Tekijä: miikkanummenpaa Page 3 of 7

Pälkäneen Pyhä Mikael vs. paholainen

On 5.3.2021

Pälkäneen kivikirkko on rakennettu 1500-luvun alussa vanhan, ilmeisesti rautakaudelta peräisin olevan kalmiston paikalle. Rakentaminen kuitenkin keskeytyi reformaation myötä ja kirkko autioitui lopulta kokonaan 1800-luvulla, kun Pälkäneelle rakennettiin uusi kirkko. Kivikirkon katto romahti joulukuussa 1890.

Katolisen perinteen mukaisesti kirkolle nimetään aina joku taivaallinen suojelija. Pälkäneen kivikirkon suojelija on – ei enempää, eikä vähempää – kuin arkkienkeli Mikael, jonka kerrotaan ilmestyskirjassa käyvän taistelua itseään saatanaa vastaan. Kivikirkolla on siis varsin raamatullinen ja mahtipontinen suojelija.

Puhuttelevat rauniot

Ajan usein Pälkäneen kirkkoraunion ohitse, kun menen Tampereelle messuun. Joka kerta katseeni kääntyy 12-tien pohjoispuolen raunioihin ja pohdin alueen katolista historiaa. On vaikuttavaa elää lähellä tällaisia jättimäisiä kristinuskon maanmerkkejä, ja silti ne kalpenevat suurten eurooppalaisten katedraalien rinnalla. Kivikirkoissa on mielestäni jotakin hyvin suomalaista: sisua, vaatimattomuutta ja karua kauneutta.

Paholaisen kirjeopisto

Olen lukenut C. S. Lewisin kirjaa Paholaisen kirjeopisto. Kirja kuvaa, miten demonit lähettävät kirjeitä toisilleen ihmisten kiusaamisesta. Kaiken tarkoitus on ohjata ihmisiä poispäin Jumalasta, Hyvyydestä ja Totuudesta. Kirja on erinomainen, suosittelen lukemaan!

Yksi mielenkiintoinen ajatus on, että demonien tarkoitus on saada ihmiset olemaan ajattelematta liikaa. Tätä varten on erilaisia kikkoja, kuten maailmallisuus. Ajatteleminen on kuitenkin demonien kannalta ongelmallista, sillä se ohjaa luonnostaan dialogiin totuuden kanssa, tai ainakin etsimään totuutta. Ja tässä dialogissa pahan voimat eivät pärjää, sillä ne viihtyvät mielummin hämärässä, jossa ei pohdita liikaa elämän suuria kysymyksiä.

Siksi on paikallaan myös katolinen rukous pyhälle Mikaelille:

”Pyhä Mikael, arkkienkeli, puolusta
meitä taistelussa ja ole suojanamme
paholaisen juonia ja pahuutta vastaan.
Nöyrästi rukoilemme: ojentakoon
Jumala häntä.

Ja sinä, taivaan joukkojen päämies,
syökse Jumalan voimalla helvettiin
saatana ja muut pahat henget, jotka
kiertelevät maailmaa sielujen
kadotukseksi.

Amen.”

Vapaan tahdon lahja

Erilaisten ihmisiä orjuuttavien siteiden keskellä ihmisellä on kuitenkin yksi ominaisuus, jonka edessä pahuus on voimatonta. Tämä on vapaan tahdon lahja: ”Herra loi ihmisen… Hän antoi heille vapaan tahdon.” (Siirak 1:6). Siksi heikkouksistamme ja virheistämme huolimatta voimme pyrkiä kohti hyvyyttä. Voimme pyrkiä tahtomaan sitä, mikä on oikein.

Armon valo ja voima

Isä Oskari kiteyttää armon valoksi ja voimaksi. Suomalaisessa luterilaisessa perinteessä armo on ymmärretty pitkälti syntien anteeksiantamukseksi, mutta ehkä se voidaan ymmärtää myös laajemmin valoksi, joka valaisee ymmärrystämme kohti totuutta ja voimaksi, joka vapauttaa tahtoamme kohti hyvyyttä. Tämä tekee nähdäkseni armosta konkreettisemman asian, joka liittyy kiinteämmin jokapäiväiseen arjen elämäämme.

Tähän liittyen Paavali kirjoittaa: ”Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen… Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta… Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:18, 21, 24)

Katolisesta näkökulmasta pelastuminen on sitä, että Jumala vuodattaa meihin armon, joka tekee työtään meissä. Tämä ei vain pyyhi pois syyllisyyttämme, vaan antaa sekä valoa, jotta voisimme kasvaa Totuuden eli Kristuksen ymmärryksessä ja voimaa, jotta voisimme kasvaa hyvissä teoissa ja rakkaudessa. Näin armosta Kristuksessa tulee koko elämämme voima ja keskus, ja se pelastaa meidät synnistä, joka kahlitsee ja orjuuttaa vapauttamme.

Alkukirkon salaisuus (kirja-arvio)

By miikkanummenpaa

On 26.2.2021

In Blogeja katolilaisena, Kirjaesittelyt, Yleinen

On herkullinen kysymys pohtia, millainen oli alkukirkko? Oliko alussa kenties karsimaattisia ylistyskokouksia, jäyhiä liturgisia jumalanpalveluksia vai salaperäistä idän mystiikkaa suitsutuksineen? Vai ehkä kaikkia? Entä miten alkukristityt uskoivat ja elivät? TT Juho Sankamon kirjassa Alkukirkon salaisuus (Perussanoma, 2018) sukelletaan alkukirkon maailmaan Uuden testamentin kirjojen syntymisen aikaan ja lähdetään selvittämään kristillisen identiteetin kannalta isoa kysymystä: millainen oli se kristillinen kirkko, jonka Jeesus perusti?

Jo alkuun Juho myöntää, että kirjan kirjoittaminen on ollut siinä mielessä vaikeaa, koska ”kirkko on erittäin salaperäinen. Siitä on vaikeaa saada otetta.” Jos eksegetiikan alalta Jeesus-tutkimuksesta väitellyt tohtori toteaa näin, tulee itselleni mieleen suhtautua kysymykseen alkukirkosta suurella nöyryydellä ja avoimuudella. Ilman avointa asennetta voi vaarana olla, että näkee alkukirkon sellaisena, kuin haluaa sen nähdä, ei välttämättä sellaisena kuin se on ollut.

Kyriake – Herran oma

Kirkko, Kyriake, tarkoittaa Herralle kuuluvaa. Juho muistuttaa, ettei kirkko ole kenenkään ihmisen omaisuutta, ei edes paavin. Jeesus sanoikin Pietarille: ”Kaitse minun lampaitani.” Kirkko kuuluu Kristukselle, eikä Kristusta voi erottaa Hänen kirkostaan, vaikka suosittu slogan kuuluukin: ”Kyllä Kristus, ei kirkko!” Ehkä tällaisen ajattelutavan taustalla voi olla käsitys, ettei kirkkoa tarvita mihinkään, koska voin uskoa yksinäni esimerkiksi pelkän Raamatun avulla. Tämä ajatus ei voisi kuitenkaan olla kauempana alkukirkon uskosta.

Samalla Juho ei pelkää tunnustaa, ettei kirkon ainoa vihollinen ole maailma, vaan se kärsii omien jäsentensä synneistä ja heikkouksista. Esille nostetaan esimerkiksi katolisen kirkon viimeaikainen pedofiliaskandaali ja siihen liittynyt salailu. ”Susia on piispojen kaavuissa. Näin on aina ollut. Suuria ja kauheita kriisejä on ollut ennenkin”, Juho kirjoittaa. Kirkon sisällä olevasta pahuudesta huolimatta Juho luo toiveikkaan katseen tulevaisuuteen: ”Itse olen luottavainen sen suhteen, että Kristus voittaa tämän sodan, sillä myös hän on tuon lauman keskellä.” Sudet tai Juudas Iskariot, eivät tarkoita, että koko kirkko olisi hylättävä. Päinvastoin – Jeesus itse lupasi, etteivät tuonelan portit voita kirkkoa. Kirkko on yhä Kristuksen oma.

Kirkon tunnuspiirteet

Juho nostaa esille kirkon tunnuspiirteet Nikea-Konstantinopolin uskontunnutuksesta (381 jKr.): ”Uskomme yhden, pyhä, katolisen ja apostolisen kirkon.” Uskontunnustuksessa kirkko ja Pyhä Henki ovat yhdistyneet toisiinsa. Juho kirjoittaa, ettei Pyhä Henki ole koditon henki, vaan se on ottanut kirkon kodikseen. Pyhä Henki on ikään kuin Kristuksen ruumiin eli seurakunnan sielu. Kirkkoisä Irenaeus kirjoittaa 180-luvulla: ”Missä on kirkko, siellä on myös Jumalan Henki ja missä on Jumalan Henki, siellä on kirkko.”

Jeesus rukoili ylimmäispapillisessa rukouksessaan kirkon ykseyden puolesta: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä.” Myös Paavalille kirkon ykseys oli hyvin tärkeä arvo, joka tulee esille monissa kirjeissä, mm. ehtoolliseen liittyen: ”Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä me tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” Kirkkoa ei saa jakaa, sillä Kristuksella on vain yksi ruumis, eikä ole olemassa monia pyhiä henkiä, vaan vain yksi Pyhä Henki.

Kirkko on myös pyhä, koska Pyhä Henki pyhittää sen läsnäolollaan. Jokaisessa messussa veisataan Jumalalle: ”Sinä yksin olet pyhä, sinä yksin olet Herra, sinä yksin olet korkein, Jeesus Kristus.” Kirkon ainoa pyhyyden lähde on Jeesus Kristus. Tämän lisäksi kirkko kutsuu jäseniään pyhyyteen. Paavali kirjoittaa: ”Niinkuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette.” Jeesuksen ja armon tähden pyhittyminen on mahdollista. Juho lainaa runoilija Leon Bloytä: ”Ainut suuri tragedia elämässä on se, jos ihmisestä ei tule pyhimystä.”

