Vanhurskauttamisopin perusta ja Raamatun kokonaistulkinta

Topi kuvaa luterilaisen uskon lähteeksi yksin Raamatun (Sola Scriptura). Hän toteaa, että kaikkien oppien tulee olla perusteltavissa yksin Raamatulla ja sieltä löydettävissä olevilla selkeillä opin sijaintipaikoilla (sedes doctrinae). Topi kuvaa, että luterilainen usko perustuu Tunnustuskirjoihin, koska ne luterilaisen ymmärryksen mukaan sisältävät oikean raamatullisen opetuksen. Sitoutuminen on ehdotonta, koska Tunnustuskirjojen sisältämä oppi on luterilaisen ymmärryksen mukaan kokonaisuudessaan Raamatun mukaista, eikä vain osittain Raamatun mukaista.

Keskityn tässä vastauspuheenvuorossani lähinnä vanhurskauttamisopin perustaan ja taustaan. Aluksi tahdon sanoa, että luterilainen Sola Scriptura -periaate on arvostettava, koska sen taustalla on Raamatun tekstien suuri arvostus ja kunnioitus. Nähdäkseni Sola Scriptura -periaate perustuu juuri Raamatun erityislaatuisuuteen (Jumalan inspiroitu sana). Kiinnitän kuitenkin huomiota seuraaviin kohtiin:

  • Sola Scriptura -periaate ei perustu yksin Raamattuun, vaan se on Raamatun ulkopuolelta nouseva periaate siitä, mikä on hyväksyttävää opin muodostusta. Kyseinen periaate siis vaatii jotakin sellaista, mitä se ei itsekään täytä. Tämä on sinänsä varsin simppeli argumentti, mutta nähdäkseni totta. Paavali kehotti Timoteusta: ”Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut.” (2. Tim. 3:14) Hän vetosi Timoteusta pysymään siinä apostolisessa uskossa (, joka välitettiin eli tradeerattiin Timoteukselle tietysti suullisessa muodossa), jota apostolinen kirkko opetti, koska sen opetusvirka oli luotettava. Samalla tavalla alkukirkossa opetuksen luotettavuuden ja autenttisuuden takasi apostolinen traditio eli se, että oppi oli peräisin apostoleilta ja itseltään Kristukselta (esim. Arffman, Mitä on oikea kristinusko?). Juuri tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, miksi Paavali kutsui kirkkoa totuuden pylvääksi ja perustukseksi. (1. Tim. 3:15)
  • Sedes doctrinae -vaatimus voi johtaa kristinuskon opin kaventumiseen ja sitä kautta totuuden vääristymiseen, sillä aina voidaan vaatia parempia perusteluja ja päätyä hylkäämään sellaista, joka todellisuudessa kuuluu kristinuskon koko totuuteen. Raamattu ei ole lakikirja, eikä matematiikan oppikirja, vaan siinä yhdistyy varsin erilaisia tekstilajeja, kuten runoutta, vertauksia, historiallisten tapahtumien kuvausta, tiettyyn tilanteeseen tarkoitettuja kirjeitä jne. Sedes doctrinae -kohtien vaatimus voi siksi johtaa keinotekoiseen Raamatun lukutapaan, joka ohittaa Raamatun oman kontekstin: Raamattua aletaan tällöin lukea kuin lakikirjaa, vaikkei se ole sellainen. Sedes doctrinae -kohtien tulkinnassa liikutaan myös Raamatun oman kontekstin ulkopuolella, jos Raamattu ei tunne sitä kysymyksenasettelua, josta siitä etsitään vastausta. Ja itseasiassa Raamatun perusteella voidaan argumentoida, että se ei ole kristillisen opin täydellinen kuvaus: ”Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa.” (Joh. 16:12) Jeesus opetti apostoleja noin 3 vuotta, mutta myös sanoi, että kaikki ei ollut vielä sanottu, kun hän nousi taivaaseen. Siksi tarvittiin Pyhä Henki, joka ohjaisi kirkkoa kohti kaikkea totuutta. (Tämä ei kuitenkaan tarkoita uutta ilmoitusta, vaan Kristuksessa olevan totuuden täyteyden kirkastumista ja avautumista.) Tai: ”On paljon muutakin, mitä Jeesus teki; ja jos se kohta kohdalta kirjoitettaisiin, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa.” (Joh. 21:25) Tässä evankeliumin kirjoittaja myöntää kirjoituksen rajallisuuden.

