uskovantie

Olemme käyneet Topi Jääskeläisen kanssa varsin laajan debatin vanhurskauttamisopista, jossa Topi puolusti luterilaista käsitystä, minä katolista. Lisäksi sivusimme jonkin verran molempien kirkkokuntien opinmuodostuksen periaatteita ja oppia kirkosta sisältäen opin paaviudesta.

Keskustelimme myös hieman mariologiasta, joka oli varsinaisen debattimme kannalta sivuroolissa. Neitsyt Mariaan liittyen tahtoisin loppukaneettina todeta, ettei katolinen mariologia muodosta sinänsä vanhurskauttamisopin näkökulmasta yhteyden estettä kummankaan kirkkokunnan positiosta käsin, sillä Neitsyt Marian pelastustie ja armolla täyttäminen liittyy vain ja ainoastaan Kristuksen ansioihin ja Jumalan valintaan, ei Marian omaan inhimilliseen hurskauteen tai omiin tekoihin.

Tulkinnan perusta

Usko Raamattuun erityislaatuisena ja inspiroituna Jumalan sanana on samanlainen sekä katolisessa että luterilaisessa uskossa. Sen sijaan se sääntö, minkä mukaan Raamattua luetaan on hieman erilainen, sillä katolinen usko hyväksyy myös Pyhän Hengen johtaman tradition uskon lähteeksi. Itseasiassa lähde on kuitenkin yksi, sillä kirkon uskon yksi jumalallinen lähde on Pyhä Henki, joka on totuuden henki. Pyhä Henki on inspiroinut Raamatun tekstien kirjoittajia, kuten myös johtanut uskon tulkintaa läpi kirkon historian. Näitä ei katolisuudessa aseteta vastakkain.

Katolisessa uskossa Raamatun tulkintaa arvioidaan siis kirkon uskon valossa. Vanhurskauttamisopin suhteen Topi ei kiistä sitä, että kirkko on opettanut ennen 1500-lukua synergistisesti pelastumisesta, mutta Topi katsoo, että kirkko on voinut opettaa virheellisesti, eikä oikeaa tulkintaa vielä takaa se, että jokin oppi on ollut laaja-alainen kirkon opetus. Katolisesta näkökulmasta tällainen rappioteoria ei ole mielekäs, sillä se kyseenalaistaisi Pyhän Hengen johdatuksen. Siksi katolisuudessa sanotaan, että yksittäinen maallikko, pappi tai piispa voi erehtyä, mutta paaviin yhteydessä oleva koko katolinen eli universaali/ yleismaailmallinen kirkko ei. Tämän takaa Jeesuksen lupaus: ”Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” Tästä seuraa nähdäkseni sellainen luottamus kirkkoon, joka erottaa katolisen uskon protestanttisuudesta.

Nostin debatissamme esille kysymyksen Raamatun kaanonista eli siitä, mistä voimme tietää, mitkä kirjat kuuluvat Raamatun kaanoniin. Toin myös esille sen seikan, että kirkon historiassa eri opettajilla on ollut monenlaisia käsityksiä kaanonista. Tällöin kysymykseksi nousee: Kenelle Pyhä Henki on kirkastanut oikein sen, mitä kirjoja tulisi lukea Jumalan inspiroituina teksteinä kirkossa? Kuka/ ketkä/ mikä instanssi on siis tunnistanut oikein pyhät tekstit? Katolinen usko ei taaskaan katso yksittäisten opettajien käsityksiä sinänsä, vaan sitä, mitä kirjoja kirkossa on luettu laaja-alaisesti ”aina ja kaikkialla”. Kaanonin katolisuuden eli yleisyyden taustalla katsotaan olevan Pyhän Hengen johdatus, eikä sitä tule siksi noin vain hylätä. On historiallisesti kiistatonta, että esimerkiksi VT:n deuterokanonisia kirjoja on pidetty kirkossa pyhinä teksteinä varhaiskirkosta saakka ja ne on hyväksytty Raamatun kaanoniin varhaisissa kirkolliskokouksissa.

Esitin varauksellisen huomion Topin mainitsemista reformaation periaatteista: 1) Raamattu on selvä ja 2) Jokaisen opin tulee perustua niiden yksiselitteisiin opin sijaintipaikkoihin (sedes doctrinae). Mielestäni kristikunnan jakautuneisuus osoittaa empiirisesti, ettei Raamattu lopulta ole ihan niin selvä. Raamattua on mahdollista lukea monenlaisista esi-/ kokonaisymmärryksistä käsin ja päätyä melko erilaisiin lopputuloksiin. Itsessään tämä ei toki todista, että totuus olisi relatiivinen, vaan se puhuu enemmän sen puolesta, että Raamatun lisäksi tarvitaan myös toinen auktoriteetti, joka vetää yhteen Raamatun opetukset ja soveltaa niitä käytäntöön. Siihen kysymykseen, kuka tai mikä on tämä auktoriteetti, katolinen ja luterilainen usko vastaavat eri tavalla.

Toiseksi voidaan esittää, että tulkintaan tarvitaan joka tapauksessa aina Pyhä Henki jo Raamatun oman todistuksen perusteella. Jos siis Matti Meikäläinen väittää, että on löytänyt ´ainoan oikean tulkinnan´ ja hän tulkitsee Raamattua eri tavalla kuin katolinen eli yleismaailmallinen kirkko, niin hän välttämättä myös uskoo, että Pyhä Henki on kirkastanut vain hänelle tuon oikean tulkinnan, eikä koko kirkolle ennen häntä. Tällöin hän nostaa oman tulkintansa Raamatusta kirkon uskoa vastaan, mikä johtaa aina jonkinlaiseen subjektivismiin universaalin kirkon näkökulmasta.

Entä onko jokaisella opilla omat sijaintikohdat Raamatussa? Aluksi tulee mielestäni huomauttaa, että tämä periaate nousee Raamatun oman ilmoituksen ulkopuolelta, eikä tällaista yksin Raamattu -periaatetta voida perustella eksplisiittisesti suorilla Raamatun kohdilla. Toisaalta myöskään Raamatun kaanonia ei voida perustella eksplisiittisillä Raamatun kohdilla, joten kaanonkysymyksessäkin meidän on vain luotettava kirkkoon, jonka kautta Raamattu on meille välitetty.

Raamattu on kaikkien kristillisten kirkkokuntien mukaan aivan erityislaatuinen kirja, mutta seuraako tästä automaattisesti se, ettei kirkolla ole muuta erehtymätöntä auktoriteettia, tai että mikään muu ei ole velvoittavaa kuin se, mistä Raamatun opetus on yksiselitteistä. Ei välttämättä. Itseasiassa Raamattu kehottaa: ”Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niin kuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä.” (Hepr. 13:17) Jos siis olen kuuliainen esimerkiksi kirkon paastosäännöille tai tulkinnalle sunnuntaivelvollisuudesta, on tämä Raamatun hengen mukaista ja voin luottaa sillä olevan positiivinen vaikutus sielulleni.

Lisäksi on tärkeää ymmärtää Raamatun kontekstuaalisuus. Esimerkiksi Paavalin kirjeiden suhteen tämä tarkoittaa sitä, että ne on kirjoitettu tietyn seurakunnan tietynlaiseen historialliseen tilanteeseen /ongelmaan, jonka johdosta on valittu tietty argumentaatio. Näen opin sijaintipaikkojen etsimisen riskinä sen, että tämä Raamatun kontekstuaalisuus unohtuu, ja Raamatusta aletaan koota sellaista palapeliä, joka sopii omaan kokonaiskuvaan, mutta ei välttämättä enää Raamatun omaan kontekstiin. Kysymys siitä, mistä Raamatun tekstit itseasiassa puhuvat, on kuitenkin kristityille yhteinen. Toinen kysymys on, miten näitä tekstejä tulisi sitten soveltaa kirkon elämään nykyhetkessä. Tässä joudutaan usein operoimaan Raamatun oman kontekstin ulkopuolella, eikä suoraviivaisia ratkaisuja välttämättä ole olemassa. Uskon silti, että jaamme Topin kanssa saman tavoitteen, jossa tahdomme tulkita Raamattua ´niin kuin se on kirjoitettu´.

Raamattua luetaan aina jonkinlaisen kokonaisymmärryksen valossa. Tämä on nähdäkseni yhteistä kaikille kristityille. Kun puhutaan opin kokonaisuudesta, katolinen usko ymmärtää sen niin, että oppi on looginen, sillä totuuden olemukseen kuuluu loogisuus. Tällöin esimerkiksi Raamatun opetus Jumalan vihasta tulkitaan Jumalan rakkauden olemuksen valossa. Tai opetus ennaltamääräyksestä tulkitaan Jumalan oikeudenmukaisuuden valossa. Jumala ei siis samaan aikaan vihaa ja rakasta ihmistä, vaan viha liittyy syntiin ja selittyy Jumalan rakkaudella, sillä rakkauden Jumala ei voi olla vihaamatta syntiä, koska synti aiheuttaa kärsimystä ja onnettomuutta ihmisten välillä. Jumala ei myöskään määrää toisia taivaaseen ja jätä loppuja vaille mahdollisuutta pelastua, sillä se sotisi Jumalan hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta vastaan. Mielestäni pahan ongelma ja se, että kaikki eivät pelastu, selittyy parhaiten sillä, että Jumala on lopulta antanut ihmiselle vapaan tahdon, jolla hän voi joko ottaa vastaan Jumalan tarjoaman pelastuksen tai torjua sen.

Käsitys laista ja armosta

Topi kritisoi useissa kohdin sitä, että katolisuudessa on vajaa käsitys laista. Luterilaisessa käsityksessä laki murskaa ihmisen, sillä kukaan ei voi täyttää Jumalan vaatimuksia. Ihmisen parhaatkin yritykset tehdä hyvää jäävät aina vaillinaiseksi ja sellaisenaan Jumalan vihan alaisiksi. Luterilaisen käsityksen mukaan ainoa ratkaisu on se, että Jumala lukee Kristuksen ansiot uskon kautta ihmisen hyväksi. Tämä ja vain tämä voi lepyttää vihaisen Jumalan. Tällöin Jumala ei näe uskovassa ihmisessä ihmisen omaa saastaisuutta, vaan Kristuksen täydellisyyden, ja ihminen on turvassa Jumalan vihalta ja tuomiolta. Jään itse pohtimaan, voiko kukaan kristitty nähdä tästä vinkkelistä Jumalaa sellaisena Isänä, joka iloitsisi meistä, teoistamme tai yrityksistämme. Vai onko hän aina sellainen Isä, joka näkee meissä vain virheitä ja haluaa rankaista meitä.

Voidaan siis sanoa, että luterilaisesta käsityksestä ihmisen on mahdotonta välttää syntiä tai olla edes pientä hetkeä tekemättä syntiä. Suhteessa Jumalaan painottuukin vain turvautuminen Kristukseen ja siihen, että Kristuksen tähden Jumalan viha ei osu meihin. Mutta onko todellisuus todella näin synkkä silloinkin, jos Jumala lahjoittaa meille Pyhän Hengen ja apunsa. Eikö luottamus Jumalaan voisi olla myös luottamusta hänen apuunsa, jonka johdosta voi tavoitella suuria siinä rakkaudessa, johon Raamattu meitä kehottaa?

Katolisesta näkökulmasta voidaan todeta, että Jumala kyllä tahtoo pyhitystämme, koska ilman sitä ”kukaan ei ole näkevä Herraa.” Tämä ei ole kuitenkaan mahdoton lista asioita, joissa ihminen jää aina vain vajaaksi ja murskatuksi. Tai no tietysti voidaan sanoa, että itsessään ihminen jäisikin vajaaksi, mutta Jumalan armon varassa (joka on siis katolisesta näkökulmasta anteeksiantamuksen lisäksi Jumalan antama voima kaikkeen hyvään), kaikki on mahdollista. Jos apumme on Jumalassa, niin emme voi tehdä Jumalasta niin pientä, että korostamme koko ajan vain kykenemättömyyttämme, sillä silloin katsoisimme omiin voimiimme, jotka ovat itsessään heikot. Katolisuuden fokus on kuitenkin Kristuksessa ja juuri hänen kanssaan mikään ei lopulta ole mahdotonta.

Jumalan armollisuuteen liittyy myös se, että hän kykenee näkemään heikkoutemme. Isämme ei ole sellainen, joka ei tuntisi ihmiselämän vaikeutta, vaan Jumala on Pojassaan elänyt todellisen ihmiselämän ja tietää siksi tarkkaan, mitä on olla ihminen. Hän tuntee ihmisyyden haasteet, kiusaukset ja heikkouden. Juuri siksi hän kykenee auttamaan meitä myötätuntoisesti. Suhteessa lakiin tätä voisi lähestyä niin, että Jumala ei mittaa kaikkia ihmisiä samalla tavalla: Niiltä joille on paljon annettu, vaaditaan enemmän, kun taas niiltä, joille on vähän annettu, myös vaaditaan vähemmän.

Katolisesta näkökulmasta taivas voisi toteutua jo maan päällä, jos kaikki ihmiset olisivat pyhiä. Tällöin maan päällä vallitsisi sellainen rakkaus, jota Kristus osoitti ihmiskunnalle antamalla henkensä syntisten puolesta. Ei olisi sotia, ei itsekkyyttä, ei riitaa veljien välillä. Ei rikkinäisyyttä, epäluottamusta eikä särjettyjä sydämiä. Tällöin ei tarvitsisi varastaa, ei valehdella tai marssia tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Ihmisillä olisi hyvä olla. Juuri tätä Jumala haluaa ja juuri tätä synti pohjimmiltaan vastustaa ja rikkoo. Siksi Jumala vihaa syntiä ja haluaa pyhitystämme. Taivas on siksi niin kaunis ja hyvä paikka, koska siellä vaallitsee täydellinen rakkaus.

Jumalan antama laki nousee Jumalan rakkaudesta. Rakkaus ei ole vain hauska tunne, vaan paljon enemmän. Pelastuksessa on kyse siitä, että ihminen pääsee osalliseksi Jumalan omasta elämästä. Tästä todistaa se, jonka ymmärrämme Topin kanssa samoin, että kasteessa ihminen saa ilman omaa ansiota lahjaksi Pyhän Hengen, joka asettuu ihmiseen asumaan kuin temppeliin. Tämän rakkauden Hengen avulla, voimme alkaa rakastaa kuin Jumala. Taivas voi toteutua vähä vähältä myös maan päällä. Pyhä Henki on pyhittymisemme ainoa vaikuttava syy. Se ei kuitenkaan poista ihmisen tahdon vapautta. Rakkaus ei koskaan pakota, vaan ihmiselle jää aina lopulta mahdollisuus joko yrittää elää sen mukaan, tai valita toisenlainen tie. Raamattu kehottaa kilvoittelemaan rakkaudessa monessa kohdin. Mielestäni jo tämä osoittaa, että ihmisellä on oma valinnanvapaus tässä prosessissa.

Millainen isä Jumala siis on? Katolisesta näkökulmasta Jumala katsoo meitä, lapsiaan, rakastaen meitä. Hän ei koskaan vihaa meitä. Sen sijaan hän vihaa sitä, jos meihin sattuu. Meihin taas sattuu, kun riitelemme, vihaamme, elämme itsekkyydessä ja rakkaudettomuudessa. Synti erottaa ihmisiä toisistaan. Siksi synti on onnettomuutemme perimmäisin syy. Silloinkin kun teemme syntiä, emme lakkaa olemasta Jumalan lapsia, joiden vaikeuksia ja heikkouksia Hän ymmärtää. Jumala tahtoo kuitenkin parastamme ja siksi hän antaa pyhittymiseemme yliluonnollisen avun, Pyhän Hengen, joka on pyhittävä armo. Anteeksiantamus on lahja, joka pesee pois syyllisyyden. Pyhittävä armo on lahja, joka tekee meistä todellisesti taivaskelpoisia. Taivaassa ei ole nimittäin enää syntiä, heikkoutta tai rakkaudettomuutta. Siellä kaikki rakastavat kuin Jumala. Siellä kaikki ovat täysin pyhiä, eikä ole enää syntiä.

Lopuksi

Ymmärtääkseni katolinen ja Topin kuvaama luterilainen käsitys laista, Jumalasta, vanhurskauttamisesta ja pelastuksesta ovat tietyllä tapaa melko kaukana toisistaan ainakin teoreettisella tasolla. Monergismi ja luterilainen predestinaatiokäsitys ovat mielestäni yhteensovittamattomia katolisen synergismin kanssa. Sen sijaan terminologiset erot ovat nähdäkseni jokseenkin yhteensovitettavissa. Tarkoitan tapaa puhua armosta, vanhurskaudesta ja pyhityksestä. Se että luterilaisuus ymmärtää ja erittelee nämä termit hieman eri tavalla, ei ole välttämättä kokonaisuuden kannalta ratkaisevaa.

Kun pohdin vanhurskauttamisoppia oman kokemuksen valossa sanoisin, että luterilaisena en jossain vaiheessa enää ollut kosketuksissa oman syntisyyteni kanssa. Synnistä tuli minulle enemmän abstrakti uskontotuus, joka tuli vain hyväksyä, kuin todellisuus jonka tuntisin omassa lihassani. Itselleni tähän ratkaisu oli katolinen rippikäytäntö. Jos en nimennyt syntejäni papille, minun oli vaikea nähdä niitä elämässäni. Luterilainen synnintunnustukseni Jumalalle oli enemmän: anna anteeksi syntisyyteni, mutten kovin paljoa hahmottanut, mitä se konkreettisesti tarkoitti. Tietysti jokin käsitys oli, mutta minulle jäi kuitenkin vaikutelma, että uskovaisella ei ole lopulta niin merkityksellistä, mitä hän elämässään tekee, jos hän vain turvautuu Kristuksen sovitukseen. Luterilaisuudessa puhuttiin, että ainoa todellisesti kadottava synti on epäusko. Siksi on mielenkiintoista, että Topi hyväksyy myös kuolemansynnin käsitteen, jossa ihminen rikkomalla vakavasti ja tieten tahtoen lähimmäistään vastaan voi menettää pelastuksensa.

Kuolemansyntiin liittyen Topi kuitenkin katsoo, että Jumala johdattaa valitsemansa ihmiset takaisin ´pelastuksen tilaan´, vaikka ihmisellä onkin oma vastuu teoistaan. Jumala siis lopulta pelastaa Topin mukaan suvereenisti ne, jotka hän on valinnut, vaikka ihminen voikin kääntyä Jumalaa vastaan. Minulle tämä hahmottuu niin, että teoilla ei ole lopulta iankaikkisuuden kannalta merkitystä, sillä Jumala pelastaa joka tapauksessa ne, jotka hän ennalta valitsee, eikä ihminen voi siihen mitenkään vaikuttaa. Luterilaisuudessa pelastuksesta tahdotaan häivyttää kaikki se, mikä on ihmisen vastuulla. Tätä on monergismi.

Synergismi taas on sitä, että pelastuksen ainoa vaikuttava syy on Jumalan armo, mutta pelastuksen vastaanottaminen ja sen hyväksyminen on ihmisen vapaan tahdon piirissä. Tällöin ei ole olemassa tiettyä valittyjen joukkoa, joiden pelastuksen Jumala varmistaa omalla suvereenilla päätöksellään, vaan ihmiselle jää lopulta aina vapaus joko torjua tai ottaa vastaan armo. Tällöin kuolemansynnin tekemällä voi todella menettää pelastuksen, eikä Jumala johda tällaista henkilöä väistämättä takaisin pelastuksen ja anteeksiantamuksen alle. Toki hän kutsuu, mutta ei pakota. Tahdotko ottaa kutsun vastaan elää Jumalan kanssa vai torjua sen, on lopulta se kysymys, joka ratkaisee iankaikkisen kohtalomme.

Palaan rippiin. Katolilaisena ripittäydyn usein papille ja nimeän ne asiat, joissa olen rikkonut lähimmäistäni vastaan. Tällöin synninpäästöstä tulee konkreettisempi ja hahmotan paremmin, mitkä ovat ne elämäni kipupisteet, joissa tarvitsen enemmän armoa, Kristusta ja pyhitystä. Ainakin minulla se on vaikuttanut niin, että Kristuksesta on tullut entistä rakkaampi ja läheisempi. Katolilaisena olen kokenut voimakkaammin anteeksiantamuksen lohdullisuuden ja armon voiman elämässäni. Suhde Jumalaan on näkynyt konkreettisempana rukouselämänä ja voimakkaampana tarpeena tulla osalliseksi pyhistä sakramenteista, joista tärkein on pyhä eukaristia.

Ymmärrän, että luterilaisen vanhurskauttamisopin fokus on hyvä. Sen tavoite on kiinnittää katse yksin Kristukseen. Luulen myös ymmärtäväni luterilaisen huolen katolisesta vanhurskauttamisopista. Sanoisin kuitenkin, että jos syntiä, Jumalaa, vanhurskauttamista ja pelastusta alkaa nähdä katolisella tavalla, voi Jumalan rakastavan sydämen nähdä vielä kirkkaammin. Tämä juuri on se rakkauden evankeliumi, joka avaa kristinuskon merkityksen ja toivon: Jumala on todella tullut alas taivaasta etsimään meitä, kadotettuja ihmisiä, jotta voisi viedä meidät takaisin kotiin.

Aivan aluksi, kiitos paljon tästä keskustelusta. Se on avartanut käsitystäni roomalais-katolisesta pelastusopista. Olen myös tyytyväinen siihen maltillisuuteen, johon olet kyennyt. Toivottavasti myös minä olen kyennyt samaan edes jossain määrin.

En ala enää vastaamaan sitaatteihisi, vaan tiivistän yleisemmällä tasolla. Luterilaisuuden ja roomalais-katolisuuden erot vanhurskauttamisopin suhteen juontuvat jo 1500-luvulle. Trenton konsiilin päätökset tuomitsevat selkeästi luterilaisen vanhurskauttamiskäsityksen. Trenton vanhurskauttamista koskevat kaanonit on ilmaistu 33 lyhyehkössä kohdassa, jotka tuoreessa suomen kielisessä laitoksessa käsittävät sivut 64-69. Tämä on varsin pieni määrä sivuja suhteutettuna siihen, että luterilaiset Tunnuskirjat käsittelevät tätä opinkohtaa paljon laajemmin ja runsassivuisemmin: Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sivut 91-147, Yksimielisyyden ohjeen tiivistelmässä sivut 434-436, ja Yksimielisyyden ohjeen täydellisessä selityksessä sivut 489-500. Tekstiä näissä on noin 70 ison sivun verran. Tämä kertoo, että luterilaiset pitävät vanhurskauttamisoppia pääopinkohtana. Tunnustuskirjojen kirjoittamisen jälkeen luterilainen ortodoksia käsitteli vanhurskauttamista tuhansien sivujen verran.

Trento tuomitsee vanhurskauttamisoppikaanoneissaan luterilaisen vanhurskauttamisopin laajasti. Se opettaa: vapaata tahtoa (kaanon nro 5), ennen vanhurskauttamista tapahtuneiden tekojen synnittömyyden mahdollisuutta (nro 7), ihmisen ja Jumalan yhteistyötä (nro 9), että Kristuksen ansiolla ansaitun vanhurskauden kautta ihmiset eivät täsmällisessä mielessä ole vanhurskaita (nro 10), että vanhurskaaksi ei tulla pelkästään Kristuksen vanhurskauden hyväksi lukemisen tai syntien anteeksiantamuksen kautta ilman vuodatettua armoa ja rakkautta (nro 11), että usko ei ole pelkkää luottamusta Jumalan laupeuteen ja että vanhurskauttaminen ei tapahdu pelkästään tämän luottamuksen kautta (nro 12), että synneistä päästäminen ja vanhurskauttaminen ei tapahdu pelkästään uskon kautta (nro 14), että evankeliumi ei ole vain iankaikkisen elämän lupaus ilman käskyjen noudattamisen muodostamaa ehtoa (nro 20), että hyvät teot ovat vanhurskauttamisen lisääntymisen syitä (nro 24), että kasteen jälkeen langennut ei voi nousta pelkän uskon kautta ilman parannuksen sakramenttia (nro 29), että Jumalan armolle ja Jeesuksen ansiolle rakentuvien hyvien tekojen kautta ihminen todellisesti ansaitsee osalleen tulleen armon lisääntymistä, iankaikkisen elämän saavuttamista (nro 32), ja ettei Trentossa esitetty vanhurskauttamisoppi vähennä Jumalan kunniaa eikä Jeesuksen Kristuksen ansiota (nro 33). Jokaisen vanhurskauttamiskaanonin lopussa on kiroustuomio ”olkoon kirottu” (anathema sit) niitä koskien, jotka opettavat eri tavalla. Tässä uudessa suomennoksessa ilmaus tosin on lievennetty muotoon ”olkoon erotettu”.

KKK käsittelee vanhurskauttamista sivuilla 489-491. Tässä luterilaisen Tunnustuksen kanssa suurin piirtein saman paksuisessa kirjassa otsikon ”vanhurskauttaminen” alla oleva teksti käsittää vain reilu kaksi sivua tekstiä. Tosin sitten heti niiden perään otsikon ”armo” alla on noin kaksi ja puoli sivua tekstiä tämän päälle. KKK opettaa luterilaisen vanhurskauttamisopin vastaisesti, että ”Vanhurskauttaminen ei ole pelkkä syntien anteeksiantaminen; siihen kuuluu myös pyhittyminen ja ihmisen sisäinen uudistuminen.” (kohta 1989), ”Vanhurskauttaminen annetaan meille kasteessa, uskon sakramentissa. Siinä tulemme Jumalan vanhurskauden kaltaisiksi, Jumalan joka tekee meidät sisäisesti vanhurskaiksi laupeutensa voimalla.” (1992), ja ”Vanhurskauttamisessa syntyy yhteistyö Jumalan armon ja ihmisen vapauden välille. Yhteistyö ilmenee siinä, että ihminen suostuu uskossa Jumalan sanaan… ja toimii rakastaen yhteistyössä Pyhän Hengen liikkeellepanevan voiman kanssa. Henki kulkee suostumuksemme edellä ja pitää sitä yllä.” (1993).

Luterilainen vanhurskauttamisoppi opettaa toisin. Se on tiivistetty FC:n tiivistelmässä:

””3. Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus

Status controversiae – Keskeinen kiistakysymys

Kirkoissamme tunnustetaan yksimielisesti Jumalan sanan perusteella ja Augsburgin tunnustuksen mukaisesti, että me kurjat syntiset tulemme Jumalan edessä vanhurskaiksi ja pelastumme ainoastaan uskomalla Kristukseen. Vanhurskautenamme on siis yksin Kristus. Hän on tosi Jumala ja tosi ihminen, koska jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat hänessä persoonallisesti yhdistyneet, (Jer. 23:6, 1 Kor. 1:30, 2 Kor. 5:21)Kun tältä pohjalta on kysytty, kumman luontonsa puolesta Kristus on meidän vanhurskautemme, on joihinkin kirkkoihin päässyt leviämään kaksi keskenään ristiriitaista harhaa.

Toiset ovat olleet sitä mieltä, että Kristus on vanhurskautemme ainoastaan jumaluutensa puolesta, kun hän uskon kautta asuu meissä. Tähän meissä uskon kautta asuvaan jumaluuteen verrattuna kaikkien ihmisten synti on kuin pisara mereen verrattuna. Toiset taas ovat ajatelleet, että Kristus on ainoastaan ihmisluontonsa puolesta meidän vanhurskautenamme Jumalan edessä.

Affirmativa

Kristillisen kirkon puhdas, kumpaakin edellä mainittua harhaa vastustava oppi

1. Kumpaakin mainittua harhaa vastustaen me uskomme, opetamme ja tunnustamme yksimielisesti, että Kristus on meidän vanhurskautemme molempine luontoineen, ei siis ainoastaan jumalallisen tai inhimillisen luonnon puolesta. Hän on kokonainen Kristus, joka on vanhurskautemme yksin sen kuuliaisuuden tähden, jota hän Jumalana ja ihmisenä on osoittanut Isälleen aina kuolemaan asti. Näin hän on ansainnut meille syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän, niin kuin on kirjoitettu: ”Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden ihmisen kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi” (Room. 5:19).

2. Näin ollen me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että meidän Jumalalle kelpaava vanhurskautemme tarkoittaa sitä, että Jumala sulasta armosta antaa meille synnin anteeksi vaatimatta meiltä mitään edeltävää, samanaikaista tai myöhempää suoritusta, ansiota tai arvollisuutta. Jumala lahjoittaa meille ja lukee hyväksemme Kristuksen vanhurskauden, joka on yhtä kuin hänen kuuliaisuutensa. Sen vanhurskauden perusteella Jumala ottaa meidät armollisen suosionsa piiriin ja pitää meitä vanhurskaina.

3. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että usko on ainoa keino ja väline, jolla tartumme Kristukseen ja Kristuksessa siihen ”vanhurskauteen, joka kelpaa Jumalalle”. Kristuksen tähden se ”usko luetaan vanhurskaudeksi” meille (Room. 4:5).

4. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että tämä usko ei ole pelkkää Kristuksen historian tuntemista vaan se on Jumalan lahja, jolla me evankeliumin sanasta opimme oikein tuntemaan Kristuksen lunastajanamme ja luottamaan häneen, opimme uskomaan, että meillä armosta, yksin hänen kuuliaisuutensa tähden on syntien anteeksiantamus, niin että Isä Jumala pitää meitä hurskaina ja vanhurskaina ja me tulemme ikuisesti autuaiksi.

5. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Raamatun kielenkäytön mukaan sana ”vanhurskauttaminen” merkitsee tässä yhteydessä samaa kuin absoluutio, synneistä vapaaksi julistaminen. Sananl. 17:15: ”Se joka vanhurskauttaa jumalattoman ja tuomitsee vanhurskaan, on Herralle kauhistus.” Room. 8:33 ”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa.” Jos sen asemesta käytetään sanoja regeneratio ’uudesti syntyminen’ ja vivificatio ’eläväksi tekeminen’, kuten Puolustuksessa tehdään, annettakoon niillekin sama merkitys; muutoinhan vm. käsitteet pidetään erillään uskon kautta tapahtuvasta vanhurskauttamisesta ja niillä tarkoitetaan ihmisen uudistumista. 

6. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme vielä seuraavan: Vaikka oikein uskovilla ja todella uudestisyntyneillä vielä on paljon heikkoutta ja vajavuutta aina hautaan asti, heidän ei silti pidä epäillä heidän omakseen uskon kautta luettua vanhurskautta eikä sielujensa pelastumista, vaan heidän on oltava varmoja siitä, että Jumala on heille armollinen Kristuksen tähden, lupauksen ja pyhän evankeliumin sanan perusteella.

7. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme: Jos on määrä säilyttää puhdas oppi Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta, on tarkasti säilytettävä ne sanat, joilla pyhä apostoli Paavali sulkee meidän omat tekomme kokonaan ulkopuolelle ja erottaa ne Kristuksen ansiosta. Näin kunnia annetaan yksin Kristukselle. Sellaisia sanontoja, particulae exclusivae, ovat: armosta, ilman ansiota, ilman lakia, ilman tekoja, ei tekojen perusteella. Kaikki nämä sanonnat korostavat sitä, että me tulemme vanhurskaiksi ja autuaiksi ”yksin uskosta”, yksinomaan uskomalla Kristukseen.

8. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme: Edeltävä katumus ja sittemmin tehtävät hyvät teot eivät tosin kuulu Jumalalle kelpaavaa uskonvanhurskautta käsittelevään opinkohtaan, mutta silti ei pidä kuvitella, että on olemassa sellaista uskoa, joka esiintyy ja säilyy rinnallaan paha aikomus tehdä syntiä ja toimia vastoin omaatuntoa. Päinvastoin, samalla kun ihminen on vanhurskautettu uskon kautta, hänellä on todellinen, elävä, ”rakkauden kautta vaikuttava usko” (Gal. 5:6). Vanhurskauttavaa uskoa seuraavat siis aina hyvät teot, niiden varmasti huomataan liittyvän siihen, yhtä varmasti kuin tämä usko on todellinen ja elävä. Usko ei milloinkaan ole yksin, vaan sen seurassa ovat alati rakkaus ja toivo.””

Oikean opin vastaisia käsityksiä FC käsittelee seuraavasti:

””Antithesis eli Negativa

Päinvastaisen opin hylkääminen

Näin ollen me hylkäämme ja torjumme kaikki nyt lueteltavat harhat:

1. Kristus on vanhurskautemme yksinomaan jumalallisen luontonsa puolesta.

2. Kristus on vanhurskautemme yksinomaan inhimillisen luontonsa puolesta.

3. Profeetat ja apostolit eivät uskonvanhurskaudesta puhuessaan käytä sanoja ”vanhurskauttaa” ja ”tulla vanhurskautetuksi” merkityksessä ”julistaa vapaaksi synnistä” ja ”tulla vapaaksi julistetuksi” eli ”saada synnit anteeksi”, vaan he tarkoittavat sellaista tosiasiallista vanhurskaaksi tekemistä, jossa Pyhä Henki vuodattaa ihmiseen rakkauden ja hyveitä ja nämä saavat aikaan tekoja.

4. Usko ei katsele yksin Kristuksen kuuliaisuutta vaan tarkkailee lisäksi sitä, kuinka Kristuksen jumalallinen luonto asuu ja vaikuttaa meissä ja kuinka tämä asuminen peittää meidän syntimme.

5. Usko on sellaista luottamusta Kristuksen kuuliaisuuteen, joka voi olla ja säilyä ihmisessä, vaikka tämä ei tee tosi parannusta ja vaikka ei mitään rakkautta ilmenekään uskon seurauksena, vaan ihminen pysyy synneissään vastoin omaatuntoaan.

6. Uskovissa ei asu Jumala itse vaan ainoastaan Jumalan lahjat.

7. Usko pelastaa sen tähden, että se panee meissä alulle uudistumisen, joka saa aikaan rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

8. Uskolla on tosin vanhurskauttamisessa suurin merkitys, mutta Jumalalle kelpaavaan vanhurskauteemme kuuluvat myös uudistus ja rakkaus. Ne eivät kylläkään ole vanhurskautemme tärkeimpänä perusteena, mutta ilman uudistusta ja rakkautta ei vanhurskautemme ole Jumalan silmissä ehyt eikä täydellinen.

9. Uskovat tulevat Jumalan edessä vanhurskaiksi ja pelastuvat sekä heidän hyväkseen luetun Kristuksen vanhurskauden että heissä alkaneen uuden kuuliaisuuden perusteella tai myös osaksi Kristuksen vanhurskauden hyväksi lukemisen, osaksi taas alulle pannun uuden kuuliaisuuden perusteella.

10. Luvattu armo tulee omaksemme osaksi siten, että sydämessä uskomme lupauksen, osaksi siten, että tunnustamme Kristusta suullamme ja harjoitamme muita hyveitä.

11. Usko ei vanhurskauta ilman hyviä tekoja. Hyviä tekoja vaaditaan ehdottomasti vanhurskauttamisen edellytyksenä; ihmistä ei siis voida vanhurskauttaa, ellei hänellä ole hyviä tekoja.””

Olet mielestäni opettanut pitkälti uskollisesti Rooman kirkon opetukselle, jonka voidaan huomata olevan pitkälti sama nyt, kuin mitä se oli 1500-luvulla. Mielestäni olet rehellisempi opetuksessasi, kuin mitä Joint Declaration kirjoittajat ja monet tuon dokumentin falskiuden nielleet ovat olleet. On hyvä tunnustaa selkeästi: Luterilaisen ja roomalais-katolisen vanhurskauttamisopin välillä on useita perustavanlaatuisia eroja. Nämä erot eivät häivyty sillä, että kieltäydytään huomioimasta kummankin kirkkokunnan yksittäisille teologisille termeille antamia erilaisia ja toisistaan poikkeavia sisältöjä. On hyvä rehellisesti tunnustaa: Meillä ei ole yksimielisyyttä vanhurskauttamisesta. Rakastakaamme ja kunnioittakaamme silti toinen toisiamme.

Missä sitten Raamattuun uskovilla luterilaisilla ja Raamattuun uskovilla roomalais-katolisilla on mahdollista löytää yhteistä tässä pahassa, post-modernissa ja sekularistisessa maailmanajassamme? Mielestäni esimerkiksi sen tunnustamisessa, että ylipäätään on olemassa elävä Jumala, joka on ilmoittanut itsensä Kristuksessa ja sanassaan Raamatussa. Ja että Jumalan sana määrittää moraalin ja etiikan. Ja, ettei totuus määrity enemmistön äänestyspäätöksillä. Jeesus Kristus oli ja on täynnä armoa ja totuutta. Kun maailmassa on paljon väkivaltaa, sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta, voidaan tuoda tämän keskelle Jumalan sanan ilmoitus Kristuksesta, joka on totuus, ja joka Henkensä kautta haluaa johdattaa armonsa kautta ”kaikkeen totuuteen”. Jumalan sanan valoa pimeä ja fulminantin väkivaltainen maailmamme tarvitsee. Armoa ja totuutta. Totuuskomissiota jo täällä maan päällä ennen viimeisen tuomion Totuuskomissiota. Sovintoa, joka tuli esiin jouluyönä: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” (Luuk. 2:14). Sekä luterilaiset että roomalais-katoliset voivat toimia totuuden sanan esillä pitäjinä opettamalla, mikä on Jumalan tahto.

Otan edelleen esiin ns. autuaan epäjohdonmukaisuuden. Uskon, että 2000 vuoden aikana kirkon historiassa on ollut halki vuosisatojen heitä, jotka sydämessään ovat turvautuneet Kristukseen syntiensä anteeksiantajana. Ja ehkäpä heitä on ollut enemmän, kuin mitä me heti osaamme kuvitellakaan. Ja heitä on eri kirkkokunnissa nykyäänkin. Sydänten Tuntija näkee sydämiin. Missä on puhdasta evankeliumia vähänkin julistetun sanan tai pyhien sakramenttien muodossa, siellä pelastava usko voi syntyä ja pysyä Pyhän Hengen vaikutuksesta yllä.

Vielä kerran, kiitos sinulle ystävä hyvä pitkästä ja antoisasta keskustelustamme. Herra Jeesus persoonallisena Jumala Viisautena meitä itse kutakin johtakoon armonsa ja sanansa tuntemiseen. Hän johtakoon meitä ”kaikkeen totuuteen”. Meidän osamme on kiittää. Ristin Herra kanssasi!

Kiitos viestistäsi ja erittäin syvällisestä teologisesta keskustelusta. Huomaan, että olet lukenut Raamattuasi ja tunnet roomalais-katolista teologiaa sitä varmaankin paljon miettineenä. Haastat myös hyvin kyeten kuitenkin pitämään ulkoisesti malttisi. Olen tyytyväinen tähän keskusteluun, sillä teologiat keskustelevat, mutta miehet ovat sovussa. Mutta nyt menen teemaamme:

Miikka: ”Katolisesta näkökulmasta ainakaan sikiöt, vastasyntyneet, vaikeasti kehitysvammaiset tai vaikkapa vaikeasti dementoituneet eivät voi tehdä syntiä (eli tekosyntejä), jos heillä ei ole ymmärrystä ja siinä mielessä tekoihin ei liity vapaaehtoista valintaa.”

Kaikilla kuitenkin on totaalinen perisynnin turmelus. Jumalan sanan mukaan huono puu tuottaa huonoa hedelmää: ”Sillä ei ole hyvää puuta, joka tekee huonon hedelmän, eikä taas huonoa puuta, joka tekee hyvän hedelmän” (Luuk. 6:43). Kirjoitin aiemmin, miten synti tunnistetaan seurauksistaan, vaikka sen tekisi maallisen lain mukaan ns. syyntakeeton. Jos dementikko tai umpipsykoottinen murhaa, niin ihminen kuolee. Kyseessä on synti viidettä käskyä vastaan, mistä on selkeänä osoituksena, että uhrin elämä loppuu. Mitä taas vastasyntyneisiin tulee, niin heilläkin on perisynti. Tämän tekin käsittääkseni omalla tavallanne tunnustatte, kun kerran vauvoja kastatte. Mutta koska vastasyntyneen kognitiiviset kyvyt ovat vasta idullaan (jos edes sitä), niin ei ole tietenkään mielekästä alkaa etsiä vastasyntyneestä spesifejä tekosyntejä. Mutta taaperoikäisestä niitä jo löytyy ilman kissojen ja koirien kanssa etsimistä. Pieni lapsikin osaa olla itsekäs, kateellinen ja sisarustaan kohtaan ahne ja väkivaltainen. Ihmettelen suuresti, jos helluntailais-perheissä ei tätä huomata.

Mutta mitä kaikkien ihmisten syntisyyteen tulee, niin pääfokus ei ole tekosynneissä vaan perisynnin turmeluksessa. Se asuu meissä luonnostamme. Ja siitä Jumalan sana todistaa aivan selkeästi: ”Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt.” (Ps. 51:7). Eikä tämä kohta erottele uskovien ihmisten lapsia epäuskoisten lapsista, vaan puhuu nimenomaan periturmeluksen siirtymisestä kaikkien luonnollisella tavalla alkunsa saaneiden ihmisten kohdalla sukupolvelta seuraavalle sikiämisen kautta.

Miikka: ”Näin ollen olen sitä mieltä, että tulisi varoa tekemästä liian pitkälle meneviä yleistyksiä, vaikka Raamattu käyttääkin termiä ´kaikki´. Ja jos on olemassa poikkeuksia, niin on mahdollista, että myös Neitsyt Maria on poikkeus.”

Vertasit vastasyntynyttä Herran äitiin. Logiikkasi menee käsittääkseni jotenkin näin: ”Koska kuukauden ikäinen vastasyntynyt ei tee tekosyntejä, niin Neitsyt Mariakaan ei tehnyt”. Tämä on jo niin rohkeaa analogiaa, että ihan hirvittää. Vastaan näin: 1) vastasyntynytkin on turmeltunut, olipa tekosyntejä nähtävissä tai ei, ja 2) vastasyntyneestä on pitkä matka kognitiiviset kyvyt omanneeseen Neitsyt Mariaan. Tällainen analogia tuntuu aika villiltä. Ja vaikka se ei villiä olisikaan, niin se ei silti tukisi opetusta Marian synnittömyydestä, sillä kuukauden ikäinen lapsikin on luonnostaan hengellisesti kokonaan turmeltunut.

Miikka: ”Neitsyt Maria on perisynnitön, koska Jumala on täyttänyt koko hänen elämänsä ääriään myöten Kristuksen ansaitsemalla armolla sikiämisensä hetkestä asti, onhan hän ´naisista siunatuin´ eli vielä siunatumpi kuin Eeva, joka myös syntyi vailla perisyntiä.”

Kuten aiemmin kirjoitin, useat raamatunkohdat puhuvat yleisestä syntiturmeluksesta rajaamatta Mariaa turmeluksen ulkopuolelle. En ole ollut paikalla, kun Maria sai äitinsä sisällä alkunsa. Varmasti hän oli Kristuksen armosta osallinen, mutta missä vaiheessa hän tuli siitä osalliseksi ensimmäisen kerran, sitä Jumalan sana ei meille kerro. Eli kokonaan oma kysymyksensä on, että millä tavalla ja minkä ikäisenä hän tuli tuosta armosta osalliseksi. Se minulle selviää taivaassa. Aivan erityisessä asemassa hän ihmisten joukossa oli, se on luterilaisuudellekin selvä asia. Mutta kun Marian saama armo oli Kristuksen armo, niin sen on siis pakko olla ollut yhteydessä Kristuksen sovitustyön ansioon, sillä mitään muuta Kristuksen armoa ei ole olemassakaan. Maria ei siis voinut olla luonnostaan synnitön ilman Jumalaa. Eikä pyhä Jumalan edessä päde kenenkään kohdalla mikään muu kuin Kristuksen vieras vanhurskaus. Hän nimittäin yksin oli se ”vaimon siemen, joka polki rikki käärmeen pään” (1. Moos. 3:15). Mutta hän polki käärmeen pään rikki vain laintäyttämisellään, kärsimisellään ja kuolemallaan, ei mitenkään muuten.

Jumalan armosta tullaan siis osallisiksi siten, että Kristuksen anteeksiantava armo tulee ihmisen osaksi. Armoitettu on sellainen ihminen, jolla on hyväksi luettuna Kristuksen lahjavanhurskauden ansio. Tästä tullaan yleensä osalliseksi armonvälineen synnyttämän uskon kautta. Jumalan sana synnyttää uskon. Marian kohdalla näen mahdolliseksi, että hän oli lapsesta asti pelastavassa uskossa Jumalan sanan vaikutuksesta. Mutta toisaalta, hän oli sittemmin erityisen ilmoituksen kohde Jumalan Sanan kantajana, joten en minä mene Jumalan erityislaatuisen ihmeen mahdollisuutta hänen kohdallaan poissulkemaan pelastavan uskon syntymisen taustalta. Jumalan sana ei tästä spesifistä tapauksesta käsittääkseni tarkkaan kerro. En halua mennä yli enkä ali Jumalan ilmoitetun sanan. Mariassa syntyi usko joko Jumalan (julistetun) sanan tai Jumalan (persoonallisen) Sanan vaikutuksesta. Näitä kahta puolestaan ei ole mielekästä lähteä erottamaan, sillä ne ovat aina yhdessä. Otan siis vaan hattuni pois ja kumarran syvään.

Miikka: ”Ei uskontunnustuksissa paljon muutakaan spesifisti sanota, mutta ei tämän perusteella tarvitse arvailla, millainen oli vanhan kirkon usko. Meillä on paljon lähteitä siitä, miten vanhassa kirkossa uskottiin, joihin perehtymällä asiaa voi tutkia.”

Totta, mutta kolme vanhan kirkon uskontunnustusta ovat ihan omassa kategoriassaan varhaisten teologisten tekstien joukossa. Koko kristillisen uskon ydin on, että miten ihminen pelastuu. Mielestäni on hyvinkin merkityksellistä, miten Apostolinen ja Nikea-Konstantinopolin symboli kuvaavat henkilökohtaisen pelastuksen. Mitä taas muihin vanhan kirkon ”lähteisiin” tulee, niin yksi kirkkoisä opetti yhtä ja toinen toista. Niiden päälle en paljon jaksa rakentaa. Minulle riittää Jumalan sana ohjeellisena ohjeena (norma normans) ja Tunnustuskirjat (joihin nuo em. vanhan kirkon tunnustuksetkin kuuluvat) ohjeenalaisena ohjeena (norma normata).

Miikka: ”Mitä ajattelet siitä, jos vaikka minä kotona asettaisin ehtoollisen sanomalla samat asetussanat kuin Jeesus? Olisiko kyseessä tällöin oikea reaalipreesens? Kyllä katolisuudessakin ehtoollisen konstituoi asetussana, mutta lisäksi tarvitaan apostolisen viran edustaja, antoihan Kristus ehtoollisen asettamisen apostolisen viran tehtäväksi. Minä taas en voisi saada tätä virkaa vain alkamalla toimittaa ehtoollista tai pyytämällä joitakin kavereita vihkimään minua papiksi, vaan ´kättenpäällepanemisen kautta´ sellaisilta piispoilta, jotka ovat apostolisen viran jatkumossa aina Kristukseen asti.”