Kirkon katolinen luonne taas viittaa siihen, että kirkko on levinnyt jo helluntaista alkaen kaikkialle maailmaan – ”yli maan piirin” – ja se opettaa koko evankeliumia – täydellisesti ja kokonaisena. Sillä on kaikki dogmit, sakramentit ja armot. Kyrillos Jerusalemilainen kirjoittaa: ”Älä kysele pelkästään, missä on kirkkorakennus, äläkä pelkästään, missä on seurakunta, vaan missä on pyhä, katolinen kirkko. Juuri se on tämän kaikkien meidän äitimme oma nimi, äitimme, joka on Herramme Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainosyntyisen Pojan morsian.”

Kirkko on lopuksi myös apostolinen. Jeesus asetti kirkolleen johtajat sanoen: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin minä lähetän teidät.” Hän lupasi, että Pyhä Henki johdattaisi kirkon apostoleja. Kirkon apostolisuus tarkoittaa uskollista apostolisen opin vaalimista sekä sitä, että kirkon johdossa ovat apostolien seuraajat eli piispat, sillä apostolien kuollessa heidän Kristukselta peräisin olevaa apostolista virkaansa jatkamaan valittiin seuraajia, kuten jo uudesta testamentista näemme.

Pohdin kerran tätä kirkon apostolista luonnetta ystäväni kanssa. Monesti protestattisesta näkökulmasta saatetaan ajatella, että vain uskon sisältö on tärkeää, ei niinkään virka. Katolisesta näkökulmasta asiaa taas saatetaan kärjistää niin, että vain virka olisi tärkeää. Oikeastaan kuitenkin molemmat ovat elintärkeitä. Virka on ikään kuin astia, joka ylläpitää ja kannattelee uskonsisältöä. Ilman astiaa sen sisältö karkaisi kakenlaisten tulkintojen ja oppien sekamelskaan. Siksi myös virka on tärkeä, josta muodostuu hierarkkinen kirkko ja sen järjestys. Sen avulla kokonaiskirkko voi säilyttää ykseyden ja siirtää saman uskonsisällön – kokonaisena ja ehyenä – eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

Kirkko – Jumalan oma kansa

Kun Jeesus kokosi itselleen 12 apostolia, on tässä viittaus Israelin kansan kahteentoista heimoon. Jeesus lähetti lisäksi nämä 12 apostoliaan tekemään kaikista kansoista opetuslapsiaan, mikä viittaa hajallaan olevien Israelin heimojen kokoamiseen. Pietari kirjoittaa seurakunnasta eli kirkosta: ”Te olette valittu suku… Jumalan oma kansa.” Juho viittaakin, että Jeesus-yhteisö ei ole vain yksi lahko tai synagogayhteisö juutalaisuudessa, vaan se väittää olevansa – ei enempää eikä vähempää kuin – Jumalan oma kansa, qahal Israel.

Kun Jerusalemin temppeli tuhoutui noin 500-luvulla eKr., Jumalan läsnäolon, Shekhinan, paikka temppelin kaikkein pyhimmässä oli kadonnut. Jumalan läsnäolon menettäminen oli tietysti dramaattista. Siksi rakennettiin uusi temppeli eli Jerusalemin toinen temppeli ja Israelin kansa odotti Herran laskeutumista ja ilmestymistä temppeliin – kansansa keskuuteen.

Jeesus nasaretilainen oli tuo odotettu uusi Jumalan läsnäolon paikka maan päällä. Hän oli ”kävelevä temppeli”. Jeesuksen astuttua taivaaseen helluntaina Pyhä Henki laskeutui kirkkoon, joka on Kristuksen ruumis. Paavali kirjoittaakin: ”Mehän olemme elävän Jumalan temppeli.” Tämä on tärkeää, sillä onhan temppeli ollut vanhasta testamentista alkaen syntien anteeksisaamisen paikka maan päällä.

On mielenkiintoista, että Jeesus rakensi lisäksi kirkkonsa Pietarin varaan: ”Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” Pietari tarkoittaa kalliota. Tällä kalliolla tuonelan portit eivät voita kirkkoa. Pietarille annettiin myös ”taivasten valtakunnan avaimet”, jossa on viittaus Vanhan testamentin Daavidin huoneen hovin päämiehen virkaan. Daavidin poika, Kuningas-Jeesus valitsi hovinsa päälliköksi Simonin, jonka nimen hän muutti kallioksi, Pietariksi, ja jonka hän jätti huolehtimaan valtakuntansa tehtävistä astuttuaan taivaaseen.

Lopuksi

Pidin Alkukirkon salaisuuden erityisenä ansiona sitä, että kirja vältti polemiikin ja pysyi neutraalina tehtävässään tutkia alkukirkon uskoa. Moni kysymys jäi myös avoimeksi. Nostan tässä suhteessa hattua Juholle, sillä katolilaiseksi siirtyneeltä luterilaiselta papilta olisi voinut odottaa muutakin.

Millainen oli siis alkukirkko? Jos tämä kysymys kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän sujuvaan, jännittävään ja helppolukuiseen kirjaan.

”Se on nähnyt kaikki aikakaudet. Se on pystyssä vieläkin. Kristuksen kirkko ei ole aikansa lapsi, vaan Jumalan lapsi. Kristuksen kirkkoa voidaan verrata pieneen taimeen tai siemeneen. Ei ole luonnollista, että siemen pysyy aina pienenä ja samanlaisena. Sen kuuluu kasvaa ja kehittyä oman luontonsa mukaisesti. Näin uskollisesti Kristuksen kirkko kasvaa jatkuvasti ja kuitenkin se säilyttää koko ajan alkuperäisen DNA:nsa, luontonsa ja apostolisen uskonsa.”

Lammin #katolisempi Kaisa

By miikkanummenpaa

On 10.7.2020

In Kivikirkkoesittelyt, Yleinen

Lammin keskiaikainen kivikirkko on rakennettu katolisessa Suomessa 1400-luvun lopulla. Sen ovat legendan mukaan rakentaneet jättiläiset. Ehkä jättiläistarina lienee liioiteltu, mutta joka tapauksessa on vaikuttavaa katsella tällaisia järkälemäisiä rakennuksia, jotka on tehty ajalla, jolloin ei ollut nostureita, kaivinkoneita tai nykyaikaisia työkaluja. Ehkä tärkein kuitenkin oli, nimittäin halu tehdä jotakin suurta Jumalalle, joka säilyisi isältä pojalle ja voisi puhutella evankeliumin hengessä vuosisatoja.

”Vanha Kaisa”

Lammin kivikirkko on pyhitetty pyhälle Katariina Aleksandrialaisella. Lammilaisittain kirkkoa kutsutaankin ”vanhaksi Kaisaksi”. Katariina, tai lammilaisittain Kaisa, oli kristitty, joka eli 200-luvulla. Hän kärsi marttyyrikuoleman uskonsa tähden. Tarinan mukaan rovion liekit eivät kuitenkaan tarttuneet pyhään Kaisaan. Seuraavaksi yritettiin mestausta teilauspyörällä, mutta teili meni rikki, kun Kaisa kosketti siihen. Kolmas kerta eli pyövelin miekka teki kuitenkin lopun Kaisasta. Kirkossa Kaisaa on kunnioitettu opettajien suojeluspyhimyksenä.

Traaginen palo 1918

Lammin kivikirkko paloi traagisesti keväällä 1918. Se koki tuolloin uskonpuhdistustakin – katolisesta näkökulmasta – traagisemman puhdistuksen, joka tuhosi kaiken. Niinpä kirkon sisustuksesta ei löydy enää mitään maalauksia tai veistoksia katoliselta ajalta. Vastaava tilanne voisi olla, jos isoisien rakentama koti tuhoutuisi palossa ja se veisi mennessään perhevalokuvat ja perintökalleudet satojen vuosien ajalta. Onhan kirkkokin nimittäin perhe, Jumalan omaisuuskansa, jolla on historia. Kristinusko ei ole vain historiaton ideologia, vaan paljon enemmän. Tästä syystä koin kirkossa myös pientä haikeutta: uusi kirkko on kyllä hyvin kaunis, mutta jotakin silti puuttuu. Se ei ole täysin sama kirkko kuin ennen 1918 paloa tai 1500-luvun lievempiä puhdistuksia.

Lammin rikas hengellisyys

Jos tulet käymään Lammin kivikirkossa, sinun kannattaa vilkaista myös Lammilla sijaitseva ortodoksikirkon Athos-säätiön luostarikeskus. Filokalia kirjakaupasta löydät monia hienoja ikoneja ja ystävällinen henkilökunta kertoo sinulle mielellään Athos-säätiön projektista ja upeista ikonimaalauksista. Lisäksi Lammilta löytyy evl -kirkon lisäksi helluntaikirkko ja vapaakirkko. Tilaisuuksia on siis moneen makuun. Oma työpaikkani löytyy myös Lammilta ja lupaan tarjota sinulle kirkon viereisessä grillissä nyhtöpossuhampparin, jos tulet tutustumaan Lammin kivikirkkoon, joka palvelee kesäisin tiekirkkona. Voimme rukoilla yhdessä menneiden katolisten aikojen muistoksi vaikka Terve Marian, jos haluat. 🙂

Missä kirkko, siellä kapakka?

