, että se olisi välttämättä automaattisesti kuolemansynti. Tekojen ´lieventävä asianhaara´ on siis sairaus ja voimme jäälleen luottaa siihen, että Jumala tuomitsee oikein.
Mutta jos on päässyt ´totuuden tuntoon´ ja tekee vakavaa syntiä ´täysin tahallaan´ niin että valitsee tahdollaan pahan tietäen sen pahaksi, eikä tähän liity ´lieventäviä asianhaaroja´, on sellainen teko todella kuolemaksi, eikä pyhittävä armo enää sen jälkeen asu ihmisessä, vaan hän erottaa itse itsensä Jumalasta ja armosta.
Siksi kristittyä kehotetaan ´seuraamaan Jeesusta´ ja sitä rakkautta, johon pyhittävä armo hänen sisimmässään häntä ohjaa suhteessa lähimmäisiin. Toki tämä on vaillinaista, sillä ihminen on heikko. Aina on kuitenkin mahdollista saada anteeksi ja aloittaa alusta. Mutta missään vaiheessa ei voida paukutella henkseleitä ja sanoa, että nyt olen tehnyt tarpeeksi, eikä minun tarvitse enää rakastaa.
Pelastusvarmuus liittyy luottamukseen Jumalaan ja Hänen uskollisuuteensa. Tässä mielessä voi olla varma, että Jumala ei hylkää. Mutta koska pelastuksen lahjan voi myös menettää, niin ei voi paukutella henkseleitään, vaan tulisi olla loppuun asti nöyrä Jumalan edessä, koska Hänellä on valta tuomita myös kadotukseen. Jumala ei kuitenkaan tahdo etsiä ihmisestä syitä hänen hukuttamisekseen, vaan Hän haluaa etsiä pikemminkin syitä ihmisen pelastamiseksi. Tuomari on Jeesus, joka on ollut myös täydellinen ihminen, ja hän tuntee ihmisyyden heikkoudet ja haasteet: ”Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.” (Hepr. 4:15)
Puhuimme aiemmin siitä, onko jo kiusaus syntiä vai vasta kiusauksen mukaan toimiminen. Mitä ajattelet siitä, että myös Jeesus on ollut kiusattu, jos ajattelet, että jo kiusaus olisi syntiä, eikä vasta sen mukaan toimiminen?
Topi: ”Ei luterilaisuus opeta lihan vapautta. Eikä se opeta, että elävä usko pysyisi voimassa ns. kuolemansynnin kanssa. Jompikumpi lopulta voittaa, joskin taistelua saatetaan varmaan käydä tiettyyn rajaan asti.”
Minkä ymmärrät muuten olevan kuolemansynti?
Topi: ”No, selitä minulle lyhyesti ja aivan kiteytetysti yhdellä virkkeellä, miten ja millä perusteella sinä pelastut?”
Pelastuminen tapahtuu Kristuksen ristintyön ansion perusteella. Enempää en sanoisi, jos pitää vain yhdellä virkkeellä sanoa.
Topi liittyen siihen, että hänen mukaansa Jumala vihaisi syntistä, eikä vain syntiä: ”Monessa kohdin kuten esim.: ”…joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä” (Joh. 3:36), ”… kartutat päällesi vihaa vihan ja Jumalan vanhurskaan ilmestymisen päiväksi” (Room. 2:5), ”… pelastumme hänen kauttansa vihasta” (Room. 5:9), ”Entä jos Jumala, vaikka tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on suurella pitkämielisyydellään kärsinyt vihan astioita, jotka olivat valmiit häviöön” (Room. 9:22), ”olemme luonnostamme vihan lapsia” (Ef. 2:3) jne.
Moni julistaa nykyään epäselvästi: ”Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä”. Tämä on tietysti totta, mutta se on vain osatotuus. Pyhä Jumala vanhurskaudessaan ei nimittäin vihaa vain syntiä vaan myös syntistä.”
Se, että Jumalan viha pysyy synnintekijän päällä, ei vielä vastaa kysymykseen, vihaako Jumala syntiä vai syntistä ihmistä. Kun puhuimme aiemmin hengellisestä itsetunnosta, niin toki tämä kysymys on aika merkityksellinen sen kannalta: vihaako Jumala minua, jos teen väärin vai vihaako Jumala sitä tekoa, jonka olen tehnyt, ja samalla rakastaa minua, vaikka olen tehnyt väärin.
Katolisuudessa jumalakuva on sellainen, että Jumala rakastaa aina ihmistä, vaikka hän tekisikin väärin, mutta hän vihaa tuota tekoa, sillä se haavoittaa sekä ihmistä itseään, että myös muita. Mielestäni jumalakuva on aika ristiriitainen ja epäyhtenäinen, jos Jumalan uskotaan samaan aikaan sekä rakastavan että vihaavan ihmistä itseään. Jos tämä viedään perheeseen, niin millainen isä vihaisi lapsiaan, jos nämä tekevätkin väärin? Mielestäni aika rakkaudeton isä. Sen sijaan Jumala on Raamatussa isä, joka on täydellinen rakkaus.
Onko sinun mielestäsi aito luterilainen käsitys todella, että Jumala vihaisi syntistä, eikä vain syntiä? En muista Tunnustuskirjoista löytyneen tällaista opetusta, mutta siitä on aikaa kun olen ne kahlannut läpi useamman kerran.
Topi: ”Teidän ongelmanne vaan on se, että te 1) ymmärrätte armon väärin (eli joksikin muuksi kuin täydelliseksi syntien anteeksiantamukseksi Kristuksen kuuliaisuuden teon tähden)”
Kyllä katolisen uskon mukaan armo on täydellinen syntien anteeksiantamus Kristuksen sovituskuoleman tähden. Sen lisäksi armo on myös voima, joka vaikuttaa pyhittymistä. Mielestäni se käy ilmi esimerkiksi tästä raamatunkohdasta: ”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa” (Tiit. 2:11-12)
Jos armo = syntien anteeksiantamus, niin miten tästä näkökulmasta armo kasvattaa meitä hylkäämään pahuuden ja elämään hyvyydessä. Mielestäni armo on Paavalilla laajempi käsite sisältäen myös voiman pyhitykseen.
Topi: ”Ongelmanne on, että vaikutatte ajattelevan ylipäätään jollekin voivan olla mahdollista olla ”täydellisen puhdistunut”. Kuka ihmeen ihminen sellainen voi olla? Ei kukaan.”
Uskomme ilmeisesti enemmän armon voimaan pyhityksessä. Pyhityksen päämäärä on nähdäkseni se, että voisimme rakastaa toista ihmistä yhtä täydellisesti kuin Jeesus. Voiko sinusta kukaan rakastaa toista täydellisellä tavalla tässä elämässä? Jeesus määrittelee täydellisen rakkauden: ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä.” (Joh. 15:13) Esimerkiksi monet pyhät ovat kuolleet antaessaan henkensä toisen edestä. Uskon, että heissä rakkaus on tullut täydelliseksi ja he pääsevät tästä elämästä suoraan taivaaseen, ilman että he tarvitsevat puhdistamoa ennen taivasta.