Hyvä kysymys. Tunnustan ilman muuta, että sakramenttien toimittaminen on saarnaviran tehtävä. Mutta tunnustan myös Jumalan sanan yliluonnollisen voiman. Kyllä Jumalan sana on ehtoollisen sakramentin voimallinen vaikuttamaan, sillä yksin tuon saman sanan kautta eli sen voimalla on koko universumi luotu. Mutta en minä mitään nurkkamessuja kannata. Kristus on luterilaisen käsityksen mukaan antanut armonvälineensä kirkolleen (eli Kristuksen kirkolle), mutta koska Jumala on järjestyksen Jumala, hän on asettanut sanansa saarnaamisen ja sakramenttien jakamisen viran. Pääsääntö on, ettei kenenkään muun kuin paimenviran haltijan tule sakramentteja toimittaa. Jos puolestaan on todellinen hätätilanne, niin silloin on kyse poikkeustapauksesta. Hätäkaste on tästä hyvä esimerkki.

Mitä taas ns. apostoliseen suksessioon tulee, niin olen muistaakseni taannoin puhunut tästä pienen porukan illanvietossa, jossa oli mukana juuri äsken valittu uusi piispanne. En sen pohjalta vakuuttunut, että teillä itsellännekään olisi ehdottoman aukotonta kirjallisten todistusten ketjua sen suhteen, että jokaisessa vihkimyshaarassa olisi kättenpäällepanon suksessio katkeamattomalla tavalla aivan varmuudella olemassa, ja että se olisi todistettavissa apostolien käsistä asti. Ei sakramentin pätevyyttä voida rakentaa oletusten varaan. Sen vuoksi sitä ei pidä rakentaa lainkaan suksession (joka sinänsä on ihan hyvä asia) varaan vaan yksin Jumalan sanan varaan. Seurakunnalla on oikeus kutsua paimenensa, olipa suksessiota tai ei. Mutta ei suksessiosta eikä kätten päälle panemisesta mitään haittaa ole, kunhan ne vaan oikein ymmärretään.

Miikka: ”Esimerkiksi Irenaeus opetti: ’Huomaamme siis Neitsyt Marian olleen tottelevainen, kun hän sanoi: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.” Eeva taas oli tottelematon, hän ei totellut ollessaan yhä neitsyt. Niin kuin hän, joka oli silloin vielä neitsyt, vaikka Aadam oli hänen miehensä, niin myös Maria oli kihlattu miehelle mutta kuitenkin neitsyt. Hän sai tottelevaisuudellaan aikaan hänen oman ja koko ihmiskunnan pelastuksen. Näin Eevan tottelemattomuuden solmun avasi Marian tottelevaisuus. Minkä neitsyt Eeva sitoi epäuskollaan, Neitsyt Maria avasi uskollaan.’”

En ole koskaan mieltänyt, että Eeva olisi ollut lankeemukseensa asti neitsyt. Raamattu ei tästä suoraan kerro. Yhtäältä se kertoo, että ”mies yhtyi vaimoonsa” (1. Moos. 4:1), ja tämä tapahtui lankeemuksen jälkeen. Mutta se ei kerro, oliko tämä ensimmäinen vai kuinka mones kerta, kun Aadam yhtyi Eevaan. Toisaalta, Jumala siunasi jo Genesiksen ensimmäisessä luvussa eläimet hedelmällisiksi (1. Moos. 1:22).

Ja vähän myöhemmin hän loi ihmiset käskien heidän olla hedelmällisiä: ”Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: ’Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet’” (1. Moos. 1:27-28).

Ja seuraavassa luvussa sanotaan: ”Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi. Ja he olivat molemmat, mies ja hänen vaimonsa, alasti eivätkä hävenneet toisiansa.” (1. Moos. 2:24-25). Ihmettelen suuresti, jos sukupuoliyhdyntää ei olisi tapahtunut Aadamin ja Eevan välillä paratiisissa, kun siihen oli a) Jumalan käsky, ja b) luonnollista yhteyttä estävä ja turmeleva synti vielä puuttui. Syntiinlankeemus tapahtui vasta 1. Moos. 3. luvussa.

Mieti nyt ihan tavallista Mattia ja Maijaa tässä turmeltuneessa maailmassakin. Jos he ovat toisiinsa rakastuneita ja ilman häpeää alasti toistensa edessä, niin mihin se johtaa? Synti tosin aiheuttaa normaalin seksuaalisuuden alueella estyneisyyttä ja muita ongelmia. Mutta koska Aadam ja Eeva eivät vielä tuolloin olleet langenneet, niin luonnollisen halun toteutumisen esteet puuttuivat.

Mielestäni tuo Irenaeuksen kohta on hyvä esimerkki siitä, miten villiä analogiaa jo varhaiskirkossa saatettiin harrastaa. Selvät Jumalan sanan kohdat johtavat erilaiseen käsitykseen kuin em. kirkkoisän teksti typologioineen, joskaan Raamattu ei siis suoraan kerro ensimmäisten ihmisten ensimmäisen yhdynnän ajankohtaa, joten sikäli se jää muiden raamatunkohtien valossa pääteltäväksi.

Mitä taas tulee ajatukseen, että ensimmäisen miehen ja vaimon ensimmäinen sukupuoliyhdyntä olisi tapahtunut vasta syntiinlankeemuksen jälkeen, niin siihen kätkeytyy kyllä melkoinen teologinen ongelma. Jos he eivät alkaneet yrittää täyttää Jumalan käskyä lisääntyä, niin eikö se itsessään voida tulkita tottelemattomuuden synniksi?

On tietysti hyvä muistaa, ettemme tiedä ensimmäisten ihmisten luomisen ja heidän lankeemuksensa välisen ajanjakson pituutta. Mutta jos taas ajatellaan ensimmäisen yhdynnän tapahtuneen vasta lankeemuksen jälkeen, niin jotkut (en tarkoita nyt teidän kirkkoanne) voivat vetää siitä mutkat suoriksi ajattelemalla, että sukupuoliyhdyntä avioliitossa onkin hyvän luomisjärjestyksen sijaan itse asiassa lankeemuksen seurausta. Tällainen ajattelu voi johtaa Kreikassa gnostilaisuuteen ja Suomessa kartanolaisuuteen. Toki siitä olemme varmaan keskenämme yhtä mieltä, ettei tällainen opetus ole raamatullista. Mutta joku Alma Kartano olisi hyvin voinut tuota Irenaeuksen kohtaa oppinsa perustelemiseen käyttää.

Miikka: ”Katolinen opetus on, että Kristuksen ansaitsema armo vaikutti Neitsyt Mariaan niin, että hän oli ´täynnä armoa´ eli anteeksiantamusta ja voimaa uuteen elämään. Tämä ei koske vain jotakin tiettyä ajanjaksoa hänen elämässään, koska silloin ei voitaisi käyttää sanaa ´täynnä´, vaan tämä armolla täyttäminen koskee koko Neitsyt Marian elämää sikiämisen hetkestä taivaaseen ottamiseen. Tämän takia Neitsyt Maria oli kokonaan synnitön ja vailla minkäänlaista synnin tahraa.”

Edelleen kysyn, että mihin hän teidän oppinne mukaan tarvitsi anteeksiantamusta, jos hänessä itsessään luonnostaan ei ollut mitään anteeksiannettavaa? Mitä taas mainitsemaasi sanaan ”täynnä” tulee, niin en löydä Jumalan sanasta sitä ilmausta Mariaan liitettynä, mutta kylläkin hänen Poikaansa: ”Hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh. 1:14). Huomaatko, miten vedät oman kirkkosi teologiasta jostain käsityksen, että Maria olisi ollut ”täynnä” armoa, muttet perustele tätä selvillä raamatunkohdilla?

Toki hän oli sikäli täynnä armoa, että hän oli täyden anteeksiantamuksen alla. Hän oli ”armoitettu” eli ”saanut armon Jumalan edessä”. Ja kyllä, hänen kohtunsakin oli sikäli täynnä armoa, että siellä Jumalan Poika sikisi. Mutta jos puhut Marian olemuksesta täynnä armoa ja vieläpä sikiämisestään ”taivaaseen ottamiseensa” (josta Jumalan sana ei puhu käsittääkseni spesifisti mitään) asti, niin se pitäisi pystyä jotenkin Raamatulla perustelemaan. Pelkkä roomalais-katolinen traditio ei riitä.

Mutta tämä paljastaakin meidän teologioidemme fundamentaalisen eron: Meillä on Raamattu yksin -periaate, mutta teillä on Raamattu ja traditio. Niinpä te olette alttiita irrottautumaan Jumalan sanasta, jos traditio opettaa sitä vastaan tai tulkitsee sitä uskon analogiasta poikkeavilla typologioilla. Uskon analogialla tarkoitan sitä Raamatun kokonaisopetusta, jossa on yksi ehyt opillinen kokonaisuus, ja jossa yksittäisiä vaikeita kohtia tulkitaan selvien raamatunkohtien avulla ja niiden valossa.

Miikka: ”Pitäisi määritellä, mitä tarkoittaa ´rukoileminen´? Inhimillisessä kontekstissa se voi olla kunnioittavaa anomista, esim. lääkärinä minulle voidaan sanoa: ”minä rukoilen, että autat minua” ilman, että potilaan intentio on pitää minua Jumalana.”

Ymmärrän pointtisi. Mutta minua lääkärinä eivät potilaat yleensä rukoile. Eivätkä varmaan sinuakaan. Pyhimysten rukoilemisessa on käsittääkseni kyse jostain paljon enemmästä kuin tavallisessa lääkäriltä avun pyytämisestä. Voimmehan me pyytää putkimieheltäkin apua, jos vesiputki vuotaa, muttemme me häntä yleensä palvoen rukoile auttamaan.

Miikka: ”Ja on selvää, ettei pyhiä tule palvoa, koska he ovat luotuja, vaikka heihin voidaan turvautua esirukoilijoina.”

Edelleen olen sitä mieltä, ettei ihmisen tule sydämensä hädässä turvautua muuhun kuin Jumalaan. Tämä liittyy yksinkertaisesti ensimmäiseen käskyyn. Se, että täällä maan päällä haetaan apua lääkäreiltä ja herätyskelloista, kuuluu ensimmäisen uskonkappaleen luomisen lahjojen alaan. ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa.”(Jaak. 1:17). Mutta turvautuminen sydämensä hädässä johonkin muuhun kuin Jumalaan on epäjumalanpalvelusta. Tämä ei siis tee ensimmäisen uskonkappaleen lahjojen oikeaa käyttöä turhaksi tai vääräksi, mutta kieltää sydäntä luottamasta ja turvautumasta lopulta mihinkään muuhun kuin Jumalaan.

Miikka: ”Lyhyesti sanottuna on totta katolisestakin perspektiivistä, että anteeksiantamus on täydellistä. Jos esimerkiksi ripittäydyn, saan aina absoluution eli syntien anteeksiantamuksen osakseni, joka on täydellinen. Se perustuu Jeesuksen ristintyön ansioon, joka toki on ”kertakaikkinen uhri”. Muuta uhria ei tarvita. Tämä yksi ja sama rakkauden täydellinen uhri ristillä riittää. Jeesus sovitti ristillä kaikkien ihmisten kaikki synnit ansaiten riittävän armon kaikkien pelastamiseksi, ja tämä syntien anteeksiantamuksen armo luetaan osakseni synninpäästön sanoissa. Mitään ei siis jää vajaaksi.”

Mutta miksi tämä ei teidän opissanne riitä? Miksi te lisäätte anteeksiantamukseen pyhitysprosessin, jonka vaade tekee mainitsemastasi ”täydellisestä anteeksiantamuksesta” epätäydellisen? Jos anteeksiantamus on täydellinen, se riittää yksinään perille asti. Vaikuttaa siltä, että te ajatte ns. kaksilla rattailla. Yhtäältä opetatte synninpäästön kohdalla absoluutiota, mutta sitten muuten opetatte ihan jotain muuta eli vuodatetun armon vaikuttamaa pyhitystä, jonka perusteella ihminen pelastuu tai sitten joutuu kiirastuleen lisää pyhittymään.

Yllä olevassa sitaatissasi sinä mainitset ”täydellisen anteeksiantamuksen”, ”absoluution” (joka tarkoittaa ehdotonta anteeksiantamusta), ”Jeesuksen ristintyön ansion” (anteeksiantamuksen perusteena), ”kertakaikkisen uhrin”, ”kaikkien ihmisten kaikkien syntien sovittamisen ristillä” ja ”anteeksiantavan armon (hyväksi) lukemisen”. Nämä ovat raamatullisia ja luterilaisia ilmauksia. Mietin mielessäni, että mikä ihme sinut sai näiden rinnalle omaksumaan roomalais-katolisen pyhitysopin sotkemaan näitä pelastusopin kannalta hyvin keskeisiä raamatullisia totuuksia ja tekemään niitä tyhjäksi typistämällä ja jopa nihiloimalla ne?

Kirjoitat nyt yllä, ettei muuta uhria kuin Jeesuksen ristintyön ansio tarvita. Mutta aiemmin olet kirjoittanut toisin. Muistaakseni johonkin apokryfikirjaan viitaten opetit uhraamista kuolleiden puolesta. En mene nyt siihen sen enempää. Mutta itse asiassa koko teidän kiirastulioppinne (vaikka te selitettäkin sen varmaan eri tavalla) ajaa Kristuksen uhrin täydellisen anteeksiantamuksen ohi. Jos nimittäin anteeksiantamus on täydellinen, ei tarvita mitään kiirastulta. Mutta koska teille opissanne pelkkä anteeksiantamus ei riitä, vaan te sekoitatte siihen pyhityksen, olette joutuneet sellaiseen solmuun, jonka ratkaisemiseksi olette joutuneet kehittelemään opin kiirastulesta.

Te puhutte täydellisestä anteeksiantamuksesta, mutta samaan aikaan opetatte sen rinnalla oppia pyhittävästä armostanne. Näin te sekoitatte vanhurskauttamisen ja pyhityksen keskenään sillä seurauksella, ettei ”täydellinen anteeksiantamus” riitäkään. Edelleenkin joudun kysymään: Minkä ihmeen takia te opillisesti tuollaisille laduille tieten tahtoen hakeudutte? Mikään pakko ei olisi. Vanhurskauttamisen ja pyhityksen voi nimittäin pitää molemmat voimassa ilman, että niitä sekoittaa toisiinsa.

Jos opetetaan luterilaisittain, että vanhurskauttaminen on asiallisesti aivan identtinen kuin syntien anteeksiantamus, joka sitten spontaanisti tuottaa pyhitystä, niin asiat pysyvät selvinä ja omattunnot vapaina ilman kiirastulen ”sairaalapelkoa”. Mutta jostain kumman syystä te ette näköjään osaa vanhurskauttamista ja pyhitystä toisistaan erottaa. Yhdessä lauseessa lausut yhtä ja toisessa lisäät siihen toista.

Miikka: ”Kun poistun rippituolista, olen armahdettu. Jos teen lievää syntiä, mutta kadun ja pyydän sitä anteeksi vaikkapa yksityisessä rukouksessa Jumalan edessä, saan yhä uskoa syntini anteeksi.”

Juuri näin. Mutta toisaalla opetat anteeksiantamuksen ohella pelastuksen syinä Jumalan ihmisessä vaikuttamia rakkauden tekoja. Eivät ihmisteot (Jumalankaan vaikuttamina) ole sama asia kuin täydellinen ja loppuun asti yksinään riittävä syntien anteeksiantamus Kristuksen sovitustyön ansion tähden. Tulee vaikutelma, että niin kuin sekoitat vanhurskauttamisen ja pyhityksen, niin samoin sekoitat anteeksiantavan armon ja pyhittävän armon keskenään.

Mitä taas ”lieviin” ja ”raskaisiin” synteihin tulee, niin kaikki synnit saa uskoa tässä ja nyt Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä anteeksi joka hetki. Anteeksiantamuksella ei ole ehtoja. Tarvitaan vaan joku armonväline, joka tuon armon ihmiselle välittää. Jumalan sana pääarmonvälineenä julistaa synnit anteeksi. Saman anteeksiantamuksen lahjoittavat myös kaste, ehtoollinen ja rippi. Elävä usko voi syntyä minkä tahansa armonvälineen vaikutuspiirissä, sillä oleellista on se armo, jonka jokainen armonväline välittää.

Miikka: ”Kun uskot ennaltamääräämiseen, niin kysyisin sinulta, voiko tällainen ´pelastukseen ennaltamäärätty´ tehdä kuolemansynnin ja menettää pelastuksen lahjan?”

Voi tehdä kuolemansynnin ja menettää Pyhän Hengen ja siten siis pelastuksen osallisuuden, mutta jos tällainen ihminen todella kuuluu Jumalan valittuihin, niin hän tulee jossain vaiheessa parannukseen ja uudelleen uskoon siten, että (lankesipa kuinka monta kertaa tahansa) lopulta on elävässä uskossa ajan rajan taakse siirtyessään. On kuitenkin sanottava, ettei meidän pidä fokusoida Jumalan salattuihin aivoituksiin (sillä niihin emme pääse) vaan Kristuksen sovitustyön ansioon. Joka uskoo Jeesuksen armon kohdalleen, tulee samalla uskoneeksi kuuluvansa valittuihin. Valinta ei kuitenkaan perustu uskoon vaan usko valintaan. Mutta meitä ei ole kehotettu spekuloimaan Jumalan salatuilla valinnoilla, vaan uskomaan syntimme anteeksi Kristuksen ristintyön tähden. Sovituksen anteeksiantava armo on yleinen. Sen saa uskoa kuka vaan tässä ja nyt iankaikkiseksi autuudekseen.

Miikka: ”Jos voi, niin eikö pelastuminen riipu tällöin kahdesta asiasta: 1) siitä että Jumala antaa pelastavan uskon lahjaksi niille, joille hän on sen ennaltamäärännyt ja 2) ihminen ei menetä tätä lahjaa kuolemansyntiä tekemällä? Onko kyse pelastumisessa siis sekä Jumalan työstä että ihmisen työstä olla tekemättä kuolemansyntiä?”

Vastaus kohtaan 1: Kyllä.; Ja vastaus kohtaan 2: Ei, sillä pelastavan uskon menettää aina Pyhän Hengen menettäessään. Emme opeta kalvinistisesti (eli siis kärjistetysti sanottuna, että ihminen voisi elää miten vaan, jos hän vaan sattuu olemaan valittu). Kolmanteen kysymykseen vastaus on seuraava: Pelastuksessa on kyse yksinomaan Jumalan työstä. Se, että kristitty varjeltuu kuolemansynniltä, on kokonaan Jumalan vaikutusta.

Miikka: ”Minäkin uskon sanainspiraatioon. Allekirjoitan sen, että yksittäisillä Raamatun sanoilla on tärkeä merkitys.”

Hyvä.

Miikka: ”Annamme termeille tietyn merkityksen, joka sopii laajempaan viitekehykseen. Otat esimerkiksi esille tämän kohdan: ”Autuaat [μακαριος, makarios] ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!” (Room. 4:7-8). Kerrot sitten, että autuas tarkoittaa samaa kuin vanhurskas/ Jumalalle kelpaava/ pelastettu. Sitten vedät kohdan yhteen siten, että kyse on ”vanhurskauttamisen selvästä määritelmästä” ikään kuin se olisi ristiriidassa sen kanssa, mitä olen kirjoittanut katolisesta vanhurskauttamisopista. Tässä termeille on jo sisäänluettu mielestäni aika paljon sellaista päättelyä, mitä teksti ei itsessään eksplisiittisesti sano. En kuitenkaan esitä tätä kritiikkinä, vaan pikemminkin huomiona.”

Jos luet tuon samaisen Room. 4. luvun perikoopin edeltävät jakeet, niin voit huomata, että siinä puhutaan luetusta eli forenssisesta vanhurskauttamisesta: ”Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan. Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. Sillä mitä Raamattu sanoo? ’Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi’. Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niin kuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja:” (Room. 4:1-6).

Laitoin sinulle viime viestissäni pitkän lainauksen H.E. Jacobsin kirjasta, jossa hän käy läpi vanhurskauttamisen forenssisuutta raamatunkohtien pohjalta. Et sitä suoraan kommentoinut, mutta viittaan siihen yhä. Tuossa yllä olevassa Roomalaiskirjeen kohdassa 1) puhutaan luetusta vanhurskauttamisesta, ja 2) jumalattoman vanhurskauttamisesta. Olisi aivan tekstille vierasta alkaa ympätä tuohon jotain pyhityksellisiä armoja epätäydellisine vaikutuksineen ja kiirastulipaikkauksineen. Vanhurskas on Jumalalle kelvollinen. Sellaisesta ihmisestä käytetään sanoja ”vanhurskautettu” ja ”autuas”, jotka tässä kohtaa ovat toistensa synonyymeja. Tämän tekstikonteksti kertoo selvästi.

Miikka: ”Voidaanko sanoa, että olen esimerkiksi ripin jälkeen autuas, jos olen saanut ripissä täydellisen synninpäästön?”

Varmaan voidaan, jos vanhurskautesi on yksinomaan Kristuksen vieraan vanhurskauden ansio, joka sinulle on ripissä synninpäästönä julistettu ilman mitään uskoa edeltäviä tai sitä seuraavia ehtoja. Toki mikään armonväline ei hyödytä ilman uskoa siinä lahjoitettuun anteeksiantavaan armoon. Usko ei kuitenkaan synnytä armoa vaan armo uskon.

Miikka: ”Voidaanko näin sanoa, vaikka tiedänkin, että jos nyt kuolisin, tarvitsisin vielä puhdistusta kiirastulessa, koskapa en ole pyhityksessä täydellinen, enkä osaa vielä rakastaa yhtä puhtaasti kuin Jeesus?”

Noiden apostoli Paavalin yllä olevien jakeiden sanojen perusteella et tarvitse mitään kiirastulen puhdistusta, sillä (niin kuin itsekin toisaalla edellä taisit sanoa) anteeksiantamus on täydellinen. Mutta jos osaat erottaa vanhurskauttamisen pyhityksestä, niin sinun ei tarvitse pelastuksesi vuoksi kipuilla sen suhteen, ettet osaa ”rakastaa yhtä puhtaasti kuin Jeesus”. Ei kukaan meistä pysty.

Pysähdyn tähän hetkeksi: Siis ajatteleeko teidän kirkossanne joku ylipäätään, että ihmisen olisi mahdollista rakastaa edes lähellekään yhtä puhtaasti kuin Jeesus? Jos näin joku ajattelee, niin ihmettelen suuresti. Viitaten aiempaan viestittelyymme, niin kyllä epäuskoinenkin ihminen voi henkensä ystävänsä puolesta antaa, muttei tämä ole lähelläkään sitä rakkauden määrää, joka Jumalan Pojalla jumalatonta maailmaa kohtaan oli.

Teillä vaikuttaa olevan 1) puutteellinen syntikäsitys (uskotte ihmisellä olevan potentiaalia vapaan tahdon ratkaisuun ja lisäksi uskotte hänellä Jumalan armon voimasta olevan mahdollisuus kasvaa täydelliseen tai ainakin riittävään pyhityksen mittaan välttääkseen opettamanne kiirastulen (joka mitta jää kuitenkin suhteelliseksi, jos ette kerran näe oleellisena määrittää, mikä määrä pyhitystä riittää pelastamaan ilman kiirastultanne). Tällainen käsitys kuitenkin ohittaa kaikkein optimistisimmissakin kuvitelmissa sen realiteetin, ettei Pyhän Jumalan edessä riittäisi edes tulevan nykyhetken synnittömyys, vaan pitäisi olla ollut täydellisesti synnitön alusta loppuun asti, minkä jo periturmeluksen realiteetti tekee mahdottomaksi, vaikkei katsottaisi yhtään tekosyntejä, joita niitäkin on kertynyt ihan mahdottomasti.

Ja lisäksi teillä vaikuttaa olevan 2) vääristynyt armokäsitys, sillä käsitätte armon pelkän anteeksiantamuksen sijaan joksikin vuodatetuksi rakkaudeksi. Te kyllä puhutte absoluutiosta, mutta vanhurskauttavan armon te käsitätte pelkän remissio peccatorumin sijaan gratia infusaksi, vaikka sitten tähän jälkimmäiseen jossain virkkeessänne ja ripin absoluutiota opettaessanne ymppäättekin jollain tavalla myös syntien anteeksiantamuksen. Ulkopuolisen silmiin tämä vaikuttaa hyvin sekavalta ja hämmentävältä teologialta.

Miikka: ”En kuitenkaan sanoisi, että olen ripin jälkeen vuoren varmasti pelastettu, koskapa minulla on mahdollisuus langeta kuolemansyntiin niin kauan kuin elän. Olen kuitenkin ´pelastuksen tilassa´, mutta vasta taivaassa voin kiittää Jumalaa pelastuksestani.”

Ymmärrän. Rukoilevaisuudessa sanottiin: ”Ei alkua vaan loppu kruunataan”. Kuitenkin siitä olen eri mieltä kanssasi, että voiko jo täällä olla varma pelastuksestaan ja kiittää sitten siitä. Mielestäni voi. Jos kerran pelastus on pelkkä syntien anteeksiantamus Kristuksen täydellisen kuuliaisuuden vuoksi, joka on ihmisen hyväksi uskon kautta luettu, niin tottahan toki hän saa olla varma pelastuksestaan ja sitten siitä myös kiittää. Ei tämä tyhjäksi tee sitä, että vielä matkalla ollaan, mutta antaa hyvän omantunnon jo nyt. Missä on syntien anteeksiantamus, siellä on elämä ja autuus.

Miikka: ”Nähdäkseni katolisesta näkökulmasta lopulliseen pelastukseen ei voi muuta kuin suhtautua nöyrästi ja samalla anoa Jumalalta armoa, jotta hän veisi minussa ”alkamansa työn päätökseen” ja voisin pelastua.”

Noinhan vanhat (kunnon) körtit tapasivat ajatella. Eikä siinä mielestäni spiritualiteetin teologian tietystä näkökulmasta katsottuna mitään sinänsä väärää ole, kunhan vaan muistetaan samalla Kristuksen täydellinen täytetty työ (pelastus on jo valmiina ristiinnaulitussa Kristuksessa), kasteen täydellinen (myös iankaikkisuuteen asti ulottuva) armo ja kokonaan ihmisen ulkopuolella tapahtuvan vanhurskauttamisen realiteetti.

Miikka: ”Sitten Raamatussa termiä ´autuas´ (μακαριος, makarios) käytetään myös sellaisessa asiayhteydessä, ettei sen suoraviivainen tulkinta edellä kuvaamallasi tavalla oikein ole mahdollista. Esimerkiksi Jeesus opettaa: ´Autuaita [μακαριος, makarios] ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.’ (Matt. 5:8)”

Ihan kreikan perussanakirjakin antaa tuolle makarios-sanalle neljä eri merkitystä: 1) onnellinen, onnekas, 2) autuas (henkilö), 3) autuaallinen, autuas, ja 4) ylistettävä (Jumalasta). Roomalaiskirjeen neljäs luku puhuu vanhurskaaksi lukemisesta. Niinpä tuo sana siinä tarkoittaa autuasta eli pelastettua.

Mitä taas Matt. 5. luvun autuaaksi julistamisjakeisiin (5:3-11) tulee, niin autuaiksi Herra sanoo 1) hengellisesti köyhiä (sillä heidän on taivasten valtakunta), 2) murheellisia (sillä he saavat lohdutuksen), 3) hiljaisia (sillä he saavat maan periä), 4) vanhurskautta isoavia ja janoavia (sillä heidät ravitaan), 5) laupiaita (sillä he saavat laupeuden), 6) puhdassydämisiä (sillä he saavat nähdä Jumalan), 7) rauhantekijöitä (sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman), 8) vanhurskauden tähden vainottuja (sillä heidän on taivasten valtakunta), ja lisäksi 9) niitä hänen kuulijoitansa, joita hänen tähtensä ihmiset solvasivat ja vainosivat, ja joista he valhetellen puhuivat kaikkinaista pahaa.

Kristuksen lauseet ovat syvälliset. Jos noiden lauseiden makarios-sanat tulkitaan tarkoittavan ”onnellista”, niin ne tulevat mielestäni oikein hyvin ymmärretyiksi. Mutta niin niitä ei voida tulkita, että täyttämällä tietyt ehdot, ihminen tulisi olemuksellisesti taivaskelpoiseksi olemuksellisen muutosprosessin myötä. Ette kai tekään opeta, että esim. murheellisuudella tai hiljaisuudella pelastusta ansaitaan?

On totta, ettei taivaaseen pääse mitään epäpyhää (Ilm. 21:27) ja tämä koskee myös taivaaseen pääsevien sydämiä. Juuri periturmeluksen tähden ihmisen ”sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset” (Matt. 15:19). Jos tuo Matt. 5:8 makarios-sana tulkittaisiin tarkoittavan pelastettuja (jotka siis saavat nähdä taivaassa Jumalan kasvoista kasvoihin), niin silloin se olisi ymmärrettävä tarkoittavan niitä, jotka ovat saaneet syntinsä anteeksi, eli joiden sydämet Jeesuksen veri on puhdistanut kaikesta synnistä: ”…ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh. 1:7). Tämä tarkoittaa asiallisesti samaa kuin synneistä päästäminen: ”…Hänelle, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellänsä.” (Ilm. 1:5). Kyseessä on siis forenssinen vanhurskauttaminen.

On syytä huomata, että Jumalan sana käyttää forenssisesta vanhurskauttamisesta erilaisia ilmauksia. Yksi näistä on, että annetaan kivisydämen sijaan lihasydän (eli siis kuolleen sydämen sijaan hengellisesti elävä sydän): ”Ja minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte; kaikista saastaisuuksistanne ja kaikista kivijumalistanne minä teidät puhdistan. Ja minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen.” (Hes. 36:25-26). 

Puhtaan veden vihmominen syntisen päälle (cf. kaste, jonka kertakaikkisen anteeksiantavan vaikutuksen tekin jotenkin käsittääkseni tunnustatte, vaikka sekoitattekin vanhurskauttamisoppiinne pyhityksen) puhdistaa kaikesta saastaisuudesta. Hengellisesti kuolleesta tulee hengellisesti elävä. Mutta ei tämä lihasydämen tuleminen kivisydämen tilalle ole mikään elämän mittainen prosessi, vaan se tarkoittaa syntien anteeksiantamuksesta ja sitä kautta hengellisestä elämästä osalliseksi tulemista.

Miikka: ”Kysymykseksi nousee: mitä tarkoittaa olla puhdassydäminen? Jos esimerkiksi tähän kohtaan luetaan sisään luterilainen käsitys vieraasta vanhurskaudesta (joka ei muuta sydäntä puhtaaksi vaan peittää sen likaisuuden), niin se vaikuttaisi enemmän ´vaikeiden kohtien harmonisoinnilta oman esiymmärryksen valossa´ kuin Raamatun sanan yksinkertaisimmalta tulkinnalta.”

Katso tuo yllä oleva Hesekielin kohta ja lue sen kanssa yhdessä edellä mainitut 1. Joh. 1:7 ja Ilm. 1:5. Ei kai ”puhtaan veden päälle vihmominenkaan” (Hes. 36:25) sisintä olemuksellisesti puhdista, vaan puhdistaa anteeksiantamuksen kautta synnin aiheuttamasta syyllisyydestä?

Miikka: ”Katolisesta näkökulmasta ihmisen sydämestä/ sisimmästä voi todella tulla pyhittävän armon avulla ´puhdassydäminen´, kun armo on saanut viedä työnsä loppuun, jolloin ihminen on valmis ´näkemään Jumalan´.”

Luterilaisen käsityksen mukaan ihmisen sydämestä / sisimmästä voi todella tulla anteeksiantavan armon tähden puhdas. Kyse ei ole olemuksellisesta muutoksesta vaan autuaasta vaihtokaupasta: Kristus otti meidän likaisuutemme lukemisen kautta itseensä tullen lukemisen kautta synniksi meidän puolestamme, että me uskon kautta saisimme lukemisen kautta osaksemme hänen puhtautensa ja vanhurskautensa: ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor. 5:21). On korostettava korostamisen jälkeen, että luettu vanhurskaus on todellista. Kyse ei ole fiktiosta eikä vertauskuvasta vaan todellisesta aseman muutoksesta Jumalan edessä. Tämän aseman muuttumisen myötä hengellisesti kuolleesta tulee todellisesti hengellisesti elävä.

Mutta niin kuin Kristus ei olemuksellisesti ollut syntinen (eli hän ei siis olemuksensa puolesta ”synnistä tiennyt”), niin ei myöskään Jumalan edessä kelpaava uskonvanhurskaus ole olemuksellista. Molemmissa on kyse toisen oman lukemisesta toisen kontolle. Jos opetettaisiin (teidän tapaanne) vanhurskauttamisen olevan olemuksellista, silloin pitäisi johdonmukaisuuden nimissä opettaa myös Kristuksen synniksi tulemisen olleen olemuksellista.

Tämä puolestaan ei ole kristologisesti mahdollista. Koska Kristuksen kaksi luontoa ovat molemmat communicatio idiomatumin kautta osallisia toistensa ominaisuuksista, ei olisi ollut mitenkään mahdollista, että Kristus olisi inkarnoitunut syntiseen ihmisluontoon. Syntihän ei voi olla missään olemuksellisessa kosketuksessa pyhän Jumalan kanssa. Näin te ette käsittääkseni opetakaan, mutta ortodoksien opettamaa, prosessiivista jumalallistamisoppia (joka tulee lähelle teidän prosessiluonteista vanhurskauttamisoppianne) lähellä oleva Tuomo Mannermaa on opettanut Kristuksen inkarnoituneen syntiseen ihmisluontoon. Kyseessä on hänen harhaoppiseen vanhurskauttamisoppiinsa yhteydessä oleva kristologinen harha.

Miikka: ”Mutta entä jos kyse ei olekaan vain retoriikasta, vaan siitä, että joitakin syntejä voitaisiin saada anteeksi myös ´tulevassa´, niin kuin kohta vaikuttaisi antavan ymmärtää? Eikö retorinen tulkinta nouse ennemmin omasta tarpeesta selittää kyseinen kohta niin, että se sopii omaan esiymmärrykseen tekstistä?”

Raamattua pitää selittää Raamatulla. Ja nimenomaan siten, että vaikeasti tulkittavat kohdat tulkitaan selvien kohtien avulla. Yksittäiset kohdat on tulkittava ”uskon analogian” mukaan niin, ettei tule tehtyä villejä ja siitä irrallaan olevia tulkintoja. Kun Jumalan sana ei yleisesti ottaen opeta anteeksiantamuksen voivan tapahtua tämän ajan jälkeen, niin sellaista erikoisoppia ei pidä rakentaa yksittäisen raamatunjakeen pienen osan hataralla ja uskon analogian vastaisella tulkinnalla.

Miikka: ”Esimerkiksi viittaat: ’Hebrealaiskirje opettaa aivan selvästi: ”Ja samoin kuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio, samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.” (Hebr. 9:27-28). Ei tässä mitään kiirastulesta puhuta, vaan siitä, että kuoleman jälkeen tulee tuomio.’”

Ei siinä, että puhutaan kuoleman jälkeen tulevan tuomio, suoranaisesti mitään kiirastulesta puhutakaan. Mutta tuossa Hebrealaiskirjeen kohdassa puhutaan syntien poisottamisesta eli objektiivisesta yleisestä vanhurskauttamisesta, joka itsessään tekee kiirastulen tarpeettomaksi. Teidän ongelmanne on Kristuksen sovitustyön ansion erkaannuttaminen yksilön vanhurskauttamisesta, kun taas Jumalan sana opettaa selvästi, että yksilön vanhurskauttaminen on sitä, että hän tulee uskon kautta osalliseksi juurikin tuosta valmiista objektiivisesta armosta. Ja kun te etäännytätte valmiin ja yleisen armon yksilön vanhurskauttamisesta, niin te tuhoatte uskonopin autuuteen luisumalla oppiin, jossa pelastuminen käsitetään iankaikkisuuden rajalle asti epätäydelliseksi prosessiksi. Ja tämän seurauksena te joudutte rakentamaan vastoin Raamatun selvää ilmoitussanaa opin kiirastulestanne.

Miikka: ”Nyt Raamatussakin on kohtia, jotka kuvaavat vaikkapa sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, eri näkökulmista. Nämä eivät poissulje toisiaan, eikä niiden perusteella voida tehdä sinänsä poissulkevaa tulkintaa muusta kuin mitä tekstissä varsinaisesti sanotaan… Edellisessä raamatunkohdassa ei ole katolisen uskon kannalta ristiriitaa, sillä myös katolisen uskon mukaan heti kuoleman jälkeen on henkilökohtainen tuomio, jossa ratkeaa sielun kohtalo. Joko sielu menee kadotukseen, jos ihminen on torjunut elämässään Jumalan tarjoaman armon tai sitten sielu menee taivaaseen / kiirastulen kautta taivaaseen, jos ihminen on ottanut armon vastaan, eikä ole torjunut sitä. Sielulla on siis kaksi mahdollista määränpäätä, eikä määränpää voi enää vaihtua kuoleman jälkeen, sillä jokaisen ihmisen elämä ratkaisee sen, onko hän ottanut Jumalan tarjoaman kutsun vastaan vai torjunut sen. Edellä mainitun kohdan perusteella ei voida nähdäkseni tehdä argumentaatiota kiirastulen puolesta, eikä sitä vastaan, koska siinä ei puhuta kiirastulesta.”

Jumalan sana kuvaa kuoleman jälkeistä tilannetta seuraavassa kohdassa: ”Oli rikas mies, joka pukeutui purppuraan ja hienoihin pellavavaatteisiin ja eli joka päivä ilossa loisteliaasti. Mutta eräs köyhä, nimeltä Lasarus, makasi hänen ovensa edessä täynnä paiseita ja halusi ravita itseään niillä muruilla, jotka putosivat rikkaan pöydältä. Ja koiratkin tulivat ja nuolivat hänen paiseitansa. Niin tapahtui, että köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Aabrahamin helmaan. Ja rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Ja kun hän nosti silmänsä tuonelassa, vaivoissa ollessaan, näki hän kaukana Aabrahamin ja Lasaruksen hänen helmassaan. Ja hän huusi sanoen: ’Isä Aabraham, armahda minua ja lähetä Lasarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään minun kieltäni, sillä minulla on kova tuska tässä liekissä!’ Mutta Aabraham sanoi: ’Poikani, muista, että sinä eläessäsi sait hyväsi, ja Lasarus samoin sai pahaa; mutta nyt hän täällä saa lohdutusta, sinä taas kärsit tuskaa. Ja kaiken tämän lisäksi on meidän välillemme ja teidän vahvistettu suuri juopa, että ne, jotka tahtovat mennä täältä teidän luoksenne, eivät voisi, eivätkä ne, jotka siellä ovat, pääsisi yli meidän luoksemme.’ Hän sanoi: ’Niin minä siis rukoilen sinua, isä, että lähetät hänet isäni taloon – sillä minulla on viisi veljeä – todistamaan heille, etteivät hekin joutuisi tähän vaivan paikkaan’. Mutta Aabraham sanoi: ’Heillä on Mooses ja profeetat; kuulkoot niitä’. Niin hän sanoi: ’Ei, isä Aabraham; vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he tekisivät parannuksen’. Mutta Aabraham sanoi hänelle: ’Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös’.” (Luuk. 16:19-31)

Tuonpuoleisessa ei enää siis vaihdeta paikkaa. Tämän sinä tunnustat, joten ei siitä sen enempää. Tämän tekstin mukaan siellä ei kuitenkaan myöskään puhdistuta synneistä. Toki voit sanoa, että köyhä Lasarus oli niin täydellisen pyhittynyt, ettei hän teidän oppinne mukaan kiirastulta tarvinnut. Teksti ei kuitenkaan puhu hänen pyhittyneisyydestään, vaan siitä, että hän pääsi Aabrahamin helmaan. Sinne ei voi päästä mitenkään muuten kuin yksin Kristuksen anteeksiantavan armon tähden uskon kautta. Tästä te kuitenkin olette pyhitysoppinne kanssa eri mieltä.

Pelastettujen ja kadotettujen välillä on ”vahvistettu suuri juopa”, jota ei ole mahdollista ylittää. Kadotetut ovat tuonelassa liekeissä, mutta ne liekit eivät puhdista. Missään kohtaa Jumalan sanasssa ei kuitenkaan kerrota, että pelastuksesta osalliset olisivat kuolemansa jälkeen tulen liekeissä puhdistumassa. Löydätkö esim. Ilmestyskirjan lopun aikojen kuvauksesta jotain tällaista?

Mitä taas tähän yhteen kohtaan ”niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.” (Matt. 12:32) tulee, niin vaikka se tulkittaisiin siten, että ajan rajan jälkeen olisi mahdollista saada syntejä anteeksi (mitä tulkintaa puolestaan Raamatun kokonaisopetus ei tue), niin se ei silti sopisi teidän oppiinne kiirastulesta, sillä siinä puhutaan anteeksiantamisesta. Teidän kiirastulioppinne ei puolestaan opeta anteeksiantamusta, vaan olemuksellista pyhittymistä kuonan pois puhdistamisen kautta.

Miikka: ”Kirjoitan itse näin: ’…esimerkiksi kiirastuli välittää puhdistavaa armoa uskossa kuolleeseen, jotta muutos Kristuksen kuvan kaltaiseksi tulisi täydelliseksi. Tämä ei tee tyhjäksi sovitustyötä, vaan välittää sovitustyön armon sielun osaksi niin, että hänestä tulisi pyhityksessä täydellinen ja valmis astumaan taivaan iloon.’ Tähän vastaat: ’Eli tuossa jatkossasi sitten paljastuukin, että jollain kumman tavalla oletkin irrottanut armon Kristuksen sovitustyön ansiosta, vaikkei niitä koskaan voi toisistaan irrottaa. Mutta koska irrotat, niin käsityksesi armosta vääristyy. Ja sitten tulee jotain ihan oudon kuuloista eli ajatus kiirastulesta ikään kuin armonvälineenä (juuri edellähän puhuit kasteesta, joka oikeasti on armonväline). Mihin ihmeeseen tämä perustuu? Ei ainakaan mihinkään Jumalan sanan kohtaan minun tietääkseni.’ En nyt oikein saa kiinni, miten olen irrottanut armon Kristuksen sovitustyön ansiosta. Enkö kirjoittanut, että kiirastulessa on kyse nimenomaan Kristuksen sovitustyön armon välittymisestä sieluun siten, että se tulee pyhityksessä täydelliseksi?”

Juuri siten erotat henkilökohtaisen vanhurskauttamisen Kristuksen sovitustyöstä, että käsität armon väärin. Sinä opetat vuodatettua armo (gratia infusa) sen sijaan, että opettaisit pelkkää syntien anteeksiantamusta (remissio peccatorum). Olen jo aiemmin koittanut perustelemalla perustella, että kun Jumala Kristuksessa sovitti maailman itsensä kanssa, hän ei lukenut maailmalle sen syntejä (2. Kor. 5:19), eli hän siis antoi ne anteeksi. Tämä on objektiivinen armo: syntien yleinen anteeksiantamus. Tämä on aivan eri asia kuin vähittäin vuodatettu ja pikkuhiljaa (toivon mukaan) alaa valtaava pyhitysprosessi. Sinä näköjään näet Kristuksen sovitustyön lähinnä vuodatetun armon mahdollistajana, kun taas Jumalan sana opettaa Kristuksen sovitustyössä anteeksiantamuksen yleisellä tasolla jo tapahtuneen, ja se opettaa henkilökohtaisen vanhurskaaksi tulemisen olevan sitä, että ihminen välineellisen eli vastaanottavan uskon kautta (per fidem) tulee juurikin tuosta samasta objektiivisesta anteeksiantamuksesta subjektiivisesti osalliseksi.

Miikka: ”Vertasin kiirastulta ja armovälineitä (sakramentit) keskenään siinä mielessä, että armovälineet eivät ole ristiriidassa Kristuksen sovitustyön kanssa, koska ne välittävät tuon armon ihmiseen. Sama asia tapahtuu kiirastulessa, joka on tila, jossa armo vie pyhityksen loppuun kuoleman jälkeen ennen taivasta. Kyse kiirastulessa on pyhittävästä armosta, ei mistään toisesta uhrista tms. Ja tämän armon Kristus on ansainnut ristinkuolemallaan riittämään kaikille maailman ihmisille, jos he tahtovat ottaa sen vastaan. Kysymys on siksi ansion näkökulmasta yksin Kristuksesta, ei mistään muusta.”

Armonvälineet on asetettu Jumalan sanassa. Julistetun / luetun sanan armoa välittävä luonne tulee esiin lukuisissa raamatunkohdissa. Kasteen, ehtoollisen ja ripin kohdalla löytyy niin ikään perusteet Jumalan sanasta. Mutta kiirastulta ei 1) yksiselitteisesti Jumalan sana opeta, eikä 2) missään Jumalan sanan kohdassa opeteta tulen välittävän Kristuksen sovitustyön ansiota. Tuo on teidän omaa kehitelmäänne, jolta puuttuu Jumalan sanan pohja.

Ja lisäksi taustalla on siis koko kiirastuliopin kannalta se perustavanlaatuinen ongelma, että Kristuksen sovitustyössä tapahtui täydellinen sovitus, jossa tapahtui nimenomaan täydellinen syntien lukematta jättäminen eli anteeksiantamus. Tämä tarkoittaa, ettei Kristuksen kärsimyksen lisäksi tarvita enää mitään ihmisen lisäkärsimyksiä synnistä vapautumiseen.

Miikka: ”Ehkä huomaat pointtini jos vaihdat kiirastulen tilalle jonkin muun Jumalan armoa välittävän asian, vaikkapa kasteen. Kysymys on siitä, miten Jeesuksen ristinkuoleman ansio tulee ihmisen osaksi ja hyödyksi. Armoa välittävät välineet (sakramentit) tai tila (kiirastuli), eivät ole ristiriidassa Jeesuksen sovituskuoleman kanssa. Sakramentit välittävät siis armon.”

Sakramentit välittävät Jumalan anteeksiantavan armon. Ne ovat Jeesuksen itsensä asettamat. Jumalan sana ilmoittaa niiden välittävän armon.

Kaste: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. (Apt. 2:38), ”pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta” (Tiit. 3:5).

Ehtoollinen: ”Ja heidän syödessään Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi opetuslapsillensa ja sanoi: ’Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini’. Ja hän otti maljan, kiitti ja antoi heille ja sanoi: ’Juokaa tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi…’” (Matt. 26:26-28).

Rippi: ”Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ”Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.” (Joh. 20:22-23).

Jumalan sana evankeliumina on ymmärrettävästi pääarmonväline, joka luo sakramentit. Evankeliumi puolestaan ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä mahdollisuus, vaan se on sana syntien anteeksiantamuksesta: ”Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt. 9:2).

Sakramentin kriteerit puolestaan ovat: 1) Jeesuksen asetus, ja 2) Jumalan sanan ilmoittama kyky välittää anteeksiantamus. (Jos kolmanneksi kriteeriksi jossain määritetään näkyvä aine, niin silloin rippiä ei lueta sakramentiksi, muttei se muuta mitään sen suhteen, että yhtä kaikki rippi on armonväline).

Kiirastulella ei ole näitä kumpaakaan. Jeesus ei ole sitä asettanut (Raamattu ei sitä yksiselitteisesti opeta), eikä Jumalan sana ymmärrettävästikään opeta sen välittävän anteeksiantamusta. Näin ollen sitä ei voida rinnastaa armonvälineisiin millään tavalla. Luterilaiset eivät Jumalan sanan pohjalta usko koko kiirastuleen, mutta roomalais-katolistenkin olisi hyvä ymmärtää kiirastulioppinsa oleellinen ero Jumalan sanan määrittelemiin armonvälineisiin.

