uskovantie

Kiitos Topi erinomaisesta ja inspiroivasta puheenvuorosta! Käyn tässä viestissä vuoropuheluun edellisten puheenvuorojesi kanssa ja pyrin tuomaan esille katolisen uskon perustaa, sekä tulkitsen myös esille ottamiasi raamatunkohtia katolisen uskon valossa. Tämä vastauspuheenvuoroni on aika pitkä, mutta ehkä se kompensoi sitä, että edelliset puheenvuoroni jäivät hieman lyhkäisiksi.

Topi kirjoittaa: ”Apostolien ajan myötä inspiraatio loppui. Ei ole mitään jatkuvaa ilmoitusta.”

Olen samaa mieltä, ettei ole mitään jatkuvaa ilmoitusta, vaan Jeesus Kristus on Jumalan ”viimeinen sana”, mutta tarkoitatko, että apostolien kuoltua Pyhä Henki ei enää millään erityisellä tavalla johdattanut apostolista kirkkoa tai sen Raamatun tulkintaa? Tällöin Jeesuksen lupaus siitä, että Pyhä Henki johdattaisi apostoleja kohti ”kaikkea totuutta” tulkittaisiin niin, että tämä koskee pelkästään yhtätoista apostolia, eikä heidän seuraajiaan samassa apostolin virassa. Pyhä Henki ikään kuin starttaisi kirkon apostolien kautta, mutta vetäytyisi maisemista jättäen kirkon tulkitsemaan apostolien tekstejä itsekseen?

Mielestäni edellä esitetty tulkinta on hieman epäuskottava monestakin syystä. Yksi on kirkkohistoriallinen näkökulma ja varhaiskirkon usko, jota yritän kuvata kohta lyhyesti. Mielestäni paras perspektiivi apostolisen uskon tulkintaan nousee juuri palaamalla alkuun ja tutkimalla sitä, miten varhaiskirkko ymmärsi kristinuskoa. Jos he, jotka pystyivät keskustelemaan itse apostolien ja heidän seuraajiensa kanssa, menivät jotenkin perustavalla tavalla metsään, niin löytyisikö autenttinen kristinuskon tulkinta kuitenkaan satoja vuosia myöhemmin. Enpä oikein usko.

Kirkkoisät ja varhaiskirkon opettajat perustelivat tietysti käsityksiään Raamatulla, mutta tästä ei voida vielä loogisesti päätellä, että he olisivat kannattaneet Sola Scriptura -argumenttia. Varhaiskirkossa oli useita harhaopettajia, jotka myös perustelivat käsityksiään Raamatulla (esim. Markion 100-luvulla) ja halusivat viedä kristinuskon tulkintaa hyvin monenlaisiin suuntiin. Näitä harhaoppeja ei kuitenkaan lähestytty luterilaiseen tapaan yksin Raamatusta käsin etsimällä sedes doctrinae -kohtia, vaan myös siitä käsin, missä on oikean kirkko ja minkä varaan oikea apostolinen kristinusko rakentuu. Kyse oli siis siitä, kuka on se auktoriteetti, joka edustaa oikeaa kristinuskon tulkintaa ja apostolista traditiota kaikkien harhaopetusten keskellä. Ilman oikean apostolisen istuimen (cathedra) tunnistamista, kristinuskon ja Raamatun tulkinta oli vaarassa hukkua erilaisten Raamattuun perustuvien tulkintojen mereen, mikä taas johtaisi apostolisen kirkon ykseyden pirstaloitumiseen. (Tässä muuten erinomainen Sleyn youtube-opetussarja aiheeseen.)

Esimerkiksi Irenaeus (eli 130-202 jKr.) kirjoittaa kirjassaan Harhaoppeja vastaan: ”… kirkko, jonka kaksi loistavinta apostolia, Pietari ja Paavali perustivat ja organisoivat Roomassa ja saarnattu usko, joka välitetään meille piipsallisen jatkumon kautta. On välttämätöntä että jokainen kirkko on samaa mieltä tämän kirkon [, jonka apostoli Pietari ja Paavali perustivat Roomaan] kanssa, sen johtavan auktoriteetin takia.” (Against Heresies 3.3.2, käännös oma) Tämän väitteen hän perustelee apostolisella suksessiolla. Ensin hän kuvaa kuinka apostolinen virka annettiin Roomassa Pietarin ja Paavalin kuoltua Linukselle, sitten Anacletukselle, sitten Klemensille jne. Sitten hän jatkaa: ”Tässä järjestyksessä ja apostolisessa seuraannossa apostolinen perinne ja totuuden saarnaaminen on tullut meille. Ja tämä on suurin todiste siitä, että yksi ja sama eläväksi tekevä usko on säilynyt kirkossa apostoleista lähtien meidän aikaamme asti ja välitetty eteenpäin totuudessa.” (Against Heresies, 3.3.3, käännös oma)

Irenaeus lähtee siis puolustautumiaan Raamatun erilaisia tulkintoja vastaan kysymällä, missä on oikea apostolinen auktoriteetti ja apostolinen istuin. On ilmeistä, että taustalla on käsitys siitä, että Pyhä Henki on varjellut tuon auktoriteetin kristinuskon tulkintaa siten, ettei se ole horjunut totuudessa, kuten harhaopettajilla. Tätä ei tule kuitenkaan nähdä mustavalkoisesti siten, että se muodostaisi jotenkin vastakohdan pyhien kirjoitusten kanssa. Katolinen usko ei ole ´joko tai´ eli tässä yhteydessä joko Raamattu tai traditio, vaan ´sekä että´.

Raamatusta voidaan lisäksi nostaa esille Matt. 28:20: ”Ja katso, minä olen teidän [apostolit] kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” Tästä voidaan päätellä, että Kristus ei ollut vain valitsemiensa kahdentoista apostolin kanssa, vaan myös heidän seuraajiensa kanssa apostolisessa virassa, koskapa hän sanoi ´maailman loppuun asti.´ Apostolit taas eivät eläneet ´maailman loppuun asti´, mutta edelleen on yhä olemassa heidän seuraajiaan samassa viran jatkumossa ja tulee olemaan ´maailman loppuun asti´. Ja jos Kristus on heidän kanssaan, on välttämättä myös Pyhä Henki, joka lähtee Isästä ja Pojasta. Katolisesta näkökulmasta Pyhä Henki ei ole voimaton henki, joka antaisi apostolisen kirkon ajelehtia karille ja mennä harhaan totuudesta Kristuksessa, vaan on voimallinen pitämään kirkon suunnan kurssissa, sen virheistä ja synneistä huolimatta. Taustalla on tulkinta siitä, että Jeesus perusti kirkon Pietarin varaan, Matt. 16:18 ”Sinä olet Pietari [Keefas], ja tälle kalliolle [keefaalle] minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt. 16:18)

Lisäksi voidaan argumentoida sen puolesta, että Raamattu, käyttäessään termiä ´virka´, tarkoittaa sitä, että kyseessä ei ole vain väliaikainen tehtävä, vaan pysyvä instituutio, jolle valittaisiin myös seuraajia. (Apt.1) Havainnollistuksena otettakoon esimerkiksi kansanedustajan virka. Virka on jotakin, jonka tehtävää hoitamaan valitaan tietty henkilö, mutta jos hän kuolee tai muutoin luopuu virasta, valitaan viralle seuraaja. Samoin apostolinen virka ei lakannut apostolien kuoltua, vaan alkukirkossa ymmärrettiin alusta asti, että tuon viran hoitajaksi valittaisiin seuraaja (Juudaksen tilalle valittiin Mattias). Viran pysyvyyden näkökulmasta olisi epäuskottava ajatus, että Pyhä Henki olisi annettu johdattamaan vain ensimmäisiä apostoleja, muttei heidän seuraajiaan samassa virassa.

Topi: ”Toiseksi, kirkkohistoriassa on niin monta keskenään ristiriitaisesti opettanut kirkkoisää tai kirkolliskokousta, ettei niiden totuudellisuudesta ota kukaan selvää, jos niitä ei arvioida Jumalan muuttumattomalla sanalla.”

Tämä on nähdäkseni osittain totta. Toki kirkon historiasta voidaan löytää paljon ristiriitaisuuksia, vaikka myös suuri uskon ykseys monissa asioissa ja tietty uskon looginen kehitys (opin evoluutio). Monissa opeissa on ollut aluksi tiettyä epätarkkuutta (esim. kolminaisuusoppi), kunnes opetus on tarkentunut myöhemmin. Lisäksi kirkon opetuksesta on erotettava toisistaan käytännöt ja dogmit. Topin viittaama pappien selibaattivaatimus läntisessä kirkossa ei ole esimerkiksi dogmi, vaan kirkon käytäntö, jolla on varmasti plussia ja miinuksia. Tämä käytäntö voisi periaatteessa muuttua, ja silti ei ole kyse kirkon opin muuttumisesta vaan käytännön muuttumisesta.

Topilta kysyisin, miten vastaat siihen, että myös Raamatussa on ristiriitoja ja esimerkiksi evankeliumeissa on kuvauksia, jotka on vaikea perustella olevan yhtä aikaa totta historiallisessa mielessä? Moni esimerkiksi hylkää Raamatun erehtymättömyyden näiden ristiriitojen takia. Miten perustelet Raamatun erehtymättömyyden, jos Raamatussa on ristiriitoja?

Itse ajattelen, että Raamattu on täysin Jumalan inspiroitua sanaa, mutta tämä sana on välitetty meille ihmisten kautta sellaisella tavalla ja kielellä jonka voimme ymmärtää. Raamatussa Jumala astuu alas luoksemme ja omaksuu kielen ja ilmaisutavan, jotta voimme ymmärtää Häntä. Raamattu on siis jumalallinen ja inhimillinen samaan aikaan. Samaa voidaan sanoa myös Pyhän Hengen johtamasta kirkosta. Haparointia ja ristiriitoja esiintyy, koska kirkkoa eivät muodosta täydelliset enkelit vaan inhimilliset ihmiset. Silti aarre kätkeytyy saviastiaan ja myös pysyy siellä inhimillisyydestämme huolimatta. Pyhän Hengen johdatuksen takia kirkko (, joka on yhteydessä Pietarin istuimeen, koskapa se on se kallio, jonka perustalle Kristus jätti kirkkonsa) on erehtymätön, mutta se ei ole vailla inhimillisyyttä ja tässä mielessä myös erehdystä.

Topi viittaa myös kirkon tekemiin synteihin, kuten ”elosteleviin paaveihin”. Itse voisin nostaa esille myös viime aikaisen hyväksikäyttöskandaalin. Kirkon synnit ovat totta. Tärkeää on kuitenkin erottaa toistaan kirkon virassa tehdyt synnit ja kirkon eteenpäin välittämä opetus. Pyhän Hengen johdatus ei poista pappien, piispojen tai paavin heikkoutta langeta syntiin, mutta sen sijaan takaa kirkon opetuksen luotettavuuden.

Tämä ei ole kuitenkaan ihan näin yksioikoista. On nimittäin totta, että katolisen kirkon sisällä on myös ollut ja varmasti yhä on harhaopettajia (esimerkiksi Areios 256-336 jKr. oli katolisen kirkon pappi, josta tuli myöhemmin harhaopettaja). Se ettei kirkko kokonaisuudessaan johda harhaan, ei suoraan johda siihen, etteivät yksittäiset piispat tai papit voisi langeta myös opissa ja alkaa opettaa väärin. Jokainen pappi vastaa opetuksestaan Jumalan edessä ja hänellä on tässä mielessä suurempi vastuu, kuten Raamattukin opettaa (Jaak. 3:1). Tällöin paavin tehtävä on ojentaa piispoja ja pappeja ja tarvittaessa viimeisenä keinona ekskommunikoida heidät eli erottaa kirkon yhteydestä. Esimerkiksi voidaan nostaa Saksan katolisen kirkon tilanne tänä päivänä seksuaalietiikan saralla, johon paavi on puuttunut ja varoittanut ajautumista skismaan universaalikirkon kanssa, mutta jossa ei näytä vielä tapahtuneen muutosta. Nähdäkseni yksittäisen katolilaisen tehtävä on rukoilla, sillä lopulta vain Pyhä Henki voi johdattaa kirkkoa oikealle tielle. Tietysti voi myös kykyjensä mukaan osallistua teologiseen keskusteluun, mutta en näe silti oikeana ratkaisuna tehdä sellaista johtopäätöstä, että sakramentit tulisi ottaa omiin käsiin ja erottautua kirkon yhteydestä. Sitä paitsi jo Jeesuksen aikana Juudas, yksi apostoleista, kavalsi Jeesuksen ja Pietari kielsi tuntevansa Jeesusta. Jeesus kuitenkin näytti suhtautuvan asiaan lempeästi ja kärsivällisesti, ja antoi molemmille mahdollisuuden parannukseen. Mielestäni tämä on hyvä malli myös tänä päivänä, jos joku opettaja horjuu.

Topi kirjoittaa: ”Jumalan sana itse opettaa monissa paikoissa omaa totuudellisuuttaan (ks. esim. Ps. 119:160, Joh, 17:17, 2.Kor. 6:7, Ef. 1:13, Kol. 1:5, 2. Tim. 2:15 ja Jaak. 1:18). Ja Kristus itse selitti pyhiä kirjoituksia Jumalan sanana (Matt. 21:42, Luuk. 24:25-27). Myös muualla UT:ssa viitataan VT:hen Jumalan sanana (Apt. 1:16, 28:25).”

Näiden kohtien kanssa minulla ei ole ongelmaa. Katolisen uskon mukaan Raamattu on Jumalan sanaa ja kokonaan totta. Tällaista auktoriteettia ei anneta millekään muulle tekstille katolisessa uskossa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö voisi olla myös muita auktoriteetteja (esim. Pietarin istuin).

Topi: ”Paaveja, patriarkkoja ja arkkipiispoja on pilvin pimein ollut opettamassa sadoilla eri tavoilla. Kenen heistä opetusvirkaan minun pitäisi uskoa ja luottaa? Kenen opetuksen varaan minä iankaikkisen autuuteni perustaisin? Ehkä huomaat, että tällainen ajattelu johtaa rannattomalle epävarmuuden suolle.”

Ongelma kaanonin, erityisesti UT:n suhteen onkin tämä: mistä voidaan tietää varmasti, että nykyisessä muodossa oleva Uusi testamentti ja vain se on inspiroitua Jumalan sanaa Vanhan testamentin ohella. Tai VT:n suhteen: mistä voidaan tietää, että esim. deuterokanoniset kirjat, jotka kuuluvat Septuagintaan, eivät kuulu Jumalan inspiroituun Raamattuun, vaikka niitä on luettu pyhinä teksteinä alkukirkon ajoista asti, koskapa alkukirkossa käytettiin yleisesti VT:n kreikannosta Septuagintaa.

Nähdäkseni tämän jakeen konteksti viittaa profetoimiseen, joka tietysti voidaan ymmärtää myös opettamiseksi, mutta myös esimerkiksi henkilökohtaisiksi ilmestyksiksi. Periaatteessa en näe ongelmaa, että kyseistä jaetta tulkittaisiin niin, että seurakunnassa maallikon tulee arvioida seurakunnan opetusta Raamatun valossa ja nostaa meteli, jos se ei tunnu sopivan yhteen Raamatun kanssa. Kirjeen kirjoitusajankohtana vain tällaiseen ei ollut oikein mahdollisuutta (ja siksi sellaisen hypoteesin sovittaminen Paavalin sanoihin ei ole ihan ongelmatonta), koska a) riviseurakuntalainen tuskin osasi lukea ja b) hänellä tuskin oli käytössään Raamattua, kuten meillä on tänä päivänä. Niinpä hänen täytyi vain luottaa siihen, että seurakunnan paimen hoiti opetusvirkaansa oikein ja opetti oikein. Vasta kirjapainotaito ja koululaitos toivat parannusta asiaan.

Topi: ”Mutta on kyllä tärkeä tehdä ero apostolien ajan alkukirkon ja myöhempien vuosisatojen kirkon / kirkkojen välille. Ei meillä ole taetta, että pimeällä keskiajalla tai pimeässä nykyajassa jokin kirkko automaattisesti on toiminut Jumalan johdatuksessa.”

Edellä jo yritin kuvata sitä, että tällainen tulkinta on minusta epäuskottava. Tunnen luterilaisen tavan jäsentää asia niin, että kirkon historiasta erotetaan ikään kuin alkutraditio, joka olisi luotettava ja Pyhän Hengen johdattama, myöhemmästä traditiosta, jota Pyhä Henki ei enää samalla tavalla johdattaisi. Ymmärtääkseni tällainen tulkinta perustuu siihen, että luterilaisten kokemuksen mukaan jossain vaiheessa katolisen kirkon opetus oli johdettu liian pitkälle Raamatusta, erityisesti joistakin Paavalin kirjeiden opetuksista, ja siksi johdatus ei ole enää mahdollinen/ uskottava. Olenko oikeassa? Vai perustuuko tulkinta tällaisesta tradition kahtiajaosta joihinkin Raamatun kohtiin?

Topi: Mitäpä vastaat, toimiiko Suomen ev. lut. kirkon kirkolliskokous Pyhän Hengen johdatuksessa, jos se lähivuosina hyväksyy homoliitot?

En usko. Ensinnäkin, jos Suomen ev. lut. kirkossa kokoonnutaan yhteen kirkolliskokouksessa, ei se ole uskottavasti ekumeeninen kirkolliskokous, sillä Suomen ev. lut. kirkko toimii ja tekee päätöksiä irrallaan universaalista kirkosta. Toisekseen yhteys paavin istuimeen en epäselvä, ja sikäli, kun ev. lut. kirkko seuraa omaa tunnustustaan, se sanoutuu itse irti paavin istuimen yhteydestä. Tällä en tahdo sanoa, etteikö Pyhä Henki johdattaisi jollakin tavalla myös ev. lut. kirkkoa, mutta katolisesta näkökulmasta kyse on skismaattisesta kirkon yhteydestä irrottautuneesta kirkkokunnasta, eikä kirkosta sanan täydessä merkityksessä.

Topi: Tai toimiiko Venäjän patriarkaatti Pyhän Hengen johtamana hännystellessään suuren johtajansa hyökkäyssotaa?

Enpä usko. Toisaalta kyse ei ole opillisesta kysymyksestä, vaan maallisesta kysymyksestä ja mielestäni kirkon johdon lankeemuksesta. Katoliselta puolelta voidaan nostaa esille samanlaisia ongelmia vaikkapa keskiajalta.

Topi: Tai kun keskiajan lopun / uuden ajan alun rappiopaavit elostelivat ehtimistään, niin miten opetusvirka siinä toteutui?

Viittaan aiempaan kirjoitukseeni kirkon synnin ja opetuksen erottamisesta toisistaan. Syntinen paavi, piispa tai pappi voi opettaa oikein, eikä tässä ole loogista ristiriitaa. Lisäksi hänen toimittamansa sakramentit ovat päteviä, ja tässä mielessä kirkko toteutuu silloinkin, kun pappi on syntinen. Vai onko sinulla esimerkkiä, että joku paavi olisi opettanut väärin?

Topi: ”Muttei se nosta ketään viranhaltijaa eikä mitään virkaa Jumalan sanan yläpuolelle.”

Katolisen uskon mukaan viranhaltija tai paavi ei ole Jumalan sanan yläpuolella, eikä esimerkiksi paavin kiertokirjeet ole Jumalan sanaa. Toisaalta tällainen erottelu voi olla harhaanjohtavaa, sillä jokaisessa kirkkokunnassa sitovaa on aina se raamatuntulkinta, jota se opettaa, sillä Raamattu on kirja ja sen opettaja aina tulkitsija. Ja jos jokin tulkinta lukitaan sitovaksi, on se aina tietyssä mielessä yksilön näkökulmasta, jos ei nyt Jumalan sanan yläpuolella, niin samalla tasolla. Luterilaisuudessakin Tunnustuskirjojen edustamaan raamatuntulkintaan tulee sitoutua kuin Jumalan sanaan, eikä niiden opetusta voi alkaa epäillä, jos mielii olla tunnustusluterilainen. Silti Tunnustuskirjat eivät ole luterilaisen opetuksen mukaan Jumalan sanan yläpuolella, kuten katolisessa kirkossa paavi ei ole Jumalan sanan yläpuolella, mutta paavin vahvistamaan tulkintaan tulee sitoutua (joskin tämän sitoutumisen asteessa ollaan aika kärsivällisiä), jos mielii olla hyvä katolilainen.

Topi ”No kumpi sitten on korkeammalla, paavi ex cathedra vai Raamatun sana?”

Kysymys ei tavoita katolisen uskon olemusta, sillä voidaan sanoa, että paavi, puhuessaan ex cathedra, vetää yhteen kristinuskon oikean opetuksen, joka ei tietysti voi olla olemuksellisesti ristiriidassa kristinuskon pyhän kirjan, Raamatun kanssa. Toki tuo opetus lähtee Raamatusta, mutta ei välttämättä yksin Raamatusta sedes doctrinae -säännön mukaan, sillä katolinen usko tunnustaa myös pyhän tradition olevan Pyhän Hengen johtamaa Kristuksen totuuden avautumista kirkon elämässä.

Topi: ”Kysyin, että mitä sitten, jos paavi hyväksyisi naispappeuden?”

Katolisessa kirkossa voidaan tietysti aina nostaa esille kysymys: entä jos.. Katsoisin, ettei tällainen hypoteettinen tilanne ole mahdollinen sen vakiintuneen opetuksen valossa, jota katolinen kirkko on opettanut tähän asti, vaikkei pappisvihkimyksen epäämistä naisilta ole tehty varsinaista dogmia. Silti ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa, että Pyhä Henki johtaa kirkkoa myös tulevaisuudessa niin, ettei se mene harhaan. Luterilaisuudessa naispappeus on jo laajasti hyväksytty, mutta tietysti sanot, etteivät nämä ole todellisia luterilaisia. Itse ajattelen, että luterilaisen kirkon Sola Scriptura -perustus on alttiimpi tällaisille uudistuksille, sillä se ei tukeudu katolisen (tai ortodoksisen) kirkon tapaan yhtä voimakkaasti traditioon.

Topi: ”Mutta miten sinä määrität ”kristinuskon hengen”? Mikä henki se on, miten se määritetään, mistä se nousee, ja mistä se on saanut alkunsa?”

Tarkoitan kristinuskon kokonaistulkintaa. Siis sitä viitekehystä esioletuksineen, jonka mukaan jäsennämme vaikkapa yksittäiset Raamatun opetukset. Kaikkein olennaisinta on johdonmukaisuus, sillä se nousee Jumalan, Logoksen, omasta olemuksesta, ja se on ainoa työkalu, jolla voimme ylipäätään tehdä teologiaa. Välttämättä kaikki kristinuskon sisältö ei saa suoria perustelujaan täysin eksplisiittisesti yksittäisistä Raamatunkohdista, eikä se vielä tarkoita sitä, että ne olisi hylättävä epäraamatullisina, jos ne voidaan kuitenkin johtaa siitä kokonaisymmärryksestä, jota Raamattu tukee, ja ne ovat johdonmukaisia palasia ”opin ruumiissa” (corpus doctrinae). Katolinen mariologia on mielestäni hyvä esimerkki, sillä se perustuu ennen kaikkea kristologiasta johdettuihin johtopäätöksiin, mutta myös Raamatun tekstien tulkintaan.

On siis oltava johdonmukainen. Jos vaikkapa päättelemme, että sellainen ennaltamäärääminen taivaaseen olisi totta joidenkin raamatunkohtien perusteella, mikä tekee tyhjäksi ihmisen tahdonvapauden, emme voi johdonmukaisuutta menettämättä kieltää myös siitä loogisesti seuraavaa kaksinkertaista predestinaatiota eli sitä, että toiset ihmiset olisivat valinnan puutteen takia ennaltamäärätty kadotukseen. Tämä taas on loogisesti ristiriidassa Jumalan rakkauden olemuksen ja oikeudenmukaisuuden kanssa, sillä hän tahtoo pelastaa kaikki ihmiset ja Hän rakastaa kaikkia ihmisiä, ja siksi tällaista predestinaatio-oppia ei voida hyväksyä Raamatun kokonaisymmärryksen valossa.

Topi: ”Yksittäisten opinkohtien täsmällinen määrittäminen ei johda koko totuuden kaventumiseen vaan nimenomaan sen täsmälliseen, luotettavaan, kattavaan ja ehyeen tavoittamiseen.”

Kritiikkini sedes doctrinae -sääntöä kohtaan (eli sellaista sääntöä kohtaan, jossa kristinuskon sisältöön voidaan hyväksyä vain sellainen opetus, jolle löytyy eksplisiittiset opinsijantipaikat Raamatussa) ei ole ehdoton, vaan pikemminkin näen siinä olevan riskejä. Mielestäni ongelma on se, että sedes doctrinae -kohdat eivät useinkaan ole täysin yksiselitteisiä Raamatun omassa kontekstissa. Otetaan esimerkiksi Topin mainitsema filioque -lisäys. Missä ovat sen kiistattomat sedes doctrinae -kohdat Raamatussa? Ja jos sellaisia ei ole, eikö se pitäisi sedes doctrinae -vaatimuksen perusteella hylätä? (Itse vastaan, että filioque lisäys on looginen kolminaisuusopin valossa, ja siksi se pitäisi hyväksyä kristinuskon opin kokonaisuuteen, vaikkei sille aivan eksplisiittistä raamatullista perustaa olekaan.) Tällä tiellä voidaan jatkaa aina vain pidemmälle pilkkoen kristinuskon sisällöstä palasia pois, jos niille ei löydy kiistattomia opinsijaintipaikkoja Raamatussa. Tätä tarkoitin kristinuskon opin kaventumisella, jonka näen riskinä.

Topi: ”En oikein tiedä, mitä tuolla ”lakikirjalla” tarkoitat?”

Lakikirja pyrkii olemaan matemaattisen eksakti. Se on täynnä pykäliä ja niiden tarkkaa erittelyä. Raamattu ei ole tällainen oppikirja. Jos otamme Raamatusta jonkin ohjeen, ja teemme siitä yleisen säännön, joudumme sangen usein operoimaan Raamatun oman kontekstin ulkopuolelle oletustemme varassa. Esimerkiksi voitaisiin ottaa se, tuleeko ehtoollinen jakaa kansalle yhdessä (vain leipä) vai kahdessa (leipä+viini) muodossa, vai riittääkö, jos vain pappi nauttii kahdessa muodossa ja kansa yhdessä muodossa. Kannatan itse kahdessa muodossa jakamista, mutta nähdäkseni ei voida yksin Raamatun äärellä sanoa, että tapa jakaa yhdessä muodossa olisi harhaoppi. Raamattu ei omassa kontekstissaan pohdi koko kysymystä.

Vanhurskauttamisoppiin liittyvät kysymykset ja raamatunkohdat

Topi: ”Pahasta himosta kirjoitin ensimmäisessä osassani. Se on Raamatun mukaan todellista syntiä. Myös kaikki heikkous / taipumus langeta rajuun ja graaviin tekosyntiin on syntiä.”

Eikö tällainen tulkinta johda siihen, että jo kiusaus on synti, jota seuraa syyllisyys? Eli jos meille tulee kiusaus esimerkiksi valehdella, olemme jo syyllisiä syntiin, vaikka onnistuisimme välttämään tuon kiusauksen? Vai miten tämä pitäisi ymmärtää?

Lisäksi eikö myös luterilaisen opin mukaan kaste välitä syntien anteeksiantamuksen perisynnin syyllisyydestä? Kysymykseni on: peseekö kaste pois perisynnin aiheuttaman syyllisyyden vai ei? Ja jos pesee, miksi perisynnistä pitäisi vielä syyttää kastettuja, jos se on jo anteeksi annettu?

Viitaat vuorisaarnaan, jossa Jeesus opettaa kuudenteen käskyyn liittyen: ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa.” (Matt. 5:28) Mielestäni tämä ei ole ongelmallinen kohta katolisen uskon kannalta. Ilman muuta on syntiä jos katselee himoiten, vaikka se tapahtuisi vain sydämessä, eikä aktualisoituisi tekoina (ks. 10. käsky). Entä jos tulee kiusaus, mutta katsoo muualle ollen häveliäs? Onko luterilaisuuden mukaan tämäkin samanlainen synti, josta seuraa syyllisyys, kuten jatkuva himoavan katseen ruokkiminen visuaalisesti? Jos viemme tämän avioliiton kontekstiin, niin onko näillä kahdella eroa aviopuolison näkökulmasta, vai onko kumpikin pettämistä ja aviorikos?

Mielestäni tässä Jaakobin kirjeen kohdassa on katolinen logiikka: ”Älköön kukaan, kiusauksessa ollessaan, sanoko: ”Jumala minua kiusaa”; sillä Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän ketään kiusaa. Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee; kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman.” (Jaak. 1:13-15)

Kiusausta voi seurata synti, jos sen antaa tulla raskaaksi ja toimii kiusauksen mukaan. Viittaus raskauteen ja synnytykseen toimii analogiana kiusauksen ja synnin suhteen. Raskaana (tai kiusauksissa) oleminen ei ole vielä sama asia kuin synnytys (-> kiusaukseen ja syntiin lankeaminen).

Topi viittaa luterilaisen perisyntiopin puolesta seuraaviin raamatunkohtiin:

Room 6:12 ”Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille.”

Gal. 5:16 ”Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä.”

Ef. 2:3 ”joiden joukossa mekin kaikki ennen vaelsimme lihamme himoissa, noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niinkuin muutkin”

Kol 3:5 ”Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta,”

Vastaavia himosta kertovia kohtia voitaisiin ottaa enemmänkin, mutta ne eivät nähdäkseni eksplisiittisesti opeta, että kiusaus olisi jo itsessään syntiä (eikä vasta sen mukaan toimiminen/ siihen tahdolla suostuminen) sen jälkeen kun ihminen on uudestisyntynyt kasteessa ja hän on uusi luomus Kristuksessa.

Vapaa tahto vai sidottu ratkaisuvalta?

Käyn ensin läpi Topin avauspuheenvuoron viittaukset Galatalaiskirjeeseen. Topi tulkitsee Paavalin kirjettä Galatalaisille pitkälti luterilaisesta positiosta ja kysymyksenasettelusta käsin viitatessaan Galatalaiskirjeen ongelman ytimen olevan se, että pelastumiseen sotkettiin tekoja. Jo alkuun haluan todeta, että tällaisessa tulkintatavassa on iso riski nähdä tekstissä jotakin sellaista, mitä siinä ei todellisuudessa ole. Tarkoitan sitä, ettei ole ongelmatonta viedä 1500-luvun luterilaista laki vs. evankeliumi -kysymyksenasettelua Galatalaiskirjeeseen. Pikemminkin tulisi tutkia Galatalaiskirjeen omaa kontekstia ja etsiä vastausta kysymykseen: mikä oli se ongelma, johon Paavali puuttui kirjoittaessaan kirjeen Galatian seurakunnalle?

Galatalaiskirjeen tärkein termi debattimme kannalta on nähdäkseni ”lain teot”. Mihin Paavali sillä viittaa? Luterilaisessa positiossa termi ymmärretään joskus ilmaisevan sangen laajasti kaikkea inhimillistä toimintaa suhteessa Jumalaan (Sanotaan esim. että kaikki mitä Jumala vaatii on lakia ja mitä Jumala lupaa, on evankeliumia). Perusteluna käytetään muun muassa: ”Kukaan ei tule vanhurskaaksi lain teoista, koska vanhurskas on elävä uskosta” (Gal. 3:11). Tästä voidaan tulkita lain tekojen ja uskon vastakohtaisuus vanhurskaaksi tulemisessa, ja jos lain teot tarkoittavat kaikkea inhimillistä toimintaa suhteessa Jumalaan, päädytään monergismiin, jossa ihmisellä ei ole mitään osuutta pelastumiseensa tai sen menettämiseen.

Ehdotan kuitenkin, että Galatalaiskirjeen pihvi ei ole uskon ja tekojen vastakkainasettelu luterilaisessa mielessä. Tutkitaan aluksi Galatalaiskirjeen kontekstia eli sitä, mihin tilanteeseen kirje liittyi ja miksi se oli kirjoitettu. Mitä Galatiassa oli tapahtunut?

Paavali kirjoittaa, että Galatian seurakunnassa oltiin siirrytty ”toisenlaiseen evankeliumiin” (Gal. 1:6), joka oli vastoin sitä evankeliumia, jota apostolit (mukaanlukien hän itse, koska hänestäkin oli tullut apostoli Kristuksen ilmestymiseen liittyvien tapahtumien kautta) julistivat. Seuraavaksi Paavali siirtyy kuvaamaan ns. Antiokian välikohtausta, jossa hän vastusti Pietaria vasten kasvoja. (Gal. 2:11) Miksi? Koska Pietari oli aiemmin ottanut osaa pakanuudesta kääntyneiden kristittyjen ateriointiin, mutta oli eristäytynyt heistä peläten niitä, jotka vaativat ympärileikkausta. (Gal. 2:12). Lisäksi muutkin juutalaiskristityt olivat eristäytyneet pakanakristityistä. (Gal. 2:13) Juuri tällainen separatismi oli Paavalin mukaan poikkeamista ”evankeliumin totuuden tieltä.” (Gal. 2:14) Paavalilla ei ollut ensisijaisesti mielessä soteriologia eli yksilön pelastuminen, vaan seurakunnan sosiaalinen yhteys, johon oli ilmaantunut säröjä juutalais- ja pakanakristittyjen välille. Hän myös viittaa, että eihän kreikkalaista Tiitustakaan oltu ympärileikattu. (Gal. 2:3) Toisin sanoen Galatian seurakunnan juutalaiskristityt olivat alkaneet vaatia pakanuudesta kristinuskoon kääntyneitä noudattamaan Mooseksen lain (erityisesti sen seremonialain) noudattamista, eli ympärileikkausta ja kaikkia niitä säädöksiä, jotka pitivät Israelin kansan erillään pakanakansoista.

Paavali jatkaa viittaamalla, ettei vanhurskaaksi tulla juutalaista lakia noudattamalla, vaan uskomalla Kristukseen. Paavali viittaa, että Jumalan kansa, Israel, oli menettänyt erityisasemansa Jumalan omaisuuskansana, ja sen tilalle oli tullut uusi Israel, johon kuuluttiin uskon kautta. Siksi vanha Mooseksen laki sellaisenaan ei ollut enää voimassa, eikä sitä tarvinnut enää noudattaa.

Paavali ei siis aseta luterilaisessa mielessä vastakkain uskoa ja tekoja. Jos Paavali asettaisi vastakkain uskon ja lain teot, siinä merkityksessä, että lain teot kuvaisivat kaikkea inhimillistä toimintaa suhteessa Jumalaan, olisi kirjeen loppu ristiriitainen (menen siihen kohta). Paavalin liittoteologinen näkökulma tulee erityisesti esille: ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen Jeesuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen.” (Gal. 3:26-28). Kaste ja usko liittävät siis Jumalan uuden liiton perheeseen, joka on kirkko, uusi Israel. Jumalan kansaan ei tulla enää syntymällä tai kääntymällä juutalaiseksi (ja alkamalla noudattaa juutalaista lakia kaikkine säädöksineen). Siksi on turhaa enää vaatia ympärileikkausta ja muuta Mooseksen lain noudattamista, ja väärin tehdä tämän perusteella raja-aitoja seurakunnan sisällä. Paluu tähän vanhentuneeseen lakiin on paluuta ”maailman alkeisvoimien alle” (Gal. 4:9)

Kirjeen lopussa Paavali kuvaa koko lain ytimen: ”rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” (Gal. 5:14) Hän kehottaa: ”palvelkaa toisianne rakkaudessa” (Gal. 5:13) ”kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain” (Gal. 6:2) ”tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin uskonveljille” (Gal. 6:10). Paavalille ei käy se, että uskovien seurakunnassa esiintyy separatismia, ja siksi hän vastusti jopa Pietaria, joka oli heikkoudessaan mennyt mukaan juutalaiskristittyjen vaatimuksiin. Jos Paavali viittaisi ”lain teoilla” kaikkiin ihmisen tekoihin suhteessa Jumalaan, ovat kirjeen lopun voimakkaat kehotuksen sanat epäjohdonmukaisia. Tällöin Paavali ikään kuin vastustaisi kirjeen aluksi sitä, mitä hän kirjeen lopuksi vaatii, ja Paavali olisi oman sanomansa kanssa ristiriidassa. Vaikka Mooseksen laki kokonaisuudessaan on vanhentunut, eikä esimerkiksi seremonialakia ja ympärileikkausta enää tarvita uudessa Israelissa, ei lain henki, joka on rakkaus, ole vanhentunut. Sitä Paavali peräänkuuluttaa kirjeensä lopussa. Ja erityisesti seurakunnan sisäinen separatismi on tämän rakkauden hengen vastaista.

Paavali opettaa lisäksi Roomalaiskirjeessä: ”Eivät lain kuulijat ole ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat vanhurskautetaan.” (Room. 2:13).  Tämän jakeen valossa lain noudattaminen ja kuuliaisuus Jumalan tahdolle, vaikuttaa kuuluvan vanhurskauttamiseen. Siksipä Jaakobkin opettaa: ”Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi” (Jaak. 2:21-22) Tämän jakeen pohjalta minun on vaikea nähdä sitä, että olisi hirveän iso virhe Raamatun äärellä ”sotkea” uskoa ja hyviä tekoja, tai uskoa ja kuuliaisuutta keskenään, opettaahan Raamattu, että usko ilman tekoja on kuollut. (Jaak. 2:17)

Luterilaisuudessa tulkitaan edellä viitattua Jaakobin kirjettä siten, että ´elävästä uskosta´ seuraa väistämättä myös teot. Ja toisaalta painotetaan, ettei tekoja tule tarkkailla tai ikään kuin kerätä, jotta kelpaisi Jumalalle. Tämän ajatuksen tai erottelun kanssa en näe ongelmaa. Ei katolisestakaan näkökulmasta voida sanoa, että tarvittaisiin jokin tietty määrä tekoja, jotta voisi olla vanhurskas. Ihmisen osa on pyrkiä olemaan uskollinen, ja siihen Raamatussa on runsaasti kehotuksia. Samalla saa luottaa ja tukeutua Jumalan armoon.

Sitten Topin viittaamiin armovalinnan Sedes Doctrinae -kohtiin:

Room: 8: 29-30: ”Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa; mutta jotka hän on edeltämäärännyt, ne hän on myös kutsunut; ja jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut; mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut.”

On selvää, että Raamattu opettaa ennaltamääräämistä eli predestinaatiota, mutta se, miten tämä ennaltamäärääminen pitäisi ymmärtää, ei ole ihan niin selvää. Ennaltamäärääminen voidaan tietysti ymmärtää niin, että Jumala aktiivisesti määrää toiset taivaaseen. Tällöin ne, jotka joutuvat kadotukseen, joutuvat sinne pohjimmiltaan Jumalan valinnan puutteen takia, eikä heillä ole mitään mahdollisuutta pelastua.

Roomalaiskirjeen 8 luvun äärellä voidaan huomauttaa, että Jumalan ennaltamääräämistä edeltää ennaltatunteminen. Voidaan siis tulkita, että Jumala ennalta tuntee/ tietää, ketkä ihmiset ottavat vastaan armon ja ketkä torjuvat sen. Tällöin ne, jotka vapaasti valitsevat myöntyä armoon, eivätkä aktiivisesti torju sitä, on ennaltamäärätty taivaaseen.  Tällöin ennaltamäärääminen ei tekisi tyhjäksi ihmisen vapaata tahtoa. Ja jos joku ei pelastu, on syy siinä, että hän on aktiivisesti vastustanut armoa ja valinnut elää erossa Jumalasta, vaikka Jumala tarjoaa armoa ja pelastuksen lahjaa tasapuolisesti kaikille. Mielestäni tämä tulkinta sopisi paremmin yksiin sen kanssa, että Jumala on oikeudenmukainen ja täydellinen rakkaus. Mitä oikeudenmukaisuutta se olisi, että Jumala ennalta valitsisi toiset taivaaseen ja ne jotka joutuvat kadotukseen, eivät saisi edes mahdollisuutta pelastua? Ja jos Jumala rakastaa tasapuolisesti kaikkia ihmisiä, niin miten voidaan sovittaa tähän se, että Jumala sallisi toisten joutua kadotukseen, eikä pelastaisi heitä? Esimerkiksi Augustinus (354-430 jKr.) opetti: ”Hänen armonsa edeltää kaikkea. Mutta Jumalan kutsuun myöntyminen tai sen vastustaminen kuuluu jokaisen oman tahdon piiriin.” (De spiritu et littera 34:60, käännös oma)

Room. 9:15-16: ”Sillä Moosekselle hän sanoo: ”Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan”. Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.”

Se, että Jumala päättää olla armollinen luomaansa ja langennutta ihmistä kohtaan on absoluuttisesti yksin Jumalan teko ja aloite. Ihminen ei tätä toki voi millään teolla ansaita tai millään myötävaikutuksella omalle kohdalleen vaatia. Lisäksi se, että Jumala tietää kaiken ennalta ei ole ristiriidassa ihmisen tahdon vapauden kanssa. Mutta jos em. kohdat ymmärretään niin, että Jumala määrää toiset ihmiset taivaaseen, seuraa tästä johdonmukaisesti se, että Jumala määräisi epäsuorasti toiset ihmiset kadotukseen, koskapa ei pelasta heitä. Tämä taas ajautuu ristiriitaan Jumalan rakkauden olemuksen kanssa, josta aiemmin kirjoitin.

Ef.1 3-7 ”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa, niinkuin hän ennen maailman perustamista oli hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään, rakkaudessa, edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan, sen armonsa kirkkauden kiitokseksi, minkä hän on lahjoittanut meille siinä rakastetussa, jossa meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden mukaan.”

Tämän kohdan tulkinta voidaan ymmärtää mielestäni kahdella tavalla. Joko niin että Jumala on ennaltamäärännyt jotkut taivaaseen (ja epäsuorasti toiset kadotukseen) tai niin että Jumala on ennen maailman perustamista ennaltamäärännyt, että Jeesuksen Kristuksen kautta tullaan Jumalan lapseuteen, jolloin kohta ei puhu välttämättä luterilaisen predestinaatio-opin puolesta ikään kuin jokaisen yksilön taivaspaikka tai siitä osattomuus olisi määrätty jo ennen maailman luomista.

2. Tess 2:13 ”Mutta me olemme velvolliset aina kiittämään Jumalaa teidän tähtenne, veljet, te Herran rakastetut, sentähden että Jumala alusta alkaen valitsi teidät pelastukseen Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen.”

Tämäkin kohta voidaan ymmärtää kahdella tavalla, joko luterilaista predestinaatio-opetusta tukevaksi tai niin, että Jumala on valinnut, että pelastus tulee Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen. Riippuu siitä, onko painotus sanassa ´teidät’ vai jatkossa ´Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen.´

Topi jatkaa liittyen predestionaatioon: ”Tähän sitten pitää yhdistää Jumalan sanan kuvaus koskien ihmisen täydellistä syntisyyttä. ”

Raamatun kuvaus siitä, ettei kukaan luonnostaan etsi Jumalaa (Room. 2) sopii yhtä hyvin myös katoliseen vanhurskauttamisoppiin. Ilman Jumalan armoa ja aloitetta, kukaan ei voi luonnollisessa tilassaan pelastua, eikä ihminen edes ymmärrä että hän tarvitsee pelastusta. Kysymys onkin siitä, jääkö ihmiselle mahdollisuutta ottaa vastaan armoa tai torjua sitä. Lisäksi kysymys on siitä, antaako oikeudenmukainen Jumala kaikille mahdollisuuden pelastua. Katolisuus vastaa kaikkiin kyllä, luterilaisuus (ilmeisesti?) ei. Sidottu ratkaisuvalta sopii nähdäkseni sikäli katoliseen uskoon, että se kuvaa perisynnin alaiseksi syntyneen ihmisen luonnollista mahdottomuutta uskoa ja lähestyä Jumalaa. Ilman Jumalaa ihminen on sokea ja hengellisesti kuollut, eikä voi omin avuin herättää itseään hengellisesti eloon. Tässä mielessä ratkaisuvalta on sidottu. Ratkaisuvalta ei ole kuitenkaan enää sen jälkeen sidottu, kun armo on avannut ne siteet, jotka ihmistä ovat estäneet uskomasta Jumalaan. Uskon ja kasteen kautta ihminen vastaanottaa Pyhän Hengen ja hän on uusi luomus (2. Kor. 5:17). Pyhä Henki ja armo vapauttava ihmisen tahdon kyvyn uskoa ja seurata Kristusta, mitä hänellä ei ilman niitä ole.

Lainaan Raamattua: ”Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa.” (Ef. 1:17-19)

Sisäiset silmät siis eivät luonnostaa näe, mutta Jumala voi avata nämä silmät näkemään. Lisäksi Jumalan antama armo on voima, joka vaikuttaa uskovassa. Ihminen on riippuvainen joka hetki Jumalan armosta, jota hän ei ansaitse omilla teoillaan, vaan joka on lahjaa.

Topi: ”Luterilainen perisyntioppi ei tee tyhjäksi ihmisen psyykkistä elävyyttä. Mieli on inhimillinen, mentaalinen kokemusmaailma. Ihminen on psyykkisesti elävä luotuisuutensa perusteella… Usko tapahtuu yksin Jumalan armon sanan voimasta elävässä ihmisessä, joka ei ole psyykkisesti kuollut eikä persoonaton kone.”

Luterilainen ja katolinen vanhurskauttamisoppi eroavat nähdäkseni siinä, mikä on ihmisen tahdon ja armon suhde, kun ihminen alkaa uskoa. Kuvauksesi mukaan luterilaisuudessa ihmisen tahdolla ei ole mitään roolia, koska edellä jo viitatut perisyntiin liittyvät Raamatun kohdat tulkitaan niin, että ihminen aina vain pakenee Jumalaa riippumatta siitä, kuinka paljon Jumala antaa ihmisen tahdolle armonsa voimaa. Kuvauksesi mukaan ymmärrän, ettei esimerkiksi kaste ja Pyhän Hengen asuminen ihmisessä, vaikuta ihmisen tahtoon mitenkään, sillä se pyrkii aina ja kokoajan yksinomaan eroon Jumalasta?

Osaatko sanoa, onko armo millään tavalla ´voima´ luterilaisessa teologiassa, joka antaisi ihmisen heikkoudelle voimaa, jotta se voisi lähestyä Jumalaa ja tehdä hyvää lähimmäiselle?

Topi: ”Opetat synergistisesti. Se ei ole Jumalan sanan oppi. Synergismi nimittäin lisää aina vanhurskauttamiseen ihmisen osuuden.”

Voidaan kysyä, miksi Paavalille on niin kovin tärkeää kehottaa kokoajan seurakuntaa elämään Jumalan tahdon mukaan ja seuraamaan lihan tekojen sijaan hengen mieltä. Tämä on varsin keskeistä Paavalin kirjeissä. On mielestäni aika vaikeaa tulkita, että Paavali ajattelisi, että ihmisen tahdolla ei ole mitään vastuuta/ roolia omassa uskon elämässään tai pyhityksessä tai pelastumisessa.

Topi: ”… synergismi vie Jumalalta kunniaa pois.”

Miksi? Jos palaan avauspuheenvuoroni lahjanantamisvertaukseen, miten se, että voimme ottaa vastaan jonkun tarjoaman lahjan vie jotakin pois lahjan antajan kunniasta? Jos annat minulle syntymäpäivälahjan, ja otan antamasi lahjan vastaan, en voi ottaa vapaasti antamastasi lahjasta mitään kunniaa itselleni, koskapa otin sen vastaan. Enkä voi sanoa, että olisin mitenkään ansainnut vapaasti antamasi lahjan. Mielestäni sama analogia voidaan viedä Jumalan vapaasti ihmisille tarjoamaan armoon ja pelastuksen lahjaan, joka voidaan ottaa vastaan tai torjua katolisen käsityksen mukaan.

Topi viittaa Raamatun imperatiiveihin eli käskyihin, kuten ”ottakaa armo vastaan”: ”Luterilainen usko käsittää kaikki em. kohdat monergistisesti.”

Eli kun Raamatussa kehotetaan jotakin, on niissä kokoajan oletus, ettei kukaan voi päättää tahdollaan noudattaa noita kehotuksia edes armon antaman voiman ja tuen varassa?

Topi: ”Minkä asteinen ja kuinka pitkälle edennyt prosessi riittää taivaaseen asti, kun kerran Raamattu opettaa selkeästi, että Pyhä Jumala on vanhurskaudessaan eli oikeamielisyydessään kuin ”kuluttavainen tuli” (Hebr. 12:29)”

Taivaassa ihminen on pyhityksessä täydellinen eikä hänessä ole enää heikkoutta tai syntiä. Hän siis todella kestää Jumalan kasvojen edessä, koska hän on täysin pyhä. Pyhittävä armo on vienyt pyhityksen päätökseen, eikä taivaassa ole enää minkäänlaista pahaa taipumusta. Kun verrataan ihmisen tilaa nyt siihen tilaan jota hän on taivaassa, niin on tapahtunut muutos. Vielä tarkennan, että en tarkoita ihmisen aseman muutosta, sillä se on sama Jumalan lapsella nyt ajassa ja kerran taivaassa. Sen sijaan viittaan sielun efektiiviseen muutokseen, jossa sielussa ei ole enää minkäänlaista heikkoutta langeta syntiin ja hän on Jumalan edessä täydellisen pyhä ja vanhurskas.

Mutta mikä prosessi riittää, kysyt. Periaatteessa tämä ei ole sinänsä olennaista pelastumisen kannalta. Pelastumisen kannalta on oleellista, että ihminen on ottanut pyhittävän armon vastaan, eikä ole kieltäytynyt sinnikkäästi Jumalasta ja armosta esimerkiksi tekemällä tieten tahtoen vakavaa syntiä (sillä lähimmäistä vastaa rikkominen on perimmältään myös Jumalaa vastaan rikkomista (Matt. 25:35-45)), ja on vanhurskauttamisen tilassa tai katolisuudessa puhuttaisiin ”armon tilassa.” Jos ja kun pyhitys jää vajaaksi, vie Jumala sen loppuun kiirastulen kautta, joka tarkoittaa sielun lopullista puhdistumista, jotta kaikki paheet eli pahat taipumukset vaihtuvat hyveisiin eli hyviin taipumuksiin ja jäljellä on todellinen pyhimys, joka kykenee samanlaiseen rakkauteen kuin Kristus. ”Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki.” (2. Kor. 3:18). Tämä kohta ilmaisee sitä muutosta, jota tarkoitan.

Topi viittaa: ”eikä sinne (taivaaseen) ole pääsevä mitään epäpyhää” (Ilm. 21:27)

Totta, siksi katolisen uskon mukaan juuri ihmisestä itsestään tarvitsee tulla hänen sielunsa syvimpiä sopukoita myöten täydellisen pyhä, jotta hän voi astua taivaaseen Jumalan eteen. Kyse ei ole pelkästään ihmisen syntisyyden ulkoisesta peittämisestä, vaan myös sisäisestä uudistumisesta. Ja tämä muutos on mahdollista yksinomaan Jumalan pyhittävän armon vaikutuksesta.

Topi: ”Eikö vapaaksi julistettu ole jo syytön ja vanhurskas?”

Uskon ja kasteen kautta vapaaksi julistettu on nimenomaan syytön. Hän saa kasteessa kaikki synnit, perisynnin ja tekosynnit anteeksi, ja hänen tilansa eli statuksensa todella muuttuu Jumalan lapseksi. Perisynti ei voi enää kastettua syyttää. Tästä alkaa pyhitys ja kasvu, joka perustuu edelleen Jumalan armoon, jonka hän vuodattaa ihmiseen: ”Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.” (Room. 5:5). Voidaan sanoa, että uskon ja kasteen kautta ihminen on kyllä vanhurskas, mutta sisäisen muutoksen puolesta hän ei ole vielä täydellisen vanhurskas. Analogia on vähän sama, kun Raamatussa kristittyjä kutsutaan pyhiksi, mutta tämä ei tarkoita, etteikö ihmisen tulisi pyhittyä edelleen ja kasvaa pyhemmäksi: ”…joka on pyhä, pyhittyköön edelleen” (Ilm. 22:11).

”Hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.” Tiit. 3:5-7.

Tulkitsen tämän kohdan siten, että hyvät tekomme eivät edellä Jumalan armoa tai ole sen vaikuttava syy, vaan armo on todella puhtaasti Jumalan mielisuosio. Pelastuminen tapahtuu uuden syntymän kautta Jumalan perheeseen, joka on kirkko. Tässä hän vuodatti meihin Pyhän Hengen ja tämän pyhittävän armon Hengen kautta me tulemme vanhurskaiksi ja saamme lopulta osaksemme ikuisen elämän. Lisäksi on huomattava, että Pyhä Henki vuodatettiin, jotta me tämän armon ansiosta tulisimme vanhurskaiksi. Tästä voidaan päätellä, ettei vanhurskauttaminen tule päätökseen vielä ennen Pyhän Hengen vuodattamista meihin, vaan vasta sen jälkeen.

Topi: ”Minua suuresti kiinnostaa, mikä on se perimmäinen syy ja motiivi, että sinun pitää tekoja ja muutosprosesseja ympätä Jumalan vapaaseen ja ilmaiseen armoon?”

Jumalan armoon ei lisätä tekoja ansiollisessa mielessä, jotka edeltäisivät tai ansaitsisivat jotenkin Jumalan armon. Armo on todella absoluuttisesti yksin Jumalasta lähtöisin ja täysin ansaitsematonta lahjaa. Toki se vaikuttaa efektiivisesti ja antaa voimaa pyhitykseen, kuten itsekin kirjoitat. Ja olisi väärin nähdä pyhitys ja teot a) Jumalan armon ansaitsemisena b) pakonomaisena suorittamisena jotta voisi riittää Jumalalle c) taivaspisteiden keräämisenä, kunnes riittävä pistemäärä on saavutettu ja oma osuus hoidettu, jotta voi pelastua.

Katolisuus ei opeta millään edellä mainitulla tavalla. Ryöväri pelastui ristillä, vaikka hän ei kyennyt tekemään yhtään konkreettista hyvää tekoa, koskapa hänet oli naulittu ristille. Kyse ei ole siitä, että pitäisi täyttää jokin määrä hyvä tekoja, vaan uskollisuudesta. Jos haluan olla Jumalan ystävä, en voi sinnikkäästi ja jatkuvasti vastustaa armoa, tai voisi ainakin kysyä mitä ystävyyttä se sellainen olisi. Jos haluan olla Jumalan ystävä, en voi sinnikkäästi ja jatkuvasti kävellä apua tarvitsevien lähimmäisteni ohitse ja kieltäytyä tottelemasta Jeesusta, kun hän kehottaa rakastamaan lähimmäisiään. Enkä voi myöskään olla antamatta anteeksi lähimmäisilleni, jos tahdon itse saada anteeksi:

”Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Eikö tästäkin kohdasta käy ilmi, että sillä mitä me teemme ajassa, on vaikutusta ikuisuuden kannalta. Jos kieltäydymme antamasta jollekin anteeksi (ja eikö tämä ole ihmisen tahdonvapauden piiriin kuuluva asia?), niin eikö Raamatun opetus ole, että silloin Jumalakaan ei anna meille anteeksi. Vai miten tätä kohtaa tulkitset?

Viime aikoina on taas keskusteltu vanhurskauttamisopista sekä luterilaisesta että katolisesta näkökulmasta. Aiheeseen otti kantaa mm. TT Timo Laato Kujalla-podcastissa.  TT Joona Korteniemi julkaisi vastineen Timo Laadolle hapatusta -blogissa ja Timo vastasi Joonalle vastineen vastineella. Keskustelimme LHPK:ssa toimivan pastorin, TM Topi Jääskeläisen kanssa aiheesta ja julkaisemme nyt debatin vanhurskauttamisopista ja siitä, mihin katolinen (minä)/luterilainen (Topi) usko perustuu, kun puhutaan vanhurskauttamisesta. Debattiin kuuluu molempien avauspuheenvuorot, 3 vastauspuheenvuoroa ja loppuyhteenvedot. Debatti julkaistaan kokonaisuudessaan tällä blogilla.

Avauspuheenvuoro, Miikka:

Vanhurskauttamisopissa fokus on siinä, miten ymmärretään termi vanhurskaus. Mitä on olla vanhurskas? Kuka on vanhurskas? Miten tullaan vanhurskaaksi? Näitä kysymyksiä ratkottiin erityisesti Trenton kirkolliskokouksessa 1545-1563. Kirkolliskokouksen lähtökohtana oli selvittää katolista oppia suhteessa Saksassa alkaneen uuden liikehdinnän, reformaation, opetuksiin. Vaikka kirkolliskokouksesta on kulunut kohta 500 vuotta, on mielestäni silti hedelmällisintä ”palata alkuun” ja tutkia, mistä kiistassa oli kyse. Tämä siitäkin huolimatta, että molemmilla puolilla on tapahtunut uskon syventymistä sen jälkeen. Seuraavassa kuvaan katolisen osapuolen näkökulman:

Trentossa jumalattoman vanhurskauttaminen ymmärrettiin tarkoittavan ihmisen olotilan muutosta perisynnin tilasta Jumalan lapseksi ottamisen olotilaan, ja että tämä ihmisen statustilan muutos tapahtuu Kristuksen kautta (Tridentinum, 6:4). Lisäksi tämä ”siirtäminen” olotilasta toiseen, ei voi tapahtua ilman kastetta eli uudestisyntymisen pesoa tai ainakin siihen kohdistuvaa halua. Perisynnin olotila taas tarkoittaa Adamin synnin tähden jo syntymässä perittyä syntiä, joka ei ole vain heikkous tai paha taipumus syntiin, vaan itse synti, joka on sielun kuolema, ja johon liittyy peritty syyllisyys. Juuri tämä perisynnin syyllisyys saadaan anteeksi kasteessa (5:5). Kasteessa tapahtuvan uudestisyntymän jälkeen tullaan viattomiksi, puhtaiksi ja tahrattomiksi Jumalan lapsiksi (5:5), joiden taivaaseen pääsyä ”mikään ei voi viivyttää”. Kuitenkin kasteen jälkeen ihmiseen jää heikkous langeta syntiin (concupiscence). Itsessään tämä heikkous ei ole enää kasteen ja uudestisyntymisen peson jälkeen synti, johon liittyisi syyllisyys (sillä se on jo saatu kasteessa anteeksi, eikä Jumala enää muista sitä, mikä on anteeksi annettu). Sen sijaan tämä heikkous voi kyllä johtaa syntiin (tekosynti), jota seuraa luonnollisesti myös syyllisyys. Tätä varten on käytössä ripin sakramentti.

Miten tämä vanhurskauttaminen sitten tapahtuu käytännössä? Trenton mukaan vanhurskauttamisen alku on Jumalassa, joka antaa ennalta ehättävän armonsa (6:5). Jumala kutsuu ihmisen, joka on vailla mitään omia ansioita, yhteyteensä. Tässä kutsussa Jumala valaisee ihmisen sydäntä Pyhän Hengen voimalla ja herättää hänet. Tämä ennalta ehättävä armo tekee ihmiselle mahdolliseksi kääntyä, eikä kääntäen kääntymys ole mahdollista yksin ihmisen omin voimin ilman ennalta ehättävää armoa. Kun Jumala on näin valmistanut ihmiselle aidon mahdollisuuden tulla Jumalan yhteyteen, hän jää ikään kuin hienotunteisesti odottamaan ihmisen vapaata vastausta. ”Palauta meidät Herra tykösi, niin me palajamme” (Valit. 5:21) tai ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi” (Joh. 1:12). Mm. näissä raamatunkohdassa, kuten monissa muissa kohdissa, on kaksi subjektia: Jumala ja ihminen.

Jumala ei toimi vastoin ihmisen suostumusta tai kohtele häntä väkivalloin. Eikä ihminen toisaalta ole tahdoton robotti, vaan Jumalan kuvallisena olentona persoona, jolla on tahdon vapaus (Siir. 15:14). On myös huomattava, ettei suostumus ole sinänsä lisäämässä vanhurskauttamiseen mitään tai varsinaisesti mitenkään kunniallinen teko itsessään. Kyse on samasta asiasta kuin jos joku ojentaa meille lahjan. Se että ojennamme kätemme ja otamme sen vastaan, ei lisää lahjaan mitään, eikä toisaalta ole ottamassa mitään pois lahjan antajan kunniasta. Samoin meillä on Jumalan edessä mahdollisuus hyväksyä tai torjua Jumalan ilmainen kutsu: ”Ottakaa Jumalan armo vastaan, ettei se jää turhaksi.” (2. Kor. 6:1)

Ihminen vastaa Jumalan tarjoamaan kutsuun uskolla, joka on pelastumisen edellytys. Usko on Jumalan kutsun ja ilmoituksen uskomista todeksi, sen vastaanottamista ja siihen myöntymistä/ sen hyväksymistä, ja siihen kuuluu uskonkuuliaisuus eli tahto ojentautua Jumalan tahdon ja ilmoituksen mukaan (KKK: 143). Usko on yliluonnollinen hyve ja se on Jumalan lahja. Ihminen kykenee uskomaan vain Pyhän Hengen armon ja sisäisen tuen avulla. Silti usko on inhimillinen toiminto ja esimerkiksi apostolisessa uskontunnustuksessa aloitetaan: ”minä uskon.” Pyhä Tuomas Akvinolainen kiteyttää: ”Usko on ymmärryksen toiminto, jossa ymmärrys Jumalan armon liikkeelle paneman tahdon vaikutuksesta kiinnittyy jumalalliseen totuuteen”.

Mitä vanhurskattamisessa tapahtuu? Kuten edellä kirjoitin, ihmisen status Jumalan edessä muuttuu. Trenton mukaan tähän ei liity vain syyllisyyden anteeksianto vaan myös pyhitys eli pyhäksi tekeminen. Anteeksiantamuksen aikaansaaman syyttömyyden ohella ihminen vastaanottaa uskon, toivon ja rakkauden lahjat, jotka liittävät hänet Kristukseen (Tridentinum, 6:7). Ihminen todella tehdään pyhäksi ja vanhurskaaksi. Tämän vaikuttaa pyhittävä armo. ”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja kasvattaa meitä…” (Tiit. 2:11-12) Tästä näkökulmasta vanhurskauttamisella on myös prosessiluonne, sillä pyhitys ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaan siihen kasvetaan vähitellen Jumalan armon avulla. Kyse ei ole ikäänkuin liukuportaista, jotka kuljettavat kristityn taivaaseen vaan pyhityksen ympäristö on Jumalan perhe, jossa Jumalan lapsi kasvaa täyteen ”miehuuteen” (Ef. 4:13). Lapsella on tässä prosessissa myös oma vastuu ja siksi Paavali kehottaa panemaan pois vanhan ihmisen ja pukeutumaan uuteen, joka on luotu pyhyyteen ja vanhurskauteen (j. 24).

Eikä toisaalta päde sanonta ”kerran pelastettu, aina pelastettu”, sillä ihminen voi menettää pyhittävän armon, jos hän lankeaa kuolemansyntiin (, joka on määritelmällisesti vakava synti, joka tehdään täydessä tietoisuudessa ja vapaaehtoisesti omasta tahdosta). ”Sillä jos me tahallamme teemme syntiä päästyämme totuuden tuntemiseen, niin ei ole enää uhria syntiemme edestä.” (Hepr. 10:26) tai ”…on syntiä, joka on kuolemaksi” (1 Joh. 5:16) Tällöin ihminen ei ole enää armon tilassa eli matkalla taivaaseen, vaan eroon Jumalasta. Pyhittävän armon hän voi saada takaisin ripin sakramentissa tai täydellisessä katumuksessa ilman rippiäkin, jos hänellä kuitenkin on vakaa aikomus ripittäytyä niin pian kuin mahdollista (KKK, 1452).

Kuitenkin vanhurskauttamisessa syyllisyyden poispyyhkiytyminen tapahtuu tiettynä ajanhetkenä silmänräpäyksessä, kun ihminen vastaanottaa kasteen tai myöhemmin ripin sakramentin. Jos tämä viedään oikeusistuimeen, voidaan se hahmottaa niin, että tuomari julistaa syytetyn (joka on todella syyllinen) syyttömäksi tehtyihin rikoksiin Kristuksen ristintyön ansion tähden, jolloin hänen status ei ole enää rikollinen/ syyllinen vaan vapaa/ syytön. Vanhurskauttaminen ei ole kuitenkaan pelkkää juridiikkaa, vaan tuomari ottaa tämän jälkeen syyttömäksi julistetun oman lapsen asemaan, jossa hän voi kasvaa vanhurskaaksi (joka voidaan kääntää myös ->oikeamieliseksi), hyväksi ja pyhäksi ihmiseksi armon auttamana. Armo on tästä näkökulmasta juuri apu, sillä se ei pakota väkivalloin vaan ohjaa, suostuttelee ja myötävaikuttaa yhdessä ihmisen tahdon kanssa, eikä näin ollen poista ihmisen omaa vastuuta (-> synergismi).

Vanhurskauttaminen ei siis jää vain julistamiseksi, vaan siihen liittyy vuodatettu pyhittävä armo, joka saa aikaan muutoksen. Pelkän julistamisen sijaan vanhurskauttamisesta tulee näin konkreettinen ja efektiivinen, vaikuttava tapahtuma. Ihmisen status Jumalan edessä muuttuu ja myös hän itse todella muuttuu, vähä vähältä, Jumalan armon avulla, Kristuksen kuvan kaltaiseksi eli täydellisen pyhäksi ja vanhurskaaksi eli oikeamieliseksi (Kol. 3:10). Voitaisiin sanoa, että vanhurskauttaminen on syyllisyyden poispyyhkiytymisen osalta punktuaalista, mutta muutoksen ja pyhityksen osalta prosessi.

Katolinen vanhurskauttamisoppi perustuu pyhään Raamattuun ja pyhään traditioon, joka on ikäänkuin se tie, jolla Pyhä Henki on johdattanut kirkkoa läpi vuosisatojen ”kohti totuuden täyteyttä”, sillä Jeesus olisi tahtonut opettaa apostoleilleen paljon muutakin kuin mitä he pystyivät sillä hetkellä ottamaan vastaan ja tämän vuoksi hän antoi heille johdattajaksi Pyhän Hengen noustuaan taivaaseen (Joh. 16:12-13). Katolinen vanhurskauttamisoppi rakentuu sille apostoliselle perustalle ja uskon konsensukselle, jolla kirkkoisät ja kirkolliskokoukset (esim. Orangen kirkolliskokous 529 jKr. jossa tuomittiin pelagiolaisuus) sanoittivat kristillistä uskoa paljon ennen Trenton kirkolliskokousta.

Avauspuheenvuoro, Topi:

MISTÄ TIEDÄN, ETTÄ LUTERILAINEN VANHURSKAUTTAMISOPPI ON TOTTA?

Tämän blogin ylläpitäjä ehdotti minulle vanhurskauttamisoppidebattia ja antoi minulle yllä olevan otsikon. Kiitän häntä kutsusta keskustelemaan mitä tärkeimmästä teemasta. Pyrin esittämään luterilaisen vanhurskauttamisopin keskeisiä pääkohtia kiteytetysti. Intentioni on kunnioittaa keskustelukumppaniani pyrkien kiihkottomaan ja asialliseen keskusteluun.

Aivan aluksi on todettava, että luterilaisen uskon mukaan ”luterilainen” tarkoittaa raamatullista ja kristillistä. Se ei perustu Martti Lutherin persoonaan, vaikka luterilaisuuden mukaan hän olikin uskonpuhdistaja. Luterilainen opin virallinen esitys eivät ole kaikki Lutherin kirjoitukset, vaan luterilaiset Tunnustuskirjat (Liber concordiae), joka nimensä mukaisesti tarkoittaa yksimielisyyden kirjaa. Tunnustuskirjat on se ”ohjeenalainen ohje” (norma normata), joka ilmaisee luterilaisen käsityksen mukaan ”ohjeellisen ohjeen” (norma normans) eli Pyhän Raamatun opettaman opin. Tunnustuksellinen luterilaisuus ei sitoudu Tunnustuskirjoihin sikäli, kuin ne opettavat Raamatun mukaisesti, vaan kokonaan, koska ne opettavat Raamatun mukaisesti. Tunnustuskirjat ovat kuitenkin alistetut Jumalan sanalle, joka on Raamatussa meille ilmoitettu. Kristillisellä opilla ei siis ole kahta (eikä useampaa) lähdettä, vaan ainoastaan yksi, ja se on Raamatun pyhä ilmoitussana.

Klassisen luterilaisuuden mukaan se ei edusta mitään 1500-luvulla keksittyä uutuutta, vaan alkuperäistä apostolista uskoa, joka on kerta kaikkiaan pyhille annettu (Juud. 1:3). Tämä tarkoittaa, että Kristuksen kirkossa on aina ollut niitä, jotka ovat uskoneet pelastuvansa sillä tavoin, kuin luterilainen vanhurskauttamisoppi pelastuksen opettaa tapahtuvan. Onhan Herra itse luvannut olla omiensa kanssa joka päivä maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman, että aina on ollut Herran omia, joilla on ollut hänen vaikuttamansa usko (Joh. 6:29, Kol. 2:12). Niin kuin Herra on yksi, niin on myös usko yksi (Ef. 4:5). Uskon sisältö ei muutu, vaan on iankaikkisesti sama ja pysyvä. Herra Jeesus on totuus (Joh. 14:6) ja hänen Pyhä Henkensä on Totuuden Henki, joka johdattaa kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13). Raamattu on Jeesuksen sanaa, jonka Pyhä Henki on inspiroinut. Näin ollen se on totuuden sanaa (Ef. 1:13, Kol. 1:5, 2. Tim. 2:15). Totuus ei ole jaettu, vaan se on yksi ja jakamaton. Koska Jumalan sana on kokonaan totuus (Ps. 119:160, Joh. 17:17), on myös sen oppi totuudellinen. Raamatussa ei ole monia oppeja vaan yksi oppi, Jumalan oppi. Se kertoo, mitä Jumala itse on asioista mieltä. Vanhurskauttamisopin kohdalla se ilmaisee, mitä Jumala on mieltä siitä, miten ihminen pelastuu. Kukaan ei pelastu minkään toisenlaisen evankeliumin kautta (Gal. 1:6). Vain apostolisen uskon mukainen puhdas evankeliumi pelastaa. Koitan siis nyt ottaa esiin vanhurskauttamiseen liittyviä asioita kohta kohdalta:

 1. Koko kristillinen usko ja sen jokainen opinkohta perustuu Jumalan sanaan

Kirkko on perustettu sille, että Jeesus on Kristus, elävän Jumalan Poika (Matt. 16:16-18). Se on siis perustettu Jeesuksen sovitustyön ansiolle. Tämä on kristillisen uskon ”sisältöperiaate” (sola gratia propter Christum). Kirkko on perustettu myös apostolien ja profeettojen perustukselle (Ef. 2:20). Tämä on kristillisen uskon ”muotoperiaate” (sola Scriptura). Raamattu on Jumalan sana, eikä ole muuta Jumalan sanaa. Se on kokonaan, jokaista yksittäistä sanaansa myöten, Pyhän Hengen inspiroima (2. Tim. 3:16). Herra Jeesus itse sanoo, ettei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto (Matt. 5:18). Tämä kuvaa Jumalan itsensä asennetta sanaansa. Raamattu on sanainspiraation kautta meille annettu. Pyhä Henki on sen henkäyttänyt. Raamatusta löydämme Jumalan erityisen ilmoituksen, joka on erehtymätön, muuttumaton, riittävä ja vaikuttava. Erityinen ilmoitus on Raamatussa valmis. Enää ei siis tule uusia erityisiä ilmoituksia. Onhan ilmoituksen antanut Herra sama eilen, tänään ja iankaikkisesti (Hebr. 13:8).

Koko kristillinen oppi (dogma) ja sen jokainen yksittäinen opinkohta (dogmi) perustuu Jumalan sanaan. Yksittäiset opinkohdat johdetaan opin sijaintipaikoista (sedes doctrinae). Ne ovat niitä raamatunkohtia, jotka selkeästi puhuvat juuri ko. opinkohdasta, tai joista ne voidaan selkeästi johtaa. Opinkohtia ei siis voida perustella mielivaltaisesti esimerkiksi villeillä allegorisilla tulkinnoilla. Mitä Jeesuksen vertauksiin tulee, niin niiden kohdalla on Pyhän Hengen antamalla ymmärryksellä ja Raamatun kokonaisuuden valossa otettava vastaan se, mikä on varsinaisesti ko. vertauksen sanoma, muttei automaattisesti voida tehdä kaikista vertauksen yksityiskohdista suoria opillisia johtopäätöksiä.

Kristillisen opin kokonaisuus on ehyt kuin ehjä sormus tai terve ruumis. Puhutaankin ”opin ruumiista” (corpus doctrinae), jossa yksittäiset dogmit ovat kuin elimiä ja dogma on kuin elimistö. Oppi on elävä. Siitä ei voida poistaa opinkohtia kokonaisuuden kärsimättä. Eihän ihminenkään säily elävänä, jos häneltä poistetaan aivot, keuhkot, maksa tai sydän (vertauskuva dogmasta elimistöön ei ole sikäli aukoton, että toki elimistöstä voidaan poistaa hammas, perna tai jopa toinen munuainen ilman elämän vaarantumista, mutta dogman kohdalla dogmien poisto on vaarallisempaa). Kristillinen oppi perustuu yksin Jumalan sanaan. Sitä eivät päätä piispat, kirkolliskokoukset, enemmistöpäätökset eivätkä yksittäisten kristittyjen uudestisyntyneetkään järjet. Vanhurskauttamisoppikin perustuu vain Jumalan sanaan. Tunnustuksemme sanoo:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: ’Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni’ (Ps. 119). Pyhä Paavali sanoo: ’Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu’ (Gal. 1).” (FC, tiivistelmä, 1, suom. pun. laitoksen s. 427).

2. Vanhurskauttamisoppi on oppi, jonka mukana Kirkko joko seisoo tai kaatuu

Vanhurskauttamisesta riippuu, onko ihminen kristitty vai ei. Vain vanhurskautettu on elävässä uskossa Vapahtajaan. Näin ollen vanhurskauttamisoppi on koko dogman keskeisin dogmi. Tämä ei tietenkään tarkoita, että esim. oppi Jumalasta tai Kristuksen persoonasta olisivat jotenkin vähemmän tärkeitä. Jumalahan on kaiken keskus, emmekä voi tuntea häntä muuta kuin ihmiseksi tulleen Kristuksen kautta. Mitään vanhurskauttamista ei voi olla ilman Jumalaa ja hänen ihmiseksi tulemistaan Pojassaan. Mutta ihminen ei voi päästä vanhurskaan Jumalan yhteyteen ilman vanhurskauttamista. Tämän vuoksi vanhurskauttamisoppi on syntisen ihmisen pelastumisen näkökulmasta keskeisin opinkohta. Myös koko Kristuksen kirkon (una sancta) kristillisyyden kannalta vanhurskauttamisoppi on ensiarvoisen tärkeä. Kristuksen kirkko tunnustaa oikeaa vanhurskauttamisoppia, sillä ilman sitä se ei olisi Kristuksen kirkko. Yksittäinen paikalliskirkko tai kirkkokunta puolestaan seisoo oikean vanhurskauttamisopin varassa tai kaatuu väärän vanhurskauttamisopin varassa (articulus stantis et cadentis ecclesiae). 

Vanhurskauttamisoppi jäsentää kaikki muut opit. Vanhurskauttamisoppiin liittyy jäsennysperiaate, muttei karsintaperiaate. Sillä ei siis voida karsia pois muita Jumalan sanan ilmoittamia oppeja, vaan ne suhteutuvat siihen. Vanhurskauttamisoppiin liittyvät kiinteästi opit Kristuksen sovitustyöstä sekä laista ja evankeliumista. Sovituksessa tapahtui objektiivinen vanhurskauttaminen, kun taas subjektiivisessa vanhurskauttamisessa yksittäiselle ihmiselle luetaan tämä Kristuksen sovitustyön ansio. Väärä vanhurskauttamisoppi puolestaan ei pelasta, sillä sen kanssa ihminen jää lain alle synteinensä, osattomaksi evankeliumista. Lain ja evankeliumin erottaminen toisistaan on hyvin tärkeää. Missä laki ja evankeliumi tavalla tai toisella sekoitetaan, siellä vanhurskauttamisoppi uhkaa vääristyä. 

Jo apostolien ajoista saakka on esiintynyt vanhurskauttamisoppiin liittyviä harhoja, jotka käännyttivät ihmisiä pois Kristuksen armosta toisenlaiseen evankeliumiin (Gal. 1:6). Ne sotkivat pelastukseen armon lisäksi tekoja. Tämähän on luonnollisen ihmisen omavanhurskauden tavoittelulle tyypillistä. Apostolinen evankeliumi ei kuitenkaan ole ihmisten mukaista (Gal. 1:11). Seurakunnan keskelle oli luikerrellut valheveljiä, jotka pyrkivät orjuuttamaan kristittyjä (Gal. 2:4). Herran apostoli ei kuitenkaan alistunut antamaan heille myöten, että evankeliumin totuus säilyisi (Gal. 2:5). Evankeliumin totuuden mukaan on kuljettava suoraan (Gal. 2:14). Pelastusta ja Pyhää Henkeä ei saada lain teoista vaan evankeliumin kuulemisesta uskossa (Gal. 3:2). Kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia. Selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi lain teoista, koska vanhurskas on elävä uskosta (Gal. 3:10-11). Lain tekoihin kääntyminen on Herran apostolin mukaan orjuuttavien, heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen kääntymistä (Gal. 4:9). Niiden sijaan hän rohkaisee seurakuntalaisia: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.” (Gal. 5:1). Kristittyjen tulee vanhurskauttamisen suhteen olla totuudelle kuuliaisia ja varoa väärää hapatusta, sillä vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan (Gal. 5:7-8). Herran apostoli itse ei halunnut kerskata muusta kuin Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä (Gal. 6:14), ja hän oli päättänyt olla tuntematta mitään muuta kuin Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulittuna (1. Kor. 2:2). Tunnustuksemme sanoo:

”Kun kerran vanhurskautus on samaa kuin sovitus Kristuksen tähden, on ilmeistä, että meidät vanhurskautetaan uskon kautta, koska syntien anteeksiantamus otetaan aivan varmasti vastaan yksin uskolla.” (Apol. IV, 158, s. 111). 

”…meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä yksin uskosta, koska me yksin uskon kautta saamme syntien anteeksiantamuksen ja sovituksen Kristuksen tähden ja koska sovitus eli vanhurskautus on asia, jotka on luvattu Kristuksen tähden eikä lain tähden.” (Apol. IV, 182, s. 114).

”Lain ja evankeliumin erotus on hyvin kirkas valo. Siinä valossa näemme oikein jaella Jumalan sanaa sekä selittää ja ymmärtää pyhien profeettojen ja apostolien kirjoituksia. Sen vuoksi laki on tarkoin pidettävä erillään evankeliumista. Näitä kahta oppia ei saa sekoittaa toisiinsa, eikä evankeliumista saa tehdä lakia. Tällöin hämärtyisi Kristuksen ansio ja murheellinen omatunto menettäisi lohdutuksensa.” (FC, SD, 5, 1, s. 505).

”…sanan varsinaisessa merkityksessä evankeliumi on lupaus syntien anteeksiantamisesta ja syntisen vanhurskauttamisesta Kristuksen tähden, laki on sitä vastoin sanaa, joka syyttää synnistä ja tuomitsee kadotukseen.” (FC, SD, 5, 27, s. 510).

3. Vanhurskauttamisen tarve

Jokainen ihminen (Kristus Jumalan Poikana oli poikkeus) on luonnostaan syntinen perisynnin turmeluksen vuoksi. Ihminen on synnissä siinnyt ja syntynyt (Ps. 51:7). Hän ei vain tee syntejä, vaan hän on syntinen. Syntiturmelus on totaalista. Ihmisen lihassa eli hänen turmeltuneessa luonnossaan ei asu mitään hyvää (Room. 7:18). Ihmisellä ei ole Jumalan suhteen vapaata tahtoa, vaan hänen tahtonsa on hengellisissä asioissa synnin sitoma. Ihminen on siis luonnostaan syntinen. Synti ilmenee jumalattomuutena (Ps. 1:5, 2. Piet. 2:5, 3:7), kapinana (Joos. 22:16-19), pahana himona (San 21:10, Room. 6:12, 1. Kor. 10:6, Gal. 5:16-17, Ef. 2:3, Kol. 3:5, 1. Tess. 4:5, Tiit. 2:12, 1. Joh. 2:16-17), ylpeytenä (Mark. 7:22) ja omavanhurskautena, joka on Herran edessä kuin saastainen vaate (Jes. 64:6).  

Yksikään elävä ei ole luonnostaan vanhurskas Jumalan edessä (Ps. 143:2). Olemme siis kokonaan jumalattomia ja syntisiä luonnostamme. Meillä ei ole sitä alkuvanhurskautta, joka ensimmäisillä ihmisillä Eedenin paratiisissa ennen syntiinlankeemusta oli. Luonnollinen ihminen elää lain alla. Hän rakentaa omaa vanhurskauttansa ja elää sen varassa, mutta omavanhurskaus ei Jumalan edessä kestä. Omavanhurskas ihminen elää Jumalan vanhurskaan vihan alla ollen luonnostaan vihan lapsi (Ef. 2:3). Ihmisellä ei luonnostaan ole halua eikä kykyä tulla Jumalan luo. Hän ei voi ansaita yhtään mitään Jumalan edessä. Hän ei voi kestää Pyhän Jumalan edessä, sillä Herra vaatii laissaan täydellisyyttä (Matt. 5:48), johon ihminen ei pysty. Jotta ihminen voisi kestää Jumalan edessä ja päästä hänen yhteyteensä, tarvitaan vanhurskaus, jota ihmisellä ei kuitenkaan luonnostaan ole, eikä sitä hänen ansioillaan tai myötävaikutuksillaan koskaan tule olemaankaan. Tunnustuksemme sanoo:

”Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella (Ps. 50, Room. 5, 2. Moos. 33, 1. Moos. 3.” (SA, 1, 3, s. 267).

”Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina… tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.” (CA, II, 1-2, ss. 52-53).

”Aivan samaa tarkoittaa Augustinuksen käyttämä määritelmä, jonka mukaan perisynti on pahaa himoa. Tällä hän ilmaisee, että paha himo on tullut menetetyn vanhurskauden sijaan. Kun näet ihmisluonto sairaalloisena ei kykene pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa eikä häneen uskomaan, se hakeutuu sitä kohti, mikä on lihallista, ja rakastaa sitä. Jumalan tuomiota se joko suruttomana halveksii tai pelästyksissään vihaa. Näin Augustinuksen määritelmä käsittää sekä vanhurskauden puutteen että sen seurauksena tulleen uuden synnillisen perustilan. Ei paha himo suinkaan ole ainoastaan ruumiillisten ominaisuuksien turmeltumista, vaan myös korkeampien kykyjen kieroutumista siihen, mikä on lihallista.” (AC, II, 24-25. s. 88).

”Olemme lausuneet nuo puutteet, ettei langennut ihminen voi uskoa Jumalaan eikä pelätä ja rakastaa häntä… ihmisessä on paha himo, joka vastoin Jumalan sanaa kääntyy siihen, mikä on lihallista, toisin sanoen ei etsi ainoastaan ruumiillisia nautintoja, vaan myös lihallista viisautta ja vanhurskautta ja luottaa näihin saavutuksiin halveksien Jumalaa… juuri nämä kaksi asiaa yhdessä ovat perisynti: nuo esittämäni puutteet sekä paha himo. Näinhän sanoo Tuomas: ’Perisyntiin kuuluu se, että alkuvanhurskaus on riistetty, ja tähän liittyy sielunelämän eri puolien epäjärjestys; ei siis ole kysymys pelkästään puutoksesta, vaan eräänlaisesta turmeltuneesta perustilasta.’ Ja Bonaventura: ’Jos kysytään, mitä perisynti on, oikea vastaus kuuluu, että se on hillitöntä pahaa himoa. Oikea vastaus on myös, että se on sen vanhurskauden puuttumista, joka meillä kuuluisi olla. Kumpaankin näistä vastauksista sisältyy myös toinen.’… Me olemme syntymästämme asti sellaisia, ettemme Jumalaa tunne, emme usko emmekä luota häneen, vaan halveksimme ja vihaamme häntä.” (AC, II, 26-29, s. 88).  

4. Objektiivinen vanhurskauttaminen

Jumala tuli Kristuksessa ihmiseksi, sillä Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että antoi ainokaisen Poikansa maailmaan syntisiä pelastamaan (Joh. 3:16). Hän on se Jumalan Karitsa, joka otti pois maailman synnin (Joh. 1:29). Hän on meidän ja myös koko maailman syntien sovitus (1. Joh. 2:2). Kristus ansaitsi vanhurskauden kuuliaisuudellaan, joka koostuu lain täyttämisestä meidän puolestamme (Matt. 5:17, Gal. 4:4-5) ja kuolemasta meidän sijassamme (Room. 5:6-8, 2. Kor. 5:14-15). Kristuksen sovitustyön ansio on se vieras vanhurskaus (iustitia aliena), joka voi jumalattoman ihmisen pelastaa. Tämä vanhurskaus on se Jumalan vanhurskaus, joka on Kristuksessa ilmoitettu ilman lakia (Room. 3:21). Objektiivinen armo on yleinen ja täydellinen. Kristuksen armoa verrataan Aadamin lankeemukseen. Aadamin lankeemuksen kautta synti ja kuolema tulivat kaikkien osaksi (Room. 5:12). Samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi (Room. 5:18). Tämä tarkoittaa, että niin kuin Aadamin lankeemus tuotti yleisen turmeluksen, niin Kristuksen vanhurskauden teko tuotti yleisen armon. Missä synti on suureksi tullut, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi (Room. 5:20).

Kun Kristus kuoli puolestamme, Jumala sovitti maailman itsensä kanssa, eli teki sovinnon omalta puoleltaan maailman kanssa. Tämän hän teki siten, ettei hän lukenut maailmalle sen rikkomuksia (2. Kor. 5:19). Lukematta jättäminen tarkoittaa samaa kuin anteeksi antaminen. Anteeksiantamus puolestaan on sama asia kuin vanhurskauttaminen. Kristuksen kuolemassa Jumala tuli sovintoon, mutta ihmiset jäivät vielä pitämään vihaa häntä kohtaan. Tunnustuksemme sanoo:

”Hän (jumaluuden toinen persoona) on täysin luopunut kaikesta omastaan, antanut meille kaikkensa jättämättä mitään itselleen… hän on lunastanut minut synnistä, Perkeleen vallasta, kuolemasta ja kaikesta onnettomuudesta… Perkele tuli luoksemme ja johdatti meidät tottelemattomuuteen, syntiin, kuolemaan ja kaikenlaiseen onnettomuuteen. Niin me jouduimme Jumalan vihan alaisiksi ja menetimme hänen armonsa. Saimme omasta syystämme ja ansiostamme tuomion ikuiseen rangaistukseen… Meidät kurjat ja kadotetut ihmiset hän tempaisi helvetin kidasta, voitti meidät vapaiksi ja saattoi takaisin Isän suosioon ja armoon… ’Herra’ yksinkertaisesti tarkoittaa lunastajaa, joka on siirtänyt meidät Perkeleen vallasta Jumalan tykö, kuolemasta elämään ja synnistä vanhurskauteen… Hän maksoi sen, mihin minä olin syyllistynyt. Tätä hän ei tehnyt kullalla eikä hopealla, vaan omalla kalliilla verellään.” (IK, toinen uskonkohta, 26-31, ss. 378-379).

”Jumala on armossaan tuhlailevan rikas: Ensiksikin evankeliumi vaikuttaa suullisena sanana, kun koko maailmaan julistetaan syntien anteeksiantamus; tämä on evankeliumin varsinainen virka. Toiseksi se vaikuttaa kasteena. Kolmanneksi pyhänä alttarin sakramenttina. Neljänneksi avainten valtana…” (SA, 4, s. 274).

”Hän on kokonainen Kristus, joka on vanhurskautemme yksin sen kuuliaisuuden tähden, jota hän Jumalana ja ihmisenä on osoittanut Isälleen aina kuolemaan asti. Näin hän on ansainnut meille syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän, niin kuin on kirjoitettu. ’Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden ihmisen kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi’ (Room. 5)”. (FC, tiivistelmä, 3, 3, s. 434).

”Hän (Kristus) ei siis myöskään ollut lain alainen, yhtä vähän kuin hänen olisi oman persoonansa puolesta tarvinnut kärsiä ja kuolla; hänhän on lain herra. Se Kristuksen kuuliaisuus, joka luetaan meille vanhurskaudeksi, ei siis ilmennyt vain kärsimyksessä ja kuolemassa, vaan myös siinä, että hän vapaaehtoisesti, meidän edustajanamme tuli lain alaiseksi ja kuuliaisena täytti lain. Tämän täydellisen kuuliaisuuden perusteella, jota Kristus on aktiivisesti ja passiivisesti, elämässä ja kuolemassa osoittanut taivaalliselle Isälleen meidän sijassamme, Jumala antaa syntimme anteeksi, pitää meitä täydellisesti vanhurskaina ja lahjoittaa meille iankaikkisen autuuden.” (FC, SD, 3, 15, s. 491).  

5. Subjektiivinen vanhurskauttaminen

Objektiivinen armo ei hyödytä, jos ihminen ei tule siitä osalliseksi. Tämän vuoksi apostoli Paavali kehottaa ihmisiä suostumaan sovintoon Jumalan kanssa (2. Kor. 5:20). Yksin uskon kautta ihminen suostuu sovintoon Jumalan kanssa. Tällöin hänen kohdallaan Herran armo ei jää turhaksi, vaan se hyödyttää häntä uskon kautta (2. Kor. 6:1). Tämä henkilökohtainen vanhurskauttaminen tarkoittaa sitä, että yksittäinen ihminen tulee uskon kautta objektiivisen vanhurskauttamisen armosta osalliseksi. Kyse ei siis ole varsinaisesti kahdesta eri vanhurskauttamisesta, vaan yhdestä vanhurskauttamisesta, jossa on objektiivinen ja subjektiivinen puolensa. Henkilökohtaisessa vanhurskauttamisessa kaikille valmiina oleva yleinen tulee yksilön kohdalla nautintoon. Objektiivinen armo lahjoitetaan armonvälineiden (Jumalan sana ja sakramentit, joita ovat kaste, ehtoollinen ja rippi, vaikkei viimeisessä olekaan näkyvää ainetta) kautta. Kaikki armonvälineet lahjoittavat saman armon, ja pelastava usko voi syntyä ja vahvistua minkä tahansa armonvälineen vaikutuksesta. Jumalan armo on elämän leipä (Joh. 6:33, 35) ja elävä vesi (Joh. 4:11, 14). Niinpä vanhurskauttamista voitaisiin kuvata seuraavasti: Armo on kuin ruoka, joka synnin tähden nälkäisille valmistettiin keittiössä, joka on Golgata. Se tarjoillaan ja lahjoitetaan kärryillä, joka on armonväline. Ja se nautitaan syömällä, joka on uskomista. Samoin armo on kuin vesi, joka tulee vesilaitokselta, joka on Golgata. Se tulee putkia pitkin, jotka ovat armonvälineet. Jokainen putki välittää saman veden. Se nautitaan juomalla, joka on uskomista. 

Ihminen vanhurskautetaan yksin armosta, uskon kautta ja Kristuksen tähden. Vanhurskauttaminen ei tapahdu tekojen eikä minkään ihmisessä itsessään olevan tähden (Ef. 2:4-9). Vanhurskauttaminen on syntienanteeksiantamus. Kristuksen vanhurskaus omistetaan uskon kautta, jonka yksin Pyhä Henki vaikuttaa. Siihen eivät kuulu uskoa edeltävät eivätkä sitä seuraavat teot. Näin ollen katumus ja hyvät teot eivät ole osa vanhurskauttamista. Katumus edeltää sitä ja hyvät teot puolestaan seuraavat sitä. Katumus taasen ei ole aktiivista tekemistä eikä suorittamista, vaan passiivista synnin hätää ja armon tarvetta (contritio passiva).   

Vanhurskauttamiseen eivät kuulu eivätkä siihen myötävaikuta ihmisen teot eivätkä tekemättä jättämiset. Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi (Room. 4:5). Usko ei vanhurskauta ansiona eikä tekona, vaan ainoastaan siksi, että se huolii eli vastaanottaa valmiin armon nautintoon. Niinpä ihminen ei pelastu uskon tähden vaan uskon kautta. Usko vaikuttaa rakkauden kautta (Gal. 5:6), mutta tämä rakkaus ei kuulu vanhurskauttamiseen vaan pyhitykseen, joka on vanhurskauttamisen seuraus. Vanhurskauttaminen tarkoittaa Jumalan sanan mukaan, että 1) rikokset ovat anteeksi annettu, 2) synti on peitetty, ja 3) Herra ei lue syntiä (Room. 4:7-8). Vanhurskauttaminen on syntien anteeksiantamus Kristuksen aktiivisen ja passiivisen kuuliaisuuden tähden (remissio peccatorum propter obedientia activa et passiva Christi).

Vanhurskauttaminen ei tapahdu ihmisessä vaan hänen ulkopuolellaan. Valmiin armon vastaanottava usko tosin syntyy armon voimasta ja vaikutuksesta ihmissydämeen, muttei ihminen pelastu uskon tähden vaan sen kautta. Pyhä Henki vaikuttaa pelastavan uskon ihmissydämessä. Mutta hänen – joka on Pyhä Jumala – läsnäoloa ihminen ei kestäisi ilman objektiivisen armon olemassaoloa. Koska sovitus on jo tapahtunut, yleinen armo on olemassa, ja Jumalan mielisuosio on hankittu, Pyhä Henki pääsee vaikuttamaan syntisen ihmisen sydämeen uskon kirkastamalla hänelle armonvälineiden kautta lahjoitettavan Kristuksen armon henkilökohtaisesti. Luonnostaan synnitön Kristus tehtiin lukemisen kautta synniksi meidän tähtemme, että me hänessä tulisimme lukemisen kautta Jumalan vanhurskaudeksi (2. Kor. 5:21). Niin kuin Kristuksen syntisyys ei ollut olemuksellista vaan luettua, niin ei meidän vanhurskautemmekaan ole olemuksellista vaan luettua.

Vanhurskauttaminen on forenssinen vanhurskaaksi julistaminen (actus forensis), joka tapahtuu Jumalan sydämessä ihmisen ulkopuolella. Se on Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksi lukemista (imputatio), ei mitään ihmiseen vuodatettua rakkautta tai kvaliteettia. Vanhurskautemme on Kristuksen sovitustyön ansio, joka on siis jo valmiina objektiivisena armona eli Jumalan mielisuosiona Golgatalla, ja joka lahjoitetaan objektiivisissa armonvälineissä. Vanhurskauttamisessa ihminen yhdistyy uskossa itsensä ulkopuolelle maailman synnit sovittaneeseen Kristukseen (unio fidei formalis). Suunta on nimenomaan näin päin. Ihminen löytää sielulleen levon Kristuksen haavoissa, hänen sovintoveressään. Vanhurskauttamiseen ei kuulu eikä sisälly ihmiseen vuodatettuja hyveitä, eikä edes Jumalan olemuksellinen läsnäolo hänessä, joskin Kristuksen asuminen (inhabitatio Christi) ja Jumalan salattu läsnäolo (unio mystica) uskovassa ovat vanhurskauttamisen spontaani seuraus. Näiden kahden ja vanhurskauttamisen välillä valitsee siis asiallinen syy-seuraus -suhde.

Armo ei perustu uskoon, vaan usko armoon. Vanhurskauttaminen ei perustu pyhitykseen, vaan pyhitys vanhurskauttamiseen. Kristuksen vanhurskauden vaate valmistettiin Golgatalla, lahjoitetaan kasteessa (ja muissa armonvälineissä), ja puetaan päälle uskossa. Vanhurskauttaminen Jumalan edessä (coram Deo) ei ole koskaan osittainen, vaan se on aina täydellinen. Ihminen joko on kokonaan vanhurskas tai sitten hän ei ole lainkaan vanhurskas. Pyhitys vanhurskauttamisen seurauksena puolestaan on täällä maan päällä aina osittaista. Sisällisen ihmisensä eli uuden ihmisensä puolesta kristitty iloiten yhtyy Jumalan lakiin, mutta vanhan ihmisensä eli lihansa puolesta hän palvelee synnin lakia (Room 7:22-25). Tunnustuksemme sanoo:

”Pyhä Henki tuo meille tämän vanhurskauden evankeliumissa ja sakramenteissa; uskon kautta se sovelletaan meihin jokaiseen, annetaan omaksemme ja otetaan vastaan. Uskovat ovat siis sovinnossa Jumalan kanssa, he ovat saaneet syntinsä anteeksi, heille kuuluu Jumalan armo, lapsen asema ja perintönä iankaikkinen elämä.” (FC, SD, 3, 16, s. 491). 

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme… että Raamatun kielenkäytön mukaan sana ’vanhurskauttaminen’ merkitsee tässä yhteydessä samaa kuin absoluutio, synneistä vapaaksi julistaminen… Jos sen asemesta käytetään sanoja regeneratio ’uudesti syntyminen’ ja vivificatio ’eläväksi tekeminen’, kuten Puolustuksessa tehdään, annettakoon niillekin sama merkitys…” (FC, tiivistelmä, 3, 7-8, s. 435).

”Jos on määrä säilyttää puhdas oppi Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta, on tarkasti säilytettävä ne sanat, joilla pyhä Paavali sulkee meidän omat tekomme kokonaan ulkopuolelle ja erottaa ne Kristuksen ansiosta. Näin kunnia annetaan yksin Kristukselle. Sellaisia sanontoja, particulae exclusivae, ovat: armosta, ilman ansioita, ilman lakia, ilman tekoja, ei tekojen perusteella. Kaikki nämä sanonnat korostavat sitä, että me tulemme vanhurskaiksi ja autuaiksi ’yksin uskosta’, yksinomaan uskomalla Kristukseen.” (FC, tiivistelmä, 3, 10, s. 435).

”Sillä alulla oleva vanhurskaus eli uudistus jää meissä olevan lihan tähden aina epätäydelliseksi ja epäpuhtaaksi aina kuolemaan asti, eikä ihminen siis sen varassa voi kestää Jumalan tuomiolla. Jumalan tuomiolla kestää ainoastaan uskovalle luettu Kristuksen vanhurskaus: hänen kuuliaisuutensa, kärsimyksensä ja kuolemansa.” (FC, SD, 3, 32, s. 494).

”Vanhurskauttamisen opinkohdasta suljetaan pois kaikki omat teot ja ansiot, oma arvo ja kerskaus sekä kaikki luottamus meidän omiin tekoihimme, siten että meidän tekojamme ei pidetä vanhurskauttamisen ansaitsevana perusteena, joka Jumalan olisi otettava huomioon vanhurskauttaessaan tai johon me voisimme tai saisimme luottaa. Teoillamme ei ole vanhurskauttamisessa yksinomaista, puolittaista eikä edes vähäisintäkään merkitystä.” (FC, SD, 3, 37, s. 495).

”Uudistusta, pyhitystä, hyveitä ja hyviä tekoja ei pidetä Jumalalle kelpaavana vanhurskautenamme, sen osana eikä perusteena… Niitä ei saa millään tekosyyllä, nimityksellä eikä nimellä sotkea vanhurskauttamisen opinkohtaan ikään kuin siihen välttämättä kuuluvina. Uskon vanhurskaus ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksiantamus yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden.” (FC, SD, 3, 39, s. 495).

”Usko ja hyvät teot sopivat vallan hyvin yhteen. Mutta siunauksen ottaa omakseen yksin usko ilman tekoja… Milloin puhutaan vanhurskauttavasta uskosta, pätee pyhän Paavalin opetus, että usko yksin vanhurskauttaa, ilman tekoja, sillä usko soveltaa meihin ja omistaa Kristuksen ansion… Kuolleeksi Jaakob sanoo sellaista uskoa, jota eivät hyvät teot Hengen hedelminä seuraa… Pyhä Jaakob opettaa oikein sanoessaan, että me emme pelastu sellaisella uskolla, jolla ei ole tekoja eli joka on kuollut usko… Puolustus sanoo syystä Jaakobin puhuvan sellaisten ihmisten teoista, jotka jo ovat Kristuksen vanhurskauttamia, jotka ovat Kristukselta saaneet syntinsä anteeksi ja päässeet sovintoon Jumalan kanssa.” (FC, SD, 41-43, s. 496).  

”…usko vanhurskauttaa yksin sen perusteella, että se tarttuu evankeliumin lupaukseen ja ottaa omakseen Jumalan armon ja Kristuksen ansion, joka lupauksessa annetaan.” (FC, SD, 3, 43, s. 497).

”Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus, jota Paavali tähdentää, josta hän käyttää nimitystä Jumalan vanhurskaus (iustitia Dei) ja jonka takia meidät Jumalan edessä julistetaan vanhurskaiksi. Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus taas ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit saadaan anteeksi ja kurja syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion perusteella.” (FC, SD, 3, 54, s. 498).  

6. Vanhurskauttamiseen liittyvät termit

Kun sanotaan, että 1) syntinen ihminen, 2) vanhurskautetaan, 3) yksin armosta, 4) yksin uskon kautta, ja 5) yksin Kristuksen tähden, on hyvin tärkeää määritellä oikein nämä käsitteet. Luterilaisuudessa ajatellaan seuraavasti: 1) syntinen ihminen on kokonaan syntinen vailla minkäänlaista halua, kykyä tai voimaa myötävaikuttaa pelastukseensa. Hän ei ole vain kuollut synteihinsä (niin kuin pölkky), vaan kaikin voiminensa Jumalaa vastustava., 2) vanhurskauttaminen on forenssinen imputaatio, jossa Kristuksen sovitustyön ansio luetaan jumalattomalle ihmiselle. Se ei ole mikään osittainen tai etenevä parantumisprosessi, vaan yhtenä hetkenä tapahtuva armosta osalliseksi tuleminen, joka muuttaa ihmisen henkilökohtaisen statuksen Jumalan vihan alta hänen armonsa alle., 3) armo on syntien anteeksiantamus Kristuksen kuuliaisuuden tähden. Se ei ole mitään meihin vuodatettua rakkautta eikä mahdollisuutta itse myötävaikuttaa Jumalan hyvyyden avulla vanhurskauttamiseemme., 4) usko on valmiin pelastuksen omistamista. Se ei ole itsessään ansiollista, eikä siihen sisälly rakkaus, joskin se vaikuttaa rakkauden kautta. Vanhurskauttamisessa uskon luonne on puhtaasti välineellinen. Vanhurskauttamista seuraavassa pyhityksessä usko kyllä sitten armon voimasta tuottaa hyvää hedelmää eli hyviä tekoja., ja 5) Kristus on vanhurskautemme syntiemme sovittajana kuuliaisuutensa tähden. Tämä tarkoittaa, että Kristus lain täyttäneenä ja ristillä kuolleena Vapahtajana on vanhurskautemme. Hänen jumalallisen luontonsa vuodattaminen meihin ei kuulu vanhurskauttamisen vaan pyhityksen alaan.  

7. Vanhurskauttamisen seuraukset

Vanhurskauttamisen seuraukset ovat moninaiset. Pyhitys seuraa vanhurskauttamista. Evankeliumi on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi (Room. 1:16). Jumalan vanhurskauttava armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se myös kasvattaa meitä pyhitykseen eli hylkäämään maailmalliset himot ja elämään vanhurskaasti (Tiit. 2:11-12). Pyhitykseen kuuluvat hyvät teot, rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan, uusi kuuliaisuus Jumalan laille ja Jumalan olemuksellinen asuminen uskovassa ihmisessä. Vanhurskauttamisen kautta ihminen saa myös pelastusvarmuuden, hyvän omantunnon ja sielullensa rauhan. Tekoihinsa, pyhittymiseensä tai omassa itsessään tapahtuviin prosesseihin turvautuva ihminen puolestaan joutuu elämään ainaisessa epävarmuudessa ja pelossa. Pelkoa ei kuitenkaan rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta (1. Joh. 4:18). Tämä täydellinen rakkaus on juurikin se Kristuksen armollinen rakkaus, joka peittää syntien paljouden, antaa anteeksi, julistaa vanhurskaaksi, jättää synnit lukematta, sekä on laupias ja armollinen. Tästä täydellisestä Vapahtajan rakkaudesta ihminen tulee osalliseksi, kun hänet vanhurskautetaan yksin armosta, yksin uskon kautta ja yksin kuuliaisuudellaan maailman synnit sovittaneen Kristuksen tähden.    

Topi Jääskeläinen

LL, TM, psykiatriatrian erikoislääkäri ja pastori 

Lhpk 

Debatti jatkuu seuraavaksi Miikan vastauspuheenvuorolla edeten Topin vastauspuheenvuoroon. Ensimmäinen vastauspuheenvuoro julkaistaan ensi viikolla, ja niissä pyritään lyhyyteen ja täsmällisyyteen.