Kristinuskon suuntauksia on lukuisia, mutta mistä voimme tietää, mikä on se oikea, kysyy kirkkohistorian emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffman tuoreessa kirjassaan Mitä on oikea kristinusko? (Väyläkirjat, 2022). Millä perustalla kirkko on siis apostolien ajoista asti operoinut, kun se on opettanut Jeesuksen ilmoitusta, syventänyt sitä aikojen saatossa ja tehnyt rajanvetoa harhaoppeihin?
Lähtökohta
Etsiessään vastausta kysymykseen oikeasta kristinuskosta Arffman lähtee siitä, että uskottavin vastaus löytyy palaamalla alkuun. Hän ei siis lähde vertailemaan yksittäisten kristillisten suuntausten opetuksia etsimällä niiden perusteita Raamatusta, sillä kaikki kristilliset suuntaukset perustelevat oppejaan Raamatulla. Raamatun auktoriteetti onkin Arffmanin mukaan aina ”tulkittua auktoriteettia”. Kirja ei opeta kenellekään totuutta sellaisenaan ilman selittäjää. Ja jos ei lähdetä siitä, että oikea kristinusko löydettiin vasta vuosisatoja, jopa -tuhansia myöhemmin, on järkevintä syventyä tarkemmin alkukirkon kristilliseen maisemaan: Mihin auktoriteettiin varhaiskirkon kristityt luottivat? Miksi?
”Kristinusko ei ole kirjauskonto”
Arffman kritisoi kestämättömäksi sellaista periaatetta, että oikea kristinusko löydetään pelkästään Raamatun avulla. Sen sijaan varhaiset kristityt eivät voineet useista syistä perustaa uskoaan yksin Raamattuun, esimerkiksi siksi, ettei Uutta testamenttia yksinkertaisesti ollut vielä kirjoitettu. Jeesus ei jättänyt jälkeensä yhtään kirjaa. Kun kristittyjen yhteisön piirissä myöhemmin syntyi myös tekstejä, piti kristittyjen jollakin auktoriteetilla päästä yhteiseen käsitykseen siitä, mitä kirjoituksia alettiin pitää kirkon pyhinä kirjoituksina. Kenellä oli auktoriteetti päättää siitä ja mihin perustuen? Seurakunnissa kiersi nimittäin paljon sellaisiakin kirjeitä, jotka eivät lopulta päätyneen Uuden testamentin kaanoniin. Lisäksi oli myös harhaopettajia omine kirjoituksineen.
Arffman kuvaa, että ensin oli suullinen perintö ja käsitys siitä, mitä kristinusko on. Tämä perustui Jeesuksen apostoleille antaman opetuksen muistitietoon, jota he sitten opettivat perustamissaan seurakunnissa. Kaikkiin kysymyksiin ei ollut kuitenkaan suoraa vastausta Jeesuksen opetuksista, vaan pian jouduttiin soveltamaan, ikään kuin extrapoloimaan Jeesuksen antaman opin pohjalta. Lisäksi oli myös ilmestyksiä ja yliluonnollisia kokemuksia, mutta mikä arvovalta näille oli annettava? Kuinka velvoittavina ne tuli ymmärtää koko varhaiskirkolle? Kuka sen päätti? Ja kun käsitys Raamatun kaanonista alkoi vakiintua 300-luvulla, ei kristinuskosta silti muodostunut kirjauskontoa. Se ei siirtynyt operoimaan Uuden testamentin kirjakokoelman myötä toisenlaisella perustalla oikean uskon määrittelyssä kuin varhaisempina vuosina. Pikemminkin pyhä kirja oli ilmentymää siitä uskosta, joka jo oli olemassa, mutta ei ollut kuitenkaan tyhjentävä esitys. Ja se millaiseksi kristinusko muotoutui, liittyi viime kädessä uskoon Pyhän Hengen johdatuksesta.
Aluksi kristillistä oppia ja elämäntapaa koskevia kysymyksiä oli helppoa kysyä Jeesuksen tunteneilta opetuslapsilta, jotka olivat eläneet tiiviisti Jeesuksen kanssa tämän julkisen elämän ajan ja tunsivat parhaiten Jeesuksen opetuksen perinnön. Mutta entä sitten, kun apostolit olivat poistuneet tästä ajasta, viimeisinkin noin 60-luvun tienoilla? Keneltä silloin voitiin kysyä? Muodostuisiko kristinuskosta vain ”joukko eri tavalla organisoituneita seurakuntia ja uskon tulkintoja”, Arffman kysyy? Miten koko kirkko voisi pysyä yhdessä?
On ilmeistä, että kirkolle tarvittiin ”arvovaltainen johto”, johon kristityt ja koko kirkko voisivat luottaa kristinuskon määrittelyä koskevissa kysymyksissä.
Kuka johtaa?
Arffman lainaa Cyprianusta (v. 251): ”Yhden [Pietarin] varaan hän [Jeesus] rakentaa kirkkonsa ja yhden käskee kaitsemaan lampaitaan [Joh. 21:15-17]. Ja vaikka hän antaa kaikille apostoleille samanlaisen vallan, hän kuitenkin pystyttää yhden istuimen ja osoittaa arvovallallaan ykseyden alkuperän ja perusteen. Myös muut [apostolit] olivat toki samaa kuin Pietari, mutta johtoasema (primatus) annetaan Pietarille ja yksi kirkko osoitetaan yhdestä istuimesta (cathedra) käsin.”
Arffmanin mukaan kirkon kestävänä perustana ja ”pylväinä” nähtiin varhaiskirkossa apostolien perustamat seurakunnat, joiden piispoissa nähtiin jatkuvan Jeesuksen apostoleille antama tehtävä opettaa oikeaa kristinuskoa. Samoin Pietarille annetun kaitsentatehtävän nähtiin Arffmanin mukaan jatkuvan Rooman seurakunnassa ja sen piispassa, jonka johtoasemaa tai arvovaltaa ei mikään katolinen seurakunta kiistänyt. Pietarin tehtävä taas johdettiin Jeesuksen sanoista: ”Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle (petra) minä rakennan kirkkoni.”
Hajaannusta, ristiriitoja ja johtopäätös
Kristinuskon historia on kuitenkin sangen moniulotteinen. Arffman piirtää 240 sivuisessa kirjassaan kuitenkin varsin syvällisesti kristinuskon kehityksen suuret linjat, mutta ottaa esille myös esimerkkejä, kuinka myöhemmin sille, mitä on oikea kristinusko ja miten se voidaan tietää, tarjottiin myös muunlaista perustaa. Arffman selvittää, miksi hän ei usko kestävän perustan löytyvän esimerkiksi Konstantinopolista (tai Moskovasta?) taikka erilaisista kokemuksellisuuteen ja vahvoihin karismaattisiin johtajiin pohjautuvista liikkeistä. Niinpä viimeisessä tilinpäätös -kappaleessa alkaa hahmottua enää vain yksi selkeä johtopäätös kirjan kysymykseen siitä, mitä on oikea kristinusko ja millä perustalla se seisoo.
Terveisiä kouvostoliitosta
Väite että silminnäkijöiden kirjoittamilla kirjeillä ja evankeliumeilla ei olisi ollut silminnäkijöiden auktoriteettia on a) epäuskottava, b) apostolisten isien tekstievidenssin perusteella väärä, ja c) tarkoitushakuisesti Raamatun auktoriteettia vähättelevä. Tietenkin Raamattua joudutaan aina tulkitsemaan mutta se ei tarkoita että tulkitsija on arvovaltaisempi kuin tulkittava. Jos paavi on suurempi kuin Matteus niin varmaankin Matteuskin samalla logiikalla arvovaltaisempi kuin Jeesus. Mikään UT teksti ei ole ”vähän vahingossa” julistanut sotia ja tapattanut sille uskottua laumaa