Teidän ongelmanne juontuu tällä kohtaa käsittääkseni siihen, ettette te ymmärrä Jumalan armon olevan täydellinen syntien anteeksiantamus vaan jotain vuodatettua, vajaata ja olemuksellista. Tätä taustaa vasten tulee ymmärretyksi, että sinä rinnastat kiirastulen armonvälineisiin, sillä ajattelet saman vuodatetun armon toimivan niissä kaikissa. Mutta sitä minä ihmettelen, että toisaalta vaikutat kuitenkin opettavan kasteen kohdalla syyllisyyden poistamista. Jos kasteen opetetaan raamatullisesti poistavan kaiken syyllisyyden, niin tämä tarkoittaa anteeksiantamusta. Se ei sovi yhteen sen enempää prosessiluonteisen pelastusopin kuin kiirastulenkaan kanssa.

Miikka: ”Esimerkiksi kaste lahjoittaa Pyhän Hengen, joka alkaa tehdä ihmisen sisimmässä pyhittävää työtään. Alkaa kilvoitus kohti ´puhdassydämisyyttä´, jossa paheet alkavat tuntua vääriltä, koska Jumala vaikuttaa rakkautta lähimmäisiin ja sen avulla voi ymmärtää, kuinka paheet satuttavat toisia. Samasta Pyhän Hengen alkamasta pyhittävästä työstä on kyse myös kiirastulessa, jossa Pyhä Henki vie tuon pyhityksen loppuun kuoleman jälkeen, jotta ihmisen sisimmästä tulee ´puhdassydäminen´ ja autuas (viittaan edellä lainaamaani Matt. 5:8). En ymmärrä, miten näet tämän olevan jotenkin ristiriidassa noiden edellä lainaamiesi raamatunkohtien tai Kristuksen kertakaikkisen uhrin tai anteeksiantamuksen täydellisyyden kanssa.”

Kaste ei lahjoita Pyhää Henkeä minkään muun tähden kuin objektiivisen anteeksiantamuksen armon tähden. Pyhä Henki on Pyhä Jumala, eikä luonnostaan syntinen ihminen voi hänen kosketustaan kestää minkään muun kuin täydellisen anteeksiantamuksen suojassa. Armonvälineet lahjoittavat tämän anteeksiantamuksen Kristuksen täydellisen sovitustyön ansion tähden. Ja tämän seurauksena Pyhä Henki tulee uskovaan asumaan alkaen sitten tehdä pyhittävää työtään, joka ei kuitenkaan kuulu vanhurskauttamiseen vaan pyhitykseen.

Kiirastuli on ristiriidassa mainitsemiesi ”Kristuksen kertakaikkisen uhrin” ja ”anteeksiantamuksen täydellisyyden” kanssa juuri siksi, että kun kerran Kristuksen kertakaikkisen uhrin ansaitsema täydellinen syntien anteeksiantamus tulee uskon kautta ihmisen osaksi, niin mitään kiirastulta ei tarvita, koska tuon täydellisen anteeksiantamuksen perusteella ihminen on taivaaseen valmis eli taivaskelpoinen.

Mielestäni opetat sekavasti, kun yhtäältä puhut Kristuksen täydellisestä uhrista ja anteeksiantamuksen täydellisyydestä, mutta toisaalta kuitenkin opetat pikkuhiljaa ihmisen olemuksessa etenevää pyhitysprosessia, joka ei kerta kaikkiaan sovi yhteen täydellisen uhrin ja täydellisen anteeksiantamuksen kanssa.

Pyhitys kyllä itsessään on totta, mutta se voi olla totta vain vanhurskauttamisen seurauksena, ei milloinkaan sen osana. Jos te todellakin ymmärtäisitte täydellisen objektiivisen anteeksiantamuksen ja sen jumalallisen voiman sekä vanhurskauttaa että vanhurskauttamisen seurauksena myös pyhittää, niin te voisitte luopua vanhurskauttamisen ja pyhityksen toisiinsa sekoittamisesta, prosessiivisesta ja vajaasta vanhurskauttamisesta, ja tätä kautta koko kiirastulioppinne kävisi aivan tarpeettomaksi. Mutta niin kauan kuin te ette usko Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksi lukemiseen eli jumalattoman vanhurskauttamiseen yksinomaan syntien anteeksiantamuksena, teidän vanhurskauttamisoppinne säilyy sekavana ja vajaana pyhitysprosessina, jonka täydellistäjänä te joudutte opettamaan itse kehittelemäänne kiirastulioppia.

Miikka: ”Ja etkö itsekin kirjoita muutoksesta kuoleman jälkeen? Kirjoitat: ’Luterilaisuuden mukaan muutos tapahtuu sillä hetkellä, kun ihminen siirtyy ajasta iankaikkisuuteen, sillä syntinen liha katoaa kristitystä hänen siirtyessään syntien anteeksiantamuksen voimasta iankaikkiseen elämään.’”

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että kristityn ihmisen kohdalla tapahtuu kuoleman (tai paruusian) hetkenä syntiturmeluksesta vapautuminen. Kun siihen asti kristitty on ollut simul iustus et peccator, niin sen jälkeen hän on vain iustus, sillä turmelus katoaa hänestä iankaikkisuuden puolelle siirtymisen hetkellä. Siihen asti hän on joutunut Herran apostolin (vrt. Room. 7) tavoin kantamaan mukanaan syntiturmelustaan, joskin hän on saanut sen aiheuttaman syyllisyyden täysin jo täällä ajassa uskon kautta anteeksi, sillä Kristuksen vieras vanhurskaus on hänelle jo täällä ajassa luettu. Tähän liittyy juurikin se, että rikokset ovat anteeksiannettu, synti on peitetty, eikä Herra ole lukenut uskovalle ihmiselle hänen syntejään, vaikka hän onkin elämänsä ajan joutunut kantamaan lihansa turmelusta mukanaan ja riesanaan.

Miikka: ”Olen ymmärtänyt, että viittaat tuolla ´syntinen liha´ ihmiseen, jossa vallitsee perisynnin pahat taipumukset, joita nimität syntiturmelukseksi. Olen ymmärtänyt, että kasteessa sinunkin mukaasi tämä ´perisyntinen liha´ ei ole kuitenkaan enää syyllinen Jumalan edessä, koska kaste on pessyt perityn syyllisyyden kokonaan pois.”

Tarkasti sanoen en tarkoita ”syntisellä lihalla” kristityn kohdalla koko ihmistä, sillä kristityssä asuu anteeksiantamuksen seurauksena Pyhä Henki, joka vaikuttaa hänessä hengellistä elämää. ”Syntinen liha” tarkoittaa turmelusta, mutta se ei ole Jumalan luomaa. Niinpä se on epäuskoisenkin ihmisen kohdalla nähtävä tarkoittavan eri asiaa kuin itse ihminen luotuna persoonana. Tosin epäuskoisella ihmisellä on hengellisesti katsottuna vain tuo ”liha”, mikä tarkoittaa, että hän on Jumalan luomana olentona synnin tähden hengellisiltä kyvyiltään täysin turmeltunut. Mutta kristityssä vaikuttaa ”lihan” ohella Jumalan vaikuttama hengellinen todellisuus. Tästä hengellisestä entiteetistä käytetään nimitystä ”henki”, joka on siis ”lihan” vastankohta. Kristityn hengellinen todellisuus eli hänen henkensä on kokonaan Pyhän Hengen vaikuttamaa.

En myöskään tarkoita, ettei turmeltunut liha olisi loppuun asti syyllinen Jumalan edessä, vaan tarkoitan, ettei kristitty (siis yhtenä kokonaisena ihmisenä) ole syyllinen Jumalan edessä syystä, että hänen lihansa syyllisyyttä ei hänelle lueta, vaan se on Kristuksen vieraan vanhurskauttamisen hyväksi lukemisen kautta anteeksi annettu. Mutta ”turmelus” eli ”liha” eli ”vanha ihminen” itsessään säilyy syyllisenä eli tuomittuna ihmisen maallisen elämän loppuun asti. Mitä taas kasteeseen tulee, niin uskovan kristityn kohdalla kasteen armo tarkoittaa kaiken synnin anteeksiantamusta. Lihansa turmeluksen aiheuttaman syyllisyyden hän yhtenä kokonaisena ihmisenä saa uskoa kasteensa (ja muiden armonvälineiden) lahjoittaman anteeksiantavan armon tähden anteeksiannetuksi.

Miikka: ”Katolisuudessa tätä ´perisyntistä lihaa´ kuvataan kasteen jälkeen termillä ´paha taipumus´ (concupiscence), koska erilaisen termin käytöllä tahdotaan ilmaista, että ihminen ei ole enää kasteen jälkeen syyllinen perisyntiin, vaikka hänessä yhä on perisynnin turmeleva vaikutus jäljellä.”

Luterilaisuuden mukaan kristityssä ei ole kasteen jälkeen ainoastaan ”pahaa taipumusta”, vaan todellinen turmelus, joka on niin syvää, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Jumalan sanan perusteella. ”Liha” ei muutu tässä ajassa koskaan paremmaksi, vaikka ”henki” voikin voittaa siltä alaa. Viittaan edelleen apostoli Paavaliin, joka kristittynä sanoi: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää.” (Room. 7:18). Tuo periturmelus luonnollisen ihmisen läpikotaisena hengellisenä turmeltuneisuutena on kokonaan syntiä. Pahat taipumukset ovat turmeluksen seurausta, mutta molemmat yhtä kaikki ovat syntiä.

Mitä taas kasteen lahjoittamaan anteeksiantamukseen tulee, niin se antaa anteeksi aivan kaiken turmeluksen koko syvyydeltään ja laajuudeltaan sekä myös sen osana ihmistä kiusaavat pahat taipumukset, jotka nekin siis ovat itsessään syntiä.

Miikka: ”En näe kuitenkaan välillämme oleellista eroa, jos sinunkaan mukaasi tuo ´vanha luonto´ tai ´syntinen liha´, joka meihin kasteen jälkeen jää, ei ole enää kasteen lahjoittaman anteeksiantamuksen jälkeen syyllinen Jumalan edessä.”

Kyllä se itsessään on syyllinen, mutta kristitylle ihmiselle kokonaisena ihmisenä sitä ei syyksi lueta anteeksiantamuksen tähden. Turmelus itsessään on tuomionalainen hamaan hautaan asti, mutta kristitylle ei tuota tuomiota lueta, sillä hänelle luetaan sen sijaan Kristuksen puhtaus ja täydellisyys, jonka hän meille ansaitsi täydellisellä kuuliaisuudellaan (obedientia activa et passiva) eli lain täyttämisellään meidän puolestamme ja kuolemallaan meidän sijassamme.

Miikka: ”Kiirastuli taas on juuri sitä, että ´paha taipumus´ katoaa ja tilalle tulee ´hyvä taipumus´. Rakkaudettomuus ja itsekkyys vaihtuvat Kristuksen kaltaiseen kykyyn rakastaa. Kyse on siis muutoksesta, josta sinäkin kirjoitat.”

Minä kirjoitin ja kirjoitan eri muutoksesta, joka koitin yllä selittää. Kiirastulta ei tarvita, sillä ”paha taipumus” (joka itsessään on syntiä) on anteeksiannettu. Oleellista taivaaseen pääsemisen kannalta ei ole ihmisen olemuksellinen muuttuminen eli jalostuminen vaan hänen osallisuutensa täydellisestä anteeksiantamuksesta Kristuksen vieraan vanhurskauden lukemisen kautta. Kun kristitty on saanut ”lihansa” syyllisyyden anteeksi, hän pääsee kokonaisena ihmisenä taivaaseen, jonne hänen ”lihansa” eli syntiturmeluksensa ei kuitenkaan pääse.

Miikka: ”Jos sanotaan, että Jumala on vanhurskas, viittaa se oikeudenmukaisuuteen, siihen että Jumala toimii oikein ja tuomitsee oikein. Jos sanotaan, että ihminen tekee vanhurskautta, viittaa se siihen, että ihminen tekee sitä, mikä on oikein Jumalan silmissä. Jos ihminen on vanhurskas, on hän Jumalan silmissä ´oikea´.”

Jumalan vanhurskaus on sekä 1) hänen oikeamielisyyttään (eli pyhää ja vaativaa vanhurskauttaan) että 2) hänen lahjavanhurskauttaan (eli Kristuksen täydellisyydellään meille ansaitsemaa vierasta vanhurskautta).

Jumalaton ihminen on luonnostaan suhteessa Jumalaan niin täysin turmeltunut, ettei hän voi tämän täydellisen turmeluksensa tähden tehdä vanhurskautta, joka Jumalan edessä kelpaisi. Inhimillisessä elämässään hänellä toki voi olla ns. yhteiskunnallista vanhurskautta, mutta sillä ei ole mitään tekemistä taivaaseen pelastumisen kanssa. Jos ihminen on Jumalan edessä (coram Deo) vanhurskas, niin hän ei voi olla sitä minkään sellaisen perusteella, mitä hänessä itsessään tapahtuu (olipa sitten kyse omilla voimillaan tehdyistä teoista tai Jumalan vaikuttamista teoista, joista jälkimmäisten olemassaolo on mahdottomuus ilman, että ihminen olisi ensin päässyt anteeksiantamuksen tähden yhteyteen Jumalan kanssa).

Luonnostaan ja ilman Kristuksen täydellistä lahjavanhurskautta ihminen on Jumalan edessä vain omavanhurskas, eikä meidän omat vanhurskautemme voi koskaan Jumalalle kelvata, sillä pyhä Jumala vaatii täydellisyyttä, jota meillä puolestamme ei luonnostamme ole. Näin ollen Kristuksen vieras vanhurskaus meille uskon kautta luettuna on ainoa mahdollisuutemme olla vanhurskaita Jumalan edessä. Ja vain se ylipäätään mahdollistaa yhteyden syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan välille.

Miikka: ”Se ihminen, joka on uskon ja kasteen kautta otettu Jumalan armoliittoon ja lapseuteen on ilman muuta ´oikea´ ja vanhurskas Jumalan silmissä, vaikka hän vasta opettelisi rakastamaan. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö hänestä voisi tulla vanhurskaampi, kun pyhittävä armo saa tehdä hänen sisimmässään työtään ja hän kasvaa vanhurskaudessa.”

Jumalan armoliittoon ei voi päästä muuta kuin Kristuksen täydellisen vanhurskauden suojissa, sillä pyhän Jumalan edessä mikään vajaa ei kestä. Kyllä tämän täydellisen vanhurskauden hyväksi lukemisen seurauksena ihminen sitten todellakin saa (ja hänen tuleekin) opetella rakastamaan Jumalaa, mutta tällä opettelulla ei ole mitään muuta tekemistä vanhurskauttamisen kanssa kuin se, että se on Jumalan vaikuttamana pyhityksenä ja uutena kuuliaisuutena jo tapahtuneen vanhurskauttamisen seurausta.

Vanhurskauttamisen osalta ihminen ei voi olla enemmän tai vähemmän vanhurskas, vaan hän joko on täydellisen vanhurskas (eli siis saanut uskon kautta Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksi lukemisen osakseen) tai sitten hän ei ole vanhurskas lainkaan. Pyhityksen osalta kristitty ihminen toki voi olla vanhurskaiden tekojensa osalta joko enemmän tai vähemmän vanhurskas. Mutta vanhurskauttaminen ja pyhitys on tarkoin erotettava toisistaan. Ja lisäksi on pidettävä hyvin selkeänä, että vanhurskauttaminen on ensin ja pyhitys vasta sitten.

Miikka: ”Perustelen edellä sanottua mm. seuraavilla raamatunkohdilla:’Hän tuomitsee maanpiirin vanhurskaasti, langettaa kansoille oikeat tuomiot.’ (Ps. 9:9) Jumalan vanhurskaus on oikein tuomitsemista.’Riemuitkaa Herrasta, te vanhurskaat, oikeamieliset, ylistäkää häntä!’ (Ps. 22:1) Kohta rinnastaa vanhurskaan ja oikeamielisen.’Vanhurskaan suu puhuu viisautta, hänen kielensä kertoo, mikä on oikein.’ (Ps. 37:30) Kohta ilmaisee miten vanhurskas ihminen toimii ja toisaalta, mistä voidaan tunnistaa vanhurskas ihminen. Vastaavaa opettaa: ’Vanhurskas on anteeksiantava ja laupias.’ (Ps. 112:4)’Vanhurskas se, joka nuhteettomasti elää’ (Sn. 20:7) Kohta antaa ymmärtää, että vanhurskaus on sitä, että elää oikein ja tekee oikein. Tällöin on Jumalan silmissä ´oikea´.’Avatkaa portit, että vanhurskas kansa saa astua sisään, kansa, jonka uskollisuus ei horju.’ (Jes. 26:2) Vanhurskaus rinnastetaan uskollisuuteen.”

Nämä kaikki kohdat sopivat yhteen joko 1) Jumalan oikeamielisyyden, 2) tähän inhimilliseen elämään kuuluvan oikeamielisyyden / oikeudenmukaisuuden, tai 3) Kristuksen lahjavanhurskauden kanssa.

Ps. 9:9 selittyy kohdalla 1.

Ps. 37:30 selittyy kohdalla 3 (jakeessa 28 puhutaan vanhurskaiden vastakohtana jumalattomista ja jakeessa 29 maan perimisestä ja asumisesta siinä iankaikkisesti).

San. 20.7 voi selittyä sekä kohdalla 2 tai 3.

Jes. 26:2 selittyy kohdalla 3 (jakeessa 3-4 puhutaan Herraan turvaamisesta ja siitä, että Herra on iankaikkinen kallio).

Ps. 112:4 sanoo ”Oikeamielisille koittaa pimeydessä valkeus, armollinen, laupias ja vanhurskas”. Tämä sopii kohtaa 3, sillä jakeessa 3 sanotaan ”hänen vanhurskautensa pysyy iankaikkisesti”. Mikään muu kuin Kristuksen lahjavanhurskaus ei voi pysyä iankaikkisesti. Sinänsä kohdan 2 inhimillisesti oikeamielinen voi toki olla Kristuksen vanhurskaudesta osallinen.

Psalmin 22:1 sijaan ilm. tarkoitit Ps. 33:1, joka sanoo ” Riemuitkaa Herrassa, te vanhurskaat. Oikeamielisten on soveliasta häntä kiittää”. Tämä selittyy kohdalla 3 (saman psalmin jakeessa 2 puhutaan Herran ylistämisestä, mikä ei voi olla mahdollista ilman Pyhää Henkeä, joka puolestaan voi olla vain syntinä anteeksi saaneella uskovalla; ja jakeessa 12 puhutaan autuaasta kansasta, jonka Jumala on Herra. Ihmisellä voi olla Jumala vain anteeksiantamuksen kautta. Elävä jumala-suhde ei voi syntyä ilman uskon kautta tapahtuvaa anteeksiantamusta).

Miikka: ”’Ihminen, kun jokin maa tekee syntiä minua vastaan ja on minulle uskoton, minä kohotan käteni ja rankaisen sitä… Mutta jos siellä on kolme sellaista miestä kuin Nooa, Daniel ja Job, nämä kolme säästyvät vanhurskautensa tähden. Näin sanoo Herra Jumala.’ (Hes. 14:13-14) Mitä oli tämä Nooan vanhurskaus? Raamatussa sanotaan: ’Nooa oli aikalaistensa joukossa ainoa oikeamielinen ja nuhteeton, ja hän vaelsi Jumalalle kuuliaisena.’ (1. Moos. 5:9) Nooan vanhurskaus oli sisimmän oikeamielisyyttä ja nuhteetonta vaellusta Herran edessä.”

Nooa, Daniel ja Job ovat Jumalan kansan pelastushistoriassa niin merkittäviä henkilöitä, että ihmettelisin suuresti, jos he eivät olisi Pyhän Hengen vaikutuksesta uskoneet tulevaan Messiaaseen. Näin ollen heidän vanhurskautensa Jumalan edessä on tulkittava Kristuksen lahjavanhurskaudeksi. Tämä ei tietenkään tee heidän kohdallaan tyhjäksi sitä, että he varmaan olivat myös oikeamielisiä. Vanhurskauttaminenhan tuottaa väistämättä pyhitystä, jonka yksi osa on oikeamielisyys. Totuudellisuus on oikeamielisyyttä. Kristus on totuus (Joh. 14:6). Vanhurskautettu on osallinen Kristuksen anteeksiantavasta armosta. Tätä kautta hän on osallinen myös Kristuksesta, joka on persoonallinen totuus, joka vaikuttaa pyhityksenä kristityssä oikeamielisyyttä.

Miikka: ”’Te näette jälleen eron vanhurskaan ja jumalattoman välillä. Te näette, kuka on palvellut Jumalaa ja kuka ei ole häntä palvellut.’ (Mal. 3:18) Vanhurskaan vastakohta on jumalaton. Mikä on vanhurskaan ja jumalattoman keskinäinen ero? Se, että toinen palvelee Jumalaa ja toinen taas ei palvele. Jumalaton ei välitä Jumalasta ja Jumalan käskyistä.”

Totta, mutta Jumalalle kelpaava pelastava vanhurskaus ei ole VT:n eikä UT:n aikana koskaan ollut käskyjen noudattamista, vaan Kristuksen lahjavanhurskaus. Tästä osalliseksi tuleminen tapahtuu uskon kautta Jumalan armoon, joka on siis (VT:ssa tulevan ja UT:ssa tulleen) Messiaan ansiota. Pelastuksen syy ja perusta ovat siis aivan sama sekä VT:ssa että UT:ssa. Ei siis ole kahta eri pelastuksen tietä. VT:n aikana uskottiin tulevaan Messiaaseen, UT:n aikana saapuneeseen Messiaaseen.

Miikka: ”’Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia.’ (Room. 2:13) Sydämen oikeamielisyys ja vanhurskaus näkyy teoissa.”

Niinhän se näkyy. Oikea usko tuottaa hyvää hedelmää. Mutta tuon jakeen laajempi perikooppi (Room. 2) puhuu nimenomaan siitä, miten ihminen ei voi lain kautta tulla vanhurskaaksi Jumalan edessä.

Se käy ilmi jo ihan tuon luvun ensimmäisestä jakeesta: ”Sen tähden sinä, oi ihminen, et voi millään itseäsi puolustaa, olitpa kuka hyvänsä, joka tuomitset. Sillä mistä toista tuomitset, siihen sinä itsesi syypääksi tuomitset, koska sinä, joka tuomitset, teet samoja tekoja” (Room. 2:1)

Ja se ulottuu ko. luvun viimeiseen jakeeseen: ”vaan se on juutalainen, joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa; ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta” (Room. 2:29).

Yksittäistä raamatunkohtaa ei pidä tulkita väärin irrottamalla se kontekstistaan. Tuo jae Room. 2:13 ei siis opeta, että lakia noudattamalla olisi turmeltuneen ihmisen mahdollista tulla vanhurskautetuksi, vaan ihan päinvastoin, eli että se ei ole lain noudattamisella mahdollista.

Lain ”kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi” (2. Kor. 3:6). Pyhä Henki puolestaan kirkastaa Kristusta: ”Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.” (Joh. 16:14). Eli siis Pyhä Henki ottaa Jeesuksen sovitustyön ansion armon ja kirkastaa sen ihmiselle synnyttäen elävän uskon. Tähän Jumalan laki ja lain teot eivät koskaan kykene. Lain edessä ihminen ei voi millään itseänsä puolustaa. Mutta meillä on ”puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Ja hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.” (1. Joh. 2:1-2).

Miikka: ”Näitä kohtia voidaan mielestäni vetää yhteen siten, että vanhurskaus on sisimmän oikeamielisyyttä, uskollisuutta ja kuuliaisuutta Jumalan tahdolle. Se on nuhteetonta vaellusta, anteeksiantavaa mieltä, laupeutta, oikein puhumista, lain noudattamista jne.”

Nuo asiat ovat sinänsä totta, mutta ne kuuluvat ns. uuteen kuuliaisuuteen, joka pyhityksen alaan kuuluvana on vanhurskauttamisen seurausta. Kun Jumalan sana kuvaa vanhurskauttamista, se sanoo: ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiota, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room. 4:4-5).

Tässä puhutaan selkeästi 1) vanhurskautettavan ihmisen luonnostaan jumalattomasta perustilasta, joka merkitsee vanhurskauttamisen tarvetta, mutta ei kykyä tehdä luonnostaan vanhurskaita tekoja eikä mahdollisuutta olla luonnostaan vanhurskas Jumalan edessä, ja 2) vanhurskauttamisesta luettuna vanhurskautena.

Mitä taas edellä mainittuihin ”töiden tekemiseen” tulee, niin niihin sisältyvät kaikki ihmisessä tapahtuvat muutosprosessit, olipa sitten kyse pelkästään ihmisen omilla voimillaan tekemistä teoista, hänen ja Jumalan armon yhteistyöstä tai pelkastään Jumalan armon vaikutuksesta ihmisessä jalostumisprosessina. Koska vanhurskauttaminen on jumalattoman lukemista vanhurskaaksi Kristuksen vieraan vanhurskauden tähden, nuo kaikki edellä mainitut asiat ovat poissuljettuja vanhurskauttamisesta.

Toki ilman uskoa ja Jumalalle kelpaava Kristuksen vierasta vanhurskauttakin ihmisellä voi olla ns. yhteiskunnallista vanhurskautta eli esim. oikein puhumista jne., mutta tämä kuuluu puhtaasti inhimillisen elämän horisontaalisiin suhteisiin, eikä sillä siten ole mitään myönteistä vaikuttavaa syy-yhteyttä ihmisen kelvollisuuteen Jumalan edessä.

Miikka: ”Tästä seuraa kysymys, kuka on vanhurskas? Kenen sydän on niin puhdas, että häneen sopivat Jeesuksen sanat: ”autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan”? Kuka elää oikein Jumalan silmissä? Kuka rakastaa lähimmäistään kuten itseään?”

Ihminen ei voi itsessään olla vanhurskas Jumalan edessä eikä hän voi myötävaikuttaa vanhurskauttamiseensa. Jumalan sana opettaa tämän selkeästi:

”Onko ihminen vanhurskas Jumalan edessä, onko mies Luojansa edessä puhdas?” (Job. 4:17)

”Kuinka voisi ihminen olla puhdas, kuinka vaimosta syntynyt olla vanhurskas!” (Job. 15:14)

”Kuinka siis ihminen olisi vanhurskas Jumalan edessä, ja kuinka vaimosta syntynyt olisi puhdas?” (Job. 25:4)

”Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi.” (Ps. 143:2)

”… ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista, sillä lain kautta tulee synnin tunto” (Room. 3:20)

”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus” (Gal. 2:14).

Autuaita ovat sydämensä puolesta ne, joiden sydänten saastaisuuden Jeesuksen veri on puhdistanut antamalla saastaisuuden anteeksi. Jumalan silmissä elää oikein se, joka on saanut syntinsä anteeksi evankeliumin sanan voimasta, sillä Jumalan anteeksiantava armo vaikuttaa vanhurskauttamisen seurauksena pyhitystä, joka on Jeesuksen Kristuksen uhrin tähden Jumalalle mieluista. Lähimmäisiään puolestaan voivat rakastaa altruistisesti myös epäuskoiset ihmiset ainakin tiettyyn rajaan asti. Inhimillisellä rakkaudella ei kuitenkaan voida Jumalan mielisuosiota ansaita.

Miikka: ”Nämä kysymyksen voisi tiivistää opetuslasten tavoin kysymykseksi: kuka voi pelastua? Jeesus vastaa: ’Ihmisille se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle; sillä Jumalalle on kaikki mahdollista’.”

Niinpä, pelastuksen tie on totaalisen mahdoton turmeltuneelle ihmiselle ilman Jumalaa, joka kuitenkin Pojassaan tuli pois ottamaan maailman synnin (Joh. 1:29). Syntien poisottaminen tarkoittaa samaa kuin anteeksiantamus. Jumalan Karitsa otti pois koko maailman synnin. Se tapahtui ennen, kuin me edes olimme syntyneet. Näin ollen siinä ei voi olla kysymys mistään olemuksellisesta muutosprosessista, sillä meitähän ei vielä tuolloin ollut edes olemassa. Koska kaikki synnit jo ovat anteeksiannetut, henkilökohtainen vanhurskauttaminen ei voi olla muuta kuin tuosta valmiista anteeksiantamuksesta osalliseksi tulemista.

Miikka: ”Yksin lain tai oikean moraalitiedon avulla ihmisen on mahdotonta tulla vanhurskaaksi eli oikeamieliseksi, jos hän yrittää tulla vanhurskaaksi ilman Jumalaa ja armoa. Jumalan armon avulla se on kuitenkin mahdollista.”

Mutta tuo armo on nimenomaan syntien anteeksiantamus. Mitään armon vuodattamisia ei voi tapahtua muuta kuin anteeksiantamuksen seurauksena. Pyhitykseen liittyy Jumalan asuminen ihmisessä (inhabitatio Dei), eikä syntinen ihminen voi mitenkään kestää pyhän Jumalan läsnäoloa ilman, että Jumala on sovitettu, ja että siten Herra on tämän sovituksen perusteella antanut ihmiselle hänen syntisyytensä anteeksi. Ilman tätä ihminen palaisi poroksi pelkästä pyhän Jumalan läheisyydestä.

Miikka: ”Esimerkiksi kaste on todella yksin Kristuksen ristintyön ansioon perustuva armoväline, jossa ihminen otetaan Jumalan lapseuteen ja hän saa lahjaksi Pyhän Hengen, joka aloittaa pyhittävän työnsä.”

Kasteen ydin on Jumalan lapseksi pääseminen siten, että Isä ottaa lapsekseen, Poika pukee vanhurskaudellaan, ja Pyhä Henki uudestisynnyttää. Nämä kaikki kolme ilmausta toteutuvat, kun ihminen saa uskon kautta syntinsä anteeksi. Vanhurskauttaminen ja uudestisyntyminen ovat synonyymikäsitteitä. Jumalan lapsi voi puolestaan olla vain sellainen ihminen, joka on saanut syntinsä anteeksi. Pyhän Hengen pyhittävä työ etenevänä pyhityksenä on sitten kokonaan eri asia. Se tapahtuu tämän vanhurskauttamisen seurauksena.

Miikka: ”Missä on sitten yhteistyö ja synergismi? Jos puhutaan aikuisesta ihmisestä, niin kai jokainen voi päättää meneekö hän kasteelle ja haluaako hän tulla kasteen kautta Jumalan lapseksi. Ei ihminen ole robotti, vaan vapaan tahdon olento.”

Koitin muistaakseni jo aiemmassa viestissäni sanoa, ettei Jumalan yksinvaikuttavuus pelastuksessa tarkoita, että ihminen olisi kone tai robotti. Ihminen kääntyy ja uskoo, mutta tämä voi tapahtua yksinomaan ja vain Jumalan Pyhän Hengen vaikutuksesta. Niin kuin yllä kirjoitin: ”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus” (Gal. 2:14).

Ja sinä itse viittasit kohtaan: ”Kun opetuslapset sen kuulivat, hämmästyivät he kovin ja sanoivat: ’Kuka sitten voi pelastua?’ Niin Jeesus katsoi heihin ja sanoi heille: ’Ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista.’” (Matt. 19:25-26). Ihmisen psyykkinen elävyys ei tee tyhjäksi hänen sidottua ratkaisuvaltaansa pelastuksen asiassa. Päinvastoin, se vahvistaa sen, sillä ihminen ei ole turmeltuneen luontonsa puolesta suinkaan neutraali, vaan hän on aktiivisti Jumalaa vastustava. Synti on ollut kapinaa alusta asti.

Miikka: ”Toki tätä kaikkea edeltää ensin usko (aikuisella), mutta samalla ihmisen tahdon akti, jossa hän toimii uskon mukaan ja menee kasteelle. Mutta ei kyse ole silti siitä, että kasteen vastaanottaminen olisi jokin ihmisen ansio tai lisä, joka tekisi tyhjäksi Kristuksen ansaitseman sovituskuoleman täydellisyyden.”

Tuo ”tahdon akti” on kokonaan Jumalan vaikutusta. Se ei nouse ihmisen vapaasta tahdosta, sillä sitä ihmisellä ei ole. Mainitsemani Gal. 2:14 kertoo tämän selkeästi.

Miikka: ”Lisäksi kasteen jälkeenkään ihminen ei kykene omin voimin tulemaan oikeamielisemmäksi tai pyhemmäksi. Ilman Pyhää Henkeä muutos eli pyhitys ei ole mahdollista, vaikka kuinka yrittäisi. Tämä on tärkeä pointti, sillä se saa suuntaamaan katseen jatkuvasti Kristukseen ja armoon, josta kaikki riippuu.”

Juuri näin, mutta tuo Kristus on maailman synnin sovittanut Kristus, jonka armo on anteeksiantavaa armoa. Jumala on siis Jeesuksen ansion tähden antanut koko maailmalle objektiivisesti kaikki synnit anteeksi, ennen kuin meitä oli edes olemassa. Kaste lahjoittaa tuon valmiin ja täydellisen armon uskon kautta omistettavaksi yksittäiselle ihmiselle.

Miikka: ”Paavali opettaa selkeästi ettei lain tekojen kautta tulla vanhurskaaksi ilman Kristusta. Jos ihminen valitsee pyrkiä vanhurskauteen omin avuin ilman Kristusta, hän päätyy vertauskuvallisesti ilmaistuna opettelemaan lentämistä ilman lentokonetta. Hän on mahdottoman tehtävän edessä, eikä hän nouse irti maasta, vaikka kuinka heiluttaisi käsiään. Mutta jos hän ymmärtää, että Kristus antaa vanhurskaaksi tulemista varten armonsa, joka on kuin lentokone, hän näkee, että vain tämän armon kautta hän voi tulla vanhurskaaksi tai oppia lentämään.”

Kun minä pääsen lentokoneeseen, niin en lennä itse, vaan annan lentokoneen lennättää minut perille kohteeseen. Paavali ei opeta, että lain tekojen kautta voitaisiin tulla vanhurskaaksi Kristuksen kautta. Kun te teette Jeesuksesta uuden Mooseksen vuodatetun armon pyhitysopillanne, te tuhoatte syntien anteeksiantamuksen evankeliumin. Ihminen ei voi pelastua sekä täydellisen anteeksiantamuksen että vuodatetun armon kautta, sillä vanhurskauttamisessa nämä ovat toinen toisensa poissulkevat vaihtoehdot.

Miikka: ”Ei lentokoneesta ole hyötyä, jos ei usko, että sillä voisi lentää. Eikä uskostakaan ole hyötyä, jos ei toimi sen mukaisesti.”

Epäuskoiset ihmiset jäävät omasta tahdostaan pois armon lentokoneesta ja jäävät siten perille pääsemättä. Uskovat ihmiset johdatetaan Pyhän Hengen voimasta koneeseen sisälle, ja sitten ilman mitään omia tekoja lentokone vie heidät taivaalle (lue: taivaaseen).

Miikka: ”Päätös on meidän. Tällä tahdon kuvata, että ilman uskoa on mahdotonta tulla vanhurskaaksi tai päästä lentoon. Jos ei usko Jumalaan tai Raamattuun, niin esimerkiksi Jumalan käskyjen mukaan toimiminen ei tunnu varmasti mielekkäältä. Usko on siksi portti kaikkeen tekemiseen.”

Psyykkisesti ihminen toki haluaa, mutta tämän kaiken hyvän vaikuttaa hengellisesti yksin Jumala, ei ihmisen luontaiset kyvyt eivätkä vapaat tahdot, ”sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil.2:13). Luonnostaan ihminen on lentokentällä eksyksissä kuin vieraassa maassa oleva kielitaidoton ja totaalisen hukassa oleva suomalainen, joka ei oikeaa lähtöporttia omin avuinensa löydä. Eikä hän osaa edes kysyä. Toljottaa vaan tuskaisena ja kiroilee suunsa ”täynnä kirousta ja katkeruutta” (Room. 3:14).

Miikka: ”Pitäisi varmaan keskustella siitä, mitä on pelastuminen. Ensiksi kysyisin, mitä virkaa on luterilaisesta näkökulmasta pyhittymisellä, jos se ei liity pelastumiseen?”

Kyllä se liittyy pelastumiseen, sillä Jumalan sana sanoo: ”Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hebr. 12:14), mutta emme me kukaan pyhityksemme tähden pelastu, vaan yksin Kristuksen sovitustyön ansion tähden. Pyhitys liittyy vanhurskauttamisen seurauksena siihen kokonaistapahtumaan, jossa ihminen tekee kristityn vaellustaan anteeksiantamuksen varassa kohti taivasta. Mutta pyhitys ei kuulu vanhurskauttamiseen, vaan seuraa sitä. Vain vanhurskauttamisen tähden meistä voi tulla Jumalalle kelvollisia.

Mutta tämä vanhurskauttaminen spontaanisti tuottaa pyhitystä, johon sisältyvät esim. Jumalan asuminen uskovassa, rakkaus, hyvät teot ja kuuliaisuus Jumalan laille. Kristityn hyvät teot hyödyttävät sekä hänen lähimmäistään ja häntä itseään että Jumalan valtakunnan työtä. Lisäksi ne miellyttävät Jumalaa, mutta tämän ne tekevät vain Kristuksen ansion tähden, sillä ilman Kristuksen sovitustyön ansiota mitkään tekomme eivät periturmeluksemme eivätkä luontaisen Jumalan vihanalaisuutemme tähden voi miellyttää Jumalaa.

Miikka: ”Otetaan esimerkki sairaasta ihmisestä, jolla on syöpä. Katolisesta näkökulmasta synti on juuri tällainen kuolemaan johtava sairaus, joka meissä on syntymästämme saakka. Jumalan armo taas on kuin lääke, joka parantaa tältä syntisairaudelta. Kirkko on sairaala, jossa sairaita lääkitään armolla. Ihminen on parantunut vasta, kun syöpä on kaikkine etäpesäkkeineen ja soluineen kokonaan lähtenyt hänestä ja hän on täysin terve. Pyhittyminen ymmärretään katolisesta näkökulmasta täksi parantumiseksi.”

Kyllä Jumalan armo pyhityksessä on syntiä perkaava lääke. Muttei ihminen tuolla tavalla taivaskelpoiseksi tule. Vanhurskauttaminen on yhdessä hetkessä tapahtuva asia. Sitä voisi kertakaikkisuuden osalta verrata parantamisihmeeseen. Jumalan sana kertookin näistä kahdesta asiasta rinnakkain. Kun Jeesus kohtasi syntisiä ihmisiä, hän teki myös ihmeparantamisia. Samoille ihmisille hän myös julisti synnit anteeksi. Sekä anteeksiantamus että parantumisihme tapahtuivat yhdessä hetkessä:

”Ja katso, hänen tykönsä tuotiin halvattu mies, joka makasi vuoteella. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, sanoi hän halvatulle: ’Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi’. Ja katso, muutamat kirjanoppineista sanoivat mielessään: ’Tämä pilkkaa Jumalaa’. Mutta Jeesus ymmärsi heidän ajatuksensa ja sanoi: ’Miksi te ajattelette pahaa sydämessänne? Sillä kumpi on helpompaa, sanoako: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi”, vai sanoa: ”Nouse ja käy”? Mutta tietääksenne, että Ihmisen Pojalla on valta maan päällä antaa syntejä anteeksi, niin’ – hän sanoi halvatulle – ’nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.’ Ja hän nousi ja lähti kotiinsa.” (Matt. 9:2-7). Huomaamme, että sekä anteeksiantamus että parantuminen olivat 1) hetkessä tapahtuvia, ja 2) täydellisiä.

Miikka: ”Katolisesta näkökulmasta synnymme siis syöpäsairaina kaikki sairaalan ulkopuolella. Emme voi parantaa itsestämme tätä sairautta omilla voimillamme, vaan tarvitsemme lääkäriä (Kristus) ja lääkettä (armo). Nyt lääkäri kulkee kaduilla kutsuen ihmisiä sairaalaan ja tehden heille diagnoosin heidän oireidensa perusteella (vastaavasti kuten laki näyttää meille syntisairautemme). Lääkäri sanoo: ’Katso ihoasi, etkö näe kuinka etäpesäkkeet kasvavat ihosi lävitse. Tule mukaani sairaalaan, niin voin auttaa sinua.’”

Raamattu kertoo Jeesuksen parantaneen ihosairaudesta yhdessä hetkessä tapahtuneella täydellisellä ihmeteolla: ”Kun hän astui alas vuorelta, seurasi häntä suuri kansan paljous. Ja katso, tuli pitalinen mies ja kumartui maahan hänen eteensä ja sanoi: ’Herra, jos tahdot, niin sinä voit minut puhdistaa’. Niin hän ojensi kätensä, kosketti häntä ja sanoi: ”Minä tahdon; puhdistu”. Ja kohta hän puhdistui pitalistaan. (Matt. 8: 1-3).

Miikka: ”Sairaalan ovella potilaille puetaan valkoiset sairaalavaatteet (vrt. kaste). He tulevat sairaalan potilaiksi (vrt. kuuluminen Jumalan kansaan). Tämän jälkeen alkaa lääkitseminen ja hoitaminen. Paraneminen on vähittäistä (vrt. pyhittyminen). Armo kuitenkin tekee työtään ja sytostaatit tehoavat. Aina se ei välttämättä potilaasta siltä tunnu, kun hän katsoo itseään, mutta silti toivoa pitää yllä lääkärin läsnäolo sairaalassa. Syöpäsolut alkavat kuolla ja elämä alkaa voittaa kuolemaan johtavan sairauden. Pikkuhiljaa olo paranee, oireet lievittyvät. Toisinaan olo on taas kurja, syöpäsolut muistuttavat olemassaolostaan. Jotkut potilaat lähtevät sairaalasta. Entinen elämä sairaalan ulkopuolella vetää heitä puoleensa. He saattavat unohtaa koko sairauden olemassaolon ja sen, kuinka riippuvaisia he ovat lääkäristä (Kristus) ja lääkkeistä (armo). Heillä on vapaus lähteä, lääkäri ei pakota heitä jäämään. Osa kuitenkin jää. Lopulta viimeisinkin syöpäsolu on lähtenyt. Haavat paranevat. Lopulta sairautta ei enää ole ja ihminen on pelastunut syövältä.”

Lasarus ei ollut vain sairas vaan kuollut. Hänet Herra herätti sanallaan yhdessä hetkessä: ”Silloin Jeesus sanoi heille suoraan: ”Lasarus on kuollut…’… Ja sen sanottuansa hän huusi suurella äänellä: ’Lasarus, tule ulos!’ Ja kuollut tuli ulos, jalat ja kädet siteisiin käärittyinä, ja hänen kasvojensa ympärille oli kääritty hikiliina. Jeesus sanoi heille: ”Päästäkää hänet ja antakaa hänen mennä” (Joh. 11:14, 43-44). Jumalan armollinen, uudeksi luova ja elämän antava sana tämän hetkessä teki. Ei tarvittu pitkää prosessia. Samoin Jumalan anteeksiantamuksen sana vanhurskauttaa hengellisesti kuolleen antamalla itsessään kuolleelle hengellisen elämän.

Tuo sinun yllä oleva sairaalavertauksesi on hienosti kuvattu vertauskuva, joka on ehkä joltain osin sovellettavissa pyhitykseen, mutta vanhurskauttamiseen se ei kerta kaikkiaan mitenkään sovi. Eikä se oikein sovi kuvaamaan pyhitystäkään, sillä kukaan täällä maan päällä ei synnin syöpäsoluistaan täysin parane eli pyhity täydelliseksi.

Huomaamme tästä vertauksestasi kuitenkin taas, miten te sotkette vanhurskauttamisen ja pyhityksen mieltämällä vanhurskauttamisen pikkuhiljaa tapahtuvaksi olemukselliseksi parantumiseksi. Syntien anteeksiantamuksen julistaminen tapahtuu kuitenkin Jumalan sanan mukaan hetkessä ja kertakaikkisesti. Tämä sinun sairaalavertauksesi prosessiluonteisuus ei sovi siihen.

Miikka: ”Kuten kaikissa vertauksissa, niin tässäkin on puutteita. Ehkä tämän avulla voidaan kuitenkin ymmärtää, ettei pelastuminen ole vain syntisairauden peittämistä vaan sen todellista parantumista ja sisimmän puhdistumista, jota pyhitys juuri on. Ei syöpään sairastunut ihminen ole vielä terve, jos hänelle puetaan valkoiset vaatteet ylle. Valkoiset vaatteet ovat kuitenkin tae lopullisesta pelastumisesta, jos ihminen ei päätä itse lähteä sairaalasta ja jättää koko hommaa kesken.”

Ei luterilainen käsitys vanhurskauttamisesta ole vain jokin pinnallinen potilasvaatteeseen pukeutuminen, joka merkitsisi vain oheisrekvisiittaa itse hoitoon verrattuna. Vanhurskauttamisessa syntisen päälle ei pueta keskussairaalan smurffipukua vaan Kristuksen, Jumalan Pojan, viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan sekä täydellisellä lain täyttämisellään ansaitsema taivaallinen häävaate, joka päällä kelvataan Kuninkaan Pojan häihin.

Tästä Raamattu puhuu seuraavasti: ”Menkää siis teiden risteyksiin ja kutsukaa häihin, keitä tapaatte… Mutta kun kuningas meni katsomaan pöytävieraita, näki hän siellä miehen, joka ei ollut puettu häävaatteisiin. Ja hän sanoi hänelle: ’Ystävä, kuinka sinä olet tullut tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?’ Mutta hän jäi sanattomaksi. Silloin kuningas sanoi palvelijoille: ’Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hänet ulos pimeyteen’. Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys. Sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.” (Matt. 22:11-14).

Tässä kelvollisuuden ehto olivat häävaatteet. Se sijaan nimenomaan ihmisten sisäisellä laadulla ei ollut merkitystä. Teiltä ja aitovieriltä kutsuttiin keitä vaan. Häissä olemisen oikeutuksen ratkaisivat Kuninkaan yleinen kutsu, hänen hyväntahtoisuutensa, häävaatteet (jotka hän siis itse vanhurskauttamisessa lahjoittaa) ja noihin vaatteisiin pukeutuminen (joka tapahtuu uskon kautta).

Totta kai ihminen voi itse kieltäytyä Kristuksen vanhurskauden vaatteesta. Ja siihen kerran puettunakin hän voi siitä itse luopua. ”Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut” (Matt. 22:14). Ne, jotka pelastuvat, ovat Jumalan valitsemia. Ne puolestaan, jotka eivät pelastu, ovat itse kieltäytyneet häävaatteestaan tai luopuneet siitä epäuskossaan. Näin opettaa luterilainen oppi yksikertaisesta predestinaatiosta ja vapaasta armosta (ihmisiä kutsuttiin teiltä ja aitovieriltä, eli kutsujan hyväntahtoisuus ja siihen liittyvä kutsu olivat yleisiä).

Miikka: ”Luterilaisuudessa armo ymmärretään suvereeniksi voimaksi, joka ajaa ihmisen tahdonvapauden yli ja vaikuttaa väistämättä pelastumisen toisissa, kun taas loput eivät saa tuota lahjaa.”