Muistelen jostakin lukeneeni Lutherin sanoneen jotenkin näin: ”Minne Jumalan kansa rakentaa kirkon, sinne paholainen rakentaa kapakan.” Jos lainaus on Lutherilta, niin ainakin Lammilla Luther-profetia toteutuu. Baari Lamminpesä sijaitsee nimittäin aivan kivikirkon naapurissa. Baarissa en ole vieraillut, mutta kivikirkkoa suosittelen kyllä jokaiselle. Se menee heittämällä top 5 kivikirkkoihin kauneudessaan. Ota siis yhteyttä, jos piipahdat Lammilla! Sir Smoke BBG grillin hamppareita ei saa joka paikasta. 😛

Pyhän Ristin #katolinen kirkko

By miikkanummenpaa

On 15.6.2020

In Kivikirkkoesittelyt, Yleinen

Yksi unelmistani katolilaisena toteutui, kun astuin sisään Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon, samaan kirkkoon, jossa on ollut oikea Jeesuksen ristin reliikki eli pyhäinjäännös. Hattulan kirkko on rakennettu katolisena aikana noin 1300-luvun lopulla ja se on toinen Suomen katolisista pyhiinvaelluskohteista. Hattulaan on virrannut pyhiinvaeltajia keskiajalta asti ja yhä edelleen katolinen kirkko järjestää sinne pyhiinvaelluksia syksyisin.

Pyhän ristin reliikki

Kun astuin kirkkoon sisään koin varmasti jotakin samaa, kuin moni kokee käydessään Israelissa Jeesuksen elämän ja kärsimyksen pyhissä paikoissa. Koin että kristinusko on totta! Jeesus on totta! Risti on totta! Pyhäinjäännöksissä konkretisoituu kristinuskon historiallisuus. Tosin ristin reliikkiä ei enää ole Hattulan kirkossa, vaan se on hävinnyt. Siitä huolimatta paikka on todella pyhä. Kristuksen ruumiin koskettama puuristi on ollut tuossa paikassa! Ehkä tässä reliikissä on ollut Jeesuksen verta! Wau!

Tätä ihmetellessäni pohdin, että itseasiassa sama Kristuksen ruumis on ollut kotonammekin ja koskettanut puista pöytäämme, kun katolinen pappi toi meille pyhän ehtoollisen sakramentin koronakaranteenin aikana! Eukaristia eli kristuksen pyhän ruumiin todellinen läsnäolo on kirkon kallein aarre, jota en lakkaa ihmettelemästä ja palvomasta. Itselleni on muodostunut tapa kunnioittaa tuota kotimme pöytää suutelemalla sitä iltaisin ja rukoilemalla sen edessä. Jeesus todella elää!

Neitsyt Maria

Pyhän Ristin kirkossa on valtavan paljon 1500-luvun alusta peräisin olevia maalauksia. Myös Neitsyt Maria on vahvasti läsnä. Kirkossa on kuvattu mm. Marian syntymä uutena Eevana, Marian ja Joosefin kihlaus, Marian sydämen lävistyminen miekalla, Marian kruunaaminen taivaan kuningattareksi, Maria ihmiskunnan suojelijana ns. suojelusvaippamadonnassa, Marian kuolonuneen nukkuminen ja monia legendoja Neitsyt Marian tekemistä ihmeistä. Onpa kirkossa kuvattu Maria-patsaan herääminen eloonkin! Mariaan liittyvä kunnioitus ja hartaus on vahvasti esillä. Tämä on mielestäni hyvin luontevaa, olihan Neitsyt Maria läsnä Jeesuksen elämän kaikissa vaiheissa sikiämisestä ristille, hautaan, ylösnousemukseen ja helluntaihin, jolloin Pyhä Henki vuodatettiin. Ilman Mariaa ei olisi Jeesusta ja ilman Jeesusta ei olisi Mariaa.

”Sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä.” (Luuk. 2:35)

Pyhimykset – meidän taivaalliset suojelijat

Myös pyhimyksistä on useita maalauksia ja veistoksia. Kirkkoon tullessa pyhä jättiläinen Kristoforus, Kristuksen kantaja, ottaa pyhiinvaeltajat vastaan. Häneltä voi pyytää esirukoustukea mm. äkkikuolemaa vastaan. Hän on myös pyhiinvaeltajien taivaallinen suojelija. Lisäksi kirkossa on kuvattu pyhä Olavi, pyhä Birgitta, pyhä Ursula, pyhä Erik, pyhä Henrik jne. Pohjolan pyhimykset ovat siis hyvin edustettuina. Todella näyttävässä veistoksessa on myös kuvattu, kuinka pyhä Yrjö taistelee pahaa lohikäärmettä vastaan. Tämä legenda on puhuttanut myös Kirkon ihmeellisimmissä tarinoissa, joka onkin varsin mielenkiintoinen podcast.

Elämä on seikkailu

Luen säännöllisesti katolista Hapatusta -blogia. Siinä hiljattain ex-vanhoillislestadiolainen Joona Korteniemi kertoi positiivisista kokemuksistaan liityttyään katolisuuteen (Kaksi vuotta katolilaisena). Joona kuvasi, että elämästä on tullut suuri seikkailu Narnian ja Taru Sormusten Herrasta -tarinoiden tapaan. Tämä on vastannut myös omaa kokemustani ja ajattelen, että yksi syy tähän on Kristuksen salaisuuden valtava rikkaus ja mm. pyhien läsnäolo sekä jatkuva rukoustuki (joka toimii!). Kyse ei ole (näin väitän) vilkkaasta mielikuvituksesta, vaan totuudesta: pyhät ovat Kristuksessa todella läsnä ja elossa, kuten kerran näkyvästi kirkastusvuorella! He ovat ”ympärillämme”. (Hepr. 12:1) Nykyisin varsinkin protestanttiset veljet ja sisaret saattavat katsoa karsaasti tällaista katolista pyhimyskulttia, reliikkikulttia jne. Itselleni tulee mieleen epäilevä Tuomas, joka sanoo: ”En usko, jos en itse näe.”

Ajattelen, että ihmeiden ja merkkien hyväksyminen (mm. kristikunnan valtavan yhteisen kokemuksen tähden) osaksi kristinuskoa on myös raamatullinen ajatus. Raamattu opettaa, että ihmeelliset merkit ja yliluonnolliset asiat seuraavat kirkkoa (Mark. 16:17). Lisäksi Raamatussa on esimerkkejä siitä, että Jumala toimii välillisesti täällä ajassa: ”He pyysivät saada edes koskettaa hänen viittansa tupsua, ja kaikki, jotka sitä koskettivat, parantuivat.” (Mark. 14:36) Tai: ”Jopa pääliinoja ja muita Paavalin käyttämiä vaatekappaleita vietiin sairaiden päälle, ja taudit kaikkosivat ja pahat henget lähtivät pois.” (Apt. 19:12) Kuulostaa varsin katoliselta…

Viimeinen tuomio

Kenties puhuttelevin maalaus Pyhän Ristin kirkossa on Viimeinen tuomio. Siinä Leviatan-hirviö on avannut kitansa ammolleen, jonne synnintekijät joutuvat. Tämä kuvaa ikuista kadotusta Jumalan luota. Sen sijaan Kristuksen oikealla puolella oleville osoitetaan taivas, jonka portilla seisoo apostoli Pietari taivasten valtakunnan avainten kanssa. Kirkon holveja koristavat myös useat kuolemansynteihin liittyvät maalaukset, jotka toimivat varoituksena siitä tiestä, mihin synti johtaa. Pelastusta välittää kuitenkin pyhä katolinen kirkko, joka on Kristuksen mystinen ruumis maan päällä. Tämä konkretisoituu pyhissä sakramenteissa, jotka ovat näkyvää armoa. Lisäksi apuna tällä tiellä ovat pyhien rukoukset, jotka kantavat.

Hämeenkosken kirkkoraunio ja #katolinen Lauri

By miikkanummenpaa

On 25.5.2020

In Kivikirkkoesittelyt, Yleinen

Hämeenkosken keskiaikainen kivikirkko on vaikuttava näky. Kirkosta on nimittäin jäljellä vain perustuskivet. Tämä kirkko rakennettiin katolisena aikana 1500-luvun alussa, mutta se raunioitui 1600-luvun puolivälissä ilmeisesti maan routimisen vuoksi. Kivikirkko oli Rengon kivikirkon ohella ainoita kahdeksankulmaisia kivikirkkoja Suomessa. Sen lähistöltä on löydetty esineistöä ristiretkiajoilta ja hautoja jopa 1200-luvulta. Tässäkin kirkkomaassa iso-isämme ja -äitimme odottavat siis aikojen loppua ja ruumiiden ylösnousemusta.

Pyhä Lauri

Kirkko on pyhitetty pyhälle Laurentiukselle eli suomalaisittain Laurille. Niinkin suomalaisella nimellä kuin Lauri on siis katolinen alkuperä. Pyhä Lauri eli 200-luvulla ja toimi kirkossa diakonina. Vaikuttava muisto pyhästä Laurista liittyy tapaukseen, jossa pyhä Lauri sai määräyksen viedä Rooman seurakunnan rikkaudet keisarille. Keisarin hämmästykseksi pyhä Lauri veikin hänen eteensä joukon köyhiä kertoen, että he ovat kirkon todellinen aarre. Tämän seurauksena pyhä Lauri ruoskittiin ja poltettiin parilalla, mikä teki hänestä marttyyrin. Legendan mukaan pyhä Lauri pyysi liekkien keskeltä pyöveleitään kääntämään hänen kylkeään, jotta toinenkin puoli paistuisi. Pyhän Laurentiuksen muistopäivää vietetään katolisessa kirkossa 10. elokuuta, minkä takia Suomessakin on silloin Laurin nimipäivä.

