Uuden Tien pitkäaikainen päätoimittaja Leif Nummela perustelee lyhyesti pääkirjoituksessaan 19.7.23, miksi hänen mukaansa katolinen kirkko ei ole yksin Raamattuun pitäytyvälle kristitylle vaihtoehto. Tällä hän viittaa osittain emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffmanin hiljattaiseen liittymiseen katoliseen kirkkoon ja kirjaan Mistä tiedämme mitä on oikea kristinusko? Vastaan tässä kirjoituksessa Nummelalle entisen luterilaisen, kansanlähetysläisen ja nykyisen katolilaisen näkökulmasta. Samalla muistelen Kansanlähetystä lämpimin ajatuksin. Paljon huikeita muistoja!
”Vähintään yhtä jakautunut ja moraalisesti yhtä rappeutunut”
Leif viittaa kirjotuksessaan, että katolinen kirkko on teologisesti yhtä jakautunut ja moraalisesti yhtä rappeutunut kuin luterilainen kirkko. Olen pitkälti samaa mieltä tietyin tarkennuksin. On selvää, että reformaatio (tai uskonpuhdistus, riippuen näkökulmasta), ei synnyttänyt täydellistä kirkkoa teologisesti tai moraalisesti 1500-luvulla. Yhtä selvää on, että katolisessa kirkossa on tehty paljon syntiä reformaatiota ennen ja sen jälkeen: hyväksikäyttöskandaali tulee varmasti ensimmäisenä mieleen. Tämä ei ole sinänsä yllättävää: Jeesuksen vertauksen vilja ja rikkavilja kasvavat paitsi kirkossa, myös meissä itsessämme samaan aikaan, loppuun asti. Täydellistä yhteisöä tai kirkkoa ei ole. Uskoa tarvitsee jatkuvasti puhdistaa, jotta kirkosta ja meistä itsestämme heijastuisi itsekkyytemme sijaan Kristuksen rakkaus.
Myös teologisesti monet suuntaukset haluaisivat viedä katolista kirkkoa hyvin eri suuntiin. Saksa on yksi puheenaihe. Kirkon sisällä on sekä progressiivista että traditionaalista ajattelua. Jämähtäminen pelkkään taustapeiliin katsomiseen ja vanhojen ”hyvien aikojen” muisteluun ei liene tarpeen: Pyhä Henki on elävä Henki, joka luo uutta. Jokaisella aikakaudella on myös omat haasteensa ja voidaan sanoa, että uskolla on sekä staattinen että dynaaminen ulottuvuutensa. Jokaisessa kirkkokunnassa (ei vain katolisessa kirkossa) on nähtävissä tietty opin kehittymisen prosessi: uudet kysymykset tarvitsevat uudet vastaukset. Silti katolisella kirkolla on yksi paavi ja laivalla yksi kapteeni. Jos on erimielisyyksiä, niitä ratkotaan kirkolliskokouksissa, kuten Jerusalemissa aikanaan (Apt. 15). Jos kapteeni on kärsivällinen, eikä heitä laivasta jokaista, jonka teologia haiskahtaa epäilyttävältä, on tämä kapteenin asia. Yksittäisen katolilaisen tehtävä on rukoilla, sillä ilman Jumalaa tämä laiva tuskin saavuttaa määränpäätänsä, kuten mikään muukaan myöhemmin syntynyt laiva.
”Erikokoinen Raamattu”
Leif viittaa yhtenä erona katolisen kirkon Raamatun kaanonin sisältämiin deuterokanonisiin kirjoihin, joita luterilaisesta Raamatun versiosta ei enää löydy. Ko. kirjoja ei kuitenkaan liitetty Raamattuun vasta 1546 jKr., vaan tekstejä on luettu kirkossa jo sitä ennen. Deuterokanoniset kirjat kuuluvat VT:n kreikannokseen Septuagintaan, jota on luettu alusta asti niin idässä kuin lännessä. Suurempi kysymys on kuitenkin, mitkä kirjat ylipäätään kuuluvat Raamattuun? Mikä auktoriteetti sen päättää? Kysymys Raamatun kaanonista edellyttää nähdäkseni siihen uskomista, että Raamatun ulkopuolinen taho on Pyhän Hengen johdatuksessa osannut tehdä oikeat valinnat. Luterilaiset luottavat vain eri tahoon kuin katolinen kirkko uskoo, mutta ”yksin Raamattu” ei kysymystä ratkaise.
”Yksin Raamattu”- ja ”Raamatun selkeys”- periaatteet
Katolisessa kirkossa Raamattua kunnioitetaan Jumalan sanana. Tämä on korkein mahdollinen auktoriteetti, mitä mikään teksti voi saada. Esim. paavin kiertokirjeet eivät ole Jumalan sanaa. Lisäksi kirkon opetusvirka ei ole Jumalan sanan yläpuolella, vaan selittää ja tulkitsee Jumalan sanaa Pyhän Hengen johdatuksessa. Näin ollen ei voi olla ristiriitaa Raamatun ilmoituksen ja kirkon opetuksen välillä. Jos olisi, ylittäisi tulkitsijan auktoriteetti Raamatun auktoriteetin.
Leifin viittaama ”Yksin Raamattu” -periaate vaatisikin mielestäni perinpohjaisemman terminologisen avauksen: mitä se oikeasti tarkoittaa? Uskon että luterilainen raamatuntulkinta perustuu Raamattuun siinä missä katolinen tai helluntalainen tulkinta. Jos ”yksin Raamattu” tarkoittaa biblisismiä eli sitä, että kaikki sellainen kristinuskon sisältö olisi hylättävä, jota ei suoraan sanota tai käsketä Raamatussa, en usko että tällaisesta näkökulmasta luterilaistakaan kirkkoa voisi pitää vaihtoehtona. Jos ”yksin Raamattu” tarkoittaa sitä, että hylätään vain sellainen kristinuskon sisältö, joka on ristiriidassa Raamatun suoran ilmoituksen kanssa, en näe mitään estettä koetella katolista uskoa tarkemmin ja kysyä avoimemmin, mihin esim. opetus Mariasta ja paavista perustuu. Tarjolla on nimittäin paljon syvällistä raamattuteologiaa Scott Hahnista alkaen.
Entä ”Raamatun selkeys”? Kaipaisin tarkempaa määrittelyä siitä, mitä sillä tarkoitetaan. Viitaako se siihen, että Raamattua on hyvin yksinkertaista tulkita (ja vika on sinussa jos et tulkitse samalla tavalla kuin vastapuoli) vai onko kyse ennemmin ideasta, joka ei kuitenkaan konkretisoidu empiirisessä todellisuudessa, koska ihmisen ymmärrys on vajavainen? Jos jälkimmäinen on totta, niin mikä jää tällöin kyseisen periaatteen anniksi? Empiria tuntuisi osoittavan mieluummin toiseen suuntaan kuin Raamatun selkeyden suuntaan, sillä eri kristityt tulkitsevat Raamattua monesti hyvin eri tavalla.
Ja eikö Raamattu lisäksi todista, että sen avautuminen vaatii Pyhää Henkeä? Entä miten se käytännössä tapahtuu? Miten Pyhä Henki toimii, jotta Raamatun tulkinta avautuu oikeaan suuntaan? Nähdäkseni protestanttisella puolella katsotaan enemmän yksilöä ja hänen kokemustaan kun taas katolilainen katsoo kirkkoa, opetusvirkaa ja aiempaa uskontodistusta kirkon historiassa, sillä hän uskoo Pyhän Hengen johtaneen tulkintaa myös ennen meidän aikaamme. Nähdäkseni tästä johtuu katolisen kirkon suurempi arvostus traditiota kohtaan.
On myös huomattava, ettei meistä kellään ole suoraa pääsyä Raamatun autenttiseen tulkintaan, ellemme sitten usko, että olemme ainoita henkilöitä, joilla on Pyhä Henki. Eikä Raamattu ole puhuva kirja, vaan teksti. Puhuja on aina tulkitsija, ellei hän sitten lue Raamattua sen alkukielellä ilman mitään omia johtopäätöksiä. Siksi on vain erilaisia perusteluja ja erilainen usko siitä, mikä on se auktoriteetti, jonka kautta Pyhä Henki on avannut Raamatun meille siten, että voimme sen ymmärtää. Nähdäkseni kiistely Raamatun tulkinnasta ei ole kovin hedelmällistä. Pikemminkin hedelmällistä olisi kysyä avoimesti toisen perusteluja ja sitten kuulla, mitä toinen sanoo. Ja on myös selvää, että toisista teemoista on Raamatussa enemmän materiaalia, kuin toisista teemoista. Olennaista on, mikä on totta, ja miten voimme sen tietää.
Lopuksi
Koen, ettei minun tarvinnut luopua ”yksin Raamatusta”, kun tulin katolilaiseksi. Raamatun ymmärrykseni on kuitenkin tietyssä mielessä laajentunut. Monet katoliset uskonkohdat, joihin Leifkin viittaa, mm. paavius ja mariologia, perustuvat Raamatun typologiseen tulkintaan. Tämä tarkoittaa sitä, että VT:a tulkitaan UT:n esikuvana. Tätä tulkintaa esitettiin harvoin luterilaisuudessa, minkä johdosta monet uuden testamentin kohdat saattoivat jäädä käsittämättömäksi. Raamatun typologinen tulkinta on kuitenkin läsnä jo monilla varhaiskirkon kirkkoisillä ja antoihan tällaiseen Raamatun tulkintaan mallin jo Kristus itse, kun hän selitti, miten laki ja profeetat kertoivat hänestä. Myös Paavali tulkitsee Raamattua typologisesti (ks. esim Room. 5, jossa Aadam tulkitaan Jeesuksen esikuvaksi). Tai Pietari, joka tulkitsee vedenpaisumuksen kasteen esikuvaksi (1. Piet. 3). Voidaan siis sanoa, että Raamatun typologinen tulkinta on varsin raamatullinen tulkintatapa, eikä sitä ole nähdäkseni syytä hylätä.
Loppuvuodesta 2020 Juho Sankamolta ilmestyi uusi kirja Taivasolento – kirja ihmisestä (Perussanoma). Kirja kuvaa pohdiskelevalla, elävällä ja myös henkilökohtaisella otteella ihmiselämän syvällisiä kysymyksiä: Mikä on ihminen? Millainen on ihminen? Mistä löytää elämän tarkoitus? Vastauksia etsitään Raamatun, filosofian, järjen, kirkon suurten opettajien ja sosiologian näkökulmista. Kokonaisuus on helppolukuinen ja kirja on kuin traktaatti, jonka voisi ojentaa melkeinpä kenen tahansa lukijan käteen.
Juha nostaa esille niljakkaan Klonkun, joka on J. R. R. Tolkienin kirjasarjasta Taru sormusten herrasta. Klonkku oli joutunut veljensä murhan ja varkauden takia pahuuden valtaan. Hän oli kadottanut itsensä. Silti kaikki toivo ei ollut mennyttä! Viisas Gandalf muistutti, että Klonkun sielussa oli vielä jäljellä vapaa sopukka: ”Yksi sen sielun sopukoista kuului vielä sille itselleen, ja sieltä pilkisti valo kuin ovenraosta. Oikeastaan siitä oli miellyttävää kuulla taas ystävällinen ääni, joka toi mieleen muistoja tuulesta ja puista ja auringon valaisemista ruohikoista ja muista unohtuneista asioista.”
suhde on kaikista läheisin ja intensiivisin, kun Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi Neitsyt Marian kohdussa. Jumala tuli ihmisenä etsimään ihmistä. Jeesus lähestyy meitä! Juho kuvaa koskettavasti, kuinka Jumala tulee Jeesuksessa etsimään hukassa olevia ihmisiä. Koko huikean suuressa ja äärettömässä universumissa ihminen on Jumalan silmäterä – Hänen äärettömän kiinnostuksensa ja rakkautensa kohde. ”On uskomatonta ajatella, että sinussa on jotain niin ihmeellistä, että Jumala etsii ja kutsuu sinua”, Juho kirjoittaa.
Pyhän Laurin kivikirkko on rakennettu 1200-luvulla tehdyn puukirkon tilalle. Sen suojelupyhimyksenä on pyhä Laurentius (Lauri), josta kirjoitin aiemmin 
Pälkäneen kivikirkko on rakennettu 1500-luvun alussa vanhan, ilmeisesti rautakaudelta peräisin olevan kalmiston paikalle. Rakentaminen kuitenkin keskeytyi reformaation myötä ja kirkko autioitui lopulta kokonaan 1800-luvulla, kun Pälkäneelle rakennettiin uusi kirkko. Kivikirkon katto romahti joulukuussa 1890.
Lammin kivikirkko on pyhitetty pyhälle Katariina Aleksandrialaisella. Lammilaisittain kirkkoa kutsutaankin ”vanhaksi Kaisaksi”. Katariina, tai lammilaisittain Kaisa, oli kristitty, joka eli 200-luvulla. Hän kärsi marttyyrikuoleman uskonsa tähden. Tarinan mukaan rovion liekit eivät kuitenkaan tarttuneet pyhään Kaisaan. Seuraavaksi yritettiin mestausta teilauspyörällä, mutta teili meni rikki, kun Kaisa kosketti siihen. Kolmas kerta eli pyövelin miekka teki kuitenkin lopun Kaisasta. Kirkossa Kaisaa on kunnioitettu opettajien suojeluspyhimyksenä.
Yksi unelmistani katolilaisena toteutui, kun astuin sisään Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon, samaan kirkkoon, jossa on ollut oikea Jeesuksen ristin reliikki eli pyhäinjäännös. Hattulan kirkko on rakennettu katolisena aikana noin 1300-luvun lopulla ja se on toinen Suomen katolisista pyhiinvaelluskohteista. Hattulaan on virrannut pyhiinvaeltajia keskiajalta asti ja yhä edelleen katolinen kirkko järjestää sinne pyhiinvaelluksia syksyisin.
Hämeenkosken keskiaikainen kivikirkko on vaikuttava näky. Kirkosta on nimittäin jäljellä vain perustuskivet. Tämä kirkko rakennettiin katolisena aikana 1500-luvun alussa, mutta se raunioitui 1600-luvun puolivälissä ilmeisesti maan routimisen vuoksi. Kivikirkko oli Rengon kivikirkon ohella ainoita kahdeksankulmaisia kivikirkkoja Suomessa. Sen lähistöltä on löydetty esineistöä ristiretkiajoilta ja hautoja jopa 1200-luvulta. Tässäkin kirkkomaassa iso-isämme ja -äitimme odottavat siis aikojen loppua ja ruumiiden ylösnousemusta.
Kirkko on pyhitetty pyhälle Laurentiukselle eli suomalaisittain Laurille. Niinkin suomalaisella nimellä kuin Lauri on siis katolinen alkuperä. Pyhä Lauri eli 200-luvulla ja toimi kirkossa diakonina. Vaikuttava muisto pyhästä Laurista liittyy tapaukseen, jossa pyhä Lauri sai määräyksen viedä Rooman seurakunnan rikkaudet keisarille. Keisarin hämmästykseksi pyhä Lauri veikin hänen eteensä joukon köyhiä kertoen, että he ovat kirkon todellinen aarre. Tämän seurauksena pyhä Lauri ruoskittiin ja poltettiin parilalla, mikä teki hänestä marttyyrin. Legendan mukaan pyhä Lauri pyysi liekkien keskeltä pyöveleitään kääntämään hänen kylkeään, jotta toinenkin puoli paistuisi. Pyhän Laurentiuksen muistopäivää vietetään katolisessa kirkossa 10. elokuuta, minkä takia Suomessakin on silloin Laurin nimipäivä.
Suomen keskiajan viimeiseksi katoliseksi piispaksi tituleerattu Martti Skytte on myös syntyisin Hauholta. Itseasiassa hänen viraltaan puuttui paavin vahvistus, eikä hän ollut siksi varsinaisesti viimeinen katolinen piispa, mutta tätä yksityiskohtaa pehmentää ehkä se, että Skytte oli aikonut hyväksyttää virkansa paavin ja siis koko yleismaailmallisen kirkon edessä (mikä on hyvin katolinen, kirkon ykseyttä kunnioittava ajatus!). Tätä ei kuitenkaan syystä taikka toisesta koskaan tapahtunut. Niinpä hänestä tuli Ruotsi-Suomen kuninkaan Kustaa Vaasan ajaman reformaation maltillinen edistäjä Suomessa. Hän mm. lähetti pappiskandidaatteja opiskelemaan Saksan Wittenbergiin Lutherin koulukuntaan.