Ilmaisusi vaikuttaa jossain määrin epätarkalta. Luterilaisuudessa armo ei aja ihmisen psyykkisen todellisuuden yli, vaan Jumala vaikuttaa ”tahtomisen” sanansa kautta, joka vaikuttaa lakina ja evankeliumina. Laki näyttää armontarpeemme ja evankeliumi puolestaan vastaa tuohon tarpeeseen. Lahja on valmistettu kaikille, mutta joillekin se ei kelpaa. Niille puolestaan, joille se kelpaa, armon omistaminen on kokonaan Jumalan vaikutusta. Saatat huomata, että tässä on sävyero kalvinistiseen determinismiin.

Miikka: ”Katolisuudessa armo on Jumalan lahja, jota tarjotaan kaikille, mutta ihmiselle jää tahdonvapaus joko ottaa armo vastaan tai torjua se.”

Teidän synergistisen oppinne ongelmaksi vaan muodostuvat ne lukuisat raamatunkohdat, jotka opettavat synergismiä ja tahdonvapautta vastaan. Aiemmin esiin otettujen armonvalintaa koskevien kohtien lisäksi voidaan ottaa juurikin nämä:

”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.” (1. Kor. 2:14)

”…lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan…” (Room. 8:7)

”sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil.2:13)

”… usko, jonka Jeesus vaikuttaa, on hänelle antanut hänen jäsentensä terveyden kaikkien teidän nähtenne.” (Apt. 3:16)

”Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt’” (Joh. 6:29).

Miikka: ”Kerrotko vielä, miten syntikäsitys on puutteellinen? Kirjoitat: ’Ihmisen turmelus ei ole vain ”pahoja taipumuksia”, vaan se on totaalista syntiturmelusta, joka on tulen lailla läpäissyt raudan.’ En saa oikein kiinni mikä on sinun pointtisi. Millaisen käsitteellisen eron näet ´pahoilla taipumuksilla´ ja ´totaalisella syntiturmeluksella´?”

Totaalinen syntiturmelus tarkoittaa ihmisen täydellistä kykenemättömyyttä suhteessa Jumalaan ja täydellistä vastarintaa Jumalaa ja hänen armoaan kohtaan. Jos puhutaan pelkistä pahoista taipumuksista, niin silloin ihmisessä voidaan ajatella olevan jotain turmeltumatonta potentiaalia noiden pahojen taipumustensa alla. Ja niinhän te opetatte, kun uskotte ihmisen vapaaseen tahtoon ja synergiaan. Teidän syntikäsityksenne on vajaa.

Miikka: ”Yritän ymmärtää edellä sanomaasi konkretian kautta. Jos tunnustat syntisi ja pyydät niitä anteeksi, niin oletko silloin pelastettu niin, ettet voi enää sen jälkeen joutua kadotukseen vaikka tekisit kuinka pahaa syntiä?”

Olen kokonaan pelastettu, mutta toki voin langeta pois anteeksiantamuksen alta joko maailmaan tai uskomaan Kristuksen lahjavanhurskauden sijaan omaan vanhurskauteeni, joka ei Jumalan edessä kestä. Jos ihminen lankeaa pois anteeksiantamuksen alta epäuskonsa tähden, hän joutuu kadotukseen, jos ei sitten myöhemmin tuhlaajapojan lailla tee parannusta ja palaa anteeksiantavan Isänsä yhteyteen.

Raamattu kyllä opettaa, että ”missä synti on suureksi tullut, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi” (Room. 5:20). Mikään synti ei kadota suuruutensa tähden, sillä objektiivisessa sovituksessa aikaansaatu anteeksiantamus on täydellinen. Mutta samaan aikaan, kun opetamme yleistä ja täydellistä armoa, opetamme, ettei ole Jumalan sanan mukaista opettaa, että elävässä uskossa elävät ihmiset voisivat tuosta vaan elää karkeissa julkisynneissä uskonsa säilyttäen. Usko ja Pyhä Henki voidaan siis myös menettää.

Miikka: ”En näe eroa välillämme siinä, että uskomme molemmat anteeksiantamuksen olevan täydellistä eli kaikki synnin syyllisyys on anteeksi annettua, kun pyydämme Jumalalta anteeksi.”

Jos sallit tarkennuksen, niin synnit ovat objektiivisesti anteeksi annettu jo ennen, kuin me edes pyydämme niitä anteeksi. Objektiivinen armo nimittäin käy katumuksen edellä, mutta subjektiivisesti se ei pääse ilman katumusta yksilöä hyödyttämään. Mutta anteeksipyytämisen tärkeys ei tarkoita, että kykenisimme luetellen pyytämään jokaista tekemäämme tekosyntiämme anteeksi. Jumalan sana sanoo: ”Erhetykset kuka ymmärtää? Anna anteeksi minun salaiset syntini.” (Ps. 19:13).

Oikeassa katumuksessa ihminen tunnustaa koko turmeluksensa kooten kaiken yhteen ja todeten: Minä en ainoastaan tee syntejä, vaan minä olen syntinen. Toki Pyhä Henki paljastaa lakinsa kautta myös yksittäisiä syntejä, joilla on nimi. Nämä on hyvä tunnustaa uskoen ne sitten Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksiannetuiksi, mutta emme me voi tunnustamisillamme armoa itsellemme ostaa.

Mutta sitten kysyn ihmetellen, että jos kerran sinun mukaasi ”kaikki synnin syyllisyys on anteeksiannettu”, niin mihin ihmeeseen te tarvitsette pyhityksen sekoittamista tähän täydelliseen anteeksiantamukseen? Miksei teille riitä opettaa, että ihminen pääsee yksinomaan täydellisen anteeksiantamuksen tähden taivaaseen?

Miikka: ”Mutta käyttäisin itse termiä pelastettu vasta silloin, kun sitä ei voida enää menettää, eli vasta kun sielu on taivaassa. Tätä ennen olemme pikemminkin pelastuksen tilassa, muttemme vielä lopullisesti pelastettuja. Lisäksi olemme nähdäkseni samaa mieltä siitä, että jos kuolemme pelastuksen tilassa, johtaa tämä aina varmasti lopulliseen pelastumiseen. Miten itse asian näet?”

Kyse on siitä, mistä vinkkelistä termejä milloinkin käytetään. Jos puhutaan lopullisesta pelastuksesta, niin tietenkin se on lopullista vasta ajan rajan tuolla puolen. Mutta jos puhutaan täydestä pelastuksesta eli täydellisestä syntien anteeksiantamuksen osallisuudesta, niin se on totta yksilön kohdalla heti, kun hän Pyhän Hengen vaikutuksesta uskoo syntinsä Kristuksen sovitustyön ansion tähden anteeksiannetuiksi.

Mutta edelleenkin eromme on, että te opetatte olemuksellista prosessipelastusta ja siihen liittyen kiirastulioppianne, kun taas me opetamme täydellistä pelastusta Kristuksen vieraan vanhurskauden kertakaikkisen hyväksi lukemisen perusteella, emmekä siten tarvitse kiirastulta yhtään mihinkään. Käsittääkseni te ette oppinne pohjalta johdonmukaisesti uskoessanne voi olla koskaan varmoja pelastuksestanne ilman epäraamatullista kiirastulioppianne, jonka uskotte ratkaisevan vajavaisen pyhityksenne ongelman. Me puolestamme voimme olla varmoja täydellisestä anteeksiantamuksesta, joka varmuudella riittää viimeisellä veräjällä, sillä Jumalan sana julistaa valmista armoa ja täydellistä anteeksiantamusta, joka meille Raamatun sanan ja pyhien sakramenttien kautta lahjoitetaan.

Miikka: ”’Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte.’ (Fil. 2:12). Julistuksessa ei tule siis häivyttää ihmisen vastuuta, mikä voi johtaa passivoitumiseen.”

Tuo raamatunjae on tärkeä, kun se vaan oikein ymmärretään. Oikean luterilaisen opin intentio ei ole koskaan johtaa ihmistä suruttomuuteen eikä välinpitämättömyyteen, vaan uskon kilvoitukseen. Tämä kilvoituksen ydin on kuitenkin Kristuksen armossa eli hänen anteeksiantamuksensa alla pysymisessä. Kyse ei ole ihmisen omavoimaisesta yrittämisestä eikä puristamisesta lain alla, vaan Jumalan vaikuttamasta hengellisestä valvomisesta, jossa eletään armonvälineiden osallisuudessa ja hengellisessä yhteydessä Jumalan kanssa anteeksiantamuksen varassa.

Miikka: ”Sielun syvässä heikkoudessa kannattaa muistaa, että Jumala on juuri heikoissa väkevä. Oikea pyhitys ei ole sitä, että rakentaisi jotakin hyvän elämän kulissia tai alkaisi turvautua itseensä ja omiin kykyihinsä. Sen sijaan se on sen ymmärtämistä, että Jumala on uskollinen ja kaikki riippuu armosta, jota ilman ”emme voi mitään tehdä”. Tämä on todellista nöyryyttä ja pyhyyttä.”

Kyllä, mutta se on myös kokonaan oman itsensä ja sydämensä ulkopuolelle katsomista maailman synnit sovittaneeseen Kristukseen, ”silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle.” (Hebr. 12:2).

Pelastus on meidän ulkopuolellamme Golgatalla. Uskon silmät katsovat ihmisestä itsestään poispäin syntimme sovittaneeseen Kristukseen, joka on antanut kaikki syntimme anteeksi ja avannut taivaan meille kurjille ja kelvottomille syntisille, joilla ei ole omasta takaa mitään muuta kuin syntiä ja turmelusta.

Miikka: ”Tärkeää on myös ymmärtää, ettei Jumala ole sellainen isä, joka asettaisi jatkuvasti riman niin korkealle, jotta epäonnistuisimme. Uskon, että Jumala iloitsee jo yrityksestämme, sillä minäkin iloitsen, jos lapseni yrittävät tehdä hyvää ja olla ystävällisiä, vaikka se menisi pieleen.”

Pyhä Jumalan lain rima on aivan mahdottoman korkealla aina täydellisyydessä asti, eikä se sieltä mihinkään laske. Jumalan sana opettaa tämän selkeästi:

”Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.” (Matt. 5:48)

”Sillä joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin.” (Jaak. 2:10)

”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee” (Gal. 3:10).

Näitä kohtia emme pääse pakoon, vaikka kuinka koittaisimme kieltää ne. Laki on meille mahdoton. Se ei ainoastaan vaadi, kiellä ja tuomitse, vaan se myös näyttää, ettemme kerta kaikkiaan kykene. Laki siis kuolettaa.

Mutta Jumala itse armossaan laskeutui taivaasta alas Pojassaan, jonka kasvoista loistavat meille hänen evankeliuminsa armo ja laupeus. Jumalan vaativaa vanhurskautta ja hänen lahjavanhurskauttaan ei sovi sekoittaa keskenään eli siis lakia ja evankeliumia pidä sekoittaa toisiinsa, vaan pitää ne molemmat voimassa yhtä aikaa siten, että laki saarnataan sen täydessä ankaruudessaan ja evankeliumi sen jälkeen sen kaikessa suloisuudessaan sekoittamatta lakiin mitään evankeliuminomaista tai evankeliumiin mitään lainomaista. Suosittelen tämän tematiikan osalta lukemaan C.F.W. Waltherin kirjan Laki ja evankeliumi.

Miikka: ”Ja Jumala on äärettömästi parempi isä kuin minä. Masennus ja epätoivo voivat johtua joskus vääristyneestä itsetunnosta, jossa Jumalan ymmärretään olevan vain vihainen, vaikka yrittäisimme kilvoitella hyvyydessä.”

Psykologinen todellisuus on oma lukunsa. Toki kristityn elämässä psyykkinen ja hengellinen ovat samassa kuvassa, eikä kumpaakaan pidä kieltää, vaan koittaa ymmärtää. On kuitenkin myös ymmärrettävä, etteivät psyykkinen ja hengellinen todellisuus ole yhteismitallisia keskenään. Jokaisella kristityllä on oma henkilökohtainen mielensä, joka on hänen oma subjektiivinen mentaalinen kokemusmaailmansa.

On sanottu, että ”Raamattu on maailman psykoanalyyttisin kirja”. Tämä varmasti pitää paikkansa, sillä se kuvaa ihmiselämää ja elämän kohtaloita hyvin rikkaasti ja monimuotoisesti. Se sisältää teologisen aineksen lisäksi paljon puhtaasti inhimillistä elämää kuvaavaa ainesta ja sitten myös spiritualiteetin teologian alaan kuuluvia asioita, joissa nämä kaksi rikkaalla ja monimuotoisella tavalla yhdistyvät.

Mutta teologiaa ei määritetä psykologialla. Kristillisen teologian ainoa lähde on Jumalan sana. Minä ajattelen, ettei oma kilvoitukseni ole koskaan riittävää pyhän Jumalan lain edessä. En edes yritä kelvata sen avulla. Hengellinen itsetunto (joka ei siis ole yhteismitallinen psyykkisen itsetunnon kanssa) voi rakentua vain Kristuksen anteeksiantavasta armosta ja sen päälle. Tuo armo peittää syntien paljouden huonot kilvoitusyrityksemme mukaan luettuina.

Miikka: ”Tai että Jumala vain etsisi teoistamme vääriä motiiveja ja vajavuuksia, joiden johdosta kaikki tavoittelemamme hyvä olisi vain saastaista ja likaista. Sen sijaan sanotaan, että: ’Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee.’ (Sef. 3:17)”

Jumalan laki paljastaa väärät motiivit, vajavuudet ja synnit, tahdoimmepa me sitä tai emme. Eikä laista katoa pieninkään piirto: ”Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennen kuin kaikki on tapahtunut.” (Matt. 5:18). Mutta evankeliuminsa kautta Jumala auttaa, rakastaa ja on läsnä riemuiten jokaisesta heikostakin kristitystä, jolle Jeesuksen anteeksiantamus kelpaa.

Laki vaatii, käskee, kieltää ja tuomitsee. Evankeliumi puolestaan antaa, lahjoittaa, armahtaa ja kertoo Jumalan rakkaudesta Kristuksessa. Evankeliumi ei sisällä ainuttakaan vaatimusta eikä ehtoa. Siksi se on ”Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi” (Room. 1:16). Forenssisessa vanhurskauttamisessa ihmisen asema muuttuu lain alta armon alle. Juuri tässä piilee sen siunaus ja lohdullisuus.

Tätä syvää hengellistä totuutta Herran apostoli opettaa seuraavasti: ”Niin muodoin ne, jotka perustautuvat uskoon, siunataan uskovan Aabrahamin kanssa. Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee’. Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ’vanhurskas on elävä uskosta’. Mutta laki ei perustaudu uskoon, vaan: ’Joka ne täyttää, on niistä elävä’. Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme – sillä kirjoitettu on: ’Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu’ – että Aabrahamin siunaus tulisi Jeesuksessa Kristuksessa pakanain osaksi ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen.” (Gal. 3:9-14). Tässä raamatunkohdassa huomaamme, että laki ja evankeliumi ovat molemmat typistämättöminä ja tinkimättöminä totta yhtä aikaa.

Miikka: ”Sielun synkkyydessä kannattaa muistaa, että Jumala iloitsee meistä, jos tahdomme seurata hänen tahtoaan, vaikka se menisi kuinka metsään.”

Näin se evankeliumin vinkkelistä voidaan sanoa. Kristushan on sellainen Ylimmäinen pappi, joka säälii heikkouksiamme. Mutta, kuten sanottu, Jumala yksin vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen. Ja hän iloitsee meistä Poikansa sovitustyön ansion tähden. Ei meidän oma tahtomisemme vielä itsessään Jumalan hyväntahtoisuutta ansaitse.

Miikka: ”Sielun syvässä yössä kannattaa myös muistaa, ettemme ole koskaan yksin, vaan Kristus on kanssamme. Jumala on luvannut auttaa meitä: ”Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa.” (Hepr. 2:18)”

Tämäkin on evankeliumia. Mutta se voi olla totta meidän kohdallamme vain siksi, että Kristus on kärsinyt lain kirouksen ja synnin rangaistuksen puolestamme.

Miikka: ”Tässä meillä on nähdäkseni eri näkökulma. Itse sanoisin, että synnin ongelmaa ei ole vielä ratkaistu ihmisen sisimmässä, jos paha julistetaan pyhäksi ilman, että Jumala myös muuttaa tuon pahan todellisesti pyhäksi.”

Mutta meidän elämämme synnin ongelma on ratkaistu nimenomaan Jumalan sydämessä. Ja se on ratkaisevaa taivaaseen pääsyn kannalta. Anteeksiantamus eli vanhurskauttaminen tapahtuu Jumalan sydämessä, josta evankeliumi kantaa sen korviemme (kuultu sana) tai silmiemme (luettu sana) kautta meidän sydämiimme. Omistamme siis ulkopuolellamme tapahtuvan anteeksiantamuksen uskon kautta itsellemme. Ja näin saamme olla tuosta anteeksiantamuksesta osallisina autuaita eli pelastettuja.

Miikka: ”Me kärsimme meissä asuvasta synnistä, ja jos joku lääkäri julistaa syöpäpotilaan terveeksi, niin ei se ilman hoitoa vielä potilasta itseään auta.”

Jeesus on enemmän kuin tavallinen lääkäri. Hän teki ihmeitä ja tekee anteeksiantamuksellaan niitä yhä. Teidän vanhurskauttamisoppinne ongelma näyttää olevan, että statuksen vaihtumisen sijaan te tarkkaatte olemuksen muutosta. Ja sitten kuitenkin olet puhunut ”täydellisestä anteeksiantamuksesta”. Mitä virkaa täydellisellä anteeksiantamuksella on, jos se ei itsessään riitä? Eihän se silloin mitenkään voi olla täydellinen. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta ja sekavalta.

Jos tuon taivaallisen Lääkärin synninpäästön julistus ei teille riitä, niin sitten teidän varmaan jollain tavalla on täytynyt repiä pois Jumalan sanasta ne kaikki kohdat, joissa puhutaan vanhurskaaksi lukemisesta, sillä se on juurikin tuota julistamista.

Vanhurskaaksi julistaminen ei ole jokin pinnallinen kuva, vaan se on koko ihmisen hengellisen elämän synnyttävä voima, joka muuttaa ihmisen aseman Jumalan edessä. Vanhurskaaksi luettu on todellisesti vanhurskas. Jumalan evankeliumin sanalla, jonka kautta hän vanhurskaaksi julistaa, on jumalallinen voima saada aikaan todellinen muutos ihmisessä. Hengellisesti kuolleesta tulee hengellisesti elävä, Jumalan vihollisesta hänen ystävänsä ja kadotuksen lapsesta taivaan perillinen.

Miikka: ”Jumala on kiinnostunut parantumisestamme, eikä vain syntisairautemme peittämisestä. Olisiko synnin ongelma ratkaistu vain siten, että meidät julistetaan itsemme ulkopuolella synteinemme pyhiksi ja se siitä?”

Sikäli kuin kyse on taivaaseen pelastumisesta, niin se on juuri noin ratkaistu. Näin Jumalan sana opettaa, kun se puhuu luetusta vanhurskaudesta. Ja vain tämä voi tarjota sielulle kestävän ja syvän levon ja rauhan. Toki se täytyy sanoa tarkennukseksi, ettei Jumala koskaan vanhurskauta syntiä vaan syntisen ihmisen.

Miikka: ”Uskon Raamatun perusteella, että Jumala on vielä laupiaampi eli hän julistaa meidät kasteessa lapsikseen (mikä on jo autuuden ja vanhurskauden olotila) ja uudistaa/ parantaa koko vanhan ihmisemme, jotta se todella muuttuu pyhäksi, eikä sitä tarvitse kadottaa.”

Ei ihmisen ”vanha ihminen” ole mitään muuta kuin syntiturmelusta. Se ei siis ole Jumalan luoma millään tavalla. Kun puhutaan kristityn vanhasta ihmisestä, sillä tarkoitetaan vain luonnollisen ihmisen syntisyyttä, muttei mitään sellaista ihmisessä, joka on alun perin Jumalan luomaa. Jumala on luonut ihmisen, muttei hän ole synnin alkusyy. Tästä syystä ”vanhaa ihmistä” ei ole tarvetta pelastaa eikä sitä voidakaan pelastaa, sillä taivaassa ei ole turmelusta.

Mutta jos kerran Jumala teidän oppinnekin mukaan julistaa ihmisen kasteessa lapsekseen (oletettavasti synnyttämänsä uskon kautta?) siten, että tuo tila on mainitsemasi ”vanhurskauden olotila”, niin eikö se sitten riitä? Jos ihminen on vanhurskaaksi julistettu ja autuas, niin minkä tähden te tuotte mukaan vielä olemuksellisen pyhittymisprosessinne? Ei vanhurskas sellaista taivaaseen päästäkseen tarvitse, sillä hän on jo Jumalalle kelvollinen eli autuas. Jokin tässä teidän opissanne tuntuu mättäävän.

Miikka: ”Mutta pyhityksen tila on tietysti samalla myös anteeksiantamuksen alla olemista. Anteeksiantamus liittyy syyllisyyden poispyyhkiytymiseen ja se on täydellistä. Jos on langennut kuolemansyntiin, Pyhä Henki saadaan takaisin anteeksiantamuksen kautta ripissä. Ja kun eletään elämää Pyhä Hengen kanssa ja pyritään ojentautumaan Pyhän Hengen vaikuttaman rakkauden mukaan, ollaan edelleen anteeksiantamuksen alla. Jos langetaan, seuraa tekosyntiä syyllisyys ja jälleen tarvitaan anteeksiantamusta. En oikein käsitä, mikä tässä on sinusta harhaoppista.”

Jos kerran anteeksiantamus on täydellistä ja jos se perustuu Kristuksen sovitustyöhön, niin eikö se silloin koske ihmisen koko periturmelusta ja kaikkia tekosyntejä? Tulee mieleen kysymys, että miten usein te katoliset ajattelette lankeavanne tekosynteihin? Me luterilaiset lankeamme koko ajan ja jatkuvasti. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kristitty lankeaisi koko ajan sellaisiin kuolemansynteihin, jotka kadottavat häneltä armon osallisuuden ja Pyhän Hengen, mutta syntiturmeluksen syvyys on niin syvää ja laajaa, ettei sitä järki käsitä eikä sitä voida hyvittää ripittäytymisillä, sillä muuten täytyisi asua rippituolissa ja luetella syntejään nukkumatta yötä päivää koko elämänsä ajan – eikä sekään riittäisi.

Jos te opetatte tällaista rippipakkoa, niin te teette siitä lain itsellenne. Mutta jos te ette opeta tällaista rippipakkoa, mutta opetatte kuitenkin kasteen kautta lahjoitetun anteeksiantamuksen olevan täydellistä, niin mihin te vanhurskauttamisessa sitä vuodatettua rakkautta oikein tarvitsette? Pyhityksen tarpeellisuuden (vanhurskauttamisen seurauksena) ymmärrän oikein hyvin, mutten ymmärrä sitä, että miksi se pitää sotkea vanhurskauttamiseen.

Mitä taas anteeksiantamuksen alla pysymiseen tulee, niin se ei ole kiinni meidän ojentautumisistamme. Emmehän me pidä armoa yllä, vaan armo pitää meitä yllä. Jos minun pelastukseni riippuisi siitä, miten hyvin minä kykenen ”ojentautumaan Pyhän Hengen rakkauden mukaan”, niin minä en pelastuisi. Enkä voisi koskaan olla pelastuksestani varma. Mutta kun pelastus ei perustukaan minun ojentautumisiini vaan siihen, että Jumalan Poika ojensi kätensä ristin puulla saaden aikaan täydellisen hyvityksen kaikista synneistä, niin tämä riittää.

Miikka: ”Olen kirjoittanut tähän ja vastaaviin raamatunkohtiin liittyen, että tulkinnan avain on nähdäkseni se, mihin ´töillä´ viitataan ja miten nämä ´teot´ ymmärrämme.  Mielestäni kyseisen kohdan jatko avaa tarkemmin, mihin ´töihin´ Paavali viittaa: ”Koskeeko sitten tämä autuaaksi ylistäminen ainoastaan ympärileikattuja, vai eikö ympärileikkaamattomiakin? Sanommehan: ”Aabrahamille luettiin usko vanhurskaudeksi”.” (j. 9) Lisäksi on huomattava, että puhuessaan uskosta Paavali ei puhu ´yksin uskosta´ siten, että hän rajaisi pois rakkautta. Toisaalla hän opettaa rakkauden olevan suurempaa kuin uskon: ”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13:13)”

Kun Jumala vanhurskauttaa ihmisen, niin se tapahtuu Kristuksen vieraan vanhurskauden eli hänen kuuliaisuuden tekonsa hyväksi lukemisena yksin uskon kautta. Lukeminen on puhtaasti forenssinen termi. Ja vieras vanhurskaus on kokonaan ihmisestä riippumatonta. Keskeinen raamatunkohta löytyy siis Room 4. luvusta:

”4:2 Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä.”

— > Kaikki teot suljetaan pois vanhurskauttamisesta. 

”4:3 Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. ”

— > Tekojen vastakohdaksi asetetaan usko, joka on ”Jumalan teko” (Joh. 6:29) ja ”Jeesuksen vaikuttamaa” (Apt. 3:16)

”4:4 Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta,” 

— > Tämä sulkee pois kaikki työt eli teot. ”Armosta te olette pelastetut, uskon kautta, ette itsenne kautta… ette tekojen kautta” (Ef. 2:8-9). Tämä ”ette itsenne kautta” sulkee pois kaiken ihmisessä tapahtuvan vanhurskauttamisesta.

”4:5 mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi;”

— > Jumala vanhurskauttaa nimenomaan jumalattoman. Tämä sulkee vanhurskauttamisesta pois kaikki Jumalan ihmiseen vuodattaman rakkaudet, sillä jos ihmisellä jotain sellaista olisi ennen vanhurskauttamista, niin hän ei olisi enää jumalaton. 

”4:6 niin kuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja:” 

— > Jumala lukee vanhurskauden, joka ei ole edes itse usko, vaan Kristuksen vieras vanhurskaus. Ilmaus, että Jumala lukee uskon vanhurskaudeksi, ilmenee tämän kohdan valossa tarkoittavan sitä, että usko vanhurskauttaa syystä, että se ottaa vastaan Kristuksen vieraan vanhurskauden. Tähän liittyy yllä oleva Ef. 2:8 ”uskon kautta” eli ei siis uskon tähden.

”4:7 Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt!” 

— > Ja nyt kuvataan vanhurskauttamisen olevan ”rikosten anteeksiantamusta” ja ”synnin peittämistä”. Näihin ilmauksiin ei mitenkään sovi yhteen mikään vuodatettu rakkaus.

”4:8 Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!” 

— > Ja edelleen jatkuu samaa rataa. Vanhurskauttaminen on syntien lukematta jättämistä, joka on asiallisesti aivan sama asia kuin syntien anteeksiantamus. Lisäksi se on käänteinen synonyymi sille, että Kristuksen vanhurskaus luetaan vanhurskauttamisessa ihmiselle. Samaa lukematta jättämistä käytetään myös objektiivisesta vanhurskauttamisessta: ”Jumalan oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan” (2. Kor. 5:19). Tässä ei millään voinut olla kyse mistään vuodatetusta, sillä sovitus tapahtui Kristuksen kuuliaisuuden teon tähden.

”4:21 ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää.”

— > Vanhurskauttavan uskon kohde on Jumalan lupauksen sana. Usko vanhurskauttaa siis kohteensa tähden. ”Usko on luja luottamus” (Hebr 11:1). Usko katsoo ristiinnaulittuun Kristukseen, joka uskon kohteena on myös sen alkaja ja täyttäjä: ”silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle.” (Hebr. 12:2).

4:22 Sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi. 

— > Jumalan lupauksen tähden usko luettiin vanhurskaudeksi. Uskoa ei siis luettu vanhurskaudeksi itsensä tähden. Pelastavan uskon kohde on Jumalan lupaus Kristuksen ansion tähden olemassa olevasta anteeksiantamuksesta.

4:23 Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin, 

— > Aabrahamin usko oli pelastavaa uskoa, mutta se oli myös esikuva kristittyjen uskolle.

4:24 vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, 

— > Uskon kohde on maailman synnit sovittanut Jumala, joka herätti kuolleista Herramme Jeesuksen. Kristuksen sovitustyön tähden meillä on täysi Jumalan mielisuosio: ”Ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto” (Luuk. 2:14).

4:25 joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.

— > Uskon kohde on syntimme sovittanut Kristus, jonka kuolleista herättämisen kautta tapahtui objektiivinen ja yleinen vanhurskauttaminen.

Näissä missään yllä olevista vanhurskauttamista käsittelevissä raamatunkohdissa ei uskoa ymmärretä rakkaudeksi. Usko ei pelasta rakkautena, mutta se vaikuttaa rakkauden kautta: ”Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta (!) vaikuttava usko.” (Gal. 5:6).

Usko ei siis ole sama asia kuin rakkaus, mutta rakkaus kyllä esiintyy uskon kanssa: ”Rauha veljille ja rakkaus, uskon kanssa, Isältä Jumalalta ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!” (Ef. 6:23). Raamatusta löytyy hyvin monia kohtia, joissa usko ja rakkaus mainitaan toistensa kanssa, mutteivat ne ole sama asia keskenään. Mitä taas mainitsemaasi jakeen 1. Kor. 13:13 ilmaukseen ”suurin niistä on rakkaus” tulee, niin se tarkoittaa pohjimmiltaan Kristuksen rakkautta, jolla hän sovitti maailman synnin saaden aikaan yleisen sovinnon Jumalan kanssa ja juurikin tuon edellä mainitun syntien lukematta jättämisen: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10).

Miikka: ”Ymmärrän siis Paavalin viittaavan tuon raamatunkohdan kontekstissa ´töillä´ siihen, että pyrkii tulemaan vanhurskaaksi eli ´oikeaksi Jumalan silmissä´ Mooseksen lakia noudattamalla omin voimin ilman Jumalan apua ja armoa. Jumalan silmissä ei kuitenkaan voi tulla ´oikeaksi´, jos ei ota vastaan Kristusta ja armoa uskon kautta.”

Tämän vuodatetun armon tulkintasi kanssa ei sovi yhteen Ef. 2. luvun ”ette itsenne kautta”, sillä Jumalan vaikuttama vuodatettu rakkaus tapahtuu ihmisessä. Eikä sen kanssa sovi yhteen 1) vanhurskaaksi lukeminen, 2) syntien lukematta jättäminen, 3) rikoksien anteeksiantaminen, eikä 4) syntien peittäminen. Näitä kaikkia ilmauksia Jumalan sana käyttää sinun tulkintaasi vastaan.

Miikka: ”Mutta juuri uskon ja kasteen kautta Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen tullaan Jumalan silmissä ´oikeaksi´ ja päästään lapsen asemaan. Kyse on siitä, että Jumalan armolupaukset tulevat kasteen kautta ihmisen osaksi. Hänet otetaan jäseneksi uuden liiton Jumalan kansaan.”

Voi kunpa stoppaisit tähän, sillä tähän asti virkkeesi menee oikean opin mukaisesti.

Miikka: ”Jumalalla on kuitenkin kokoajan ollut tarkoituksena, että hänen kansansa on kuin lamppu, jota ei laiteta vakan alle tai vuorella loistava kaupunki, joka säteilee maailmaan Jumalan valoa, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta, jotta Jumalan tuntemus leviäisi: ”Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:16) Tämä kansa vaeltaa yhdessä Kristuksen kanssa, joka on tuon armon ainoa lähde.”

Tämä sopii hyvin yhteen luterilaisen vanhurskauttamisopin kanssa, vaikka tässä kuvauksessasi kyseessä onkin vanhurskauttamisen seuraus. Ja armo on siis käsitettävä vanhurskauttamisessa anteeksiantamukseksi.

Miikka: ”’Töitä’ ei nähdäkseni ole mielekästä tulkita niin, että se viittaisi kaikkeen ihmisen tahdonalaiseen toimintaan, vaan töiden konteksti on Mooseksen laki. Jos tästä näkökulmasta lukee Galatalaiskirjeen tai Roomalaiskirjeen, eivät ne ole mitenkään ristiriidassa katolisen uskon kanssa. Sen sijaan ´töiden´ tulkitseminen kaikeksi ihmisen tahdonalaiseksi toiminnaksi aiheuttaisi mielestäni aika paljon hämmennystä Raamatun äärellä, sillä uskoonkin liittyy ihmisen tahdonalaista toimintaa ja varsinkin siihen, että elää tuon uskon mukaan, joka on Jaakobin opetuksen mukaan olennaisen tärkeää: ’usko ilman tekoja on kuollut’”

”Ette itsenne kautta… ette tekojen kautta” (Ef. 2) sulkee vanhurskauttamisesta pois kaiken muun ihmisessä tapahtuvan paitsi anteeksiantamuksen omistavan välineellisen uskon, joka sekin on kokonaan Jumalan teko, jonka Jeesus vaikuttaa (Joh. 6:29, Apt. 3:16). Mooseksen laki puolestaan on Jumalan 10 käskyä. Niiden täyttäminen ei missään (edes Jumalan ihmisessä vaikuttamana) merkityksessä sisälly vanhurskauttamiseen.

Miikka: ”Raamatussa on useita näkökulmia anteeksiantamukseen, armoon ja vanhurskauteen, jotka ovat nähdäkseni samaan aikaan totta. Yksi kuva on tämä: ’Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty!’ (Ps. 32:1) Toinen on esimerkiksi tämä: ’Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni.’ (Ps. 51:4) Kolmas on tämä: ’ Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä sinun syntejäsi muista.’ (Jes. 42:25) Anteeksiantamuksesta käytetään kielikuvia ´peittää´, ´pestä puhtaaksi´, ´pyyhkiä pois´. Toki tuo kielikuva synnin peittämisestä sopii luterilaiseen käsitykseen vieraan vanhurskauden peitteestä. Mielestäni jälkimmäiset kielikuvat viittaavat myös sisimmän puhdistukseen, ja siksi sanoin, että kyse on pelkkää peitettä laajemmasta asiasta. Jumala tahtoo peittää meidän pyhyydellä ja puhtaudella sisintämme myöten ja siksi kyse vanhurskauttamisessa ja pelastumisessa on koko sisimpämme uudistumisesta ja pyhittymisestä, eikä vain synnin ulkonaisesta peittämisestä.”

Nämä kaikki raamatunkohdat sopivat forenssiseen vanhurskauttamiseen. Perustelen tätä seuraavasti:

”Puhdistaminen” tapahtuu Kristuksen verellä: ”Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh. 1:7). Tuo veri on sovintoveri, jonka vuodattaminen tapahtui, kun ”Jumalan Karitsa otti pois maailman synnin”. Kyse puhdistamisessa on siitä, että vuodatettu sovintoveri puhdistaa. Armon vuodattamisesta ihmisen sisimpään tässä ei ole kyse. Ja puhdistumisen forenssisesta luonteesta puhuu myös seuraava kohta: ”Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.” (Jes. 1:18). Tässä puhutaan oikeuden käymisestä puhdistumisen yhteydessä. Kyse on samasta anteeksiantamuksesta kuin syntien peittämisessäkin. Oikeuden käyminen on läpeensä forenssinen ilmaus.

”Syntien poispyyhkiminen” puolestaan liittyy seuraavaan raamatunkohtaan: ”ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin.” (Kol. 2:14). Kyseessä on siis Kristuksen suorittama lain täyttäminen meidän puolestamme ja hänen ristinkuolemansa meidän sijassamme. Nämä ovat juurikin sitä objektiivista vanhurskauttamista, jolla ei ole mitään tekemistä vuodatetun armon kanssa, sillä meitä ei ollut vielä olemassakaan, kun Kristus suoritti aktiivisen ja passiivisen kuuliaisuuden tekonsa hyväksemme. Syntien anteeksiantamus on samaa kuin syntien pois pyyhkiminen eli henkilökohtainen vanhurskaaksi lukeminen, kun kerran synnistä syyttävä kirjoitus (eli Jumalan laki) on jo naulittu ristiin.

”Syntien muistamatta jättäminen” puolestaan liittyy lukematta jättämiseen (2. Kor. 5:19), josta on jo lukuisia kertoja ollut puhetta. Kun syntejä ei muisteta, niin ne ovat anteeksiannetut. Muistamatta jättämiseen liittyy vielä sekin ulottuvuus, että kun niitä ei muisteta, niin ne ovat ikään kuin niitä ei olisi ikinä ollutkaan tai tehtykään. On sanottu, että kun me katsomme elämäämme siten, että tulevaisuus on edessä ja menneisyys takana, niin juutalaiset taannoin hahmottivat tämän toisin päin: Mennyt oli silmien edessä ja tuleva selän takana tuntemattomuudessa. Tähän sopii hyvin seuraava VT:n jae: ”Katso, onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taakse.” (Jes. 38:17). Syntinen ja murheellinen sielu nostettiin kadotuksen kuopasta siten, että Jumala rakkaudessaan antoi synnit anteeksi heittämällä ne selkänsä taakse eli ikään kuin olemattomuuteen. Ei kadotuksen kuopasta noustu vuodatetun armon vuosikymmenten prosessilla vaan Jumalan punktuaalisella anteeksiantamuksella.

Miikka: ”Ilmaisisin itse asian näin: Ihminen uskoo Jumalan armolupaukset kasteeseen liittyen ja menee kasteelle. Usko motivoi (aikuisella) tahdon toimintaa eli kasteelle menemistä, mutta kyse ei ole missään määrin ansiosta, vaan lahjan vastaanottamisesta. Kasteessa ihminen otetaan Jumalan lapseksi ja Jumalan armoliittoon. Kasteessa kristityn sisimpään vuodatetaan armo ja Pyhän Hengen pyhittävä läsnäolo (jota kuvataan katolisuudessa käsitteellä ´pyhittävä armo´). Kasteessa myös synnytään uudesti, mikä pesee kokonaan pois kaiken lihan syyllisyyden Jumalan edessä, mutta lihan vaikutus silti jää tähän ´uuteen ihmiseen´, kutsutaan sitä sitten pahoiksi taipumuksiksi tai turmelevaksi voimaksi tai syntiturmelukseksi. Itse kutsuisin ´pahoiksi taipumuksiksi´, sillä syntiin liittyy käsitteellisesti syyllisyys, jota ei kuitenkaan kasteen jälkeen enää ole, onhan se annettu kasteessa anteeksi.”

Ihminen uskoo Jumalan armolupaukset kasteeseen liittyen, mutta on oleellista tiedostaa ja muistaa, että kaste on vain armonväline. Se ei itsessään pelasta ilman valmista objektiivista armoa, jonka se kylläkin välittää uskolla omistettavaksi. Lisäksi on syytä muistaa, että kasteen (ja kaikkien muidenkin armonvälineiden) välittämä anteeksiantamus poistaa kaiken syyllisyyden eli koko periturmeluksen syyllisyyden ja lisäksi menneiden, nykyisten ja tulevien tekosyntien syyllisyydet. Armoliitto tarkoittaa anteeksiantamuksen liittoa. Mitään armoa ei vuodateta ihmiseen kuin vasta täydellisen, Jumalan sydämessä tapahtuneen ja sieltä armonvälineiden välittämän sekä uskon kautta omistetun syntien anteeksiantamuksen seurauksena.

Uudestisyntyminen puolestaan on sama asia kuin henkilökohtainen vanhurskaaksi tuleminen (iustificatio est regeneratio). Kristityksi eli henkilökohtaisesti vanhurskautetuksi tulemisen jälkeen yhdessä ja samassa ihmisessä ovat läsnä vanha turmelus eli ”liha” ja uusi hengellinen todellisuus eli ”henki”, jotka taistelevat keskenään. Mutta mitään hengellistä todellisuutta ei ihmisessä voi olla ilman, että hän on saanut kaikki syntinsä ensin anteeksi. Tämä tapahtuu sillä siunatulla hetkellä, kun evankeliumin sanassa saapuva Pyhä Henki vaikuttaa hänen sydämessään uskon tuohon evankeliumiin. Ja evankeliumi puolestaan on sana objektiivisesta armosta, joka on jo valmiina ihmisen ulkopuolella ristiinnaulitussa Kristuksessa ja hänen sovitustyönsä ansionsa tähden Jumalan sydämessä.

Miikka: ”Luterilaisuudessa kristitty käsitetään täydellisen vanhurskaaksi jo silloin, kun hänet otetaan uskon ja kasteen kautta Jumalan armoliittoon. Tätä perustellaan sillä, että Kristuksen ansiot peittävät syntisyyden, kun ihminen turvautuu Kristukseen. Itse sanoisin, että Kristuksen ansio pesee pois perisynnin ja myös ennen kastetta tehtyjen tekosyntien syyllisyyden. Ihmisestä tulee Kristuksen ansioiden tähden syytön Jumalan edessä, eikä iankaikkinen kadotustuomio voi kohdata häntä.”

Mutta kyllä kasteen välittämä anteeksiantamus koskee myös kasteen jälkeen tehtyjä tekosyntejä. Siihenhän koko ajatus jokapäiväisestä kasteen armoon palaamisesta perustuu. Jos anteeksiantamus ei koskisi myös kasteen jälkeen tehtyjä tekosyntejä, niin silloin se ei olisi täydellinen eikä myöskään ihmistä pelastava. Ja silloin totisesti mainitsemasi ”iankaikkinen kadotustuomio kohtaisi hänet”.

Miikka: ”Voidaan myös sanoa että kasteessa ihminen on jo pelastettu, sillä koska ei ole syyllisyyttä, ei ole enää kadotustuomiota. Hän ei ole kuitenkaan lopullisesti pelastettu, sillä lopullisesti pelastunut hän on vasta taivaassa, sillä eläessään ihminen voi vielä torjua armon ja langeta sellaiseen vakavaan syntiin, jossa hän menettää Pyhän Hengen ja ´pelastuksen pantin´.”

Kyllä, mutta kerran elävään uskoon tulleen ihmisen lopullinen pelastus ei perustu eikä liity vuodatetun armon pyhitysprosessin etenemisen määrään eikä vajaan pyhityksen ongelman muka ratkaisevaan kiirastuleen, vaan se riippuu oleellisesti siitä, onko ihmisellä ajan rajan ylittäessään uskon kautta syntien anteeksiantamuksen suoja vai onko hän epäuskossaan pysyvästi hylännyt Kristuksen anteeksiantamuksen kadotuksekseen.

Miikka: ”Katolisesta näkökulmasta ihmistä voidaan kutsua vanhurskaaksi, kun hänen asemansa on muuttunut Jumalan edessä, ja hän on Jumalan lapsen asemassa kasteen ansiosta. Jumalan lapsi on ´oikea Jumalan silmissä´ eli vanhurskas, vaikka hän ei olisi sisimmältään vielä täysin pyhimys.”

Siis jos tarkoitat, että hänen asemansa Jumalan edessä on muuttunut tuomion alta Jumalan mielisuosion alle kasteen välittämän anteeksiantavan armon vaikutuksesta ja tähden, niin olet ihan oikeassa. Mutta jos tarkoitat, että kaste pelastaa jonain itse armoon jotain lisää tuovana ekstratoimituksena, joka siis tuo jotain lisää valmiiseen Kristuksen sovitustyön ansioon, niin silloin sinulla ovat menneet sekaisin armo ja armonväline. Ei ihminen pelastu sakramentin ansiosta, vaan sakramentti ainoastaan välittää sen armon, jonka tähden ihminen pelastuu.

Miikka: ”En erota pyhittymistä ja vanhurskaudessa kasvamista toisistaan, koska ne tarkoittavat nähdäkseni lopulta samaa asiaa. Vanhurskas ihminen on Jumalan silmissä ´oikea´ ja myös oikeamielinen (sisimmän ominaisuus, jossa armo efektiivisesti kasvattaa), joka ei tarkoita vain ulkonaista statusta, vaan myös sydämen puhtautta rakastaa.”

Ja nyt taas teet tyhjäksi ne hyvät virkkeet, joita juuri kommentoin. Puhuit vanhurskaasta ihmisestä, jonka asema on Jumalan edessä muuttunut Jumalan lapsen asemaksi. Ja nyt sitten teet tyhjäksi sanomasi toteamalla, ettei vanhurskaus tarkoitakaan vain statuksen muutosta vaan myös sydämen puhtautta rakastaa. Surullista todeta, että sinä vaikutat heiluvan sinne ja tänne sekoittaessasi vanhurskauttamisen ja pyhityksen keskenään. Yhdessä virkkeessä puhut yhdestä vinkkelistä ikään kuin yhtä ja sitten heti kohta toisesta vinkkelistä sanotkin ihan toista. Ei kristillinen pelastusoppi tällaista sekamelskaa voi olla. Jos ihan oikeasti jonain hetkenä uskot täydelliseen syntien anteeksiantamukseen Kristuksen sovitustyön ansion tähden ja sen perusteella tapahtuvaan statuksen muutokseen Jumalan lapseksi hänen edessään, niin unohda hyvä mies vanhurskauttamisopin kyseessä ollen kaikki nuo vajaat vuodatukset, efektiivisyydet ja kiirastuleen johtavat pyhittymisprosessit kokonaan. Sanon tämän ystävyydellä ja rakkaudella sinua kunnioittaen.

Jos taas tuo kahtalaisen tuntuinen opetuksesi selittyy sillä, ettei kaste antaisi anteeksi sen suorittamisen jälkeen tapahtuvia tekosyntejä, on kastekäsityksesi yksinkertaisesti väärä. Kasteen armo antaa anteeksi kaikki synnit eli menneet, nykyiset ja tulevat.

Miikka: ”Nähdäkseni luterilaisuus puhuu vanhurskaudesta pelkästään statustilana, kun taas katolisuus puhuu sekä statustilana (Olen Jumalan lapsi eli vanhurskas eli oikea Jumalan silmissä) että pyhityksenä (kasvan Jumalan lapsena armon avulla pyhityksessä eli tulen vanhurskaammaksi eli oikeamielisemmäksi).”

Tässähän se selitys näköjään sitten taas tulikin: vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekoittaminen. Jumalan sana ei näitä kahta toisiinsa sekoita. Eikä mikään pakko olisi teidänkään sekoittaa. Sitä vaan ihmettelen, että mikä teidät motivoi noin tekemään, kun Raamatun ilmoittama pelastuksen tie on suora ja selkeä: ”Poikani, ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt. 9:2). Tässä on yhdessä virkkeessä kiteytettynä ilmaistu Jumalan sanan opettama vanhurskauttamisoppi. Ei mitään osittaista eikä mitään prosessiivista.

Miikka: ”Vanhurskaudessa voidaan siis kasvaa, mikä ilmaisee sen, että ihminen tulee oikeamielisemmäksi ja hänen sydämensä muuttuu lähemmäs Kristuksen sydäntä. ”Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa” (2. Tim. 3:16) Jos vanhurskaus termi ymmärretään vain statustilana Jumalan edessä, niin on vaikea ymmärtää, miten siinä voitaisiin kasvaa, kuten edellä olevassa kohdassa kuvataan.”

On kolmenlaista vanhurskautta: 1) yhteiskunnallista vanhurskautta (ihminen elää ns. kunnon kansalaisena maallisten lakien mukaan), 2) uskonvanhurskautta (ihminen pelastuu, kun hänelle luetaan Kristuksen sovitustyön ansion tähden Kristuksen vieras vanhurskautensa, eli ihminen saa syntinsä anteeksi), ja 3) elämänvanhurskautta (pyhitys, jota Jumala vaikuttaa pelastetussa ihmisessä). Sinä vaikutat sekoittavan numerot 2 ja 3 keskenään. Tässä on ongelmasi, mutta näiden kahden eron ymmärtämisessä voi olla myös avain ongelmaasi.

Miikka: ”Tai jos sanotaan ”ei ole ketään vanhurskasta” tämä kohta opettaa, ettei kukaan voi olla itsessään vanhurskas ilman Jumalaa ja armoa. Mutta Jumalan armon avulla voi olla vanhurskas, kuten Job tai Nooa, joiden nuhteettomuudesta Raamattu todistaa.”

Eivät Nooa ja Job silti synnittömiä olleet. Nuhteettomuus on suhteellinen käsite. Varmasti Nooa ja Job uskoivat Jumalaan, joka oli luvannut jo heti lankeemuksen jälkeen ”vaimon siemenen”. Ja varmaan Job uskoi, että Aabrahamin siemenessä (Kristus) tulevat kaikki kansat siunatuiksi. Meillä on täysi syy uskoa, että he olivat uskon kautta tulevaan Messiaaseen vanhurskaita. Mutta eivät he synnittömiä olleet, eikä heidän asemansa Jumalan edessä perustunut heidän omaan nuhteettomuuteensa vaan Jumalan armoon.

Miikka: ”Mihin unohdit pyhittävän armon? En sanokaan että pyhitys olisi ihmiselle itsessään mahdollista, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista. Ks. vertaukseni edellä, jossa yritämme päästä lentoon ilman lentokonetta tai ajaa autoa ilman bensaa. Samalla tavalla pyhitys ei onnistu ilman armoa, vaan se nojaa armoon.”

Mihin sinä unohdit sen, ettei pyhälle Jumalalle kelpaa alkuunkaan mikään vajavainen pyhitys, sillä hän on vanhurskas, eikä mikään epävanhurskas voi kestää hänen edessään. Ei pyhittävä armo riitä alkuunkaan pelastamaan ihmistä, vaikka se (mitä se ei todellisuudessa tee) tekisi ihmisestä täydellisesti synnittömän. Nimittäin sellaisenkin ihmisen elämänhistoriaan sisältyisi niin kauheasti syntiä, ettei hän niiden vuoksi voisi pelastua.

Sinulla vaikuttaa olevan vajaa käsitys synnistä, vajaa käsitys Jumalan vanhurskaasta pyhyydestä, vajaa käsitys lain mahdottomuudesta ja vajaa käsitys Jumalan anteeksiantavasta armosta. Nämä yhdessä ovat ajaneet sinut tekojen oppiin, vaikka kuinka selittäisit nuo teot Jumalan pyhittävän armon aikaansaannoksiksi. Opetuksesi mukaan pitäisi vaan koittaa vuodatetun rakkauden avulla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jalostua kohti täydellisyyttä. Jos olet itsellesi rehellinen, niin kuinka kauan meinasit tällaista mankelia kestää ja jaksaa?

Miikka: ”Koska Jumalalle kaikki on mahdollista ja armo vaikuttaa pyhitystä, niin katolisuudessa ei aseteta tälle rajoja, jonka yli pyhittävä armo ei voisi tehdä työtään tässä ajassa. Jos katsomme armon voimaan, on mahdollista pyhittyä niin, ettei tarvita enää puhdistusta kiirastulessa, vaan sielu voi päästä kuoleman jälkeen suoraan taivaaseen.”

Käytät konditionaalia (”armo ei voisi”) ja potentiaalia (”on mahdollista pyhittyä”). Kysymys kuuluu: Onko tämä realiteetti vai pikemminkin hurskasta utopiaa? Tällaiset hengellisesti epärealistiset toiveajattelut eivät sovi yhteen raamatullisen perisyntiopin kanssa, jonka karua realiteettia Herran apostoli kristittynä ja varmasti pitkälle pyhittyneenä kuvaa itsensä kohdalla Roomalaiskirjeen seitsemännessä luvussa. Tulee ihan mieleeni kysymys, että tunnistatteko te sortuvanne hengelliseen itsepetokseen?

Tämä opettamanne pyhityksen tai sisäisen puhdistumisen perusteella taivaaseen pääseminen on luterilaisen näkemyksen mukaan mahdotonta useammastakin syystä. Ensinnäkin, se vaatisi täydellistä syntiturmeluksesta vapautumista. Se ei täällä ajassa ole mahdollista. Ei se ollut mahdollista edes Herran apostolille, joka Room. 7. luvussa kuvaa oman turmeluksensa realiteettia hyvin realistisesti. Toiseksi, edes synnittömäksi pyhittyminen ei riittäisi, koska jo aiemmin tehtyjen syntien syyllisyyden ongelma ansaitsisi itsessään iankaikkisen kadotuksen. Ja kolmanneksi, koska Jumala on pyhä, ei hänen ”pyhittävä” armonsa voi tulla kenenkään syntisen osaksi ilman Kristuksen sovitustyön ansiota. Kristuksen ansio puolestaan on täydellinen, ja siinä tapahtui yleinen vanhurskauttaminen, joka uskon kautta itsessään jumalattomalle luetaan hänen täydelliseksi vanhurskaudekseen, joka riittää kantamaan taivaaseen asti.

Teidän oppinne ongelma on, ettei teille mielestänne riitä se Kristuksen täydellinen satisfactio vicaria, joka Jumalalle riittää. Lisäksi vaikuttaa siltä, että teille itsellennekin on jotenkin määrittelemätöntä, mikä määrä pyhitystä riittää ja mikä ei, mutta te vaikutatte kuittaavan sen sillä, että vapaan tahtonsa kautta täällä Jeesuksen pyhittävään armoon suostunut sitten vaan joutuu tai ei joudu kiirastuleen x määräksi aikaa (jos nyt iankaikkisuuden kohdalla ajasta ylipäänsä voidaan puhua, kun aikaa siellä ei ole) tai y määräksi puhdistuskärsimystä.

Ja sitten teillä on mielestäni aivan graavisti ylimitoitettu ja epärealistinen ajatus pyhityksen mahdollisesta määrästä. Ihmettelen, että oletteko te ihan kollektiivisena joukkona vaan jotenkin näin suuressa määrin irti turmeluksenne tuntemisen realiteetista, vai selittyykö tämä pikemmin sillä, että näette Jumalan lain jotenkin jossain määrin suhteellisena (mihin liittyy joko suora antinomismi tai sitten se, että lakiin sekoitetaan jotain evankeliuminomaista; niin tai näin, molemmat ovat jotain muuta, kuin mitä Jumalan sana opettaa). En tiedä, mutta ihmettelen vaan suuresti.

Miikka: ”Mitä tarkoittaa ´vanha luonto´, jos ei ihmisen sisimmän heikkoutta langeta syntiin, itsekkäitä taipumuksia, rakkaudettomuutta ja voimattomuutta tehdä hyvää?”

Se tarkoittaa sitä koko syntiturmelusta, joka ihmisessä asuu luonnostaan. Ei siis pelkkää heikkoutta, vaan turmelusta koko syvyydeltään: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää” (Room. 7:18).

Miikka: ”Entä mitä tarkoitat, kun sanot, että kasteessa ihmisessä syntyy uusi ihminen? Etkö ajattele, että koko ihminen syntyy kasteessa uudesti? Entä mitä on kasteen jälkeen tämä kuvaamasi ihmisen syntisyys (simul peccator) ellei ´pahoja taipumuksia´?”

Kyllä, koko Jumalan luoma ihminen syntyy uudesti uskon kautta kasteessa. ”Liha” eli turmelus ei ole Jumalan luomaa, vaan saatanan aikaansaannosta. Se ei voi syntyä uudesti. Kasteen jälkeen ihmisen syntisyys on sitä samaa syntisyyttä, mitä se oli ennen kastettakin. Mutta toki Jumalan vaikuttama ”uusi ihminen” on alkanut valtaamaan ”vanhalta ihmiseltä” alaa ihmisen olemistodellisuudessa. Tämä ”uusi ihminen” ilolla yhtyy Jumalan lakiin kilvoitellen siinä uudessa kuuliaisuudessaan.

Miikka: ”Kirjoitat toisaalla, että kasteen jälkeen pahoista taipumuksista ja niihin liittyvistä kiusauksista langeta syntiin seuraa yhä syyllisyys. Minulle jää siksi hieman epäselväksi, millä tavalla ymmärrät kasteen pesevän pois perisynnin syyllisyyden. Perisynnistähän nuo kiusaukset ja pahat taipumukset johtuvat, ja jos ihminen on yhä syyllinen niiden takia, niin eikö ihminen saakaan kasteessa perisyntiä anteeksi?”

Ihminen saa uskon kautta kasteessa kaiken synnin anteeksi. Hän saa anteeksi koko periturmeluksen tuottaman syyllisyyden mukaan luettuina sekä kastetta edeltävien että sitä seuraavien tekosyntien syyllisyyden. Perisyntiin sisältyvät sekä periturmelus että sitä seuraava syyllisyys. Kaste antaa syyllisyyden anteeksi, mutta turmelus jää ihmiseen asumaan. Turmeltunut liha säilyy lain tuomion alla, mikä yksinkertaisesti tarkoittaa vaan sitä, ettei syntiä itsessään koskaan vanhurskauteta. Mutta syntinen ihminen vanhurskautetaan, ja tämä on aina kokonaista vanhurskauttamista. Tuohon kysymykseesi avain on, ettei turmelus ole mikään Jumalan luoma entiteetti. Jeesus pelastaa vanhurskauttamisessa syntisen, muttei hän synnin turmelusta pelasta.

Lain ja evankeliumin erottaminen kuuluu tähänkin. Turmeltuneelle ”vanhalle ihmiselle” kuuluu alusta loppuun asti pelkästään laki. Mutta kun evankeliumi pääsee lahjoittamaan persoonalliselle ihmiselle täydellisen syntienanteeksiantamuksen ja synnyttämään hänessä uskon, Jumala vaikuttaa häneen hengellisen elämän, jota ”uudeksi ihmiseksi” kutsutaan.

”Vielä kertaan: Perisynti tarkoittaa sekä perittyä syyllisyyttä, että pahoja taipumuksia ja yllykkeitä pahaan. Jos nyt vaikka joku aikuinen kääntyy kristityksi ja saa kasteen, mutta heti kasteen jälkeen huomaa itsessään kiusauksia eli perisynnin vaikutuksia, niin onko hän niiden takia yhä syyllinen Jumalan edessä?”

Tarkasti sanottuna turmelus periytyy ja syyllisyys on yksilön kohdalla seurausta hänen omasta peritystä turmeluksestaan. Tuo kysymyksesi paljastaa syntikäsityksesi vajauden. Ei kastetusta tule turmeltunutta vasta ensimmäisen kiusauksen ilmaannuttua hänen tajuntaansa, vaan hän on ollut turmeltunut hamasta idustaan ja säilyy turmeltuneena hamalle iankaikkisuuden rajalle asti. Turmelus merkitsee aina tuomionalaisuutta ja syyllisyyttä. Mutta koska ihminen on armonvälineen kautta saanut koko syyllisyytensä anteeksi, niin tuota turmeluksen ansaitsemaa syyllisyyttä ei hänelle lueta, vaan hyvä Vapahtaja on verellään vapauttanut hänet kaikesta syyllisyydestä.

Ei-kristityllä (eli epäuskoisella) on vain turmeltunut liha. Kristityllä on sekä turmeltunut liha että myös elävä henki (joka tarkoittaa Jumalan vaikuttamaa hengellistä elämää, ei luomisessa annettua elävää sielua). Kun (kokonainen ja persoonallinen ihminen) tulee vanhurskautetuksi eli kristityksi eli hengellisesti eläväksi, hän saa anteeksi lihansa turmeluksen. Hengellinen elämä alkaa vasta tästä anteeksiantamuksesta. On huomattava, että vaikka kristityn ”osina” puhutaan ”vanhasta ihmisestä” ja ”uudesta ihmisestä”, niin kyse on kuitenkin vain yhdestä persoonallisesta ihmisestä. Kun tämä ihminen uudestisyntyy, häneen (joka ennen uudestisyntymistä oli vain ”liha”) syntyy hengellinen elämä, jota uudeksi ihmiseksi kutsutaan. Ja kun tämä ihminen uskonsa ja Kristuksen lahjavanhurskauden säilyttäneenä astuu iankaikkisuuteen, hän pelastuu kokonaisena ihmisenä ilman ”lihaansa” eli ”vanhaa ihmistään” eli ”turmelustaan”.

Ja jos ei ole aiemmin tullut sanotuksi, niin sanotaan nyt sitten tärkeänä tarkennuksena, ettei termi ”liha” tarkoita vain ruumiillisia himoja, vaan se tarkoittaa ihmisen koko luontaista turmeltuneisuutta mukaan luettuna hänen turmeltuneet henkiset kykynsä ja potentiaalinsa. Vanhasta ihmisestä puhuttaessa liha ei siis ole synonyymi pelkälle ruumiille.

Miikka: ”Minulle jää myös epäselväksi, mitä ymmärrät ihmisen sisimmässä aktuaalisesti tapahtuvan, kun hän pyhittyy, kun kirjoitat ettei ”liha jalostu ja pääse taivaaseen”? Itse ymmärrän, että ihminen nimenomaan jalostuu eli pahat taipumukset korvautuvat hyvillä taipumuksilla Jumalan pyhittävän armon voimasta.”

Kyllä, juuri näin. Mutta tämä on pyhitystä eikä vanhurskauttamista.

Miikka: ”Siihen Paavali monesti kehottaa seurakuntaa: ”Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.” (1. Kor. 6:19-20) Tai: ”Sillä niinkuin te ennen annoitte jäsenenne saastaisuuden ja laittomuuden palvelijoiksi laittomuuteen, niin antakaa nyt jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen.” (Room. 6:19) Tai: ”Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hepr. 12:14)”

Kaikki nämä raamatunkohdat sopivat yhteen forenssisen vanhurskauttamisopin kanssa. Myös tuo Hebr. 12:14, sillä vanhurskauttamista seuraa aina pyhitys, jonka itse asiassa vain vapaa armon evankeliumi tuottaa. Laki ei tuota pyhitystä, sillä ”laki saa aikaan vihaa” (Room. 4:15). Evankeliumi julistaa vanhurskaaksi vapauttaen omattunnot kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa: ”kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!” (Hebr. 9:14).

Miikka: ”Myös katolisuudessa usko ja rakkaus (ja toivo) ovat erillisiä Jumalan lahjoja, mutta kaikkia tarvitaan. Jaakobin kirjeessä opetetaan, ettei ´yksin usko´ ilman rakkautta mitään hyödytä.”

Uskon luonne vanhurskauttamisessa on puhtaasti välineellinen. Se omistaa Kristuksen sovitustyön ansion. Ihminen ei pelastu uskon tähden vaan uskon kautta: ”Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja” (Room. 3:28). Tämän käsitteen ”uskon kautta” (kreikaksi dia tees pisteoos) voimme löytää monista eri raamatunkohdista. Kreikan sana dia tarkoittaa ”kautta”. Niinpä ilmaisu ”uskon kautta” ilmaisee uskon välineellistä luonnetta. Rakkaus on elävän uskon hedelmä, muttei koskaan osa sitä.

Diaprojektori on laite, jonka kautta valo heijastuu kuvan läpi valkokankaalle. Uskon kautta Jumalan rakkauden valo heijastuu ristiinnaulitun Kristuksen ”kuvan” läpi ihmisen sydämen kankaalle. Tähän sopii seuraava jae: ”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna?” (Gal 3:1).

Miikka: ”Kun kirjoitat, että ´elävää uskoa´ seuraa automaattisesti hyvä teot, niin onko sinusta ihmisellä mahdollisuutta vaikuttaa siihen, onko hänen uskonsa elävää vai kuollutta? Vai tarkoitatko, että Jumala antaisi toisille ihmisille lahjaksi elävän ja toisille kuolleen uskon?”

Ihmisellä ei ole luonnostaan minkäänlaisia hengellisiä kykyjä vaikuttaa pelastumiseensa missään vaiheessa. Kaikki on Jumalan vaikutusta:

”Sillä hänestä ja hänen kauttansa ja häneen on kaikki; hänelle kunnia iankaikkisesti! Amen.” (Room. 11:36)

”sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:13)

”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt” (Joh. 6:29).

Ei Jumala tietenkään mitään kuollutta uskoa vaikuta, sillä hän on elävä Jumala, josta yksin kaikki hengellinen elämä kumpuaa. Kaikki yksittäisen ihmisen hengellisyydessä on alkuisin hänestä, tapahtuu hänen kauttansa, ja on suuntautunut häneen. Jumala yksin vaikuttaa kaiken hengellisyyden anteeksiantavan armonsa kautta. Hän yksin vaikuttaa myös uskon, jolla ihminen tuon armon itselleen omistaa.

Miikka: ”Ymmärrän, että Jaakobin pointti on sanoa, että meidän tulisi tehdä uskon ja rakkauden motivoimina myös rakkauden tekoja, eikä elää rakkaudettomasti, sillä jos emme toimi tuon uskon mukaan, ei pelkkä usko meitä auta tai vanhurskauta.”

Kyllä pelkkä usko vanhurskauttaa, sillä usko on ainoa pelastuksen omistamisen väline. Mutta elävä usko ei ole koskaan kuollutta uskoa, vaan elävää uskoa seuraavat aina väistämättä hyvät hedelmät eli rakkauden teot. Kun ihminen omistaa syntien anteeksiantamuksen Kristuksessa uskon kautta, hänet oksastetaan hyvään Viinipuuhun. Uskon kautta hän siis on yhteydessä Kristukseen, eli hän on Kristuksessa (eli osallinen hänestä). Jos oksan yhteys puuhun on elävä, oksa tuottaa spontaanisti hyvää hedelmää. Ja itse asiassa se menee niin, että varsinaisesti vain puu tuottaa hyviä hedelmiä oksiensa kautta. Mutteivat hedelmät oksaa eläväksi tee vaan pelkästään yhteys puuhun. Pyhityksessä tapahtuva rakkaus on Jumalan vaikuttamaa uskon hedelmää, muttei se pelasta eikä pidä kiinni puussa, vaan puu pelastaa. Ja puussa pysytään kiinni yksin armosta uskon kautta. Mutta jos oksa irtoaa puusta tai näivettyy elävän yhteyden katkettua puuhun, se kuolee. Eikä kuollut, puusta irrallaan oleva oksa tuota myöskään hengellistä hedelmää.

Miikka: ”Nähdäkseni Jaakobin pointti ei ole sanoa, että toisilla nyt vain on sellainen (kuollut) usko, joka ei tuota hedelmää ja toisilla sellainen (elävä) usko, joka tuottaa automaattisesti hyvää hedelmää, ettekä voi siihen itse mitenkään vaikuttaa.”

Kyllä Pyhä Henki voi vaikuttaa ja totisesti vaikuttaakin uskovassa kilvoitusta, joka on osa pyhitystä. Mutta sen hän tekee vain vanhurskautetuissa eli niissä ihmisissä, jotka ovat saaneet uskon kautta Kristukselta kaikki syntinsä anteeksi. Kristitty tahtoo uudessa kuuliaisuudessaan rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään, ”sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi” (Fil. 2:13).

Miikka: ”Sen sijaan hän kehottaa seurakuntaa rakkauteen, jotta heidän uskonsa olisi elävää ja siitä olisi hyötyä ja se vanhurskauttaisi.”

Ihmisen rakkaus ei elävöitä uskoa. Sen saa eläväksi vain Jumalan rakkaus Kristuksessa. Ihmisen rakkaus ei sitä tee. Eikä sitä tee Jumalankaan häneen vuodattama rakkaus ilman edellä käyvää anteeksiantamusta. Vain anteeksiantava armo tuottaa elävän uskon. Anteeksiantamus ei perustu uskoon vaan usko perustuu anteeksiantamukseen. Eikä usko perustu rakkauteen, vaan rakkaus seuraa uskoa. Mutta totta on, että usko ilman rakkautta on kuollut.

Miikka: ”En oikein ymmärrä viimeisen lauseesi logiikkaa.”

Tarkoitin, ettei ehättävä, vuodatettu armo tee ihmisestä Jumalan lasta, vaan anteeksiantava armo sen yksin tekee. Kristuksen sovitustyön ansio ei ole vain mahdollisuus pelastua, vaan se on itsessään pelastus, joka on valmiina ennen uskoa uskolla omistettavaksi. Ja vain uskon kautta tähän anteeksiantamukseen meistä voi tulla Jumalan lapsia. Ja vain uskon kautta tähän Kristuksen sovitustyön ansioon me voimme säilyttää Jumalan lapseuden eli pysyä hengellisesti elävinä.

Miikka: ”Miksi käytät adjektiivia ’vaillinainen’?”

Käytin teidän ”pyhittävästä armostanne” adjektiivia vaillinainen, sillä sehän on teidän oppinne mukaan pikkuhiljaa ja osittain ihmistä pyhittävä (ja tähän liittyy oppinne kiirastulesta, johon uskotte niiden joutuvan, joita pyhittävä armo ei ole tarpeeksi pyhittänyt). Se on siis aivan eri asia kuin täydellinen anteeksiantava armo, joka julistaa tässä ja nyt kaikki synnit anteeksi iloon, rauhaan, vapauteen ja taivaaseen pääsyyn asti.

Miikka: ”Ajattelen että silloinkin, kun Jumala tuomitsee jonkun helvettiin, ei hänen rakkautensa tuota sielua kohtaan ole muuttunut vihaksi. Sen sijaan kyse on siitä, että Jumala kunnioittaa tuon ihmisen tahtoa elää erossa Hänestä.”

Sinulla vaikuttaa olevan puutteellinen käsitys Jumalan vanhurskaudesta ja hänen vanhurskaasta vihastaan. Viittaan myös aiemmin siteeraamaani kertomukseen rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta. Väitätkö, ettei tuo rikas mies olisi vaivan paikassaan halunnut päästä Aabrahamin helmaan eli samalla siis Jumalan yhteyteen?

Miikka: ”Taivasta kuvataan Kristuksen ja seurakunnan hääjuhliksi. Kysymys ei ole pakkoavioliitosta, jossa morsian vietäisiin omaa tahtoaan vastaan vihille. Tämä olisi rakkauden irvikuva.”

Kun Pyhä Henki vaikuttaa kääntymyksen, hän tekee sen sanansa kautta vaikuttamalla synnintuntoa ja armon ikävää. Tätä kautta hän yksin vaikuttaa ihmisessä halun päästä Jumalan yhteyteen. Miksi toisille kelpaa hääjuhla ja toisille ei, kun kerran kaikki ovat Jumalan sanan mukaan yhtä täysin turmeltuneita, niin siihen Jumalan sana ei anna meille vastausta.

”Cur alii, non alii?” eli miksi toiset pelastuvat, mutta toiset eivät? Joku vastaa tähän kysymykseen vapaalla tahdolla ja synergismillä, joita Jumalan sana ei opeta. Toinen puolestaan jättää vastaamatta ja toteaa Jumalan sanan selvien kohtien valossa: Taivaaseen pääsevät pelastuvat yksin Jumalan armon tähden. Kadotukseen joutuvat puolestaan menevät sinne kokonaan omasta syystään.

Miikka: ”Jumalan viha selittyy aina Jumalan rakkaudella.”

Jumalan viha selittyy hänen pyhyydellään ja vanhurskaudellaan. Hänen rakkautensa puolestaan selittyy Kristuksen sovitustyön ansiolla. Toki Jumala ennättävässä armossaan rakasti maailmaa niin paljon, että lähetti ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä (Joh. 3:16). Ei kannata sekoittaa Jumalan vihaa ja rakkautta keskenään samaistamalla ne. Tämä johtaa lain ja evankeliumin sekoittamiseen, joka puolestaan on yhteydessä vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekoittumiseen.

Miikka: ”Kyllä. Kristus uhrasi itsensä täydellisenä rakkauden uhrina Isälle, joka on Isälle otollisempi uhri kuin kaikkien ihmisten kaikkina aikoina tekemät yhteenlasketut synnit. Kristuksen kärsimys ristillä koko ihmiskunnan puolesta on Jumalan rakkauden suurin ilmestys. Kristuksen täydellinen rakkauden uhri sovitti kaikkien ihmisten kaikkina aikoina tekemät yhteenlasketut synnit. Kristuksen uhri ansaitsi näin riittävän armon kaikkien ihmisten pelastukseksi. Jos jotkut kieltäytyvät tästä armosta, ei kyse ole siitä, etteikö Kristus olisi ansainnut riittävästi armoa myös heidän pelastamisekseen tai etteikö Kristus olisi uhrannut itsensä myös heidän puolestaan, vaan kyse on ihmisen vapaasta valinnasta.”

Kysyin tuota kommenttiasi edeltävästi: ”Antoiko Jumala Kristuksen ristintyön ansion perusteella koko maailmalle objektiivisesti synnin anteeksi?”. Tähtäyspisteeni ei ollut kysymys tahdon vapaudesta versus sidotusta ratkaisuvallasta, vaikka se keskeinen kysymys onkin. Tarkoitukseni oli esittää jatkokysymys, joka tulee nyt tässä: Kun kerran vastasit kysymykseeni myönteisesti, niin miksi teille ei riitä tämä valmis ja täydellinen anteeksiantamus yksilön kohdalla vanhurskauttamiseksi eli Jumalan yhteyteen taivaaseen pääsemiseksi?

Kiitos jälleen viestistäsi! Ensin muutama pieni kommentti mariologiaan ja paaviuteen liittyen. Yleistät Neitsyt Mariaan Raamatun opetuksen ”kaikki ovat syntiä tehneet” sanoen, että ´kaikki´ pitää sisällään myös Neitsyt Marian, eikä tähän ole mitään poikkeusta. Katolisesta näkökulmasta ainakaan sikiöt, vastasyntyneet, vaikeasti kehitysvammaiset tai vaikkapa vaikeasti dementoituneet eivät voi tehdä syntiä (eli tekosyntejä), jos heillä ei ole ymmärrystä ja siinä mielessä tekoihin ei liity vapaaehtoista valintaa. Olisi mielestäni varsin vaikea perustella, mitä syntiä esimerkiksi 1kk ikäinen vastasyntynyt voi olla tehnyt, ja vielä vaikeampaa olisi uskoa, että kukaan oikeudenmukainen tuomari asettaisi tuota vastasyntynyttä ihmistä vastuuseen teoistaan, jotka tehdään vailla ymmärrystä. Näin ollen olen sitä mieltä, että tulisi varoa tekemästä liian pitkälle meneviä yleistyksiä, vaikka Raamattu käyttääkin termiä ´kaikki´. Ja jos on olemassa poikkeuksia, niin on mahdollista, että myös Neitsyt Maria on poikkeus.

Ja on vielä huomioitava, ettei Neitsyt Maria katolisen uskon mukaan ole poikkeus siksi, että hän olisi niin erinomainen ihminen itsessään, vaan koska hän on ´armoitettu´ tai ´täynnä armoa´(charitoo) (Luuk. 1:28) ja ´naisista siunatuin´ (Luuk. 1:42). Neitsyt Maria on perisynnitön, koska Jumala on täyttänyt koko hänen elämänsä ääriään myöten Kristuksen ansaitsemalla armolla sikiämisensä hetkestä asti, onhan hän ´naisista siunatuin´ eli vielä siunatumpi kuin Eeva, joka myös syntyi vailla perisyntiä.

Topi: ”Mitä taas vanhan kirkon tunnustusten pelastusoppiin tulee, niin sekä Apostolinen että Nikea-Konstantinopolin uskontunnustus kuvaavat pelastumisen syntien anteeksiantamukseksi. Mitään muita sanoja ne eivät henkilökohtaisesta pelastumisesta käytä. Kertoisitko minulle, miksei näissä kummassakaan puhuta pelastuksesta ihmisen pyhityksellisenä jalostumisprosessina, jos se kerran oli jo varhain ”kirkon usko”?”

Ei uskontunnustuksissa paljon muutakaan spesifisti sanota, mutta ei tämän perusteella tarvitse arvailla, millainen oli vanhan kirkon usko. Meillä on paljon lähteitä siitä, miten vanhassa kirkossa uskottiin, joihin perehtymällä asiaa voi tutkia.

Topi lainaa Peter de Rosaa: ”The Catholic church has made it a point of faith that popes are successors of St Peter as Bishop of Rome.”

Mielestäni Peter de Rosan argumentti paaviutta vastaan menee hieman ohi, kun hän perustelee, ettei Pietaria kutsuttu varhaisissa lähteissä Rooman piispaksi. Pietari oli apostolien johtaja koko kirkkoa varten, eikä ole sinänsä oleellista, missä kaupungissa hän toimi tai millä tittelillä häntä kutsuttiin. Ymmärtääkseni nimitys ´piispa´ (johdetaan sanasta episkopos, ´päällekatsoja´) kehittyi vasta myöhemmin kirkossa kuvaamaan apostolisen viran seuraajaa. Pietari asettui elämänsä lopulla historiallisten lähteiden mukaan Roomaan ja kuoli siellä. Oleellista on, miten hänen tehtävänsä ja sen eteenpäin välittyminen ymmärrettiin alkukirkossa. Yksi oleellinen kysymys on myös, mitä Pietarin jälkeen tulleet Rooman piispat ymmärsivät tehtävästään katolisessa kirkossa ja miten heidän arvovaltaansa tulkittiin laajemmin kirkossa. Esimerkiksi Klemens Roomalainen (1-101 jKr.) oli Rooman piispa ja Pietarin 4. seuraaja ja hän vaikutti ainakin ymmärtäneen tehtävänsä laajemmin kuin yhden paikallisen kaupungin piispana, jos lukee hänen kirjettään Korintin seurakunnalle. Häntä edeltäneeltä Linukselta tai Anacletukselta ei ole ilmeisesti jäänyt kirjallista materiaalia, jotta siitä voisi tehdä päätelmiä.

Topi: ”Myös luterilaisuus ajattelee papin toimivan ”Kristuksen persoonassa”. Mutta ehtoollisen konstituoiva tekijä ei ole pappi vaan Jumalan sana.”

Mitä ajattelet siitä, jos vaikka minä kotona asettaisin ehtoollisen sanomalla samat asetussanat kuin Jeesus? Olisiko kyseessä tällöin oikea reaalipreesens? Kyllä katolisuudessakin ehtoollisen konstituoi asetussana, mutta lisäksi tarvitaan apostolisen viran edustaja, antoihan Kristus ehtoollisen asettamisen apostolisen viran tehtäväksi. Minä taas en voisi saada tätä virkaa vain alkamalla toimittaa ehtoollista tai pyytämällä joitakin kavereita vihkimään minua papiksi, vaan ´kättenpäällepanemisen kautta´ sellaisilta piispoilta, jotka ovat apostolisen viran jatkumossa aina Kristukseen asti.

Topi: ”Mutta nimenomaan Eeva lankesi (1. Tim. 2:14). Huomaatko, miten teidän typologianne ontuu? Jos te näette Eevan Marian typoksena, niin ottakaa myös hänen lankeemuksensa huomioon tulkinnassanne.”

Typologinen tulkinta ei toki tarkoita sitä, että VT:n esikuvan ja sen UT:n täyttymyksen täytyisi olla täysin toisiaan vastaavia. Esimerkiksi Paavali opettaa Aadamista Kristuksen esikuvana eli typoksena ”… Aadam, joka on sen esikuva, joka oli tuleva.” (Room. 5:14). Ei tämä tarkoita sitä, että Aadamin elämä olisi yksi yhteen samanlainen Kristuksen elämän kanssa, sillä Aadam lankesi ja Kristus ei langennut, vaan sovitti Aadamin ja kaikkien ihmisten synnit. Esimerkiksi Irenaeus opetti: ”Huomaamme siis Neitsyt Marian olleen tottelevainen, kun hän sanoi: ’Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.’ Eeva taas oli tottelematon, hän ei totellut ollessaan yhä neitsyt. Niin kuin hän, joka oli silloin vielä neitsyt, vaikka Aadam oli hänen miehensä, niin myös Maria oli kihlattu miehelle mutta kuitenkin neitsyt. Hän sai tottelevaisuudellaan aikaan hänen oman ja koko ihmiskunnan pelastuksen. Näin Eevan tottelemattomuuden solmun avasi Marian tottelevaisuus. Minkä neitsyt Eeva sitoi epäuskollaan, Neitsyt Maria avasi uskollaan.” (Against Heresies 3:22:24)

Topi: ”Yhtäältä opetat Marian olleen synnitön ja toisaalla puhut hänen puhdistamisestaan? Tätä logiikkaa on vaikea ymmärtää.”

Katolinen opetus on, että Kristuksen ansaitsema armo vaikutti Neitsyt Mariaan niin, että hän oli ´täynnä armoa´ eli anteeksiantamusta ja voimaa uuteen elämään. Tämä ei koske vain jotakin tiettyä ajanjaksoa hänen elämässään, koska silloin ei voitaisi käyttää sanaa ´täynnä´, vaan tämä armolla täyttäminen koskee koko Neitsyt Marian elämää sikiämisen hetkestä taivaaseen ottamiseen. Tämän takia Neitsyt Maria oli kokonaan synnitön ja vailla minkäänlaista synnin tahraa. Esim. Ambrosius Milanolainen (340-397 jKr.) opetti: ”Maria, neitsyt, joka ei ole vain saastumaton, vaan jonka armo teki koskemattomaksi, vapaaksi kaikesta synnin tahrasta.” (Kommentaari Psalmiin 118 22:30)

Topi: ”Me voimme pyytää esirukousta toisilta kristityiltä täällä maan päällä, mutta me emme rukoile heitä rukoilemaan puolestamme. Meidän ei tule turvautua kehenkään luotuun olentoon vaan yksin Jumalaan.”

Pitäisi määritellä, mitä tarkoittaa ´rukoileminen´? Inhimillisessä kontekstissa se voi olla kunnioittavaa anomista, esim. lääkärinä minulle voidaan sanoa: ”minä rukoilen, että autat minua” ilman, että potilaan intentio on pitää minua Jumalana. Lisäksi esirukoisten pyytäminen on myös eräällä tavalla toiseen turvautumista myös silloin, kun esirukouksia pyydetään toisilta ihmisiltä maan päällä. Jos pyytää joltakulta apua, on se aina myös turvautumista. Tällöinkään intentio ei ole automaattisesti se, että pitäisi toista Jumalana. Siksi katolinen opetus erottaa toisistaan ´kunnioittamisen´ ja ´palvonnan´ eli ´Jumalana kunnioittamisen´, mitkä ovat kaksi eri asiaa. Ja on selvää, ettei pyhiä tule palvoa, koska he ovat luotuja, vaikka heihin voidaan turvautua esirukoilijoina.

Topi lainaa Pieperiä: ”Vanhan Testamentin apokryfikirjojen kohdalla sen sijaan tämä historiallinen todistus puuttuu. Niitä eivät juutalaisten seurakunta eikä Kristus ole tunnustaneet kanonisiksi…”

On huomioitava, että Palestiinan ulkopuolella asuneet juutalaiset, jotka eivät osanneet hepreaa, käyttivät Septuagintaa, eikä Jeesus mitenkään spesifisti rajannut deuterokanonisia kirjoja pois, kun hän viittasi ´pyhiin kirjoituksiin´. On myös huomioitava, että juutalaiset alkoivat painottaa Tanakia eli heprealaista VT:n kaanonia vasta myöhemmin, noin 100 jKr, kun kristityt taas ottivat yleisesti käyttöön Septuaginta-version VT:n kaanonista.

---

Sitten varsinaiseen aiheeseen. Yleisellä tasolla sanoisin, että minusta puhumme tällä hetkellä jonkin verran toistemme ohitse ja tekisi mieli monessa kohtaa vain vastata: katso aiemmat viestini. Ehkä sinulla on sama tunne. Luulen että siihen on osittain syynä, että nämä viestit ovat varsin laajoja ja sama kasetti alkaa helposti pyöriä kun pääsee vauhtiin.

Annat minulle yhä kritiikkiä siitä, että katolinen vanhurskauttamisoppi sysäisi syrjään Kristuksen sovitustyön tai tekisi tyhjäksi anteeksiantamuksen täydellisyyden. Aiemmissa viesteissäni olen yrittänyt perustella, miksi en näe tätä kritiikkiä oikeutettuna. Lyhyesti sanottuna on totta katolisestakin perspektiivistä, että anteeksiantamus on täydellistä. Jos esimerkiksi ripittäydyn, saan aina absoluution eli syntien anteeksiantamuksen osakseni, joka on täydellinen. Se perustuu Jeesuksen ristintyön ansioon, joka toki on ”kertakaikkinen uhri”. Muuta uhria ei tarvita. Tämä yksi ja sama rakkauden täydellinen uhri ristillä riittää. Jeesus sovitti ristillä kaikkien ihmisten kaikki synnit ansaiten riittävän armon kaikkien pelastamiseksi, ja tämä syntien anteeksiantamuksen armo luetaan osakseni synninpäästön sanoissa. Mitään ei siis jää vajaaksi.

Kun poistun rippituolista, olen armahdettu. Jos teen lievää syntiä, mutta kadun ja pyydän sitä anteeksi vaikkapa yksityisessä rukouksessa Jumalan edessä, saan yhä uskoa syntini anteeksi.

Edellisen kirjoituksesi perusteella näytät hyväksyvän opetuksen kuolemansynnistä eli siis siitä, että jos kristitty tekee tieten tahtoen vakavan rikkomuksen lähimmäistä vastaan, niin hän voi menettää Pyhän Hengen ja pelastuksen lahjan. Kun uskot ennaltamääräämiseen, niin kysyisin sinulta, voiko tällainen ´pelastukseen ennaltamäärätty´ tehdä kuolemansynnin ja menettää pelastuksen lahjan? Jos voi, niin eikö pelastuminen riipu tällöin kahdesta asiasta: 1) siitä että Jumala antaa pelastavan uskon lahjaksi niille, joille hän on sen ennaltamäärännyt ja 2) ihminen ei menetä tätä lahjaa kuolemansyntiä tekemällä? Onko kyse pelastumisessa siis sekä Jumalan työstä että ihmisen työstä olla tekemättä kuolemansyntiä?

Katolisen uskon mukaan (tämä on jo vanhan kertausta) ketään ei ole sillä tavalla määrätty pelastumaan, ettei hän voisi myös menettää tätä pelastuksen lahjaa, jos hän tahtoo elää erossa Jumalasta ja tehdä kuolemansynnin lähimmäistään vastaan. Lisäksi Jumala ei mielivaltaisesti valikoi joitakin pelastukseen ja jätä toisia vaille mitään mahdollisuutta pelastua. Tällainen opetus olisi suuressa ristiriidassa Jumalan hyvyyden, oikeudenmukaisuuden ja rakkaudellisuuden kanssa. Jumala voi kyllä ennaltanähdä/ -tietää, ketkä pelastuvat, mutta tämä on eri asia, kuin että Jumala aktiivisesti ennaltamääräisi jotkut pelastumaan (ja loput joutuisivat kadotukseen ilman, että heillä olisi edes mahdollisuutta pelastua).

Minäkin uskon sanainspiraatioon. Allekirjoitan sen, että yksittäisillä Raamatun sanoilla on tärkeä merkitys. Tahdon hieman puolustautua niitä kritiikkejäsi vastaan, kun kirjoitat minun tekevän Raamatun yli meneviä ”järjen päätelmiä” tai selittelevän joitakin kohtia ”vastoin Raamatun selvää opetusta.”

Sanoisin, etten näe tällaista kritiikkiä kovinkaan hedelmällisenä, sillä kyseessä on ennemmin retoriikka kuin argumentaatio. Ajattelen, että teemme molemmat sellaisia järjen päätelmiä, jotka ovat tietyssä mielessä eksplisiittisen ja kontekstuaalisen Raamatun oman ilmoituksen laajempaa tulkintaa/ soveltamista. Annamme termeille tietyn merkityksen, joka sopii laajempaan viitekehykseen. Otat esimerkiksi esille tämän kohdan: ”Autuaat [μακαριος, makarios] ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!” (Room. 4:7-8). Kerrot sitten, että autuas tarkoittaa samaa kuin vanhurskas/ Jumalalle kelpaava/ pelastettu. Sitten vedät kohdan yhteen siten, että kyse on ”vanhurskauttamisen selvästä määritelmästä” ikään kuin se olisi ristiriidassa sen kanssa, mitä olen kirjoittanut katolisesta vanhurskauttamisopista. Tässä termeille on jo sisäänluettu mielestäni aika paljon sellaista päättelyä, mitä teksti ei itsessään eksplisiittisesti sano. En kuitenkaan esitä tätä kritiikkinä, vaan pikemminkin huomiona.

Kysymykseksi nousee, sopiiko edellä mainittu kohta katoliseen vanhurskauttamisoppiin. Voidaanko sanoa, että olen esimerkiksi ripin jälkeen autuas, jos olen saanut ripissä täydellisen synninpäästön? Voidaanko näin sanoa, vaikka tiedänkin, että jos nyt kuolisin, tarvitsisin vielä puhdistusta kiirastulessa, koskapa en ole pyhityksessä täydellinen, enkä osaa vielä rakastaa yhtä puhtaasti kuin Jeesus? Tämä riippuu siitä, mitä merkityksiä luemme termin ´autuas´ sisään. Jos ´autuaalla´ tarkoitetaan yliluonnollisesti onnellista, niin se on varmasti totta, että ole ripin jälkeen autuas. En kuitenkaan sanoisi, että olen ripin jälkeen vuoren varmasti pelastettu, koskapa minulla on mahdollisuus langeta kuolemansyntiin niin kauan kuin elän. Olen kuitenkin ´pelastuksen tilassa´, mutta vasta taivaassa voin kiittää Jumalaa pelastuksestani. Nähdäkseni katolisesta näkökulmasta lopulliseen pelastukseen ei voi muuta kuin suhtautua nöyrästi ja samalla anoa Jumalalta armoa, jotta hän veisi minussa ”alkamansa työn päätökseen” ja voisin pelastua.

Sitten Raamatussa termiä ´autuas´ (μακαριος, makarios) käytetään myös sellaisessa asiayhteydessä, ettei sen suoraviivainen tulkinta edellä kuvaamallasi tavalla oikein ole mahdollista. Esimerkiksi Jeesus opettaa: ”Autuaita [μακαριος, makarios] ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.” (Matt. 5:8) Kysymykseksi nousee: mitä tarkoittaa olla puhdassydäminen? Jos esimerkiksi tähän kohtaan luetaan sisään luterilainen käsitys vieraasta vanhurskaudesta (joka ei muuta sydäntä puhtaaksi vaan peittää sen likaisuuden), niin se vaikuttaisi enemmän ´vaikeiden kohtien harmonisoinnilta oman esiymmärryksen valossa´ kuin Raamatun sanan yksinkertaisimmalta tulkinnalta. Katolisesta näkökulmasta ihmisen sydämestä/ sisimmästä voi todella tulla pyhittävän armon avulla ´puhdassydäminen´, kun armo on saanut viedä työnsä loppuun, jolloin ihminen on valmis ´näkemään Jumalan´.

Toinen esimerkki voitaisiin ottaa tästä: ””Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.” (Matt. 12:32) ”, johon toteat, että kyse on retorisesta tehokeinosta, eikä kohtaa tule tulkita kirjaimellisesti niin, että ´tulevassa´ ajassa voisi saada syntejä anteeksi. Sanoisin vain, että tulkinta riippuu tässäkin enemmän esi-/ kokonaisymmärryksestä. Minulla ei ole sinänsä mitään eksegeesiäsi vastaan. Mutta entä jos kyse ei olekaan vain retoriikasta, vaan siitä, että joitakin syntejä voitaisiin saada anteeksi myös ´tulevassa´, niin kuin kohta vaikuttaisi antavan ymmärtää? Eikö retorinen tulkinta nouse ennemmin omasta tarpeesta selittää kyseinen kohta niin, että se sopii omaan esiymmärrykseen tekstistä?

Viittaat argumentaatiossasi myös aika paljon siihen, jos jossakin tietyssä kohdassa ei eksplisiittisesti opeteta jostakin katolisen uskon kohdasta tavalla A, niin tuo tapa A ei voisi olla totta. Tämä ei ole kuitenkaan johdonmukaista päättelyä. Esimerkiksi viittaat: ”Hebrealaiskirje opettaa aivan selvästi: ”Ja samoin kuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio, samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.” (Hebr. 9:27-28). Ei tässä mitään kiirastulesta puhuta, vaan siitä, että kuoleman jälkeen tulee tuomio.”

Mielestäni tällainen argumentaatio ei ole kuitenkaan vakuuttavaa. Jos muodostan väitteen ”Sateenkaari on kaareva” ei tästä voida päätellä, ettei sateenkaaressa olisi myös eri värejä. Väitteessäni ei yksinkertaisesti oteta kantaa väreihin, joten väitelauseeni perusteella sateenkaaren väreistä ei voida tehdä tulkintaa. Nyt Raamatussakin on kohtia, jotka kuvaavat vaikkapa sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, eri näkökulmista. Nämä eivät poissulje toisiaan, eikä niiden perusteella voida tehdä sinänsä poissulkevaa tulkintaa muusta kuin mitä tekstissä varsinaisesti sanotaan.

Edellisessä raamatunkohdassa ei ole katolisen uskon kannalta ristiriitaa, sillä myös katolisen uskon mukaan heti kuoleman jälkeen on henkilökohtainen tuomio, jossa ratkeaa sielun kohtalo. Joko sielu menee kadotukseen, jos ihminen on torjunut elämässään Jumalan tarjoaman armon tai sitten sielu menee taivaaseen / kiirastulen kautta taivaaseen, jos ihminen on ottanut armon vastaan, eikä ole torjunut sitä. Sielulla on siis kaksi mahdollista määränpäätä, eikä määränpää voi enää vaihtua kuoleman jälkeen, sillä jokaisen ihmisen elämä ratkaisee sen, onko hän ottanut Jumalan tarjoaman kutsun vastaan vai torjunut sen. Edellä mainitun kohdan perusteella ei voida nähdäkseni tehdä argumentaatiota kiirastulen puolesta, eikä sitä vastaan, koska siinä ei puhuta kiirastulesta.

Kirjoitan itse näin: ”…esimerkiksi kiirastuli välittää puhdistavaa armoa uskossa kuolleeseen, jotta muutos Kristuksen kuvan kaltaiseksi tulisi täydelliseksi. Tämä ei tee tyhjäksi sovitustyötä, vaan välittää sovitustyön armon sielun osaksi niin, että hänestä tulisi pyhityksessä täydellinen ja valmis astumaan taivaan iloon.” Tähän vastaat: ”Eli tuossa jatkossasi sitten paljastuukin, että jollain kumman tavalla oletkin irrottanut armon Kristuksen sovitustyön ansiosta, vaikkei niitä koskaan voi toisistaan irrottaa. Mutta koska irrotat, niin käsityksesi armosta vääristyy. Ja sitten tulee jotain ihan oudon kuuloista eli ajatus kiirastulesta ikään kuin armonvälineenä (juuri edellähän puhuit kasteesta, joka oikeasti on armonväline). Mihin ihmeeseen tämä perustuu? Ei ainakaan mihinkään Jumalan sanan kohtaan minun tietääkseni.”

En nyt oikein saa kiinni, miten olen irrottanut armon Kristuksen sovitustyön ansiosta. Enkö kirjoittanut, että kiirastulessa on kyse nimenomaan Kristuksen sovitustyön armon välittymisestä sieluun siten, että se tulee pyhityksessä täydelliseksi?

Vertasin kiirastulta ja armovälineitä (sakramentit) keskenään siinä mielessä, että armovälineet eivät ole ristiriidassa Kristuksen sovitustyön kanssa, koska ne välittävät tuon armon ihmiseen. Sama asia tapahtuu kiirastulessa, joka on tila, jossa armo vie pyhityksen loppuun kuoleman jälkeen ennen taivasta. Kyse kiirastulessa on pyhittävästä armosta, ei mistään toisesta uhrista tms. Ja tämän armon Kristus on ansainnut ristinkuolemallaan riittämään kaikille maailman ihmisille, jos he tahtovat ottaa sen vastaan. Kysymys on siksi ansion näkökulmasta yksin Kristuksesta, ei mistään muusta.

Topi kirjoittaa:

”Otan uudelleen esiin aiemmin esittämäni raamatunkohdat, sillä et niihin ole vielä vastannut:

*”meni… oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään saaden aikaan iankaikkisen lunastuksen” (Hebr. 9:12). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä ”kerta kaikkiaan” Kristus sai aikaan ”iankaikkisen lunastuksen”.

*”on Kristuksen veri… puhdistava meidän omattuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa” (Hebr. 9:14). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä tulen sijaan ”Kristuksen veri puhdistaa” omattunnot ja se tekee sen nimenomaan vapauttamalla ”kuolleista teoista”.

*”sen tähden hän on uuden liiton välimies, että, koska hänen kuolemansa on tapahtunut lunastukseksi ensimmäisen liiton aikaisista rikkomuksista, ne jotka ovat kutsutut, saisivat luvatun iankaikkisen perinnön.” (Hebr. 9:15) === > Ei tarvita kiirastulta, sillä lunastus on jo suoritettu ”ensimmäisen liiton” eli lain liiton aikaisista rikkomuksista, jotta saisimme ”iankaikkisen elämän” (suoraan eikä minkään prosessiivisen puhdistuskärsimyksen kautta).

*”hän on yhden ainoan kerran maailmanaikojen lopulla ilmestynyt, poistaakseen synnin uhraamalla itsensä” (Hebr. 9:26). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä hän on ”yhden ainoan kerran” tullut ”poistamaan synnin” (koko maailman synnin) ”uhraamalla itsensä” (ei tarvita eikä saa olla enää mitään muita uhreja).

*”me olemme pyhitetyt (tarkoittaa tässä pelastumista) Jeesuksen Kristuksen uhrilla kerta kaikkiaan” (Hebr. 10:10). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä Kristuksen uhri riittää ”kerta kaikkiaan” (siis uhri tapahtui yhden kerran kaikille riittävästi).

*”hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään” (Hebr. 10:14). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä ”yhdellä ainoalla uhrilla” (ei taaskaan mitään muita uhreja) hän ”on täydellisiksi tehnyt” (siis jo tehnyt täydellisiksi objektiivisesti; tämä ei tule oikein ymmärretyksi mitenkään muuten kuin valmiin armon hyväksi lukemisen eli imputaation kautta).

*”’heidän syntejään ja laittomuuksiaan minä en enää muista’. Mutta missä nämä ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää tarvita” (Hebr. 10:17-18). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä Jumala ei ”enää muista” (eli hän siis on antanut anteeksi) syntejä, eikä siksi ”uhria enää tarvita” (tämä sulkee pois kaikki muut uhrit ja myös ihmisteot, olipa sitten kyse lain tekojen tekemisestä tai rakkauden kautta jalostumisesta ennen tai jälkeen ajan rajan).

*”meillä on Jeesuksen veren kautta pääsy kaikkein pyhimpään” (Hebr. 10:19). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä ”Jeesuksen veri” riittää (ja yksin se, ei mikään muu) suoraan pääsyyn ”kaikkein pyhimpään” (joka on Jumalan läsnäolon paikka eli taivas).

Ehkä huomaat pointtini jos vaihdat kiirastulen tilalle jonkin muun Jumalan armoa välittävän asian, vaikkapa kasteen. Kysymys on siitä, miten Jeesuksen ristinkuoleman ansio tulee ihmisen osaksi ja hyödyksi. Armoa välittävät välineet (sakramentit) tai tila (kiirastuli), eivät ole ristiriidassa Jeesuksen sovituskuoleman kanssa. Sakramentit välittävät siis armon. Esimerkiksi kaste lahjoittaa Pyhän Hengen, joka alkaa tehdä ihmisen sisimmässä pyhittävää työtään. Alkaa kilvoitus kohti ´puhdassydämisyyttä´, jossa paheet alkavat tuntua vääriltä, koska Jumala vaikuttaa rakkautta lähimmäisiin ja sen avulla voi ymmärtää, kuinka paheet satuttavat toisia. Samasta Pyhän Hengen alkamasta pyhittävästä työstä on kyse myös kiirastulessa, jossa Pyhä Henki vie tuon pyhityksen loppuun kuoleman jälkeen, jotta ihmisen sisimmästä tulee ´puhdassydäminen´ ja autuas (viittaan edellä lainaamaani Matt. 5:8). En ymmärrä, miten näet tämän olevan jotenkin ristiriidassa noiden edellä lainaamiesi raamatunkohtien tai Kristuksen kertakaikkisen uhrin tai anteeksiantamuksen täydellisyyden kanssa.

Ja etkö itsekin kirjoita muutoksesta kuoleman jälkeen? Kirjoitat: ”Luterilaisuuden mukaan muutos tapahtuu sillä hetkellä, kun ihminen siirtyy ajasta iankaikkisuuteen, sillä syntinen liha katoaa kristitystä hänen siirtyessään syntien anteeksiantamuksen voimasta iankaikkiseen elämään.”

Olen ymmärtänyt, että viittaat tuolla ´syntinen liha´ ihmiseen, jossa vallitsee perisynnin pahat taipumukset, joita nimität syntiturmelukseksi. Olen ymmärtänyt, että kasteessa sinunkin mukaasi tämä ´perisyntinen liha´ ei ole kuitenkaan enää syyllinen Jumalan edessä, koska kaste on pessyt perityn syyllisyyden kokonaan pois. Katolisuudessa tätä ´perisyntistä lihaa´ kuvataan kasteen jälkeen termillä ´paha taipumus´ (concupiscence), koska erilaisen termin käytöllä tahdotaan ilmaista, että ihminen ei ole enää kasteen jälkeen syyllinen perisyntiin, vaikka hänessä yhä on perisynnin turmeleva vaikutus jäljellä. En näe kuitenkaan välillämme oleellista eroa, jos sinunkaan mukaasi tuo ´vanha luonto´ tai ´syntinen liha´, joka meihin kasteen jälkeen jää, ei ole enää kasteen lahjoittaman anteeksiantamuksen jälkeen syyllinen Jumalan edessä.

Kiirastuli taas on juuri sitä, että ´paha taipumus´ katoaa ja tilalle tulee ´hyvä taipumus´. Rakkaudettomuus ja itsekkyys vaihtuvat Kristuksen kaltaiseen kykyyn rakastaa. Kyse on siis muutoksesta, josta sinäkin kirjoitat.

Topi: ”Vanhurskauttamista käsittelevät termit ovat oikeudellisia.”

Olen samaa mieltä. Ymmärtäisin itse termin vanhurskas tarkoittavan ´oikeaa Jumalan silmien edessä´ tai ´oikeamielistä´. Jos sanotaan, että Jumala on vanhurskas, viittaa se oikeudenmukaisuuteen, siihen että Jumala toimii oikein ja tuomitsee oikein. Jos sanotaan, että ihminen tekee vanhurskautta, viittaa se siihen, että ihminen tekee sitä, mikä on oikein Jumalan silmissä. Jos ihminen on vanhurskas, on hän Jumalan silmissä ´oikea´.

Se ihminen, joka on uskon ja kasteen kautta otettu Jumalan armoliittoon ja lapseuteen on ilman muuta ´oikea´ ja vanhurskas Jumalan silmissä, vaikka hän vasta opettelisi rakastamaan. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö hänestä voisi tulla vanhurskaampi, kun pyhittävä armo saa tehdä hänen sisimmässään työtään ja hän kasvaa vanhurskaudessa. Perustelen edellä sanottua mm. seuraavilla raamatunkohdilla:

”Hän tuomitsee maanpiirin vanhurskaasti, langettaa kansoille oikeat tuomiot.” (Ps. 9:9) Jumalan vanhurskaus on oikein tuomitsemista.

”Riemuitkaa Herrasta, te vanhurskaat, oikeamieliset, ylistäkää häntä!” (Ps. 22:1) Kohta rinnastaa vanhurskaan ja oikeamielisen.

”Vanhurskaan suu puhuu viisautta, hänen kielensä kertoo, mikä on oikein.” (Ps. 37:30) Kohta ilmaisee miten vanhurskas ihminen toimii ja toisaalta, mistä voidaan tunnistaa vanhurskas ihminen. Vastaavaa opettaa: ”Vanhurskas on anteeksiantava ja laupias.” (Ps. 112:4)

”Vanhurskas se, joka nuhteettomasti elää” (Sn. 20:7) Kohta antaa ymmärtää, että vanhurskaus on sitä, että elää oikein ja tekee oikein. Tällöin on Jumalan silmissä ´oikea´.

”Avatkaa portit, että vanhurskas kansa saa astua sisään, kansa, jonka uskollisuus ei horju.” (Jes. 26:2) Vanhurskaus rinnastetaan uskollisuuteen.

””Ihminen, kun jokin maa tekee syntiä minua vastaan ja on minulle uskoton, minä kohotan käteni ja rankaisen sitä… Mutta jos siellä on kolme sellaista miestä kuin Nooa, Daniel ja Job, nämä kolme säästyvät vanhurskautensa tähden. Näin sanoo Herra Jumala. ” (Hes. 14:13-14) Mitä oli tämä Nooan vanhurskaus? Raamatussa sanotaan: ”Nooa oli aikalaistensa joukossa ainoa oikeamielinen ja nuhteeton, ja hän vaelsi Jumalalle kuuliaisena.” (1. Moos. 5:9) Nooan vanhurskaus oli sisimmän oikeamielisyyttä ja nuhteetonta vaellusta Herran edessä.

”Te näette jälleen eron vanhurskaan ja jumalattoman välillä. Te näette, kuka on palvellut Jumalaa ja kuka ei ole häntä palvellut.” (Mal. 3:18) Vanhurskaan vastakohta on jumalaton. Mikä on vanhurskaan ja jumalattoman keskinäinen ero? Se, että toinen palvelee Jumalaa ja toinen taas ei palvele. Jumalaton ei välitä Jumalasta ja Jumalan käskyistä.

”Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia.” (Room. 2:13) Sydämen oikeamielisyys ja vanhurskaus näkyy teoissa.

Näitä kohtia voidaan mielestäni vetää yhteen siten, että vanhurskaus on sisimmän oikeamielisyyttä, uskollisuutta ja kuuliaisuutta Jumalan tahdolle. Se on nuhteetonta vaellusta, anteeksiantavaa mieltä, laupeutta, oikein puhumista, lain noudattamista jne.

Tästä seuraa kysymys, kuka on vanhurskas? Kenen sydän on niin puhdas, että häneen sopivat Jeesuksen sanat: ”autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan”? Kuka elää oikein Jumalan silmissä? Kuka rakastaa lähimmäistään kuten itseään?

Nämä kysymyksen voisi tiivistää opetuslasten tavoin kysymykseksi: kuka voi pelastua? Jeesus vastaa: ” ”Ihmisille se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle; sillä Jumalalle on kaikki mahdollista”.”

Yksin lain tai oikean moraalitiedon avulla ihmisen on mahdotonta tulla vanhurskaaksi eli oikeamieliseksi, jos hän yrittää tulla vanhurskaaksi ilman Jumalaa ja armoa. Jumalan armon avulla se on kuitenkin mahdollista. Esimerkiksi kaste on todella yksin Kristuksen ristintyön ansioon perustuva armoväline, jossa ihminen otetaan Jumalan lapseuteen ja hän saa lahjaksi Pyhän Hengen, joka aloittaa pyhittävän työnsä. Missä on sitten yhteistyö ja synergismi? Jos puhutaan aikuisesta ihmisestä, niin kai jokainen voi päättää meneekö hän kasteelle ja haluaako hän tulla kasteen kautta Jumalan lapseksi. Ei ihminen ole robotti, vaan vapaan tahdon olento. Toki tätä kaikkea edeltää ensin usko (aikuisella), mutta samalla ihmisen tahdon akti, jossa hän toimii uskon mukaan ja menee kasteelle. Mutta ei kyse ole silti siitä, että kasteen vastaanottaminen olisi jokin ihmisen ansio tai lisä, joka tekisi tyhjäksi Kristuksen ansaitseman sovituskuoleman täydellisyyden.

Lisäksi kasteen jälkeenkään ihminen ei kykene omin voimin tulemaan oikeamielisemmäksi tai pyhemmäksi. Ilman Pyhää Henkeä muutos eli pyhitys ei ole mahdollista, vaikka kuinka yrittäisi. Tämä on tärkeä pointti, sillä se saa suuntaamaan katseen jatkuvasti Kristukseen ja armoon, josta kaikki riippuu.

Onko tämä nyt siis ristiriidassa esim. tämän opetuksen kanssa: ” Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi; te olette langenneet pois armosta.” (Gal. 5:4)

Paavali opettaa selkeästi ettei lain tekojen kautta tulla vanhurskaaksi ilman Kristusta. Jos ihminen valitsee pyrkiä vanhurskauteen omin avuin ilman Kristusta, hän päätyy vertauskuvallisesti ilmaistuna opettelemaan lentämistä ilman lentokonetta. Hän on mahdottoman tehtävän edessä, eikä hän nouse irti maasta, vaikka kuinka heiluttaisi käsiään. Mutta jos hän ymmärtää, että Kristus antaa vanhurskaaksi tulemista varten armonsa, joka on kuin lentokone, hän näkee, että vain tämän armon kautta hän voi tulla vanhurskaaksi tai oppia lentämään.

Mihin tarvitaan uskoa? Jos näet lentokoneen, mutta et usko, että sillä voisi lentää, etkä sitten mene lentokoneeseen sisälle ja käynnistä konetta, niin et pääse lentoon. Ei lentokoneesta ole hyötyä, jos ei usko, että sillä voisi lentää. Eikä uskostakaan ole hyötyä, jos ei toimi sen mukaisesti. Mutta jos uskoo ja uskon motivoimana astuu koneeseen sisään, käynnistää koneen ja aloittaa nousukiidon, niin voi todella oppia lentämään. Usko johtaa siis tekoihin, mutta ei automaattisesti. Päätös on meidän. Tällä tahdon kuvata, että ilman uskoa on mahdotonta tulla vanhurskaaksi tai päästä lentoon. Jos ei usko Jumalaan tai Raamattuun, niin esimerkiksi Jumalan käskyjen mukaan toimiminen ei tunnu varmasti mielekkäältä. Usko on siksi portti kaikkeen tekemiseen.

Topi: ”Mutta kun puhutaan pelastumisesta, ei armosta pelastuminen tarkoita pyhityksen kautta pelastumista, vaan syntien anteeksiantamuksen tähden pelastumista. Mikä siinä on, ettei tämä valmis pelastus teille kelpaa?”

Pitäisi varmaan keskustella siitä, mitä on pelastuminen. Ensiksi kysyisin, mitä virkaa on luterilaisesta näkökulmasta pyhittymisellä, jos se ei liity pelastumiseen? (Näin tuon kirjoituksesi ymmärsin).

Otetaan esimerkki sairaasta ihmisestä, jolla on syöpä. Katolisesta näkökulmasta synti on juuri tällainen kuolemaan johtava sairaus, joka meissä on syntymästämme saakka. Jumalan armo taas on kuin lääke, joka parantaa tältä syntisairaudelta. Kirkko on sairaala, jossa sairaita lääkitään armolla. Ihminen on parantunut vasta, kun syöpä on kaikkine etäpesäkkeineen ja soluineen kokonaan lähtenyt hänestä ja hän on täysin terve. Pyhittyminen ymmärretään katolisesta näkökulmasta täksi parantumiseksi.

Katolisesta näkökulmasta synnymme siis syöpäsairaina kaikki sairaalan ulkopuolella. Emme voi parantaa itsestämme tätä sairautta omilla voimillamme, vaan tarvitsemme lääkäriä (Kristus) ja lääkettä (armo). Nyt lääkäri kulkee kaduilla kutsuen ihmisiä sairaalaan ja tehden heille diagnoosin heidän oireidensa perusteella (vastaavasti kuten laki näyttää meille syntisairautemme). Lääkäri sanoo: ”Katso ihoasi, etkö näe kuinka etäpesäkkeet kasvavat ihosi lävitse. Tule mukaani sairaalaan, niin voin auttaa sinua.” Toiset kutsutut sanovat: ”Emme tarvitse sinua, ei meitä oikeasti mikään vaivaa, mene pois.” Toiset havahtuvat sairauteensa ja lähtevät lääkärin mukaan sairaalaan.

Sairaalan ovella potilaille puetaan valkoiset sairaalavaatteet (vrt. kaste). He tulevat sairaalan potilaiksi (vrt. kuuluminen Jumalan kansaan). Tämän jälkeen alkaa lääkitseminen ja hoitaminen. Paraneminen on vähittäistä (vrt. pyhittyminen). Armo kuitenkin tekee työtään ja sytostaatit tehoavat. Aina se ei välttämättä potilaasta siltä tunnu, kun hän katsoo itseään, mutta silti toivoa pitää yllä lääkärin läsnäolo sairaalassa. Syöpäsolut alkavat kuolla ja elämä alkaa voittaa kuolemaan johtavan sairauden. Pikkuhiljaa olo paranee, oireet lievittyvät. Toisinaan olo on taas kurja, syöpäsolut muistuttavat olemassaolostaan. Jotkut potilaat lähtevät sairaalasta. Entinen elämä sairaalan ulkopuolella vetää heitä puoleensa. He saattavat unohtaa koko sairauden olemassaolon ja sen, kuinka riippuvaisia he ovat lääkäristä (Kristus) ja lääkkeistä (armo). Heillä on vapaus lähteä, lääkäri ei pakota heitä jäämään. Osa kuitenkin jää. Lopulta viimeisinkin syöpäsolu on lähtenyt. Haavat paranevat. Lopulta sairautta ei enää ole ja ihminen on pelastunut syövältä.

Kuten kaikissa vertauksissa, niin tässäkin on puutteita. Ehkä tämän avulla voidaan kuitenkin ymmärtää, ettei pelastuminen ole vain syntisairauden peittämistä vaan sen todellista parantumista ja sisimmän puhdistumista, jota pyhitys juuri on. Ei syöpään sairastunut ihminen ole vielä terve, jos hänelle puetaan valkoiset vaatteet ylle. Valkoiset vaatteet ovat kuitenkin tae lopullisesta pelastumisesta, jos ihminen ei päätä itse lähteä sairaalasta ja jättää koko hommaa kesken.

Topi: ”Kun Jeesus antaa synnit anteeksi, hän ei koskaan anna osaa synneistä anteeksi vaan aina kaikki. Se on kaikki tai ei mitään. Armo on täydellinen, ei koskaan osittainen.”

Olen samaa mieltä.

Topi: ”Juuri oppi tahdon vapaudesta tekee armon ihmisestä riippuvaiseksi ja muuttaa näin ollen sen luonteen.”

Tavallaan ymmärrän pointtisi. Luterilaisuudessa armo ymmärretään suvereeniksi voimaksi, joka ajaa ihmisen tahdonvapauden yli ja vaikuttaa väistämättä pelastumisen toisissa, kun taas loput eivät saa tuota lahjaa. Katolisuudessa armo on Jumalan lahja, jota tarjotaan kaikille, mutta ihmiselle jää tahdonvapaus joko ottaa armo vastaan tai torjua se. Nähdäkseni tämä on luterilaisen ja katolisen vanhurskauttamisopin selkein eroavaisuus. Mielestäni käytännön julistuksen tasolla esim. monissa luterilaisen kirkon herätysliikkeissä armo-oppi ymmärretään melko katolisella tavalla, vaikka luterilaisuuden virallinen käsitys on puhdas monergismi.

Topi: ”Koska teillä on puutteellinen ja vajaa syntikäsitys, te luisutte käsittämään vanhurskauttamisen pyhittymisprosessiksi.”

Kerrotko vielä, miten syntikäsitys on puutteellinen? Kirjoitat: ”Ihmisen turmelus ei ole vain ”pahoja taipumuksia”, vaan se on totaalista syntiturmelusta, joka on tulen lailla läpäissyt raudan.” En saa oikein kiinni mikä on sinun pointtisi. Millaisen käsitteellisen eron näet ´pahoilla taipumuksilla´ ja ´totaalisella syntiturmeluksella´?

Topi: ”Mutta ongelma on, että te käsitätte pelastuksessa armon tarkoittavan jotain muuta tai enemmän kuin pelkkä syntien anteeksiantamus Kristuksen sovitustyön ansion tähden.”

Yritän ymmärtää edellä sanomaasi konkretian kautta. Jos tunnustat syntisi ja pyydät niitä anteeksi, niin oletko silloin pelastettu niin, ettet voi enää sen jälkeen joutua kadotukseen vaikka tekisit kuinka pahaa syntiä?

En näe eroa välillämme siinä, että uskomme molemmat anteeksiantamuksen olevan täydellistä eli kaikki synnin syyllisyys on anteeksi annettua, kun pyydämme Jumalalta anteeksi. Mutta käyttäisin itse termiä pelastettu vasta silloin, kun sitä ei voida enää menettää, eli vasta kun sielu on taivaassa. Tätä ennen olemme pikemminkin pelastuksen tilassa, muttemme vielä lopullisesti pelastettuja. Lisäksi olemme nähdäkseni samaa mieltä siitä, että jos kuolemme pelastuksen tilassa, johtaa tämä aina varmasti lopulliseen pelastumiseen. Miten itse asian näet?

Topi: ”Voitteko te syvässä heikkoudessa ja sielun pimeässä yössä rakentaa mitään oman valintanne tai tahdonratkaisunne varaan?”

Mielestäni on tärkeää opettaa pelastumisesta ja ihmisen vastuusta samoin, kuten Raamatussa opetetaan: ”Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte.” (Fil. 2:12). Julistuksessa ei tule siis häivyttää ihmisen vastuuta, mikä voi johtaa passivoitumiseen.

Sielun syvässä heikkoudessa kannattaa muistaa, että Jumala on juuri heikoissa väkevä. Oikea pyhitys ei ole sitä, että rakentaisi jotakin hyvän elämän kulissia tai alkaisi turvautua itseensä ja omiin kykyihinsä. Sen sijaan se on sen ymmärtämistä, että Jumala on uskollinen ja kaikki riippuu armosta, jota ilman ”emme voi mitään tehdä”. Tämä on todellista nöyryyttä ja pyhyyttä.

Tärkeää on myös ymmärtää, ettei Jumala ole sellainen isä, joka asettaisi jatkuvasti riman niin korkealle, jotta epäonnistuisimme. Uskon, että Jumala iloitsee jo yrityksestämme, sillä minäkin iloitsen, jos lapseni yrittävät tehdä hyvää ja olla ystävällisiä, vaikka se menisi pieleen. Ja Jumala on äärettömästi parempi isä kuin minä. Masennus ja epätoivo voivat johtua joskus vääristyneestä itsetunnosta, jossa Jumalan ymmärretään olevan vain vihainen, vaikka yrittäisimme kilvoitella hyvyydessä. Tai että Jumala vain etsisi teoistamme vääriä motiiveja ja vajavuuksia, joiden johdosta kaikki tavoittelemamme hyvä olisi vain saastaista ja likaista. Sen sijaan sanotaan, että: ”Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee.” (Sef. 3:17) Sielun synkkyydessä kannattaa muistaa, että Jumala iloitsee meistä, jos tahdomme seurata hänen tahtoaan, vaikka se menisi kuinka metsään.

Sielun syvässä yössä kannattaa myös muistaa, ettemme ole koskaan yksin, vaan Kristus on kanssamme. Jumala on luvannut auttaa meitä: ”Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa.” (Hepr. 2:18)

Lisäksi ei kannata luopua toivosta, sillä Jumala lupaa valmistaa pääsyn kiusauksesta ja auttaa jopa niin, ettemme koskaan lankeaisi: ”Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.” (1. Kor. 10:13) tai: ”Koska hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan… Pyrkikää sentähden, veljet, sitä enemmän tekemään kutsumisenne ja valitsemisenne lujaksi; sillä jos sen teette, ette koskaan lankea.” (2. Piet. 1:3, 10)

Topi: ”Tähän sopii hyvin Raamatun kuvaus Jeesuksesta hyvänä paimenena: ”Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä.” (Joh. 10:11) ja ”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten” (Luuk. 15:4-5). Ei lampaalta kysytä kognitiivisia suorituksia. Paimen kantaa kotiin. Sitä on olla Jeesuksen sylissä ja pelastua.”

Tähän sanon kanssasi aamenen.

Topi: ”Ongelma on, jos vanhurskauttamisen ajatellaan tapahtuvat ihmisessä sen sijaan, että se tapahtuisi ihmisen ulkopuolella.”

Tässä meillä on nähdäkseni eri näkökulma. Itse sanoisin, että synnin ongelmaa ei ole vielä ratkaistu ihmisen sisimmässä, jos paha julistetaan pyhäksi ilman, että Jumala myös muuttaa tuon pahan todellisesti pyhäksi. Me kärsimme meissä asuvasta synnistä, ja jos joku lääkäri julistaa syöpäpotilaan terveeksi, niin ei se ilman hoitoa vielä potilasta itseään auta. Jumala on kiinnostunut parantumisestamme, eikä vain syntisairautemme peittämisestä. Olisiko synnin ongelma ratkaistu vain siten, että meidät julistetaan itsemme ulkopuolella synteinemme pyhiksi ja se siitä? Uskon Raamatun perusteella, että Jumala on vielä laupiaampi eli hän julistaa meidät kasteessa lapsikseen (mikä on jo autuuden ja vanhurskauden olotila) ja uudistaa/ parantaa koko vanhan ihmisemme, jotta se todella muuttuu pyhäksi, eikä sitä tarvitse kadottaa. Jeesus opetti: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat… En minä ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä” (Matt. 9:12,13) Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa ”ettei katoava peri katoamatonta”, sillä kysymys on uudistuneesta ja syntisairaudesta parantuneesta ´hengellisestä ihmisestä´, vaikkakin edelleen samasta ihmisestä, joka olemme kokoajan olleet.

Topi: ”Kyllä, näen sen sekavaksi ja harhaoppiseksi teologiaksi syystä, että te ymmärrätte ”armon tilan” anteeksiantamuksen alla olemisen sijaan ”pyhityksen tilaksi”.”

Mutta pyhityksen tila on tietysti samalla myös anteeksiantamuksen alla olemista. Anteeksiantamus liittyy syyllisyyden poispyyhkiytymiseen ja se on täydellistä. Jos on langennut kuolemansyntiin, Pyhä Henki saadaan takaisin anteeksiantamuksen kautta ripissä. Ja kun eletään elämää Pyhä Hengen kanssa ja pyritään ojentautumaan Pyhän Hengen vaikuttaman rakkauden mukaan, ollaan edelleen anteeksiantamuksen alla. Jos langetaan, seuraa tekosyntiä syyllisyys ja jälleen tarvitaan anteeksiantamusta. En oikein käsitä, mikä tässä on sinusta harhaoppista.

Topi lainaa: ” ”Sillä mitä Raamattu sanoo? ’Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi’. Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niin kuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja” (Room. 4:3-6).”

Olen kirjoittanut tähän ja vastaaviin raamatunkohtiin liittyen, että tulkinnan avain on nähdäkseni se, mihin ´töillä´ viitataan ja miten nämä ´teot´ ymmärrämme.  Mielestäni kyseisen kohdan jatko avaa tarkemmin, mihin ´töihin´ Paavali viittaa: ”Koskeeko sitten tämä autuaaksi ylistäminen ainoastaan ympärileikattuja, vai eikö ympärileikkaamattomiakin? Sanommehan: ”Aabrahamille luettiin usko vanhurskaudeksi”.” (j. 9) Lisäksi on huomattava, että puhuessaan uskosta Paavali ei puhu ´yksin uskosta´ siten, että hän rajaisi pois rakkautta. Toisaalla hän opettaa rakkauden olevan suurempaa kuin uskon: ”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13:13)

Ymmärrän siis Paavalin viittaavan tuon raamatunkohdan kontekstissa ´töillä´ siihen, että pyrkii tulemaan vanhurskaaksi eli ´oikeaksi Jumalan silmissä´ Mooseksen lakia noudattamalla omin voimin ilman Jumalan apua ja armoa. Jumalan silmissä ei kuitenkaan voi tulla ´oikeaksi´, jos ei ota vastaan Kristusta ja armoa uskon kautta. Mutta juuri uskon ja kasteen kautta Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen tullaan Jumalan silmissä ´oikeaksi´ ja päästään lapsen asemaan. Kyse on siitä, että Jumalan armolupaukset tulevat kasteen kautta ihmisen osaksi. Hänet otetaan jäseneksi uuden liiton Jumalan kansaan. Tällöin esimerkiksi ympärileikkauksen ym. ´töiden´ vaatiminen, jotka liittyivät vanhaan liittoon, ei ole enää mielekästä, vaan jopa Kristuksesta tulevan vanhurskauden torjumista ja vanhaan liittoon palaamista, joka ei voinut tehdä eläväksi. Jumalalla on kuitenkin kokoajan ollut tarkoituksena, että hänen kansansa on kuin lamppu, jota ei laiteta vakan alle tai vuorella loistava kaupunki, joka säteilee maailmaan Jumalan valoa, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta, jotta Jumalan tuntemus leviäisi: ”Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:16) Tämä kansa vaeltaa yhdessä Kristuksen kanssa, joka on tuon armon ainoa lähde.

´Töitä´ ei nähdäkseni ole mielekästä tulkita niin, että se viittaisi kaikkeen ihmisen tahdonalaiseen toimintaan, vaan töiden konteksti on Mooseksen laki. Jos tästä näkökulmasta lukee Galatalaiskirjeen tai Roomalaiskirjeen, eivät ne ole mitenkään ristiriidassa katolisen uskon kanssa. Sen sijaan ´töiden´ tulkitseminen kaikeksi ihmisen tahdonalaiseksi toiminnaksi aiheuttaisi mielestäni aika paljon hämmennystä Raamatun äärellä, sillä uskoonkin liittyy ihmisen tahdonalaista toimintaa ja varsinkin siihen, että elää tuon uskon mukaan, joka on Jaakobin opetuksen mukaan olennaisen tärkeää: ”usko ilman tekoja on kuollut” jne.

Topi: ”Miksi sinä vastustat selkeää apostolista opetusta opettamalla jotain muuta kuin syntien peittämistä, vaikka Herran apostoli opettaa juurikin sitä?”

Vaikuttaa siltä, että tulkitset minua hieman mustavalkoisesti. Raamatussa on useita näkökulmia anteeksiantamukseen, armoon ja vanhurskauteen, jotka ovat nähdäkseni samaan aikaan totta. Yksi kuva on tämä: ”Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty!” (Ps. 32:1) Toinen on esimerkiksi tämä: ”Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni.” (Ps. 51:4) Kolmas on tämä: ” Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä sinun syntejäsi muista.” (Jes. 42:25) Anteeksiantamuksesta käytetään kielikuvia ´peittää´, ´pestä puhtaaksi´, ´pyyhkiä pois´. Toki tuo kielikuva synnin peittämisestä sopii luterilaiseen käsitykseen vieraan vanhurskauden peitteestä. Mielestäni jälkimmäiset kielikuvat viittaavat myös sisimmän puhdistukseen, ja siksi sanoin, että kyse on pelkkää peitettä laajemmasta asiasta. Jumala tahtoo peittää meidän pyhyydellä ja puhtaudella sisintämme myöten ja siksi kyse vanhurskauttamisessa ja pelastumisessa on koko sisimpämme uudistumisesta ja pyhittymisestä, eikä vain synnin ulkonaisesta peittämisestä.

Topi: ”Kyllä luterilainen oppi tunnustaa auliisti Jumalan rakkauden vuodattamisen kristityn (eli siis ihmisen, joka on saanut syntinsä anteeksi eli tullut lukemisen kautta vanhurskaaksi) sydämeen. Kyse ei vuodattamisessa kuitenkaan ole vanhurskauttamisesta vaan sen seurauksesta.”

En periaatteessa näe ongelmaa siinä erottelussa, kun kirjoitat rakkauden vuodattamisen olevan vanhurskauttamisen seuraus. Oleellista on minusta, että ei kielletä sisimpään vuodatetun armon olemassaoloa ja olennaisuutta pelastumisessa. Minusta asiaa voidaan siis lähestyä myös tuosta näkökulmasta. Ilmaisisin itse asian näin: Ihminen uskoo Jumalan armolupaukset kasteeseen liittyen ja menee kasteelle. Usko motivoi (aikuisella) tahdon toimintaa eli kasteelle menemistä, mutta kyse ei ole missään määrin ansiosta, vaan lahjan vastaanottamisesta. Kasteessa ihminen otetaan Jumalan lapseksi ja Jumalan armoliittoon. Kasteessa kristityn sisimpään vuodatetaan armo ja Pyhän Hengen pyhittävä läsnäolo (jota kuvataan katolisuudessa käsitteellä ´pyhittävä armo´). Kasteessa myös synnytään uudesti, mikä pesee kokonaan pois kaiken lihan syyllisyyden Jumalan edessä, mutta lihan vaikutus silti jää tähän ´uuteen ihmiseen´, kutsutaan sitä sitten pahoiksi taipumuksiksi tai turmelevaksi voimaksi tai syntiturmelukseksi. Itse kutsuisin ´pahoiksi taipumuksiksi´, sillä syntiin liittyy käsitteellisesti syyllisyys, jota ei kuitenkaan kasteen jälkeen enää ole, onhan se annettu kasteessa anteeksi.

Luterilaisuudessa kristitty käsitetään täydellisen vanhurskaaksi jo silloin, kun hänet otetaan uskon ja kasteen kautta Jumalan armoliittoon. Tätä perustellaan sillä, että Kristuksen ansiot peittävät syntisyyden, kun ihminen turvautuu Kristukseen. Itse sanoisin, että Kristuksen ansio pesee pois perisynnin ja myös ennen kastetta tehtyjen tekosyntien syyllisyyden. Ihmisestä tulee Kristuksen ansioiden tähden syytön Jumalan edessä, eikä iankaikkinen kadotustuomio voi kohdata häntä. Voidaan myös sanoa että kasteessa ihminen on jo pelastettu, sillä koska ei ole syyllisyyttä, ei ole enää kadotustuomiota. Hän ei ole kuitenkaan lopullisesti pelastettu, sillä lopullisesti pelastunut hän on vasta taivaassa, sillä eläessään ihminen voi vielä torjua armon ja langeta sellaiseen vakavaan syntiin, jossa hän menettää Pyhän Hengen ja ´pelastuksen pantin´.

Katolisesta näkökulmasta ihmistä voidaan kutsua vanhurskaaksi, kun hänen asemansa on muuttunut Jumalan edessä, ja hän on Jumalan lapsen asemassa kasteen ansiosta. Jumalan lapsi on ´oikea Jumalan silmissä´ eli vanhurskas, vaikka hän ei olisi sisimmältään vielä täysin pyhimys. Jumalan lapsen päämäärä on kuitenkin pyhitys, jossa pyhittävä armo tekee työtään, mutta myös ihmisen tahto on mukana. Armo ei pakota, vaan on kuin bensaa autossa, jota ilman autolla ei pääse senttiäkään pidemmälle. Itsessään bensa ei kuitenkaan vielä saa rakastamaan, vaan on vielä käynnistettävä auto ja alettava ajaa. Pyhittävä armo motivoi ja tehostaa rakkautta ja on varsinaisesti kaiken hengellisen kasvun ainoa vaikuttava syy.

En erota pyhittymistä ja vanhurskaudessa kasvamista toisistaan, koska ne tarkoittavat nähdäkseni lopulta samaa asiaa. Vanhurskas ihminen on Jumalan silmissä ´oikea´ ja myös oikeamielinen (sisimmän ominaisuus, jossa armo efektiivisesti kasvattaa), joka ei tarkoita vain ulkonaista statusta, vaan myös sydämen puhtautta rakastaa. Nähdäkseni luterilaisuus puhuu vanhurskaudesta pelkästään statustilana, kun taas katolisuus puhuu sekä statustilana (Olen Jumalan lapsi eli vanhurskas eli oikea Jumalan silmissä) että pyhityksenä (kasvan Jumalan lapsena armon avulla pyhityksessä eli tulen vanhurskaammaksi eli oikeamielisemmäksi).

Vanhurskaudessa voidaan siis kasvaa, mikä ilmaisee sen, että ihminen tulee oikeamielisemmäksi ja hänen sydämensä muuttuu lähemmäs Kristuksen sydäntä. ”Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa” (2. Tim. 3:16) Jos vanhurskaus termi ymmärretään vain statustilana Jumalan edessä, niin on vaikea ymmärtää, miten siinä voitaisiin kasvaa, kuten edellä olevassa kohdassa kuvataan.

Topi: ”Tarkoittanet näitä jakeita: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, kielellänsä he pettävät, kyykäärmeen myrkkyä on heidän huultensa alla; heidän suunsa on täynnä kirousta ja katkeruutta. Heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta, hävitys ja kurjuus on heidän teillänsä, ja rauhan tietä he eivät tunne. Ei ole Jumalan pelko heidän silmäinsä edessä.” (Room. 3: 10-18)… Mutta ei tämä teksti sitä tarkoita, että kaikki olisivat psykopaatteja ja konkreettisia massamurhaajia, eikä se tarkoita täydellistä kykenemättömyyttä tehdä mitään inhimillistä hyvää. ”

Olemme varmaan sitten aika samaa mieltä tämän tekstin tulkinnasta. Eli kun sanotaan ”heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta”, niin ei tätä kohtaa tule tulkita kirjaimellisesti niin, että kaikki vain kokoajan juoksisivat vuodattamassa verta. Tai jos sanotaan ”ei ole ketään vanhurskasta” tämä kohta opettaa, ettei kukaan voi olla itsessään vanhurskas ilman Jumalaa ja armoa. Mutta Jumalan armon avulla voi olla vanhurskas, kuten Job tai Nooa, joiden nuhteettomuudesta Raamattu todistaa.

Topi: ”Mutta kun te yhdistätte vanhurskauden ja pyhityksen yhdeksi ja samaksi asiaksi, niin pelastusopistanne tulee turmeltuneelle ja itsessään jumalattomalle ihmiselle mahdoton tehtävä.”

Mihin unohdit pyhittävän armon? En sanokaan että pyhitys olisi ihmiselle itsessään mahdollista, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista. Ks. vertaukseni edellä, jossa yritämme päästä lentoon ilman lentokonetta tai ajaa autoa ilman bensaa. Samalla tavalla pyhitys ei onnistu ilman armoa, vaan se nojaa armoon.

Topi lainaa ensin sanomaani ja sitten jatkaa: ”Jos pyhityksen prosessi on vielä kesken”… Kenellä se ei olisi kesken hamaan hautaan tai paruusian päivään asti?

Koska Jumalalle kaikki on mahdollista ja armo vaikuttaa pyhitystä, niin katolisuudessa ei aseteta tälle rajoja, jonka yli pyhittävä armo ei voisi tehdä työtään tässä ajassa. Jos katsomme armon voimaan, on mahdollista pyhittyä niin, ettei tarvita enää puhdistusta kiirastulessa, vaan sielu voi päästä kuoleman jälkeen suoraan taivaaseen.

Topi: ”Vanha luonto säilyy syntisenä hautaan asti, sillä liha ei jalostu eikä pääse taivaaseen. Mutta ihminen on saanut koko syntiturmeluksensa anteeksi, ja tämän anteeksiantamuksen seurauksena hänessä on syntynyt uusi ihminen, joka taistelee tuota vanhaa ihmistä vastaan. Simul iustus et peccator koskee nimenomaan ihmistä kokonaisuutena. Hän on luonnostaan täysin syntinen, mutta vanhurskas hän on kokonaan imputaation eli Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksi lukemisen kautta. Käsittääkseni teille tämä simul-ajatus on vaikea käsittää juuri siksi, ettette te tunnusta vanhurskauttamisen olevan remissio peccatorum et imputatio iustitia aliena Christi.”

Mitä tarkoittaa ´vanha luonto´, jos ei ihmisen sisimmän heikkoutta langeta syntiin, itsekkäitä taipumuksia, rakkaudettomuutta ja voimattomuutta tehdä hyvää? Entä mitä tarkoitat, kun sanot, että kasteessa ihmisessä syntyy uusi ihminen? Etkö ajattele, että koko ihminen syntyy kasteessa uudesti? Entä mitä on kasteen jälkeen tämä kuvaamasi ihmisen syntisyys (simul peccator) ellei ´pahoja taipumuksia´?

Kirjoitat toisaalla, että kasteen jälkeen pahoista taipumuksista ja niihin liittyvistä kiusauksista langeta syntiin seuraa yhä syyllisyys. Minulle jää siksi hieman epäselväksi, millä tavalla ymmärrät kasteen pesevän pois perisynnin syyllisyyden. Perisynnistähän nuo kiusaukset ja pahat taipumukset johtuvat, ja jos ihminen on yhä syyllinen niiden takia, niin eikö ihminen saakaan kasteessa perisyntiä anteeksi?

Vielä kertaan: Perisynti tarkoittaa sekä perittyä syyllisyyttä, että pahoja taipumuksia ja yllykkeitä pahaan. Jos nyt vaikka joku aikuinen kääntyy kristityksi ja saa kasteen, mutta heti kasteen jälkeen huomaa itsessään kiusauksia eli perisynnin vaikutuksia, niin onko hän niiden takia yhä syyllinen Jumalan edessä? Katolisuuden mukaan ei ole, koska perisynti on saatu kokonaisuudessaan anteeksi, vaikka ihmiseen jää yhä perisynnin vaikutukset eli heikkous ja kiusaukset langeta pahaan. Eli tämä heikkous ja kiusaus langeta pahaan, ei aiheuta enää syyllisyyttä Jumalan edessä.

Minulle jää myös epäselväksi, mitä ymmärrät ihmisen sisimmässä aktuaalisesti tapahtuvan, kun hän pyhittyy, kun kirjoitat ettei ”liha jalostu ja pääse taivaaseen”? Itse ymmärrän, että ihminen nimenomaan jalostuu eli pahat taipumukset korvautuvat hyvillä taipumuksilla Jumalan pyhittävän armon voimasta. Siihen Paavali monesti kehottaa seurakuntaa: ”Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.” (1. Kor. 6:19-20) Tai: ”Sillä niinkuin te ennen annoitte jäsenenne saastaisuuden ja laittomuuden palvelijoiksi laittomuuteen, niin antakaa nyt jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen.” (Room. 6:19) Tai: ”Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hepr. 12:14)

Topi: ”Käsittääkseni meillä on eri käsitykset siitä, mikä pelastavan uskon olemus on. Minä erotan rakkauden uskosta, vaikken irrota sitä siitä. Usko ei ole rakkautta, mutta sitä seuraa rakkaus.”

Myös katolisuudessa usko ja rakkaus (ja toivo) ovat erillisiä Jumalan lahjoja, mutta kaikkia tarvitaan. Jaakobin kirjeessä opetetaan, ettei ´yksin usko´ ilman rakkautta mitään hyödytä.

Kun kirjoitat, että ´elävää uskoa´ seuraa automaattisesti hyvä teot, niin onko sinusta ihmisellä mahdollisuutta vaikuttaa siihen, onko hänen uskonsa elävää vai kuollutta? Vai tarkoitatko, että Jumala antaisi toisille ihmisille lahjaksi elävän ja toisille kuolleen uskon?

”Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ”Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne”, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut… Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi;” (Jaak. 2:14-17, 21-22)

Ymmärrän, että Jaakobin pointti on sanoa, että meidän tulisi tehdä uskon ja rakkauden motivoimina myös rakkauden tekoja, eikä elää rakkaudettomasti, sillä jos emme toimi tuon uskon mukaan, ei pelkkä usko meitä auta tai vanhurskauta. Nähdäkseni Jaakobin pointti ei ole sanoa, että toisilla nyt vain on sellainen (kuollut) usko, joka ei tuota hedelmää ja toisilla sellainen (elävä) usko, joka tuottaa automaattisesti hyvää hedelmää, ettekä voi siihen itse mitenkään vaikuttaa. Sen sijaan hän kehottaa seurakuntaa rakkauteen, jotta heidän uskonsa olisi elävää ja siitä olisi hyötyä ja se vanhurskauttaisi.

Topi: ”Mutta mitä tuo pyhittävä armo tarkoittaa? Pelkkää ehättävää mahdollistajaako? Jos se sitä tarkoittaa, niin ihminen ei ole vielä sen perusteella Jumalan lapsi, sillä vain sillä on Isä, jolla on Jumalan Poika.”

Pyhittävä armo tarkoittaa sitä, että Pyhä Henki asuu ihmisen sisimmässä. Ja kun ihmisen sisimmässä on Pyhä Henki, on tämä osallinen Jumalan omasta elämästä ja hän on näin ”oksastettu viinipuuhun”, joka on Kristus. Tällöin kaikki mikä on Kristuksen, on myös meidän eli Jumala on myös meidän isämme ja olemme hänen lapsiaan. Kristus on veljemme ja Neitsyt Maria äitimme. En oikein ymmärrä viimeisen lauseesi logiikkaa.

Topi: ”Mikään vaillinainen pyhittävä armo ilman Kristuksen sovitustyön ansiota ja sen perusteella saatua Jumalan täydellistä mielisuosiota ei todellakaan takaa pääsyä taivaaseen.”

Miksi käytät adjektiivia ”vaillinainen”?

Topi: ”Myös helvetti ilmaisee Jumalan vihan. Ei hän sinne rakkaudesta ihmisiä tuomitse.”

Ajattelen että silloinkin, kun Jumala tuomitsee jonkun helvettiin, ei hänen rakkautensa tuota sielua kohtaan ole muuttunut vihaksi. Sen sijaan kyse on siitä, että Jumala kunnioittaa tuon ihmisen tahtoa elää erossa Hänestä. Taivasta kuvataan Kristuksen ja seurakunnan hääjuhliksi. Kysymys ei ole pakkoavioliitosta, jossa morsian vietäisiin omaa tahtoaan vastaan vihille. Tämä olisi rakkauden irvikuva. Sen sijaan Jumalan rakkaus haluaa kyllä kutsua kaikki ihmiset ikuisesti lähelleen, mutta jos joku ei tahdo tulla, niin todellisessa rakkaudessa ei ole pakkoa. Jumala ei aktiivisesti luo helvettiä, vaan ero Jumalasta on automaattisesti helvetti. Helvetti on paikka, missä ei ole rakkautta, ystävyyttä, iloa, empatiaa, nöyryyttä jne., sillä siellä ei ole Jumalaa, josta kaikki hyvä on lähtöisin. Tietysti voidaan sanoa, että Jumala vihaa sitä syntiä, mitä ihminen tekee lähimmäistään vastaan, koska se satuttaa toista ihmistä, jota Jumala myös rakastaa. Siksi rikkomus lähimmäistä vastaan satuttaa aina myös Jumalan sydäntä: ”Jokainen, joka vihaa veljeänsä, on murhaaja; ja te tiedätte, ettei kenessäkään murhaajassa ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi” (1. Joh. 3:15) Jumalan viha selittyy aina Jumalan rakkaudella.

Topi: ”Seuraava kysymys: Antoiko Jumala Kristuksen ristintyön ansion perusteella koko maailmalle objektiivisesti synnin anteeksi?”

Kyllä. Kristus uhrasi itsensä täydellisenä rakkauden uhrina Isälle, joka on Isälle otollisempi uhri kuin kaikkien ihmisten kaikkina aikoina tekemät yhteenlasketut synnit. Kristuksen kärsimys ristillä koko ihmiskunnan puolesta on Jumalan rakkauden suurin ilmestys. Kristuksen täydellinen rakkauden uhri sovitti kaikkien ihmisten kaikkina aikoina tekemät yhteenlasketut synnit. Kristuksen uhri ansaitsi näin riittävän armon kaikkien ihmisten pelastukseksi. Jos jotkut kieltäytyvät tästä armosta, ei kyse ole siitä, etteikö Kristus olisi ansainnut riittävästi armoa myös heidän pelastamisekseen tai etteikö Kristus olisi uhrannut itsensä myös heidän puolestaan, vaan kyse on ihmisen vapaasta valinnasta.

Kiitos viestistäsi ja tästä asiallisesta & maltillisesta keskustelusta. Koitan nyt taas vuorostani vastata ja kommentoida.

Otan tähän ihan alkuun esiin yhden hyvin tärkeän asian: Vanhurskauttamista käsittelevät termit ovat oikeudellisia. Viittaan dikaiooo– (vanhurskauttaa) ja logizomai– (lukea) verbeihin, mutten mene niihin tässä sen enempää, vaan voit itse halutessasi lukea noista ja koko dikaiosynee-sanueesta sanakirjoista. Mutta otan lainauksen H.E. Jacobsin kirjasta A Summary of the Christian Faith, (pp. 206–208), jossa on mainio kooste vanhurskauttamiseen liittyvästä juridisesta kontekstista:

““2. In what sense is it used in the treatment of the justification of man, the sinner, before God?

In the forensic sense. For this, the proofs are:

(a) The contrast made between “justify” and “condemn,” showing that they are contradictories.

Rom. 8:33, 34—“Who shall lay anything to the charge of God’s elect? It is God that justifieth. Who is he that condemneth?” 1:16—“The judgment came of one to condemnation; but the free gift came of many trespasses unto justification.” Matt. 12:37—“For by thy words shalt thou be justified and by thy words shalt thou be condemned.”

(b) The use of synonymous forensic phrases. In Ps. 143:2 it is synonymous with “enter not into judgment”; in John 3:18, with “not judged”; in John 5:24, with “not come into judgment.”

(c) The entire argument of the third and fourth chapters of Romans. We need cite but one verse:

Rom. 4:5—“To him that worketh not, but believeth on him that justifieth the ungodly, his faith is reckoned for righteousness.”

(d) All the factors of a court of justice are given in passages referring to justification.

The Judge.

Rom. 8:33—“It is God that justifieth.”

A Defendant.

Rom. 3:19—“That every mouth may be stopped, and all the world may be brought under judgment of God.”

A Plaintiff or Accuser.

John 5:45—“There is one that accuseth you, even Moses.”

A Witness.

Rom. 2:15—“Their conscience bearing witness.”

An Indictment.

Col. 2:14—“The bond written in ordinances that was against us.”

A Sentence.

Deut. 27:26—“Cursed is every one that continueth not in all things written in the book of the law to do them.”

A Code of Laws.

Deut. 27:26—“The book of the law.”

An Advocate.

1 John 2:2—“If any man sin we have an advocate with the Father.”

A Satisfaction.

Rom. 8:19—“Through the obedience of the one shall the many be made righteous.”

An Acquittal.

Rom. 8:1—“There is, therefore, no condemnation to them that are in Christ Jesus.” Ps. 32:1.””

Käsittääkseni sinulla on kolme pääongelmaa teologiassasi: 1) ilmoitusteologinen ongelma, 2) vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekoittaminen, ja 3) lain ja evankeliumin sekoittaminen. Kommentoin näitä tähän alkuun ihan kiteytetysti näitä:

1. Vaikka arvostatkin Raamattua ja siteeraat sitä, niin sinulla vaikuttaa olevan sen ohella paavi ja katolinen kirkko, jotka käenpojan tavoin pukkaavat yhden jos toisenkin raamatullisen totuuden pesästä pois (tämä koskee mm. keskeisiä oppeja syntiturmeluksesta, kääntymyksestä ja vanhurskauttamisesta). Sitten teillä on Raamatulle vieraita erikoisoppeja (kuten esim. oppi kiirastulesta), joiden perustelemiseksi vaikutatte harjoittavan aikamoista omaa skeemaanne tukevaa (mutta hataralta vaikuttavaa) eksegeesiä (esim. kiirastulen osalta) ja epäjohdonmukaista (esim. Marian synnittömyyden perusteleminen Eevan alkuvanhurskaudella, vaikka Eeva lankesi syntiin saaden aikaan koko maailmaan periturmeluksen) typologista tulkintaa. Tämän lisäksi te vaikutatte ohittavan selkeät täydellistä syntiturmelusta ja forenssista vanhurskauttamista opettavat kohdat. Te korvaatte ne suuntaamalla niiden sijaan katseenne paaveihinne, kirkolliskokouksiinne ja näiden esiin tuomaan ”kirkon uskoon”.
2. Prosessiluonteinen pelastusoppi tarkoittaa väistämättä vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekoittamista. Vaikka kuinka sanoisitte, että taustalla on ”ehättävä armo”, niin pelastukseen sekoittuu opissanne oleellisesti jotain enemmän kuin Kristuksen sovitustyön ansio. Joka sekoittaa vanhurskauttamisen ja pyhityksen, ajautuu lain tekojen oppiin tavalla (ihminen itse tekee ne omilla voimillaan) tai toisella (Jumala vaikuttaa ne ihmisessä joko yksin tai yhteistyössä ihmisen kanssa). Yhtä kaikki, kyse on ihmisessä tapahtuvista teoista ja hänessä tapahtuvasta jalostumisesta, joka on aivan eri asia kuin selkeä Raamatun sana: ”Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja” (Room. 3:28). Kirjoitin viime viestissäni joukon Hebrealaiskirjeen kohtia, jotka opettavat selkeästi Kristuksen kertakaikkista uhria, mutta sinä ohitit ne kaikki samoin kuin tuon (jo silloin ja nyt uudelleen) äsken mainitsemani Roomalaiskirjeen kohdankin.
3. Kun vanhurskauttamisoppi vääristyy prosessiksi, tähän liittyy aina lain ja evankeliumin sekoittaminen. Laki ei ainoastaan käske, kiellä ja tuomitse, vaan se kuolettaa. ”Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi” (2. Kor. 3:6), ”… ja minä kuolin. Niin kävi ilmi, että käskysana, joka oli oleva minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi. Sillä kun synti otti käskysanasta aiheen, petti se minut ja kuoletti minut käskysanan kautta” (Room. 7:10-11). Ei kuoletettu jalostu. Eikä Lasarus herännyt omilla voimillaan henkiin. Laki ei ainoastaan vaadi rakastamaan, vaan se vaatii täydellisyyttä: ”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on” (Matt. 5:48). Eikä laki suhteellista Jumalan pyhyyttä, vaan kirkastaa sitä: ”Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin” (Hebr. 10:31). Jos ihminen ei näitä kohtia sisäistä, laki jää hänen kohdallaan vaikutukseltaan vajaaksi sillä seurauksella, että käsitys evankeliumista vääristyy. Vajaa laki johtaa vajaaseen evankeliumiin, jonka luonne on muuttunut juuri siksi Herran apostolin tuomitsemaksi ”toisenlaiseksi evankeliumiksi” (Gal. 1:6), jonka avulla ihminen ei pelastu.

Ennen kuin palaan pelastusoppiin, niin kommentoin esiin nostamiasi muita asioita:

Miikka: ”Ajattelen myös, että yhtä hyvin sinun – kuin kenen tahansa – edustama uskontulkinta on järjen päättelyä, eikä tämä ole siis mitenkään kielteinen asia. Järki tarkoittaa kykyä tietää, ymmärtää ja tehdä sen avulla päätelmiä, ja ilman muuta se on keskeinen osa kaikessa Raamatun lukemisessa ja teologiassa ylipäätään. Me luemme Raamattua oman järkemme eli ymmärryksemme lävitse. En siis oikein innostu vastakkainasettelusta ”järjen päätelmien” ja ”selkeän sanan” välillä.”

En edusta ”ymmärryksestä irti olevaa uskoa” enkä ”aivouskoa”. Kun apostoli puhuu maahan hajotettavista ”järjen päätelmistä”, hän tarkoittaa sellaisia päätelmiä, jotka mestaroivat Jumalan sanaa ylhäältä päin. Pyhän Hengen vaikuttama hengellinen ymmärrys alistuu aina Jumalan sanan alle, kun taas järjen päätelmillään ihminen menee yli tai ohi kirjoitetun Jumalan sanan. Tottahan toki kristillinen usko on ymmärrettävää ja opin kokonaisuus muodostaa sopusointuisen harmonian (vaikkemme pystykään selittämään kaikkia Jumalan mysteereitä kuten esimerkiksi armonvalinnan, Jumalan kaikkivaltiuden, yleisen armon, yleisen pelastustahdon ja monergismin välistä jännitettä; kaikkia näitä Jumalan sana kuitenkin selvästi opettaa).

Miikka: ”Nikea-Konstantinopolin uskontunnustuksen mukaan kirkon tuntomerkit ovat: ’yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen.’”

Kyllä. Te vaan käsitettä sanan ”yleinen / katolinen” eri tavalla kuin me. Mitä taas vanhan kirkon tunnustusten pelastusoppiin tulee, niin sekä Apostolinen että Nikea-Konstantinopolin uskontunnustus kuvaavat pelastumisen syntien anteeksiantamukseksi. Mitään muita sanoja ne eivät henkilökohtaisesta pelastumisesta käytä. Kertoisitko minulle, miksei näissä kummassakaan puhuta pelastuksesta ihmisen pyhityksellisenä jalostumisprosessina, jos se kerran oli jo varhain ”kirkon usko”?

Miikka: ”Jumalan perhe on nimenomaan näkyvä sosiaalinen instituutio, johon yksilö liitetään kasteessa. Tähän perheeseen synnytään siis kasteen kautta samoin kuin luonnolliseen perheeseen synnytään synnytyksen kautta. Kaste ei siis liitä kastettavaa ensisijaisesti johonkin näkymättömään tai abstraktiin kirkkoon, vaan konkreettiseen ja näkyvään Jumalan perheeseen, joka on perustettu helluntaina, kun apostolit saivat Pyhän Hengen.”

Kuten kirjoitin, Kristuksen kirkko on sekä näkymätön (una sancta) että näkyvissä tuntomerkeissään tunnistettavissa oleva. Ei luterilaisuus kiellä Jumalan perhettä eikä kirkkoa jäsenistään koostuvana uloskutsuttujen (ekklesia) Herralle erotettuna (kyriake) joukkona. Mutta teidän oppinne paaviudesta johtaa siihen, että te vaikutatte pitkälti samaistavan Kristuksen kirkon roomalais-katolisen kirkkoinstituutionne kanssa, olipa jälkimmäinen sitten missä jamassa tahansa ja opettipa se mitä tahansa.

Miikka: ”Kuten olen kirjoittanut, katolinen usko lähtee siitä, että Pyhä Henki annettiin johtamaan koko perhettä yhdessä. ’Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen’ viittaa juuri kollektiiviseen johdatukseen. Toki tämä koskee myös yksilöitä, mutta ei irrallisina Jumalan kansasta, vaan osana Jumalan vaeltavaa kansaa eli kirkkoa. Kirkko on perhe, jolla on yksi Henki, joka johtaa kohti yhtä totuutta.”

Sinä puhut ihan asiaa, mutta käsität kirkon tarkoittavan eri asiaa kuin minä. Kun minä tarkoitan Kristuksen kirkolla niitä lampaita, jotka kuulevat hyvän Paimenen äänen, eli siis una sanctaa, niin sinä tarkoitat kirkolla roomalais-katolista kirkkoa. Kun tunnustamme Apostolisen uskontunnustuksen lopun kirkkokohdan, niin uskon kohteemme ovat kaksi eri asiaa.

Miikka: ”Tämä ei perustu siihen, että Jeesus olisi kristittyjen kanssa vain sikäli kun he osaavat tulkita oikein opillisia kysymyksiä, vaan ennen muuta Jeesuksen lupauksen sanoihin, joissa ei ole ehtoa.”

Kaikki hyvä perustuu Jumalaan, joka on luvannut pitää huolta ja johtaa. Mutta kyllä tietenkin opilla väliä on. Se ilmaisee, onko uskon kohde oikea vai väärä. Rukoilevaiset veisaavat taivaasta aivan oikein: ”Ja niillä on sinne osallisuus, joilla on usko oikee…”. Oikea usko puolestaan on aina raamatullista ja apostolista. Sen ainoa mitta ja määrittäjä on Jumalan pyhä sana. Tuo sana on itsessään selkeä. Raamattu kaikessa rikkaudessaan on vaikeine kohtineenkin selvää sanaa. Sitä voidaan ymmärtää, kun siinä asuva Pyhä Henki itse sanaansa avaa. Se ei siis ole sillä tavalla epäselvä, että se vaatisi jonkun inhimillisen auktoriteetin itseään avaamaan ja selittämään.

Ei Pyhä Henki johda sivuuttaen sanaansa. Kun hän johtaa kaikkeen totuuteen, hän ohjaa ymmärtämään sanaansa oikein. Ja hän kirkastaa nimenomaan Kristusta Vapahtajana (Joh. 16:14). Puhdasta evankeliumia ei siis voida ohittaa, kun mietitään Pyhän Hengen työtä. Myös antikristuksia on olemassa (1. Joh. 2:18). Jumalan sana kertoo antikristuksen asettuvan jopa Jumalan temppeliin: ”Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennen kuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala.” (2. Tess. 2:3-4).

Miikka: ”Kirkossa on myös vääriä opettajia. Nämä eivät silti tee tyhjäksi Jeesuksen lupausta olla kirkon kanssa maailman loppuun asti.”

Sinä puhut taas instituutiosta. Jos et olisi katolinen vaan kansankirkollinen luterilainen, niin voisit sanoa juuri nuo samat sanat Suomen ev. lut. kirkosta. Suomen kansankirkon liberaalit piispatkin voivat noin sanoa, sillä he korostavat instituutiotaan samaistamalla sen jollain kumman tavalla Kristuksen kirkon kanssa. Jeesuksen oikeat opetuslapset puolestaan tunnistetaan siitä, että he pitävät hänen sanansa: ”Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani, ja minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä asumaan.” (Joh. 14:23). Pyhä Henki johtaa Jeesuksen sanan luo, sillä hänen sanoissaan me kuulemme Hyvän paimenen äänen: ”Minun lampaani kuulevat minun ääneni. Minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. (Joh. 10:27).

Miikka: ”Katolinen usko lähtee tietysti siitä, että sillä on sosiaalisen instituution näkökulmasta jatkuvuus helluntaihin saakka. Mielestäni tämä on historiallisesti uskottavaa. Kyse on samasta instituutiosta, joka Kristus perusti.”

Tuo on rohkea tulkinta, johon opissanne liittyy uskomus paavien katkeamattomasta ketjusta tuon instituution johtajina. Entinen katolinen pappi Peter de Rosa kirjoittaa puolestaan seuraavasti:

”For example, how long did Peter live in Rome? There was a late fourth-century report that he was there for twenty-five years, but there is no historical basis for this. What is known is that, about the year 58, Paul the Apostle wrote another of his letters, this time to the Romans.

In it, he greeted entire households and mentioned twenty-nine individuals by name. But he did not salute Peter. That is surely an astonishing omission if Peter was residing there and was Bishop of Rome. Further, Eusebius of Caesaria, acknowledged to be the rather of Church History, writing about the year 300, said: ‘Peter is reported to have preached to the Jews throughout Pontius, Galatia, Bithynia, Cappadocia and, about the end of his days, tarrying at Rome, was crucified.’ Today, historians suggest that Peter lived in Rome for three or four years at most. There is no record that he took charge of the community there. It cannot have been automatic. He had not even been bishop in Jerusalem after Jesus’ death. James, the Lord’s brother, was. Then there is this startling fact: in the earliest lists of bishops of Rome, Peter’s name never appeared. For example, Irenaeus, Bishop of Lyons from 178-200, was the disciple of Polycarp, Bishop of Smyrna, who was himself a disciple of John the Apostle. He enumerated all the Roman bishops up to the twelfth, Eleutherius. According to Irenaeus, the first bishop of Rome was not Peter or Paul but Linus. The Apostolic Constitution in the year 270 also named Linus as first bishop of Rome, appointed by St Paul. After Linus came Clement, chosen by Peter. The mystery deepens. In all his writings, Eusebius never once spoke of Peter as Bishop of Rome.

How is this to be explained? It seems that in the minds of the early Christian commentators the apostles were in a class apart. They did not belong to any particular church, not even when they ‘planted’ it, that is, founded it, as Paul did throughout Asia Minor. The apostles belonged to the whole church. Being an apostle precluded a man from being bishop of one place. Peter, too, whatever momentous decisions he made in Jerusalem, Antioch and elsewhere, remained an apostle of the entire community.

The Catholic church has made it a point of faith that popes are successors of St Peter as Bishop of Rome. But Peter never had that title; he was only invested with it centuries after he died. Naturally, he would have had immense moral authority in the Jewish-Christian community in Rome but, unlike Paul who was a Roman citizen, he would have been a foreigner there. Almost two thousand years later, another foreigner, a man from a far country, sits in what is known as Peter’s Chair, as the strains of a Palestrina motet soar up into the dome.” (Peter de Rosa, Vicars of Christ, ss. 16-17).

Miikka: ”Onko tässä ristiriita kirkon ja Kristuksen välillä? Onko kirkko Kristuksen kilpailija?”

Todellinen Kristuksen kirkko (johon kuuluvat vain ne, joilla on oikea Pyhän Hengen synnyttämä usko evankeliumiin) ei ole kilpailija, mutta jokin kirkkoinstituutio voi kyllä olla, jos se sivuuttaa Jumalan sanan joko hylkäämällä sen itsessään tai tulkitsemalla sitä väärin. Ydinkysymys siis on: Pitäytyykö instituutio Kristuksen sanoissa ja niiden ilmaisemassa oikeassa opissa vai ei?

Miikka: ”Katolisuudessa ajatellaan, että pappi toimii Kristuksen persoonassa (in persona Christi) asettaessaan ehtoollisen sakramentin. Siksi hän voi sanoa: ”Tämä on minun ruumiini.” Tässä hän ei kuitenkaan toimi Kristuksen kilpailijana vaan pikemminkin Kristus toimii hänen kauttaan.”

Myös luterilaisuus ajattelee papin toimivan ”Kristuksen persoonassa”. Mutta ehtoollisen konstituoiva tekijä ei ole pappi vaan Jumalan sana. Augustinus opetti oikein: Kun sana yhtyy aineeseen, syntyy sakramentti (Accedit verbum ad elementum et fit sacramentum). Näin ollen emme ole donatolaisia, kun opetamme, että myös epäuskoisen papin oikein toimittama sakramentti on aito sakramentti, vaikkei jumalaton epäuskoinen tietenkään ”Kristuksen persoonassa” voi toimia. Kuten huomaat, taas fokuksemme menee Jumalan sanaan.

Miikka: ”Pikemminkin paavius ymmärretään niin, että Pyhä Henki toimii ja kokoaa universaalin kirkon yhteen paavin primaatin kautta ja tämän tehtävän uskotaan olevan Kristuksen asettama.”

Niin, te uskotte niin, mutta Jumalan sanan perikooppipohja tälle uskomukselle on kapea ja nuokin harvat perikoopit te tulkitsette omalla tavallanne. En ole kirkkohistorijoitsija, mutta tietysti on helppo ajatella, että jos todellakin opetetaan Pietarin ja Paavalin olleen ensimmäisiä Rooman paaveja, niin kun kerran Jumalan sanan pohjaa sille ei ole, niin pitäisi olla edes vankka historian evidenssi. Viittaan tässä yllä esittämääni de Rosan tekstiin.

Miikka: ”Luultavasti ongelmasi sijaisuuden (vicar of Christ) ymmärtämisessä liittyy siihen, että ymmärrät tämän tehtävän korvaavan Kristuksen tyyliin: Kristusta ei enää tarvita, koska on paavi.”

En ajattele aivan näin. Vaan ajattelen niin, että 1) paavit ovat historian vuosisatoina opettaneet Kristuksen sanan vastaisesti, ja 2) Kristus ei tarvitse tänne maan päälle ketään tiettyä ihmistä sijaisekseen.

Miikka: ”Paavi ei ole pelastuksen perusta, vaan kirkolle annettu johtaja, Pietarin seuraaja (katolisen uskon mukaan). Kysymys paavista kirkon kalliona liittyy siihen, millaiseksi rakenteeksi Kristus perusti kirkon. Toki Kristus on kirkon ainoa kulmakivi, mutta Hän nähdäkseni ilmaisi, että kirkko rakentuu tämän kulmakiven varaan siten, että Pietarin virka johtaa kirkkoa. Ihmistä ei tulekaan katsoa ikään kuin hän itsessään olisi jotakin. Kaikki perustuu Kristuksen asetukseen ja lupaukseen.”

Jos kerran paavi (eli siis Pietari, jonka perillisiä uskotte paavienne olevan) ei ole perusta, niin etkö sinä aiemmin juuri perustanut oppisi paaviudesta siihen, että Pietari-kalliolle kirkko on rakennettu? Mitä muuta kallio tässä tarkoittaa kuin perustaa?

Miikka: ”Luterilainen ratkaisu puhua Mariasta syntisenä on myös eräs tulkinnallinen ratkaisu Raamatun tekstien äärellä, jossa yleistetään ilmeisesti Paavalin kuvaus ”kaikki ovat pois poikenneet” myös Neitsyt Mariaan. Mielestäni katolinen käsitys Neitsyt Mariasta perisynnittömänä, puhtaana ja tahrattomana neitsyenä (Kristuksen ansioiden tähden), mikä saa tukea jo varhaiskirkosta…”

Mutta saako se tukea Jumalan sanasta, joka opettaa, että 1) vain Jumala yksin on pyhä (”Sillä sinä yksin olet pyhä”, Ilm. 15:4), 2) kukaan elävä ei ole luonnostaan vanhurskas Jumalan edessä (”Älä käy tuomille palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi”, Ps. 143:2), 3) kaikki ovat syntiä tehneet (”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla”, Room. 3:23), ja 4) synnin kautta kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, sillä yhden lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi (”… niin kuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet… samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi…”, Room. 5:10, 18).

Teidän johtopäätöksenne Marian perisynnittömyydestä juontuu päättelystä, ettei Kristus olisi voinut ottaa synnitöntä ihmisluontoa syntien anteeksiantamuksen kautta pyhästä Mariasta, vaan että Marian olisi välttämättä tarvinnut olla olemuksellisesti synnitön. Tällaista opetusta ei kuitenkaan Jumalan sanasta löydy. Sen sijaan löytyy edellä mainitut kohdat, jotka opettavat, että vain Jumala on pyhä ja kaikki luonnolliset ihmiset syntisiä. Huomaatko, että te seuraatte itse tekemäänne teoriaa ohi selvien Jumalan sanan kohtien?

Miikka: ”uutena Eevana (ja jo ensimmäinen Eeva syntyi ilman perisyntiä)”

Mutta nimenomaan Eeva lankesi (1. Tim. 2:14). Huomaatko, miten teidän typologianne ontuu? Jos te näette Eevan Marian typoksena, niin ottakaa myös hänen lankeemuksensa huomioon tulkinnassanne. Anekdoottina sanottakoon: Käännäpä toisin päin ”AVE MARIA”, niin saat ”AIRAM EVA”. Ei ollut kovin valoisa maailman tulevaisuuden kannalta se synnin pimeys, johon Eevan lankeemuksen valo meidät kaikki johti. No, en minä oppiani sanaleikkeihin perusta, enkä halua tällä olla viemässä mitään pois Herran äidin kunnioitettavuudesta. Mutta sen vaan sanon, että typologioiden loogisuuden suhteen kannattaa katsoa vähän syvemmälle.

Miikka: ”Ja jos Kristus pyhittää ja puhdistaa seurakunnan, morsiamensa, sanan kautta (Ef. 5:26), niin eikö lihaksi tullut Sana pyhitä ja puhdista Neitsyt Mariaa, jonka Jumala teki arvolliseksi Sanan asuinsijaksi, kun Jeesus siksi Pyhästä Hengestä Neitsyt Marian kohdussa.”

Mitä puhdistusta periturmeluksesta ja tekosynneistäkin vapaa tarvitsisi? Huomaatko ristiriidan sanoissasi? Yhtäältä opetat Marian olleen synnitön ja toisaalla puhut hänen puhdistamisestaan? Tätä logiikkaa on vaikea ymmärtää. Mutta kyllä, nimenomaan Jumalan armo puhdisti hänet antamalla synnit anteeksi. Tästä on selkeä Raamatun todistus, että Maria sai Jumalan armon: ”Niin enkeli sanoi hänelle: ’Älä pelkää Maria; sillä sinä olet saanut armon Jumalan edessä.’” (Luuk. 1:30). Jumalan edessä (coram Deo) saatu armo on vanhurskauttavaa armoa.

Miikka: ”Silti huomauttaisin, että Neitsyt Marian pitäminen syntisenä, ei perustu sekään eksplisiittisiin sedes doctrinae -kohtiin.”

Katso edellä yllä olevat raamatunkohdat, jotka ilmaisevat, että 1) yksin Jumala on pyhä, 2) yksikään elävä ei ole vanhurskas hänen edessään, 3) kaikki ihmiset (paitsi Kristus) ovat syntiä tehneet, ja 4) Aadamin lankeemus koitui kaikille kadotukseksi (mikä ei tietenkään voisi olla totta sellaisen kohdalla, joka ei ole syntinen). Nämä sanat ”yksin”, ”yksikään”, ”kaikki” ja ”kaikille” joko uskotaan tai sitten ne selitetään jotenkin tyhjiksi. En tiedä, uskotko sanainspiraatioon, mutta sellainen joka uskoo, ottaa nimenomaan Raamatun yksittäiset sanat huomioon ollen niiden suhteen tarkka.

Miikka: ”Pyhien esirukoukset eivät toki kilpaile Jumalan kunniasta, vaan ovat sen osoitus, että Jumala on kutsunut heidät osallisiksi omasta elämästään.”

Pyhät taivaassa osaavat rukoilla puolestamme ilman, että me heitä rukoilisimme tai heihin turvautuisimme. Meidän tulee rukoilla vain Jumalaa.

Miikka: ”Samasta syystä pyydetään apua, kun pyydämme esirukousta toisilta kristityiltä. Pyhien rukous voidaan nähdä jopa tärkeämpänä, koska he ovat taivaassa ja hallitsevat yhdessä Kristuksen kanssa.”

Esirukouksen pyytämisestä täällä maan päällä opettaa Jumalan sana: ”Sitten vielä veljet, rukoilkaa meidän edestämme, että Herran sana nopeasti leviäisi…” (2. Tess. 3:1). Esirukouksen pyytäminen tapahtuu inhimillisen viestinnän kautta. Me voimme pyytää esirukousta toisilta kristityiltä täällä maan päällä, mutta me emme rukoile heitä rukoilemaan puolestamme. Meidän ei tule turvautua kehenkään luotuun olentoon vaan yksin Jumalaan.

Raamattu opettaa selkeästi: ”Herraa, sinun Jumalaasi, tulee sinun kumartaa ja häntä ainoata palvella” (Matt. 4:10) ja ”Minä lankesin hänen jalkojensa juureen, kumartaen rukoillakseni häntä. Mutta hän sanoi minulle: Varo, ettet sitä tee! Minä olen sinun ja sinun veljiesi kanssapalvelija, niiden, joilla on Jeesuksen todistus. Kumarra ja rukoile Jumalaa!” (Ilm.19:10). Näiden raamatunjakeiden valossa meidän tulee kaikkea rukoilua arvioida. Nämä kaksi kohtaa kertovat yhdessä selkeästi, että kumartavan turvautumisen kohde saa olla ainoastaan Jumala.

Miikka: ”Jos tähän otetaan mukaan kirkkohistoriallinen näkökulma, niin voimme löytää eri kirkkoisiltä erilaisia käsityksiä siitä, mitkä kirjat tulisi sisällyttää Raamatun kaanoniin.”

Myönnän auliisti, että tämä on vaikea kysymys, enkä ole kaanon-kysymykseen kaikkein eniten syventynyt. Harva muukaan on. Johann Gerhard puolestaan on käsitellyt tätäkin kysymystä laajasti. Viittaan hänen dogmatiikkaansa. Sen raamattu-osa on suomennettu (Oppi Jumalan sanasta, Sley-Kirjat), ja siinä Gerhard käsittelee kanonisten kirjojen ja apokryfikirjojen kysymystä lähes 50 sivua (sivut 63-109).

Miikka: ”Mielestäni katolisuus seuraa alkukirkollisempaa tapaa sisällyttää Raamatun kaanoniin ne kirjat, jotka ovat nauttineet laajinta arvovaltaa koko katolisessa kirkossa alusta asti.”

Luterilaisen kannan kiteyttää Franz Pieper: ”Vanhan Testamentin Raamatusta meillä on juutalaisen seurakunnan todistus sekä Kristuksen ja hänen apostoliensa todistus… Jos juutalaiset olisivat kaanoninsa kohdalla erehtyneet, ei Kristus olisi niin ehdottomasti ja varauksetta viitannut juutalaisten käsissä olevaan Raamattuun ja sen raukeamattomuuteen, kuin niin monissa raamatunkohdissa kerrotaan (Luuk. 16:29; 24:44; Joh. 5:39; 10:35). Vanhan Testamentin apokryfikirjojen kohdalla sen sijaan tämä historiallinen todistus puuttuu. Niitä eivät juutalaisten seurakunta eikä Kristus ole tunnustaneet kanonisiksi…” (Kristillinen dogmatiikka, 116, Sley-Kirjat, 1995).

Miikka: ”Jo Raamatun omankin ilmoituksen perusteella tulkintaan tarvitaan Pyhä Henki. Olemme keskustelleet jo paljon siitä, millä tavalla uskomme Pyhän Hengen johdattaneen kirkon tulkintaa, eikä minulla taida olla siihen enää uutta sanottavaa. Itseäni vakuuttaa enemmän sellainen tulkinta, jota kristityt ovat laajalti seuranneet läpi kirkon historian kuin sellainen, jota vaikkapa suomalainen Teppo tulkitsee omassa yksityisessä kammiossaan, jos hän päätyy eri linjoille ´kirkon yleisen uskon´ kanssa.”

Ymmärrän kyllä, ettei fokus ole Matissa, Tepossa eikä Sepossa, mutta sen tulee olla itse Raamatun tekstissä. Kun me tässä nyt varsinaisesti vanhurskauttamisesta keskustelemme, niin kyllä oppi pitää omaksua ottamalla Jumalan sanan kohdat tosissaan. Olet aiemmin ilmaissut, ettei vanhurskauttaminen ole vain syntien peittämistä. Minä puolestani olen viitannut esim. kohtaan: ”Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!” (Room. 4:7-8). Nämä ovat läpeensä forenssisia ilmaisuja. Autuas on vanhurskas eli Jumalalle kelvollinen eli pelastettu. Jos sinun mainitsemasi ”kirkon yleinen usko” ei näitä Herra apostolin sanoja osaa oikein tulkita, niin voin vaan vastata, että seuraan Herran apostolin inspiroituja ja selviä sanoja ennemmin kuin sinun kirkkosi yleistä uskoa, sillä Kristuksen kirkko on apostolien ja profeettojen perustukselle rakennettu (Ef. 2:20), ja tässä meillä on Herran apostolin aivan selvä määritelmä vanhurskauttamisesta. Sitä ei tarvitse tulkita sen enempää, sisälukutaito ja Pyhä Henki riittävät. Jos sinä ihan rehellisesti jäät näiden jakeiden alle ilman mitään kirkkohistorian tai oman instituutiosi esiymmärryksiä, niin miten ne sinulle avautuvat?

Ja sitten voit jatkaa rehellistä Jumalan sanan alla olemista seuraavilla jakeilla: ”ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää. Sen tähden se luettiinkin hänelle (Aabrahamille) vanhurskaudeksi. Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin, vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.” (Room. 4:21-25). Tässä voimme löytää yleisen vanhurskauttamisen ja sen imputatiivisen hyväksi lukemisen uskon kautta. Ei tätä tarvitse tulkita vuosisatojen pimeyksillä eikä valoilla, vaan nämä sanat itsessään riittävät. Miten sinä nämä jakeet ymmärrät?

Miikka: ”Lisäksi voidaan ottaa: ”Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.” (Matt. 12:32) Tästä voidaan ymmärtää, että joitakin syntejä saadaan anteeksi tässä maailmassa ja joitakin on mahdollista saada anteeksi vielä tulevassa, sillä jos tulevassa ei olisi mahdollista saada syntejä lainkaan anteeksi, miksi siitä erikseen mainittaisiin.”

Tuo on hyvin rohkeaa tulkintaa. Otan esimerkin: Isä lupaa pikkupojalle, että jos tämä ei enää näpistele naapurikaupasta, niin poika pääsee elämänsä ensimmäistä kertaa ruotsinlaivalle seuraavalla lomalla. No, poika lankeaa varastamaan, jonka jälkeen isä toteaa pettyneenä: ”Et pääse laivalle, lentokoneeseen etkä kuurakettiin!” Missään kohden ei kuitenkaan ollut tarkoituksenakaan lähteä lentomatkalle, kuuhun lentämisestä puhumattakaan. Isä vaan käytti retoriikkaa tehostaakseen viestinsä sisältöä.

Ei Raamatun kokonaisopetus opeta, että syntejä saataisiin anteeksi ajan rajan tuolla puolella. Jos luemme vaikkapa vertauksen rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31), niin emme löydä ajan rajan tuolta puolen mitään uutta anteeksiantamusta tai synnin sovittamisen mahdollisuutta. Samainen Hebrealaiskirje opettaa aivan selvästi: ”Ja samoin kuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio, samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.” (Hebr. 9:27-28). Ei tässä mitään kiirastulesta puhuta, vaan siitä, että kuoleman jälkeen tulee tuomio. Mutta se sanotaan, että tuosta tuomiosta pelastutaan siitä syystä, että Kristus otti ristin puulla pois synnit.

Miikka: ”Kysymys on siitä, miten tuo Kristuksen ansaitsema armo, joka puhdistaa ihmisen kaikesta synnistä, välitetään ihmisen osaksi. Kaste välittää uudestisyntymisen pesuna Kristuksen sovitustyön ansion”

Tähän saakka tämä näyttää menevän aivan oikein. Mutta sitten jatkuukin jotain muuta:

Miikka: ”…esimerkiksi kiirastuli välittää puhdistavaa armoa uskossa kuolleeseen, jotta muutos Kristuksen kuvan kaltaiseksi tulisi täydelliseksi. Tämä ei tee tyhjäksi sovitustyötä, vaan välittää sovitustyön armon sielun osaksi niin, että hänestä tulisi pyhityksessä täydellinen ja valmis astumaan taivaan iloon.”

Eli tuossa jatkossasi sitten paljastuukin, että jollain kumman tavalla oletkin irrottanut armon Kristuksen sovitustyön ansiosta, vaikkei niitä koskaan voi toisistaan irrottaa. Mutta koska irrotat, niin käsityksesi armosta vääristyy. Ja sitten tulee jotain ihan oudon kuuloista eli ajatus kiirastulesta ikään kuin armonvälineenä (juuri edellähän puhuit kasteesta, joka oikeasti on armonväline). Mihin ihmeeseen tämä perustuu? Ei ainakaan mihinkään Jumalan sanan kohtaan minun tietääkseni.

Miikka: ”Toki katolisuudessa ajatellaan, että kiirastuleen liittyy myös kärsimys. Jos esimerkiksi ylpeys muuttuu pyhityksessä/ kiirastulessa nöyryydeksi, voi tähän liittyä ainakin sellainen kärsimys, että ihmisen usko omaan itseensä ja kykyihinsä murenee. Tämä kärsimys on kuitenkin kaunis asia, sillä se vapauttaa ihmisen rakastamaan toista ylpeyden ja itsekeskeisyyden sijaan. Tällöin sielu voi vasta todella iloita.”

Edelleen kysyn, että eikö Kristuksen kertakaikkinen uhri riitä, kun tarvitsette kiirastulen sen lisäksi? Eikö riitä syntien anteeksiantamus, vaikka Raamattu siitä niin kovin paljon ja lukuisissa kohdissa puhuu? Otan uudelleen esiin aiemmin esittämäni raamatunkohdat, sillä et niihin ole vielä vastannut:

*”meni… oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään saaden aikaan iankaikkisen lunastuksen” (Hebr. 9:12). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä ”kerta kaikkiaan” Kristus sai aikaan ”iankaikkisen lunastuksen”.

*”on Kristuksen veri… puhdistava meidän omattuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa” (Hebr. 9:14). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä tulen sijaan ”Kristuksen veri puhdistaa” omattunnot ja se tekee sen nimenomaan vapauttamalla ”kuolleista teoista”.

*”sen tähden hän on uuden liiton välimies, että, koska hänen kuolemansa on tapahtunut lunastukseksi ensimmäisen liiton aikaisista rikkomuksista, ne jotka ovat kutsutut, saisivat luvatun iankaikkisen perinnön.” (Hebr. 9:15) === > Ei tarvita kiirastulta, sillä lunastus on jo suoritettu ”ensimmäisen liiton” eli lain liiton aikaisista rikkomuksista, jotta saisimme ”iankaikkisen elämän” (suoraan eikä minkään prosessiivisen puhdistuskärsimyksen kautta).

*”hän on yhden ainoan kerran maailmanaikojen lopulla ilmestynyt, poistaakseen synnin uhraamalla itsensä” (Hebr. 9:26). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä hän on ”yhden ainoan kerran” tullut ”poistamaan synnin” (koko maailman synnin) ”uhraamalla itsensä” (ei tarvita eikä saa olla enää mitään muita uhreja).

*”me olemme pyhitetyt (tarkoittaa tässä pelastumista) Jeesuksen Kristuksen uhrilla kerta kaikkiaan” (Hebr. 10:10). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä Kristuksen uhri riittää ”kerta kaikkiaan” (siis uhri tapahtui yhden kerran kaikille riittävästi).

*”hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään” (Hebr. 10:14). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä ”yhdellä ainoalla uhrilla” (ei taaskaan mitään muita uhreja) hän ”on täydellisiksi tehnyt” (siis jo tehnyt täydellisiksi objektiivisesti; tämä ei tule oikein ymmärretyksi mitenkään muuten kuin valmiin armon hyväksi lukemisen eli imputaation kautta).

*”’heidän syntejään ja laittomuuksiaan minä en enää muista’. Mutta missä nämä ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää tarvita” (Hebr. 10:17-18). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä Jumala ei ”enää muista” (eli hän siis on antanut anteeksi) syntejä, eikä siksi ”uhria enää tarvita” (tämä sulkee pois kaikki muut uhrit ja myös ihmisteot, olipa sitten kyse lain tekojen tekemisestä tai rakkauden kautta jalostumisesta ennen tai jälkeen ajan rajan).

*”meillä on Jeesuksen veren kautta pääsy kaikkein pyhimpään” (Hebr. 10:19). === > Ei tarvita kiirastulta, sillä ”Jeesuksen veri” riittää (ja yksin se, ei mikään muu) suoraan pääsyyn ”kaikkein pyhimpään” (joka on Jumalan läsnäolon paikka eli taivas).

Nyt kysyn, että jos jäät taas ihan rehellisesti näiden sanojen alle unohtaen sivuun kaikki hämärät ja vähemmän hämärät ”kirkon uskot”, niin miten nämä sanat ymmärrät? Pyhä Henki asuu näissä Jumalan sanoissa ja johtaa totuuteen. Mutta meidän ei tule järjellämme selviä sanansa kohtia muuttaa eikä väännellä.

Miikka: ”Ehkä tärkeää olisi ymmärtää, että katolisuudessa armo ei tarkoita vain synnin aiheuttaman syyllisyyden anteeksisaamista, vaan myös voimaa pyhitykseen. Armo ymmärretään siis laajemmin ja kiirastulessa armo liittyy jälkimmäiseen.”

Ei luterilaisuudessakaan armon vaikutukset rajoitu pelkkään syntien anteeksiantamukseen, vaan armolla (ja itse asiassa vain sillä) on pyhitystä tuottava voima. Mutta kun puhutaan pelastumisesta, ei armosta pelastuminen tarkoita pyhityksen kautta pelastumista, vaan syntien anteeksiantamuksen tähden pelastumista. Mikä siinä on, ettei tämä valmis pelastus teille kelpaa?

Miikka: ”On kuitenkin käsitys, että jos vertaa kristityn tilaa nyt (pahoja taipumuksia, heikkouksia jne) siihen mitä hän on kerran taivaassa (täydellisen hyvä, pyhä ja Kristuksen kaltainen), niin on täytynyt tapahtua sisimmän muutos (pyhitys). Ja jos tuo muutos, jonka pyhittävä armo vaikuttaa, ei ole valmis vielä tässä ajassa, täytyy sen jatkua ajan rajan tuolla puolen ennentaivasta. Tätä muutoksen paikkaa, jossa pyhittävä armo vie pyhityksen täydellisesti loppuun ennen taivasta, kutsutaan kiirastuleksi.”

Luterilaisuuden mukaan muutos tapahtuu sillä hetkellä, kun ihminen siirtyy ajasta iankaikkisuuteen, sillä syntinen liha katoaa kristitystä hänen siirtyessään syntien anteeksiantamuksen voimasta iankaikkiseen elämään. Mitään muutosta ihmisen hengellisessä tilassa ei voi tapahtua ajan rajan tuolla puolen.

Kuoleman ja viimeisen tuomion välissä ihmiset ovat joko taivaan tai kadotuksen ”esipihassa” eli välitilassa. Taivasta edeltävä välitila on taivaan kaltainen ja kadotusta edeltävä välitila on kadotuksen kaltainen. Mitään siirtymistä toisesta toiseen ei voi tapahtua. Kristuksen sanat ristin ryövärille, että tuona samana kuolinpäivänä hänen piti oleman paratiisissa, viittaa juurikin tähän taivaan esikartanoon. Ylösnousemuksen päivään asti sielut ovat jommassakummassa paikassa riippuen yksin siitä, ovatko he saaneet syntinsä uskon kautta anteeksi vai eivät. Ylösnousemuksen päivänä ruumiit sitten yhtyvät ihmisten henkiin, ja sitten pidetään viimeinen tuomio.

Herran apostoli opettaa tästä selkeästi: ”Niin on myös kuolleitten ylösnousemus: kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa… kylvetään sielullinen ruumis (joka siis vielä on turmeltunut), nousee hengellinen ruumis (joka on turmeluksesta vapaa)… ’Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä sielu’; viimeisestä Aadamista (Kristuksesta) tuli eläväksi tekevä henki… Mutta tämän minä sanon, veljet, ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta. Katso, minä sanon teille salaisuuden, emme kaikki kuolemaan nuku, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, viimeisen pasunan soidessa; sillä pasuna soi, ja kuolleet nousevat katoamattomina, ja me muutumme.” (1. Kor. 15:42-51).

Tuo ylläoleva kohta on syvällinen ja ehkä vaikeankin tuntuinen. Se kuitenkin opettaa, ettei ihmisen liha eli hänen vanha ihmisensä pääse taivaaseen. Ylösnousemusruumis on ajalliseen verrattuna muuttunut ainakin siten, että syntiturmelus on jäänyt pois.

Miikka: ”Luterilaisen käsityksen mukaan taivaan perii vain ´uusi ihminen´, kun vanha jää ajan rajan tälle puolen. Kysymyksesi nousee, mikä on tämä uusi ihminen ja mikä suhde sillä on vanhaan. Katolisessa ihmiskäsityksessä on vain ´yksi ihminen´, josta tulee Jumalan lapseksi ottamisen ja pyhityksen kautta lopulta täydellinen astumaan taivaan iloon.”

Myös luterilaisen opin mukaan on vain yksi ihminen. Hän on kuitenkin luonnostaan niin turmeltunut, että synti on turmellut hänet hengellisesti kokonaan. Synti on läpäissyt hänet kuin tuli raudan, kun se kuumuudesta hehkuu. Kuitenkin tuli on eri asia kuin rauta (rauta on Jumalan luomaa, tuli puolestaan perkeleen aikaansaannosta), mutta niitä ei voida erottaa toisistaan niin kauan, kuin rauta hehkuu (ja rauta hehkuu vanhan ihmisen turmeluksena kristityssä hänen uuden ihmisensä pyhityksestä huolimatta tämän ajallisen elämän loppuun asti). Uusi ihminen on se, mistä apostoli Paavali käyttää ilmaisua ”sisällinen ihminen” (Room. 7:22), joka anteeksiantavan armon voimasta on ihmiseen syntynyt, ja siten ihmisestä on siis tullut ”hengellinen ihminen”. Ihmisestä voi siis tulla hengellinen vain syntien anteeksiantamuksen kautta.

Hengellisessä ihmisessä (eli siis uskovassa kristityssä) asuu Jumalan Pyhä Henki, joka armonsa eli syntien anteeksiantamuksen kautta synnyttää ihmiseen hengellisen todellisuuden, jota uudeksi ihmiseksi kutsutaan. Mutta turmeltuneen luontonsa osalta kristittykin on vielä ”lihallinen, myyty synnin alaisuuteen” (Room. 7:14). Turmeltuneen luontonsa puolesta hän on edelleen kokonaan syntinen, mutta syntien anteeksiantamuksen tähden hän on kokonaan vanhurskas Jumalan edessä. Tämä on mahdollista vain siksi, että Kristuksen vieras vanhurskaus (iustitia aliena) on hänelle uskon kautta luettu.

Ja tämä hyväksi lukeminen on mahdollista vain siksi, että Jumalan Karitsa ”otti pois maailman synnin” (Joh. 1:29). Hän on koko maailman syntien sovitus (1. Joh. 2:2), sillä ”Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.” (2. Kor. 5:19). Juuri tuon sovituksen sanan eli syntien anteeksiantamuksen julistaminen synnyttää elävän uskon, jonka kautta Jumala vanhurskauttaa jumalattoman ihmisen.

Raamattu opettaa tämän selvästi: ”… joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room. 4:5). Vanhurskautettunakin hänessä on kokonaan turmeltunut liha (eli vanha ihminen) jäljellä, mutta hän on saanut sen tuottaman syyllisyyden anteeksi. Ja tuon vanhurskauttamisen seurauksena hänessä on myös uusi hengellinen todellisuus eli ”hengellinen ihminen”, joka Jumalan armon voimasta taistelee tuota turmeltunutta luontoa vastaan, mutta tämä taistelu ei kuulu vanhurskauttamiseen vaan pyhitykseen.

Koska te ette tätä simul iustus et peccator –todellisuutta käsitä, teidän vanhurskauttamisoppinne vääristyy pyhitysprosessiksi, jonka mukaan kristitty ihminen olisi osittain vanhurskas ja osittain syntinen. Pyhityksen näkökulmasta näin onkin, muttei vanhurskauttamisen näkökulmasta. Kun Jeesus antaa synnit anteeksi, hän ei koskaan anna osaa synneistä anteeksi vaan aina kaikki. Se on kaikki tai ei mitään. Armo on täydellinen, ei koskaan osittainen.

Teidän ongelmanne näyttää olevan myös se, että jotenkin te vaikutatte irrottavan Kristuksen sovitustyön ansion (jolla armo ansaittiin) ihmisen henkilökohtaisesta vanhurskauttamisesta (jossa tuo valmis armo tulee ihmisen hyödyksi). Näitä kahta ei kuitenkaan voida irrottaa toisistaan vanhurskauttamisopin vääristymättä. Mutta koska te irrotatte ne toisistaan, vanhurskauttaminen muuttuu opissanne pyhitysprosessiksi.

Miikka: ”Toki tähän ´yhteen ihmiseen´ pätee Paavalin kuvaus sisällisestä vanhan luonnon (pahat taipumukset) ja uuden luonnon (Pyhän Hengen vaikuttama rakkaus) taistelusta (Room. 7). Tätä ei kuitenkaan käsitetä niin, että ihmisyys olisi jaettu kahteen osaan, joista vain toinen perisi taivaan ja toinen kadotettaisiin. Sen sijaan tämä ´yksi ihminen´ perii taivaan, kun se on Pyhän Hengen vaikuttavan läsnäolon kautta pyhittynyt täydelliseksi.”

Ihmisen turmelus ei ole vain ”pahoja taipumuksia”, vaan se on totaalista syntiturmelusta, joka on tulen lailla läpäissyt raudan. Tuo tuli sammuu kuitenkin kristityn ihmisen olemuksesta vasta iankaikkisuuden rajalla, vaikka hän onkin saanut kaiken jo anteeksi. Kaikki Jumalan luoma kuitenkin pelastuu kristityssä ihmisessä taivaaseen. Turmelus poistuu rajalla, muttei synti olekaan Jumalan luomaa. Jumala ei ole synnin alkusyy.

Koska teillä on puutteellinen ja vajaa syntikäsitys, te luisutte käsittämään vanhurskauttamisen pyhittymisprosessiksi. Ja koska tuo pyhitys ei tule täällä maan päällä valmiiksi, te joudutte kehittelemään kiirastulioppinne, jota Jumalan sana ei opeta lainkaan. Mitä taas Roomalaiskirjeen 7. luvun loppuun tulee, niin käydään se nyt läpi perusteellisesti. Paavali puhuu siinä itsestään kristittynä:

7:14 ”Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen.”: Hän opettaa tässä periturmelustaan tunnustaen olevansa luonnostaan lihallinen eli turmeltunut, mikä tarkoittaa synninalaisuutta eli syntisyyttä.

7:15 ”Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen.”: Uuden ihmisensä puolesta hän ei tunne omakseen sitä, mitä hän vanhan ihmisensä puolesta tekee. Uuden ihmisensä puolesta hän vihaa sitä, mitä vanhan ihmisensä puolesta tekee.

7:16 ”Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä.”: Hänen uusi ihmisensä ei tee syntiä eikä tahdo sitä, mutta vanhan ihmisensä puolesta hän tekee syntiä. Uusi ihminen puolestaan myöntää, että laki on hyvä.

7:17 ”Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu.”: Hänen uusi ihmisensä ei tee syntiä, mutta hänen vanhassa ihmisessään asuu synti (periturmelus), joka tekee syntejä (tekosyntejä).

7:18 ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei”: Uuden ihmisensä puolesta hän tietää, ettei hänen vanhassa ihmisessään asuu mitään hyvää. Uuden ihmisen puolesta hänellä on kyllä tahto hyvään, mutta vanhan ihmisensä tähden hänellä ei ole voimaa hyvän toteuttamiseen. 

7:19 ”sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” Uuden ihmisensä puolesta hän tahtoo tehdä hyvää, mutta vanhan ihmisensä puolesta hän ei tee hyvää vaan pahaa, jota hän uuden ihmisensä puolesta ei halua tehdä.

7:20 ”Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu”: Vanha ihminen ei tee sitä, mitä uusi ihminen tahtoo. Eikä syntiä tee uusi ihminen vaan vanha ihminen, joka on läpeensä syntinen.

7:21 ”Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni;”: Uuden ihmisensä puolesta hän haluaa tehdä hyvää, ja sen puolesta hän myös huomaa, että vanhassa ihmisessään paha riippuu kiinni.

7:22 ”sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin,”: Sisällinen ihminen tarkoittaa Jumalan Hengen vaikuttamaa uutta ihmistä, joka ilolla yhtyy Jumalan lakiin.

7:23 ”mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.”: Apostoli käyttää tässä kuvakieltä. Jäsenet kuvaavat tässä vanhaa ihmistä ja mieli uutta ihmistä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että vain ruumis olisi turmeltunut ja mieli turmeluksesta vapaa, vaan perisynnin turmelus koskee ruumiin lisäksi myös ihmisen henkisiä kykyjä. Herra itse ilmaisee tämän: ”Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset…” (Matt. 15:19).

7:24 ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?”: Ruumis on kuoleman ruumis synnin tähden. Syntiinlankeemuksen kauttahan kuolema tuli maailmaan. Synnin palkka on kuolema (Room. 6:23). Mutta, kuten edellä Herra apostolin sanoista toisaalla kävi ilmi, ylösnousemuksessa nousee ylös synnistä vapaa, muuttunut ylösnousemusruumis. 

7:25 ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”: Tässä hän puhuu itsestään yhtenä kokonaisena ihmisenä, joka uuden ihmisensä puolesta palvelee Jumalan lakia, mutta vanhan ihmisensä puolesta synnin lakia.

Miikka: ”Taidat tarkoittaa, että jos ei usko luterilaiseen oppiin vanhurskauttamisesta ja esimerkiksi monergismiin, niin ei pelastu? Jos näin, niin eikö pelastuminen ole silloin kiinni siitä, että pystyy uskomaan johonkin dogmaattiseen muotoiluun?”

Itse asiassa en juurikaan tarkoita, että pelastuksen ehto olisi johonkin tiettyyn kognitiivisesti korkean tason dogmaattiseen muotoiluun kykeneminen (mutta sitä tarkoitan, ettei synergismiin sydämessään uskominen pelasta). Mutta toki uskon kohteella väliä on, sillä sen pitää olla oikea eli Kristuksen hankkima syntien anteeksiantamus. Mutta ei pelastuksen ehto ole, että pitää pystyä täyttämään jokin vaikean dogmaattisen formuloinnin mitta tiedollisesti. Eiväthän esim. lapset eivätkä kaikki aikuisetkaan monimutkaisiin opillisiin muotoiluihin kykene. Ratkaisevaa on, onko ihminen osallinen syntien anteeksiantamuksesta. Jumalan sana opettaa tämän selvästi: ”…hän uskoi meille sovituksen sanan… kehotamme teitä vastaanottamaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi.” (2. Kor. 5:19, 6:1). Sovituksen sana on sana syntien anteeksiantamuksesta. Osalliseksi anteeksiantamuksesta tullaan huolimalla se uskon kautta.

Miikka: ”Kyllä katolisuudessakin pelastumisen suhteen luotetaan yksin Kristukseen, eikä omaan itseensä, vaikka synergismi eli ihmisen vastuu ja tahdonvapaus armon tukemana tunnustetaankin. Jeesus Kristus on ainoa tie taivaaseen myös katolisen uskon mukaan. Jumalan armo on ainoa vaikuttava syy, joka voi ihmisen pelastaa”

Mutta ongelma on, että te käsitätte pelastuksessa armon tarkoittavan jotain muuta tai enemmän kuin pelkkä syntien anteeksiantamus Kristuksen sovitustyön ansion tähden.

Miikka: ”Kyse on siitä, ottaako ihminen tämän armon vastaan vai päättääkö hän torjua sen sinnikkäästi. Kyse on siitä, päättääkö ihminen valita tieten tahtoen eron Jumalasta vai ottaa Jumalan tarjoaman kutsun vastaan elää Hänen yhteydessään. Tämä on katolisen uskon mukaan ihmisen tahdonvapauden piiriin kuuluva asia, kuten olen kirjoittanut.”

Juuri oppi tahdon vapaudesta tekee armon ihmisestä riippuvaiseksi ja muuttaa näin ollen sen luonteen. Toki sen luonteen muuttavat myös armon käsittäminen vuodatetuksi ja pelastuksen ymmärtäminen epätäydellisen eteneväksi prosessiksi. Voin kysyä teikäläisiltä ja helluntailaisilta saman kysymyksen: Voitteko te syvässä heikkoudessa ja sielun pimeässä yössä rakentaa mitään oman valintanne tai tahdonratkaisunne varaan?

Miikka: ”Olen koittanut edellä perustella että Kristuksesta kaikessa juuri on kysymys. Armo siis toki riittää, mutta nähdäkseni pyhitys (jota siis armo vaikuttaa, mutta jossa myös ihmisen tahto on mukana) on ennen kaikkea prosessi siitä syystä, että muutos voisi olla pysyvää.”

Edelleenkin teidän armonne on sisällöltään eri kuin luterilaisten armo. Pysyvyydestä puolestaan olen kanssasi eri mieltä: Ei mikään ihmisessä tapahtuva muutos ole varmuudella pysyvää. Sen sijaan Jumalan suusta lausuttu syntien anteeksiantamuksen sana on pysyvä, sillä se perustuu Kristuksen täytettyyn työhön, jota ei mikään voi tehdä tyhjäksi, sillä se on jo tapahtunut ja valmiiksi tullut. ”Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa, eikä lukenut heille heidän syntejään…” (2. Kor. 5:19). Tässä on pysyvyys, joka kestää, kun kaikki muu karisee, haihtuu ja katoaa.

Miikka: ”Näet sekavana siis sen, että sielu voisi olla samaan aikaan ”armon tilassa”, mutta ei vielä täysin puhdas/ täydellisen pyhittynyt? Tämä on nähdäkseni ymmärrettävää luterilaisesta näkökulmasta, jossa armo ja vanhurskaus käsitetään ikään kuin peitteeksi, joka peittää syntisen ja siksi Jumala näkee ihmisen tämän puhtaan peitteen läpi täysin pyhänä ja puhtaana, vaikka sen alla ihminen on yhä epäpuhdas ja syntinen (ja näiden takia ilmeisesti myös syyllinen?).”

Kyllä, näen sen sekavaksi ja harhaoppiseksi teologiaksi syystä, että te ymmärrätte ”armon tilan” anteeksiantamuksen alla olemisen sijaan ”pyhityksen tilaksi”. Olen jo monta kertaa ottanut esiin lauseen, jossa autuas ihminen kuvataan sellaiseksi ”jonka rikokset ovat anteeksi annettu ja joiden synnit ovat peitetyt… jolle Herra ei lue syntiä” (Room. 4:7-8). Nämä ovat forenssisia ilmauksia, jotka kaikki puhuvat samasta asiasta.

Ja hieman aiemmin sanotaan: ”Sillä mitä Raamattu sanoo? ’Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi’. Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niin kuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja” (Room. 4:3-6).

Miksi sinä vastustat selkeää apostolista opetusta opettamalla jotain muuta kuin syntien peittämistä, vaikka Herran apostoli opettaa juurikin sitä? Etkö huomaa, että kysymys on itsessään jumalattoman ihmisen vanhurskauttamisesta lukemisen kautta? Ja etkö huomaa, että tämä uskon kautta vanhurskauttaminen on vastakohta tekojen vanhurskaudelle eli töiden tekemiselle? Ja edelleen, etkö huomaa, ettei tässä puhuta mitään pyhittymisprosesseista, ja että teidän tapanne sekoittaa vanhurskauttamiseen pyhitys on juurikin tuota ”töiden tekemistä” eli tekojen oppia?

Miikka: ”Käytät ilmeisesti käsitettä ”armon tila” kuvaamaan ihmistä, jonka peittää tämä (vieraan) vanhurskauden vaate, ja siksi ihminen ei voi olla samaan aikaan sekä ”armon tilassa” että epäpuhdas, jos häntä katsellaan ikään kuin ulkoapäin?”

Syntisen luontonsa puolesta ihminen on ja pysyy turmeltuneena syntisenä, mutta armon tilassa oleminen tarkoittaa armon alla olemista, jolloin Kristuksen vanhurskauden vaatteen suojassa Jumala näkee ihmisen turmeluksen sijaan Poikansa vanhurskauden, joka on syntiselle luettu ja hänen päälleen puettu.

Miikka: ”Katolinen käsitys liittää armon ja vanhurskauden peitettä laajemmin ´vuodatettuun armoon´ (esim. Room 5:5), joka kiinnittyy ja vuodatetaan ihmisen sisimpään.”

Kyllä luterilainen oppi tunnustaa auliisti Jumalan rakkauden vuodattamisen kristityn (eli siis ihmisen, joka on saanut syntinsä anteeksi eli tullut lukemisen kautta vanhurskaaksi) sydämeen. Kyse ei vuodattamisessa kuitenkaan ole vanhurskauttamisesta vaan sen seurauksesta. Tuota Room. 5:5 on edeltänyt Room. 4, jonka jakeita juuri yllä lainasin. Ongelma on teidän opissanne siinä, ettei teidän opissanne riitä luettu vanhurskaus pelastumiseen, vaan te sekoitatte siihen vuodatuksia, prosesseja ja pyhittymisiä. Room. 5:5 ei ole mikään ongelma, jos vanhurskauttaminen ja pyhitys osataan erottaa toisistaan.

Miikka: ”Ihmisen sisimmässä siis joko on tämä pyhittävä armo tai sitten ei, jos ihminen torjuu sen tahdollaan. Jos ihmisen sisimmässä on tämä armo, hän on ”armon tilassa”, ja hänellä on ´pelastuksen pantti´.”

Mikä pelastuksen pantti se sellainen on, joka on vajaa ja epätäydellinen?

Miikka: ”Tämä pyhittävä armo ei ole kuitenkaan vain peite, vaan myös voima, joka muuttaa ihmistä pahasta pyhäksi ja epäpuhtaasta puhtaaksi, ja kyse on prosessista.”

Juuri tämä lauseesi osoittaa, miten sekoitat vanhurskauttamisen ja pyhityksen toisiinsa. Pyhitys ei ole lainkaan peite, sillä vain luettu Kristuksen täydellinen vanhurskauden vaate voi olla peite. Eikä tuo syntien anteeksisaaminen ole prosessi vaan piste. Ja vain tuon syntien anteeksiantamuksen kautta voi mahdollistua pyhitys. Mutta kun te yhdistätte vanhurskauden ja pyhityksen yhdeksi ja samaksi asiaksi, niin pelastusopistanne tulee turmeltuneelle ja itsessään jumalattomalle ihmiselle mahdoton tehtävä.

Miikka: ”Tästä näkökulmasta ihminen voi olla samaan aikaan sekä ”armon tilassa” että vielä osittain epäpuhdas, jos pyhityksen prosessi on kesken.”

”Jos pyhityksen prosessi on vielä kesken”… Kenellä se ei olisi kesken hamaan hautaan tai paruusian päivään asti? Toiseksi, on kaksi ihan eri asiaa opettaa 1) ”armon tilan” olevan kiirastuleen johtava pyhitysprosessi, tai 2) opettaa ”armon tilan” olevan syntien anteeksiantamuksen tähden valmis Jumalan mielisuosio, joka johtaa suoraan taivaan kirkkauteen.

Miikka: ”Alkuperäiseen kysymykseen en vielä saanut vastausta: eli miten voidaan hyväksyä sellainen oppi, joka on rationaalisesti epälooginen?”

Miksi jotkut pelastuvat ja toiset eivät? Tähän on koitettu vastata kolmella eri tavalla: 1) opettamalla vapaata tahtoa ja synergiaa (roomalaiskatoliset, ortodoksit ja arminolaiset), 2) opettamalla kaksinkertaista predestinaatiota sekä siihen liittyen vain valittuihin rajoitettua pelastustahtoa ja jopa rajoitettua sovitusta (kalvinistit), ja 3) opettamalla yksinkertaista predestinaatiota (luterilaiset) siitäkin huolimatta, ettei järkemme pysty dilemmaa ratkaisemaan, mutta Jumalan sana opettaa selkeästi rajattua valintaa, yleistä sovitusta, yleistä pelastustahtoa ja Jumalan yksinvaikuttavuutta yksittäisen ihmisen pelastumisessa uskon synnyttäjänä ja ylläpitäjänä.

Selitysmallit 1 ja 2 joutuvat kieltämään tai väkinäisesti selittämään pois tiettyjä raamatunkohtia. Selitysmalli 3 puolestaan joutuu Jumalan mysteerin ja hänen pyhän sanansa edessä ottamaan hattunsa pois, hajottamaan maahan järkensä päätelmät, ja kumartamaan syvään.

Miikka: ”Taidat painottaa enemmän uskon tiedollista puolta kuin minä. Eli pitää tuntea ja allekirjoittaa oikea oppi, jotta voisi pelastua? Voisin kysyä, miten pienet lapset tai kehitysvammaiset voivat pelastua, jos eivät kykene ymmärtämään oppia?”

Koitin vastata jo edellä tähän. En minä aseta jotain kognitiivisia tikapuita ihmisen pelastuksen ehdoksi. Toki aikuisen ja tiedollisen ihmisen kohdalla usko pitää sisällään myös tiedon Jeesuksesta. Mutta kun Jumala kasteessa lahjoittaa armonsa synnyttämällä vauvan sydämeen uskon, ei se ole tiedollista uskoa vaan Jumalan mysteeri. Voin anonyymisti kertoa, että noin 20 vuotta sitten pidin yksityisrippikoulua eräälle kehitysvammaiselle ihmiselle. En muista tarkkaan kysymystäni (koskiko se taivaaseen pääsemistä vai taivaassa olemista tms.), mutta vastauksensa muistan: ”Olla Jeesuksen sylissä”. Tämä riittää. Jeesuksen sylissä ei nimittäin voida olla ilman, että ollaan saatu Jeesukselta anteeksi.

Tähän sopii hyvin Raamatun kuvaus Jeesuksesta hyvänä paimenena: ”Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä.” (Joh. 10:11) ja ”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten” (Luuk. 15:4-5). Ei lampaalta kysytä kognitiivisia suorituksia. Paimen kantaa kotiin. Sitä on olla Jeesuksen sylissä ja pelastua.

Miikka: ”Totta. Lisäksi on myös käytännön esimerkkejä runsaasti siitä, että Kristus on lähestynyt ihmisiä henkilökohtaisen ilmestyksen kautta, kuten Paavalia matkalla Damaskokseen.”

Tuossa ilmestymisessä oli kyse erityisestä ilmoituksesta, sillä kyseessä oli apostoliksi kutsuminen.

Miikka: ”Viittaat Room. 3:12 ja tulkitset sen liittyvän hengelliseen turmelukseen, mutta samalla myönnät, että inhimillisesti katsoen ihminen voi olla hurskas. Kirjoitatko vielä hieman tarkemmin, mitä on sinusta hengellinen ja mitä inhimillinen turmelus, eli miten näet niiden eron? Jos esimerkiksi pakana tekee hyvää lähimmäiselleen, onko se Jumalan silmissä hyvä teko?”

Kaikki turmelus on hengellistä (sillä jokainen synti rikkoo ihmisen hengellisen suhteen Jumalaan) ja ihmisen kyseessä ollen se on myös inhimillistä. Mutta kun puhutaan ihmisen hengellisten kykyjen turmeltuneisuudesta, tarkoitetaan jumala-suhteeseen liittyviä asioita. Tämä on totaalista. Inhimillisten kykyjen turmeltuneisuus puolestaan tarkoittaa, että elämämme täällä suhteessa kanssaihmisiimme on vakavasti synnin vaurioittamaa, mutta toki ihminen voi itsekkyydestään huolimatta tiettyyn rajaan asti tehdä inhimillistä hyvää. Tästä Raamattu opettaa seuraavassa kohdassa: ”Vai kuka teistä on se ihminen, joka antaa pojallensa kiven, kun tämä pyytää häneltä leipää, taikka, kun hän pyytää kalaa, antaa hänelle käärmeen?” (Matt. 7:9-10).

Miikka: ”Tulkitsetko itse Room 3. siten, ettei kukaan ihminen maapallolla tee hyvää ja vain alinomaa rientää pettämään lähimmäisiään ja juoksee vuodattamaan verta? Huomaa, että Paavali puhuu tässä sellaisista teoista, jotka ovat suhteeseen muihin ihmisiin, ei vain suhteessa Jumalaan.”

Tarkoittanet näitä jakeita: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, kielellänsä he pettävät, kyykäärmeen myrkkyä on heidän huultensa alla; heidän suunsa on täynnä kirousta ja katkeruutta. Heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta, hävitys ja kurjuus on heidän teillänsä, ja rauhan tietä he eivät tunne. Ei ole Jumalan pelko heidän silmäinsä edessä.” (Room. 3: 10-18).

Käsitän tämän kuvaavan ensisijaisesti perikoopin alun mukaisesti nimenomaan ihmisen turmelusta Jumalan edessä eli hänen kyvyttömyyttään suhteessa Jumalaan. Toki tekosynnit sitten ovat seurausta tästä periturmeluksesta. Mutta ei tämä teksti sitä tarkoita, että kaikki olisivat psykopaatteja ja konkreettisia massamurhaajia, eikä se tarkoita täydellistä kykenemättömyyttä tehdä mitään inhimillistä hyvää. Fokus on ihmisen jumalattomuudessa Jumalan edessä. Toisaalta, kun maailmaamme katsoo, niin aika hullu paikka tämä ihmisen julmuuden ja pahuuden vuoksi vaikuttaa olevan.

Lisäksi on huomioitava, että vuorisaarnassaan Jeesus itse vetää lain paljon tiukemmalle käskyjä selittäessään, kuin mihin kuulijat olivat tottuneet. Murhaaja ei ole vain konkreettinen murhaaja vaan Herran apostolin mukaan myös veljensä vihaaja on murhaaja (1. Joh. 3:15). Käsittääkseni joudumme kaikki pienelle paikalle myös inhimillisten kykyjemme osalta noiden jakeiden alla, jos vaan ymmärrämme Jumalan pyhyyttä ja vanhurskautta sekä omaa syntisyyttämme riittävästi.

Miikka: ”Tässä mielessä tarkoitin, että Paavalin sanat olisi tulkittava pikemminkin yleisellä tasolla kuvauksena ihmiskunnasta, mutta niiden soveltaminen suoraviivaisesti jokaiseen ihmiseen henkilökohtaisesti voi olla liioiteltua.”

Kyllä tuo vertikaalinen, jumala-suhdetta koskeva ulottuvuus pitää tulkita ihan sellaisena, kuin se on kirjoitettu. Ja sen pitää käsittää koskevan jokaista. Tuo perikooppi on yhdessä Room. 7. luvun lopun kanssa raamatullisen syntiopin helmiä. Ja kyllä horisontaalinenkin ulottuvuus totta puhuu. Toki pitää ymmärtää, että vaikka syntiturmelus on yleinen ja täydellinen, niin sen ilmentymät tekosyntien kohdalla vaihtelevat suurestikin, ja tämä on yhteydessä sekä ihmisen elämän kuormitustilanteeseen että hänen psyykkiseen rakentumisasteeseensa. Me olemme luonnostamme kaikki multipotentteja pahaan myös horisontaalisella tasolla. Mutta tämä ei tarkoita, että kaikki tekisimme koko ajan graaveimpia ja räikeimpiä rikkomuksia lähimmäisiämme vastaan.

Miikka: ”Kun kirjoitit aiemmin luterilaisesta simul justus et peccator -käsityksestä, ymmärsin että luterilaisen käsityksen mukaan kasteen jälkeen kristitty on sekä kokonaan vanhurskas että yhä kokonaan syntinen/ turmeltunut, ja tätä turmeltuneisuutta seuraa myös syyllisyys (kasteesta huolimatta). Hän olisi siis samaan aikaan syyllinen ja vanhurskas/ syytön. Onko nyt siis kuitenkin niin, että kasteen jälkeen ”vanha luonto”, ei ole enää syyllinen Jumalan edessä perisynnin takia?”

On käsittääkseni huomattava, että Raamatun pohjalta kristittyä ihmistä voidaan kuvata eri vinkkeleistä: 1) vanhan ihmisen näkökulmasta, 2) uuden ihmisen näkökulmasta, ja 3) kokonaisuuden näkökulmasta. Tämä tulee esiin hyvin juuri tuossa yllä olevassa Room. 7. luvun perikoopissa. Vanha luonto säilyy syntisenä hautaan asti, sillä liha ei jalostu eikä pääse taivaaseen. Mutta ihminen on saanut koko syntiturmeluksensa anteeksi, ja tämän anteeksiantamuksen seurauksena hänessä on syntynyt uusi ihminen, joka taistelee tuota vanhaa ihmistä vastaan. Simul iustus et peccator koskee nimenomaan ihmistä kokonaisuutena. Hän on luonnostaan täysin syntinen, mutta vanhurskas hän on kokonaan imputaation eli Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksi lukemisen kautta. Käsittääkseni teille tämä simul-ajatus on vaikea käsittää juuri siksi, ettette te tunnusta vanhurskauttamisen olevan remissio peccatorum et imputatio iustitia aliena Christi. Kun käsitätte tämän sijaan vanhurskauttamisen olemukselliseksi muutokseksi eli pyhittymisprosessiksi, on teidän luonnollisestikin vaikea mahduttaa samaan kuvaan, että kristitty on simul iustus et peccator.

Miikka: ”Olemmeko siis molemmat samaa mieltä siitä, että (vaikka sanot että yksinusko pelastaa), niin tarvitaan lisäksi rakkaus, eikä pelkkä usko (totenapitäminen jne.) ilman rakkautta riitä? Kuten olen jo kirjoittanut, niin näen uskon lahjana ja rakkaus lähtee myös alkujaan Jumalasta ikään kuin auringon säde joka saa sydämen hehkumaan ja rakastamaan. Eromme lienee vain siinä, miten ymmärrämme ihmisen tahdonvapauden roolin uskossa ja rakkaudessa?”

Käsittääkseni meillä on eri käsitykset siitä, mikä pelastavan uskon olemus on. Minä erotan rakkauden uskosta, vaikken irrota sitä siitä. Usko ei ole rakkautta, mutta sitä seuraa rakkaus. Usko on anteeksiantamuksen omistamista. Sillä on puhtaasti välineellinen luonne pelastuksessa. Kun usko omistaa Pyhän Hengen vaikutuksesta ristiinnaulitun ja syntimme sovittaneen Kristuksen, kyse ei ole kuolleesta totena pitämisestä vaan Pyhän Hengen ihmeestä. Elävää uskoa seuraavat aina uskon hedelmät, joihin luetaan esimerkiksi rakkaus, hyvät teot ja uusi kuuliaisuus Jumalan laille. Usko ilman sitä seuraavaa rakkautta ei ole elävää uskoa, muttei usko pelasta rakkautena vaan siksi, että se huolii nautintoon Kristuksen sovitustyön ansion.

Käsittääkseni teidän teologianne ongelmia ovat pelastusopin suhteen sellaisten asioiden yhdistäminen tai samaistaminen toisiinsa, jotka kuitenkin ovat kaksi eri asiaa ja lisäksi vielä selkeässä syy-seuraus –suhteessa toisiinsa. Näitä ovat esimerkiksi vanhurskauttaminen ja pyhitys sekä usko ja rakkaus. Vanhurskauttaminen syntien anteeksiantamuksena on ensin, pyhitys seuraa sitten. Ja usko valmiin pelastuksen omistamisena on ensin, rakkaus seuraa sitten.

Miikka: ”Pohdin, mikä siinä on erityinen ongelma? Ymmärtääkseni myös sinun uskosi mukaan pelastava usko ei esiinny koskaan yksinään ilman rakkautta eli rakkaus on hyvin oleellista tässä kokonaisuudessa ja hyväksyt varmasti senkin, että kristittyjä tulee kehottaa rakkauden tekoihin.”

Ongelma on, jos vanhurskauttamisen ajatellaan tapahtuvat ihmisessä sen sijaan, että se tapahtuisi ihmisen ulkopuolella. Kun Jeesus sanoi ihmiselle ”Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt. 9:2), tämä anteeksiantamus tapahtui ihmisen ulkopuolella Jumalan sydämessä. Armonväline eli tässä tapauksessa Jumalan julistettu sana välitti tuon anteeksiantamuksen ihmiselle hänen ulkopuoleltaan, jossa se oli jo tapahtunut. Anteeksiantamus oli hetkessä tapahtuva ja täydellinen. Teidän pelastusoppinne mukaan pelastus tapahtuu ihmisessä, eikä se ole täydellinen eikä myöskään hetkessä tapahtuva vaan pikkuhiljaa etenevä (tai taantuva) prosessi, joka ei koskaan tule täällä maan päällä valmiiksi (koska, vaikka uskoisittekin jonkun hyvin pyhittyneen saattavan pelastua ilman kiirastulta, niin ihmisen syntiturmeluksen ja Jumalan pyhyyden vakavasti ottava huomaa, että tämä on mahdotonta, koska se vaatisi ihmiseltä täydellistä synnittömyyttä; eikä se vaatisi täydellistä synnittömyyttä vain joskus tulevaisuudessa vaan myös menneisyydessä, eli ihminen ei olisi saanut koskaan tehdä yhtään pienintäkään syntiä; ja tämä tällainen ajattelu on Eedenin paratiisin jälkeen täyttä utopiaa). Ei Pyhälle Jumalalle kelpaa syntisen ihmisen rakkaudet minkään muun kuin Poikansa ansion tähden. Kristuksen ansiota taas ei ihminen voi saada aikaan omilla rakkauksillaan. Se saadaan omaksi yksin uskon kautta. Ei Raamattu opeta, että ”Aabraham rakasti ja se jalosti hänet vanhurskaaksi”.

Miikka: ”Vielä kerran tuohon, mikä määrä rakkautta riittää. Ei siis ole mitään tiettyä määrää rakkauden tekoja, jotka tulisi täyttää, jotta voisi sanoa: ’Noniin oma osuus on hoidettu, jotta pääsen taivaaseen.’”

Mutta jos Jumala kerran on pyhä ja vanhurskas, niin eikö tuo vaikuta aika leväperäiseltä ajattelulta? Mikä määrä rahaa riittää vapauttamaan velkavankeudesta? Juuri tasan tarkkaan se summa, jonka ihminen on velkaa. Onko syntisestä maksamaan syntivelkaansa? Ei ole alkuunkaan. Tämän vuoksi tarvitsemme Kristusta, joka maksoi syntivelkamme ja vapautti meidät. Juuri siksi hän on sanan varsinaisessa merkityksessä Vapahtaja.

Jos objektiivinen, yleinen armo sysätään syrjään puhuttaessa henkilökohtaisesta vanhurskauttamisesta, joudutaan aina suuriin teologisiin vaikeuksiin ja mennään harhaan. Ei Kristuksen pelastustyö ollut vain joku mahdollisuus, vaan hänen suorittamansa sijaishyvitys on itse tuo pelastus. Osalliseksi siitä tullaan uskomalla se. Manna laskeutui taivaasta alas. Ihmiset hyötyivät siitä ja jäivät eloon, kun se heille kelpasi tulemalla nautintoon. Ei ihmisillä ollut voimia itsessään millekään muutokselle, sillä he olivat nälissään. Ruuan piti laskeutua taivaasta alas ihmisten kuivaan erämaahan. Taivaallinen manna pelasti heidät, jos se heille kelpasi. Näin on armonkin laita. Armo on kuin manna. Ja usko on kuin tuota mannan syömistä, muttei syöminen pelasta ansiollisena tekona, vaan yksin ruoka pelastaa.

Miikka: ”Kasteen kautta Jumalan lapseksi tulleen ihmisen sisimmässä on pyhittävä armo ja tämä takaa pääsyn kerran taivaaseen. Tästä voi jo nyt iloita: Olen Jumalan lapsi, taivas on valmiina.”

Mutta mitä tuo pyhittävä armo tarkoittaa? Pelkkää ehättävää mahdollistajaako? Jos se sitä tarkoittaa, niin ihminen ei ole vielä sen perusteella Jumalan lapsi, sillä vain sillä on Isä, jolla on Jumalan Poika: ”Jolla Poika on, sillä on elämä; jolla Jumalan Poikaa ei ole, sillä ei ole elämää.” (1. Joh. 5:12). Jumalan Poikaa puolestaan ei voida omistaa muuta kuin ristiinnaulittuna. Ristillä tapahtui koko maailman syntien sovitus, ja kun Kristus nousi kuolleista, tapahtui objektiivinen vanhurskauttaminen. Jeesus on ”alttiiksi annettu meidän rikkomustemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.” (Room. 4:25). ”Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa, eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan…” (2. Kor. 5:19). Lukematta jättäminen tarkoittaa anteeksiantamusta eli vanhurskauttamista. Meidän on syytä seurata Herran apostolia, joka oli päättänyt olla tuntematta mitään muuta kuin Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulittuna (1. Kor. 2:2).

Mikään epäpyhä tai vajaa ei voi kestää Jumalan pyhyyden edessä. Laki on armoton: ”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on” (Matt. 5:48), ”Sillä joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin” (Jaak. 2:10), ”Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee.’” (Gal. 3:10) ja ”Eikä sinne ole pääsevä mitään epäpyhää…” (Ilm. 21:27).

Mikään vaillinainen pyhittävä armo ilman Kristuksen sovitustyön ansiota ja sen perusteella saatua Jumalan täydellistä mielisuosiota ei todellakaan takaa pääsyä taivaaseen. Kaste lahjoittaa pelastuksen, mutta tuo pelastus ei ole mikään pyhitysprosessin mahdollisuus vaan Kristuksen vanhurskauden vaate, joka valmistettiin ristillä, lahjoitetaan kasteessa, ja puetaan päälle uskossa.

Miikka: ”Rippi on tärkeä, mutta periaatteessa pelastuminen ei riipu siitä. Jos tulee esimerkiksi vakavan synnin jälkeen katumukseen ja lähtee autolla kirkolle tarkoituksena ripittäytyä ja ajaa kolarin jossa menee henki, niin toki se riittää, että halusi ripittäytyä. Voimme luottaa että Jumala on oikeudenmukainen.”

Ripin synninpäästön sana on sentään armonväline, joskaan meillä ei ole mitään korvarippipakkoa vaan pikemminkin mahdollisuus. Mutta mitä katumukseen tulee, niin emme me katumuksillammekaan voi Jumalan mielisuosiota ansaita. Emmekä aikeillamme mennä ripittäytymään. Ainoa käypä valuutta on tämä: ”Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh. 1:7). Onkin sanottu, ettei Jumala tarvitse meidän katumustamme, mutta me tarvitsemme sitä itse.

Miikka: ”Pelastusvarmuus liittyy luottamukseen Jumalaan ja Hänen uskollisuuteensa. Tässä mielessä voi olla varma, että Jumala ei hylkää.”

Juuri näin, mutta sitten pitää kysyä, että millä perusteella? Pyhän Jumalan eteen ei kävellä kuin Esson baariin. Luonnostaan ihmisen on ”hirmuista langeta elävän Jumalan käsiin” (Hebr. 10:31). Kun puhutaan luottamuksen kohteesta, niin se voi olla vain sovitettu Jumala. Kristus on syntiemme sovitus (1. Joh. 2:2), ja ”ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamusta” (Hebr. 9:22). Jumala on uskollinen omilleen eli vanhurskautetuille. Esiripun taakse Jumalan pyhyyteen voidaan mennä vain Karitsan veren kautta. ”Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa (siis pois otti) maailman synnin” (Joh. 1:29). Meillä ei ole mitään oikeutta syntisinä lähestyä luottamuksillamme Jumalaa ilman Kristusta ja hänen täydellistä anteeksiantamustaan. Herra sanoo: ”Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Hän sanoi myös: ”Se on täytetty.” (Joh. 19:30).

Miikka: ”Jumala ei kuitenkaan tahdo etsiä ihmisestä syitä hänen hukuttamisekseen, vaan Hän haluaa etsiä pikemminkin syitä Hänen pelastamisekseen.”

Meistä ei löydy mitään syytä, jonka perusteella voisimme pelastua. Syy löytyy Golgatalta.

Miikka: ”Tuomari on Jeesus, joka on ollut myös täydellinen ihminen, ja hän tuntee ihmisyyden heikkoudet ja haasteet: ’Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.’ (Hepr. 4:15)”

Nimenomaan, ylimmäinen pappi, joka meni ”oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkein pyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen” (Hebr. 9:12). Hänen sijaishyvityksensä on täydellinen, ja se voidaan saarnata kenelle vaan täysin valmiina.

Miikka: ”Mitä ajattelet siitä, että myös Jeesus on ollut kiusattu, jos ajattelet, että jo kiusaus olisi syntiä, eikä vasta sen mukaan toimiminen?”

Ei ulkopuolelta tuleva kiusaus vielä itsessään ole syntiä. Mutta kun ihmistä kiusaa maailman ja perkeleen lisäksi hänen oma lihansa, joka on siis hänessä itsessään, niin tuo lihan turmelus on itsessään syntiä.

Miikka: ”Minkä ymmärrät muuten olevan kuolemansynti?”

Ymmärrän sen olevan sellainen synti, jonka myötä kristitty ihminen menettää uskon ja Pyhän Hengen (ja samalla siis uuden ihmisensä). Ei-kristityn eli pelastavasta uskosta osattoman kohdalla jokainen synti on kuolemansynti, sillä jokaisen synnin palkka on kuolema (Joh. 6:23). Jos kristitty lankeaa tieten tahtoen graaviin syntiin, eikä tee siitä nopeasti parannusta, hän voi menettää Pyhän Hengen. Tällöin on kyse kuolemansynnistä, sillä sen vuoksi hengellinen elämä kuolee hänestä. Käsittääkseni graaviin syntiin lankeamista kuitenkin usein seuraa lihan ja Hengen välinen taistelu. Jompikumpi sitten voittaa, eli joko ihminen taipuu katumukseen ja uskoon tai sitten hän paatuu.

On varottava sekä legalismia että antinomismia. Jokainen synti on itsessään kadottava. Mutta tietysti voidaan ajatella, että on sellaisia syntejä, joissa itsepintaisesti ja tietoisesti pysyminen karkottaa Pyhän Hengen. Otan graaveina esimerkkeinä esiin palkkamurhaajana tai parittajana toimimisen. Mutta kyllä Pyhän Hengen voi menettää paljon siistimpiäkin syntejä suruttomasti hellien ja niissä katumattomana itsepintaisesti pysyen.

Miikka: ”Pelastuminen tapahtuu Kristuksen ristintyön ansion perusteella. Enempää en sanoisi, jos pitää vain yhdellä virkkeellä sanoa.”

Hyvä. Seuraava kysymys: Antoiko Jumala Kristuksen ristintyön ansion perusteella koko maailmalle objektiivisesti synnin anteeksi?

Miikka: ”Se, että Jumalan viha pysyy synnintekijän päällä, ei vielä vastaa kysymykseen, vihaako Jumala syntiä vai syntistä ihmistä. Kun puhuimme aiemmin hengellisestä itsetunnosta, niin toki tämä kysymys on aika merkityksellinen sen kannalta: vihaako Jumala minua, jos teen väärin vai vihaako Jumala sitä tekoa, jonka olen tehnyt, ja samalla rakastaa minua, vaikka olen tehnyt väärin.”

Tämä riittää minulle: ”Ja Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne, joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, sen hengen hallitsijan, mukaan, joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa, joiden joukossa mekin kaikki ennen vaelsimme lihamme himoissa, noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niin kuin muutkin…” (Ef. 2:1-3). Myös helvetti ilmaisee Jumalan vihan. Ei hän sinne rakkaudesta ihmisiä tuomitse.

Miikka: ”Mielestäni jumalakuva on aika ristiriitainen ja epäyhtenäinen, jos Jumalan uskotaan samaan aikaan sekä rakastavan että vihaavan ihmistä itseään. Jos tämä viedään perheeseen, niin millainen isä vihaisi lapsiaan, jos nämä tekevätkin väärin? Mielestäni aika rakkaudeton isä. Sen sijaan Jumala on Raamatussa isä, joka on täydellinen rakkaus.”

Ymmärrän tämän psykologian. Emme kuitenkaan pääse Jumalan ilmoitusta pidemmälle. Joko tyydymme siihen tai sitten emme tyydy. Luterilaisuus ei kiellä sitä, että Jumala on rakkaus, sillä se on raamatullinen totuus. Mutta luterilaisuus ei myöskään kiellä sitä, että Jumala on vanhurskas, sillä sekin on raamatullinen totuus. Jumalan sana puhuu hyvin paljon sekä Jumalan vanhurskaudesta että hänen rakkaudestaan. Lain ja evankeliumin erottaminen on avain tähän lukkoon. Jos ihminen on lain alla (siis armosta osaton), hän ei voi kestää Jumalan vanhurskautta, niin kuin emme voi auringonkaan kirkkautta ja kuumuutta kestää. Mutta jos ihminen on armon alla, hänelle on luettu Kristuksen täydellinen vanhurskaus, jonka kautta Jumalan rakkauden lämmön kohtaamme, ja joka toimii suojana Jumalan lain tuomiota ja hänen vanhurskaan vihansa kuumuutta vastaan.

Miikka: ”Onko sinun mielestäsi aito luterilainen käsitys todella, että Jumala vihaisi syntistä, eikä vain syntiä? En muista Tunnustuskirjoista löytyneen tällaista opetusta, mutta siitä on aikaa kun olen ne kahlannut läpi useamman kerran.”

”Koska siis ihmiset eivät voi omien voimiensa varassa täyttää Jumalan lakia, vaan kaikki ovat synnin alaisia ja vikapäitä iankaikkisen vihan ja kuoleman rangaistukseen, me emme voi lain kautta vapautua synnistä emmekä tulla vanhurskaiksi” (AC, IV, 40)

”Tunnustan olevani syntinen ja ansainneeni iankaikkisen vihan enkä voi sinun vihaasi torjumaan asettaa omaa vanhurskauttani enkä omia ansioitani. Sen tähden myönnän, että sinä olet vanhurskas tuomitessasi ja rangaistessasi meitä.” (AC, XII, 108)

”Ihminen ei ole noudattanut Jumalan lakia vaan on rikkonut sen. Hänen turmeltunut luontonsa, hänen ajatuksensa, sanansa ja tekonsa ovat ristiriidassa lain vaatimusten kanssa. Siitä syystä ihminen on Jumalan vihan alainen, kuolemaan, ajallisiin vaivoihin ja helvetin tuleen tuomittu olento. Tässä tilanteessa evankeliumin varsinainen tehtävä on opettaa, mitä ihmisen tulee uskoa saadakseen Jumalalta syntinsä anteeksi. Hänen tulee uskoa, että Jumalan Poika, meidän Herramme Kristus otti taakakseen lain määräämän kirouksen ja kantoi sen, sovitti kaikki syntimme ja maksoi velkamme, niin että me yksin hänen kauttaan saamme Jumalalta armon ja syntien anteeksiantamuksen, kun uskomme häneen, ja että me kuolemasta ja kaikista synnin rangaistuksista pelastuen tulemme iankaikkisesti autuaiksi.” (FC, SD, 5, 20)

Miikka: ”Kyllä katolisen uskon mukaan armo on täydellinen syntien anteeksiantamus Kristuksen sovituskuoleman tähden. Sen lisäksi armo on myös voima, joka vaikuttaa pyhittymistä. Mielestäni se käy ilmi esimerkiksi tästä raamatunkohdasta: ”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille  ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa” (Tiit. 2:11-12)”

Jos (sanojasi lainaten) Jumalan ”armo on täydellinen (!) syntien anteeksi anteeksiantamus Kristuksen sovituskuoleman tähden”, niin miksi te opetatte pelastuksen tapahtuvan prosessina vajavuuksineen ja kiirastulineen? Tuo sitaattisi osoittaa selkeästi, miten te sotkette toisiinsa vanhurskauttamisen ja pyhityksen. Sitä vaan ihmettelen, että mistä syystä, kun molemmat ovat totta toisistaan erotettuinakin. Tuo Herran apostolin Tiitukselle kirjoittama sana ilmaisee ne molemmat: ”Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille” (=objektiivinen vanhurskauttaminen), ”… ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa” (=pyhitys). Henkilökohtainen vanhurskauttaminen eli objektiivisesta, valmiista armosta uskon kautta osalliseksi tuleminen puuttuu tuosta jakeesta. Mutta se löytyy lukuisista muista raamatunkohdista. Ja se sijoittuu noiden kahden väliin.

Miikka: ”Jos armo = syntien anteeksiantamus, niin miten tästä näkökulmasta armo kasvattaa meitä hylkäämään pahuuden ja elämään hyvyydessä.”

Juuri siksi, että evankeliumi on Jumalan voima (Room. 1:16). Evankeliumi julistaa Jumalan anteeksiantavan rakkauden Kristuksen sovitustyön ansion tähden. ”Sen tähden minä sanon sinulle: tämän paljot synnit ovat anteeksi annetut: hänhän näet rakasti paljon; mutta jolle vähän anteeksi annetaan, se rakastaa vähän.” (Luuk. 7:47). Kun ei tarvitse pelätä lain alla, on vapaampi rakastamaan lähimmäisiään. ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta.” (1. Joh.4:18). Ei evankeliumin ole tarkoitus johtaa antinomismiin. Luterilaiseen uskoon sisältyvät myös opit pyhityksestä, lain kolmannesta käytöstä ja uudesta kuuliaisuudesta. Näitä ei vaan sisällytetä eikä sotketa vanhurskauttamiseen.

Miikka: ”Uskomme ilmeisesti enemmän armon voimaan pyhityksessä. Pyhityksen päämäärä on nähdäkseni se, että voisimme rakastaa toista ihmistä yhtä täydellisesti kuin Jeesus. Voiko sinusta kukaan rakastaa toista täydellisellä tavalla tässä elämässä? Jeesus määrittelee täydellisen rakkauden: ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä.” (Joh. 15:13) Esimerkiksi monet pyhät ovat kuolleet antaessaan henkensä toisen edestä. Uskon, että heissä rakkaus on tullut täydelliseksi ja he pääsevät tästä elämästä suoraan taivaaseen, ilman että he tarvitsevat puhdistamoa ennen taivasta.”

Mihin nuo pyhät tarvitsevat yllä mainitsemaasi armoa, joka ”on täydellinen syntien anteeksi anteeksiantamus Kristuksen sovituskuoleman tähden”, jos he kerran pääsevät taivaaseen paljon syntejä tehneinä ja turmeltuneina ihmisinä sen perusteella ja sen teon tähden, että antavat yhdessä aktissa henkensä kaverinsa puolesta?

Nyt tuli pitkä teksti. Tridentinumin kommentoinnin joudun jättämään myöhemmäksi.