Kiitos viestistäsi. Koitan nyt kiteytetysti vastata joihinkin esiin nostamiini asioihin:

ILMOITUS

Miikka: ”Katolinen vanhurskauttamisoppi rakentuu sille apostoliselle perustalle ja uskon konsensukselle, jolla kirkkoisät ja kirkolliskokoukset sanoittivat kristillistä uskoa…”

Kyllä Herra antoi Pyhän Hengen, joka opetti apostoleita. Mutta ei apostolien aika ihan lyhyt ollut. Se kesti useita vuosia. Se kuitenkin päättyi viimeisen apostolin kuoltua. Kun sanotaan, että kirkko on apostolien ja profeettojen perustukselle rakennettu (Ef. 2:20), tämä liittyy Raamatun inspiraatioon. Apostolien ajan myötä inspiraatio loppui. Ei ole mitään jatkuvaa ilmoitusta.

Pyhä Henki toki johtaa Kristuksen kirkkoa, mutta hän tekee sen nimenomaan sanallaan. Ei meillä ole mitään takeita, että kirkkoisä x, kirkolliskokous y tai konsensus z olisi Pyhän Hengen johtama, jos meillä ei ole Jumalan sanan selvää pohjaa olettaa niin. Jos nämä x, y tai z opettavat vastoin Jumalan ilmoitussanaa, voimme olla varmoja, ettei Pyhä Henki ole tuon opetuksen lähde. Toiseksi, kirkkohistoriassa on niin monta keskenään ristiriitaisesti opettanut kirkkoisää tai kirkolliskokousta, ettei niiden totuudellisuudesta ota kukaan selvää, jos niitä ei arvioida Jumalan muuttumattomalla sanalla.

Jatkuva ilmoitus on luterilaisen uskon mukaan epäkristillinen oppi. Lisäksi se johtaa epävarmuuteen ja epäselvyyteen. Kun sinä Rooman kirkon historiaa tunnet, niin löydät sieltäkin lukuisia keskenään eri lailla opettaneita opettajia, paaveja ja konsiileja. Missä niissä toimi Pyhä Henki ja missä ei? Ja kun tähän lisätään idän kirkot, niin soppa vaan lisääntyy. Oliko esim. filoque-lisäys Pyhästä Hengestä vai ei? Emme voi tietää sitä millään muulla kuin Raamatun perusteella.

Miikka: ”Sola Scriptura -periaate ei perustu yksin Raamattuun, vaan se on Raamatun ulkopuolelta nouseva periaate siitä, mikä on hyväksyttävää opin muodostusta. Kyseinen periaate siis vaatii jotakin sellaista, mitä se ei itsekään täytä…”

Jumalalla on Jumalan mieli. Hän on siis asioista tiettyä mieltä. Jotta me tietäisimme, mitä mieltä hän on, hänen pitää ilmoittaa itsensä. Hän on ilmoittanut itsensä sanassaan Raamatussa. Jumalan sana itse opettaa monissa paikoissa omaa totuudellisuuttaan (ks. esim. Ps. 119:160, Joh, 17:17, 2. Kor. 6:7, Ef. 1:13, Kol. 1:5, 2. Tim. 2:15 ja Jaak. 1:18). Ja Kristus itse selitti pyhiä kirjoituksia Jumalan sanana (Matt. 21:42, Luuk. 24:25-27). Myös muualla UT:ssa viitataan VT:hen Jumalan sanana (Apt. 1:16, 28:25).

