Kategoria: Yleinen Page 2 of 7

Vielä lyhyt kommentti Leifille

On 23.8.2023

Lyhennelmä viime blogistani julkaistiin Uudessa Tiessä vastineena Leifin pääkirjoitukseen ja samassa yhteydessä Leifin vastaus minulle. Kiitän mahdollisuudesta tällaiseen tunnustuskuntien väliseen dialogiin Uudessa Tiessä ja ajattelin vielä lyhyesti kommentoida Leifin vastausta kirjoitukseeni.

Raamatun kaanon

Leif kirjoittaa, ”on totta, että apogryfikirjoja luettiin jo ennen 1546. Protestantit eivät ole koskaan vastustaneet niiden lukemista, vaan ainoastaan niiden liittämistä Pyhän Hengen inspiroimien kirjojen joukkoon.”

Ajattelen, että kirkko on erityisellä tavalla läsnä ajassa ja paikassa, silloin kun seurakunta kokoontuu yhteen viettämään pyhää messua. Lukukappaleissa on läsnä kirjoitettu sana ja eukaristiassa läsnä elävä Sana, Jeesus Kristus. Se, mitä tekstejä messussa luetaan ikään kuin piirtää esiin sen praksiksen eli käytännön, mitä tekstejä kirkossa kunnioitetaan pyhinä kirjoituksina. Olen tietoinen, että esim alkukirkossa luettiin messussa joitakin tekstejä, vaikkapa Klemensin kirjeitä, joita ei nykyisin kuitenkaan lueta ymmärtääkseni missään päin kristikuntaa varsinaisesti pyhiin kirjoituksiin.

Alkukirkko käytti varsin yleisesti Septuagintaa (johon kuuluivat myös deuterokanoniset kirjat) messussa. Tämä praksis on yhä läsnä katolisessa (ja ortodoksisessa kirkossa). Esimerkiksi Siirakin kirjaa luetaan yhä messussa ynnä muita deuterokanonisia kirjoja. En ole varma, missä vaiheessa tämä muuttui protestanttisissa kirkoissa, mutta ymmärtääkseni niitä ei kuitenkaan enää yleisesti lueta protestanttisissa jumalanpalveluksissa ja muissa kokouksissa. (Korjatkaa jos olen väärässä.)

Mielestäni kysymys Raamatun kaanonista ei ole ihan yksinkertainen. Leif kirjoittaa, ”Raamatun kirjat olivat Jumalan sanaa välittömästi, kun ne kirjoitettiin, ei vasta silloin, kun kirkko vastaanotti ne ja tunnisti (ei valinnut eikä päättänyt) ne Jumalan sanaksi.”

Tähän yhdyn täysin. Mielestäni todellinen haaste on kuitenkin se, miten pyhät kirjoitukset tunnistetaan pyhiksi kirjoituksiksi, eikä sitä tulisi ohittaa liian kevyesti. Tämä kysymys ratkeaisi helposti, jos Raamattu olisi pudonnut sellaisenaan taivaasta. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja siksi kysymys vaatii enemmän paneutumista.

On erilaisia kriteerejä, joita voidaan antaa sille, miten erilaiset kirjoitukset voidaan tunnistaa Jumalan sanaksi. Ongelma on kuitenkin se, kun protestanttisesta näkökulmasta Raamattu on kirkon ainoa erehtymätön auktoriteetti, eikä Raamattu itsessään ota kantaa kaanonin rajoihin, ei meille jää periaatteessa mahdollisuutta erehtymättömästi tunnistaa, mitkä kirjat kuuluvat Raamatun kaanoniin ja mitkä eivät. Erilaisia kriteerejä voidaan antaa, mutta antavatko ne lopulta 100 % varmuutta, jos kriteereissä onkin erehdytty? Asia ratkeaisi helposti, jos vaikkapa Paavali olisi antanut Pyhän Hengen inspiroimana Roomalaiskirjeessä listan siitä, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun. Näin ei kuitenkaan ole ja niinpä kaanonkysymyksen ratkaisua on välttämättä etsittävä Raamatun ulkopuolelta. Väitän, että luterilaiset uskovat usein hyvin samalla tavalla kuin seuraavassa kuvaan, vaikka sitä on vaikea perustella yksin Raamattu -periaatteesta käsin.

Katolisesta näkökulmasta luotetaan siihen, että Pyhä Henki johdattaa kirkkoa, joka ei ole vain näkymätön idea tai uskovien sisäinen kokemus, vaan tässä maailmassa, ajassa ja paikassa näkyvä struktuuri ja instituutio, jolla on piispallinen hierarkia, mutta myös katkeamaton jatkumo ajassa taaksepäin Kristukseen saakka. Näin ollen luotetaan Pyhän Hengen johdatukseen erityisesti silloin, kun kirkko kokoontuu yhteen kirkolliskokouksissa rukoilemaan johdatusta ja tekemään päätöksiä siitä, mihin suuntaan jatketaan. Siksi luotetaan siihen, että kirkolliskokouksissa on voitu Pyhän Hengen johdatuksessa tietää Raamatun kaanonista se, mikä on tarpeellista, jotta voidaan tuntea ja jatkaa kulkua kohti ”kaikkea totuutta”, kuten Kristus lupasi.

Esimerkiksi Hippon (393 jKr.) ja Karthagon (397jKr.) synodeissa hyväksyttiin myös deuterokanoniset kirjat osaksi pyhiä tekstejä ja tämä vahvistettiin myöhemmin Trentossa, kun reformaattorit lähtivät eri tielle. Synodeilla taas on kirkossa suurempi arvovalta, kuin vaikkapa yksittäisillä opettajilla, jos he kritisoivat synodien päätöksiä.

Mistä voi olla varma?

Leif kirjoittaa, että katolisuudessa ”traditio on toinen ilmoituksen lähde” ja jatkaa ettei katolilainen kristitty voi ammentaa varmuuttaan kaikista ilmoitetuista asioista yksin Raamatusta.

On totta, että katolisesta näkökulmasta tarvitaan molemmat: Raamattu ja traditio. Katolisen uskon mukaan Pyhä Henki on inspiroinut Raamatun kirjojen kirjoittajia, mutta myös kirkon uskon ja elämän kehittymistä läpi vuosisatojen mm. niin, että kirkko on voinut tunnistaa erehtymättömästi, mitkä kirjat kuuluvat Uuteen testamenttiin ja myöhemmin, miten noita tekstejä olisi tulkittava. Jeesus sanoi, etteivät opetuslapset voineet kantaa kaikkea, mitä hän olisi halunnut heille opettaa (Joh. 16:12). Siksi tarvittiin Pyhä Henki (Joh.16:13), joka osoittaisi tietä eteenpäin, kun Kristus nousi taivaaseen. Katolisesta näkökulmasta tästä seuraa se, että 1) kristinusko on dynaamista: se elää, kehittyy ja kasvaa ja 2) kristinusko on samaan aikaan staattista: se rakentaa vanhan varaan ja päälle, eikä synnytä ristiriitaa vanhan kanssa. Miksi? Koska Pyhä Henki on Totuuden Henki, eikä voi olla itsensä kanssa ristiriidassa. Jos Pyhä Henki todella toimii näin, on siitä mielestäni tehtävä se johtopäätös, ettei voida hylätä traditiota, kuten ei Raamattuakaan, vaan on pidettävä molemmat.

Vastaus Leif Nummelalle: Onko katolinen kirkko yksin Raamattuun pitäytyvälle mahdollinen?

By miikkanummenpaa

On 25.7.2023

In Vastineet, Yleinen

Uuden Tien pitkäaikainen päätoimittaja Leif Nummela perustelee lyhyesti pääkirjoituksessaan 19.7.23, miksi hänen mukaansa katolinen kirkko ei ole yksin Raamattuun pitäytyvälle kristitylle vaihtoehto. Tällä hän viittaa osittain emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffmanin hiljattaiseen liittymiseen katoliseen kirkkoon ja kirjaan Mistä tiedämme mitä on oikea kristinusko? Vastaan tässä kirjoituksessa Nummelalle entisen luterilaisen, kansanlähetysläisen ja nykyisen katolilaisen näkökulmasta. Samalla muistelen Kansanlähetystä lämpimin ajatuksin. Paljon huikeita muistoja!

”Vähintään yhtä jakautunut ja moraalisesti yhtä rappeutunut”

Leif viittaa kirjotuksessaan, että katolinen kirkko on teologisesti yhtä jakautunut ja moraalisesti yhtä rappeutunut kuin luterilainen kirkko. Olen pitkälti samaa mieltä tietyin tarkennuksin. On selvää, että reformaatio (tai uskonpuhdistus, riippuen näkökulmasta), ei synnyttänyt täydellistä kirkkoa teologisesti tai moraalisesti 1500-luvulla. Yhtä selvää on, että katolisessa kirkossa on tehty paljon syntiä reformaatiota ennen ja sen jälkeen: hyväksikäyttöskandaali tulee varmasti ensimmäisenä mieleen. Tämä ei ole sinänsä yllättävää: Jeesuksen vertauksen vilja ja rikkavilja kasvavat paitsi kirkossa, myös meissä itsessämme samaan aikaan, loppuun asti. Täydellistä yhteisöä tai kirkkoa ei ole. Uskoa tarvitsee jatkuvasti puhdistaa, jotta kirkosta ja meistä itsestämme heijastuisi itsekkyytemme sijaan Kristuksen rakkaus.

Myös teologisesti monet suuntaukset haluaisivat viedä katolista kirkkoa hyvin eri suuntiin. Saksa on yksi puheenaihe. Kirkon sisällä on sekä progressiivista että traditionaalista ajattelua. Jämähtäminen pelkkään taustapeiliin katsomiseen ja vanhojen ”hyvien aikojen” muisteluun ei liene tarpeen: Pyhä Henki on elävä Henki, joka luo uutta. Jokaisella aikakaudella on myös omat haasteensa ja voidaan sanoa, että uskolla on sekä staattinen että dynaaminen ulottuvuutensa. Jokaisessa kirkkokunnassa (ei vain katolisessa kirkossa) on nähtävissä tietty opin kehittymisen prosessi: uudet kysymykset tarvitsevat uudet vastaukset. Silti katolisella kirkolla on yksi paavi ja laivalla yksi kapteeni. Jos on erimielisyyksiä, niitä ratkotaan kirkolliskokouksissa, kuten Jerusalemissa aikanaan (Apt. 15). Jos kapteeni on kärsivällinen, eikä heitä laivasta jokaista, jonka teologia haiskahtaa epäilyttävältä, on tämä kapteenin asia. Yksittäisen katolilaisen tehtävä on rukoilla, sillä ilman Jumalaa tämä laiva tuskin saavuttaa määränpäätänsä, kuten mikään muukaan myöhemmin syntynyt laiva.

”Erikokoinen Raamattu”

Leif viittaa yhtenä erona katolisen kirkon Raamatun kaanonin sisältämiin deuterokanonisiin kirjoihin, joita luterilaisesta Raamatun versiosta ei enää löydy. Ko. kirjoja ei kuitenkaan liitetty Raamattuun vasta 1546 jKr., vaan tekstejä on luettu kirkossa jo sitä ennen. Deuterokanoniset kirjat kuuluvat VT:n kreikannokseen Septuagintaan, jota on luettu alusta asti niin idässä kuin lännessä. Suurempi kysymys on kuitenkin, mitkä kirjat ylipäätään kuuluvat Raamattuun? Mikä auktoriteetti sen päättää? Kysymys Raamatun kaanonista edellyttää nähdäkseni siihen uskomista, että Raamatun ulkopuolinen taho on Pyhän Hengen johdatuksessa osannut tehdä oikeat valinnat. Luterilaiset luottavat vain eri tahoon kuin katolinen kirkko uskoo, mutta ”yksin Raamattu” ei kysymystä ratkaise.

”Yksin Raamattu”- ja ”Raamatun selkeys”- periaatteet

Katolisessa kirkossa Raamattua kunnioitetaan Jumalan sanana. Tämä on korkein mahdollinen auktoriteetti, mitä mikään teksti voi saada. Esim. paavin kiertokirjeet eivät ole Jumalan sanaa. Lisäksi kirkon opetusvirka ei ole Jumalan sanan yläpuolella, vaan selittää ja tulkitsee Jumalan sanaa Pyhän Hengen johdatuksessa. Näin ollen ei voi olla ristiriitaa Raamatun ilmoituksen ja kirkon opetuksen välillä. Jos olisi, ylittäisi tulkitsijan auktoriteetti Raamatun auktoriteetin.

Leifin viittaama ”Yksin Raamattu” -periaate vaatisikin mielestäni perinpohjaisemman terminologisen avauksen: mitä se oikeasti tarkoittaa? Uskon että luterilainen raamatuntulkinta perustuu Raamattuun siinä missä katolinen tai helluntalainen tulkinta. Jos ”yksin Raamattu” tarkoittaa biblisismiä eli sitä, että kaikki sellainen kristinuskon sisältö olisi hylättävä, jota ei suoraan sanota tai käsketä Raamatussa, en usko että tällaisesta näkökulmasta luterilaistakaan kirkkoa voisi pitää vaihtoehtona. Jos ”yksin Raamattu” tarkoittaa sitä, että hylätään vain sellainen kristinuskon sisältö, joka on ristiriidassa Raamatun suoran ilmoituksen kanssa, en näe mitään estettä koetella katolista uskoa tarkemmin ja kysyä avoimemmin, mihin esim. opetus Mariasta ja paavista perustuu. Tarjolla on nimittäin paljon syvällistä raamattuteologiaa Scott Hahnista alkaen.

Entä ”Raamatun selkeys”? Kaipaisin tarkempaa määrittelyä siitä, mitä sillä tarkoitetaan. Viitaako se siihen, että Raamattua on hyvin yksinkertaista tulkita (ja vika on sinussa jos et tulkitse samalla tavalla kuin vastapuoli) vai onko kyse ennemmin ideasta, joka ei kuitenkaan konkretisoidu empiirisessä todellisuudessa, koska ihmisen ymmärrys on vajavainen? Jos jälkimmäinen on totta, niin mikä jää tällöin kyseisen periaatteen anniksi? Empiria tuntuisi osoittavan mieluummin toiseen suuntaan kuin Raamatun selkeyden suuntaan, sillä eri kristityt tulkitsevat Raamattua monesti hyvin eri tavalla.

Ja eikö Raamattu lisäksi todista, että sen avautuminen vaatii Pyhää Henkeä? Entä miten se käytännössä tapahtuu? Miten Pyhä Henki toimii, jotta Raamatun tulkinta avautuu oikeaan suuntaan? Nähdäkseni protestanttisella puolella katsotaan enemmän yksilöä ja hänen kokemustaan kun taas katolilainen katsoo kirkkoa, opetusvirkaa ja aiempaa uskontodistusta kirkon historiassa, sillä hän uskoo Pyhän Hengen johtaneen tulkintaa myös ennen meidän aikaamme. Nähdäkseni tästä johtuu katolisen kirkon suurempi arvostus traditiota kohtaan.

On myös huomattava, ettei meistä kellään ole suoraa pääsyä Raamatun autenttiseen tulkintaan, ellemme sitten usko, että olemme ainoita henkilöitä, joilla on Pyhä Henki. Eikä Raamattu ole puhuva kirja, vaan teksti. Puhuja on aina tulkitsija, ellei hän sitten lue Raamattua sen alkukielellä ilman mitään omia johtopäätöksiä. Siksi on vain erilaisia perusteluja ja erilainen usko siitä, mikä on se auktoriteetti, jonka kautta Pyhä Henki on avannut Raamatun meille siten, että voimme sen ymmärtää. Nähdäkseni kiistely Raamatun tulkinnasta ei ole kovin hedelmällistä. Pikemminkin hedelmällistä olisi kysyä avoimesti toisen perusteluja ja sitten kuulla, mitä toinen sanoo. Ja on myös selvää, että toisista teemoista on Raamatussa enemmän materiaalia, kuin toisista teemoista. Olennaista on, mikä on totta, ja miten voimme sen tietää.

Lopuksi

Koen, ettei minun tarvinnut luopua ”yksin Raamatusta”, kun tulin katolilaiseksi. Raamatun ymmärrykseni on kuitenkin tietyssä mielessä laajentunut. Monet katoliset uskonkohdat, joihin Leifkin viittaa, mm. paavius ja mariologia, perustuvat Raamatun typologiseen tulkintaan. Tämä tarkoittaa sitä, että VT:a tulkitaan UT:n esikuvana. Tätä tulkintaa esitettiin harvoin luterilaisuudessa, minkä johdosta monet uuden testamentin kohdat saattoivat jäädä käsittämättömäksi. Raamatun typologinen tulkinta on kuitenkin läsnä jo monilla varhaiskirkon kirkkoisillä ja antoihan tällaiseen Raamatun tulkintaan mallin jo Kristus itse, kun hän selitti, miten laki ja profeetat kertoivat hänestä. Myös Paavali tulkitsee Raamattua typologisesti (ks. esim Room. 5, jossa Aadam tulkitaan Jeesuksen esikuvaksi). Tai Pietari, joka tulkitsee vedenpaisumuksen kasteen esikuvaksi (1. Piet. 3). Voidaan siis sanoa, että Raamatun typologinen tulkinta on varsin raamatullinen tulkintatapa, eikä sitä ole nähdäkseni syytä hylätä.

Mitä on oikea kristinusko? (kirja-esittely)

By miikkanummenpaa

On 6.10.2022

In Blogeja katolilaisena, Kirjaesittelyt, Yleinen

Kristinuskon suuntauksia on lukuisia, mutta mistä voimme tietää, mikä on se oikea, kysyy kirkkohistorian emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffman tuoreessa kirjassaan Mitä on oikea kristinusko? (Väyläkirjat, 2022). Millä perustalla kirkko on siis apostolien ajoista asti operoinut, kun se on opettanut Jeesuksen ilmoitusta, syventänyt sitä aikojen saatossa ja tehnyt rajanvetoa harhaoppeihin?

Lähtökohta

Etsiessään vastausta kysymykseen oikeasta kristinuskosta Arffman lähtee siitä, että uskottavin vastaus löytyy palaamalla alkuun. Hän ei siis lähde vertailemaan yksittäisten kristillisten suuntausten opetuksia etsimällä niiden perusteita Raamatusta, sillä kaikki kristilliset suuntaukset perustelevat oppejaan Raamatulla. Raamatun auktoriteetti onkin Arffmanin mukaan aina ”tulkittua auktoriteettia”. Kirja ei opeta kenellekään totuutta sellaisenaan ilman selittäjää. Ja jos ei lähdetä siitä, että oikea kristinusko löydettiin vasta vuosisatoja, jopa -tuhansia myöhemmin, on järkevintä syventyä tarkemmin alkukirkon kristilliseen maisemaan: Mihin auktoriteettiin varhaiskirkon kristityt luottivat? Miksi?

”Kristinusko ei ole kirjauskonto”

Arffman kritisoi kestämättömäksi sellaista periaatetta, että oikea kristinusko löydetään pelkästään Raamatun avulla. Sen sijaan varhaiset kristityt eivät voineet useista syistä perustaa uskoaan yksin Raamattuun, esimerkiksi siksi, ettei Uutta testamenttia yksinkertaisesti ollut vielä kirjoitettu. Jeesus ei jättänyt jälkeensä yhtään kirjaa. Kun kristittyjen yhteisön piirissä myöhemmin syntyi myös tekstejä, piti kristittyjen jollakin auktoriteetilla päästä yhteiseen käsitykseen siitä, mitä kirjoituksia alettiin pitää kirkon pyhinä kirjoituksina. Kenellä oli auktoriteetti päättää siitä ja mihin perustuen? Seurakunnissa kiersi nimittäin paljon sellaisiakin kirjeitä, jotka eivät lopulta päätyneen Uuden testamentin kaanoniin. Lisäksi oli myös harhaopettajia omine kirjoituksineen.

Arffman kuvaa, että ensin oli suullinen perintö ja käsitys siitä, mitä kristinusko on. Tämä perustui Jeesuksen apostoleille antaman opetuksen muistitietoon, jota he sitten opettivat perustamissaan seurakunnissa. Kaikkiin kysymyksiin ei ollut kuitenkaan suoraa vastausta Jeesuksen opetuksista, vaan pian jouduttiin soveltamaan, ikään kuin extrapoloimaan Jeesuksen antaman opin pohjalta. Lisäksi oli myös ilmestyksiä ja yliluonnollisia kokemuksia, mutta mikä arvovalta näille oli annettava? Kuinka velvoittavina ne tuli ymmärtää koko varhaiskirkolle? Kuka sen päätti? Ja kun käsitys Raamatun kaanonista alkoi vakiintua 300-luvulla, ei kristinuskosta silti muodostunut kirjauskontoa. Se ei siirtynyt operoimaan Uuden testamentin kirjakokoelman myötä toisenlaisella perustalla oikean uskon määrittelyssä kuin varhaisempina vuosina. Pikemminkin pyhä kirja oli ilmentymää siitä uskosta, joka jo oli olemassa, mutta ei ollut kuitenkaan tyhjentävä esitys. Ja se millaiseksi kristinusko muotoutui, liittyi viime kädessä uskoon Pyhän Hengen johdatuksesta.

Aluksi kristillistä oppia ja elämäntapaa koskevia kysymyksiä oli helppoa kysyä Jeesuksen tunteneilta opetuslapsilta, jotka olivat eläneet tiiviisti Jeesuksen kanssa tämän julkisen elämän ajan ja tunsivat parhaiten Jeesuksen opetuksen perinnön. Mutta entä sitten, kun apostolit olivat poistuneet tästä ajasta, viimeisinkin noin 60-luvun tienoilla? Keneltä silloin voitiin kysyä? Muodostuisiko kristinuskosta vain ”joukko eri tavalla organisoituneita seurakuntia ja uskon tulkintoja”, Arffman kysyy? Miten koko kirkko voisi pysyä yhdessä?

On ilmeistä, että kirkolle tarvittiin ”arvovaltainen johto”, johon kristityt ja koko kirkko voisivat luottaa kristinuskon määrittelyä koskevissa kysymyksissä.

Kuka johtaa?

Arffman lainaa Cyprianusta (v. 251): ”Yhden [Pietarin] varaan hän [Jeesus] rakentaa kirkkonsa ja yhden käskee kaitsemaan lampaitaan [Joh. 21:15-17]. Ja vaikka hän antaa kaikille apostoleille samanlaisen vallan, hän kuitenkin pystyttää yhden istuimen ja osoittaa arvovallallaan ykseyden alkuperän ja perusteen. Myös muut [apostolit] olivat toki samaa kuin Pietari, mutta johtoasema (primatus) annetaan Pietarille ja yksi kirkko osoitetaan yhdestä istuimesta (cathedra) käsin.”

Arffmanin mukaan kirkon kestävänä perustana ja ”pylväinä” nähtiin varhaiskirkossa apostolien perustamat seurakunnat, joiden piispoissa nähtiin jatkuvan Jeesuksen apostoleille antama tehtävä opettaa oikeaa kristinuskoa. Samoin Pietarille annetun kaitsentatehtävän nähtiin Arffmanin mukaan jatkuvan Rooman seurakunnassa ja sen piispassa, jonka johtoasemaa tai arvovaltaa ei mikään katolinen seurakunta kiistänyt. Pietarin tehtävä taas johdettiin Jeesuksen sanoista: ”Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle (petra) minä rakennan kirkkoni.”

Hajaannusta, ristiriitoja ja johtopäätös

Kristinuskon historia on kuitenkin sangen moniulotteinen. Arffman piirtää 240 sivuisessa kirjassaan kuitenkin varsin syvällisesti kristinuskon kehityksen suuret linjat, mutta ottaa esille myös esimerkkejä, kuinka myöhemmin sille, mitä on oikea kristinusko ja miten se voidaan tietää, tarjottiin myös muunlaista perustaa. Arffman selvittää, miksi hän ei usko kestävän perustan löytyvän esimerkiksi Konstantinopolista (tai Moskovasta?) taikka erilaisista kokemuksellisuuteen ja vahvoihin karismaattisiin johtajiin pohjautuvista liikkeistä. Niinpä viimeisessä tilinpäätös -kappaleessa alkaa hahmottua enää vain yksi selkeä johtopäätös kirjan kysymykseen siitä, mitä on oikea kristinusko ja millä perustalla se seisoo.

Taivasolento – kirja ihmisestä

By miikkanummenpaa

On 18.8.2021

In Blogeja katolilaisena, Kirjaesittelyt, Yleinen

Loppuvuodesta 2020 Juho Sankamolta ilmestyi uusi kirja Taivasolento – kirja ihmisestä (Perussanoma). Kirja kuvaa pohdiskelevalla, elävällä ja myös henkilökohtaisella otteella ihmiselämän syvällisiä kysymyksiä: Mikä on ihminen? Millainen on ihminen? Mistä löytää elämän tarkoitus? Vastauksia etsitään Raamatun, filosofian, järjen, kirkon suurten opettajien ja sosiologian näkökulmista. Kokonaisuus on helppolukuinen ja kirja on kuin traktaatti, jonka voisi ojentaa melkeinpä kenen tahansa lukijan käteen.

Olet arvokas!

On ekumeenisesti upea asia, että luterilainen kustannusyhtiö Perussanoma julkaisee myös katolisen kirjailijan kirjoja. Aiemmin tällainen katolilais-luterilainen yhteistyö olisi voinut herättää allergiaa. Yhteistyö onkin hyvä osoitus siitä, että kristittyjen välillä on paljon enemmän yhteistä kuin eroja. Tämä on erityisen totta, kun puhutaan kristillisestä ihmiskäsityksestä.

Juho kuvaa loistavasti, miten kristillinen ihmisarvo ei ole ihmisen erilaisten ominaisuuksien, kuten vaikkapa hyödyllisyyden varassa, vaan tekijänsä varassa. Käsitys siitä, että Jumala on luonut ihmisen, antaa ihmiselle valtavan suuren arvon. Arvottomasta maan tomusta syntyy arvokas Jumalan kuva. Esimerkiksi materialismissa ihmisen arvo ei ole itsessään tomua kummempaa.

Kainin ja Abelin esimerkin kautta Juho myös muistuttaa, ettei edes kuolema hävitä ihmistä lopullisesti. Kun Kain surmasi Abelin, huusi tämän veri taivaaseen asti, eikä Kain voinut tukkia Jumalan korvia. Ihminen ei voi peruuttaa ihmisen luomista. Ihminen on ikuisuusolento.

Missä olet ihminen?

Kirkkoisä Augustinus kirjoitti, että ihmisen sielu on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa. Tämä johtuu siitä, että ihminen on luotu taivasta varten. Ihminen on taivasolento. Kainin tavoin me ihmiset olemme kuitenkin enemmän tai vähemmän hukassa Jumalalta ja itseltämme. Kuka minä oikeastaan olen? Miksi minut on luotu?

Juha nostaa esille niljakkaan Klonkun, joka on J. R. R. Tolkienin kirjasarjasta Taru sormusten herrasta. Klonkku oli joutunut veljensä murhan ja varkauden takia pahuuden valtaan. Hän oli kadottanut itsensä. Silti kaikki toivo ei ollut mennyttä! Viisas Gandalf muistutti, että Klonkun sielussa oli vielä jäljellä vapaa sopukka: ”Yksi sen sielun sopukoista kuului vielä sille itselleen, ja sieltä pilkisti valo kuin ovenraosta. Oikeastaan siitä oli miellyttävää kuulla taas ystävällinen ääni, joka toi mieleen muistoja tuulesta ja puista ja auringon valaisemista ruohikoista ja muista unohtuneista asioista.”

Juho kirjoittaa, että Jumalan kadottaminen on itsensä kadottamista. Jumalan löytäminen voisi siis lähteä oman itsensä löytämisestä. Aivan kuin Klonkku itse kutsui hukkaan joutunutta Klonkkua tulemaan takaisin kotiin, takaisin itseensä. Aivan kuin tuhlaajapoika meni ensin itseensä ja ajatteli: ”Nyt minä lähden isäni luo.” Juho rohkaisee: ”Ole kerrankin oma itsesi. Kuuntele omaa sydäntäsi! Hän lainaa pastori Richard Wurmbrandia: ”Et ole koskaan oma itsesi, Jumalan kuvaksi luotu säteilevä olento, ellet tule Jeesuksen tykö.”

Jeesus – täydellinen ihminen

Raamatun keskeisenä teemana Juho näkee ihmisen ja Jumalan välisen suhteen. Tämä suhde on kaikista läheisin ja intensiivisin, kun Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi Neitsyt Marian kohdussa. Jumala tuli ihmisenä etsimään ihmistä. Jeesus lähestyy meitä! Juho kuvaa koskettavasti, kuinka Jumala tulee Jeesuksessa etsimään hukassa olevia ihmisiä. Koko huikean suuressa ja äärettömässä universumissa ihminen on Jumalan silmäterä – Hänen äärettömän kiinnostuksensa ja rakkautensa kohde. ”On uskomatonta ajatella, että sinussa on jotain niin ihmeellistä, että Jumala etsii ja kutsuu sinua”, Juho kirjoittaa.

Kirkkoisä Basileios Suuri liitti ihmisen mittaamattoman arvon juuri Jeesukseen ja hänen ristiinsä: ”Ihminen, huomioi arvokkuutesi, muista hinta, joka sinusta on maksettu.” Juho nostaa tämän esille parhaana ihmisarvopuntarina – vaa´assa painavat Kristuksen teot, eivät sinun omat ansiosi, ja ne osoittavat ihmisen suunnattoman arvon.

Muistamme Raamatusta myös pahasti köyryssä kulkevan naisen, jonka Jeesus paransi ja nainen kykeni oikaisemaan selkänsä. Tässä Juho näkee upeasti viittauksen Jeesuksen missioon: Hän on tullut suoristamaan meitä vääräksi vääntyneitä ihmisiä kaikkeen komeuteensa.

Kohti yhteyttä ja avoimuutta

Otan vielä esille yhden yksityiskohdan. Juho kirjoittaa, ettei avoimuus ole missään niin voimakasta kuin Kristuksen kirkossa. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoinen ajatus. Jumalassa ihminen voi löytää paitsi itsensä, myös Jumalan isyyden kautta veljeyden kaikkien ihmisten kanssa. Itseensä käpertymisen sijaan ihminen voi Jeesuksen kautta löytää yhteyden toisiin ihmisiin veljinään ja sisarinaan. Juuri kirkossa tämä on totta valtavalla tavalla. Kirkko on auki kaikille kansoille kaikkina aikoina ja se kokoaa yhdeksi ruumiiksi kaikki pyhät kaikilta aikakausilta. Kirkko on auki taivaaseen saakka! Tällaista avoimuutta ja yhteyttä et löydä muualta.

Kirjan Taivasolento aihe on tietysti hyvin laaja – ihminen. Mielestäni Juho onnistuu silti hyvin käsittelemään aihetta kristinuskon näkökulmasta ottaen samalla esille myös konkretiaa ja muita ihmiselämän osa-alueita ja rajapintoja. Myös erilaisia pommeja käsitellään, kuten väestöpommia, seksuaalivallankumouksen pommia ja eläkepommia. On luonnollista, että aiheen valtavan laajuuden vuoksi kaikkeen ei voida mennä kovin syvälle. Ehkä kirjaan Taivasolento voisi odottaa jopa jatko-osaa.

Janakkalan pyhän Laurin kirkko ja ihmeitä tekevä lähde

By miikkanummenpaa

On 9.7.2021

In Kivikirkkoesittelyt, Yleinen

Janakkalan pyhän Laurin kivikirkko on rakennettu 1500-luvun alussa katolisessa Suomessa ja sen rakennutti loppuun Hämeenlinnan käskynhaltija Aake Yrjönpoika Tott. Valitettavasti Aake Tott mestattiin vain muutamaa kuukautta myöhemmin kirkon käyttöönotosta vuonna 1520 kuningas Kristian II:n aloittamissa vainoissa. Tutustuin tähän kirkkoon lastemme kanssa kauniina kesäpäivänä, kun tiekirkot taas aukenivat koronavuoden tauon jälkeen.

Pyhän Laurin kivikirkko on rakennettu 1200-luvulla tehdyn puukirkon tilalle. Sen suojelupyhimyksenä on pyhä Laurentius (Lauri), josta kirjoitin aiemmin täällä. Suomessa pyhälle Laurille ovat omistetut myös Vantaan, Lohjan, Isokyrön, Mynämäen, Perniön ja Hämeenkosken kivikirkot (viimeksi mainittu on raunio). Pyhä Lauri on siis ollut suomalaisille tärkeä taivaallinen esirukoilija ja miksei yhä olisi.

Paljaat seinät

Janakkalan kivikirkon sisustus ei muistuta lainkaan ”kivikirkkoisoveljeään” Hattulan Pyhän Ristin kirkkoa, sillä seinät ovat paljaan valkoiset. Niistä puuttuu visuaalinen tarinankerronta kirkon historian pyhistä ihmisistä ja tapahtumista, joissa Jumala on väkevästi toiminut. Ehkä uskonpuhdistuksen perintöä seuraten kaikki tämä haluttiin siivota pois, jotta uskon keskiö – evankeliumi – tulisi selkeämmin esille. En tiedä, mutta itse koen, että evankeliumin järisyttävä uutta luova voima loistaa sitä kirkkaammin, mitä enemmän tradition tapahtumien, joissa evankeliumi on saanut vaikuttaa, annetaan puhua.

Katolisuutta voi hahmottaa paremmin, kun huomaa, ettei teologia ei ole niin jännitteistä. Pyhien kunnioittaminen ei vähennä Jumalan kunniaa, Maria ei kilpaile Jeesuksen kanssa, teot eivät ole vastakkain armon kanssa jne. Kyseessä ei ole ”joko tai” vaan ”sekä että”. Teologia ei ole ikään kuin kaksiulotteisella janalla, vaan kolmiulotteisilla tasoilla, jotka ovat lomittain. Jumala on kuin suuri rakentaja, jolla on iso työkalupakki, sillä erotuksella, että työkalut ovat eläviä ihmisiä, joilla on vapaus. Jumala haluaa toimia monenlaisten ihmisten kanssa ja kautta yhteistyössä, mutta Hän säilyy kaiken elämän ja hyvyyden lähteenä. Pyhä Lauri on yksi tällainen Jumalan työväline maailman pyhittämisessä. Hänen kunnioittaminen ei vähennä Jumalan kunniaa – pikemminkin päivastoin. ”Yksi on Jumala, kaikkien isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa.” (Ef. 4:6)

Ihmeiden lähde ja pyhä vesi

Janakkalan kivikirkon ympäristö toimi uskonnollisena kokoontumispaikkana jo ennen kristinuskon tuloa Hämeeseen. Tästä merkkinä on lähde, joka oli pakanuuden ajan Taara-jumalalle pyhitetty uhrilähde. Tuo lähde pulppuaa kirkon lähistöllä edelleen, tosin Laurin lähteenä. Enää sen luona ei tehdä taikoja tai harjoiteta uhraamista. Sen sijaan vesi pyhitettiin kastevedeksi, jossa perimätiedon mukaan ensimmäiset alueen hämäläiset kastettiin.

Tämä on yksi esimerkki siitä, ettei kristillinen usko välttämättä poista mustavalkoisesti kaikkea vanhaa alueen uskonnollista ainesta, vaan antaa sille uuden, kristillisen sisällön. Laurin lähde on yhä ihmeiden lähde, eikä kyse ole magiasta. Tästä lähteestä ammennetun pyhitetyn veden kautta lukuisat hämäläiset on pesty kasteessa, joka on uudestisyntymisen pesu, iankaikkisen elämän toivo sekä paheiden loppu ja hyveiden alku. Kasteessa vesi saa sellaisen yliluonnollisen voiman, mikä ylittää kaiken ymmärryksemme. Vedestä, joka jo luonnostaan on kaiken elämän edellytys, tulee yliluonnollinen pesu, joka poistaa syyllisyyden ja lahjoittaa Jumalan lapseuden.

Katolinen tapa on tehdä usein pyhitetyllä vedellä ristinmerkki. Esimerkiksi jokaisen kirkon ovella on astia, jossa on pyhitettyä vettä (vihkivettä). Kirkkoon käydään aina veden ja ristin kautta polvistuneena tabernaakkelissa lepäävää Kristuksen läsnäoloa palvoen. Tämä muistuttaa kasteen lahjasta, kuten myös siihen kuuluvasta velvoitteesta seurata Kristusta. Ristinmerkki on myös kehollinen rukous, jossa anotaan Jumalan armoa, joka puhdistaa syyllisyyden ja antaa voimaa uuteen elämään. Lutherinkin ajatus oli, että kastetta tulisi muistaa päivittäin, eikä sen tulisi olla vain menneisyyden tapahtuma, vaan totta joka päivä.

Kristus, pelasta meidät

Puhuttelevin yksityiskohta kirkossa oli 1400-luvulta peräisin oleva Kristus ristillä -veistos. Veistoksen alkuperästä ei ole paljoa tietoa, mutta se meinasi jo kerran jäädä pölyttymään kirkon ullakolle uuden alttaritaulun tieltä, kunnes se löydettiin uudelleen, entisöitiin ja tuotiin kirkkoon. On vaikuttavaa ajatella, että Kristuksen kuolema tuotti vehnänjyvän tavoin niin runsaan sadon, että se on vaikuttanut aina Hämeen Janakkalaan asti. Miten yhden ihmisen kuolemasta on voinut seurata niin paljon? Tätä voimme jäädä pohtimaan ja katselemaan Kristusta ristillä…

Pälkäneen Pyhä Mikael vs. paholainen

By miikkanummenpaa

On 5.3.2021

In Kivikirkkoesittelyt, Yleinen

Pälkäneen kivikirkko on rakennettu 1500-luvun alussa vanhan, ilmeisesti rautakaudelta peräisin olevan kalmiston paikalle. Rakentaminen kuitenkin keskeytyi reformaation myötä ja kirkko autioitui lopulta kokonaan 1800-luvulla, kun Pälkäneelle rakennettiin uusi kirkko. Kivikirkon katto romahti joulukuussa 1890.

Katolisen perinteen mukaisesti kirkolle nimetään aina joku taivaallinen suojelija. Pälkäneen kivikirkon suojelija on – ei enempää, eikä vähempää – kuin arkkienkeli Mikael, jonka kerrotaan ilmestyskirjassa käyvän taistelua itseään saatanaa vastaan. Kivikirkolla on siis varsin raamatullinen ja mahtipontinen suojelija.

Puhuttelevat rauniot

Ajan usein Pälkäneen kirkkoraunion ohitse, kun menen Tampereelle messuun. Joka kerta katseeni kääntyy 12-tien pohjoispuolen raunioihin ja pohdin alueen katolista historiaa. On vaikuttavaa elää lähellä tällaisia jättimäisiä kristinuskon maanmerkkejä, ja silti ne kalpenevat suurten eurooppalaisten katedraalien rinnalla. Kivikirkoissa on mielestäni jotakin hyvin suomalaista: sisua, vaatimattomuutta ja karua kauneutta.

Paholaisen kirjeopisto

Olen lukenut C. S. Lewisin kirjaa Paholaisen kirjeopisto. Kirja kuvaa, miten demonit lähettävät kirjeitä toisilleen ihmisten kiusaamisesta. Kaiken tarkoitus on ohjata ihmisiä poispäin Jumalasta, Hyvyydestä ja Totuudesta. Kirja on erinomainen, suosittelen lukemaan!

Yksi mielenkiintoinen ajatus on, että demonien tarkoitus on saada ihmiset olemaan ajattelematta liikaa. Tätä varten on erilaisia kikkoja, kuten maailmallisuus. Ajatteleminen on kuitenkin demonien kannalta ongelmallista, sillä se ohjaa luonnostaan dialogiin totuuden kanssa, tai ainakin etsimään totuutta. Ja tässä dialogissa pahan voimat eivät pärjää, sillä ne viihtyvät mielummin hämärässä, jossa ei pohdita liikaa elämän suuria kysymyksiä.

Siksi on paikallaan myös katolinen rukous pyhälle Mikaelille:

”Pyhä Mikael, arkkienkeli, puolusta
meitä taistelussa ja ole suojanamme
paholaisen juonia ja pahuutta vastaan.
Nöyrästi rukoilemme: ojentakoon
Jumala häntä.

Ja sinä, taivaan joukkojen päämies,
syökse Jumalan voimalla helvettiin
saatana ja muut pahat henget, jotka
kiertelevät maailmaa sielujen
kadotukseksi.

Amen.”

Vapaan tahdon lahja

Erilaisten ihmisiä orjuuttavien siteiden keskellä ihmisellä on kuitenkin yksi ominaisuus, jonka edessä pahuus on voimatonta. Tämä on vapaan tahdon lahja: ”Herra loi ihmisen… Hän antoi heille vapaan tahdon.” (Siirak 1:6). Siksi heikkouksistamme ja virheistämme huolimatta voimme pyrkiä kohti hyvyyttä. Voimme pyrkiä tahtomaan sitä, mikä on oikein.

Armon valo ja voima

Isä Oskari kiteyttää armon valoksi ja voimaksi. Suomalaisessa luterilaisessa perinteessä armo on ymmärretty pitkälti syntien anteeksiantamukseksi, mutta ehkä se voidaan ymmärtää myös laajemmin valoksi, joka valaisee ymmärrystämme kohti totuutta ja voimaksi, joka vapauttaa tahtoamme kohti hyvyyttä. Tämä tekee nähdäkseni armosta konkreettisemman asian, joka liittyy kiinteämmin jokapäiväiseen arjen elämäämme.

Tähän liittyen Paavali kirjoittaa: ”Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen… Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta… Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:18, 21, 24)

Katolisesta näkökulmasta pelastuminen on sitä, että Jumala vuodattaa meihin armon, joka tekee työtään meissä. Tämä ei vain pyyhi pois syyllisyyttämme, vaan antaa sekä valoa, jotta voisimme kasvaa Totuuden eli Kristuksen ymmärryksessä ja voimaa, jotta voisimme kasvaa hyvissä teoissa ja rakkaudessa. Näin armosta Kristuksessa tulee koko elämämme voima ja keskus, ja se pelastaa meidät synnistä, joka kahlitsee ja orjuuttaa vapauttamme.

Alkukirkon salaisuus (kirja-arvio)

By miikkanummenpaa

On 26.2.2021

In Blogeja katolilaisena, Kirjaesittelyt, Yleinen

On herkullinen kysymys pohtia, millainen oli alkukirkko? Oliko alussa kenties karsimaattisia ylistyskokouksia, jäyhiä liturgisia jumalanpalveluksia vai salaperäistä idän mystiikkaa suitsutuksineen? Vai ehkä kaikkia? Entä miten alkukristityt uskoivat ja elivät? TT Juho Sankamon kirjassa Alkukirkon salaisuus (Perussanoma, 2018) sukelletaan alkukirkon maailmaan Uuden testamentin kirjojen syntymisen aikaan ja lähdetään selvittämään kristillisen identiteetin kannalta isoa kysymystä: millainen oli se kristillinen kirkko, jonka Jeesus perusti?

Jo alkuun Juho myöntää, että kirjan kirjoittaminen on ollut siinä mielessä vaikeaa, koska ”kirkko on erittäin salaperäinen. Siitä on vaikeaa saada otetta.” Jos eksegetiikan alalta Jeesus-tutkimuksesta väitellyt tohtori toteaa näin, tulee itselleni mieleen suhtautua kysymykseen alkukirkosta suurella nöyryydellä ja avoimuudella. Ilman avointa asennetta voi vaarana olla, että näkee alkukirkon sellaisena, kuin haluaa sen nähdä, ei välttämättä sellaisena kuin se on ollut.

Kyriake – Herran oma

Kirkko, Kyriake, tarkoittaa Herralle kuuluvaa. Juho muistuttaa, ettei kirkko ole kenenkään ihmisen omaisuutta, ei edes paavin. Jeesus sanoikin Pietarille: ”Kaitse minun lampaitani.” Kirkko kuuluu Kristukselle, eikä Kristusta voi erottaa Hänen kirkostaan, vaikka suosittu slogan kuuluukin: ”Kyllä Kristus, ei kirkko!” Ehkä tällaisen ajattelutavan taustalla voi olla käsitys, ettei kirkkoa tarvita mihinkään, koska voin uskoa yksinäni esimerkiksi pelkän Raamatun avulla. Tämä ajatus ei voisi kuitenkaan olla kauempana alkukirkon uskosta.

Samalla Juho ei pelkää tunnustaa, ettei kirkon ainoa vihollinen ole maailma, vaan se kärsii omien jäsentensä synneistä ja heikkouksista. Esille nostetaan esimerkiksi katolisen kirkon viimeaikainen pedofiliaskandaali ja siihen liittynyt salailu. ”Susia on piispojen kaavuissa. Näin on aina ollut. Suuria ja kauheita kriisejä on ollut ennenkin”, Juho kirjoittaa. Kirkon sisällä olevasta pahuudesta huolimatta Juho luo toiveikkaan katseen tulevaisuuteen: ”Itse olen luottavainen sen suhteen, että Kristus voittaa tämän sodan, sillä myös hän on tuon lauman keskellä.” Sudet tai Juudas Iskariot, eivät tarkoita, että koko kirkko olisi hylättävä. Päinvastoin – Jeesus itse lupasi, etteivät tuonelan portit voita kirkkoa. Kirkko on yhä Kristuksen oma.

Kirkon tunnuspiirteet

Juho nostaa esille kirkon tunnuspiirteet Nikea-Konstantinopolin uskontunnutuksesta (381 jKr.): ”Uskomme yhden, pyhä, katolisen ja apostolisen kirkon.” Uskontunnustuksessa kirkko ja Pyhä Henki ovat yhdistyneet toisiinsa. Juho kirjoittaa, ettei Pyhä Henki ole koditon henki, vaan se on ottanut kirkon kodikseen. Pyhä Henki on ikään kuin Kristuksen ruumiin eli seurakunnan sielu. Kirkkoisä Irenaeus kirjoittaa 180-luvulla: ”Missä on kirkko, siellä on myös Jumalan Henki ja missä on Jumalan Henki, siellä on kirkko.”

Jeesus rukoili ylimmäispapillisessa rukouksessaan kirkon ykseyden puolesta: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä.” Myös Paavalille kirkon ykseys oli hyvin tärkeä arvo, joka tulee esille monissa kirjeissä, mm. ehtoolliseen liittyen: ”Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä me tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” Kirkkoa ei saa jakaa, sillä Kristuksella on vain yksi ruumis, eikä ole olemassa monia pyhiä henkiä, vaan vain yksi Pyhä Henki.

Kirkko on myös pyhä, koska Pyhä Henki pyhittää sen läsnäolollaan. Jokaisessa messussa veisataan Jumalalle: ”Sinä yksin olet pyhä, sinä yksin olet Herra, sinä yksin olet korkein, Jeesus Kristus.” Kirkon ainoa pyhyyden lähde on Jeesus Kristus. Tämän lisäksi kirkko kutsuu jäseniään pyhyyteen. Paavali kirjoittaa: ”Niinkuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette.” Jeesuksen ja armon tähden pyhittyminen on mahdollista. Juho lainaa runoilija Leon Bloytä: ”Ainut suuri tragedia elämässä on se, jos ihmisestä ei tule pyhimystä.”

Kirkon katolinen luonne taas viittaa siihen, että kirkko on levinnyt jo helluntaista alkaen kaikkialle maailmaan – ”yli maan piirin” – ja se opettaa koko evankeliumia – täydellisesti ja kokonaisena. Sillä on kaikki dogmit, sakramentit ja armot. Kyrillos Jerusalemilainen kirjoittaa: ”Älä kysele pelkästään, missä on kirkkorakennus, äläkä pelkästään, missä on seurakunta, vaan missä on pyhä, katolinen kirkko. Juuri se on tämän kaikkien meidän äitimme oma nimi, äitimme, joka on Herramme Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainosyntyisen Pojan morsian.”

Kirkko on lopuksi myös apostolinen. Jeesus asetti kirkolleen johtajat sanoen: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin minä lähetän teidät.” Hän lupasi, että Pyhä Henki johdattaisi kirkon apostoleja. Kirkon apostolisuus tarkoittaa uskollista apostolisen opin vaalimista sekä sitä, että kirkon johdossa ovat apostolien seuraajat eli piispat, sillä apostolien kuollessa heidän Kristukselta peräisin olevaa apostolista virkaansa jatkamaan valittiin seuraajia, kuten jo uudesta testamentista näemme.

Pohdin kerran tätä kirkon apostolista luonnetta ystäväni kanssa. Monesti protestattisesta näkökulmasta saatetaan ajatella, että vain uskon sisältö on tärkeää, ei niinkään virka. Katolisesta näkökulmasta asiaa taas saatetaan kärjistää niin, että vain virka olisi tärkeää. Oikeastaan kuitenkin molemmat ovat elintärkeitä. Virka on ikään kuin astia, joka ylläpitää ja kannattelee uskonsisältöä. Ilman astiaa sen sisältö karkaisi kakenlaisten tulkintojen ja oppien sekamelskaan. Siksi myös virka on tärkeä, josta muodostuu hierarkkinen kirkko ja sen järjestys. Sen avulla kokonaiskirkko voi säilyttää ykseyden ja siirtää saman uskonsisällön – kokonaisena ja ehyenä – eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

Kirkko – Jumalan oma kansa

Kun Jeesus kokosi itselleen 12 apostolia, on tässä viittaus Israelin kansan kahteentoista heimoon. Jeesus lähetti lisäksi nämä 12 apostoliaan tekemään kaikista kansoista opetuslapsiaan, mikä viittaa hajallaan olevien Israelin heimojen kokoamiseen. Pietari kirjoittaa seurakunnasta eli kirkosta: ”Te olette valittu suku… Jumalan oma kansa.” Juho viittaakin, että Jeesus-yhteisö ei ole vain yksi lahko tai synagogayhteisö juutalaisuudessa, vaan se väittää olevansa – ei enempää eikä vähempää kuin – Jumalan oma kansa, qahal Israel.

Kun Jerusalemin temppeli tuhoutui noin 500-luvulla eKr., Jumalan läsnäolon, Shekhinan, paikka temppelin kaikkein pyhimmässä oli kadonnut. Jumalan läsnäolon menettäminen oli tietysti dramaattista. Siksi rakennettiin uusi temppeli eli Jerusalemin toinen temppeli ja Israelin kansa odotti Herran laskeutumista ja ilmestymistä temppeliin – kansansa keskuuteen.

Jeesus nasaretilainen oli tuo odotettu uusi Jumalan läsnäolon paikka maan päällä. Hän oli ”kävelevä temppeli”. Jeesuksen astuttua taivaaseen helluntaina Pyhä Henki laskeutui kirkkoon, joka on Kristuksen ruumis. Paavali kirjoittaakin: ”Mehän olemme elävän Jumalan temppeli.” Tämä on tärkeää, sillä onhan temppeli ollut vanhasta testamentista alkaen syntien anteeksisaamisen paikka maan päällä.

On mielenkiintoista, että Jeesus rakensi lisäksi kirkkonsa Pietarin varaan: ”Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” Pietari tarkoittaa kalliota. Tällä kalliolla tuonelan portit eivät voita kirkkoa. Pietarille annettiin myös ”taivasten valtakunnan avaimet”, jossa on viittaus Vanhan testamentin Daavidin huoneen hovin päämiehen virkaan. Daavidin poika, Kuningas-Jeesus valitsi hovinsa päälliköksi Simonin, jonka nimen hän muutti kallioksi, Pietariksi, ja jonka hän jätti huolehtimaan valtakuntansa tehtävistä astuttuaan taivaaseen.

Lopuksi

Pidin Alkukirkon salaisuuden erityisenä ansiona sitä, että kirja vältti polemiikin ja pysyi neutraalina tehtävässään tutkia alkukirkon uskoa. Moni kysymys jäi myös avoimeksi. Nostan tässä suhteessa hattua Juholle, sillä katolilaiseksi siirtyneeltä luterilaiselta papilta olisi voinut odottaa muutakin.

Millainen oli siis alkukirkko? Jos tämä kysymys kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän sujuvaan, jännittävään ja helppolukuiseen kirjaan.

”Se on nähnyt kaikki aikakaudet. Se on pystyssä vieläkin. Kristuksen kirkko ei ole aikansa lapsi, vaan Jumalan lapsi. Kristuksen kirkkoa voidaan verrata pieneen taimeen tai siemeneen. Ei ole luonnollista, että siemen pysyy aina pienenä ja samanlaisena. Sen kuuluu kasvaa ja kehittyä oman luontonsa mukaisesti. Näin uskollisesti Kristuksen kirkko kasvaa jatkuvasti ja kuitenkin se säilyttää koko ajan alkuperäisen DNA:nsa, luontonsa ja apostolisen uskonsa.”

Lammin #katolisempi Kaisa

By miikkanummenpaa

On 10.7.2020

In Kivikirkkoesittelyt, Yleinen

Lammin keskiaikainen kivikirkko on rakennettu katolisessa Suomessa 1400-luvun lopulla. Sen ovat legendan mukaan rakentaneet jättiläiset. Ehkä jättiläistarina lienee liioiteltu, mutta joka tapauksessa on vaikuttavaa katsella tällaisia järkälemäisiä rakennuksia, jotka on tehty ajalla, jolloin ei ollut nostureita, kaivinkoneita tai nykyaikaisia työkaluja. Ehkä tärkein kuitenkin oli, nimittäin halu tehdä jotakin suurta Jumalalle, joka säilyisi isältä pojalle ja voisi puhutella evankeliumin hengessä vuosisatoja.

”Vanha Kaisa”

Lammin kivikirkko on pyhitetty pyhälle Katariina Aleksandrialaisella. Lammilaisittain kirkkoa kutsutaankin ”vanhaksi Kaisaksi”. Katariina, tai lammilaisittain Kaisa, oli kristitty, joka eli 200-luvulla. Hän kärsi marttyyrikuoleman uskonsa tähden. Tarinan mukaan rovion liekit eivät kuitenkaan tarttuneet pyhään Kaisaan. Seuraavaksi yritettiin mestausta teilauspyörällä, mutta teili meni rikki, kun Kaisa kosketti siihen. Kolmas kerta eli pyövelin miekka teki kuitenkin lopun Kaisasta. Kirkossa Kaisaa on kunnioitettu opettajien suojeluspyhimyksenä.

Traaginen palo 1918

Lammin kivikirkko paloi traagisesti keväällä 1918. Se koki tuolloin uskonpuhdistustakin – katolisesta näkökulmasta – traagisemman puhdistuksen, joka tuhosi kaiken. Niinpä kirkon sisustuksesta ei löydy enää mitään maalauksia tai veistoksia katoliselta ajalta. Vastaava tilanne voisi olla, jos isoisien rakentama koti tuhoutuisi palossa ja se veisi mennessään perhevalokuvat ja perintökalleudet satojen vuosien ajalta. Onhan kirkkokin nimittäin perhe, Jumalan omaisuuskansa, jolla on historia. Kristinusko ei ole vain historiaton ideologia, vaan paljon enemmän. Tästä syystä koin kirkossa myös pientä haikeutta: uusi kirkko on kyllä hyvin kaunis, mutta jotakin silti puuttuu. Se ei ole täysin sama kirkko kuin ennen 1918 paloa tai 1500-luvun lievempiä puhdistuksia.

Lammin rikas hengellisyys

Jos tulet käymään Lammin kivikirkossa, sinun kannattaa vilkaista myös Lammilla sijaitseva ortodoksikirkon Athos-säätiön luostarikeskus. Filokalia kirjakaupasta löydät monia hienoja ikoneja ja ystävällinen henkilökunta kertoo sinulle mielellään Athos-säätiön projektista ja upeista ikonimaalauksista. Lisäksi Lammilta löytyy evl -kirkon lisäksi helluntaikirkko ja vapaakirkko. Tilaisuuksia on siis moneen makuun. Oma työpaikkani löytyy myös Lammilta ja lupaan tarjota sinulle kirkon viereisessä grillissä nyhtöpossuhampparin, jos tulet tutustumaan Lammin kivikirkkoon, joka palvelee kesäisin tiekirkkona. Voimme rukoilla yhdessä menneiden katolisten aikojen muistoksi vaikka Terve Marian, jos haluat. 🙂

Missä kirkko, siellä kapakka?

Muistelen jostakin lukeneeni Lutherin sanoneen jotenkin näin: ”Minne Jumalan kansa rakentaa kirkon, sinne paholainen rakentaa kapakan.” Jos lainaus on Lutherilta, niin ainakin Lammilla Luther-profetia toteutuu. Baari Lamminpesä sijaitsee nimittäin aivan kivikirkon naapurissa. Baarissa en ole vieraillut, mutta kivikirkkoa suosittelen kyllä jokaiselle. Se menee heittämällä top 5 kivikirkkoihin kauneudessaan. Ota siis yhteyttä, jos piipahdat Lammilla! Sir Smoke BBG grillin hamppareita ei saa joka paikasta. 😛

Pyhän Ristin #katolinen kirkko

By miikkanummenpaa

On 15.6.2020

In Kivikirkkoesittelyt, Yleinen

Yksi unelmistani katolilaisena toteutui, kun astuin sisään Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon, samaan kirkkoon, jossa on ollut oikea Jeesuksen ristin reliikki eli pyhäinjäännös. Hattulan kirkko on rakennettu katolisena aikana noin 1300-luvun lopulla ja se on toinen Suomen katolisista pyhiinvaelluskohteista. Hattulaan on virrannut pyhiinvaeltajia keskiajalta asti ja yhä edelleen katolinen kirkko järjestää sinne pyhiinvaelluksia syksyisin.

Pyhän ristin reliikki

Kun astuin kirkkoon sisään koin varmasti jotakin samaa, kuin moni kokee käydessään Israelissa Jeesuksen elämän ja kärsimyksen pyhissä paikoissa. Koin että kristinusko on totta! Jeesus on totta! Risti on totta! Pyhäinjäännöksissä konkretisoituu kristinuskon historiallisuus. Tosin ristin reliikkiä ei enää ole Hattulan kirkossa, vaan se on hävinnyt. Siitä huolimatta paikka on todella pyhä. Kristuksen ruumiin koskettama puuristi on ollut tuossa paikassa! Ehkä tässä reliikissä on ollut Jeesuksen verta! Wau!

Tätä ihmetellessäni pohdin, että itseasiassa sama Kristuksen ruumis on ollut kotonammekin ja koskettanut puista pöytäämme, kun katolinen pappi toi meille pyhän ehtoollisen sakramentin koronakaranteenin aikana! Eukaristia eli kristuksen pyhän ruumiin todellinen läsnäolo on kirkon kallein aarre, jota en lakkaa ihmettelemästä ja palvomasta. Itselleni on muodostunut tapa kunnioittaa tuota kotimme pöytää suutelemalla sitä iltaisin ja rukoilemalla sen edessä. Jeesus todella elää!

