Seuraan aktiivisesti Andreas Bergmanin blogia Palasia. Andreas (aiemmin Mika) oli tunnustuksellisen luterilaisen (STLK) kirkkokunnan johtaja ennen kääntymystään ortodoksisuuteen. Kääntymyksen jälkeen hän on ylläpitänyt sangen erinomaista blogia, jossa hän antaa lyhyitä kirjoituksia eli ”palasia”, jotka ovat olleet hänelle merkittäviä ahaa-elämyksiä matkallaan kohti ortodoksista kirkkoa. Blogin kirjoitukset liittyvät pääasiassa luterilaisuuden ja ortodoksisuuden suhteeseen, mutta jonkin verran on kirjoituksia myös katolisen ja ortodoksisen uskon suhteesta.

Viimeisimmässä palasessa Bergman kirjoittaa:

Paavin keskitetty valta on mahdollistanut sen, että roomalaiskatolisessa kirkossa on tapahtunut huomattavia opillisluontoisia muutoksia paavi Franciscuksen aikana. Näistä mainittakoon, vaikka uudelleenavioituneille ehtoollisen antamisen salliminen, kuolemantuomio-opetuksen muuttaminen sekä homoparien siunaaminen. (Traditionaaliset katolilaiset pyrkivät toki harmonisoimaan näitä muutoksia historiallisten näkemysten kanssa, mutta aika epätoivoista.) Tällaiset muutokset syövät uskoa siihen, että roomalaiskatolinen kirkko olisi opiltaan muuttumaton. Miten voi luottaa Rooman erehtymättömyyteen, jos kirkko olisikin opettanut Franciscukseen saakka esimerkiksi kuolemantuomion moraalisesta luonteesta väärin? Opinkehityksestä ei ole selittämään kelkan täydellistä kääntämistä. Kyse ei ole kehityksestä vaan muutoksesta.

Ajattelin tässä kirjoituksessa Bergmanin antaman haasteen innoittamana pureutua opin kehitykseen (vai muuttumiseen?).

Opin kehityksestä

Katolisen uskon ytimessä on luottamus siihen, että kirkko opettaa Pyhän Hengen johdatuksessa totuutta. Jeesus Kristus perusti kirkon ja antoi kirkolleen 12 apostolia, joiden johtajaksi hän asetti apostoli Pietarin. Jeesus ei varsinaisesti perustanut ”kirjauskontoa”, jossa jokainen kristitty kalibroisi uskon asioissa itsenäisesti yksistään Raamatun varassa. Tällainen ajatus on kristinuskossa sangen uusi. Sen sijaan hän antoi kirkolle kaitsijat johtamaan uuden liiton Jumalan kansaa. Hän lupasi tälle uuden liiton Jumalan kansalle Pyhän Hengen johdattajaksi ”kaikkeen totuuteen”. Apostolinen usko oli toki ”kertakaikkisesti annettu”, kun Jeesus välitti uskon apostoleille. Silti moni asia ei ollut selvää vielä silloin, kun Hän nousi ylös taivaaseen. Jo Apostolien teoista näemme, että kirkko joutui pohtimaan, miten tulisi esimerkiksi suhtautua juutalaiseen lakiin. Tulisiko pakanakristityt ympärileikata? Jeesuksen opetuksia jouduttiin soveltamaan – ei ollut valmiita vastauksia. Läpi kirkon historian on kohdattu paljon uusia kysymyksiä. Näiden kysymyksien äärellä ei voida ikään kuin jämähtää staattisesti paikoilleen kohtaamatta niitä – kysymys pakanakristittyjen ympärileikkauksesta vaati vastausta tai muutoin oli vaarana, että juutalais- ja pakanakristityt ajautuisivat eri teille. Sen sijaan oli etsittävä rukouksessa oikeaa tietä eteenpäin.

Vaikka uskoa ja etiikkaa joudutaan soveltamaan sitä mukaa, kun kirkko kohtaa uusia haasteita ja kysymyksiä, katolisen uskon mukaan oppi on muuttumaton. Totuuden ei uskota olevan suhteellista, kuten relativismi opettaa. Ajattelen, että kristinuskolla on tässä suhteessa aina kaksi haastetta: 1) uskon soveltaminen uudessa tilanteessa on aina jollakin tavalla muutos aiempaan ja haastaa käsitystä uskon muuttumattomuudesta 2) jos taas kristinuskosta tehdään dynaamisuuden sijaan pelkästään staattista ja varotaan kaikkia muutoksia, on vaarana, ettei usko käy enää vuoropuhelua ympäristön kanssa, vaan sulkeutuu omaan kuplaansa. Tällöin kristinuskosta tulee ”historian uskonto”, jonkinlaista staattista pitäytymistä ”kuolleeseen kirjaimeen”, kun nähdäkseni sen tulisi olla Kristuksen elävä ruumis, joka välittää evankeliumia eteenpäin ja valaisee eri aikakausien ihmisiä evankeliumin totuudella.

Mikä on siten muutoksen ja kehittymisen ero? Onko kehitys aina muutosta? Tietystä kapeasta perspektiivistä kehittyminen on muutosta. Kun urheilija harjoittelee, hän kehittää nopeus-, voima- ja tekniikka ominaisuuksiaan. Näin hänestä tulee parempi urheilija omassa lajissaan. Jos urheilija vertaa itseään vuoden takaiseen tasoonsa, voidaan sanoa, että hän on muuttunut versio itsestään. Hän on nopeampi, vahvempi ja teknisesti parempi. Kehittyminen on muutosta. Mutta kaikesta treenaamisesta huolimatta jotakin samaa on jäljellä. Hän on edelleen sama ihminen, toki hieman erilainen, mutta olemuksellista muutosta ei ole tapahtunut. Hän ei ole muuttunut karhuksi. Vaikka jotkin asiat ovat selvästi muuttuneet, ei olemuksellista muutosta ole tapahtunut. Siksi muutoksen sijaan puhutaan mieluummin kehityksestä.

Ehtoollinen uudelleen avioituneille?

Bergman nostaa esille yhtenä muutoksena ehtoollisen jakamisen uudelleen avioituneille. Paavi Franciscus nimittäin opetti, että ehtoollisen jakaminen on tietyissä tilanteissa mahdollista myös niille, jotka ovat eronneet ja solmineet siviiliavioliiton myöhemmin (ks. Amoris laetitia, 305). Esimerkiksi paavi Johannes Paavali II taas opetti, ettei ehtoollista voida jakaa eronneille ja uudessa suhteessa eläville, koska se loukkaisi – objektiivisella tasolla – kirkon opetusta avioliiton purkamattomuudesta (Familiaris Consortio, 84). Toisaalta paavi Johannes Paavali II opetti samassa yhteydessä, että – subjektiivisella tasolla – parannuksen sakramentti eli rippi avaa tien ehtoollisen vastaanottamiselle myös eronneille ja uudessa liitossa eläville, eikä se välttämättä aina tarkoita, että – objektiivisella tasolla – uudesta suhteesta luovutaan, jos tälle on ”vakavia perusteita”, kuten lasten kasvattaminen. Samalla ripin tulisi johtaa kuitenkin ”avioliiton purkamattomuuden” kunnioittamiseen vilpittömästi.

Kysymys ehtoollisen jakamisen soveltamisesta liittyy kirkon moraaliopetuksen tulkintaan ja siihen, kuka voi ottaa vastaan ehtoollisen. Katolisen kirkon opetuksen mukaan ehtoollisen voivat ottaa vastaan katolisen kirkon jäsenet, jotka ovat ”armon tilassa.” Toisin sanoen ns. kuolemansynnit estävät ehtoollisen vastaanottamisen ja siksi tarvitaan ensiksi rippiä. Ns. lievemmät synnit eivät muodosta estettä ehtoollisen vastaanottamiselle, vaan nämä synnit saadaan ehtoollisen sakramentin välittämän armon voimasta anteeksi.

Mikä sitten on katolisen kirkon mukaan kuolemansynti? Se on vakava rikkomus, joka tehdään täysin tietoisena tuon rikkomuksen vakavasta vääryydestä ja synti tehdään täysin vapaaehtoisesti. Voidaan siis tiivistää, että kuolemansynti on tahallinen vakava rikkomus Jumalaa ja lähimmäistä vastaan. Tahallisuus taas edellyttää täyttä tietoa teon väärästä luonteesta ja täydellisen vapaata tahdon suostumusta tuohon väärään tekoon. Jos ei tiedetä jonkin teon olevan vakavasti väärin, ei voida antautua täydessä ymmärryksessä pahaan. Jos taas teko ei ole täysin vapaaehtoinen, teon taustalla on esimerkiksi pelko, ei voida antautua täydellä tahdon vapaudella pahaan.

Kuolemansynnin määritelmästä voimme havaita, että kyse ei ole yksinkertaisesta asiasta. Sen sijaan useissa tilanteissa saattaa olla läsnä ns. lieventäviä asianhaaroja, minkä takia synti ei ole ns. kuolemaksi, vaikkakin se heikentää rakkautta Jumalaan. Taustalla voi olla väärää tietoa tai jokin tahdonvapauteen vaikuttava tekijä. Länsimainen syyntakeettomuuden käsite havainnollistaa synnin vakavuuden arviointia. Jumalan täydellisestä oikeudenmukaisuudesta seuraa nähdäkseni se, ettei tuomiossa arvioida vain teon objektiivista luonnetta. Sen sijaan myös teon subjektiivinen luonne vaikuttaa teon vakavuuden arvioon. Vai olisiko sinun mielestäsi tuomari oikeudenmukainen, jos hän antaisi elinikäisen rangaistuksen esimerkiksi nuorelle, joka ajaa vahingossa pimeällä tiellä kuolettavasti vanhuksen päälle, koska ei nähnyt tietä kunnolla? Eikö oikeudenmukaisuus juuri ota huomioon kaikki tekoon vaikuttavat asianhaarat? Eikö tilanne olisi aivan eri, jos tekee edeltä pitkään suunnitellun murhan? Objektiivinen pahuus eli toisen ihmisen kuolema on molemmissa sama, mutta subjektiivisella tasolla, teon luonne on hyvin erilainen. Juuri tämän huomioon ottaminen nousee oikeudenmukaisuuden periaatteesta. Jumala taas on täydellisen oikeudenmukainen.

Ehtoollisen soveltamiseen liittyen kysymykseksi nousee, voiko eronnut ja uudessa suhteessa elävä olla ”armon tilassa”? Vai onko hän aina automaattisesti ”kuolemansynnin tilassa”, koska hän elää jatkuvasti objektiivisessa ristiriidassa avioliiton purkamattomuuden kanssa? Jos otamme esimerkiksi perheen, jossa on viisi lasta ja vanhemmat ovat eläneet siviiliavioliitossa 20 vuotta. Sitten esimerkiksi perheen äiti kääntyy katoliseen uskoon ja kuulee ensimmäistä kertaa opetuksen avioliiton purkamattomuudesta. Samassa hän tajuaa, että hänen miehensä oli ollut lyhyessä pika-avioliitossa ennen heidän liittoaan, jonka mies solmi Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa. Miten tässä tilanteessa tulisi toimia? Erota nykyisestä miehestä, koska hänellä on jo aiemmin solmittu voimassa oleva elinikäinen avioliitto toisen kanssa? Mitä tapahtuu sen jälkeen lapsille?

Paavi Franciscus näyttää painottavan pastoraalista harkintaa ehtoollisen jakamisen suhteen enemmän kuin objektiivisen skandaalin välttämistä muiden uskovien silmissä: ei mietitä niinkään sitä, minkä kuvan ehtoollisen jakaminen antaa vaan sitä, mikä on ihmisen subjektiivinen tilanne. ”Pieni askel kohti Jumalaa suurien inhimillisten haasteiden keskellä voi olla Jumalalle mieluisampi kuin sellainen elämä, joka on ulkoisesti järjestyksessä, mutta etenee ilman suuria ongelmia”, on paavi Franciscus todennut. Hän tunnistaa prosessin. Mustavalkoisten ratkaisujen antaminen voi olla hajottavaa, ja toimia päämäärää vastaan. Sen sijaan kulkeminen kohti päämäärää Jumalan armon avulla on tärkeää, vaikka matka olisi muiden silmissä kovin keskeneräistä. Suunta on tärkeä, ei niinkään se, missä kohden olemme tuota matkaa. Farisealainen asenne on nähdä vain objektiivinen tilanne ja unohtaa, että Jumala näkee myös sydämeen.

Onko katolisen kirkon opetus siis muuttunut ehtoollisen jakamisen suhteen? Kyllä ja ei.

Kyllä, koska käytäntö on muuttunut enemmän ulkonaisia tekijöitä painottavasta suhtautumisesta pastoraalisen harkinnan ja prosessin tunnistamisen suuntaan. Jyrkän ein sijaan sanotaan varovainen ehkä, mutta ei joka tilanteessa. Suunta on tärkeä. Ja tämä on asia, joka arvioidaan uskovan ja rippi-isän välisessä suhteessa. Viis skandaaleista, eihän Jeesuskaan lopulta niin välittänyt, vaikka hänet leimattiin ”syntisten ystäväksi.”

Toisaalta voidaan vastata ei, koska kirkossa on aina opetettu, että ehtoolliselle osallistumisen edellytyksenä on, että katolilainen on ”armon tilassa”. Tämä ei ole muuttunut, vaan pikemminkin sitä sovelletaan nyt ehkä aiempaa oikeudenmukaisemmin ihmisten elämän rikkinäisiin tilanteisiin.

Kuolemantuomio-opetus?

Aiemmin katolisen kirkon opetus kuolemantuomiosta oli, että syylliseksi ja vastuulliseksi todetun henkilön kohdalla kuolemantuomiota ei voida poissulkea, jos se on ainoa mahdollinen keino suojella muiden elämän loukkaamattomuutta laittomilta hyökkäyksiltä. Kyse on hieman vastaavanlaisesta ”älä tapa” -käskyn tulkinnasta kuin oikeutetussa puolustautumisessa hyökkääjää vastaan. Esimerkiksi puolustussodassa, jossa hyökkääjä uhkaa viatonta siviiliväestöä, on mahdollisesti kyse oikeutetusta toimesta, jos se on kohtuullinen uhkaan nähden, vaikka siinä menetettäisiin ihmishenkiä.

Vuonna 2018 paavi Franciscus muutti tulkintaa kuolemantuomiosta tiukemmaksi todeten, ettei se ole ”evankeliumin valossa” missään tilanteessa hyväksyttävää, vaan loukkaus ihmispersoonan arvokuutta vastaan. Taustalla on ajatus, että aiemmin raollaan ollut ovi kuolemantuomion käyttämisestä ihmiselämän koskemattomuuden turvaavana keinona on nykyisessä maailmanajassa pysyvästi suljettu. Tuota keinoa ei enää tarvita, vaikka sitä olisi viattoman ihmiselämän suojelemiseksi joskus tarvittukin. Tilalle on tullut paljon muita keinoja, esimerkiksi rikollisen mielen psykopatologiaa ymmärretään paremmin ja rangaistuslaitosten toiminta on kehittynyt. Esimerkiksi nykypäivän Suomessa olisi vaikea kuvitella tilanne, jossa jotakin henkirikollista ei saataisi muuten kuriin kuin kuolemantuomion kautta.

Kuolemantuomio-opetuksen taustalla on ihmiselämän arvon loukkaamattomuuden opetus. Abortti, eutanasia ja kuolemantuomio loukkaavat ihmispersoonan ainutlaatuista arvoa. Samoin sitä loukkaavat sota, hyökkäys ja murha.

Onko oppi siis muuttunut? Kyllä ja ei.

Kyllä, koska suhtautuminen on tiukentunut. Aiemmin raollaan ollut ovi on nyt suljettu. On todettu, että muut keinot, joita ei aiemmissa historian vaiheissa ehkä ollut, ovat pysyvästi ja lopullisesti syrjäyttäneet kuolemantuomion nykyajassa.

Ei, koska opetus ihmiselämän loukkaamattomasta arvosta on edelleen sama. On huomioitava, ettei kuolemantuomion mahdollisuutta itsessään ja primäärisenä rangaistustoimena aiemminkaan ole hyväksytty. Pikemminkin sen mahdollisuus oli jätetty avoimeksi, jos muuta keinoa puolustaa viatonta ihmiselämää ei ollut tarjolla.

Homoparien siunaaminen?

Vuonna 2023 paavi allekirjoitti Uskonopin kongrekaation julkilausuman Fiducia Supplicans, joka käsittelee siunauksia. Olen lukenut tuon julkilausuman useaan kertaan ja pidän sitä oikein hyvänä. Suosittelenkin lukemaan sen, vaikka referoin sitä tässä lyhyesti.

Katolinen kirkko on kutsuttu välittämään maailmalle Jumalan suurinta siunausta, joka on Kristus itse. On huomattava, että Jumala lähetti meille Kristuksen ”kun olimme syntisiä.” Lisäksi on huomioitava, että katolisessa uskossa siunaamisella on laaja merkitys. Siinä kiitetään Jumalaa siitä, mikä on hyvää ja toivotaan hyvän Jumalan johdatusta ja siunausta ihmisille. Katolisessa uskossa pappia voi pyytää siunaamaan kodin, taulun, auton, lemmikin ja periaatteessa minkä tahansa. Onpa jääkiekkoilija pyytänyt papin siunausta aloittaessaan kauden tärkeimmät pelinsä play-offseissa, vaikkei kyse ole kapeasti tulkiten ns hengellisestä asiasta. Koko luomakunta on Jumalan luomaa, rikkoutuneenakin, ja sisältää heijastuksen Jumalan hyvyydestä, kauneudesta ja anteliaisuudesta. Aina on kiitoksen aihetta ja varsinkin rukous siitä, että Jumala voisi johdattaa ja auttaa meitä nimensä kunniaksi.

Mutta entä jos homopari tapaa katolisen papin ja pyytää siunausta? Onko tällöin kyse niin ”turmeltuneista tai saastaisista” ihmisistä, ettei heidän elämässään voisi nähdä mitään hyvää, oikeaa tai varsinkaan voisi rukoillen toivoa heille hyvän Jumalan johdatusta?

Fiducia Supplicans toteaa, että pappi voi toivottaa siunausta myös homoseksuaalisissa suhteissa eläville ja antaa heille siunauksen. Sen sijaan kyseisessä julkilausumassa todetaan, ettei tällä toimella saa antaa vaikutelmaa, että kyse olisi samankaltaisesta asiasta kuin avioliiton sakramentin vietossa. Julkilausumassa todetaan, että katolinen kirkko pitäytyy avioliitto-opetuksessaan, jossa avioliitto on miehen ja naisen välinen elinikäinen, elämälle avoin liitto. Siunauksien antaminen ei ole sama asia, kuin sen hyväksyminen, mikä on objektiivisessa ristiriidassa kirkon moraaliopetuksen kanssa. Julkilausumassa todetaan, että sen sijaan siunauksen intentio eli tarkoitus on pyytää Jumalan armoa ja johdatusta, että voisi elää paremmin katolisen uskon mukaisesti ja Pyhä Henki voisi auttaa tässä. Tilanne on suurin piirtein samankaltainen, jos ei voi ottaa vastaan ehtoollista, mutta pyytää sen sijaan siunauksen, minkä merkkinä on oikean käden asettaminen vasemman olkapään päälle.

Jälleen paavi Franciscuksen ymmärrys ihmiselämän prosessiluonteesta nousee esille. Olennaista ei ole niinkään ulkonaiset olosuhteet, joita paheksutaan. Olennaista on sydämen halu elää lähellä Jumalaa ja luottaa armoon. Kirkon tehtävä on auttaa uskovia tässä prosessissa kärsivällisesti ja lempeästi, eikä vain torjua heitä. Siunaus on tavallaan vähintä, mitä kirkko voi antaa kaikille, riippumatta kaikista ulkonaisista olosuhteista. Jos joku antaa tälle toisenlaisen merkityksen kuin mitä kirkko antaa, ei siitä kannata kirkon opetusvirkaa syyttää.

Onko katolisen kirkon avioliitto-opetus siis muuttunut? Vastaus on selvä: ei ole, jos Fiducia Supplicansia on uskominen.