Pääalttari

Kirkon pääalttari, jossa Kristuksen ruumiin ja veren uhri tulee läsnäolevaksi, rakennettiin aina kirkon itäreunaan, koska itä on auringonnousun suunta. Auringonnousu taas kuvaa Kristuksen, maailman valon, syntymistä maailmaan.

Hämeenkosken kivikirkkokin on rakennettu itä-länsi suunnassa ja niinpä alttari sijaitsi todennäköisesti yllä kuvatulla paikalla. Ajatella, että tämä puhtaan uhrin kantaminen Jumalan eteen ennustettiin jo Vanhassa testamentissa:

Sillä auringon noususta hamaan sen laskuun on minun nimeni oleva suuri pakanain seassa, ja joka paikassa uhrataan ja tuodaan minun nimeni kunniaksi puhdas ruokauhri. Sillä minun nimeni on oleva suuri pakanain seassa, sanoo Herra Sebaot. (Mal. 1:11)

Niinpä katolinen eukaristian vietto alkaakin papin rukouksella: ”Rukoilkaa kaikki, että tämä minun ja teidän uhrinne olisi otollinen Jumalalle, kaikkivaltiaalle Isälle.”

Lopuksi

Käytyämme tässä luonnonkauniissa kirkkorakennuksessa pohdin, milloinkohan kirkossa on viimeksi rukoiltu. Voihan siitä olla hyvin lyhytkin aika, sillä tässä kirkkorauniossa yhdistyy vaikuttavalla tavalla vehreä luonto ja pysäyttävä historia. Luonto tai metsä taas on monelle se oma ”kirkko” eli paikka jossa rukoillaan Jumalaa. Rukoilimmekin rauniokirkossa lasten kanssa Isä meidän ja Ave Maria -rukouksen latinaksi. 1500-luvulla suomen kieli – ja siis myös Isä meidän – kuulosti varmasti melko erilaiselta kuin meidän lausumanamme, mutta Ave Maria lienee kuulostanut samalta.

Hauhon kirkko ja #katolisempi Martti

By miikkanummenpaa

On 18.5.2020

In Kivikirkkoesittelyt, Yleinen

Kävimme viime kesänä tutustumassa Johannes Kastajalle pyhitettyyn Hauhon keskiaikaiseen kivikirkkoon, joka on niin ikään rakennettu katolisen kirkon aikana 1400- ja 1500-lukujen taitteessa keskelle kaunista hämäläistä maalaismaisemaa. Paikkakunnan historia on mielenkiintoinen, sillä kirkon ympäristössä on ollut asutusta jopa 400-luvulta asti! Kristinusko ei sentään ihan noin varhain saapunut hämeeseen, mutta Hauhon katolinen seurakunta on kuitenkin hyvin vanha, ainakin 1200-luvulta peräisin. Kukapa tietää, vaikka itse pyhä Henrik olisi tehnyt saarnamatkoja hämeeseen ennen kuuluisaa ja traagista kohtaloaan Köyliön järven jäällä. Joka tapauksessa paikkakunnan katoliset juuret ovat vajaa tuhat vuotta vanhat!

Pyhä Anna ja pyhä Olavi

Vaikka reformaation jälkeen kivikirkon sisätilat kokivat huomattavan riisumisen ja ”modernisoinnin”, on paljon mielenkiintoista jäänyt silti jäljelle. Esimerkiksi veistos pyhä Anna kolmantena! Samaa pyhimystähän eräs Martti Luther taisi huutaa avuksi ukonilmalla ja päätyi sen jälkeen tarinan mukaan munkiksi. Pyhä Anna kolmantena esittää Neitsyt Marian äidin Annan, joka pitää Maria-lastaan ja Jeesus-lapsenlastaan sylissään. Tämä aihe on ollut suosittu kristillisessä taiteessa 1300-luvulta lähtien.

Kannattaa huomata, että Neitsyt Maria kuvataan veistoksessa kruunu päässään taivaan kuningattarena. Tämä liittyy siihen, että Jeesus on Daavidin poika, kuningasten kuningas, ja hänen äitinsä Neitsyt Maria on siksi kuningataräiti, kuten Israelissa (1. Kun 2:19).

Toinen mielenkiintoinen veistos kirkossa esittää tunnettua pohjoismaalaista pyhimystä pyhää Olavia, joka oli muuten viikinki. Tämä patsas on 1300-luvulta, eikä liene väärin kumartaa nöyrästi näin vaikuttavan historiallisen esineen edessä ja kunnioittaa pyhää Olavia, joka levitti kristinuskoa Pohjolassa 900-ja 1000-lukujen vaihteessa (vaikkakin ajan hengen mukaan osin miekka kädessään.) Suomessakin pyhää Olavia on kunnioitettu mm. nimeämällä hänen mukaansa linna (Olavinlinna Savonlinnassa) ja esittämällä pyhä Olavi Jormalan ja Ulvilan kunnanvaakunoissa. Ja itseasiassa oman synnyinkuntani Sysmän kunnanvaakunassa kuvattu kirves viittaa pyhän Olavin kirveeseen.

#katolisempi Martti

Suomen keskiajan viimeiseksi katoliseksi piispaksi tituleerattu Martti Skytte on myös syntyisin Hauholta. Itseasiassa hänen viraltaan puuttui paavin vahvistus, eikä hän ollut siksi varsinaisesti viimeinen katolinen piispa, mutta tätä yksityiskohtaa pehmentää ehkä se, että Skytte oli aikonut hyväksyttää virkansa paavin ja siis koko yleismaailmallisen kirkon edessä (mikä on hyvin katolinen, kirkon ykseyttä kunnioittava ajatus!). Tätä ei kuitenkaan syystä taikka toisesta koskaan tapahtunut. Niinpä hänestä tuli Ruotsi-Suomen kuninkaan Kustaa Vaasan ajaman reformaation maltillinen edistäjä Suomessa. Hän mm. lähetti pappiskandidaatteja opiskelemaan Saksan Wittenbergiin Lutherin koulukuntaan.

Vaikuttava krusifiksi

Vaikuttavin esine Hauhon kivikirkossa esittää ristiinnaulittua Kristusta. Hänessä pyhä Anna, pyhä Olavi ja (pyhä) Martti Skytte saavat merkityksen. Mitäpä muuta nämä pyhät ihmiset ovat kuin Jumalan armon ja rakkauden viestinviejiä, työtovereita ja välikappaleita omien lahjojensa ja kutsumuksensa kautta? Kaiken hyvyyden ja rakkauden lähde on kuitenkin Jumalassa ja tämä rakkaus säteilee kirkkaimmin Hänen Poikansa Jeesuksen, maailman Valkeuden, kautta. Pyhien ihmisten arvon Jumalan pelastussuunnitelmassa ymmärrämme kuitenkin, kun pohdimme, että ilman pyhää Annaa ei olisi Neitsyt Mariaa, ilman Neitsyt Marian vapaata vastausta fiat, tapahtukoon, ei olisi Jeesus-lasta ja ilman pyhää Henrikiä, pyhää Olavia sekä Martti Skytteä ei olisi Pohjolan kristinuskoa ja Hauhon kivikirkkoa. Niimpä rukoilemme:

Pyhät Anna, Henrik ja Olavi, rukoilkaa puolestamme!

Pyhä Johannes Kastaja, suojele Hauhon seurakuntaa!

Taivaan kuningatar, rukoile puolestamme Jumalaa!

Hävinneiden näkökulma reformaatioon

By miikkanummenpaa

On 30.4.2020

In Blogeja katolilaisena, Kirjaesittelyt, Yleinen

Katolinen pappi ja Uppsalan yliopiston aate- ja oppihistorian professori Magnus Nymanin kirja Hävinneiden historia esittää katolisen näkökulman reformaatioon Pohjolassa. Historia on yleensä voittajien kirjoittamaa ja niinpä meillekin on Suomessa tutumpi se tarina reformaatiosta, jossa katolisen kirkon keskiaikaiseen säkkipimeyteen syttyy Lutherin löytöjen myötä evankeliumin kirkas valo, eikä tätä valoa saanut enää sammumaan antikristukseksi muuttunut ilkeä paavi ja hänen hirmuvaltansa. Tällainen propagandistinen kieli antaa kuitenkin yksipuolisen näkökulman 1500-luvun tapahtumiin. Kiistoissa on nimittäin aina kaksi osapuolta: yksin on mahdotonta riidellä. Hävinneiden historia avaa kiistan hävinneen osapuolen tuntoja Pohjolassa.

Millainen oli keskiajan katolinen kirkko?

Kukaan ei varmasti kiistä, etteikö katolisessa kirkossa olisi ollut myös ongelmia 1500-luvulla tai sitä ennen tai sen jälkeen. Jokaisella aikakaudella on ollut varmasti omat synnit, virheet ja ongelmansa. Mutta oliko keskiaikainen katolinen kirkko kuin pingottunut mätäpaise, jolla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin puhjeta ja synnyttää reformaatio? Tällainen käsitys ei Nymanin mukaan ole nykyisen historiantuntemuksen perusteella oikeutettu tai objektiivinen. Hän kirjoittaa, ettei uudempi tutkimus tavallisesti hyväksy tällaista näkemystä, vaan ”kirkko oli suuressa määrin elävä ja dynaaminen ja nautti suurta kansan tukea.” (s. 19)

Vadstenan luostari Ruotsissa. (Wikimedia Commons, Sniper Zeta)

Samoin nykytutkimus on osoittanut, että katolisten luostareiden väitetty rappio ja siveettömyys ovat vahvasti väritetty kuva todellisuudesta. Tikunnokkaan voidaan tietysti nostaa muutama häpeällinen skandaali, mutta ne tuskin antavat oikeaa kokonaiskuvaa siitä rikkaasta uskonnollisesta ja kulttuurisesta perinnöstä, jota luostarit vaalivat. Keskiajalla luostarit ylläpitivät kouluja ja sairaaloita, toivat Ruotsi-Suomeen uutta tekniikkaa, ylläpitivät kansainvälisiä kontakteja, vaalivat laajoja kirjastoja, tekivät käännöstyötä, harjoittivat maanviljelystä, ylläpitivät apteekkeja jne. Luostarit olivat monessa mielessä sivistyksen kehtoja ja sääntökuntalaiset olivat arvostettuja – ei latinan, vaan kansankielisinä – sananjulistajina. Yleisesti arvostettiin myös luostareiden harjoittamaa rukouselämää, mietiskelyä ja spiritualiteettia, minkä ajateltiin olevan kansakunnan parhaaksi.