Jumala itse sanoo, että koko Raamattu on Pyhän Hengen henkäyttämä (2. Tim. 3:16, kr. pasa grafee theopneustos). Sanooko hän näin mistään muusta kirjasta? Ilmoittaako Jumala jossain, että joidenkin kirkkoisien kirjoitukset ovat hänen omaa sanaansa? Entäpä löytyykö jostain Jumalan oma ilmoitus, että joidenkin kirkolliskokousten päätökset ovat hänen sanaansa? Ei löydy. Eikä minkään edellä mainitun kohdalta löydy myöskään sellaista Jumalan toteamusta, että ne ovat Raamatun lailla totuus. Toki ne voivat totuuden mukaisia olla, jos ne ovat Jumalan sanan mukaisia. Jos otamme vaikkapa Apostolisen tai Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen tarkasteluun, niin jokainen niiden sisältämä lause voidaan todentaa Raamatulla. Mutta eivät ne itse itsessään mikään Jumalan sana ole. Niissä vaan on tunnustettu Jumalan sanan oppi (ne ovat siis norma normata). Mitä Timoteukseen tulee, niin Paavali sitoi hänet apostoliseen sanaan, sillä se on Jumalan sana. Mutta ei hän meitä mihinkään myöhempään opetusvirkaan sokeasti neuvonut luottamaan. Paaveja, patriarkkoja ja arkkipiispoja on pilvin pimein ollut opettamassa sadoilla eri tavoilla. Kenen heistä opetusvirkaan minun pitäisi uskoa ja luottaa? Kenen opetuksen varaan minä iankaikkisen autuuteni perustaisin? Ehkä huomaat, että tällainen ajattelu johtaa rannattomalle epävarmuuden suolle.

Miikka: ”Juuri tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, miksi Paavali kutsui kirkkoa totuuden pylvääksi ja perustukseksi. (1. Tim. 3:15)”

Seurakunta (Paavali puhuu tässä kohdassa 1. Tim. 3:15 paikallisseurakunnasta) on totuuden pylväs ja perustus vain sikäli, kuin se on säilyttänyt Kristuksen sanan ja hänen armonsa. Armo ja totuus ovat nimittäin tulleet Jeesuksen Kristuksen kautta (Joh. 1:17), eikä mitään muuta perustusta voida laittaa kuin Jeesus Kristus (1. Kor. 3:11). Jumalan sanan totuudesta olikin puhetta jo äsken. Ei kirkko ilman Jumalan sanaa siitä luopuneena mikään totuuden perustus voi olla.

Isot olivat ongelmat jo Korinton seurakunnassa. Jos joku nai isänsä vaimon kanssa tai käy juovuksissa ehtoollisella, niin siitä on totuuden perustus kaukana. Sama koskee opillisia harhoja. Kun galatalaisten seurakuntaan oli tullut vääriä profeettoja, joita seurakuntalaiset olivat lähteneet seuraamaan, ei tuo seurakunta siltä osin mikään totuuden pylväs ollut. Tai kun katsotaan Ilmestyskirjasta vaikkapa Sardeen tai Laodikean seurakuntia, niin pylväät ja perustukset olivat horjuneet pahasti. Ei edellä mainitsemastasi raamatunkohdasta voi tehdä mitään vakavasti otettavaa eksegeesiä opettaen, että joku instituutio itsessään olisi varmuudella totuuden pylväs ja perustus.

Miikka: ”Raamatun lisäksi kirkossa on aina ollut kirjoitetun sanan ohella suullinen traditio.”

Kyllä, niin sitä on monessa eri kirkkokunnassa, esim. vanhojen hengellisten laulujen ja kirkollisten tapojen muodossa. Ja kun mennään alkuvuosisadoille, niin tietysti siellä oli traditioita, eri alueilla erilaisia. Ei niiden varaan voi rakentaa ilman, että ne koetellaan Jumalan sanalla. Raamattu itse ohjeistaa: ”Koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä hyvä on” (1. Tess. 5:21). Parhaimmillaan traditio on raamatullista eli sanan mukaista (vaikkapa traditio vihkiä papit kätten päällepanemisella) ja huonoimmillaan Jumalan sanan vastaista (kuten vaikkapa pappien selibaattivaatimus). Sitten on niitä asioita, joita Raamattu ei käske eikä kiellä (esim. tarkat jumalanpalvelustavat). Ne ovat adiaforia, joissa voidaan toimia kristillisen rakkauden rajoissa omiatuntoja sitomatta.

Miikka: ”Jeesus ei jättänyt kirkolle kirjaa, vaan hän antoi kirkolleen apostolit, jotka välittivät pelastuksen sanomaa eteenpäin. Ja jotta ilmoitus voisi säilyä väärentämättömänä, hän antoi kirkolle Pyhän Hengen, joka johdattaisi kirkkoa.”