Katolinen uskon perusta eroaa tässä suhteessa luterilaisesta uskosta pitäessään kiinni myös pyhästä traditiosta, joka tarkoittaa evankeliumin elävää eteenpäin välittämistä Pyhässä Hengessä (KKK, 78). Raamatun lisäksi kirkossa on aina ollut kirjoitetun sanan ohella suullinen traditio. Itseasiassa kirkon elämän alkumetreillä ei ollut painettua Uutta testamenttia, vaan Jeesuksen opetus jatkui ja välitettiin eteenpäin (eli tradeerattiin) suullisessa muodossa. Jeesus ei jättänyt kirkolle kirjaa, vaan hän antoi kirkolleen apostolit, jotka välittivät pelastuksen sanomaa eteenpäin. Ja jotta ilmoitus voisi säilyä väärentämättömänä, hän antoi kirkolle Pyhän Hengen, joka johdattaisi kirkkoa.

Jo apostolien teoissa on kuvattuna kiista siitä, tulisiko ns. pakanakristittyjen noudattaa juutalaista lakia ja tulisiko pakanakristityt ympärileikata (Apt. 15). Tässä tilanteessa ei ollut mahdollista tarkistaa asiaa Uudesta testamentista ja sen opin sijaintipaikoista, ja on ilmeisestä ettei apostoleilla ollut tarkkaa Jeesuksen sanaa siitä, miten tulisi toimia. Sen sijaan apostolit kokoontuivat yhteen, rukoilivat, luottivat Pyhän Hengen johdatukseen ja tekivät päätöksen (joka on tietysti Jeesuksen opetuksen hengen mukainen, vaikkei siitä eksplisiittistä sanaa ollutkaan). Saman Hengen johdattamina kirkossa voitiin myöhemmin tunnistaa ja kanonisoida Uusi testamentti tai kohdata erilaisia kiistoja ja harhaoppeja, ja löytää tie eteenpäin.

Raamattua ei voida ikään kuin leikata irti kirkosta ja sen elämästä. Sen sijaan se on syntynyt kirkon keskellä ja tunnistettu Jumalan inspiroimaksi sanaksi kirkossa. Se on kiinteässä vuorovaikutuksessa pyhän tradition kanssa. Se ei ole tippunut alas taivaasta sellaisenaan. Siksi väitänkin, että jotta voimme luottaa, että Raamatun sisältö ja vain se, on inspiroitua Jumalan sanaa, emme voi olla luottamatta myös kirkkoon, jonka keskellä Uusi testamentti syntyi ja jossa se koottiin yhteen kirjakokoelmaan. Jos siis väitämme, että yksin Raamattu on kristinuskon ainoa erehtymätön normi, eikä millään tavalla kirkko ja sen apostolinen virka, joka toimii Pyhän Hengen johdatuksessa, menetämme myös Raamatun.

Vaikka katolinen kirkko tunnustaa myös pyhän tradition arvovallan, ei se muodosta ristiriitaa tai uutta Raamatun veroista ilmoitusta. Sen sijaan sekä traditio että Raamattu pulppuavat yhdestä ja samasta jumalallisesta lähteestä ja niiden tähtäyspiste on sama: kirkastaa totuutta Kristuksessa (KKK: 80). Tämän vuoksi voimme jatkaa debattia keskittyen siihen, mitä Raamattu opettaa vanhurskauttamisesta. On kuitenkin sanottava, että monenlaista teologiaa voidaan perustella Raamatulla (itseasiassa melkein kaikki harhaopit kirkon historiassa on perusteltu Raamatulla), eikä se silti välttämättä vielä takaa opin apostolisuutta tai autenttisuutta. Perspektiiviä olisi laajennettava tästä ajanhetkestä tai 1500-luvun ajanhetkestä taaksepäin tutkimalla, mitä on apostolinen usko. Tällöin lähteenä ei käytetä pelkästään Raamattua, vaan kaikkia niitä tekstidokumentteja, joita kirkon historiassa on syntynyt, arvovaltaisimpina esimerkiksi kirkolliskokousten tekstit.