Luther-kysymys

Augustinolaismunkki Martti Luther aloitti katolisen kirkon kritiikin naulaamalla vuonna 1517 Wittenbergin linnankirkon oveen 95 teesiä, joissa hän mm. vastusti aneita. Dominikaani Johann Tetzel johti tuolloin anekampanjaa ja anekirjeiden myynnistä saadut varat käytettiin mm. Pietarinkirkon kunnostukseen. Aneiden vastustuksessaan Luther ei ollut sinällään yksin, mutta katolisesta näkökulmasta huolta herätti jo varhain Lutherin uhmakas asennoituminen kirkon opetusvirkaa ja hierarkiaa vastaan (s. 59). Tilanne eskaloitui melko nopeasti ja paavi julisti Lutherin pannaan vuonna 1521, kun taas Luther julisti paavin olevan antikristus.

Kuva anekaupasta, Wikimedia Commons

Vuonna 1527 karmeliittaveli Paulus Helgesenin mukaan oli ongelmallista, etteivät luterilaiset reformaattorit hyväksyneet mitään muuta raamatuntulkintaa ohjeellisena kuin omansa. Tätä kuvaa erään saarnaajan kysymys Lutherille: ”Onko hän todella ainoa ”joka on vetänyt Raamatun esiin penkin alta”? ”Tahdotko sinä yksin omistaa taivaan?” (s. 171) Katolisesta näkökulmasta kirkko ja Raamattu kuuluivat yhteen, eikä toista ollut olemassa ilman toista. Kirkon ja Raamatun asettaminen vastakkain johtaisi ongelmiin. Lutherin ajatus taas oli, että tosi kirkko oli näkymätön ja Raamatun sana oli niin puhdas ja selkeä, ettei sen ymmärtämiseen tarvittu pappeja tai professoreita. Katolisella puolella Raamattua pidettiin myös ”itsestään selvänä johtotähtenä”, mutta juuri sen takia Raamatun tulkintaa ei voitu irrottaa kirkosta ja opetusvirasta. Muutoin vaihtoehtona olisi täydellinen kaaos, joka saattaisi johtaa kristikunnan hajoamiseen.

Katoliset teologit kokivat myös, etteivät reformaattorit esitelleet katolista oppia täysin oikein. Paulus Helgesen esimerkiksi kirjoitti, ettei katolisessa kirkossa kukaan ollut koskaan väittänyt, että teot ansaitsisivat autuuden, eivät edes innokkaimmat anekauppiaat. Sen sijaan Helgesenin mukaan anekauppiaat ”eivät myöskään tahdo sanoa muuta kuin, että se on Jumalan armoa ja laupeutta, että me vahvistumme hyvissä töissä.” (s. 188). Eikä katolinen kirkko tietysti koskaan vastustanut ”Raamatun sanan ja puhtaan evankeliumin julistusta” – päinvastoin. Tällainen kieli on pikemminkin poleemista taisteluretoriikkaa.

Ruotsi-Suomen uskon puhdistus

Nyman kirjoittaa, että ”reformaatio Ruotsissa toteutettiin pakkotoimenpitein ja vastoin väestön enemmistön tahtoa” (s. 254). Kansan syvät rivit olivat ”vanhan uskon” eli katolisuuden puolella vielä pitkälle 1600-lukua. Ruusukko oli käytössä, vainajille rukoiltiin armoa, pyhimyksiä kunnioitettiin ja tervehdys ”Suojelkoon sinua Jumala ja hänen Äitinsä” oli aivan tavallinen. Itselleni tuli yllätyksenä, että tavallinen rahvas oli usein myös vanhan latinalaisen messun puolella (s. 104).

Piispa Henrik kastaa ensimmäisiä suomalaisia 1100-luvulla, Wikimedia Commons

Ruotsi-Suomen reformaatio olikin pitkälti kuningas Kustaa Vaasan käynnistämä kirkkopoliittinen ratkaisu, jossa valtion päämies sai lisää valtaa katkaisemalla Ruotsin kirkon yhteyden yleismaailmalliseen kirkkoon ja anastamalla kirkon omaisuuden itselleen. Ajatuksena oli myös, että maan paikallinen hallitsija olisi yleismaailmallisen kirkon sijaan paras mies arvioimaan uskontoon liittyviä opillisia kysymyksiä.

Niinpä käynnistyivät ”puhdistukset”, joissa oli tavoitteena repiä vanha katolinen usko juurineen maasta ja korvata se luterilaisella uskolla. Tämä synnytti kansassa kapinamieltä, sillä ”vanha usko” oli heille yhä rakas. Esimerkiksi Upsalan ulkopuolella pitäjäläiset pystyttivät uudelleen poikki hakatun krusifiksin ja saivat siitä maksettavaksi 3000 markan sakon (hevonen maksoi 3 markkaa). Tuohon aikaan kaikkialle maahan oli pystytetty krusifikseja muistuttamaan kansalaisia Ristiinnaulitusta. Lisäksi ruotsalainen reformaattori Nicolaus Palladius valitteli, kuinka monet kantoivat ja rukoilivat avoimesti ruusukkoa (s. 99).

Reformaation edetessä katoliset papit menettivät virkojaan, osa vangittiin ja monet saivat lähteä maasta. Myös teloitukset olivat yksi keino aikaansaada uskon muuttumista Ruotsi-Suomessa. Esimerkiksi kaksi talonpoikaa pääsivät hengestään, kun he kertoivat saaneensa pyhältä Neitsyeltä sanoman, jossa mm. kehotettiin palvelemaan Jumalaa ja Mariaa sekä paastoamaan edelleen perjantaisin. Samoin yhdeksänlapsisen raumalaisperheen innokas poika Johannes Jussoila menehtyi kidutuksen seurauksiin vuonna 1604 valmistuttuaan katoliseksi papiksi. Hämeenlinnaan karkotettu ja virkansa menettänyt pappi Hans Pauli kirjoitti: ”Saatana on tämän hajaannuksen kautta onnistunut voitoksensa saamaan aikaan totisesti yhtä kummallisen kuin tappavan sielujen teurastuksen kokonaisilla alueilla” (s. 108).

Giljotiini, Wikimedia Commons

Vuodesta 1617 alkaen Ruotsin valtakunnassa oli rikos olla katolilainen, mistä seurasi kuolemanrangaistus. Esimerkiksi vuonna 1624 Tukholman kuninkaallinen sihteeri Göran Bähr ja Södertäljen pormestari Zacharias Anthelius mestattiin roomalaiskatolilaisina rukoiltuaan viimeisiksi sanoikseen kuninkaan ja kuningattaren puolesta.

Trenton toivo

Reformaattoreiden tavoitteena oli kutsua koolle uusi kirkolliskokous ja tämä toteutuikin Trentossa vuonna 1545-1563. Trenton kirkolliskokous oli odotettu toivonpilkahdus uskonnollisen hajaannuksen keskellä: sen toivottiin palauttavan jälleen kristikunnan ykseys Pohjolassa. Valitettavasti Pohjolasta kuitenkin kieltäydyttiin osallistumasta konsiiliin.

Trentossa säädettiin mm. täydellinen kielto aneiden myymiselle. Lisäksi todettiin vanhurskauttamisoppiin liittyen, ettei kukaan voisi pelkästä ”vapaasta tahdosta ilman Jumalan armoa” tulla vanhurskaaksi, ja että ihminen on vapaa vastaamaan Jumalalle joko kyllä tai ei. Pelastuminen säilyi vapaana armolahjana, joka ei kuitenkaan tehnyt tyhjäksi ihmisen tahdonvapautta. Reformaattoreiden yksin Raamattu -tulkintaperiaatteeseen liittyen konsiili tuli vastaan protestantteja ja painotti Raamatun ainutlaatuista asemaa kirkossa sekä sitä, että sen tulkinnassa kirkon traditio oli säilyttänyt monia ohjeita, joita ei voitu laiminlyödä. Samoin ne oppilauseet, jotka oli tehty kristikunnan ylimmässä päättävässä elimessä eli kirkolliskokouksessa, olivat osa Pyhän Hengen johtamaa traditiota, jota ei voitu hylätä. Olihan Jeesus luvannut, että Pyhä Henki johtaisi kirkkoa totuuden täyteyteen.

Jäljelle jää toivo… ja Hämeenlinnan profetia

Hämeenlinnan vaakuna, Wikimedia Commons

Hävinneiden historia oli itselleni mielenkiintoinen lukuelämys, josta opin paljon uutta reformaation ajasta. Aikalaiskuvaukset ja kirjeet auttoivat eläytymään ajanjaksoon katolisesta näkökulmasta. Samalla kirja auttoi hieman ymmärtämään sitä tulehtunutta taustaa, jonka myötä katolisuus joutui Pohjolassa vainon kautta vähemmistökirkon asemaan. Tuntuu surulliselta, että Pohjolan kristillisyys irtaantui näkyvästä yleismaailmallisesta kirkosta ja muuttui paikalliseksi ja jännitteiseksi.

Lopuksi on hyvä muistaa, että toki katoliselta puolelta voidaan yhtä lailla nostaa esille teloituksia, ymmärtämättömyyttä ja tylyjä lausuntoja. Nymankin toteaa, ettei reformaatiossa oikeastaan ollut kuin hävinneitä osapuolia. On ikävää, että kiista reformaatiossa jäi voimaan – ainakin toistaiseksi. Olemmehan kaikki kasteen kautta sisaruksia samassa perheessä.

Toivoa kuitenkin on olemassa! Eikä toivo ole koskaan turhaa, sillä kristityillä on tätä varten yliluonnollinen lahja: rakkauden henki. Rakkaus vetää kohti ykseyttä. Uskon, että lopulta rakkaus voi voittaa kiistakysymykset ja sisarukset voivat jälleen löytää tien palata yhteen kirkkoon ja uskoon. Itseasiassa näin on profetoitu pappi Hans Paulin kirjeessä Hämeenlinnasta vuonna 1556, mihin päätän tämän kirja-esittelyn:

”Jotkut ovat muuten – vanhojen lupausten herättämän palavan toivon rohkaisemina – ennustaneet meille selviä merkkejä onnellisemmasta ajasta, jolloin skisma on poistettu ja kaikki mikä on tuhottu saatetaan entiselleen. Voi meitä kurjia kuolevaisia, nyt kaikki tämä pitkittyy, kun synnit asettavat lujan esteen. Siksi me kaikki kärsimme, koska pitkä odotus ahdistaa sydäntä” (s. 109)

Tabernaakkeli, jossa Kristuksen kaikkein pyhintä ruumista säilytetään. (Wikimedia Commons, Radek Linner)

Tuuloksen #katolisempi kirkko

By miikkanummenpaa

On 20.4.2020

In Kivikirkkoesittelyt, Yleinen

Tuuloksen kivikirkko on varmasti paikkakunnan vanhin ja mielenkiintoisin kulttuuriperintö. Se on rakennettu katolisen kirkon ajalla 1400-1500 -lukujen vaihteessa vanhan Viipuri-Pohjanmaa tien varrelle Suolijärven rantaan. Ympäröivä seutu on kaunista maalaisidylliä peltoineen ja vehreine puustoineen. Olen nyt varsinkin katolisuuteen kääntymisen jälkeen kiinnostunut eri tavalla Suomen katolisesta historiasta. Suomessa onkin yllättävän paljon katolista perintöä, josta ehkä selvimpänä merkkinä ovat kauniit keskiaikaiset kivikirkot.

#katolisempikuinluulit

Emil Anton on tehnyt kirjallaan Katolisempi kuin luulit suuren palveluksen niille, joita kiinnostaa perehtyä Suomen katoliseen historiaan. Suosittelen ehdottomasti lukemaan kyseisen kirjan! Valtavan tietomäärän lisäksi kirja on varsin mukaansatempaavasti kirjoitettu ja se sisältää paljon mielenkiintoisia ”pyhiinvaelluskohteita” Suomessa. Kirjan hengessä ajattelinkin tehdä muutamia blogikirjoituksia Suomen katolisesta historiasta. Tietyllä tavalla Suomen luterilainenkin historia voidaan nähdä osin katolisena historiana, vaikka yhteys Pietarin istuimeen onkin katkennut. Suomen luterilaisen uskonperinnön juuret ovat nimittäin katolisessa kirkossa, vaikka toki luterilaisuudella on lisäksi myös omaleimainen historiansa.

Pieni, kotoisa ja sympaattinen

Tuuloksen kivikirkko on Suomen pienimpiä kivikirkkoja. Tutkija Knut Drake onkin ajatellut, että kirkko on ehkä alun perin rakennettu kartanokappeliksi. Kivikirkko sijaitsee Sairialan vanhan kartanoisännän Knut Possen 1400-luvun lopulla katoliselle kirkolle luovuttamilla tonttimailla.

Kirkon vanhin ja mielenkiintoisin esine on 1400-luvulta peräisin oleva puuveistos pyhästä Birgitasta. Tuuloksen kivikirkon taivaalliseksi suojelijaksi (tai esirukoilijaksi) nimetty pyhä Birgitta on 1300-luvulla elänyt pohjoismaalainen pyhimys. Erityisesti nyt korona-aikana pyydänkin Tuuloksen ja koko Suomen puolesta, pyhä Birgitta, rukoile puolestamme!

Reformaation jälkeen

Kävimme viime jouluna Tuuloksen kivikirkossa jouluaaton hartauksessa. Jouluhartauksen piti luterilainen pappi. Tilaisuus oli harras ja urut soivat kauniisti. Täytyy sanoa, että vaikka olenkin kuulunut elämästäni 13 vuotta LHPK:aan ja käynyt siis kirkossa lähinnä adventtiseurakunnalta vuokratuissa tiloissa, tuo ev.-lut. kirkko jo kirkkotilana mieleeni yhä monia lämpimiä muistoja luterilaisesta lapsuudestani Elimäen ja Valkealan kirkonpenkissä. Nyt katselen tätä kaikkea hieman erilaisesta perspektiivistä diasporassa elävänä katolilaisena.

Urut soivat nykyään Tuuloksen kivikirkossa noin kahdesti kuussa. Joskus mietin, entä jos kirkko olisi yhä katolinen? Urut voisivat soida päivittäin! Kirkon kello voisi kajahtaa juhlallisesti joka päivä merkkinä leivän muuttumisesta konsekraatiossa Kristuksen pyhäksi ruumiiksi. Katolinen rippituoli olisi sadan kilometrin sijaan muutaman kilometrin päässä. Messussa voisi käydä useasti viikossa, kenties jopa päivittäin. Mikä aarre! Ja mikä tärkeintä, suomalainen kristikunta olisi yhä yhtä Pietarin istuimen ja koko maailmanlaajan katolisen kirkon kanssa. Tämä olisi huikea ajatus!

Ruusukkoa, näilläkin pelloilla?

Käyn usein iltaisin rukoilemassa katolisen perinteen mukaan ruusukkorukouksen Tuuloksen peltomaisemissa. Joskus mietin, onkohan täällä rukoiltu aiemmin ruusukkoa. Ehkäpä, sillä onhan Tuuloksessakin ollut ennen katolinen kirkko. Mielenkiintoisen yksityiskohdan löysin kuitenkin oman kyläni kyläkirjasta. Karutan kylän metsiä on nimittäin toisen maailmansodan jälkeen ollut raivaamassa kansainvälinen ryhmä eri puolilta maailmaa tulleita raivaajia. Vaikka Suomessa olikin tuolloin aika vähän katolilaisia, ehkä tässä joukossa saattoi olla mukana jokunen katolilainenkin, sillä maailmalla katolinen kirkko on suurin kristillinen kirkko. On siis ainakin mahdollista, etten ole ensimmäinen katolilainen, joka rukoilee ruusukkoa näillä pelloilla ja pyytää siunausta paaville ja katoliselle kirkolle – myös sen luterilaisille pikkuserkuille.. 😉

Kristittyjen ykseys

By miikkanummenpaa

On 16.1.2020

In Blogeja katolilaisena, Yleinen

Kohta alkaa taas ekumeeninen rukousviikko (18.-25.1.). Ajattelin nostaa sen myötä esille muutamia positiivisia kokemuksia eri kristillisistä seurakunnista ja yhteisöistä, joihin olen matkan varrella saanut tutustua. Katolisesta näkökulmasta ei ole ongelma tunnustaa, että Pyhän Hengen toimintaa ja todellisia kristittyjä on myös katolisen kirkon ulkopuolella (ja tämän voi helposti myös kokea!). Lisäksi yhden ainoan elävän Jumalan palvelijoita voi olla jopa eri uskonnoissa! Edellä sanotulla en toki tahdo olla suhteellistamassa katolista opetusta kirkosta Kristuksen ruumiina ja pelastuksen ainoana välineenä maailmassa.

Yllä oleva kuva näyttää mielestäni koskettavasti, mikä ekumenian tarkoitus on. Kristittyjen tavoite olisi löytää toisensa saman perheen lapsina, joita sitoo yhteen rakkaus yhteiseen Isään ja veljeys Jeesuksen kanssa. Varsinkin Jumalan perheen näkökulmasta kristittyjen hajaannus on hyvin kipeä asia.

Luterilaisuus

Tunnen itse parhaiten luterilaisen kristillisyyden mm. tunnustuksellisen luterilaisuuden ja eri herätysliikkeiden (OPKO, Kansanlähetys) kautta. Päällimmäisenä tunteena luterilaisuudesta tulee mieleeni turvallisuus, empatia ja hyväksyntä. Luterilaiseen jumalanpalvelukseen on helppoa tulla ja tietää jo etukäteen melko hyvin, mitä on luvassa. Opetus on monesti tasapainoista ja Raamattua arvostetaan hyvin paljon: kaikki opetukset pyritään perustelemaan ainakin jollakin tapaa Raamatulla.

Lisäksi ainakin tunnustuksellisella luterilaisella puolella turvallisuutta luo myös halu pysyä 1500-luvulla kirjoitetuissa Tunnustuskirjoissa ilman, että oppia muutetaan uskoon tai moraaliin liittyvissä kysymyksissä. Halutaan siis pysyä siinä uskonkäsityksessä, kuten on ennen uskottu. ”Myös isämme uskoivat ennen” virressä 178 lauletaan (se on muuten lempivirsiäni).