Mutta oli jo olemassa VT:n tekstit ja varsin pian myös apostolien kirjeitä. Eikä mennyt kauaa, kun olivat myös evankeliumikirjat. Luterilainen oppi opettaa, että Pyhä Henki johti Kristuksen kirkkoa antamalla inspiraation kautta Pyhän Raamatun. Ei se tietenkään valmiina taivaasta pudonnut, vaan kukin oman persoonansa omannut profeetta ja apostoli sitä oli omalta osaltaan kirjoittamassa. Mutta Pyhä Henki vaikutti heissä aivan erityisellä tavalla. Kyllä Jeesus jätti kirjan, ja se on Raamattu. Pyhä Henki asuu Jumalan sanassa (Joh. 6:63, 1. Kor. 2:13, Ef. 6:17). Ja missä on Pyhä Henki, siellä on myös Kristus.

Miikka: ”…apostolit kokoontuivat yhteen, rukoilivat, luottivat Pyhän Hengen johdatukseen ja tekivät päätöksen… Saman Hengen johdattamina kirkossa voitiin myöhemmin tunnistaa ja kanonisoida Uusi testamentti tai kohdata erilaisia kiistoja ja harhaoppeja, ja löytää tie eteenpäin.”

Apostolien ja aivan varhaisimman alkuseurakunnan aika on oma lukunsa. Ei sitä voida oikein verrata myöhempien aikojen tilanteisiin. Mitä kanonisointiin tulee, niin luterilaisen opin mukaan kirkko ei päättänyt, mitkä kirjat Raamattuun valittiin, vaan nuo kirjat itse olivat todistaneet oman apostolisuutensa. Kirkko toimi siis vain passiivisesti tunnustaessaan Raamatun kaanonin. Se vaan totesi sen, mikä jo oli olemassa.

Miikka: ”Jos siis väitämme, että yksin Raamattu on kristinuskon ainoa erehtymätön normi, eikä millään tavalla kirkko ja sen apostolinen virka, joka toimii Pyhän Hengen johdatuksessa, menetämme myös Raamatun.”

Miten niin menettäisimme? Jumalan sana on ollut läsnä maailman luomisessa ja se pysyy iankaikkisesti (Ps. 119:89, Jes. 40:8, 1. Piet. 1:25). Apostolien ajasta oli jo puhetta. En ala toistamaan. Mutta on kyllä tärkeä tehdä ero apostolien ajan alkukirkon ja myöhempien vuosisatojen kirkon / kirkkojen välille. Ei meillä ole taetta, että pimeällä keskiajalla tai pimeässä nykyajassa jokin kirkko automaattisesti on toiminut Jumalan johdatuksessa, etenkään, jos se on hylännyt Jumalan oman sanan toimimalla sen vastaisesti.

Mitäpä vastaat, toimiiko Suomen ev. lut. kirkon kirkolliskokous Pyhän Hengen johdatuksessa, jos se lähivuosina hyväksyy homoliitot? Tai toimiiko Venäjän patriarkaatti Pyhän Hengen johtamana hännystellessään suuren johtajansa hyökkäyssotaa? Tai kun keskiajan lopun / uuden ajan alun rappiopaavit elostelivat ehtimistään, niin miten opetusvirka siinä toteutui?

Mitä virkaan tulee, niin luterilaisuus tunnustaa ilman muuta saarnaviran Kristuksen asettamaksi. Muttei se nosta ketään viranhaltijaa eikä mitään virkaa Jumalan sanan yläpuolelle. Ei esim. arkkipiispa Luoma voi puhua minkään muun kuin oman laitoskirkkonsa äänellä, jos hän ei sitoudu Jumalan sanaan eikä puhu Raamatun mukaisia Jumalan sanoja (1. Piet. 4:11). Sama pätee kaikkien kirkkokuntien ja paikalliskirkkojen johtajiin.