Tietysti myös katolisen vanhurskauttamisopin tueksi voidaan esittää runsaasti erilaisia raamatunkohtia, mutta ennen kuin mennään niihin, on tärkeää astua askel taaksepäin. On ensiksi tärkeä tiedostaa, mitkä ovat ne esi- ja taustaoletukset, jotka ohjaavat omaa raamatuntulkintaa. Millaisen ihmiskäsityksen ja jumalakäsityksen varaan ne rakentavat? Sanojen merkitys kirjoitusajankohtana on tärkeä (emmekä voi nyt 2000 vuotta myöhemmin antaa termeille erilaista merkitystä), mutta tärkeintä on Raamatun ja kristinuskon kokonaistulkinta. Nähdäkseni ei ole hedelmällistä kiistellä yksittäisten sanojen tai edes jakeiden merkityksestä, jos ei hahmoteta oman tunnustuksen taustaoletuksia ensin. Tai ainakin kiistely jatkuu muutoin vailla loppua ad infinitum.

Katolinen usko kysyy yksittäisten Raamatun kohtien lisäksi, onko tulkinta Raamatun kokonaisuuden ja kristinuskon hengen mukainen. Voitaisiin esimerkiksi ehdottaa, että väittely monergismista (=ihminen on pelkästään pelastumisen objekti vailla mahdollisuutta torjua tai myötävaikuttaa pelastumisen tapahtumassa omalla tahdollaan) ja synergismistä (Jumala antaa välttämättömän armon avun, jotta pelastuminen on mahdollista, mutta ihmisen vastuulla on joko ottaa tämä apu vastaan ja toimia yhdessä sen kanssa taikka sitten torjua Jumalan kutsu) kiertää kehää, jos pyöritään vain yksittäisissä Raamatun kohdissa.

Raamattu käyttää esimerkiksi useissa kohdin imperatiivia, kuten ”kääntykää” (Apt. 2:38), ”antakaa pelastaa itsenne” (Jes. 45:22), ”ottakaa Jumalan armo vastaan” (2. Kor. 6:1) ”tehkää parannus ja kääntykää” (Apt. 3:19). Tällainen Raamatun kielenkäyttö näyttäisi antavan ihmisen tahdolle mahdollisuuden, joko ottaa vastaan tai torjua Jumalan kutsun, eikä ihminen tässä mielessä ole ”kokonaan toimimaton” pelastumisessaan, kuten katolinen kirkko opettaa. Tällöin tekstit liitetään siihen taustakäsitykseen ihmisestä, jossa ihminen on luotu Jumalan kuvallisena olennoksi, jolla on vapaa tahto. Tietysti sanotaan myös: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei.” (Room. 7:18). Tällaiset kohdat puhuvat ihmisen syntiturmeluksesta ja luonnollisesta alkutilasta, jossa ihminen syntyy erossa Jumalasta ilman mahdollisuutta pelastaa itseään pelkästään omin voimin. Katolinen vastaus on Jumalan aloite ja ennalta ehättävä armo, joka avaa synnin siteet ja antaa tahdolle voimaa, jotta kääntymys on mahdollista ja armo avaa ymmärryksen suomut, jotta usko voi syntyä. Tämä vastaus nousee siitä oletuksesta, ettei Jumalan armo ole sellainen voima, joka pakottavasti ikään kuin häivyttäisi ihmisen tahdonvapauden ja samalla vastuun. Jumala on isä, joka kunnioittaa luomansa ihmisen tahtoa, jos tämä valitseekin elää erossa Jumalasta. Sen sijaan armo on paremminkin välttämätön apu, jota ilman ihminen ei voi pelastua. Kunnian näkökulmasta se kuuluu yksin Jumalalle, joka tulee ihmisen luokse ja pelastaa tämän, eikä ihmisellä ole tässä mitään ansiollista, joka ansaitsisi Jumalan armon.