Kokemukseni mukaan kovin paljoa luterilaisuudessa ei puhuta ennen 1500-lukua eläneistä kristityistä, opettajista ja isistä. Luther, Gerhard ja Chemnitz tunnetaan hyvin, mutta seuraava tunnetumpi nimi lienee 300-luvulla elänyt Augustinus, johon myös Tunnustuskirjoissa viitataan. Ehkäpä ekumeniaa katolisen kirkon suuntaan voisikin auttaa parempi tutustuminen ennen 1500-lukua eläneisiin pyhiin, heidän uskoonsa sekä hartauselämään. Myös he ovat ”isiä, jotka uskoivat ennen.” Ja melko katolilaisia ”isiä” olivatkin..

Vapaakirkollisuus

Olen käynyt jonkin verran myös Vapaakirkon ja Helluntaikirkon tilaisuuksissa. Erityisesti tykkään kyseisissä seurakunnissa ylistyksestä ja henkilökohtaisen ratkaisun, sekä kristillisen elämäntavan painottamisesta. Koen, että vapaakirkollinen ihmiskäsitys tulee monella tapaa melko lähelle katolista ihmiskäsitystä. Molemmissa esimerkiksi ajatellaan, että ihmisen on tärkeää kääntyä elämässään Jumalan puoleen. Jos luterilaisuudessa painottuu melko yksipuolisesti se, että Jumala lähestyy ihmistä, eikä ihminen Jumalaa, niin vapaissa suunnissa nähdään myös tärkeänä se, että ihminen voi ylentää sydämensä kohti Jumalaa.

Tämä näkyy esimerkiksi ylistyslauluissa, joissa ymmärtääkseni juuri haetaan (ja minusta usein myös saavutetaan) harrasta tunnelmaa, jotta ihminen voisi paremmin keskittyä Jumalaan ja esimerkiksi olemaan kiitollinen Jumalan antamista lahjoista. Katolisuudessakin nähdään monet konkreettiset asiat tärkeiksi (kuten esimerkiksi paasto, ristinmerkit, kieltäymykset yms.), jotta sydämemme voisi elää lähempänä Jumalaa ja antautua enemmän Jeesuksen seuraamiseen.

Vapaakirkollisuudessa minua puhuttelee myös uskon käytännöllisyys. Lähimmäistyö ja konkreettinen arjen palvelu nähdään tärkeänä ja seurakunta tarjoaa tässä usein myös monia mahdollisuuksia tuoda omaa kutsumustaan käytäntöön.

Ajattelen itse, että vapaakirkollisuutta voisi auttaa ekumeniassa katoliseen suuntaan sakramenttien arvon näkeminen käytännön kristillisen elämän kannalta. Katolilaisena olen kokenut, että esimerkiksi eukaristian sakramentti ja siihen liittyvä pyhyyden kokeminen sekä ripin sakramentti ovat valtava apu arjen kristillisessä elämässä. Ne ovat kuin yliluonnollista energiaa (jota voisi nimittää myös armoksi), jotta voin kasvaa kristittynä kohti Jeesusta. On vaikeaa ajatella, miten voisi kasvaa pyhyydessä, jos nämä kristinuskon pyhyyden elementit jätettäisiin syrjään. (Enkä nyt halua sanoa, että olisin jotenkin erityisen pyhä. Olen vain kokenut suurta apua siitä, että voin vähintään viikoittain polvistua ja palvoa Kristusta ruumiillisena messussa, sekä ottaa hostiassa vastaan Hänen kaikkein pyhimmän sakramenttinsa – Hänen ruumiinsa.)

Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus on luterilaisen kirkon herätysliike, mutta käsittelen sen oman otsikon alla. Olen käynyt jonkin verran esimerkiksi Rauhanyhdistyksellä seuroissa, sekä myös esikoislestadiolaisissa seuroissa. Lestadiolaisuudessa minua puhuttelee erityisesti vahva yhteisöllisyys ja perhe-etiikka (en tosin tiedä mitä se tällä hetkellä käytännössä on). Liikkeen piirissä tapaa paljon suuria perheitä ja ehkäisyyn suhtaudutaan yleensä kriittisesti.

Lestadiolaisuudessa minua puhuttelee myös synninpäästön korostus. Olen itsekin ennen katoliseen kirkkoon liittämistä usein pyytänyt synninpäästöä seuroissa ja puhuja on julistanut syntini anteeksi ”Jeesuksen nimessä ja veressä.”

Lisäksi lestadiolaisuudessa opin sen nähdäkseni hyvin Raamattuun sopivan ajatuksen, että on olemassa vain ”yksi joukko” ja että Jumalan valtakunta ymmärretään konkreettisena, näkyvänä ja löydettävissä olevana rakenteena maan päällä. Olisin varmaan itsekin lestadiolainen, jos olisin voinut uskoa, että: ”Tämä se on. Tämä on Jumalan valtakunta maan päällä, jolla on jatkumo Jeesuksen perustamaan kirkkoon.” Koin kuitenkin, ettei lestadiolaisseuroissa ollut läsnä kaksituhatvuotisen kirkon todellisuus ja tämä esti minua uskomasta, että vain Rauhanyhdistyksellä voisi olla Kristuksen perustama kirkko.

Annan siitä huolimatta vahvan plussan lestadiolaiselle seurakuntaopille, vaikka olenkin kriittinen. Yleensä protestanttisuudessa nimittäin kirkkokäsitys leijuu kuin ilmassa ja Kristuksen ruumis ymmärretään vain abstraktiona tai näkymättömänä ”uskon todellisuutena”, jota on vaikea hahmottaa. Lestadiolaisuutta ja katolilaisuutta yhdistää molempia usko siihen, että: ”Tämä se on. Tämä on Kristuksen perustama näkyvä kirkko (tai lestadiolaisuudessa sanottaisiin seurakunta) maan päällä. Tämä on Kristuksen ruumis, Pyhän Hengen temppeli ja Jumalan kansa, joka yhä kantaa Kristuksen lupausta siitä, etteivät tuonelan portit saa sitä valtaansa.” Toki lestadiolaisuudessa uskotaan, ettei rauhanyhdistyksen ulkopuolelta löydy eläviä uskovia, kun taas katolisuudessa ajatellaan, että jopa pakanauskonnoista voi löytyä niitä, jotka voivat pelastua etsiessään sydämessään totuutta ja Jumalaa.

Lestadiolaisuutta voisi auttaa ekumeniassa katolisen kirkon kanssa sen yhteisen uskon jakaminen, että molempien kirkkojen piirissä kasvaa suuria perheitä ja molemmissa kirkoissa kannatetaan perinteistä seksuaalietiikkaa. Jos muissa kirkoissa onkin vähitellen löysennetty opetusta perhe-etiikasta, on lestadiolaisuus pysynyt vielä hyvin lähellä ”isien uskoa”.

Liberaali kristinusko

Haluan sanoa jotakin positiivista myös liberaaleista kristityistä. Myönnän, että tämä on hiukan keinotekoinen kategoria, sillä ymmärrän sen yhteisön sijaan tarkoittavan tietynlaista ajattelutapaa. Siksi annan muutaman esimerkin, mitä itse tarkoitan termillä. Usein liberaalit kristityt kannattavat monia sellaisia asioita, joita perinteinen kristinusko ei ole kannattanut. Esimerkiksi eronneiden uudelleen vihkimistä, homoliittoja, ehkäisyä tai avoliittojen hyväksymistä jne.

Liberaalissa kristinuskon suuntauksessa minua puhuttelee se, että se on niin innokkaasti ja empaattisesti ihmisen puolella. Ajattelen silti, että tämä ampuu tietyllä tavalla yli ja kääntyy lopulta itseään vastaan, jonka takia näen liberaalissa kristinuskon suuntauksessa myös sellaista, mikä on lopulta vahingollista ihmiselle ja pahimmassa tapauksessa vastustaa ihmisen tietä kohti Jumalaa. Koen, että liberaali kristinuskon suuntaus voi olla tietynlainen vastareaktio jyrkälle konservatismille, joka suhtautuu kylmästi ihmiseen. Ajattelen, että liberaalia kristinuskoa voisi auttaa lähentymään katolisen uskon ja moraalikäsityksen suuntaan sen painottaminen, että ihminen on monesti prosessissa kohti pyhyyttä, jossa voimme nähdä useita erilaisia tasoja. Mutta emme saisi silti tämän verukkeella sekoittaa keskenään pyhää ja pahaa, oikeaa ja väärää, totuutta ja valhetta.

Katolisuus

Lopuksi vielä sana katolisuudesta ekumeenisesta näkökulmasta. Katolisuus tarkoittaa uskon universaaliutta. Kyse ei ole vain siitä, että olemme yhtä tässä ajassa toisten kristittyjen kanssa, vaan siitä, että olemme yhtä myös aiemmin eläneiden kristittyjen kanssa. Kirkko on jo 2000 vuotta vanha! Tämä ykseys tarkoittaa sekä ykseyttä samassa uskossa, että ykseyttä samassa kirkkorakenteessa, jossa on mm. piispan viran jatkumo apostoleihin. Emme voi sulkea kristinuskon ulkopuolelle jotakin sellaista, mihin kristityt ovat 2000 vuotta uskoneet, jos mielimme olla katolisia eli universaaleja kristittyjä.

Protestanttisesta näkökulmasta edellä sanottu on ehkä katolisen kirkon ekumenian suurimpana esteenä. Protestanteille kävisi riisuttu versio katolisuudesta, mutta ei koko kakku (eri protestanttiset seurakunnat riisuisivat pois eri asioita katolisesta uskosta, sen mukaan minkä ymmärtävät raamatulliseksi ja epäraamatulliseksi ainekseksi). Toisaalta hyväkin puoli tässä on. Katolinen usko on lopulta hyvin laaja. Pyhä Josemaria Escriva kirjoittaa, että ”maailmanlaajuinen.” Siksi, jokainen protestanttinen kristitty voisi ehkä löytää oman paikkansa katolisen kirkon yhteydestä, jossa on jo valmiiksi hyvin monenkirjava joukko erilaisia uskon ilmaisutapoja, muotoja ja painotuksia, mutta silti aidosti yksi katolinen usko. Ehkä tämän voisi lopulta tehdä luopumatta siitä, mikä itselle on kristinuskossa puhuttelevaa ja tärkeää.

Katolilaisena uskon, ettei katolinen kirkko ole sen synneistä ja pahuudesta huolimatta muuttunut antikristuksen temppeliksi, kuten monet reformaattorit ajattelivat. Sen sijaan uskon, että se oli silloin ja on yhä Kristuksen morsian ja se kirkko, jonka Jeesus itse perusti, ja jota Hän ei ole hylännyt, ja joka laivan kölin tavoin johtaa kristittyjä kohti pyhyyttä ja Jumalaa.

En näe oikeana tienä lähteä perustamaan uutta kirkkoa pahentuen esimerkiksi kirkossa esiintyvästä lusteesta, josta Jeesuskin ennusti, sillä uusi kirkkorakenne tietää aina uutta auktoriteettia kristikansassa ja uutta repeämää Jumalan perheessä. Sen sijaan ajattelen, että oikea tie on rukoilla ja pysyä sen auktoriteetin yhteydessä, jolle Jeesus jätti taivasten valtakunnan avaimet merkiksi auktoriteetista kirkossa. Siksi ajattelen, että Pietarin ja hänen seuraajansa (paavi) tehtävän tunnustaminen kirkon viimeisenä auktoriteettina ovat ainoa tie lopulliseen ja näkyvään ykseyteen. Tästä uskosta huolimatta empatisoin kovasti niitä kristittyjä, jotka uskovat toisin.

Rukoilkaamme joka tapauksessa ykseyttä Jeesuksen sanoin:

”Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt.”

Jääkiekko ja pyhät

By miikkanummenpaa

On 8.10.2019

In Blogeja katolilaisena, Yleinen

Entisenä jääkiekkoilijana olen seurannut mielenkiinnolla useiden suomalaisten nousua NHL:ään. Katsomme Youtubesta lähes päivittäin poikieni kanssa NHL:ssä pelaavien suomalaisten tekemät maalit. ”Onko Patrik Laine tehnyt maaleja? Entä Mikko Rantanen?” ovat usein aamun ensimmäisiä kysymyksiä, kun pojat syövät aamupuuroa. Mielenkiintoa lisää entisestään se, että pojat nousivat tänä vuonna itsekin kiekkokoulusta joukkueeseen ja harjoittelevat jääharjoitusten lisäksi päivittäin useita tunteja laukauksia ja kuvioita terassillamme, josta on muotoutunut kiekkostadion.

Yksi mielenkiintoinen ja tuore NHL-nimi on Kaapo Kakko, NHL:n varaustilaisuuden kakkosnimi! Katselin New York Rangersin avausshowta Madison Square Gardenilta ja pelaajien näyttävää sisääntuloa. Aika huikea show! 18 000-päinen yleisö hurraa, hienot valoefektit ja spektaakkelinomainen musiikki. Kun pelasin itse C-nuorten SM-sarjaa, oli katsojia korkeintaan muutama sata. Silti muistan elävästi tuon tunteen, mitä on kyyristyä aloitukseen, kun Final countdown soi ja yleisö kohisee! Kaapo Kakon fiilis New Yorkissa oli varmaan potenssiin kymmenen.

Maalit vs. hyvät teot

Jääkiekossa on kysymys lopulta aika maallisesta asiasta. Jääkiekko-ottelun voittaa se joukkue, joka tekee enemmän maaleja. Jääkiekon merkitys on myös suhteellinen eli se riippuu siitä, minkä merkityksen me sille annamme. Jääkiekolla on merkitystä esimerkiksi pelaajien kunnian ja palkan kannalta, mutta sillä ei ole itsessään tämän näkyvän todellisuuden ylittävää merkitystä: kuollessa ei lasketa, kuinka monta maalia joku teki tai paljonko +/- -sarake jäi pakkaselle.

Maalien sijaan kuollessamme lasketaan, olemmeko tehneet hyvää vai pahaa. ”Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan.” (Ilm. 20:12.)

Russell Crowen tähdittämässä elokuvassa Gladiator sanottiin: ”Mitä teemme ajassa, kaikuu ikuisuuteen.” Kun katsoin elokuvaa ensimmäisen kerran, minuun teki vaikutuksen se, kuinka syvä hengellinen sanoma tähän kätkeytyy: Ihminen ei ole maallinen olento, jonka teot ovat vain ”pölyä ja tuhkaa.” Sen sijaan hän on ikuisuusolento. Hänen tekonsa kaikuvat ikuisuuteen eli niillä on merkitystä ikuisuuden kannalta.

Jääkiekossa tehdyillä maaleilla on maallinen ja ohikiitävä merkitys pelaajien, joukkueen ja yleisön kannalta, mutta ajattele hyvän teon tai vastaavasti pahan teon eli synnin merkitystä. Tuo merkitys ei ole vain ohikiitävä, vaan iankaikkinen! Hyvän ja pahan teon merkitykset ylittävät tämän näkyvän todellisuuden. Siksi niitä ei voi verratakaan jääkiekossa tehdyn maalin merkitykseen.

Täysille vai tyhjille lehtereille?

Ajattele, kuinka paljon voimaa hurraava yleisö antaa jääkiekkopelaajille! Yleisö on todella kuin kuudes kenttäpelaaja! Vaikka jalat olisivat maitohapoilla, nostattaa yleisö taistelutahtoa ja voittamisen halua. On ihan eri asia pelata tyhjille lehtereille kuin täydelle stadionille! Tämä johtuu siitä, että ihminen on luotu sosiaaliseksi olennoksi.

Tuntuu kuitenkin hieman absurdilta, kun jääkiekkostadionilla tuhannet tai jopa kymmenet tuhannet ihmiset tsemppaavat ja hurraavat maaleille, joiden merkitys on suhteellinen ja pelkästään maallinen. Vielä absurdimmalta tuntuu se, että teemme usein ilman yleisöä ne maalejakin paljon tärkeämmät tekomme ja valintamme, joilla on merkitystä ikuisuuden kannalta. Vai teemmekö sittenkään?

Pyhien yleisö

Jokainen meistä elää keskellä jääkiekkopeliä tai pikemminkin sotaa: ”Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.” (Ef. 6:11-12).

Ja mikä parasta, tässä sodassa ei olla yksin! Ihminen on luonnostaan joukkuepelaaja. Siksi myöskään hengellistä sotaa pahuutta vastaan ei käydä yksin. Pelaamme nimittäin täysille lehtereille! Pyhien yhteys kantaa meitä! ”Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa.” (Hepr. 12:1).

Mutta keitä tuohon todistajien pilveen (tai hurraavaan yleisöön) kuuluu? Heprealaiskirje luettelee edellä vanhan liiton pyhiä: Aabelin, Eenokin, Noan, Abrahamin, Saaran, Jaakobin, Joosefin jne. Kaikki nämä pyhät ovat uskon kautta taistelleet hyvän puolesta ennen meitä. Ja nyt siirryttyään taivaan lehtereihin, he kannustavat meitä kilvoituksessamme! He rukoilevat puolestamme! Jos Madison Square Gardenin hurraahuudot ovat jotakin, niin kuinka paljon enemmän ympärillämme olevien pyhien rukoukset!

Pyhien rukoukset

Kun olin ensimmäisessä katolisen kirkon pääsiäisyön vigiliassa lauloimme rukouksen Litaniae Sancotrum. Tuossa alun perin 500-luvulta peräisin olevassa kirkon liturgisessa rukouksessa luetellaan suuri määrä vanhan ja uuden liiton pyhiä, sekä pyydetään heidän esirukouksiaan. Pyhä Maria, rukoile puolestamme. Pyhä Abraham, rukoile puolestamme. Pyhät Pietari ja Paavali, rukoilkaa puolestamme. Pyhä Justinus, rukoile puolestamme jne. Pääsiäisyön vigiliassa tajusin konkreettisesti, että pyhät ovat läsnä, koska he ovat Kristuksessa ja Kristus on läsnä pyhässä eukaristiassa!

Madison Square Gardenille mahtuu noin 18 000 katsojaa. Taivaallisilla lehtereillä kannustaa kuitenkin vielä monin verroin suurempi pyhien kansanjoukko, niin suuri, ettei sitä kukaan kykene laskemaan. Siinä on nimittäin ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista.

Ja mitä he kannustavat (tai rukoilevat)? Eivät varmasti maallisten, vaan taivaallisten maalien puolesta. He rukoilevat, että sinä et lankeaisi kiusaukseen. He rukoilevat, että sinä pitäisit itsesi puhtaana. He rukoilevat, että sinä et antaisi ruumistasi synnin orjaksi iankaikkiseksi kuolemaksi, vaan vanhurskauden palvelijaksi pyhitykseen. He rukoilevat, että sinä olisit Jeesuksen uskollinen todistaja ja pitäisit Jumalan käskyt. He rukoilevat, että Jumalasta virtaisi sinuun Kristuksen ansioiden tähden armoa ja voimaa rakastaa, kuten Kristus rakasti.

He siis rukoilevat, että keräisit aarteita taivaalliseen pistepörssiin tekemällä sitä, mikä on hyvää ja oikein.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi