Kategoria: Vastineet

Lyhennelmä viime blogistani julkaistiin Uudessa Tiessä vastineena Leifin pääkirjoitukseen ja samassa yhteydessä Leifin vastaus minulle. Kiitän mahdollisuudesta tällaiseen tunnustuskuntien väliseen dialogiin Uudessa Tiessä ja ajattelin vielä lyhyesti kommentoida Leifin vastausta kirjoitukseeni.

Raamatun kaanon

Leif kirjoittaa, ”on totta, että apogryfikirjoja luettiin jo ennen 1546. Protestantit eivät ole koskaan vastustaneet niiden lukemista, vaan ainoastaan niiden liittämistä Pyhän Hengen inspiroimien kirjojen joukkoon.”

Ajattelen, että kirkko on erityisellä tavalla läsnä ajassa ja paikassa, silloin kun seurakunta kokoontuu yhteen viettämään pyhää messua. Lukukappaleissa on läsnä kirjoitettu sana ja eukaristiassa läsnä elävä Sana, Jeesus Kristus. Se, mitä tekstejä messussa luetaan ikään kuin piirtää esiin sen praksiksen eli käytännön, mitä tekstejä kirkossa kunnioitetaan pyhinä kirjoituksina. Olen tietoinen, että esim alkukirkossa luettiin messussa joitakin tekstejä, vaikkapa Klemensin kirjeitä, joita ei nykyisin kuitenkaan lueta ymmärtääkseni missään päin kristikuntaa varsinaisesti pyhiin kirjoituksiin.

Alkukirkko käytti varsin yleisesti Septuagintaa (johon kuuluivat myös deuterokanoniset kirjat) messussa. Tämä praksis on yhä läsnä katolisessa (ja ortodoksisessa kirkossa). Esimerkiksi Siirakin kirjaa luetaan yhä messussa ynnä muita deuterokanonisia kirjoja. En ole varma, missä vaiheessa tämä muuttui protestanttisissa kirkoissa, mutta ymmärtääkseni niitä ei kuitenkaan enää yleisesti lueta protestanttisissa jumalanpalveluksissa ja muissa kokouksissa. (Korjatkaa jos olen väärässä.)

Mielestäni kysymys Raamatun kaanonista ei ole ihan yksinkertainen. Leif kirjoittaa, ”Raamatun kirjat olivat Jumalan sanaa välittömästi, kun ne kirjoitettiin, ei vasta silloin, kun kirkko vastaanotti ne ja tunnisti (ei valinnut eikä päättänyt) ne Jumalan sanaksi.”

Tähän yhdyn täysin. Mielestäni todellinen haaste on kuitenkin se, miten pyhät kirjoitukset tunnistetaan pyhiksi kirjoituksiksi, eikä sitä tulisi ohittaa liian kevyesti. Tämä kysymys ratkeaisi helposti, jos Raamattu olisi pudonnut sellaisenaan taivaasta. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja siksi kysymys vaatii enemmän paneutumista.

On erilaisia kriteerejä, joita voidaan antaa sille, miten erilaiset kirjoitukset voidaan tunnistaa Jumalan sanaksi. Ongelma on kuitenkin se, kun protestanttisesta näkökulmasta Raamattu on kirkon ainoa erehtymätön auktoriteetti, eikä Raamattu itsessään ota kantaa kaanonin rajoihin, ei meille jää periaatteessa mahdollisuutta erehtymättömästi tunnistaa, mitkä kirjat kuuluvat Raamatun kaanoniin ja mitkä eivät. Erilaisia kriteerejä voidaan antaa, mutta antavatko ne lopulta 100 % varmuutta, jos kriteereissä onkin erehdytty? Asia ratkeaisi helposti, jos vaikkapa Paavali olisi antanut Pyhän Hengen inspiroimana Roomalaiskirjeessä listan siitä, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun. Näin ei kuitenkaan ole ja niinpä kaanonkysymyksen ratkaisua on välttämättä etsittävä Raamatun ulkopuolelta. Väitän, että luterilaiset uskovat usein hyvin samalla tavalla kuin seuraavassa kuvaan, vaikka sitä on vaikea perustella yksin Raamattu -periaatteesta käsin.

Katolisesta näkökulmasta luotetaan siihen, että Pyhä Henki johdattaa kirkkoa, joka ei ole vain näkymätön idea tai uskovien sisäinen kokemus, vaan tässä maailmassa, ajassa ja paikassa näkyvä struktuuri ja instituutio, jolla on piispallinen hierarkia, mutta myös katkeamaton jatkumo ajassa taaksepäin Kristukseen saakka. Näin ollen luotetaan Pyhän Hengen johdatukseen erityisesti silloin, kun kirkko kokoontuu yhteen kirkolliskokouksissa rukoilemaan johdatusta ja tekemään päätöksiä siitä, mihin suuntaan jatketaan. Siksi luotetaan siihen, että kirkolliskokouksissa on voitu Pyhän Hengen johdatuksessa tietää Raamatun kaanonista se, mikä on tarpeellista, jotta voidaan tuntea ja jatkaa kulkua kohti ”kaikkea totuutta”, kuten Kristus lupasi.

Esimerkiksi Hippon (393 jKr.) ja Karthagon (397jKr.) synodeissa hyväksyttiin myös deuterokanoniset kirjat osaksi pyhiä tekstejä ja tämä vahvistettiin myöhemmin Trentossa, kun reformaattorit lähtivät eri tielle. Synodeilla taas on kirkossa suurempi arvovalta, kuin vaikkapa yksittäisillä opettajilla, jos he kritisoivat synodien päätöksiä.

Mistä voi olla varma?

Leif kirjoittaa, että katolisuudessa ”traditio on toinen ilmoituksen lähde” ja jatkaa ettei katolilainen kristitty voi ammentaa varmuuttaan kaikista ilmoitetuista asioista yksin Raamatusta.

On totta, että katolisesta näkökulmasta tarvitaan molemmat: Raamattu ja traditio. Katolisen uskon mukaan Pyhä Henki on inspiroinut Raamatun kirjojen kirjoittajia, mutta myös kirkon uskon ja elämän kehittymistä läpi vuosisatojen mm. niin, että kirkko on voinut tunnistaa erehtymättömästi, mitkä kirjat kuuluvat Uuteen testamenttiin ja myöhemmin, miten noita tekstejä olisi tulkittava. Jeesus sanoi, etteivät opetuslapset voineet kantaa kaikkea, mitä hän olisi halunnut heille opettaa (Joh. 16:12). Siksi tarvittiin Pyhä Henki (Joh.16:13), joka osoittaisi tietä eteenpäin, kun Kristus nousi taivaaseen. Katolisesta näkökulmasta tästä seuraa se, että 1) kristinusko on dynaamista: se elää, kehittyy ja kasvaa ja 2) kristinusko on samaan aikaan staattista: se rakentaa vanhan varaan ja päälle, eikä synnytä ristiriitaa vanhan kanssa. Miksi? Koska Pyhä Henki on Totuuden Henki, eikä voi olla itsensä kanssa ristiriidassa. Jos Pyhä Henki todella toimii näin, on siitä mielestäni tehtävä se johtopäätös, ettei voida hylätä traditiota, kuten ei Raamattuakaan, vaan on pidettävä molemmat.

Uuden Tien pitkäaikainen päätoimittaja Leif Nummela perustelee lyhyesti pääkirjoituksessaan 19.7.23, miksi hänen mukaansa katolinen kirkko ei ole yksin Raamattuun pitäytyvälle kristitylle vaihtoehto. Tällä hän viittaa osittain emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffmanin hiljattaiseen liittymiseen katoliseen kirkkoon ja kirjaan Mistä tiedämme mitä on oikea kristinusko? Vastaan tässä kirjoituksessa Nummelalle entisen luterilaisen, kansanlähetysläisen ja nykyisen katolilaisen näkökulmasta. Samalla muistelen Kansanlähetystä lämpimin ajatuksin. Paljon huikeita muistoja!

”Vähintään yhtä jakautunut ja moraalisesti yhtä rappeutunut”

Leif viittaa kirjotuksessaan, että katolinen kirkko on teologisesti yhtä jakautunut ja moraalisesti yhtä rappeutunut kuin luterilainen kirkko. Olen pitkälti samaa mieltä tietyin tarkennuksin. On selvää, että reformaatio (tai uskonpuhdistus, riippuen näkökulmasta), ei synnyttänyt täydellistä kirkkoa teologisesti tai moraalisesti 1500-luvulla. Yhtä selvää on, että katolisessa kirkossa on tehty paljon syntiä reformaatiota ennen ja sen jälkeen: hyväksikäyttöskandaali tulee varmasti ensimmäisenä mieleen. Tämä ei ole sinänsä yllättävää: Jeesuksen vertauksen vilja ja rikkavilja kasvavat paitsi kirkossa, myös meissä itsessämme samaan aikaan, loppuun asti. Täydellistä yhteisöä tai kirkkoa ei ole. Uskoa tarvitsee jatkuvasti puhdistaa, jotta kirkosta ja meistä itsestämme heijastuisi itsekkyytemme sijaan Kristuksen rakkaus.

Myös teologisesti monet suuntaukset haluaisivat viedä katolista kirkkoa hyvin eri suuntiin. Saksa on yksi puheenaihe. Kirkon sisällä on sekä progressiivista että traditionaalista ajattelua. Jämähtäminen pelkkään taustapeiliin katsomiseen ja vanhojen ”hyvien aikojen” muisteluun ei liene tarpeen: Pyhä Henki on elävä Henki, joka luo uutta. Jokaisella aikakaudella on myös omat haasteensa ja voidaan sanoa, että uskolla on sekä staattinen että dynaaminen ulottuvuutensa. Jokaisessa kirkkokunnassa (ei vain katolisessa kirkossa) on nähtävissä tietty opin kehittymisen prosessi: uudet kysymykset tarvitsevat uudet vastaukset. Silti katolisella kirkolla on yksi paavi ja laivalla yksi kapteeni. Jos on erimielisyyksiä, niitä ratkotaan kirkolliskokouksissa, kuten Jerusalemissa aikanaan (Apt. 15). Jos kapteeni on kärsivällinen, eikä heitä laivasta jokaista, jonka teologia haiskahtaa epäilyttävältä, on tämä kapteenin asia. Yksittäisen katolilaisen tehtävä on rukoilla, sillä ilman Jumalaa tämä laiva tuskin saavuttaa määränpäätänsä, kuten mikään muukaan myöhemmin syntynyt laiva.

”Erikokoinen Raamattu”

Leif viittaa yhtenä erona katolisen kirkon Raamatun kaanonin sisältämiin deuterokanonisiin kirjoihin, joita luterilaisesta Raamatun versiosta ei enää löydy. Ko. kirjoja ei kuitenkaan liitetty Raamattuun vasta 1546 jKr., vaan tekstejä on luettu kirkossa jo sitä ennen. Deuterokanoniset kirjat kuuluvat VT:n kreikannokseen Septuagintaan, jota on luettu alusta asti niin idässä kuin lännessä. Suurempi kysymys on kuitenkin, mitkä kirjat ylipäätään kuuluvat Raamattuun? Mikä auktoriteetti sen päättää? Kysymys Raamatun kaanonista edellyttää nähdäkseni siihen uskomista, että Raamatun ulkopuolinen taho on Pyhän Hengen johdatuksessa osannut tehdä oikeat valinnat. Luterilaiset luottavat vain eri tahoon kuin katolinen kirkko uskoo, mutta ”yksin Raamattu” ei kysymystä ratkaise.

”Yksin Raamattu”- ja ”Raamatun selkeys”- periaatteet

Katolisessa kirkossa Raamattua kunnioitetaan Jumalan sanana. Tämä on korkein mahdollinen auktoriteetti, mitä mikään teksti voi saada. Esim. paavin kiertokirjeet eivät ole Jumalan sanaa. Lisäksi kirkon opetusvirka ei ole Jumalan sanan yläpuolella, vaan selittää ja tulkitsee Jumalan sanaa Pyhän Hengen johdatuksessa. Näin ollen ei voi olla ristiriitaa Raamatun ilmoituksen ja kirkon opetuksen välillä. Jos olisi, ylittäisi tulkitsijan auktoriteetti Raamatun auktoriteetin.

Leifin viittaama ”Yksin Raamattu” -periaate vaatisikin mielestäni perinpohjaisemman terminologisen avauksen: mitä se oikeasti tarkoittaa? Uskon että luterilainen raamatuntulkinta perustuu Raamattuun siinä missä katolinen tai helluntalainen tulkinta. Jos ”yksin Raamattu” tarkoittaa biblisismiä eli sitä, että kaikki sellainen kristinuskon sisältö olisi hylättävä, jota ei suoraan sanota tai käsketä Raamatussa, en usko että tällaisesta näkökulmasta luterilaistakaan kirkkoa voisi pitää vaihtoehtona. Jos ”yksin Raamattu” tarkoittaa sitä, että hylätään vain sellainen kristinuskon sisältö, joka on ristiriidassa Raamatun suoran ilmoituksen kanssa, en näe mitään estettä koetella katolista uskoa tarkemmin ja kysyä avoimemmin, mihin esim. opetus Mariasta ja paavista perustuu. Tarjolla on nimittäin paljon syvällistä raamattuteologiaa Scott Hahnista alkaen.

Entä ”Raamatun selkeys”? Kaipaisin tarkempaa määrittelyä siitä, mitä sillä tarkoitetaan. Viitaako se siihen, että Raamattua on hyvin yksinkertaista tulkita (ja vika on sinussa jos et tulkitse samalla tavalla kuin vastapuoli) vai onko kyse ennemmin ideasta, joka ei kuitenkaan konkretisoidu empiirisessä todellisuudessa, koska ihmisen ymmärrys on vajavainen? Jos jälkimmäinen on totta, niin mikä jää tällöin kyseisen periaatteen anniksi? Empiria tuntuisi osoittavan mieluummin toiseen suuntaan kuin Raamatun selkeyden suuntaan, sillä eri kristityt tulkitsevat Raamattua monesti hyvin eri tavalla.

Ja eikö Raamattu lisäksi todista, että sen avautuminen vaatii Pyhää Henkeä? Entä miten se käytännössä tapahtuu? Miten Pyhä Henki toimii, jotta Raamatun tulkinta avautuu oikeaan suuntaan? Nähdäkseni protestanttisella puolella katsotaan enemmän yksilöä ja hänen kokemustaan kun taas katolilainen katsoo kirkkoa, opetusvirkaa ja aiempaa uskontodistusta kirkon historiassa, sillä hän uskoo Pyhän Hengen johtaneen tulkintaa myös ennen meidän aikaamme. Nähdäkseni tästä johtuu katolisen kirkon suurempi arvostus traditiota kohtaan.

On myös huomattava, ettei meistä kellään ole suoraa pääsyä Raamatun autenttiseen tulkintaan, ellemme sitten usko, että olemme ainoita henkilöitä, joilla on Pyhä Henki. Eikä Raamattu ole puhuva kirja, vaan teksti. Puhuja on aina tulkitsija, ellei hän sitten lue Raamattua sen alkukielellä ilman mitään omia johtopäätöksiä. Siksi on vain erilaisia perusteluja ja erilainen usko siitä, mikä on se auktoriteetti, jonka kautta Pyhä Henki on avannut Raamatun meille siten, että voimme sen ymmärtää. Nähdäkseni kiistely Raamatun tulkinnasta ei ole kovin hedelmällistä. Pikemminkin hedelmällistä olisi kysyä avoimesti toisen perusteluja ja sitten kuulla, mitä toinen sanoo. Ja on myös selvää, että toisista teemoista on Raamatussa enemmän materiaalia, kuin toisista teemoista. Olennaista on, mikä on totta, ja miten voimme sen tietää.

Lopuksi

Koen, ettei minun tarvinnut luopua ”yksin Raamatusta”, kun tulin katolilaiseksi. Raamatun ymmärrykseni on kuitenkin tietyssä mielessä laajentunut. Monet katoliset uskonkohdat, joihin Leifkin viittaa, mm. paavius ja mariologia, perustuvat Raamatun typologiseen tulkintaan. Tämä tarkoittaa sitä, että VT:a tulkitaan UT:n esikuvana. Tätä tulkintaa esitettiin harvoin luterilaisuudessa, minkä johdosta monet uuden testamentin kohdat saattoivat jäädä käsittämättömäksi. Raamatun typologinen tulkinta on kuitenkin läsnä jo monilla varhaiskirkon kirkkoisillä ja antoihan tällaiseen Raamatun tulkintaan mallin jo Kristus itse, kun hän selitti, miten laki ja profeetat kertoivat hänestä. Myös Paavali tulkitsee Raamattua typologisesti (ks. esim Room. 5, jossa Aadam tulkitaan Jeesuksen esikuvaksi). Tai Pietari, joka tulkitsee vedenpaisumuksen kasteen esikuvaksi (1. Piet. 3). Voidaan siis sanoa, että Raamatun typologinen tulkinta on varsin raamatullinen tulkintatapa, eikä sitä ole nähdäkseni syytä hylätä.