Neitsyt Maria

Pyhän Ristin kirkossa on valtavan paljon 1500-luvun alusta peräisin olevia maalauksia. Myös Neitsyt Maria on vahvasti läsnä. Kirkossa on kuvattu mm. Marian syntymä uutena Eevana, Marian ja Joosefin kihlaus, Marian sydämen lävistyminen miekalla, Marian kruunaaminen taivaan kuningattareksi, Maria ihmiskunnan suojelijana ns. suojelusvaippamadonnassa, Marian kuolonuneen nukkuminen ja monia legendoja Neitsyt Marian tekemistä ihmeistä. Onpa kirkossa kuvattu Maria-patsaan herääminen eloonkin! Mariaan liittyvä kunnioitus ja hartaus on vahvasti esillä. Tämä on mielestäni hyvin luontevaa, olihan Neitsyt Maria läsnä Jeesuksen elämän kaikissa vaiheissa sikiämisestä ristille, hautaan, ylösnousemukseen ja helluntaihin, jolloin Pyhä Henki vuodatettiin. Ilman Mariaa ei olisi Jeesusta ja ilman Jeesusta ei olisi Mariaa.

”Sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä.” (Luuk. 2:35)

Pyhimykset – meidän taivaalliset suojelijat

Myös pyhimyksistä on useita maalauksia ja veistoksia. Kirkkoon tullessa pyhä jättiläinen Kristoforus, Kristuksen kantaja, ottaa pyhiinvaeltajat vastaan. Häneltä voi pyytää esirukoustukea mm. äkkikuolemaa vastaan. Hän on myös pyhiinvaeltajien taivaallinen suojelija. Lisäksi kirkossa on kuvattu pyhä Olavi, pyhä Birgitta, pyhä Ursula, pyhä Erik, pyhä Henrik jne. Pohjolan pyhimykset ovat siis hyvin edustettuina. Todella näyttävässä veistoksessa on myös kuvattu, kuinka pyhä Yrjö taistelee pahaa lohikäärmettä vastaan. Tämä legenda on puhuttanut myös Kirkon ihmeellisimmissä tarinoissa, joka onkin varsin mielenkiintoinen podcast.

Elämä on seikkailu

Luen säännöllisesti katolista Hapatusta -blogia. Siinä hiljattain ex-vanhoillislestadiolainen Joona Korteniemi kertoi positiivisista kokemuksistaan liityttyään katolisuuteen (Kaksi vuotta katolilaisena). Joona kuvasi, että elämästä on tullut suuri seikkailu Narnian ja Taru Sormusten Herrasta -tarinoiden tapaan. Tämä on vastannut myös omaa kokemustani ja ajattelen, että yksi syy tähän on Kristuksen salaisuuden valtava rikkaus ja mm. pyhien läsnäolo sekä jatkuva rukoustuki (joka toimii!). Kyse ei ole (näin väitän) vilkkaasta mielikuvituksesta, vaan totuudesta: pyhät ovat Kristuksessa todella läsnä ja elossa, kuten kerran näkyvästi kirkastusvuorella! He ovat ”ympärillämme”. (Hepr. 12:1) Nykyisin varsinkin protestanttiset veljet ja sisaret saattavat katsoa karsaasti tällaista katolista pyhimyskulttia, reliikkikulttia jne. Itselleni tulee mieleen epäilevä Tuomas, joka sanoo: ”En usko, jos en itse näe.”

Ajattelen, että ihmeiden ja merkkien hyväksyminen (mm. kristikunnan valtavan yhteisen kokemuksen tähden) osaksi kristinuskoa on myös raamatullinen ajatus. Raamattu opettaa, että ihmeelliset merkit ja yliluonnolliset asiat seuraavat kirkkoa (Mark. 16:17). Lisäksi Raamatussa on esimerkkejä siitä, että Jumala toimii välillisesti täällä ajassa: ”He pyysivät saada edes koskettaa hänen viittansa tupsua, ja kaikki, jotka sitä koskettivat, parantuivat.” (Mark. 14:36) Tai: ”Jopa pääliinoja ja muita Paavalin käyttämiä vaatekappaleita vietiin sairaiden päälle, ja taudit kaikkosivat ja pahat henget lähtivät pois.” (Apt. 19:12) Kuulostaa varsin katoliselta…

Viimeinen tuomio

Kenties puhuttelevin maalaus Pyhän Ristin kirkossa on Viimeinen tuomio. Siinä Leviatan-hirviö on avannut kitansa ammolleen, jonne synnintekijät joutuvat. Tämä kuvaa ikuista kadotusta Jumalan luota. Sen sijaan Kristuksen oikealla puolella oleville osoitetaan taivas, jonka portilla seisoo apostoli Pietari taivasten valtakunnan avainten kanssa. Kirkon holveja koristavat myös useat kuolemansynteihin liittyvät maalaukset, jotka toimivat varoituksena siitä tiestä, mihin synti johtaa. Pelastusta välittää kuitenkin pyhä katolinen kirkko, joka on Kristuksen mystinen ruumis maan päällä. Tämä konkretisoituu pyhissä sakramenteissa, jotka ovat näkyvää armoa. Lisäksi apuna tällä tiellä ovat pyhien rukoukset, jotka kantavat.

Hämeenkosken kirkkoraunio ja #katolinen Lauri

By miikkanummenpaa

On 25.5.2020

In Kivikirkkoesittelyt, Yleinen

Hämeenkosken keskiaikainen kivikirkko on vaikuttava näky. Kirkosta on nimittäin jäljellä vain perustuskivet. Tämä kirkko rakennettiin katolisena aikana 1500-luvun alussa, mutta se raunioitui 1600-luvun puolivälissä ilmeisesti maan routimisen vuoksi. Kivikirkko oli Rengon kivikirkon ohella ainoita kahdeksankulmaisia kivikirkkoja Suomessa. Sen lähistöltä on löydetty esineistöä ristiretkiajoilta ja hautoja jopa 1200-luvulta. Tässäkin kirkkomaassa iso-isämme ja -äitimme odottavat siis aikojen loppua ja ruumiiden ylösnousemusta.

Pyhä Lauri

Kirkko on pyhitetty pyhälle Laurentiukselle eli suomalaisittain Laurille. Niinkin suomalaisella nimellä kuin Lauri on siis katolinen alkuperä. Pyhä Lauri eli 200-luvulla ja toimi kirkossa diakonina. Vaikuttava muisto pyhästä Laurista liittyy tapaukseen, jossa pyhä Lauri sai määräyksen viedä Rooman seurakunnan rikkaudet keisarille. Keisarin hämmästykseksi pyhä Lauri veikin hänen eteensä joukon köyhiä kertoen, että he ovat kirkon todellinen aarre. Tämän seurauksena pyhä Lauri ruoskittiin ja poltettiin parilalla, mikä teki hänestä marttyyrin. Legendan mukaan pyhä Lauri pyysi liekkien keskeltä pyöveleitään kääntämään hänen kylkeään, jotta toinenkin puoli paistuisi. Pyhän Laurentiuksen muistopäivää vietetään katolisessa kirkossa 10. elokuuta, minkä takia Suomessakin on silloin Laurin nimipäivä.

Pääalttari

Kirkon pääalttari, jossa Kristuksen ruumiin ja veren uhri tulee läsnäolevaksi, rakennettiin aina kirkon itäreunaan, koska itä on auringonnousun suunta. Auringonnousu taas kuvaa Kristuksen, maailman valon, syntymistä maailmaan.

Hämeenkosken kivikirkkokin on rakennettu itä-länsi suunnassa ja niinpä alttari sijaitsi todennäköisesti yllä kuvatulla paikalla. Ajatella, että tämä puhtaan uhrin kantaminen Jumalan eteen ennustettiin jo Vanhassa testamentissa:

Sillä auringon noususta hamaan sen laskuun on minun nimeni oleva suuri pakanain seassa, ja joka paikassa uhrataan ja tuodaan minun nimeni kunniaksi puhdas ruokauhri. Sillä minun nimeni on oleva suuri pakanain seassa, sanoo Herra Sebaot. (Mal. 1:11)

Niinpä katolinen eukaristian vietto alkaakin papin rukouksella: ”Rukoilkaa kaikki, että tämä minun ja teidän uhrinne olisi otollinen Jumalalle, kaikkivaltiaalle Isälle.”

Lopuksi

Käytyämme tässä luonnonkauniissa kirkkorakennuksessa pohdin, milloinkohan kirkossa on viimeksi rukoiltu. Voihan siitä olla hyvin lyhytkin aika, sillä tässä kirkkorauniossa yhdistyy vaikuttavalla tavalla vehreä luonto ja pysäyttävä historia. Luonto tai metsä taas on monelle se oma ”kirkko” eli paikka jossa rukoillaan Jumalaa. Rukoilimmekin rauniokirkossa lasten kanssa Isä meidän ja Ave Maria -rukouksen latinaksi. 1500-luvulla suomen kieli – ja siis myös Isä meidän – kuulosti varmasti melko erilaiselta kuin meidän lausumanamme, mutta Ave Maria lienee kuulostanut samalta.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi