Viime aikoina on taas keskusteltu vanhurskauttamisopista sekä luterilaisesta että katolisesta näkökulmasta. Aiheeseen otti kantaa mm. TT Timo Laato Kujalla-podcastissa.  TT Joona Korteniemi julkaisi vastineen Timo Laadolle hapatusta -blogissa ja Timo vastasi Joonalle vastineen vastineella. Keskustelimme LHPK:ssa toimivan pastorin, TM Topi Jääskeläisen kanssa aiheesta ja julkaisemme nyt debatin vanhurskauttamisopista ja siitä, mihin katolinen (minä)/luterilainen (Topi) usko perustuu, kun puhutaan vanhurskauttamisesta. Debattiin kuuluu molempien avauspuheenvuorot, 3 vastauspuheenvuoroa ja loppuyhteenvedot. Debatti julkaistaan kokonaisuudessaan tällä blogilla.

Avauspuheenvuoro, Miikka:

Vanhurskauttamisopissa fokus on siinä, miten ymmärretään termi vanhurskaus. Mitä on olla vanhurskas? Kuka on vanhurskas? Miten tullaan vanhurskaaksi? Näitä kysymyksiä ratkottiin erityisesti Trenton kirkolliskokouksessa 1545-1563. Kirkolliskokouksen lähtökohtana oli selvittää katolista oppia suhteessa Saksassa alkaneen uuden liikehdinnän, reformaation, opetuksiin. Vaikka kirkolliskokouksesta on kulunut kohta 500 vuotta, on mielestäni silti hedelmällisintä ”palata alkuun” ja tutkia, mistä kiistassa oli kyse. Tämä siitäkin huolimatta, että molemmilla puolilla on tapahtunut uskon syventymistä sen jälkeen. Seuraavassa kuvaan katolisen osapuolen näkökulman:

Trentossa jumalattoman vanhurskauttaminen ymmärrettiin tarkoittavan ihmisen olotilan muutosta perisynnin tilasta Jumalan lapseksi ottamisen olotilaan, ja että tämä ihmisen statustilan muutos tapahtuu Kristuksen kautta (Tridentinum, 6:4). Lisäksi tämä ”siirtäminen” olotilasta toiseen, ei voi tapahtua ilman kastetta eli uudestisyntymisen pesoa tai ainakin siihen kohdistuvaa halua. Perisynnin olotila taas tarkoittaa Adamin synnin tähden jo syntymässä perittyä syntiä, joka ei ole vain heikkous tai paha taipumus syntiin, vaan itse synti, joka on sielun kuolema, ja johon liittyy peritty syyllisyys. Juuri tämä perisynnin syyllisyys saadaan anteeksi kasteessa (5:5). Kasteessa tapahtuvan uudestisyntymän jälkeen tullaan viattomiksi, puhtaiksi ja tahrattomiksi Jumalan lapsiksi (5:5), joiden taivaaseen pääsyä ”mikään ei voi viivyttää”. Kuitenkin kasteen jälkeen ihmiseen jää heikkous langeta syntiin (concupiscence). Itsessään tämä heikkous ei ole enää kasteen ja uudestisyntymisen peson jälkeen synti, johon liittyisi syyllisyys (sillä se on jo saatu kasteessa anteeksi, eikä Jumala enää muista sitä, mikä on anteeksi annettu). Sen sijaan tämä heikkous voi kyllä johtaa syntiin (tekosynti), jota seuraa luonnollisesti myös syyllisyys. Tätä varten on käytössä ripin sakramentti.

Miten tämä vanhurskauttaminen sitten tapahtuu käytännössä? Trenton mukaan vanhurskauttamisen alku on Jumalassa, joka antaa ennalta ehättävän armonsa (6:5). Jumala kutsuu ihmisen, joka on vailla mitään omia ansioita, yhteyteensä. Tässä kutsussa Jumala valaisee ihmisen sydäntä Pyhän Hengen voimalla ja herättää hänet. Tämä ennalta ehättävä armo tekee ihmiselle mahdolliseksi kääntyä, eikä kääntäen kääntymys ole mahdollista yksin ihmisen omin voimin ilman ennalta ehättävää armoa. Kun Jumala on näin valmistanut ihmiselle aidon mahdollisuuden tulla Jumalan yhteyteen, hän jää ikään kuin hienotunteisesti odottamaan ihmisen vapaata vastausta. ”Palauta meidät Herra tykösi, niin me palajamme” (Valit. 5:21) tai ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi” (Joh. 1:12). Mm. näissä raamatunkohdassa, kuten monissa muissa kohdissa, on kaksi subjektia: Jumala ja ihminen.

Jumala ei toimi vastoin ihmisen suostumusta tai kohtele häntä väkivalloin. Eikä ihminen toisaalta ole tahdoton robotti, vaan Jumalan kuvallisena olentona persoona, jolla on tahdon vapaus (Siir. 15:14). On myös huomattava, ettei suostumus ole sinänsä lisäämässä vanhurskauttamiseen mitään tai varsinaisesti mitenkään kunniallinen teko itsessään. Kyse on samasta asiasta kuin jos joku ojentaa meille lahjan. Se että ojennamme kätemme ja otamme sen vastaan, ei lisää lahjaan mitään, eikä toisaalta ole ottamassa mitään pois lahjan antajan kunniasta. Samoin meillä on Jumalan edessä mahdollisuus hyväksyä tai torjua Jumalan ilmainen kutsu: ”Ottakaa Jumalan armo vastaan, ettei se jää turhaksi.” (2. Kor. 6:1)

Ihminen vastaa Jumalan tarjoamaan kutsuun uskolla, joka on pelastumisen edellytys. Usko on Jumalan kutsun ja ilmoituksen uskomista todeksi, sen vastaanottamista ja siihen myöntymistä/ sen hyväksymistä, ja siihen kuuluu uskonkuuliaisuus eli tahto ojentautua Jumalan tahdon ja ilmoituksen mukaan (KKK: 143). Usko on yliluonnollinen hyve ja se on Jumalan lahja. Ihminen kykenee uskomaan vain Pyhän Hengen armon ja sisäisen tuen avulla. Silti usko on inhimillinen toiminto ja esimerkiksi apostolisessa uskontunnustuksessa aloitetaan: ”minä uskon.” Pyhä Tuomas Akvinolainen kiteyttää: ”Usko on ymmärryksen toiminto, jossa ymmärrys Jumalan armon liikkeelle paneman tahdon vaikutuksesta kiinnittyy jumalalliseen totuuteen”.

Mitä vanhurskattamisessa tapahtuu? Kuten edellä kirjoitin, ihmisen status Jumalan edessä muuttuu. Trenton mukaan tähän ei liity vain syyllisyyden anteeksianto vaan myös pyhitys eli pyhäksi tekeminen. Anteeksiantamuksen aikaansaaman syyttömyyden ohella ihminen vastaanottaa uskon, toivon ja rakkauden lahjat, jotka liittävät hänet Kristukseen (Tridentinum, 6:7). Ihminen todella tehdään pyhäksi ja vanhurskaaksi. Tämän vaikuttaa pyhittävä armo. ”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja kasvattaa meitä…” (Tiit. 2:11-12) Tästä näkökulmasta vanhurskauttamisella on myös prosessiluonne, sillä pyhitys ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaan siihen kasvetaan vähitellen Jumalan armon avulla. Kyse ei ole ikäänkuin liukuportaista, jotka kuljettavat kristityn taivaaseen vaan pyhityksen ympäristö on Jumalan perhe, jossa Jumalan lapsi kasvaa täyteen ”miehuuteen” (Ef. 4:13). Lapsella on tässä prosessissa myös oma vastuu ja siksi Paavali kehottaa panemaan pois vanhan ihmisen ja pukeutumaan uuteen, joka on luotu pyhyyteen ja vanhurskauteen (j. 24).

Eikä toisaalta päde sanonta ”kerran pelastettu, aina pelastettu”, sillä ihminen voi menettää pyhittävän armon, jos hän lankeaa kuolemansyntiin (, joka on määritelmällisesti vakava synti, joka tehdään täydessä tietoisuudessa ja vapaaehtoisesti omasta tahdosta). ”Sillä jos me tahallamme teemme syntiä päästyämme totuuden tuntemiseen, niin ei ole enää uhria syntiemme edestä.” (Hepr. 10:26) tai ”…on syntiä, joka on kuolemaksi” (1 Joh. 5:16) Tällöin ihminen ei ole enää armon tilassa eli matkalla taivaaseen, vaan eroon Jumalasta. Pyhittävän armon hän voi saada takaisin ripin sakramentissa tai täydellisessä katumuksessa ilman rippiäkin, jos hänellä kuitenkin on vakaa aikomus ripittäytyä niin pian kuin mahdollista (KKK, 1452).

Kuitenkin vanhurskauttamisessa syyllisyyden poispyyhkiytyminen tapahtuu tiettynä ajanhetkenä silmänräpäyksessä, kun ihminen vastaanottaa kasteen tai myöhemmin ripin sakramentin. Jos tämä viedään oikeusistuimeen, voidaan se hahmottaa niin, että tuomari julistaa syytetyn (joka on todella syyllinen) syyttömäksi tehtyihin rikoksiin Kristuksen ristintyön ansion tähden, jolloin hänen status ei ole enää rikollinen/ syyllinen vaan vapaa/ syytön. Vanhurskauttaminen ei ole kuitenkaan pelkkää juridiikkaa, vaan tuomari ottaa tämän jälkeen syyttömäksi julistetun oman lapsen asemaan, jossa hän voi kasvaa vanhurskaaksi (joka voidaan kääntää myös ->oikeamieliseksi), hyväksi ja pyhäksi ihmiseksi armon auttamana. Armo on tästä näkökulmasta juuri apu, sillä se ei pakota väkivalloin vaan ohjaa, suostuttelee ja myötävaikuttaa yhdessä ihmisen tahdon kanssa, eikä näin ollen poista ihmisen omaa vastuuta (-> synergismi).

Vanhurskauttaminen ei siis jää vain julistamiseksi, vaan siihen liittyy vuodatettu pyhittävä armo, joka saa aikaan muutoksen. Pelkän julistamisen sijaan vanhurskauttamisesta tulee näin konkreettinen ja efektiivinen, vaikuttava tapahtuma. Ihmisen status Jumalan edessä muuttuu ja myös hän itse todella muuttuu, vähä vähältä, Jumalan armon avulla, Kristuksen kuvan kaltaiseksi eli täydellisen pyhäksi ja vanhurskaaksi eli oikeamieliseksi (Kol. 3:10). Voitaisiin sanoa, että vanhurskauttaminen on syyllisyyden poispyyhkiytymisen osalta punktuaalista, mutta muutoksen ja pyhityksen osalta prosessi.

Katolinen vanhurskauttamisoppi perustuu pyhään Raamattuun ja pyhään traditioon, joka on ikäänkuin se tie, jolla Pyhä Henki on johdattanut kirkkoa läpi vuosisatojen ”kohti totuuden täyteyttä”, sillä Jeesus olisi tahtonut opettaa apostoleilleen paljon muutakin kuin mitä he pystyivät sillä hetkellä ottamaan vastaan ja tämän vuoksi hän antoi heille johdattajaksi Pyhän Hengen noustuaan taivaaseen (Joh. 16:12-13). Katolinen vanhurskauttamisoppi rakentuu sille apostoliselle perustalle ja uskon konsensukselle, jolla kirkkoisät ja kirkolliskokoukset (esim. Orangen kirkolliskokous 529 jKr. jossa tuomittiin pelagiolaisuus) sanoittivat kristillistä uskoa paljon ennen Trenton kirkolliskokousta.

 

Avauspuheenvuoro, Topi:

MISTÄ TIEDÄN, ETTÄ LUTERILAINEN VANHURSKAUTTAMISOPPI ON TOTTA?

Tämän blogin ylläpitäjä ehdotti minulle vanhurskauttamisoppidebattia ja antoi minulle yllä olevan otsikon. Kiitän häntä kutsusta keskustelemaan mitä tärkeimmästä teemasta. Pyrin esittämään luterilaisen vanhurskauttamisopin keskeisiä pääkohtia kiteytetysti. Intentioni on kunnioittaa keskustelukumppaniani pyrkien kiihkottomaan ja asialliseen keskusteluun.

Aivan aluksi on todettava, että luterilaisen uskon mukaan ”luterilainen” tarkoittaa raamatullista ja kristillistä. Se ei perustu Martti Lutherin persoonaan, vaikka luterilaisuuden mukaan hän olikin uskonpuhdistaja. Luterilainen opin virallinen esitys eivät ole kaikki Lutherin kirjoitukset, vaan luterilaiset Tunnustuskirjat (Liber concordiae), joka nimensä mukaisesti tarkoittaa yksimielisyyden kirjaa. Tunnustuskirjat on se ”ohjeenalainen ohje” (norma normata), joka ilmaisee luterilaisen käsityksen mukaan ”ohjeellisen ohjeen” (norma normans) eli Pyhän Raamatun opettaman opin. Tunnustuksellinen luterilaisuus ei sitoudu Tunnustuskirjoihin sikäli, kuin ne opettavat Raamatun mukaisesti, vaan kokonaan, koska ne opettavat Raamatun mukaisesti. Tunnustuskirjat ovat kuitenkin alistetut Jumalan sanalle, joka on Raamatussa meille ilmoitettu. Kristillisellä opilla ei siis ole kahta (eikä useampaa) lähdettä, vaan ainoastaan yksi, ja se on Raamatun pyhä ilmoitussana.

Klassisen luterilaisuuden mukaan se ei edusta mitään 1500-luvulla keksittyä uutuutta, vaan alkuperäistä apostolista uskoa, joka on kerta kaikkiaan pyhille annettu (Juud. 1:3). Tämä tarkoittaa, että Kristuksen kirkossa on aina ollut niitä, jotka ovat uskoneet pelastuvansa sillä tavoin, kuin luterilainen vanhurskauttamisoppi pelastuksen opettaa tapahtuvan. Onhan Herra itse luvannut olla omiensa kanssa joka päivä maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman, että aina on ollut Herran omia, joilla on ollut hänen vaikuttamansa usko (Joh. 6:29, Kol. 2:12). Niin kuin Herra on yksi, niin on myös usko yksi (Ef. 4:5). Uskon sisältö ei muutu, vaan on iankaikkisesti sama ja pysyvä. Herra Jeesus on totuus (Joh. 14:6) ja hänen Pyhä Henkensä on Totuuden Henki, joka johdattaa kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13). Raamattu on Jeesuksen sanaa, jonka Pyhä Henki on inspiroinut. Näin ollen se on totuuden sanaa (Ef. 1:13, Kol. 1:5, 2. Tim. 2:15). Totuus ei ole jaettu, vaan se on yksi ja jakamaton. Koska Jumalan sana on kokonaan totuus (Ps. 119:160, Joh. 17:17), on myös sen oppi totuudellinen. Raamatussa ei ole monia oppeja vaan yksi oppi, Jumalan oppi. Se kertoo, mitä Jumala itse on asioista mieltä. Vanhurskauttamisopin kohdalla se ilmaisee, mitä Jumala on mieltä siitä, miten ihminen pelastuu. Kukaan ei pelastu minkään toisenlaisen evankeliumin kautta (Gal. 1:6). Vain apostolisen uskon mukainen puhdas evankeliumi pelastaa. Koitan siis nyt ottaa esiin vanhurskauttamiseen liittyviä asioita kohta kohdalta:

 1. Koko kristillinen usko ja sen jokainen opinkohta perustuu Jumalan sanaan

Kirkko on perustettu sille, että Jeesus on Kristus, elävän Jumalan Poika (Matt. 16:16-18). Se on siis perustettu Jeesuksen sovitustyön ansiolle. Tämä on kristillisen uskon ”sisältöperiaate” (sola gratia propter Christum). Kirkko on perustettu myös apostolien ja profeettojen perustukselle (Ef. 2:20). Tämä on kristillisen uskon ”muotoperiaate” (sola Scriptura). Raamattu on Jumalan sana, eikä ole muuta Jumalan sanaa. Se on kokonaan, jokaista yksittäistä sanaansa myöten, Pyhän Hengen inspiroima (2. Tim. 3:16). Herra Jeesus itse sanoo, ettei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto (Matt. 5:18). Tämä kuvaa Jumalan itsensä asennetta sanaansa. Raamattu on sanainspiraation kautta meille annettu. Pyhä Henki on sen henkäyttänyt. Raamatusta löydämme Jumalan erityisen ilmoituksen, joka on erehtymätön, muuttumaton, riittävä ja vaikuttava. Erityinen ilmoitus on Raamatussa valmis. Enää ei siis tule uusia erityisiä ilmoituksia. Onhan ilmoituksen antanut Herra sama eilen, tänään ja iankaikkisesti (Hebr. 13:8).

Koko kristillinen oppi (dogma) ja sen jokainen yksittäinen opinkohta (dogmi) perustuu Jumalan sanaan. Yksittäiset opinkohdat johdetaan opin sijaintipaikoista (sedes doctrinae). Ne ovat niitä raamatunkohtia, jotka selkeästi puhuvat juuri ko. opinkohdasta, tai joista ne voidaan selkeästi johtaa. Opinkohtia ei siis voida perustella mielivaltaisesti esimerkiksi villeillä allegorisilla tulkinnoilla. Mitä Jeesuksen vertauksiin tulee, niin niiden kohdalla on Pyhän Hengen antamalla ymmärryksellä ja Raamatun kokonaisuuden valossa otettava vastaan se, mikä on varsinaisesti ko. vertauksen sanoma, muttei automaattisesti voida tehdä kaikista vertauksen yksityiskohdista suoria opillisia johtopäätöksiä.

Kristillisen opin kokonaisuus on ehyt kuin ehjä sormus tai terve ruumis. Puhutaankin ”opin ruumiista” (corpus doctrinae), jossa yksittäiset dogmit ovat kuin elimiä ja dogma on kuin elimistö. Oppi on elävä. Siitä ei voida poistaa opinkohtia kokonaisuuden kärsimättä. Eihän ihminenkään säily elävänä, jos häneltä poistetaan aivot, keuhkot, maksa tai sydän (vertauskuva dogmasta elimistöön ei ole sikäli aukoton, että toki elimistöstä voidaan poistaa hammas, perna tai jopa toinen munuainen ilman elämän vaarantumista, mutta dogman kohdalla dogmien poisto on vaarallisempaa). Kristillinen oppi perustuu yksin Jumalan sanaan. Sitä eivät päätä piispat, kirkolliskokoukset, enemmistöpäätökset eivätkä yksittäisten kristittyjen uudestisyntyneetkään järjet. Vanhurskauttamisoppikin perustuu vain Jumalan sanaan. Tunnustuksemme sanoo:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: ’Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni’ (Ps. 119). Pyhä Paavali sanoo: ’Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu’ (Gal. 1).” (FC, tiivistelmä, 1, suom. pun. laitoksen s. 427).

2. Vanhurskauttamisoppi on oppi, jonka mukana Kirkko joko seisoo tai kaatuu

Vanhurskauttamisesta riippuu, onko ihminen kristitty vai ei. Vain vanhurskautettu on elävässä uskossa Vapahtajaan. Näin ollen vanhurskauttamisoppi on koko dogman keskeisin dogmi. Tämä ei tietenkään tarkoita, että esim. oppi Jumalasta tai Kristuksen persoonasta olisivat jotenkin vähemmän tärkeitä. Jumalahan on kaiken keskus, emmekä voi tuntea häntä muuta kuin ihmiseksi tulleen Kristuksen kautta. Mitään vanhurskauttamista ei voi olla ilman Jumalaa ja hänen ihmiseksi tulemistaan Pojassaan. Mutta ihminen ei voi päästä vanhurskaan Jumalan yhteyteen ilman vanhurskauttamista. Tämän vuoksi vanhurskauttamisoppi on syntisen ihmisen pelastumisen näkökulmasta keskeisin opinkohta. Myös koko Kristuksen kirkon (una sancta) kristillisyyden kannalta vanhurskauttamisoppi on ensiarvoisen tärkeä. Kristuksen kirkko tunnustaa oikeaa vanhurskauttamisoppia, sillä ilman sitä se ei olisi Kristuksen kirkko. Yksittäinen paikalliskirkko tai kirkkokunta puolestaan seisoo oikean vanhurskauttamisopin varassa tai kaatuu väärän vanhurskauttamisopin varassa (articulus stantis et cadentis ecclesiae). 

Vanhurskauttamisoppi jäsentää kaikki muut opit. Vanhurskauttamisoppiin liittyy jäsennysperiaate, muttei karsintaperiaate. Sillä ei siis voida karsia pois muita Jumalan sanan ilmoittamia oppeja, vaan ne suhteutuvat siihen. Vanhurskauttamisoppiin liittyvät kiinteästi opit Kristuksen sovitustyöstä sekä laista ja evankeliumista. Sovituksessa tapahtui objektiivinen vanhurskauttaminen, kun taas subjektiivisessa vanhurskauttamisessa yksittäiselle ihmiselle luetaan tämä Kristuksen sovitustyön ansio. Väärä vanhurskauttamisoppi puolestaan ei pelasta, sillä sen kanssa ihminen jää lain alle synteinensä, osattomaksi evankeliumista. Lain ja evankeliumin erottaminen toisistaan on hyvin tärkeää. Missä laki ja evankeliumi tavalla tai toisella sekoitetaan, siellä vanhurskauttamisoppi uhkaa vääristyä. 

Jo apostolien ajoista saakka on esiintynyt vanhurskauttamisoppiin liittyviä harhoja, jotka käännyttivät ihmisiä pois Kristuksen armosta toisenlaiseen evankeliumiin (Gal. 1:6). Ne sotkivat pelastukseen armon lisäksi tekoja. Tämähän on luonnollisen ihmisen omavanhurskauden tavoittelulle tyypillistä. Apostolinen evankeliumi ei kuitenkaan ole ihmisten mukaista (Gal. 1:11). Seurakunnan keskelle oli luikerrellut valheveljiä, jotka pyrkivät orjuuttamaan kristittyjä (Gal. 2:4). Herran apostoli ei kuitenkaan alistunut antamaan heille myöten, että evankeliumin totuus säilyisi (Gal. 2:5). Evankeliumin totuuden mukaan on kuljettava suoraan (Gal. 2:14). Pelastusta ja Pyhää Henkeä ei saada lain teoista vaan evankeliumin kuulemisesta uskossa (Gal. 3:2). Kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia. Selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi lain teoista, koska vanhurskas on elävä uskosta (Gal. 3:10-11). Lain tekoihin kääntyminen on Herran apostolin mukaan orjuuttavien, heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen kääntymistä (Gal. 4:9). Niiden sijaan hän rohkaisee seurakuntalaisia: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.” (Gal. 5:1). Kristittyjen tulee vanhurskauttamisen suhteen olla totuudelle kuuliaisia ja varoa väärää hapatusta, sillä vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan (Gal. 5:7-8). Herran apostoli itse ei halunnut kerskata muusta kuin Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä (Gal. 6:14), ja hän oli päättänyt olla tuntematta mitään muuta kuin Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulittuna (1. Kor. 2:2). Tunnustuksemme sanoo:

”Kun kerran vanhurskautus on samaa kuin sovitus Kristuksen tähden, on ilmeistä, että meidät vanhurskautetaan uskon kautta, koska syntien anteeksiantamus otetaan aivan varmasti vastaan yksin uskolla.” (Apol. IV, 158, s. 111). 

”…meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä yksin uskosta, koska me yksin uskon kautta saamme syntien anteeksiantamuksen ja sovituksen Kristuksen tähden ja koska sovitus eli vanhurskautus on asia, jotka on luvattu Kristuksen tähden eikä lain tähden.” (Apol. IV, 182, s. 114).

”Lain ja evankeliumin erotus on hyvin kirkas valo. Siinä valossa näemme oikein jaella Jumalan sanaa sekä selittää ja ymmärtää pyhien profeettojen ja apostolien kirjoituksia. Sen vuoksi laki on tarkoin pidettävä erillään evankeliumista. Näitä kahta oppia ei saa sekoittaa toisiinsa, eikä evankeliumista saa tehdä lakia. Tällöin hämärtyisi Kristuksen ansio ja murheellinen omatunto menettäisi lohdutuksensa.” (FC, SD, 5, 1, s. 505).

”…sanan varsinaisessa merkityksessä evankeliumi on lupaus syntien anteeksiantamisesta ja syntisen vanhurskauttamisesta Kristuksen tähden, laki on sitä vastoin sanaa, joka syyttää synnistä ja tuomitsee kadotukseen.” (FC, SD, 5, 27, s. 510).

3. Vanhurskauttamisen tarve

Jokainen ihminen (Kristus Jumalan Poikana oli poikkeus) on luonnostaan syntinen perisynnin turmeluksen vuoksi. Ihminen on synnissä siinnyt ja syntynyt (Ps. 51:7). Hän ei vain tee syntejä, vaan hän on syntinen. Syntiturmelus on totaalista. Ihmisen lihassa eli hänen turmeltuneessa luonnossaan ei asu mitään hyvää (Room. 7:18). Ihmisellä ei ole Jumalan suhteen vapaata tahtoa, vaan hänen tahtonsa on hengellisissä asioissa synnin sitoma. Ihminen on siis luonnostaan syntinen. Synti ilmenee jumalattomuutena (Ps. 1:5, 2. Piet. 2:5, 3:7), kapinana (Joos. 22:16-19), pahana himona (San 21:10, Room. 6:12, 1. Kor. 10:6, Gal. 5:16-17, Ef. 2:3, Kol. 3:5, 1. Tess. 4:5, Tiit. 2:12, 1. Joh. 2:16-17), ylpeytenä (Mark. 7:22) ja omavanhurskautena, joka on Herran edessä kuin saastainen vaate (Jes. 64:6).  

Yksikään elävä ei ole luonnostaan vanhurskas Jumalan edessä (Ps. 143:2). Olemme siis kokonaan jumalattomia ja syntisiä luonnostamme. Meillä ei ole sitä alkuvanhurskautta, joka ensimmäisillä ihmisillä Eedenin paratiisissa ennen syntiinlankeemusta oli. Luonnollinen ihminen elää lain alla. Hän rakentaa omaa vanhurskauttansa ja elää sen varassa, mutta omavanhurskaus ei Jumalan edessä kestä. Omavanhurskas ihminen elää Jumalan vanhurskaan vihan alla ollen luonnostaan vihan lapsi (Ef. 2:3). Ihmisellä ei luonnostaan ole halua eikä kykyä tulla Jumalan luo. Hän ei voi ansaita yhtään mitään Jumalan edessä. Hän ei voi kestää Pyhän Jumalan edessä, sillä Herra vaatii laissaan täydellisyyttä (Matt. 5:48), johon ihminen ei pysty. Jotta ihminen voisi kestää Jumalan edessä ja päästä hänen yhteyteensä, tarvitaan vanhurskaus, jota ihmisellä ei kuitenkaan luonnostaan ole, eikä sitä hänen ansioillaan tai myötävaikutuksillaan koskaan tule olemaankaan. Tunnustuksemme sanoo:

”Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella (Ps. 50, Room. 5, 2. Moos. 33, 1. Moos. 3.” (SA, 1, 3, s. 267).

”Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina… tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.” (CA, II, 1-2, ss. 52-53).

”Aivan samaa tarkoittaa Augustinuksen käyttämä määritelmä, jonka mukaan perisynti on pahaa himoa. Tällä hän ilmaisee, että paha himo on tullut menetetyn vanhurskauden sijaan. Kun näet ihmisluonto sairaalloisena ei kykene pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa eikä häneen uskomaan, se hakeutuu sitä kohti, mikä on lihallista, ja rakastaa sitä. Jumalan tuomiota se joko suruttomana halveksii tai pelästyksissään vihaa. Näin Augustinuksen määritelmä käsittää sekä vanhurskauden puutteen että sen seurauksena tulleen uuden synnillisen perustilan. Ei paha himo suinkaan ole ainoastaan ruumiillisten ominaisuuksien turmeltumista, vaan myös korkeampien kykyjen kieroutumista siihen, mikä on lihallista.” (AC, II, 24-25. s. 88).

”Olemme lausuneet nuo puutteet, ettei langennut ihminen voi uskoa Jumalaan eikä pelätä ja rakastaa häntä… ihmisessä on paha himo, joka vastoin Jumalan sanaa kääntyy siihen, mikä on lihallista, toisin sanoen ei etsi ainoastaan ruumiillisia nautintoja, vaan myös lihallista viisautta ja vanhurskautta ja luottaa näihin saavutuksiin halveksien Jumalaa… juuri nämä kaksi asiaa yhdessä ovat perisynti: nuo esittämäni puutteet sekä paha himo. Näinhän sanoo Tuomas: ’Perisyntiin kuuluu se, että alkuvanhurskaus on riistetty, ja tähän liittyy sielunelämän eri puolien epäjärjestys; ei siis ole kysymys pelkästään puutoksesta, vaan eräänlaisesta turmeltuneesta perustilasta.’ Ja Bonaventura: ’Jos kysytään, mitä perisynti on, oikea vastaus kuuluu, että se on hillitöntä pahaa himoa. Oikea vastaus on myös, että se on sen vanhurskauden puuttumista, joka meillä kuuluisi olla. Kumpaankin näistä vastauksista sisältyy myös toinen.’… Me olemme syntymästämme asti sellaisia, ettemme Jumalaa tunne, emme usko emmekä luota häneen, vaan halveksimme ja vihaamme häntä.” (AC, II, 26-29, s. 88).  

4. Objektiivinen vanhurskauttaminen

Jumala tuli Kristuksessa ihmiseksi, sillä Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että antoi ainokaisen Poikansa maailmaan syntisiä pelastamaan (Joh. 3:16). Hän on se Jumalan Karitsa, joka otti pois maailman synnin (Joh. 1:29). Hän on meidän ja myös koko maailman syntien sovitus (1. Joh. 2:2). Kristus ansaitsi vanhurskauden kuuliaisuudellaan, joka koostuu lain täyttämisestä meidän puolestamme (Matt. 5:17, Gal. 4:4-5) ja kuolemasta meidän sijassamme (Room. 5:6-8, 2. Kor. 5:14-15). Kristuksen sovitustyön ansio on se vieras vanhurskaus (iustitia aliena), joka voi jumalattoman ihmisen pelastaa. Tämä vanhurskaus on se Jumalan vanhurskaus, joka on Kristuksessa ilmoitettu ilman lakia (Room. 3:21). Objektiivinen armo on yleinen ja täydellinen. Kristuksen armoa verrataan Aadamin lankeemukseen. Aadamin lankeemuksen kautta synti ja kuolema tulivat kaikkien osaksi (Room. 5:12). Samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi (Room. 5:18). Tämä tarkoittaa, että niin kuin Aadamin lankeemus tuotti yleisen turmeluksen, niin Kristuksen vanhurskauden teko tuotti yleisen armon. Missä synti on suureksi tullut, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi (Room. 5:20).

Kun Kristus kuoli puolestamme, Jumala sovitti maailman itsensä kanssa, eli teki sovinnon omalta puoleltaan maailman kanssa. Tämän hän teki siten, ettei hän lukenut maailmalle sen rikkomuksia (2. Kor. 5:19). Lukematta jättäminen tarkoittaa samaa kuin anteeksi antaminen. Anteeksiantamus puolestaan on sama asia kuin vanhurskauttaminen. Kristuksen kuolemassa Jumala tuli sovintoon, mutta ihmiset jäivät vielä pitämään vihaa häntä kohtaan. Tunnustuksemme sanoo:

”Hän (jumaluuden toinen persoona) on täysin luopunut kaikesta omastaan, antanut meille kaikkensa jättämättä mitään itselleen… hän on lunastanut minut synnistä, Perkeleen vallasta, kuolemasta ja kaikesta onnettomuudesta… Perkele tuli luoksemme ja johdatti meidät tottelemattomuuteen, syntiin, kuolemaan ja kaikenlaiseen onnettomuuteen. Niin me jouduimme Jumalan vihan alaisiksi ja menetimme hänen armonsa. Saimme omasta syystämme ja ansiostamme tuomion ikuiseen rangaistukseen… Meidät kurjat ja kadotetut ihmiset hän tempaisi helvetin kidasta, voitti meidät vapaiksi ja saattoi takaisin Isän suosioon ja armoon… ’Herra’ yksinkertaisesti tarkoittaa lunastajaa, joka on siirtänyt meidät Perkeleen vallasta Jumalan tykö, kuolemasta elämään ja synnistä vanhurskauteen… Hän maksoi sen, mihin minä olin syyllistynyt. Tätä hän ei tehnyt kullalla eikä hopealla, vaan omalla kalliilla verellään.” (IK, toinen uskonkohta, 26-31, ss. 378-379).

”Jumala on armossaan tuhlailevan rikas: Ensiksikin evankeliumi vaikuttaa suullisena sanana, kun koko maailmaan julistetaan syntien anteeksiantamus; tämä on evankeliumin varsinainen virka. Toiseksi se vaikuttaa kasteena. Kolmanneksi pyhänä alttarin sakramenttina. Neljänneksi avainten valtana…” (SA, 4, s. 274).

”Hän on kokonainen Kristus, joka on vanhurskautemme yksin sen kuuliaisuuden tähden, jota hän Jumalana ja ihmisenä on osoittanut Isälleen aina kuolemaan asti. Näin hän on ansainnut meille syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän, niin kuin on kirjoitettu. ’Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden ihmisen kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi’ (Room. 5)”. (FC, tiivistelmä, 3, 3, s. 434).

”Hän (Kristus) ei siis myöskään ollut lain alainen, yhtä vähän kuin hänen olisi oman persoonansa puolesta tarvinnut kärsiä ja kuolla; hänhän on lain herra. Se Kristuksen kuuliaisuus, joka luetaan meille vanhurskaudeksi, ei siis ilmennyt vain kärsimyksessä ja kuolemassa, vaan myös siinä, että hän vapaaehtoisesti, meidän edustajanamme tuli lain alaiseksi ja kuuliaisena täytti lain. Tämän täydellisen kuuliaisuuden perusteella, jota Kristus on aktiivisesti ja passiivisesti, elämässä ja kuolemassa osoittanut taivaalliselle Isälleen meidän sijassamme, Jumala antaa syntimme anteeksi, pitää meitä täydellisesti vanhurskaina ja lahjoittaa meille iankaikkisen autuuden.” (FC, SD, 3, 15, s. 491).  

5. Subjektiivinen vanhurskauttaminen

Objektiivinen armo ei hyödytä, jos ihminen ei tule siitä osalliseksi. Tämän vuoksi apostoli Paavali kehottaa ihmisiä suostumaan sovintoon Jumalan kanssa (2. Kor. 5:20). Yksin uskon kautta ihminen suostuu sovintoon Jumalan kanssa. Tällöin hänen kohdallaan Herran armo ei jää turhaksi, vaan se hyödyttää häntä uskon kautta (2. Kor. 6:1). Tämä henkilökohtainen vanhurskauttaminen tarkoittaa sitä, että yksittäinen ihminen tulee uskon kautta objektiivisen vanhurskauttamisen armosta osalliseksi. Kyse ei siis ole varsinaisesti kahdesta eri vanhurskauttamisesta, vaan yhdestä vanhurskauttamisesta, jossa on objektiivinen ja subjektiivinen puolensa. Henkilökohtaisessa vanhurskauttamisessa kaikille valmiina oleva yleinen tulee yksilön kohdalla nautintoon. Objektiivinen armo lahjoitetaan armonvälineiden (Jumalan sana ja sakramentit, joita ovat kaste, ehtoollinen ja rippi, vaikkei viimeisessä olekaan näkyvää ainetta) kautta. Kaikki armonvälineet lahjoittavat saman armon, ja pelastava usko voi syntyä ja vahvistua minkä tahansa armonvälineen vaikutuksesta. Jumalan armo on elämän leipä (Joh. 6:33, 35) ja elävä vesi (Joh. 4:11, 14). Niinpä vanhurskauttamista voitaisiin kuvata seuraavasti: Armo on kuin ruoka, joka synnin tähden nälkäisille valmistettiin keittiössä, joka on Golgata. Se tarjoillaan ja lahjoitetaan kärryillä, joka on armonväline. Ja se nautitaan syömällä, joka on uskomista. Samoin armo on kuin vesi, joka tulee vesilaitokselta, joka on Golgata. Se tulee putkia pitkin, jotka ovat armonvälineet. Jokainen putki välittää saman veden. Se nautitaan juomalla, joka on uskomista. 

Ihminen vanhurskautetaan yksin armosta, uskon kautta ja Kristuksen tähden. Vanhurskauttaminen ei tapahdu tekojen eikä minkään ihmisessä itsessään olevan tähden (Ef. 2:4-9). Vanhurskauttaminen on syntienanteeksiantamus. Kristuksen vanhurskaus omistetaan uskon kautta, jonka yksin Pyhä Henki vaikuttaa. Siihen eivät kuulu uskoa edeltävät eivätkä sitä seuraavat teot. Näin ollen katumus ja hyvät teot eivät ole osa vanhurskauttamista. Katumus edeltää sitä ja hyvät teot puolestaan seuraavat sitä. Katumus taasen ei ole aktiivista tekemistä eikä suorittamista, vaan passiivista synnin hätää ja armon tarvetta (contritio passiva).   

Vanhurskauttamiseen eivät kuulu eivätkä siihen myötävaikuta ihmisen teot eivätkä tekemättä jättämiset. Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi (Room. 4:5). Usko ei vanhurskauta ansiona eikä tekona, vaan ainoastaan siksi, että se huolii eli vastaanottaa valmiin armon nautintoon. Niinpä ihminen ei pelastu uskon tähden vaan uskon kautta. Usko vaikuttaa rakkauden kautta (Gal. 5:6), mutta tämä rakkaus ei kuulu vanhurskauttamiseen vaan pyhitykseen, joka on vanhurskauttamisen seuraus. Vanhurskauttaminen tarkoittaa Jumalan sanan mukaan, että 1) rikokset ovat anteeksi annettu, 2) synti on peitetty, ja 3) Herra ei lue syntiä (Room. 4:7-8). Vanhurskauttaminen on syntien anteeksiantamus Kristuksen aktiivisen ja passiivisen kuuliaisuuden tähden (remissio peccatorum propter obedientia activa et passiva Christi).

Vanhurskauttaminen ei tapahdu ihmisessä vaan hänen ulkopuolellaan. Valmiin armon vastaanottava usko tosin syntyy armon voimasta ja vaikutuksesta ihmissydämeen, muttei ihminen pelastu uskon tähden vaan sen kautta. Pyhä Henki vaikuttaa pelastavan uskon ihmissydämessä. Mutta hänen – joka on Pyhä Jumala – läsnäoloa ihminen ei kestäisi ilman objektiivisen armon olemassaoloa. Koska sovitus on jo tapahtunut, yleinen armo on olemassa, ja Jumalan mielisuosio on hankittu, Pyhä Henki pääsee vaikuttamaan syntisen ihmisen sydämeen uskon kirkastamalla hänelle armonvälineiden kautta lahjoitettavan Kristuksen armon henkilökohtaisesti. Luonnostaan synnitön Kristus tehtiin lukemisen kautta synniksi meidän tähtemme, että me hänessä tulisimme lukemisen kautta Jumalan vanhurskaudeksi (2. Kor. 5:21). Niin kuin Kristuksen syntisyys ei ollut olemuksellista vaan luettua, niin ei meidän vanhurskautemmekaan ole olemuksellista vaan luettua.

Vanhurskauttaminen on forenssinen vanhurskaaksi julistaminen (actus forensis), joka tapahtuu Jumalan sydämessä ihmisen ulkopuolella. Se on Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksi lukemista (imputatio), ei mitään ihmiseen vuodatettua rakkautta tai kvaliteettia. Vanhurskautemme on Kristuksen sovitustyön ansio, joka on siis jo valmiina objektiivisena armona eli Jumalan mielisuosiona Golgatalla, ja joka lahjoitetaan objektiivisissa armonvälineissä. Vanhurskauttamisessa ihminen yhdistyy uskossa itsensä ulkopuolelle maailman synnit sovittaneeseen Kristukseen (unio fidei formalis). Suunta on nimenomaan näin päin. Ihminen löytää sielulleen levon Kristuksen haavoissa, hänen sovintoveressään. Vanhurskauttamiseen ei kuulu eikä sisälly ihmiseen vuodatettuja hyveitä, eikä edes Jumalan olemuksellinen läsnäolo hänessä, joskin Kristuksen asuminen (inhabitatio Christi) ja Jumalan salattu läsnäolo (unio mystica) uskovassa ovat vanhurskauttamisen spontaani seuraus. Näiden kahden ja vanhurskauttamisen välillä valitsee siis asiallinen syy-seuraus -suhde.

Armo ei perustu uskoon, vaan usko armoon. Vanhurskauttaminen ei perustu pyhitykseen, vaan pyhitys vanhurskauttamiseen. Kristuksen vanhurskauden vaate valmistettiin Golgatalla, lahjoitetaan kasteessa (ja muissa armonvälineissä), ja puetaan päälle uskossa. Vanhurskauttaminen Jumalan edessä (coram Deo) ei ole koskaan osittainen, vaan se on aina täydellinen. Ihminen joko on kokonaan vanhurskas tai sitten hän ei ole lainkaan vanhurskas. Pyhitys vanhurskauttamisen seurauksena puolestaan on täällä maan päällä aina osittaista. Sisällisen ihmisensä eli uuden ihmisensä puolesta kristitty iloiten yhtyy Jumalan lakiin, mutta vanhan ihmisensä eli lihansa puolesta hän palvelee synnin lakia (Room 7:22-25). Tunnustuksemme sanoo:

”Pyhä Henki tuo meille tämän vanhurskauden evankeliumissa ja sakramenteissa; uskon kautta se sovelletaan meihin jokaiseen, annetaan omaksemme ja otetaan vastaan. Uskovat ovat siis sovinnossa Jumalan kanssa, he ovat saaneet syntinsä anteeksi, heille kuuluu Jumalan armo, lapsen asema ja perintönä iankaikkinen elämä.” (FC, SD, 3, 16, s. 491). 

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme… että Raamatun kielenkäytön mukaan sana ’vanhurskauttaminen’ merkitsee tässä yhteydessä samaa kuin absoluutio, synneistä vapaaksi julistaminen… Jos sen asemesta käytetään sanoja regeneratio ’uudesti syntyminen’ ja vivificatio ’eläväksi tekeminen’, kuten Puolustuksessa tehdään, annettakoon niillekin sama merkitys…” (FC, tiivistelmä, 3, 7-8, s. 435).

”Jos on määrä säilyttää puhdas oppi Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta, on tarkasti säilytettävä ne sanat, joilla pyhä Paavali sulkee meidän omat tekomme kokonaan ulkopuolelle ja erottaa ne Kristuksen ansiosta. Näin kunnia annetaan yksin Kristukselle. Sellaisia sanontoja, particulae exclusivae, ovat: armosta, ilman ansioita, ilman lakia, ilman tekoja, ei tekojen perusteella. Kaikki nämä sanonnat korostavat sitä, että me tulemme vanhurskaiksi ja autuaiksi ’yksin uskosta’, yksinomaan uskomalla Kristukseen.” (FC, tiivistelmä, 3, 10, s. 435).

”Sillä alulla oleva vanhurskaus eli uudistus jää meissä olevan lihan tähden aina epätäydelliseksi ja epäpuhtaaksi aina kuolemaan asti, eikä ihminen siis sen varassa voi kestää Jumalan tuomiolla. Jumalan tuomiolla kestää ainoastaan uskovalle luettu Kristuksen vanhurskaus: hänen kuuliaisuutensa, kärsimyksensä ja kuolemansa.” (FC, SD, 3, 32, s. 494).

”Vanhurskauttamisen opinkohdasta suljetaan pois kaikki omat teot ja ansiot, oma arvo ja kerskaus sekä kaikki luottamus meidän omiin tekoihimme, siten että meidän tekojamme ei pidetä vanhurskauttamisen ansaitsevana perusteena, joka Jumalan olisi otettava huomioon vanhurskauttaessaan tai johon me voisimme tai saisimme luottaa. Teoillamme ei ole vanhurskauttamisessa yksinomaista, puolittaista eikä edes vähäisintäkään merkitystä.” (FC, SD, 3, 37, s. 495).

”Uudistusta, pyhitystä, hyveitä ja hyviä tekoja ei pidetä Jumalalle kelpaavana vanhurskautenamme, sen osana eikä perusteena… Niitä ei saa millään tekosyyllä, nimityksellä eikä nimellä sotkea vanhurskauttamisen opinkohtaan ikään kuin siihen välttämättä kuuluvina. Uskon vanhurskaus ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksiantamus yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden.” (FC, SD, 3, 39, s. 495).

”Usko ja hyvät teot sopivat vallan hyvin yhteen. Mutta siunauksen ottaa omakseen yksin usko ilman tekoja… Milloin puhutaan vanhurskauttavasta uskosta, pätee pyhän Paavalin opetus, että usko yksin vanhurskauttaa, ilman tekoja, sillä usko soveltaa meihin ja omistaa Kristuksen ansion… Kuolleeksi Jaakob sanoo sellaista uskoa, jota eivät hyvät teot Hengen hedelminä seuraa… Pyhä Jaakob opettaa oikein sanoessaan, että me emme pelastu sellaisella uskolla, jolla ei ole tekoja eli joka on kuollut usko… Puolustus sanoo syystä Jaakobin puhuvan sellaisten ihmisten teoista, jotka jo ovat Kristuksen vanhurskauttamia, jotka ovat Kristukselta saaneet syntinsä anteeksi ja päässeet sovintoon Jumalan kanssa.” (FC, SD, 41-43, s. 496).  

”…usko vanhurskauttaa yksin sen perusteella, että se tarttuu evankeliumin lupaukseen ja ottaa omakseen Jumalan armon ja Kristuksen ansion, joka lupauksessa annetaan.” (FC, SD, 3, 43, s. 497).

”Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus, jota Paavali tähdentää, josta hän käyttää nimitystä Jumalan vanhurskaus (iustitia Dei) ja jonka takia meidät Jumalan edessä julistetaan vanhurskaiksi. Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus taas ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit saadaan anteeksi ja kurja syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion perusteella.” (FC, SD, 3, 54, s. 498).  

6. Vanhurskauttamiseen liittyvät termit

Kun sanotaan, että 1) syntinen ihminen, 2) vanhurskautetaan, 3) yksin armosta, 4) yksin uskon kautta, ja 5) yksin Kristuksen tähden, on hyvin tärkeää määritellä oikein nämä käsitteet. Luterilaisuudessa ajatellaan seuraavasti: 1) syntinen ihminen on kokonaan syntinen vailla minkäänlaista halua, kykyä tai voimaa myötävaikuttaa pelastukseensa. Hän ei ole vain kuollut synteihinsä (niin kuin pölkky), vaan kaikin voiminensa Jumalaa vastustava., 2) vanhurskauttaminen on forenssinen imputaatio, jossa Kristuksen sovitustyön ansio luetaan jumalattomalle ihmiselle. Se ei ole mikään osittainen tai etenevä parantumisprosessi, vaan yhtenä hetkenä tapahtuva armosta osalliseksi tuleminen, joka muuttaa ihmisen henkilökohtaisen statuksen Jumalan vihan alta hänen armonsa alle., 3) armo on syntien anteeksiantamus Kristuksen kuuliaisuuden tähden. Se ei ole mitään meihin vuodatettua rakkautta eikä mahdollisuutta itse myötävaikuttaa Jumalan hyvyyden avulla vanhurskauttamiseemme., 4) usko on valmiin pelastuksen omistamista. Se ei ole itsessään ansiollista, eikä siihen sisälly rakkaus, joskin se vaikuttaa rakkauden kautta. Vanhurskauttamisessa uskon luonne on puhtaasti välineellinen. Vanhurskauttamista seuraavassa pyhityksessä usko kyllä sitten armon voimasta tuottaa hyvää hedelmää eli hyviä tekoja., ja 5) Kristus on vanhurskautemme syntiemme sovittajana kuuliaisuutensa tähden. Tämä tarkoittaa, että Kristus lain täyttäneenä ja ristillä kuolleena Vapahtajana on vanhurskautemme. Hänen jumalallisen luontonsa vuodattaminen meihin ei kuulu vanhurskauttamisen vaan pyhityksen alaan.  

7. Vanhurskauttamisen seuraukset

Vanhurskauttamisen seuraukset ovat moninaiset. Pyhitys seuraa vanhurskauttamista. Evankeliumi on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi (Room. 1:16). Jumalan vanhurskauttava armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se myös kasvattaa meitä pyhitykseen eli hylkäämään maailmalliset himot ja elämään vanhurskaasti (Tiit. 2:11-12). Pyhitykseen kuuluvat hyvät teot, rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan, uusi kuuliaisuus Jumalan laille ja Jumalan olemuksellinen asuminen uskovassa ihmisessä. Vanhurskauttamisen kautta ihminen saa myös pelastusvarmuuden, hyvän omantunnon ja sielullensa rauhan. Tekoihinsa, pyhittymiseensä tai omassa itsessään tapahtuviin prosesseihin turvautuva ihminen puolestaan joutuu elämään ainaisessa epävarmuudessa ja pelossa. Pelkoa ei kuitenkaan rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta (1. Joh. 4:18). Tämä täydellinen rakkaus on juurikin se Kristuksen armollinen rakkaus, joka peittää syntien paljouden, antaa anteeksi, julistaa vanhurskaaksi, jättää synnit lukematta, sekä on laupias ja armollinen. Tästä täydellisestä Vapahtajan rakkaudesta ihminen tulee osalliseksi, kun hänet vanhurskautetaan yksin armosta, yksin uskon kautta ja yksin kuuliaisuudellaan maailman synnit sovittaneen Kristuksen tähden.    

Topi Jääskeläinen

LL, TM, psykiatriatrian erikoislääkäri ja pastori 

Lhpk 

Debatti jatkuu seuraavaksi Miikan vastauspuheenvuorolla edeten Topin vastauspuheenvuoroon. Ensimmäinen vastauspuheenvuoro julkaistaan ensi viikolla, ja niissä pyritään lyhyyteen ja täsmällisyyteen.