Miikka: ”Vaikka katolinen kirkko tunnustaa myös pyhän tradition arvovallan, ei se muodosta ristiriitaa tai uutta Raamatun veroista ilmoitusta. Sen sijaan sekä traditio että Raamattu pulppuavat yhdestä ja samasta jumalallisesta lähteestä…”

No kumpi sitten on korkeammalla, paavi ex cathedra vai Raamatun sana? Kun opiskelin teologiaa, niin eräs room. kat. teologian opiskelija kertoi, että hän vastustaa naispappeutta, koska paavi vastustaa. Kysyin, että mitä sitten, jos paavi hyväksyisi naispappeuden? Hän vastasi, että sitten hänkin hyväksyisi… Menikö tämän kaverin logiikka nyt Jumalan sanan ja Pyhän Hengen tahdon mukaan?

Miikka: ”Katolinen usko kysyy yksittäisten Raamatun kohtien lisäksi, onko tulkinta Raamatun kokonaisuuden ja kristinuskon hengen mukainen.”

Koko Raamattu on Jumalan sanaa. Epäselvemmiltä tuntuvat kohdat on tulkittava selvien valossa. Tässä mielessä siis kokonaisuus ratkaisee. Mutta miten sinä määrität ”kristinuskon hengen”? Mikä henki se on, miten se määritetään, mistä se nousee, ja mistä se on saanut alkunsa? Muuttuuko se ajan myötä? Onko sillä mitään tekemistä persoonallisen Jumalan Hengen kanssa vai puhutko jostain kollektiivisesta abstraktiosta vai mistä?

OPIN SIJAINTIPAIKAT

Miikka: ”Sedes doctrinae -vaatimus voi johtaa kristinuskon opin kaventumiseen ja sitä kautta totuuden vääristymiseen, sillä aina voidaan vaatia parempia perusteluja ja päätyä hylkäämään sellaista, joka todellisuudessa kuuluu kristinuskon koko totuuteen.”

En tiedä, puhummeko tässä kohdin samasta asiasta? Opin sijainpaikat eivät sumenna eivätkä kavenna kristinuskoa, vaan ne ovat välttämättömiä, jotta ylipäätään dogmeja voitaisiin Raamatun mukaisesti ja luotettavasti muotoilla. Otan esiin muutaman sedes dotrinaen: kaste (Matt. 28:18-20), ehtoollinen (1. Kor. 11:23-29), rippi (Joh. 20:21-23), vanhurskauttaminen (Room. 4:3-8, 25) jne. Ei tässä suinkaan ole kyse mistään aina vaan parempien perustelujen kaivamisesta vaan siitä, että otetaan juuri tiettyä asiaa spesifisti käsittelevät vanhat kohdat esille ja perustellaan oppi niillä. Yksittäisten opinkohtien täsmällinen määrittäminen ei johda koko totuuden kaventumiseen vaan nimenomaan sen täsmälliseen, luotettavaan, kattavaan ja ehyeen tavoittamiseen.

Miikka: ”Raamattu ei ole lakikirja, eikä matematiikan oppikirja, vaan siinä yhdistyy varsin erilaisia tekstilajeja, kuten runoutta, vertauksia, historiallisten tapahtumien kuvausta, tiettyyn tilanteeseen tarkoitettuja kirjeitä jne.”

Kyllä, tekstilajeja ja –tyylejä on useita, sitä ei kai tässä kukaan ole kieltämässä. Eikä se primaaristi ole matematiikan vaan uskonnon (lue: kristillisen uskon) oppikirja. En oikein tiedä, mitä tuolla ”lakikirjalla” tarkoitat? Onhan Raamatussa Jumalan laki, joka on elämän oma laki. Mutta on siinä myös evankeliumi, joka on tuosta laista tarkoin ja huolella erotettava.

Laki vaatii, kieltää, syyttää ja tuomitsee. Evankeliumi antaa, lahjoittaa, armahtaa ja vapahtaa. Joka sekoittaa lain ja evankeliumin toisiinsa, edustaa sekavaa teologiaa. Laki tulee saarnata kaikessa ankaruudessaan ja evankeliumi kaikessa suloisuudessaan. Lakiin ei pidä sekoittaa mitään evankeliuminomaista eikä evankeliumiin mitään lainomaista. Lain ja evankeliumin erottamisesta voit lukea C.F.W. Waltherin kirjasta Laki ja evankeliumi (Sley julkaissut 1950-luvulla, STLK nyttemmin).

SYNTI

Miikka: ”Kuitenkin kasteen jälkeen ihmiseen jää heikkous langeta syntiin (concupiscence). Itsessään tämä heikkous ei ole enää kasteen ja uudestisyntymisen peson jälkeen synti, johon liittyisi syyllisyys (sillä se on jo saatu kasteessa anteeksi, eikä Jumala enää muista sitä, mikä on anteeksi annettu). Sen sijaan tämä heikkous voi kyllä johtaa syntiin (tekosynti), jota seuraa luonnollisesti myös syyllisyys.”

Pahasta himosta kirjoitin ensimmäisessä osassani. Se on Raamatun mukaan todellista syntiä. Myös kaikki heikkous / taipumus langeta rajuun ja graaviin tekosyntiin on syntiä. Jeesus opettaa vuorisaarnassaan tästä esim. 5. ja 6. käskyn kohdalla. Mutta jos olet sitä mieltä, ettei paha himo itsessään vielä ole syntiä, niin katsopa ne lukuisat ko. teemasta laittamani raamatunkohdat. Sano sitten, mitä mietä olet? Enkä pyydä sinua nyt toistamaan katolista oppia ko. teemasta, vaan sanomaan mielipiteesi em. raamatunkohtien pohjalta.

VAPAA TAHTO VAI SIDOTTU RATKAISUVALTA?

Miikka: ”Tämä ennalta ehättävä armo tekee ihmiselle mahdolliseksi kääntyä, eikä kääntäen kääntymys ole mahdollista yksin ihmisen omin voimin ilman ennalta ehättävää armoa. Kun Jumala on näin valmistanut ihmiselle aidon mahdollisuuden tulla Jumalan yhteyteen, hän jää ikään kuin hienotunteisesti odottamaan ihmisen vapaata vastausta.”

Armonvalinnan sedes docrinaet ovat ainakin seuraavat: Room. 8:29-30, 9:14-16, 11:6, Ef. 1:3-7, 2. Tess. 2:13. Tähän sitten pitää yhdistää Jumalan sanan kuvaus koskien ihmisen täydellistä syntisyyttä. Perisynnin turmeluksen vuoksi luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on. Hän ei voi sitä ymmärtää, sillä sitä on tutkisteltava hengellisesti, eikä hänellä ole Pyhää Henkeä luonnostaan (1. Kor. 2:14). Sana ristiinnaulitusta Kristuksesta on hänelle joko pahennus tai hullutus, mutta niille, jotka Pyhän Hengen vaikutuksesta uskovat, Kristus on Jumalan voima ja viisaus (1. Kor. 1:23-24).

Raamattu piirtää silmiemme eteen karun kuvan luonnollisen ihmisen hengellisestä kapasiteetista: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään… Ei ole Jumalan pelko heidän silmiensä edessä.” (Room. 2:10-12, 18). Ihmisen turmeltunut luonto vastustaa Jumalaa. Tuosta ”vanhasta ihmisestä” Jumalan sana käyttää termiä ”liha”. Se ei tarkoita vain turmeltunutta ruumista haluineen ja himoineen, vaan sisältää myös ihmisen turmeltuneet henkiset kyvyt. Koska ihmisen henkiset eli psyykkiset kyvyt ovat turmeltuneet, hän ei kykenee luonnostaan uskomaan Jumalaan omasta järjestään eikä voimastaan, eikä hän myöskään voi tulla Jumalan tykö. Hänellä ei siis ole hengellistä kykyä. Lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan (Room. 8:7). Vihollinen elää vihansa kohteesta erillään. Hän sotii vihansa kohdetta vastaan. Ihmisen liha himoitsee eli sotii Jumalan Henkeä vastaan (Gal 5:17).

Miikka: ”Jumala ei toimi vastoin ihmisen suostumusta tai kohtele häntä väkivalloin. Eikä ihminen toisaalta ole tahdoton robotti, vaan Jumalan kuvallisena olentona persoona, jolla on tahdon vapaus (Siir. 15:14). ”

Luterilainen perisyntioppi ei tee tyhjäksi ihmisen psyykkistä elävyyttä. Mieli on inhimillinen, mentaalinen kokemusmaailma. Ihminen on psyykkisesti elävä luotuisuutensa perusteella. Psyykkinen elävyys ja hengellinen kapasiteetti ovat kuitenkin kaksi aivan eri asiaa. Kun Jumalan sana tulee, Pyhä Henki saa aikaan mielenmuutoksen häntä vastustavassa ihmisessä. Tämä on kokonaan Jumalan työtä. Ihminen on hengellisesti kuollut ja mikä vielä pahempaa: Hän on kaikin voimin vastustamassa Jumalan työtä. Mutta on hän elävä persoona. Ei sitä kukaan kiellä. Luterilaisuus ei siis opeta, että ihminen olisi kone tai robotti.

Jumala on luonut meidät persooniksi. Jokainen on oma persoonansa jo äitinsä kohdussa, vaikkei hän siellä vielä valintoja tee. Sama Jumala, joka maailmaa luodessaan sanoi ”Tulkoon valkeus!”, itse loistaa uskoon tulevan ihmisen sydämeen uskon syntyessä. Ja hän jatkaa tuota loistamistaan uskon jatkuessa, vaikka tämä aarre tapahtuukin inhimillisessä saviastiassa, jotta tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan, eikä näyttäisi tulevan meistä (2. Kor. 4:6-7). Tahtonsa mukaan Jumala uudestisynnyttää totuuden sanalla ollaksemme myös hengellisesti hänen luotujaan (Jaak. 1:18).

Niin kuin ihminen ei voi itseään omilla voimillaan fyysis-psyykkiseksi luoda eikä siihen myötävaikuttaa, niin ei hän myöskään voi itse itseään hengelliseksi luoda eikä siihen myötävaikuttaa. Ja niin kuin luodulla ihmisellä on luomisen hetkestä asti persoonansa, niin myös uskoon tulevalla ihmisellä on oma persoonansa. Jumalan suunnattoman suuri voima vaikuttaa elävän uskon persoonallisessa ihmisessä evankeliumin sanan kautta, sillä juuri evankeliumi on se Jumalan voima, joka on uskovalle pelastukseksi (Room. 1:16). Jumala sana on se valkeus, joka loistaa epäuskoisen ihmisen sydämen pimeyteen (Ps.119:105). Se ei tee ihmisen persoonaa tyhjäksi, vaan tekee siitä hengellisesti elävän.

Kristus on se Jumalan persoonallinen Sana, joka vaikuttaa uskon (Joh. 1:1-4, Apt. 3:16). Hän on se totinen valkeus, joka valistaa ihmisen persoonan, kun hän tulee uskoon (Joh. 1:9). Niin kuin Ilmestysmajassa oli esipiha, pyhä ja kaikkein pyhin, niin uskossa olevalla ihmiselläkin on ruumis, mieli ja henki, jotka ovat Ilmestysmajan osille verrannolliset. Kaikkein pyhin oli Ilmestysmajassa Jumalan läsnäolon paikka. Siellä sijaitsi Jumalan armoistuin, mutta siellä vallitsi pimeys. Niinpä hengellisen ihmisen persoonan sisälläkin Jumala asuu armonsa kanssa uskon pimeydessä. Usko tapahtuu yksin Jumalan armon sanan voimasta elävässä ihmisessä, joka ei ole psyykkisesti kuollut eikä persoonaton kone.

Miikka: ”On myös huomattava, ettei suostumus ole sinänsä lisäämässä vanhurskauttamiseen mitään tai varsinaisesti mitenkään kunniallinen teko itsessään… meillä on Jumalan edessä mahdollisuus hyväksyä tai torjua Jumalan ilmainen kutsu: ”Ottakaa Jumalan armo vastaan, ettei se jää turhaksi.” (2. Kor. 6:1)”

Vaikutat sotkevat tässä nyt kokonaan Jumalan vaikuttaman uskon sellaiseen uskoon, jossa ihminen jollakin tavalla synergisesti myötävaikuttaa uskonsa syntymiseen. Kyse on monergismin ja synergismin erosta. Opetat synergistisesti. Se ei ole Jumalan sanan oppi. Synergismi nimittäin lisää aina vanhurskauttamiseen ihmisen osuuden. Raamattu ei opeta ihmisen osuutta vanhurskauttamisessa, joka on yksinomaan Jumalan anteeksiantamus. Tästä syystä synergismi vie Jumalalta kunniaa pois. Tätä ei voida mielestäni loogisesti mitenkään kieltää.

Mitä taas 2. Kor. 6:1 jakeen oikeaan tulkintaan tulee, niin kyseessä on kehotus uskoa (joka on kokonaan Jumalan teko psyykkisesti aktiivisessa ja elävässä ihmisessä), jotta objektiivien armo (2. Kor. 5. luvun loppu) tulisi subjektiivisesti uskon kautta nautintoon eli hyödyttämään ihmistä. Tuo 2. Kor. 6:1 ei opeta vapaata ratkaisuvaltaa, vaan armosta osalliseksi tulemista Jumalan vaikuttaman uskon kautta.

Miikka: ”Raamattu käyttää esimerkiksi useissa kohdin imperatiivia, kuten ”kääntykää” (Apt. 2:38), ”antakaa pelastaa itsenne” (Jes. 45:22), ”ottakaa Jumalan armo vastaan” (2. Kor. 6:1) ”tehkää parannus ja kääntykää” (Apt. 3:19). Tällainen Raamatun kielenkäyttö näyttäisi antavan ihmisen tahdolle mahdollisuuden, joko ottaa vastaan tai torjua Jumalan kutsun, eikä ihminen tässä mielessä ole ”kokonaan toimimaton” pelastumisessaan…”

Luterilainen usko käsittää kaikki em. kohdat monergistisesti. Tätä tulkintaa tukee sekä synti- että armo-oppi. ”… ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista” (Room. 3:20); ”Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi” (Ef. 2:8); ”Mutta jos valinta on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo.” (Room. 11:6).

Mutta haluan vielä kerran toistaa: Luterilaisuus ei tee ihmisen luotuisuutta tyhjäksi opettamalla ihmisen olevan robotti tai kone. Jos te roomalais-katoliset tästä syytätte luterilaisuutta, niin ammutte ohi. Mutta hengellisesti kuollut jokainen meistä luonnostaan on, niin kuin Lasarus oli ruumiillisesti kuollut haudassaan (Joh. 11:14). Niin kuin vain Jeesuksen sana kykeni hänet herättämään kuolleista, niin ainoastaan hänen sanansa voi meidätkin hengellisesti herättää (Joh. 11:43). Usko nimittäin tulee kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta (Room. 10:17). Oliko Lasarus itse myötävaikuttamassa kuolleista heräämistään? Ei ollut. Hearäsikö hän oikeasti kuolleista? Heräsi.

Miikka: ”Katolinen vastaus on Jumalan aloite ja ennalta ehättävä armo, joka avaa synnin siteet ja antaa tahdolle voimaa, jotta kääntymys on mahdollista… Sen sijaan armo on paremminkin välttämätön apu, jota ilman ihminen ei voi pelastua. Kunnian näkökulmasta se kuuluu yksin Jumalalle, joka tulee ihmisen luokse ja pelastaa tämän, eikä ihmisellä ole tässä mitään ansiollista, joka ansaitsisi Jumalan armon.”

Mutta jos minussa kerran on luonnostani vain turmeltunut liha, niin mistä minä löytäisin sen ”tahdon, jolle ehättävä armo antaa voimaa”? Mitä neuvot minulle, jos sanon, etten minä vaan kerta kaikkiaan pysty tekemään mitään, mutta pelkään turmelukseni vuoksi joutuvani helvettiin? Miten minä voin pelastua?

VANHURSKAUTTAMISEN LUONNE

Miikka: ”… tähän ei liity vain syyllisyyden anteeksianto vaan myös pyhitys eli pyhäksi tekeminen… Ihminen todella tehdään pyhäksi ja vanhurskaaksi. Tämän vaikuttaa pyhittävä armo… vanhurskauttamisella on myös prosessiluonne, sillä pyhitys ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaan siihen kasvetaan vähitellen Jumalan armon avulla.”

Vaikutat sekoittavat vanhurskauttamisen ja pyhityksen keskenään pahasti. Tekee mieleni kysyä: Minkä asteinen ja kuinka pitkälle edennyt prosessi riittää taivaaseen asti, kun kerran Raamattu opettaa selkeästi, että Pyhä Jumala on vanhurskaudessaan eli oikeamielisyydessään kuin ”kuluttavainen tuli” (Hebr. 12:29), ”hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin” (Hebr.10:31), ”eikä sinne (taivaaseen) ole pääsevä mitään epäpyhää” (Ilm. 21:27), ”olkaa te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on” (Matt. 5:48), ja ”kirottu olkoon se, joka ei pysy kaikessa, mitä on lain kirjaan kirjoitettu niin, että hän sen tekee” (Gal. 3:10)? Mikä riittää pelastamaan ihmisen? Ja mihin pelastusvarmuus perustuu? Voiko ihminen edes olla varma pelastumisestaan?

Miikka: ”Vanhurskauttaminen ei ole kuitenkaan pelkkää juridiikkaa, vaan tuomari ottaa tämän jälkeen syyttömäksi julistetun oman lapsen asemaan, jossa hän voi kasvaa vanhurskaaksi…, hyväksi ja pyhäksi ihmiseksi armon auttamana.”

Eikö vapaaksi julistettu ole jo syytön ja vanhurskas? Mitäs jos tuo lapsi ei vaan yksinkertaisesti kykene kasvamaan teoissaan eli olemuksensa puolesta vanhurskaaksi? Entäpä, jos tuomarin oma ottopoika tulee koko ajan uudelleen ja uudelleen tuomiolle? Jos hän ei jalostu yhtään, vaan istuu alinomaa syytetyn penkillä. Mitä sitten tehdään?

Miikka: ”Vanhurskauttaminen ei siis jää vain julistamiseksi, vaan siihen liittyy vuodatettu pyhittävä armo, joka saa aikaan muutoksen. Pelkän julistamisen sijaan vanhurskauttamisesta tulee näin konkreettinen ja efektiivinen, vaikuttava tapahtuma.”

Luterilaisen näkemyksen mukaan nimenomaan forenssinen vanhurskauttaminen on mitä vaikuttavin. Sen lisäksi, että se vaikuttaa ihmisen pelastumisen statuksen muutoksena, niin se vaikuttaa syntien anteeksiantamuksen seurauksena myös pyhitystä. Näitä kahta ei vaan pidä sotkea toisiinsa. Ne pitää tarkoin erottaa toisistaan, muttei niitä voida toisistaan irrottaa. Mutta niillä on selkeä syy-seuraus –suhde. Nimenomaan vapaa armo tuottaa rakkauden tekoja, jotka eivät lähde pakosta eivätkä pelosta vaan armosta ja vapaudesta.

Miikka: ”Ihmisen status Jumalan edessä muuttuu ja myös hän itse todella muuttuu, vähä vähältä, Jumalan armon avulla, Kristuksen kuvan kaltaiseksi eli täydellisen pyhäksi ja vanhurskaaksi eli oikeamieliseksi (Kol. 3:10). Voitaisiin sanoa, että vanhurskauttaminen on syyllisyyden poispyyhkiytymisen osalta punktuaalista, mutta muutoksen ja pyhityksen osalta prosessi.”

Mutta miksi sinun pitää tässä kohden sekoittaa samaan kuvaan vanhurskauttaminen ja pyhitys? Minua suuresti kiinnostaa, mikä on se perimmäinen syy ja motiivi, että sinun pitää tekoja ja muutosprosesseja ympätä Jumalan vapaaseen ja ilmaiseen armoon?

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Kuten huomaat, olen viljellyt aika paljon raamatunkohtia. Vaikka tilamme on rajallinen, niin niihin toivoisin sinun ottavan kantaa. On minulla hyllyssäni Trenton dekreetit ja KKK sekä lisäksi luterilaiset Tunnustuskirjat. Mieluiten kuitenkin kävisin läpi Jumalan sanan kohtia. Toki olen valmis edellisiäkin käsittelemään. Keskustelumme jatkukoon hyvässä ja kunnioittavassa hengessä!